POHJOIS-AMERIKKA.
Kalliovuorien poikki Kaukaiseen Länteen.
Turkisten kauppa sai aikaan, että, maantuntemus Pohjois-Amerikan pohjoisosissa levisi paljon nopeampaan muutamia valtareittejä myöten kuin maanosan keskustassa. Nykyisissä Yhdysvalloissa se etupäässä eteni asutuksen keralla, joka kulki koko joukon hitaammin, vaikkapa se onkin Amerikassa voittanut kaikki entiset ennätykset. Ei tosin puuttunut yksityisiä seikkailijoita, jotka halusta olisivat tunkeutuneet raivauksen esirintamasta eteenpäin täällä etelämpänäkin, mutta se oli vaikeata sekä soveliaiden kulkuväylien puutteen että intiaanien vihamielisyyden vuoksi. Preeriain takana kohosi Kalliovuorien pitkä jyrkkä muuri, jonka poikki jokien vuolauden ja syvien rotkolaaksojen vuoksi oli vaikea päästä. Vuoriston takana taas oli laaja kuiva erämaa, joka vielä enemmän vastusti yritteliäisyyttä. Ne varsinaiset tutkimusretket, joita tehtiin näihin suuntiin, tapahtuivat etupäässä hallituksen toimesta ja sen varoilla.
Lewisin ja Clarken retki Tyynelle merelle.
Presidentti Jefferson lähetti kapteenit Merriwether Lewisin ja William Clarken nousemaan Missourin lähteille siinä toivossa, että sen kautta löydettäisiin tuo kauan etsitty vesitie Tyynelle merelle.
Toukokuussa 1804 molemmat sotilaat lähtivät kolmella veneellä St. Louisista, ranskalaisten perustamasta turkiskauppalasta, joka ei silloin vielä ollut edes kaupungin kirjoissa, mukanaan täydet kuormat aseita ja ampumavaroja, ruokatavaroita sitä vastoin verraten vähän, koska aiottiin elää maasta, — ja koko matka elettiinkin, sillä riistaa oli silloin vielä runsaasti. Missourin rannoilla oli ehtymätön paljous hirvieläimiä, karhuja, majavia, monenlaisia lintuja ja kasvikunta tarjosi luonnon aarreaitoista luumuja, vadelmia, karviaismarjoja, viinimarjoja, omenia, kirsikoita ja viinirypäleitä. Intiaaneille selitettiin, että maa oli saanut oman hallituksen, ja heidän kanssaan pidettiin neuvotteluita, he antoivat retkikunnan rauhassa matkata.
Kulkien komeiden jokirantametsien välitse, ohi mahtavien kallionpolvien, sivu lukemattomien syrjäjokien, retkikunta tuli mahtavan siouxheimon maahan, jossa niinikään poltettiin rauhanpiippua. Jonkun matkaa oli nyt kahden puolen karumpia mäkimaita, sitten nähtiin taas komeita jokirantametsiä, joissa kasvoi mitä jaloimpia puita, punaketriä, tammea, jalavaa ja pähkinäpuuta ja Amerikalle ominaisia puulajeja. Korkealla preerioilla sudet ajoivat antilooppeja ja puhvelit monituhatpäisissä laumoissa samoilivat jymiseviä aavikoita. Monesta rantatiheiköstä iso hirvi kohotti ihmeellisiä sarviaan. Teton intiaanien maassa joki muuttui matalaksi ja kovat tuulet tekivät haittaa. Punanahkain vainioilla kasvoi maissia, tupakkaa, papuja, perunoita, melooneja ja muitakin kasveja. Tultiin sitten mandaanien ja rikarain maahan, joka oli suureksi osaksi hävitetty, ja näiden heimojen välillä saatiin rauha solmituksi. Retkikunta rakensi itselleen talveksi varustetun aseman ja asettui siihen kevättä odottamaan. Missouri, joka sillä kohdalla oli puolen kilometriä leveä, meni niin vahvaan jäähän, että suuret puhvelilaumat saattoivat kulkea sen poikki toiselle rannalle. Viisi kuukautta retkikunnan täytyi odottaa, ennenkuin väylä jälleen oli kuljettavassa kunnossa.
Huhtikuun 7:ntenä lähdettiin taas matkalle. Tultiin nyt seutuihin, joissa ei ennen kukaan valkoinen ollut käynyt. Maan kivennäisvarat näyttivät paranevan. Toisin paikoin maanpinta oli kokonaan alkalisuolain peitossa ja tuulien siitä kiehtoma pöly oli silmät sokaista.
Yellowstone laakso.
Luutnantti John Colter tutki Yellowstone joen laakson ja löysi kuulun geysiirialuecn, joka oli intiaaneille tunnettu. Tällä retkellä hän ampui ensimmäisen harmaankarhun, Rocky Mountains vuoriston hirmun, ja kirjoitti siitä ensimmäisen kuvauksen. Kaikenlainen metsänriista, mitä näissä aarnioseuduissa oli, tuskin osasi ensinkään pelätä ihmistä, jonka paukkuva surma-ase oli sille aivan tuntematon.
Toukokuun 26:ntena 1805 nähtiin Rocky Mountains eli Kalliovuoret. Retkikunta tuli Missourin suurelle putoukselle, jätti sen alle osan tavaroistaan ja putouksien yläpuolella koversi puunrungosta uudet kanootit, joilla matkaa jatkettiin kolmen joen haaraan. Joet saivat nimeksi Jefferson, Madison ja Gallatin ja ensiksi mainittua lähdettiin edelleen nousemaan, osa veneellä, osa rantoja pitkin. Lopulta joki kapeni niin pieneksi, että yksi miehistä saattoi asettua sen poikki hajasäärin seisomaan ja kiittää taivasta, joka oli suonut hänen niin kauan elää, että hän saattoi hajasäärin silloittaa valtavan Missourin.
Vedenjakajalla.
Retkikunta kiipesi nyt vuorisolaan ja tuli vedenjakajalle. Kun oli sen poikki kuljettu ja vastakkaista rinnettä vähän matkaa laskettu, tultiin kirkkaalle purolle, joka juoksi länttä kohti.
Se oli Columbian lähdehaara. Sitä oli kuitenkin mahdoton laskea veneellä, jonka vuoksi retkikunta osti hyviltä ystäviltään shoshoni-intiaaneilta hevoset ja niillä lähti maisin matkaa jatkamaan. Polku kulki jyrkkiä vuoria, äkkijyrkkien vuorenseinämien reunoja, louhisten rotkojen poikki. Lähes kuukausi kului, ennenkuin oli päästy vuorien poikki, joilla usein oltiin niin korkealla, että vesi kesällä jäätyi ja satoi lunta. Toisinaan päästiin päivässä penikulma eteenpäin eikä aina sitäkään. Ruoasta alkoi olla puute, kun riistaa ei ollut ensinkään. Kun hevonen väsyi, niin se tapettiin ja syötiin. Täytyipä ostaa punanahkoilta koiriakin muun ravinnon puutteessa. Nälkä, vaivat ja väsymys uuvuttivat retkikuntaa, mutta lopulta se taas pääsi tasaiselle maalle. Monen vuorijoen poikki he olivat kulkeneet, ennenkuin saapuivat semmoiselle, jota punanahat vakuuttivat voivan vaaratta laskea. Se oli Kooskooskia, valkoisten antamalla nimellä Clearwater River.
Columbialla.
Retkikunta oli nyt nenänpuhkaisija intiaanien maassa. He jättivät sinne hevosensa odottamaan, kunnes palaisivat, ja rakensivat jokimatkaa varten kanootit. Matka kävi nyt helpoksi. Kolmen päivän kuluttua he saapuivat Shoshone-joelle ja sitä seitsemän päivää laskettuaan Columbialle. Maa alkoi olla asuttua ja ruokaa runsaasti, etenkin lohia, joita Columbia toisina vuodenaikoina on aivan tungokseen asti täysi. Yhä alempana intiaaneilla oli ampuma-aseet, mikä osoitti heidän olevan yhteydessä rannikon valkoisten kanssa. Useat heimot olivat sotaisia ja liikkuivat joella suurilla kanooteilla, joiden keulassa ja perässä oli vuoltuja kuvia. Onneksi ne kuitenkin asettuivat retkikuntaa kohtaan ystävälliselle kannalle. Vihdoin alkoi vuorovesi tuntua ja marraskuun 7:ntenä kuului kaukaa edestäpäin hyökyaaltojen jyrinää. Näin retkikunta oli päässyt pitkän matkansa päähän, yli 6000 kilometriä kuljettuaan.
Tyynen meren rannalla.
