Maantiede ja löytöretket 4

by Into Konrad Inha

110° L.P.

Retkikunnan kuljettua 110:nnen läntisen pituusasteen poikki ilmoitti Parry väelleen juhlallisesti, että parlamentin lupaama 5,000 punnan palkinto oli voitettu. Pitkin matkaa hän nimitteli ne uudet maat, joita väylän kummallakin puolella nähtiin, Cornwallisin, Bathurstin, Melvillen saaret y.m. Melvillen saaren länsipuolella tuli vihdoin vastaan ahtojäitä, ja ne olivat niin vahvat, ettei Parry jaksanut tunkeutua niiden läpi. Kaksi viikkoa hän Melvillen saaren eteläpuolella taisteli eteenpäin päästäkseen, mutta kaikki ponnistukset olivat turhat. Lopulta hänen täytyi kääntyä maihin talvisatamaa etsimään, talvi kun alkoi tehdä tuloaan sumuineen ja lumimyrskyineen, joissa miehet pyrkivät eksymään, heti kun vähänkään poistuivat laivalta. Eräs joukko, joka oli lähtenyt Melvillen saarelle peuroja ja myskihärkiä ampumaan, löydettiin vasta neljä päivää kateissa oltuaan. Laivalla ammuttiin tykeillä ja tehtiin leiriin uusia tulia sumun hälvettyä, mutta näistä keinoista ei ollut apua, Eksyneet olivat elannokseen ampuneet lintuja, joita he söivät raakoina.

Talven vietto.

Saadakseen laivansa talvisatamaan Parryn täytyi sahauttaa jäähän uoma, vaikka tämä työ oli kovin vaivalloista. Joka yö uoma uudelleen jäätyi ja oli joka aamu auki hakattava. Neljä kilometriä oli sahattava, ennenkuin laivat saatiin turvalliseen satamaan, joka paikka vieläkin on kartoilla »Winter Harbourin» nimellisenä. Lämpömittari osoitti nyt -18°C, eikä sulaa vettä enää näkynyt millään suunnalla.

Pitkistä ajoista vietti tutkimusretkikunta nyt jälleen ensimmäisen talven ikuisen jään maailmassa. Jäät pitivät laivaa vankinaan kymmenen kuukautta. Napayötä kesti 84 päivää, lähes neljännesvuoden siis. Suurin pakkanen oli -47°C. Retkikunta oli ajan kokemuksen mukaan mitä parhaiten varustettu keripukkia vastaan kuivatuilla vihanneksilla, hapankaalilla ja sitruunahapolla, jota paitsi lihatavara oli säilytetty mitä parhaiten, ja leivän asemesta oli mitä huolellisimmin kuivattuja jauhoja, niin että kaiken aikaa voitiin leipoa tuoretta leipää. Retkikunnan terveydentila olikin koko ajan tyydyttävä. Laivan köysistö riisuttiin ja jätettiin ulkoilmaan, koska se kannen alla kosteudessa olisi turmeltunut. Kannen päälle rakennettiin öljykankaasta katos, jonka alla miehistö talvella huonolla säällä kilpaili ja voimisteli. Suurin vastus oli jäästä, jota kokoontui kajuuttoihin niin paljon, että miesten vuoreista toinen puoli usein oli jäässä, toinen läpimärkä. Ellei sitä joka päivä hakattu pois, kokoontui sitä niin paljon, että kerran viikon laiminlyönnin jälkeen oli kajuutoista poistettava lähes 5000 kg jäätä. Laivalla toimitettiin joka viikko ilmestyvää sanomalehteä ja ulkona urheiltiin joka päivä, milloin vain oli tilaisuutta. Oma teatterikin retkikunnalla oli — sen jäsenet itse esiintyjinä.

Myöhemmät retkikunnat ovat noudattaneet samaa ohjelmaa napayön masentavan vaikutuksen voittamiseksi ja sitä vielä kehittäneetkin.

Rekiretkiä.

