IKUISEN JÄÄN POHJOLA.
Suurien löytöretkien aikakaudella, jopa ennenkuin Hyvän toivon nientä ja Amerikkaa oli löydettykään, rohkeat purjehtijat käänsivät pienten merikuntoisten alustensa keulat kohti hyistä pohjolaa, purjehtiakseen sen kautta idän rikkaihin maihin. Latinalaisten kansain löydettyä eteläiset Intian väylät jatkoivat pohjoisemmat kansat pohjoisten väyläin etsimistä, koska etelän tiet olivat niiltä suljetut. Kerran toisensa jälkeen ne urheasti hyökkäsivät Jäämeren vankkoja varustuksia vastaan ja kerta toisensa jälkeen hyinen pohjola karkoitti hyökkääjät takaisin. Kauan varsinkin englantilaiset ja hollantilaiset taistelivat, ennenkuin vastahakoisesti luopuivat yrittämästä. Mutta kun se vakaumus vihdoin oli tullut vallitsevaksi, ettei kaupankululle kelvollista luoteisväylää, sen enempää kuin koillisväylääkään, ole olemassa, sai ikuisen jään pohjola pitää jonkun vuosisadan salaisuutensa häiritsemättä, sillä Uuden ajan ensimmäisellä vuosisadoilla oli purjehtijoilla suuret käytännölliset tehtävät, joiden suorittaminen kysyi heidän koko voimansa. Pelkkä tiedonhalu ilman etujen toivoa ei voinut houkutella heitä pohjoisnavan monenlaisten jääihmeitten maailmaan.
Yhdeksännellätoista vuosisadalla kääntyi huomio niihin uudelleen ja suurenmoisten ponnistusten kautta on useimmat arktisen maailman suurista maantieteellisistä kysymyksistä ratkaistu. Ei tosin ilmestynyt uusia suuria käytännöllisiä tehtäviä, jotka olisivat jälleen vetäneet puoleensa yrittelijöitä, vaan yhdeksästoista vuosisata on tämän suurtyön suorittanut etupäässä puhtaasta tiedonhalusta ja uupumattoman toimihalun kannustamana. Sitä mukaa kuin tiede kehittyi, kävi yhä ilmeisemmäksi, että maapallomme suurien luonnonmaantieteellisten seikkain käsittämiseksi ja kokonaiskuvan luomiseksi maapallon luonnonoloista oli välttämätöntä hankkia tieto siitäkin, mitä perimmän pohjoisen ja etelän synkkien jäämuurien takana piili. Tämä tieto lopulta osoittautui kerrassaan elinehdoksi muutamien tieteiden, varsinkin ilmatieteen ja magnetismin edistykselle. Ja toiset tieteet ovat noista lumi- ja jääerämaista saaneet maan kehityshistoriaan avaimia, jotka niille ovat avanneet aavistamattomia näköaloja. Geologia on saanut epäämättömiä todistuksia niistä suurenmoisista ilmastollisista muutoksista, joiden alainen maapallomme on miljoonien ikävuosiensa kuluessa ollut, ja yhdessä fyysillisen maantieteen kanssa avaimen jääkauden jättämäin pintamuotojen ymmärtämiseksi, joille tuskin rohkeinkaan mielikuvitus olisi muutoin selitystä keksinyt. Ja laajentuneesta tiedosta saa viime sijassa käytännöllinen hyötykin osansa, sillä monta käyttämisen arvoista tulolähdettäkin on napatutkimus avannut ja osoittanut elinkeinomahdollisuuksia siellä, missä ei ennen luultu muuta olevan kuin tyhjyyttä ja kuolemaa.
Retkiä Pohjois-Amerikan napasaaristoon.
Napatutkimusharrastuksen innokkaimpia henkiin herättäjiä viime vuosisadan alussa oli Englannin amiraliteetin sihteeri John Barrow. Kaunopuheliain sanoin hän huomautti, kuinka juuri meriä vallitsevan Suur-Britannian velvollisuus oli ennen muita uhrata voimia ja varoja napaseutujen tieteelliseen tutkimukseen. Samalla hän todisteli sitä, että edellisistä napamatkoista on ollut paljon tieteellistäkin hyötyä.
Englannin hallitus noudatti tätä kehoitusta ja lähetti kaksi retkikuntaa matkaan, luvaten uudelleen 20,000 punnan palkinnon sille, joka ensimmäiseksi purjehtisi luoteisväylän, ja 5,000 punnan sille, joka ensimmäisenä saavuttaisi 110:nnen läntisen pituusasteen. Kumpaankin retkikuntaan kuului kaksi laivaa. Toukokuun 3:ntena 1818 kaikki neljä laivaa Shetlandin saarilta lähtivät päämääriänsä kohti pyrkimään, toinen retkikunta purjehtiakseen Tyyneen mereen Davisin salmen kautta, toinen pyrkiäkseen samaan päämäärään pohjoisnavan poikki.