Paluumatkalla, jolle lähdettiin varhain seuraavana keväänä, kuljettiin aluksi samaa juonta, vähemmän kuitenkin veneillä, enemmän hevosilla. Korkeammalla vuorimaassa retkikunta kuitenkin jakautui. Lewis osan keralla kulki Maria-joelle, joka on yksi Missourin lähdehaaroja, Clark kulki eteläisempää reittiä ja saapui Yellowstone joen lähteille, kulkien läheltä nykyisen kansallispuiston ohi. Missourilla retkikunta jälleen yhtyi ja jatkoi sitä pitkin matkaa, kunnes syyskuun lopulla 1806 saapui takaisin St. Louisiin.
Tämä löytöretki oli tärkein, mitä milloinkaan on Yhdysvaltain alueella tapahtunut. Siihen Yhdysvallat perustivat oikeutensa Oregoniin, joka muutoin luultavasti olisi menetetty Englannille. Mutta sitä paitsi se varsinaisena löytöretkenä paljasti maanosan koko läntisen puoliskon rakenteen.
Piken retket.
V. 1805 Yhdysvaltain hallitus lähetti luutnantti Zebulon Montgomery Piken etsimään Mississipin lähteitä ja ottamaan maan Yhdysvaltain omaisuudeksi. Huolimatta läheisyydestään Mississipin lähteet vielä olivat tuntemattomat, jopa koko se seutu, jossa sen latvaosa juoksee. Canadalaiset erämiehet olivat anastamaisillaan maan ja Yhdysvaltain täytyi pitää kiirettä, jos mieli ennättää ennen. Pike nousi Mississippiä sangen kauas latvoille, mutta varsinaisia lähteitä ei vielä hänkään löytänyt.
Tältä matkalta palattuaan Pike lähetettiin etelän suunnalle Arkansas ja Red River jokien lähteitä etsimään sekä sovittamaan sotivia intiaaniheimoja. St. Louisista lähtien hän ensin kulki jonkun matkaa Missouria ylöspäin, saapui elokuussa v. 1806 osage-intiaanien kyliin ja samosi sieltä maan poikki Republican joelle, pawnee heimon asuinpaikoille. Sieltä matka piti Arkansaalle, jonka rannalla retkikunta jakautui, toinen osa lähteäkseen jokea alaspäin seuraamaan, toinen Piken omalla johdolla lähteitä kohti tunkeutuakseen. Espanjalaisille nämä seudut jo olivat enimmäkseen tuttuja, mutta Pike oli ensimmäinen amerikkalainen, joka Arkansaan vartta nousi Kalliovuoria kohti. Hän seurasi sitä aina Puebloon saakka, joka on lähellä Kalliovuorien juurta, ja koetti sieltä kiivetä läheiselle Pikes Peakille (4.292 metriä), joka on hänestä nimensä saanut, mutta eksyikin toiselle kukkulalle. Vasta v. 1819 valloitettiin tämä kuulu kukkula, joka näkyy suunnattoman kauas lakeudelle. Pike lähti Pueblosta uudelleen nousemaan Arkansasta, mutta sen rotkolaaksoon, Grand Canjoniin, oli mahdoton millään keinoin tunkeutua. Hän sen vuoksi kääntyi joelta vuoristoon ja kiertoteitä saavutti Arkansaan lähteet nykyisen Leadvillen seuduilla.
Red Riverin lähteitä Pike sitä vastoin ei löytänyt. Hän päätti sen vuoksi omin luvin tehdä retken uudelle suunnalle ja kulki Sangre de Christo vuoriston poikki tavattomia rasituksia kestäen Rio Grande del Norten laaksoon, rakentaen sinne linnan. Linna olikin kuitenkin Espanjan alueella, jonka vuoksi espanjalaiset vangitsivat hänet koko joukkonsa keralla. Pike vietiin Chihuahuaan Pohjois-Mwxicoon, mutta siellä hänet vapautettiin ja saatettiin Texasin kautta Yhdysvaltain rajalle.
Santa Fén reitti.
Piken retkestä oli seurauksena suuri karavaanikauppa »Amerikan suuren erämaan poikki», joka ei kuitenkaan ollut erämaata samassa merkityksessä kuin Sahara tai Arabia taikka edes Amerikan omatkaan karuimmat seudut. Ensimmäinen kaupparetkikunta lähti Yhdysvalloista Santa Féhen v. 1812, mutta kaikki sen jäsenet vangittiin Mexicossa ja saivat viettää yhdeksän vuotta tyrmässä. V. 1821 yritys kuitenkin uudistettiin paremmalla menestyksellä. Uusi-Mexico oli siihen saakka saanut tavaransa Vera Cruzista, mutta uusi tie oli edullisempi ja sillä kehittyi erinomaisen vilkas kauppa. Yhdysvaltain hallitus alussa lähetti kaupparetkikuntain suojaksi sotilasosastoita, mutta myöhemmin kauppiaat pitivät itse huolta turvallisuudestaan. Kussakin retkikunnassa oli satakunta miestä ja 40—50 vaunua. Enemmän kuin puolen vuosisataa tätä kauppaa käytiin, ennenkuin rautatie teki siitä lopun, ja retkeläisiä kohdanneet lukemattomat seikkailut loivat siihen romanttisuuden loisteen, josta sitten monet kirjailijat ovat ammentaneet seikkailuromaaneihinsa aihetta. Kauppareitin itäpää oli St. Louis ja myöhemmin Kansas City.
Astoria.
Huomattava sija Yhdysvaltain aluekehityksessä oli John Jacob Astorin turkiskauppa-yrityksillä Columbian suussa.
Astor, joka oli turkiskaupalla kerännyt niin suuren omaisuuden, että hän aikanaan oli Yhdysvaltain rikkain mies, lähetti syyskuussa 1810 laivan purjehtimaan Kap Koornin ympäri Columbian suuhun ja seuraavana vuonna maaretkikunnan samoille seuduille. Laiva saapui määräpaikalle ja perusti sinne Astoria nimisen kauppalan. Intiaanit ottivat retkikunnan ystävällisesti vastaan, sekä ne, jotka asuivat Columbian suistamossa, että ylempänä jokivarressakin elävät. Mutta kun laiva purjehti Vancouveriin toista asemaa perustamaan ja kapteeni vihoissaan siitä, että intiaanit pyysivät liian korkeita hintoja merisaukon nahkoista, suin päin ajoi heidät laivasta, palasivat intiaanit seuraavana päivänä takaisin suurella joukolla, aseet viittainsa alla, ja laivaan päästyään surmasivat kaikki valkoiset, ennenkuin nämä älysivät edes vastarintaan ruveta. Kun metsäläiset olivat lähteneet laivalta, tointui laivan kirjuri sen verran, että saattoi ryömiä ruutivarastoon, ja kun intiaanit seuraavana aamuna palasivat laivaa ryöstämään, räjähdytti hän tulitikulla laivan ilmaan ja siten surmasi päälle sata intiaania. Vain tulkki pelastui ja toi tiedon »Tonquinin» ja sen miehistön surullisesta tuhosta.
Astoriaan jäänyt siirtokunta alkoi surusanoman kuultuaan pelätä, että sama kohtalo voisi tulla senkin osaksi. Siirtolaiset turvautuivat lopulta sotajuoneen, näyttivät intiaaneille tulpalla suljetun pullon ja sanoivat siihen sulkeneensa isonrokon, jota intiaanit kovin pelkäsivät. He lupasivat pitää pullon suljettuna, niin kauan kuin intiaanit pysyivät ystävällisinä, ja tämä keino auttoi. Intiaanit, jotka jo olivat suunnitelleet siirtokunnan tuhoa, paransivat tapansa, ja Astoria säilyi, kunnes maaretkikunta Huntin johdolla saapui. Sen olisi pitänyt tuoda melkoiset varastot mukanaan, mutta voitettavat vaikeudet olivat olleet niin suunnattomat, että miehet töin tuskin tavaroittakaan perille pääsivät. Huntin retkikunta kulki Kalliovuorien poikki vähän eteläisempää reittiä kuin Lewis ja Clarke ja saapui Shoshone joen lähteille, aikoen laskea sitä myöten merimaahan. Se oli kuitenkin koskien ja rantain vaikeuden vuoksi aivan mahdotonta, jonka vuoksi oli talvesta huolimatta jatkettava matkaa jalan, nälkää ja vilua kärsien, ja kuljettava kautta maan, joka oli kokonaan tuntematon. Melkein vuotta myöhemmin, kuin oli odotettu, retkikunta lopulta saapui Astoriaan. Jotenkin samoja reittejä sieltä lähti pian sen jälkeen palaava retkikunta, laskien Platte jokea alas Missouriin.
Samaan aikaan, v. 1812, syttyi Yhdysvaltain ja Englannin välillä sota ja anastusta välttääkseen Astorian asiamiehet möivät nuoren siirtokunnan englantilaiselle Luoteiskomppanialle, ja sen kautta koko nykyinen Oregon oli joutua Suur-Britannialle.
Washington Irwing on laajassa teoksessa kertonut Astorian värikkäät vaiheet.
Long Kalliovuorina ja Mississipin lähteillä.