Keväällä laivoilta tehtiin useita rekiretkiä, joilla oli suuri merkitys myöhemmille napamatkustajille, niillä kun ensi kerran koottiin kokemuksia tästä kulkutavasta, josta sitten tuli arktisten — ja antarktisten — matkustajain tärkein työtapa uusia maita etsittäessä ikuisen jään maailmassa. Pisimmällä retkellä saavutettiin Melvillen saaren pohjoisranta. Parryn johtama retkikunta ei kuitenkaan kuljettanut eväitään reellä, vaan kevyellä kaksipyöräisellä vaunulla. Kaikkiaan tämä retkikunta kulki 340 kilometriä, keskimäärin 23 km päivässä.

Kokokäännös.

Vasta elokuun 8:ntcna 1820 meri taas oli siksi vapaata jäästä, että Parry saattoi matkaa jatkaa, mutta edessä oleva salmi, jonka hän nimitti Banksin salmeksi, oli niin täynnään vanhaa napameren jäätä, että nytkin oli mahdoton tunkeutua sen läpi. Salmen takaa häämöitii maa, jonka Parry nimitti Banksin maaksi. Hänen täytyi, vaikka oli näin pitkälle päässyt, kääntyä takaisin ja sai hän kiittää erikoista onneaan, että paluumatkakin onnistui ja hän vielä saman vuoden marraskuussa saapui takaisin Englantiin. Paluumatkalla hän löysi Lancasterin salmen suusta eskimosiirtokunnan. Salmen ja Jäämeren välinen suuri saaristo nimitettiin myöhemmin Parryn saaristoksi.

Englannissa Parryn suurenmoiset löydöt herättivät niin suurta innostusta, että hänelle paikalla uskottiin uuden retken johto. Mutta Parry, vaikka hän olikin niin oivallisen vesiväylän löytänyt, oli kuitenkin kokemuksensa nojalla, vakuutettu siitä, ettei sitä Banksin salmen pysyvän vanhan ja vahvan merijään vuoksi ollut mahdollinen purjehtia paljoakaan kauemmaksi, kuin, hän oli edellisenä vuotena purjehtinut. Se hyinen salpa, jonka jäiden haltija on tässä luoteisväylän poikki työntänyt, ei tosin ole kuin satakunta kilometriä leveä, mutta sitä ei siihen aikaan vielä tiedetty. Ja kapeudestaan huolimattakin se on yhä vieläkin tehokas salpa pidättämään purjehtijat.

Parryn toinen retki.

Parry päätti tällä kertaa etsiä Tyyneen mereen vievää väylää etelämpää. Lähdettyään Englannista toukokuussa 1821 hän purjehti Hudsonin salmen kautta ja Baffinin maan ohi Repulselahteen, joka on Melvillen niemimaan kannassa, toivoen siitä salmen löytävänsä. Mutta se oli »takaperon lahti», kuten nimikin osoittaa, eikä salmi, kuten vanhemmat purjehtijat olivat otaksuneet. Purjehdittuaan jonkun aikaa edestakaisin myrskyn ajelemana, jäiden ahdistamana, Parry lopulta asettui talvisatamaan Melvillen niemimaan kaakkoisrannalle, pyydystellen lähellä olevain eskimoitten kanssa.

Eskimot.

Laivain asetuttua talvimajaan leveydelle 66°10' saapui niiden luo helmikuun 1:nä joukko eskimoita, jotka tekivät leirinsä aivan viereen, niin että purjehtijoilla oli hyvä tilaisuus tutustua tämän kansan tapoihin.