Jälkimmäisen retkikunnan täytyi palata takaisin jo Huippuvuorien pohjoispuolelta jäiden runneltua molempia laivoja siihen määrin, että ne tuskin kykenivät palaamaan. Tämän retkikunnan mukana oli John Franklin, joka silloin vielä oli nuori luutnantti.
John Ross Baffinin lahdessa.
Ensiksi mainittua retkikuntaa johti kapteeni John Ross, apulaisenaan William Edward Parry, joka sitten saavutti suuren maineen arktisena tutkijana. Molempine laivoineen hän kulki Grönlannin länsirantaa pohjoista kohti, mutta tuli lopulta siihen johtopäätökseen, että Baffinin lahti todella olikin lahti, ja lähes 77:nnen pohjoisen leveysasteen saavutettuaan palasi takaisin. Lounatta kohti purjehtiessaan hän kulki Jonesin salmen suitse, jonka kuitenkin jäät sulkivat, ja tuli sitten Lancasterin salmeen, purjehtien siihen satakunnan kilometriä. Mutta kun hän oli edessä päin näkevinään vuoria, jotka sulkivat salmen — se oli napamaissa tavallinen kangastus — päätti hän senkin lahdeksi ja kääntyi takaisin, vaikkapa vesi olikin selvä ja hänen upseerinsa olivat toista mieltä. Vaikka hän ei käyttänytkään hyväkseen tätä tilaisuutta, oli hän kuitenkin kulkenut Baffinin lahden tarkemmin kuin kukaan ennen häntä. Hän toi ensimmäisen tiedon punaisesta lumesta [pieni lumella elävä leväkasvi, Protococcus nivalis] ja maailman pohjoisimmasta kansasta, Etah-eskimoista, jotka asuvat lähellä Kap Yorkia, Grönlannin suurella luoteisella niemimaalla. Kun näillä eskimoilla ei ole merikelpoisia aluksia, elävät he täydellisesti eristettyinä muusta maailmasta, omista etelämmistä heimolaisistaankin, joista heitä erottaa Melvillen glasieri suunnattoman leveällä rintamallaan. Retkikunta suoritti myös meren syvempien kerroksien lämpötilain mittauksia ja nosti pohjanäytteitä syvemmästä kuin kukaan sitä ennen.
Parry Lancasterin salmessa.
Tuskin oli John Ross matkaltaan palannut ja näkemänsä kertonut, ennenkuin varustettiin uusi retkikunta löytöjä jatkamaan ja Parry, hänen ensimmäinen upseerinsa, nimitettiin tämän retkikunnan johtajaksi. Samalla lähetettiin John Franklin, Parryn hyvä ystävä, maaretkelle, tunkeutumaan Pohjois-Amerikan kautta Jäämeren rannalle, kuten jo olemme kertoneet. Toukokuun 15:nä 1819 Parry lähti retkelleen, Franklin viikkoa myöhemmin.
Baffinin lahden yleensä täyttävät ajojäät pitkin pituutta, mutta rannoilla, etenkin Grönlannin puolella on avovettä, ja samoin kulkee lahden poikki jäälauttain keskitse ikäänkuin kolme salmea, joiden kautta laivat voivat kulkea lahden poikki. Disko-saaren kohdalla on »Etelävesi», Lancasterin salmen ja Upernivikin välillä »keskivesi» ja Melvillen lahdesta Jonesin salmeen jatkuu »pohjoisvesi». Parry purjehti rohkeasti keskiveteen molemmilla laivoillaan ja tunkeutui lahden poikki Lancasterin salmeen, jonka hän saavutti elokuun 1:nä v. 1819.
Salmi oli vapaa jäistä ja täysin purjein hän laski siihen kohti tuntemattomia kohtaloita. Edellisen vuoden vuorikangastukset olivat kadonneet. Komeata väljää väylää Parry ohjasi länttä kohti, kahden puolen tuntemattomia maita ja sinisiä salmia, joissa ei vielä kukaan ollut aluksella käynyt. Kompassin poikkeuma nopeasti lisääntyi salmessa, kunnes se eräässä kohdassa osoitti pohjoisen asemasta suoraan etelään. Ja eräässä kohdassa kallisteneula seisoi melkein pystyssä, poiketen vain puolentoista astetta luotilangan suunnasta. Matkalla tehtiin koko ajan magneettisia havainnoitu ja saatiin täten sarja, joka siihen saakka oli ainoa laatuaan ja vei tiedettä suuren askeleen eteenpäin.
»Hecla» ja »Griper» koettivat tunkeutua Prince Regentin salmeen, mutta sen sulkivat jäät. Eteenpäin Lancastnrin salmea sitä vastoin jatkoi Barrowin salmi, jossa oli jäätön väylä. Pohjoiseen haarautui niinikään useita salmia, joista Parry nimitti suurimman Wellingtonin kanavaksi. Insinöörikapteeni Sabine, retkikunnan astronoomi, löysi eräältä saarelta, joka sai Byam Martinin nimen, eskimoitten entisten asumusten pohjia, mutta ne olivat jo ammoin olleet autioina. Nyt saaristo oli aivan asumaton.