V. 1819 Yhdysvaltain hallitus päätti ryhtyä tarkemmin tutkimaan Rocky
Mountains vuoristoa, joka pitkänä muurina lännen puolella rajoittaa
preerioita. Varustettiin retkikunta, jonka johtajaksi määrättiin majuri
Stephen Harriman Long.
Toukokuussa se lähti Pittsburgista matkaan, kulki omalla höyrylaivallaan Alleghanya ja Ohioa alas Mississippiin, St. Louisissa täydensi varastonsa ja lähti sitten Missouria nousemaan, osa rinnalla maitse matkaten. Platte joen suussa oltiin talvea ja lähdettiin hevosilla tämän joen rantoja edelleen nousemaan. Heinäkuussa v. 1820 Kalliovuoret tulivat näkyviin. Monelle niiden kukkuloista noustiin ja korkein sai nimeksi Longs Peak (4.345 m). Osa retkikunnasta tutki Arkansaan latvan, osa sen syrjäjoen Canadianin yläjuoksua, luullen sitä Red Kiveriksi.
Hallitus oli retken tuloksiin niin tyytyväinen, että se lähetti Longin Mississipin latvaosia tutkimaan. Hän nousi Minnesotaa latvoille saakka, kulki kapean vedenjakajan poikki Red Kiveriin ja laski sitä Winnipeg järveen. Mississipin päähaara tulee kuitenkin Minnesotan pohjoisosasta Itasca järvestä, jonka Henry Schoolcraft löysi v. 1832. Neljä vuotta myöhemmin geologi Jean N. Nicollet löysi vielä Itascankin yläpuolelta lähdehaaran, joka sai nimeksi Nicolletin Lapsi-Mississippi. Minnessotan valtio erotti v. 1890 koko Itasca järven ja siihen laskevien lähdejokien alueen kansallispuistoksi.
Valkoisen asutuksen tienraivaajat, erämiehet, kauppiaat ja varsinaiset uudisasukkaat etenivät nopeaan Mississipin takaisille lakeuksille. Kauppiaat kulkivat suurissa joukoissa heimosta heimoon ja enimmäkseen olivat intiaanien kesken suosittuja. Sama suosio ei tullut maanviljelijäin osaksi, jotka jäivät paikoilleen ja supistamistaan supistivat punaisen miehen metsästysmaita, mutta vaaroista huolimatta ei ollut puutetta rohkeista tienraivaajista, jotka lähtivät vihamielisten intiaanien keskelle onneaan koettelemaan. Heitä ei edes pidättänyt Rocky Mountainsin jylhä vuorimaa, ei sen takana odottava laaja karu erämaa, eikä Sierra Nevadankaan korkea kalliomuuri, vaan jo 1840-luvun alussa heitä alkoi maan poikki saapua Sacramcnton ihanaan leutoon laaksoon, jossa Mexicon hallitus auliisti luovutti tulijoille maata.
Tieto niistä reiteistä, joita nämä eturintaman miehet kulkivat, ei kuitenkaan paljoa kartuttanut kirjallista maantuntemusta, vaikka se kulkupuheena selvittelikin perässä tulijoille eteisten matkain yleisiä maantieteellisiä piirteitä. Vasta jonkinlaista opillista sivistystä saaneet miehet saattoivat kartoille ja kirjoihin koota perustiedot siten, että ne olivat jokaisen saatavissa.
Frémont, Lännen tienkävijä.
Semmoinen mies oli John Charles Frémont, jota laajoista löytöretkistään ruvettiin sanomaan »Lännen tienkävijäksi», koska hän todella uudisasukkaille kävi enemmän uusia teitä kuin kukaan ennen häntä ja myös nämä tiet kunnollisesti kartoitti.
Frémont oli nuori luutnantti, kun hän sai toimekseen kartoittaa Kalliovuorien poikki kulkevan Eteläsolan, jonka kautta uudisasukkaita jo oli matkannut Californiaan, sekä tähtitieteellisesti määrätä solan aseman. Hän lähti retkelleen toukokuussa v. 1842 pienestä kylästä, joka oli nykyisen Kansas Cityn paikalla, hyvin varustettuna, uskaliaan ja kokeneen joukon keralla. Retkikunta, joka kulki ratsain, nousi Platte jokea, jakautui ja tutki sen molemmat haarat, jonka tehtyään molemmat osastot jälleen yhtyivät Laramie nimisessä pienessä rajalinnassa.
Siitä eteenpäin matka kävi vihamielisten intiaanien alueen kautta, mutta retkikunnan kimppuun ei kuitenkaan hyökätty. Rauhaa riitti, mutta sitä suurempi oli niillä seuduin ravinnon puute. Eteläsola, jota oli etsimään lähdetty, huomattiin erinomaisen soveliaaksi tien reitiksi. Solan vastakkaiselta rinteeltä vesi jo juoksi Shoshonejokeen, Columbiaan ja Tyyneen mereen. Työnsä tehtyään Frémont nousi suurenmoiselle vuorenkukkulalle (4202 m), joka on hänestä nimensä saanut, ja sieltä sai hyvän yleiskäsityksen laajoista alueista. Kokoelmineen, huomioineen retkikunta sitten lähti paluumatkalle.
Toisella matkallaan, joka alkoi seuraavana vuonna, Frémont tunkeutui Kailiovuorien poikki Suuren suolajärven syvänteeseen. Siellä olivat jo ennen häntä muut käyneet, varsinkin kapteeni Benjamin Bonneville [Bonnevillesta sai sitten niinensä suuri jääkauden aikuinen järvi, josta nykyisin on vain pieniä osia jäljellä, mutta jonka rantamuodostukset ovat »Suuren syvänteen» kuivassa ilmanalassa säilyneet erinomaisen selvinä.], joka 1831—1836 oleskeli niillä seuduilla ja vielä kauempana lännessä, useita vuosia sivistyksestä kokonaan erotettuna. Tutkittuaan Suuren suolajärven Frémont seurasi Shoshone jokea kauas Columbian suupuoleen saakka, tehden pitkin matkaa tarkkoja havainnolta ja paikanmääräyksiä. Talvesta huolimatta hän sitten palasi tutkimaan Kalliovuorien ja Sierra Nevadan välistä ylänköä, »Suurta syvännettä», joutuen lopulta ravinnon puutteen vuoksi niin suureen pulaan, että hänen täytyi lähteä yrittämään Sierra Nevadan poikki Californiaan. Matka Sierra Nevadan poikki kesti toista kuukautta ja retkikunta olisi varmaan sen lumisissa, vaikeissa, sotkuisissa solissa tuhoutunut, ellei se viime hetkessä olisi saanut erästä intiaania oppaakseen. Hänen avullaan Frémont lopulta saapui Sacramenton laaksoon.
Tämä matka käänsi Yhdysvaltain johtavain piirien huomion Californiaan, joka silloin vielä oli Mexicon hallussa, Espanjalta saatuna perintönä, ja v. 1845 Frémont lähetettiin uudelleen tutkimaan seutua ja reittejä. Hänen Californiaan tultuaan syttyi Yhdysvaltain ja Mexicon välillä sota ja Frémont keräsi Caiifornian jenkit johtonsa alle, valloitti koko Pohjois-Californian. Hän riitautui kuitenkin amerikkalaisen kenraalin kanssa, joka marssi Californiaan kaakosta Santa Fén kautta, vangittiin ja lähetettiin Washingtoniin, jossa hän kuitenkin pääsi verraten pienellä rangaistuksella.
Californian kultaryntäys.
V. 1848 Californiassa löydettiin kultaa ja suunnaton kultaryntäys alkoi. Toinen puoli matkusti sinne Panaman kautta, toinen puoli mannermaan poikki vaunuissa, »preeriakuun aroissa». Frémont lähti etsimään Santa Fén kautta uutta helpompaa reittiä, mutta joutui mainitun kaupungin takaisissa maissa pulaan, joka oli tuottaa hänelle tuhon. Opas vuoristossa eksyi, retkikunnan täytyi palata takaisin, mutta ennenkuin se pääsi aution erämaan poikki takaisin Santa Féhen, oli kolmasosa miehistä ja kaikki hevoset kuolleet nälkään ja viluun. Seuraavana vuonna Frémont siitä huolimatta lähti uudelleen matkaan, ja vaikk'ei hän nytkään löytänyt etsimäänsä solaa, niin pääsi hän kuitenkin Sierran poikki Sacramenton laaksoon. V. 1853 hän lähti uudelleen löytöretkelle, alkoi etsiä siltä kohdalta, missä opas oli ensi yrityksellä eksynyt, ja vihdoin löysi sarjan solia, jotka johtivat Kultaisen portin rannalle. Mutta viisikymmentä päivää retkikunnan täytyi tälläkin retkellä elää hevosenlihalla. Tätä reittiä kulkee myöhemmin rakennettu rautatie.