Alussa eskimot olivat epäluuloisia ja arkoja. Heidän kylässään oli kuusi isoa majaa, joissa asui noin 60 ihmistä ja paljon koiria. Majansa he rakensivat niin sukkelaan, etteivät eurooppalaiset edes huomanneet niitä, ennenkuin kaikki oli järjestyksessä. Ne olivat kaikki rakennetut jäästä ja lumesta. Sisään kuljettiin kapeasta käytävästä, joka tuskin oli metriä korkea. Käytävä johti holvattuun pyöreään huoneeseen, jonka leveys oli 4 1/2 metriä, korkeus keskeltä 2 m 25. Joka majassa oli yksi, kaksi tai kolme tämmöistä huonetta, joilla oli yhteinen ulkokäytävä. Lakeen oli sovitettu pyöreä jäälevy, josta päivänvalo pääsi majaan. Pari tuntia kului majan rakentamiseen. Majaan tehtiin lumesta vuode, joka peitettiin valaanparralla ja kanervilla, nämä taas hylkeen- ja peurannahkoilla. Lamppua varten, jossa aina paloi valkea, tehtiin lumipatsas. Pata riippui seinään pistetystä luusta. Tämä pieni eskimokunta eli keskenään hyvässä sovussa ja oli kovin ihmeissään kaikesta, mitä valkoiset heille näyttivät. Naiset ihastuivat ikihyviksi, kun saivat pieniä peilejä, nappeja ynnä muuta rihkamaa.

Eurooppalaisten puolestaan täytyi ihailla sitä kekseliäisyyttä, jota eskimot olivat osoittaneet tullakseen toimeen tämän tylyn luonnon keskellä. He olivat erinomaisia metsästäjiä ja kalastajia. Peurat he ajoivat veteen ja tappoivat ne sitten kajaakeistaan. Päiväkausia he jääseinän takana istuivat hylkeitten ilmareikäin ääressä väijymässä, pistääkseen keihäänsä hylkeen turpaan, heti kun se kohotti sitä avannostaan. Hylkeen tavoin he ryömivät jäätä pitkin päästäkseen ampumamatkan päähän. Kun saalista oli viljalti, söivät he mahdottomasti, panematta mitään varastoon. Kuin lapset he elivät vain päivästä päivään ja lasten olivat heidän ilonsa ja surunsa. Huhtikuun lopulla eskimot lähtivät leiristään etelää kohti.

Myöhemmin retkikunta tapasi toisia eskimoita, jotka kesällä asuivat teltoissa, talvella huoneissa. Talvihuoneet oli rakennettu valaan- ja mursunluista, joiden saumat oli sammalella tukittu. Yläosa oli kuitenkin jäästä ja niin läpinäkyvä, että ulkoa näki, mitä sisässä tapahtui. Majain ympäristöt olivat ylenmäärin siivottomat. Parryn miehet löysivät luukasoista ihmisenkin luita, joka osoitti näitten eskimoitten olleen ihmissyöjiä. Vanhoja ja heikkoja kohtaan he olivat aivan tunnottomat. Kun ruokatavaroita oli runsaasti, annettiin näillekin hiukan, mutta kun niitä oli niukasti, ei vanhoille ja vaivaisille annettu mitään. Vaimo tosin hoiti miestään hänen sairastuessaan, mutta vain sen vuoksi, että tiesi jäävänsä elättäjättä, jos hänet menettäisi. Aviopuolisot eivät montakaan päivää surreet toisiaan, kun toinen taikka toinen kuoli. Eräältä köyhältä leskeltä naapurit ryöstivät, mitä hänellä oli, ja jättivät hänet sitten tyhjään majaan. Eukko kuoli nälkään, ennenkuin Parry ennätti lähteä häntä auttamaan. Pari vuotta takaperin olivat nämä heimot ankaran nälänhädän ahdistaessa hyökänneet erään naapuriheimon kimppuun ja tappaneet ja syöneet joka hengen.

Iligliuk.

Eskimoista oli talvella retkeilijäin huomiota herättänyt varsinkin Iligliuk niminen nuori nainen hyvän näkönsä ja älynsä kautta. Hän piirsi Melvillen niemimaan itä-, pohjois- ja länsirannikosta kartan, jonka retkikunta sitten huomasi sangen paikkansa pitäväksi. Siitä Parry sai tiedon Melvillen niemimaan ja Baffinin maan välisestä salmesta, jonka hän myöhemmin laivainsa mukaan nimitti »Furyn ja Heclan salmeksi». Heinäkuussa seuraavana vuonna hän lähti tätä salmea tutkimaan, mutta se oli niin täynnään jäitä, ettei sen läpi voitu purjehtia. Maisin retkeiltiin kuitenkin sen rantaa pitkin, kunnes Melvillen niemimaan länsirannan nähtiin kääntyvän etelää kohti, kuten Iligliuk oli kertonut.

Parry luotti niin varmasti siihen, että onni olisi seuraavana vuonna suotuisempi ja että tämä salmi oli luoteisväylän avain, että hän aikoi viettää sen suulla toisenkin talven, mutta laivoilla oli terveydentila niin huono, että hänen täytyi, vaikka vastahakoisesti, kääntää kokka kotia kohti.

Parryn kolmas retki.

Vähän myöhemmin kuin Parry palasi Franklin seikkailurikkaalta retkeltään, ja yhdessä hänen kanssaan Parry suunnitteli uusia yrityksiä luoteisväylän edelleen tutkimiseksi. Heidän ehdotuksiensa mukaisesti Englannin amiraliteetti taas lähetti Parryn »Heclalla» ja »Furylla» Lancasterin salmeen, Fredrik Beecheyn taas Beringin salmeen ja molempain piti pyrkiä eteenpäin, kunnes tapaisivat toisensa. Franklinin piti kulkea maisin ja laskea Mackenzieta Jäämereen, tutkia Amerikan pohjoisrantaa ja sitten liittyä jompaankumpaan näistä retkikunnista. Ja vielä neljäskin, kapteeni Lyonin johtama retkikunta, lähetettiin Melvillen niemimaata tutkimaan.

Parry ja Lyon lähtivät matkaan v. 1824, Beechey ja Franklin seuraavana vuonna. Elokuussa Lyon saapui Hudsonin lahden suulla olevan Southamptonin saaren eteläpäähän, mutta joutui sitten hirveään myrskyyn, josta hän töin tuskin pelastui »Jumalan armon lahteen». Pohjoista kohti sieltä purjehtiessaan hän joutui uuteen kamalaan myrskyyn, joka runteli hänen kömpelön laivansa niin pahoin, ettei hän enää voinut jatkaa matkaa.

Parry purjehti laivoillaan Lancasterin salmeen ja poikkesi siitä Prince Regentin salmeen, jonka hän oli ensi matkallaan nähnyt, toivoen nyt pääsevänsä sitä etelään tai lounaaseen. Mutta epäedullisten jääsuhteitten vuoksi matka viivästyi niin paljon, että hän syyskuun 10:ntenä päästessään Prince Regentin salmeen takertuikin tuota pikaa jäihin ja töin tuskin pääsi Baffinin maan rannalle talvisatamaan. Talvella hän tutki tätä maata, jonka länsipäätä sanotaan Cockburnin maaksi, sekä pohjoista että etelää kohti. Seuraavana kesänä olivat jääolot vieläkin huonommat. Hän koetti tunkeutua salmen länsirantaa eteläänpäin ja pääsi North Somersetin maan Creswellin lahteen saakka, mutta ankarat myrskyt ja ahtojäät runtelivat laivoja niin pahoin, että »Fury» oli hylättävä ja sen miehistö otettava »Heclaan».

Parry kuljetti kuitenkin »Furysta» kaikki liiat elintarpeet ja vaatevarustukset maalle ja talletti ne varta vasten rakentamaansa lujaan huoneeseen. Tämä varasto oli erinomainen apu myöhemmille retkikunnille ja vielä 33 vuotta myöhemmin saattoi M'Clintockin johtama retkikunta, viimeinen, joka lähetettiin Franklinin kadonnutta retkikuntaa etsimään, siitä täydentää varustuksiaan. Tämän jälkeen Parry »Heclalla» palasi kotimaahan, eikä sen koommin palannut luoteisväylälle.