Frémont palveli myöhemmin vakinaisessa armeijassa, kenraaliksi yleten, mutta sotilaana hän ei menestynyt yhtä hyvin kuin »tienkävijänä».
Jälkeen vuoden 1850 alettiin Kalliovuorien kautta etsiä rautatien reittejä, ja näiden töitten kautta vuoriston ja Tyynen meren välisen maan tunteminen edistyi valtavasti. Tutkimusten tulokset koottiin kolmeentoista isoon nidokseen, joissa paitsi karttoja on mitä monipuolisimmat tiedot kivennäisistä, kasveista, asukkaista y.m. Jo muutamia vuosia aikaisemmin mormonit olivat asettuneet Utahiin, ja he kyllä pitivät huolta siitä, että niiden seutujen maine levisi laajalle. Colorado joki ja sen maailmankuulu kanjoni tutkittiin 1857—59. Ja kymmenen vuotta myöhemmin majuri Powell laski veneellä kanjonin, voittaen mitä suurimmat luonnonesteet ja vaarat. Orjasota keskeytti joksikin ajaksi tutkimukset, mutta sitä suuremmalla tarmolla niihin sodan päätyttyä käytiin käsiksi. Varsinkin Kalliovuorien länsipuolella olevat autiot maat' kartoitettiin ja geologisesti tutkittiin niin tarkkaan, että ne nyt ovat Pohjois-Amerikan parhaiten tunnettuja. Yhdysvaltain rannikkojen tarkka kartoitus alkoi jo yhdeksännentoista vuosisadan alussa.
Kartoittajat ja geologit.
Lännen ja Kaukaisen Lännen kartoitus ja tutkiminen olikin polttava kysymys suunnattoman siirtolaistulvan vuoksi, joka yhä taajempina laineina sinne päin vyöryi, hyväkseen käyttämään näiden koskemattomien alueitten suunnattomia luonnonrikkauksia. Hallitusten oli välttämättä saatava jonkinlainen käsitys näiden kansallisvarain laadusta ja määrästä. Tienraivaajat olivat jo tuoneet viestit noiden seutujen monista ihmeistä, »jumalten puutarhoista» ihmeellisine luomisen raunioineen, »pahoista maista», jokien uurtamista kanjoneista, suolajärvistä, mammuttipuista ja äärettömistä punapuu- ja douglaskuusi-metsistä, monia muita mainitsematta. Ensin tämä suunnaton alue oli kartoitettava, vasta sitten voitiin ryhtyä varsinaiseen geologiseen työhön. Clarence King, F.V. Hayden, J.W. Powell, G.M. Wheeler, Clarence Dutton ja heidän jälkeensä v. 1879 perustettu geologinen virasto suorittivat tutkimustyön, joka suuremmoisuutensa ja tulostensa arvaamattoman runsauden puolesta on ainoa laatuaan ja lisäksi tieteellisen arvonsakin suhteen menestyksellä kilpailee samanlaisten Euroopassa suoritettujen töitten kanssa. Oli onni, että geologit saapuivat Yellowstonen laaksoon ennen uudisviljelijöitä ja vuorimiehiä ja siten saattoivat pelastaa hävitykseltä tämän mahtavan vuoristoseudun kuumine lähteineen, liejuvulkaanineen ja solfataarineen, värikkäine sinteripengermineen, tippukivimuodostuksineen ja ärjyvine vuorineen. Heti kun he v. 1871 olivat sen tunnetuksi tehneet, se julistettiin kansallispuistoksi, jossa kaikki luonnon hävitys on kielletty. Vielä merkillisempi on sekä muodostustensa että muodostumishistoriansa puolesta Coloradon kanjoni, laatuaan suurenmoisin maisema, mitä on maailmassa. Ei Danten eikä Dorén mielikuvitus olisi kyennyt luomaan mahtavampaa kuin tämä kanjoni sillä matkalla, jolla se kulkee Kaibab-ylängön poikki. Dutton, joka sen tutki, kuvaa seuraavin sanoin sen jylhää kauneutta:
Coloradon kanjoni.
»Miltä kohdalta Kaibab-ylängöllä kanjonia lähestyneekin, kaikkialla se yht'äkkiä avautuu syvyyksiään myöden; harvassa paikassa huomaa ennakolta merkkiä, että kuilu on lähellä, metsä ulottuu aivan jyrkänteen partaalle saakka ja kuuset varistelevat käpyjään pohjattomaan kuiluun. Jo ulkoreunalta näköala on kuvaamattoman suurenmoinen, mutta vielä monta vertaa mahtavampi se on itse kanjonissa. Semmoinen näköala avautuu Point Sublimesta, kauas kanjoniin pistävältä polvekkeelta, joka voittaakin kaikki muut näköalapaikat.
»Suuri kanjoni lisää nykyisiin luonnonkäsityksiimme aivan uuden luonnepiirteen, uusia kauneuden, suurenmoisuuden ja luonnonilmiöiden voiman sävyjä; mutta samoin kuin jokainen uudistus, samoin tämäkin tarvitsee aikaa tullakseen ymmärretyksi, sitä on tutkittava, siihen on totuttava, jotta sen sisällys kävisi ilmeiseksi. Luonnonystävä, joka on kehittänyt katseensa Alpeilla, Italiassa, Saksassa, Appalasheilla y.m., tuntee tähän merkilliseen seutuun tullessaan melkein kuin loukkauksen, hän tuntee ahdistusta, ehkä vastenmielisyyttä ja pelkoakin; hän ei näe mitään, mitä hän on tottunut pitämään kauniina ja ylevänä, kaikki on tosin ihmeellistä, mutta luonnotonta ja epäkaunista; ei missään hän näe sopusointuisia sulavia värivivahduksia. Mutta tottumus muuttaa tätä vaikutusta, se mikä alussa näytti kovalta, hurjalta, melkein raa'alta, muuttuu nyt suurenmoiseksi ja vaikuttavaksi, se on täynnään voimaa ja mahtavuutta, ja räikeät ristiriitaiset värit osoittautuvatkin vähitellen suuressa määrin hienoiksi, vaihteleviksi ja vaikuttaviksi. Jos tässä vain suurenmoisuus vaikuttaisi, voitaisiin sen summa lausua muutamalla sanalla: kanjoni on päälle 300 kilometriä pitkä, 8—18 kilometriä leveä ja 1 500—1800 metriä syvä. On pidempiä ja leveämpiä laaksoja ja on joku syvempikin; mutta siitä huolimatta suuri kanjoni kaikkien yksityisseikkainsa yhteisvaikutuksen kautta on ylevintä, mitä on maan päällä.
»Point Sublimen uloimman nokan päästä on vastakkaisen rantaäyrään yläreunaan 11 kilometriä matkaa, mutta molemmat äyräät ovat kovertuneet laajoiksi amfiteattereiksi, jonka vuoksi ne enimmäkseen ovat paljon etäämpänä toisistaan. Lähin näköpiiri, jonka pituus on 80, leveys 20 kilometriä, on täpötäynnään lukemattomia yksityisseikkoja, jotka ovat niin jättimäiset, niin valtavat, niin sanomattoman moninaiset ja monipiirteiset, ettei niitä voi käsittää kuin verkalleen ja tuntien heräävästä vaikutuksesta syvää mielenliikutusta. Epäilemättä vastakkainen laakson seinämä esiintyy kaikkea muuta suurenmoisempana ja valtavampana; ihmishenki ei kykene käsittämään puoltatoista kilometriä korkeata kalliomuuria, joka kohoo vastapäätä enemmän kuin kymmenen kilometrin päässä ja oikeaan ja vasempaan näyttää häipyvän äärettömyyteen. Hän tuntee itsensä niin masentavan pieneksi ja mitättömäksi. Jos se edes olisi äkkijyrkkä sileä seinämä, niin tapaisi siinä vielä lepokohdan, mutta kaikkialla siinä esiintyy mitä suurinta moninaisuutta. Syviä amfiteattereja mutkaa syvälle vastakkaiseen ylänköön ja niiden välillä kohoo mahtavia polvekkeita, jotka kehittyvät katsojan eteen ihaniksi päädyiksi. Koko reuna jakautuu täten poukamiin ja esiinpistäviin polvekkeihin ja lukemattomiin kallionkielekkeihin, jotka osasta suistuvat syvyyteen terävinä särminä. Ainoastaan juuri vastapäätä olevien amfiteatterien kohdalla katse pääsee taustaan tunkeutumaan, mutta perspektiivin lyhennys vaikuttaa niin erinomaisena ja uskomattomana, että on mahdoton saada käsitystä sen laajuudesta. Polvekkeihin liittyy lukemattomia irtaantuneita röykkiöitä, giganttisia patsaita, jotka kuitenkin vastakkaisen seinämän äärettömän ainepaljouden vuoksi vaipuvat aivan mitättömiksi. Ainoastaan oman rannan lähimmät pylväät tekevät melkein yhtä mahtavan vaikutuksen kuin sekin, niiden muotojen kauneus, suurenmoisuus ja moninainen rikkinäisyys saattaa häpeään kaunopuheliaimmankin kuvauksen.»
Kanjonin seinämät eivät kuitenkaan suistu syvyyteen aivan yhtämittaa. Ainoastaan muutamat yksinäiset, kauas esiin pistävät polvekkeet kohoavat yhtenä seinänä 1500—1800 m syvästä kuilusta. Yleensä äyräässä ensin on 600—900 metriä korkea seinämä ja tämän juurella verraten tasainen, vaikka siltä kylläkin ryhmyinen pengermä, ja vasta tähän pengermään on sisempi, paljon ahtaampi kuilu uurrettu. Pengermä ilmaisee seisausta kanjonin muodostuksessa.
Tämän valtavan, sangen tasaiseen ylänköön uurretun jokilaakson ihmeelliset ilmiöt voidaan selittää vain yhdellä tavalla: se on vetevän, vuolaan, paljon kiviä ja hietaa kuljettaneen, kosteiselta sateiselta ylängöltä tulleen ja kuivan vedettömän pöytämän poikki juosseen joen työtä. Semmoiset ovat olot nykyään, mutta niiden on täytynyt olla samanlaiset koko sen ajan, jonka kuluessa kanjoni on muodostunut, sillä muutoin laskisi kanjoniin kummaltakin puolelta syviä syrjälaaksoja. Todenteolla niitä on vain pari kolme melkoisempaa; meidän täytyy sen vuoksi otaksua, että kanjonin syventyminen on tapahtunut jotenkin samanlaisissa oloissa kuin nykyään vallitsevat ovat. Dutton on osoittanut, että kanjonin muodostuminen alkoi tertiäärikauden viimeisellä ajanjaksolla, plioseeniajalla, jolloin ilmanala oli kuivaa, samoin kuin nykyisinkin; mutta plioseeniajan ja nykyajan välillä oli jääkausi, joka Coloradonkin alueella oli sekä plioseeniaikaa että nykyaikaa kosteampi, vaikk'ei siellä saanutkaan jäävirtoja aikaan. Näyttää siltä, kuin olisivat jääkaudella syntyneet ne sivukanjonien luonnokset, joita on korkealla äyräitten päällä ja joissa ilmeisestikin on ollut vettä verraten vähän aikaa. Coloradokanjonin muodostushistoria on kaikkein suurenmoisin esimerkki vuolaan joen uurtavasta vaikutuksesta kuivalla ylätasangolla. Samalla se vakuuttavasti todistaa geologisten aikakausien suunnatonta pituutta, sillä epäilemättä joki on tarvinnut työhönsä miljoonia vuosia, vaikka se onkin sen suorittanut maan kehityshistorian uusimmalla ajalla.
Kalliovuorien ja Sierra Nevadan välinen suuri syvänne on kuivan ilmastonsa vuoksi erinomaisen hyvin säilyttänyt entisten geologisten aikakausien muistot, ja tuskinpa missään muualla maailmassa luonnonhistorian kirja on ollut niin selkosen selälleen aukaistuna tutkijalle kuin siellä. Tällä Amerikan geologian klassillisella työmaalla onkin nykyinen etevä tutkijapolvi saanut varsinaisen kouluutuksensa ja sinne on moni ulkomaalainenkin oppinut suunnannut kulkunsa saadakseen välittömämmin tutustua luonnon syviin syntyihin. Jotkut eurooppalaisetkin tutkijat ovat kantaneet kortensa Yhdysvaltain sisällisen rakenteen ja luonnonilmiöiden valaisemiseksi, mutta tämä apu on vähäpätöinen siihen suurenmoiseen työhön verraten, jonka amerikkalaiset itse, sekä yksityiset että varsinkin valtion laitokset, ovat suorittaneet.
Canada.
Pohjois-Amerikan pohjoinen puolisko oli turkiskaupan kautta tullut pääpiirtein tunnetuksi Jäämerta myöden jo ennen yhdeksännentoista vuosisadan alkua, mutta vielä oli suunnattoman paljon jäänyt tutkimattakin. Vaikka Jäämeri olikin saavutettu, oli sen rantaviiva kuitenkin vielä aivan tuntematon. Suurimmat sisämaan joista oli tosin vakoiltu mereen saakka, järvet nähty, mutta ei edes yleispiirteisen kartan laatiminen näistä monimutkaisista järvi- ja jokivesistöistä ollut vielä mahdollista.
Yhdeksännelläkintoista vuosisadalla tutkittiin, omituista kyllä, ensiksi maan karuin ja kylmin osa, Jäämeren ranta. Tällä kerralla se ei ollut turkiskauppiaiden ansio, vaan johtui siitä, että luoteisväylää yhdeksännentoista vuosisadan alkupuoliskolla alettiin etsiä maan poikki kulkevilla retkillä. Moiselle retkelle lähti v. 1819 luoteisväylän kuuluin tutkija, englantilainen kapteeni John Franklin.
John Franklinin retki Jäämeren rannalle.
Franklin alkoi matkansa Yorkin asemalta, Hudsonin lahden rannalta, ja kulki maan poikki Cumberland Houseen, josta matkaa tammikuun pakkasilla jatkettiin lumikengillä, ensin Athabasca järven rannalle ja sieltä Providence asemalle Suurelle Orjajärvelle. Vähillä varustuksilla kuljettiin sieltä yhä edelleen, kunnes riistan vähyyden vuoksi täytyi asettua talvileiriin ja lähettää mies takaisin Athabasca järvelle saakka ruokatavaroita ja ampumatarpeita hakemaan. Tämän matkan suoritti ypö yksin Back niminen nuori meriupseeri ilman muuta suojaa kuin peitto ja hirven vuota, vaikka pakkasta oli toisinaan -50°.
Heinäkuun lopulla retkikunta, johon kuului kolmisenkymmentä henkeä, saavutti Jäämeren Kuparikaivosjoen suulla. Huolimatta varustusten niukkuudesta, riistansaannin epävarmuudesta ja miestensä vastahakoisuudesta Franklin lähti kanooteilla tutkimaan Jäämeren rantaa itää kohti ja jatkoi matkaa elokuun lopulle saakka, kunnes kanootit olivat melkein hajallaan ja ainoastaan kahden päivän eväät jäljellä. Retkikunta lähti sitten nousemaan sisämaahan pientä jokea, joka laskee Bathurst vuonoon, mutta se oli niin koskinen, että piankin täytyi nousta maata kulkemaan, vaikka eväitä oli vain yhdeksi päiväksi.
Nälän hirmut pohjan perillä.
Syyskuun 4:ntenä täytyi myrskyn vuoksi viettää kolme päivää leirissä, ilman tulta tai ruokaa. Näillä karuilla mailla, Barren Grounds, ei nimittäin ole puun kasvua muuta kuin jokien rannoilla, retkikunta taas oli Hood-joen jättänyt pyrkiäkseen vedenjakajan poikki Kuparikaivosjoen laaksoon, jota se oli menomatkallakin kulkenut. Kolmen päivän paaston jälkeen täytyi polttaa toinen pikkukanooteista, joita kuljetettiin mukana jokien ylimenoa varten, ja syödä vihoviimeinen eväs. Soisen ja aivan aution seudun kautta lähdettiin sitten edelleen rämpimään. Riistaa ei ollut minkäänlaista, lunta oli jalan verran, joet olivat äsken jäätyneet, jää oli pettävää. Nopeaan uupuivat miesten voimat, sillä ravintoa ei ollut muuta kuin jäkäliä ja susien hylkäämiä luita. Silloin tällöin saatiin ammutuksi joku joukostaan eksynyt riekko tai löydettiin kourallinen marjoja. Vihdoin retkikunta saapui Kuparikaivosjoelle, yhden miehen tällä vaivalloisella taipaleella menetettyään. Joen poikki ei päästy millään neuvolla ja turhissa yrityksissä menetettiin kahdeksan päivää. Franklin kuitenkin lopulta sai pajunkuorista ja telttavaatteesta kyhätyksi venhon, jolla päästiin toiselle rannalle. Luutnantti Back ja kaksi vankinta miestä lähetettiin sitten edellä Enterprise asemalle, joka oli menomatkalla perustettu, jos sinne ehkä olisi saapunut apua; muu joukko majoittui erääseen paikkaan, jossa oli verraten runsaasti polttopuita ja jäkäliä, sillä pari miestä oli jo jäkäläin ja paistetun nahkan syönnistä kuolemaisillaan ja muut olivat aivan näännyksissään. Franklinin itsensä lähdettyä muutamain miesten keralla eteenpäin yksi leiriin jääneistä miehistä murhasi luutnantti Hoodin ja kolme muuta miestä ja olisi raivotyötään jatkanut, ellei häntä olisi ammuttu. Ainoastaan pari miestä jäi leiriin eloon, ja nämä päättivät lähteä muiden perässä yrittämään. Enterprise asemalla he tapasivatkin Franklinin miehineen, mutta siellä oli yhtä tyhjää ruokatavaroista, ja Providence asemalle, jonne Back oli lähtenyt, oli parin viikon matka. Retkikunta olisi joutunut säälimättömän nälkäkuoleman saaliiksi, ellei Back olisi sattunut matkalla tapaamaan erästä ystävällistä intiaaniheimoa, jolla sattumalta oli runsaasti ruokatavaroita. Tämän heimon päällikköä, Akiatshoa, Franklin tovereineen sai kiittää pelastuksestaan. Kaksi heistä ennätti kuitenkin asemalla kuolla nälkään, ennenkuin apu saapui. Franklinin retki herätti suurta huomiota, mutta kieltämättä sen johtaja menetteli moitittavasti, kun hän niin riittämättömästi varustettuna lähti Jäämeren rantaa kartoittamaan.