Beechey.

Beechey purjehti pienellä aluksellaan Beringin salmeen ja tunkeutui »Jääniemeen», johon Franklinin piti saapua häntä vastaan, ja lähetti laivaveneen vielä kauemmas pohjoiseen Barrowin niemeen saakka, joka on Amerikan luoteisrannikon pohjoisin, mutta siitä jäät pakottivat veneen palaamaan takaisin. Franklinin ja Beecheyn äärimmäisten kohtain väliin jäi vain 260 kilom. tuntematonta rannikkoa. Vuosikymmen kului, ennenkuin sekin tuli tunnetuksi.

Suurimmat tulokset oli maaretkikunta saavuttanut, kuten olemme ennen kertoneet; Franklinin molemmat venekunnat kartoittivat valtavan kappaleen Pohjois-Amerikan Jäämeren rantaa.

Parry yrittää pohjoisnavalle.

Scoresby niminen valaanpyytäjä, joka edullisten jääsuhteitten vallitessa oli päässyt tunkeutumaan hyvin kauas Grönlannin itärannikolle, oli kokemuksiensa johdosta tullut siihen käsitykseen, että pohjoisnapaa ympäröi laaja tasainen kiinteä jääkenttä, jota olisi helppo kulkea navalle saakka, kunhan päästiin sitä piirittäväin ahto- ja ajojäiden poikki. Tämä ajatus viehätti suuresti Parrya, jonka vuoksi hän päätti vielä kerran lähteä ikuisen jään valtakuntaan onneaan koettamaan, anastaakseen kauneimman voitonseppeleen, mitä sillä oli tarjottavana. Saatuaan amiraliteetilta »Heclan», vanhan uskollisen palvelijansa, hän keväällä v. 1827 purjehti Huippuvuorien luoteiskulmille, jätti laivansa sinne ja lähti kahdella rekiveneellä tunkeutumaan ajojäiden keskitse pohjoisnavalle. Retkikuntaan kuului 28 henkeä, muun muassa James Ross, ja sillä oli ruokavaroja 71 päiväksi.

Tunkeuduttuaan suurella vaivalla ajojäiden läpi retkikunta saapui jääkentälle, jolle se veti veneensä, luullen nyt voivansa käyttää, niitä rekinä aina matkan määrään saakka. Mutta se toivo osoittautui piankin vääräksi. Jääkentän jälkeen tuli eteen sula ja sulan takana oli uusi jääkenttä ja niin eteenpäin vaihdellen, joten veneitä oli käytettävä vuoroin veneenä ja rekenä. Kulku oli tosin vaaratonta, mutta ylen hidasta. Sumu, sade, jään epätasaisuus pidätteli etenemistä ja joskus täytyi sama matka kulkea viiteenkin kertaan, kun kuormia täytyi pienentää pahalla jäällä. Ensin päästiin kymmenkunta kilometriä päivässä napaa lähemmäksi, mutta sitten huomattiin, että jäät nopeammin ajautuivat etelää kohti, kuin retkikunta pääsi eteenpäin pohjoista kohti. Näin ollen täytyi vihdoin kääntyä takaisin, mutta pohjoisennätys, 82°45', oli kuitenkin tällä retkellä saavutettu. 48 vuotta kului, ennenkuin kukaan pääsi tätä kuulua napatutkijaa edemmäksi.

Parry käytti tällä retkellä ensi kerran rekeä matkan tekoon napaseuduissa. Reestä tuli sitten kaikkien napamatkustajain tärkein apuneuvo.