V. 1825 Franklin johti toista retkeä samoille rannoille. Matka kävi nyt Canadan suurilta järviltä Red Kiverille, sieltä poikki maisin Suurelle Karhujärvelle ja Mackenzie jokea sen suuhun. Suurelle Karhujärvelle perustettiin talviasema, jolla suoritettiin tärkeitä magneettisia havainneita. Kun vielä järvi oli kartoitettu, niin laski Franklin Mackenzien suuhun. Siellä hän jakoi retkikunnan kahtia. Itse hän tutki rannikon länttä kohti, saavuttaen 148°51' läntistä pituutta, tapaamatta kuitenkaan laivalla kulkevaa apuretkikuntaa, joka Behringin salmesta tullen oli saavuttanut Point Barrowin, mutta sitten jääesteiden vuoksi palannut takaisin. Toinen osasto kulki itää kohti, ja se pääsi melkein Kuparikaivosjoen suuhun saakka löytäen salmen, joka erottaa Amerikan manteren Wollaston maasta, ynnä nähden sen takana olevan maan. Suuri hylätty eskimoleiri nähtiin tällä matkalla. Tavattiin kuitenkin vaeltavia eskimo-joukkoja, jotka yleensä olivat ystävällisiä.
Backin retki.
V. 1833 kapteeni Yrjö Back, Franklinin uskollinen seuralainen matkusti Winnipeg järveltä Suurelle Orjajärvelle ja sieltä Suurta Kalajokea Jäämereen. Tätä suurta jokea, jota myös sanotaan Backin joeksi, ei siihen saakka ollut kukaan valkoinen nähnyt, ainoastaan intiaanien kertomuksista tiedettiin, että semmoinen oli olemassa. Joki oli täynnään louhisia koskia ja putouksia ja suvannot taas monessa paikassa levisivät suuriksi, jään ainiaan peittämiksi järviksi. Back oikeastaan oli lähetetty viemään apua Rossin retkikunnalle, joka oli magneettisella navalla, mutta kun Ross ennätti palata, ennenkuin Back lähteä, ei hän kulkenut edemmäksi Suuren Kalajoen suistamoa. Sen edustalla hän kaukana merellä näki maan, joka nimitettiin Kuningas Williamin maaksi.
Deasen ja Simpsonin retket.
V. 1836 Hudson-lahden komppania lähetti P.W. Deasen ja Thomas Simpsonin jatkamaan Jäämeren rantain tutkimista, ja tämä retkikunta saavutti lukemattomista vaikeuksista huolimatta suurenmoisia tuloksia. Matka piti tunnettuja reittejä Mackenzien suuhun, edelleen Franklinin tutkimaa rannikkoa länteen päin ja sitten kolmattasataa kilometriä edelleen Point Barrowiin saakka, josta alkaen rantavedet Behringin salmeen saakka olivat kartoitetut. Retkikunta palasi sitten Suuren Karhujärven rannalle ja vietti siellä talvea, kunnes joet jälleen aukenivat ja voitiin työtä jatkaa. Seuraavana kesänä laskettiin erästä syrjäjokea Kuparikaivosjokeen ja edelleen Jäämereen ja tutkittiin rannikkoa kauas länteen, kunnes salmen takaa nähtiin pohjoisessa uusi maa, joka sai nimeksi Viktoria maa. Tämän jälkeen palattiin jälleen talvea viettämään Suuren Karhujärven koilliskolkkaan rakennetulle asemalle, jossa kalastaen ja metsästäen tultiin sangen hyvin toimeen. Kesällä 1839 päästiin niin varhain liikkeelle, että jo elokuun puolivälissä oltiin Suuren Kalajoen suussa, jonka Back oli tutkinut. Vielä siitäkin eteenpäin Simpson tunkeutui, kääntyen takaisin vasta Boothia Felix niemimaan tyvestä ja paluumatkalla tutkien Kuningas Williamin maan etelärannan, jossa huomattiin olevan paljon peuroja, napahärkiä ja autioita eskimokyliä. Tässä samassa maassa Franklinin retkikunta siitä huolimatta yhdeksän vuotta myöhemmin kuoli kamalan nälkäkuoleman.
Deasen ja Simpsonin veneretkien kautta olivat Pohjois-Amerikan pohjoisrannikon tunnetut kohdat yhdistetyt yhtenäiseksi rajaviivaksi Behringin salmesta Boothia felix niemimaan tyveen saakka.
V. 1846 tri John Rae matkusti Hudson-lahdesta Melville niemimaan kannaksen poikki ja tutki tämän niemimaan länsirannan ja Boothia-niemimaan itärannan, eikä tämän retken jälkeen Pohjois-Amerikan pohjoisrannasta ollut muuta tuntematonta osaa kuin pieni kappale Boothia Felixin luoteiskolkkaa. Rae eli melkein yksinomaan veden ja maan riistasta, ja sen vuoksi hän saattoi tehdä sangen vaikeita retkiä vähillä varustuksillaan. Hän jatkoi tutkimuksiaan mannermaalta saaristoonkin ja oli ensimmäinen, joka sai vihiä Franklinin viimeisen retken surkeasta kohtalosta.
Myöhempinä aikoina ovat varsinkin lähetyssaarnaajat jatkaneet Jäämeren rannikon, samoin kuin mannermaan koko pohjoisreunankin tutkimista.
Karut maat.
Hudson lahden länsipuolella olevien karujen maitten, Barren Grounds'ien, tunteminen oli kaikista näistä retkistä huolimatta vielä sangen vaillinainen. Nämä seudut ovat verrattavat Siperian tundroihin. Metsää ei ole muuta kuin jokien laaksoissa, muualla maa on paljasta silmän siintämättömiin, täynnään jokia ja järviä, tuulien ja lumimyrskyjen temmellyskenttiä. Talvella on kaikki elotonta, mutta lyhyen kesän kuluessa luonto täälläkin hymyilee, samoin kuin Lapissakin.
V. 1893 lähti Joseph Burr Tyrrell Canadan geologisen toimiston puolesta näille seuduille. Hän tutki Telzoa joen, josta elokuussa tultiin laajalle jäätyneelle järvelle, jonka päätettiin olevan Samuel Hearnen sata vuotta aikaisemmin löytämä Dubawnt järvi. Sen kolkoilla rannoilla hyökkäsi lauma tavattoman suuria susia retkikunnan kimppuun, rohkeudellaan todistaen maan köyhyyttä. Kun oli järvestä erottu, tavattiin ensimmäiset eskimot. He olivat järjestään ystävällistä kansaa, vaikka intiaanit olivat pelotelleet, että he olivat ihmissyöjiä. Telzoa on sangen tyypillinen canadalainen joki, vuorotellen järviä ja jokimatkoja, se kun ei vielä ole ennättänyt itselleen kuluttaa varsinaista uomaa jääkauden tasaamaan kalliopintaan. Syyskuun alussa saavuttiin suurelle Baker-järvelle, josta vesi juoksee Chesterfield vuonoon, Hudson-lahden pitkään syrjälahteen. Telzoa-maassa oli runsaasti napahärkiä, jonka vuoksi moni urheilija on sinne sittemmin löytänyt. Suuria vaaroja kokien Tyrrell sitten jatkoi matkaa Hudson lahden rantaa lähimmälle asemalle. Hänen retkensä arvokkain saavutus oli »Karujen maiden» geologisen rakenteen selvittäminen.
Labrador.
Sitkeimmin Pohjois-Amerikan maista on Labrador tuntemattomuuttaan puolustanut. Vielä joku vuosikymmen takaperin sen sisäosat olivat kartoilla aivan valkoiset, vaikka rannat ovat olleet jo ammoin tunnetut. Vähitellen on laajoihin valkoisiin sisämaan aloihin ilmestynyt jokia ja järviä, jotka muodostavat samanlaisia vesistöjä kuin Hudson lahden länsipuolellakin. Labradorin sisäosat ovat verraten korkeata ylänköä, ja sen vuoksi on niiden ilmasto maantieteelliseen asemaan verraten tavattoman kolkkoa. Ne ovat samanlaista kalliotasankoa kuin Suomenkin sisäosat, paremmin kuitenkin verrattavat Lappiin kuin meidän maamme lauhkeaan järviylänköön. Ei ainoastaan ilmasto ole kolkompi, vaan maanlaadut karummat, lietemaita kun tuskin on ensinkään ja moreenisoraa kalliopohjan päällä niukasti.
Turkiskomppaniat perustivat viime vuosisadan ensimmäisellä neljänneksellä kauppa-asemiaan Labradorinkin sisäosiin. Joku matka maan poikkikin tehtiin. Hamilton joen 100 metriä korkea suurenmoinen köngäs löydettiin v. 1839. V. 1861 eräs retkikunta nousi Laurentin lahteen laskevaa Moisie jokea järviylängölle saakka, käyttäen muinoin mahtavain montagnais-intiaanien vanhoja venereittejä ja taivallusteitä. Sisämaan intiaanit olivat silloin vielä pakanoita. He elivät mitä suurimmassa puutteessa, toisin ajoin viikkokausia syöden vain koivunnuppuvelliä ja jäkäliä, sekä nälänhädän korkeimmillaan ollessa toisiaankin. Samalla vuosikymmenellä katolilaiset lähetyssaarnaajat tutkivat Hamilton joen molemmat lähdehaarat ja etelärinteenkin jokilatvoja.
Jälkeen v:n 1857 on Canadan geologinen virasto lähettänyt Labradorin sisäosiin useita retkikuntia, joista tärkein oli A.P. Low'in johtama. Low tutki 1892—95 East Mainin, joka laskee James lahteen, Manicuaganin, jonka veden Laurentin lahti saa, Hamilton joen ja Koksoakin, joka juoksee pohjoiseen Ungava lahteen. Jo kymmenkunta vuotta aikaisemmin hän oli käynyt Mistassini järvellä, joka on niemimaan tyvessä ja suurin Labradorin järvistä, sekä tutkinut Hudsonlahden ja James lahden itäpuolisen rannikon. Lowin retkien kautta tuli enemmän kuin toinen puoli Labradorin koko alueesta osapuilleen kartoitetuksi. Ainoastaan pohjoinen niemeke, Hudson ja Ungava lahtien välinen maa, jäi vielä kokonaan tuntemattomaksi, mutta tämänkin niemimaan tärkeimmät vesistöt on nykyisin kartoitettu.
Low huomasi Labradorin karujen sisäosien olevan niin täynnään matalia järviä ja jokia, jotka eivät vielä ole ennättäneet uomaansa syventää, että hänen mielestään oli mahdollista matkustaa niemimaan poikki veneellä vaikka mihin suuntaan, tarvitsematta koskaan taivaltaa seitsemää tai kahdeksaa kilometriä pidempää matkaa vesistöstä toiseen päästäkseen.
Labrador on jääkauden paljastama ja muotoilema, samoinkuin Hudson lahden läntisetkin alueet, ja maajäätikön napa on ollut sen sisäosissa, jonka vuoksi sieltä on kulkenut rapautuneita kivennäisaineita vain ulospäin joka suunnalle, eikä ole mistään tullut korvausta. [Pohjois-Amerikassa on ollut kolme tämmöistä keskustaa, Labradorin keskusta, Keewatinin keskusta Hudsonlahden länsipuolella, Barren Groundsien muodostaja, ynnä kordilleeri-keskusta British Columbiassa.] Niemimaan intiaanit kuuluvat algonkin ryhmään, heidän lukunsa tuskin on 3,500 suurempi. Labradorin pohjoisosissa asuu eskimoita.
Newfoundland.
Vielä omituisempaa on, että Newfoundlandinkin sisäosat vasta viime vuosisadalla tulivat tunnetuiksi.
Ensimmäinen matka saarimaan poikki tehtiin v. 1822. Cormack niminen skotlantilainen kulki silloin itärannalta Trinity Baysta länsirannan St George's Bayhin vain yksi micmac-intiaani seuranaan. Noustuaan sille korkealle metsäiselle harjanteelle, joka erottaa rannan sisämaasta, Cormack näki edessään laajan aromaan, ikäänkuin rannattoman puistomaan, jonka pintaan lukemattomat peuralaumat olivat polkujaan tallanneet. Jokia mutkaili, järviä kimalleli tässä rauhallisessa näköalassa, siellä täällä kohosi ilmaan omituisia yksinäisiä vuorenhuippuja. Cormack vietti kuukauden näillä niittymailla, sitten nousi vuoristoon, joka täyttää saaren länsiosan. Pari kuukautta kesti matkaa saaren poikki ja riistaa oli niin runsaasti, se niin vähän karttoi ihmistä, että Cormack toverinsa keralla eli kokonaan riistasta.
V. 1828 Cormack johti retkikuntaa Punaintiaanien järvelle, jonka rannoilla huhun mukaan vielä piti asua bethuk-intiaaneja. Mutta vain jälkiä tavattiin tästä sukupuuttoon hävitetystä kansasta, muun muassa moniakymmeniä kilometrejä pitkiä aitauksia, joilla peuroja eli karibuita, jolla nimellä Amerikan peura on tunnettu, oli ajettu sopiviin tappopaikkoihin.
Bethukit eli beothikit olivat ennen muinoin hyvin lukuisa kansa, asuen etupäässä merenrannalla samoin kuin Labradorin montagnaisitkin, heidän läheiset heimolaisensa. Valkoiset kalastajat, jotka Amerikan löydön jälkeen alkoivat pyyntinsä Newfoundlandin rannikolla, surmasivat heidät armotta, säästämättä naisia ja lapsiakaan. Bethukit pakenivat silloin saaren sisäosiin suuriin erämaihin, joissa oli runsaasti riistaa ja kalaiset järvet ja joet. Valkoiset armotta ampuivat jokaisen, jonka näkivät. Kaksisataa vuotta tätä onnetonta kansaa vainottiin, kunnes siirtokunnan englantilaiset valveutuivat ja alkoivat heitä sääliä. Mutta ei millään keinolla heitä enää saatu rupeamaan valkoisten kanssa yhteyteen, vaikka nälkä ja taudit nopeaan vähensivät heidän lukuaan. 1819 saatiin eräs bethuk-nainen kiinni ja häntä kohdeltiin niin ystävällisesti kuin suinkin. Hänelle opetettiin englannin kieltä, jonka jälkeen koetettiin hänen avullaan päästä yhteyteen muitten bethukien kanssa, mutta sitä ennen hän kuoli keuhkotautiin.
Alaska.
Yukonia tutki vv. 1842—43 venäläinen luutnantti Zagoskin, joka sitä nousi aina Tananaan saakka. 1860-luvulla kuljettiin tämän mahtavan joen laaksoa laajalti haettaessa reittiä venäläis-amerikkalaista sähkölennätyslinjaa varten. Johdon rakentaminen jätettiin kuitenkin sikseen, kun Atlantin kaabeli laskettiin ja menestyi hyvin. V. 1869 nousi Yukonia ensimmäinen kauppahöyry. 1880-luvulla Frederick Schwatka kulki Alaskan etelärannalta Chilkoot solan poikki Yukonin laaksoon. Muita reittejä kulkivat jo siksi varhain kullanetsijät.
1890-luvulla löydettiin Klondikesta runsaasti kultaa ja hurja kultaryntäys oli siitä seurauksena. Tämä syrjäinen maa tuli äkkiä suuremmoisen liikkeen keskustaksi ja kaikki mahdolliset tiet vakoiltiin ja tutkittiin. Mahtavan Yukonin hiljaiseen laaksoon syntyi ikuisesti jäätyneelle maalle kaupungeita, rautateitä rakennettiin ja kullanetsijät tutkivat maata laajalti joka puolella. Niinkuin unelma on tämä kulta-aika jälleen päättynyt ja kylmyyden rauha tekee paluutaan Yukonin laaksoon, mutta kaikiksi ajoiksi se tuli tarkemmin tutkituksi kuin olisi muutoin tullut ehkä vuosisataan.
Alaskan kultalöytöjen jälkeen Yhdysvaltain hallitus alkoi joka vuosi lähettää maahan geologisia retkikuntia, ja näiden kautta tulivat sen suurenmoiset vuoristot paremmin tunnetuiksi. Löydettiin muun muassa Mc Kinley vuori (6239 m), joka, sen mukaan kuin tunnetaan, on Pohjois-Amerikan korkein. Etelärannikon suurenmoiset vuorijonot mahtavine jäävirtoineen oli jo varhaisemmin tutkittu. V. 1897 Savoijin prinssi Luigi kiipesi Elias vuorelle, joka suoraan merestä kohoaa 5495 metriä. Näissä lumisissa, jäisissä vuorimaissa on vielä paljon työtä yritteliäille, rohkeille tiedemiehille.
Pohjois-Amerikan intiaanit.
Valloittava valkoinen siirtolaisuus tapasi Pohjois-Amerikassa kansan, joka oli mukautunut harvinaisen eheään yhdyselämään mahtavan rikkaan aarnioluonnon kanssa. Intiaanit eivät suinkaan olleet vain pelättäviä julmia sotilaita, heillä oli myös sangen pitkälle kehittynyt rauhallinen käsitepiiri, heillä oli uskonto, joka oli kauniissa sopusoinnussa luonnon kanssa, ja koko heidän elämänkäsityksensä kuvasti luonnon suuruutta. Siinä oli luonnon puhtautta ja siveyttä, luonnon syvää runoutta. Nämä avut eivät tosin voineet lieventää niitä julmia ominaisuuksia, joita ainainen olemisen taistelu kehitti, eivätkä avata semmoisia näköaloja, jotka olisivat johtaneet korkeampaan kulttuuriin, mutta siitä huolimatta ne olivat henkisiä arvoja, joilla on vielä luonnonintiaanin lakattua olemastakin paikkansa ihmisyyden henkisten saavutusten kunniatemppelissä. Se intiaani-ihanne, jonka tapaamme kuvattuna Cooperin ja muiden romaaneissa, ei ole mielikuvituksen tuote, sillä on ollut todellisuudessa vastineensa, vaikkapa se ei olisikaan ollut yhtä täydellisenä yksiin yksilöihin kohdistettuna.
Valkoinen asutus hävitti luonnon ja samalla myös turmeli nämä luonnonlapset. Väkijuomat, paheet, uudet aseet, uudet taudit alkoivat riuduttaa intiaanikansaa sielläkin, missä se vuosisatoja taistellen puolusti itsenäisyyttään. Uusi voimallisempi kyky käyttää asutuksen hyväksi luonnon etuja oli jo itsessäänkin säälimätön kuolemantuomio alkuperäisemmän talouden edustajille, mikäli nämä eivät kyenneet mukautumaan uusiin edellytyksiin. Tätä mukautuvaisuutta on verraten harvoilla intiaaniheimoilla ollut, enimmäkseen ne ovat riutuneet ja rappeutuneet, vähitellen olemattomiin kadonneet, vaikkapa hyväntahtoinen esivalta olisikin koettanut niitä suojella tältä olojen kuolemantuomiolta.
Intiaanit huomasivat jo varhain, mikä heidän kohtalokseen tulisi, ja sen vuoksi he jo Uuden Englannin nuoruuden aikoina yrittivät asevoimalla torjua tätä vaaraa. He saavuttivatkin ajoittain menestystä, mutta lopun lopuksi kuitenkin aina valkoiset voittivat ja punaisen kansan oli väistyminen melkoinen matka taapäin.
Kun valkoiset Uudesta Englannista käsin olivat saapuneet Ohion latvoille ja maanosan brittiläiselle ainekselle olivat avautuneet nuo laajat vesireitit aina Kalliovuorille saakka, edistyi valkoisen rodun valloitus jättiläisaskelin. Ehtymätön siirtolaistulva alkoi virrata näihin hedelmällisiin maihin. Se kulki samoja reittejä, joita intiaanit olivat ikimuistoisista ajoista kulkeneet, ja intiaanien vanhojen leirien ja kylien paikoille enimmäkseen syntyivät valkoisten ensimmäiset kaupungit. Intiaanipolun paikalle syntyi tie, tien paikalle rautatie. Kaikki tiedämme, kuinka nopeaan nämä uudet valkoiset yhteiskunnat kasvoivat, kuinka nopeaan niiden vaikutuksista intiaanien hallitsemat alueet supistuivat. Monta veristä sotaa intiaanit kävivät maittensa ja olemassaolonsa puolesta, viime vuosisadan kuluessa varsinkin siouxit, jotka hallitsivat suuria preerioita, apachit, comanchit y.m. Kaikki nämä sodat päättyivät intiaanien häviöön ja heidän täytyi lopulta tyytyä niihin verraten pieniin erikoisalueihin, joita heille hallitus erotteli eri osissa maata.
Paljon ovat heidän elintapansa muuttuneet sen jälkeen, sillä vanhat elinkeinot eivät riistan kadottua enää elättäneet. Suuri osa intiaaneista on ruvennut maanviljelijöiksi, joka elinkeino ei tosin ollut heille tuntematon eurooppalaisten maahan tullessakaan. Toiset heimot ovat edistyneet jotenkin pitkälle sivistyksessä, toiset auttamattomasti rappeutuneet. Mutta kieltämättä intiaanit sielläkin, missä ovat kadonneet, ovat jättäneet pysyvät jäljet nykyiseen amerikkalaisuuteen.
Amerikan nuori tiede on ottanut intiaanien tutkimisen erikoisalakseen ja jo melko pitkälle sitä kehittänyt. Heidän tapansa, sadat kielensä, runoutensa on koottu ja muinaismuistot huolellisesti tutkittu. Paitsi Pueblo intiaanien omituisia kalliokaupungeita, joihin jo Coronado tutustui retkellään, on Pohjois-Amerikassa paljon muitakin kiinteitä muinaisjäännöksiä, joiden synty on paljon hämärämpi. Yhdysvaltain alueella on Kalliovuorien ja Atlantin meren, suurien järvien ja Mexicon lahden välillä suunnattoman paljon suuria kumpuja, jotka ovat jo historiallisella ajalla kadonneen kehityskannan tuotteita. Varsinkin Ohiossa, Tennesseessä ja Kentuckyssa on näitä kumpuja runsaasti.
Viime vuosisadan keskivaiheilla niitä ensiksi alettiin tutkia. Sen jälkeen niitä on avattu tuhansia. Useat ovat suurenmoisia hautakumpuja. Paitsi luurankoja niistä on löydetty paljon vainajan mukaan pantuja koristeita, kymmeniätuhansia helmiä, vaski-, hopea- ja kultakoristeitakin. Merkillisiä ovat varsinkin meteoriittiraudasta valmistetut esineet, sillä rautaa ei yleensä luultu Amerikassa tunnetun ennen eurooppalaisten tuloa. Vielä enemmän näitä kumpuja on rakennettu linnoituksina käytettäviksi. Newarkin luona Ohiossa on monta neliökilometriä laaja ala valleilla suojattu ja tämän vallineliön sisäpuolella on kaikennäköisiä kumpuja, pyöreitä, neliömäisiä, epäsäännöllisiä, joita ehkä on käytetty uskonnollisiin tarkoituksiin. Suurin kaikista on Cakokian kumpu Illinoisissa, sen korkeus kun on kolmekymmentä metriä ja laajuus niin suuri, että kokonainen kylä on sen laella sijansa saanut.
Nämä muinaisjäännökset osoittavat, että Pohjois-Amerikan intiaanien sivistyskanta luultavasti oli ennen korkeampi kuin eurooppalaisten maahan tullessa. Voisi otaksua, että ne olisivat jonkun sukupuuttoon kuolleen rodun luomia, mutta sekään ei ole luultavaa, sillä kaikesta päättäen ovat Pohjois-Amerikan alkuasukkaat mannermaan alkuväestöä, joka sinne muutti jääkauden jälkiaikoina ja sitten kehittyi aivan itsenäisesti ja erillään Vanhan maailman ihmisistä. Amerikan kansain alkuperän selville saaminen ja niiden vanhuus on ihmistieteen vaikeimpia kysymyksiä. Toiselta puolen niillä on suuria yhteisiä rotuominaisuuksia, mutta kielet toiselta puolen ovat niin hajanaiset ja osaksi perin pohjin vieraat toisilleen, etteivät ainakaan ne viittaa mihinkään suureen yhteiseen juureen.
Amerikan alkuväestön ammoista eristymistä muusta maailmasta osoittavat muun muassa viljelyskasvit. Melkein kaikki Vanhan maailman viljelyskasvit ovat niin kauan olleet ihmishoidon turvissa, että niiden alkumuodot ovat ennättäneet kokonaan kadota. Samoin on Amerikassakin asianlaita. Espanjalaisten Uuteen maailmaan saapuessa Amerikan alkuasukkaat viljelivät tupakkaa, perunaa, papuja, tomaatteja, maissia, puuvillaa y.m., ja useimpien näiden kasvien luonnonvaraiset muodot ovat kadonneet. Samoin kuin vehnästä voidaan tehdä johtopäätöksiä Vanhan maailman viljelyskasvien ikään nähden, samoin voidaan maissista päättää, että se on Uudessa maailmassa ollut kymmeniä vuosisatoja ihmisen huolenpidon alaisena.
Varmaan nämä kysymykset saavat lisävalaistusta, kun on tutkittu enemmän molempien Amerikkain vanhoja rakennuksia ja muistomerkkejä ja ehkä saatu selvälle ne kuvakirjoitukset, joita amerikkalaisen rodun korkeimmalle kehittyneet edustajat käyttivät.