Englannin amiraliteetti jätti Pairyn viimeisen retken jälkeen napatutkimukset joksikin aikaa sikseen, tulokset olivat siksi vähäiset kustannuksiin verraten. Turhaan John Ross, joka halusi korjata ensi retkensä leväperäisyyden vaikuttamaa huonoa tulosta, koetti taivuttaa amiraliteettia antamaan hänen uuden kerran onneaan koettaa. Mutta eräs yksityinen, Felix Booth niminen pohatta, antoi hänelle retkeä varten lähes puolen miljoonaa markkaa ja sen, mitä puuttui, Ross suoritti omista varoistaan. Hän varusti höyryllä kulkevan siipilaivan, »Victoryn», joka oli ensimmäinen höyryalus, mitä milloinkaan on Jäämeren matkoilla käytetty. Mukanaan hänellä oli veljenpoikansa, kuulu James Ross, joka jo Parryn viimeisellä retkellä oli hyvin tutustunut Jäämeren vaaroihin ja vastuksiin.

James Ross löytää magneettisen navan.

Retkikunta kulki samoja teitä kuin Parry kolmannella matkallaan ja löysi Boothia Felix niemimaan, joka sai »Victoryn» varustajasta, nimensä. Salmea, joka erottaa tämän niemimaan North Somerset maasta, hän ei kuitenkaan löytänyt. Höyrykone huomattiin niin epäkäytännölliseksi, että se lopulta oli kokonaan poistettava ja kuljettava purjehtien. Ensimmäinen talvi oli vietettävä Boothia Felixin autioilla rannoilla, jossa talven tultua revontulet valaisivat yön pimeyttä ja seurustelu eskimoitten kanssa lievensi yksitoikkoisuutta. Satama oli kuitenkin jääsuhteiden puolesta niin epäedullinen, että »Victory» vasta syyskuussa 1830 pääsi uudelleen liikkeelle, joutuakseen kuitenkin jo muutaman tunnin kuluttua niin vaikeihin jäihin, että sen täytyi uudelleen käydä talvitiloille lähelle samaa paikkaa, missä se oli edellisenkin talven viettänyt. Talven kuluessa nuorempi Ross teki pitkiä rekiretkiä ja sai selville, ettei maa ollut saari, vaan niemimaa, joka kapealla kannaksella liittyi Amerikan mantereeseen. Vielä merkillisempi ja samalla koko retken tärkein tulos oli magneettisen navan löytö. James Ross huomasi, että magneettineula 70°5' pohj. leveyttä ja 96°46' läntistä pituutta osoitti kohtisuoraan alaspäin. Paikka oli Boothian niemimaan lounaisrannalla, suloton autio seutu, jonka läheisyydessä ei muuta näkynyt kuin moniaita hylättyjä eskimomajoja. Löydöstään intomielisenä Ross juhlallisesti otti paikan Englannin omaksi ja kokosi kivistä pyykin, johon hän läkkikoteloon suljettuna kätki sanoman löydöstään. 28 vuotta myöhemmin M'Clintock kävi tällä paikalla tapaamatta kuitenkaan enää jälkeäkään Rossin kivikasasta, ja v. 1904 norjalainen Amundsen.

Elokuun lopulla 1831 »Victory» uudelleen pääsi jäistä, mutta jo seuraavana päivänä ne sen taas sulkivat helmaansa. Retkikunnan täytyi viettää napamaassa kolmaskin talvi. Ruokatavarat kuitenkin alkoivat loppua ja laiva vuotaa niin pahasti, että Rossin täytyi se lopulta hylätä ja muuttaa maihin. Se oli ensi kerta, kun vanhan Rossin 42 vuoden merillä olonsa aikana täytyi laivansa hylätä. Reillä ja veneillä retkikunta seuraavana keväänä lähti ylen vaivalloiselle paluumatkalle. Se ei kuitenkaan päässyt edemmäksi Cockburnin maata ja Parryn vanhaa talvimajaa; siellä sen täytyi viettää kolmas talvi. Parryn varastoon panemat haaksirikkoutuneen »Furyn» ruokavarat nyt pelastivat Rossin retkikunnan surkeasta kuolemasta. Rannalle rakennettiin lämmin huone ja talvi vietettiin siinä verraten mukavasti. Keväällä 1833 retkikunta saapui Lancastcr-salmen suulle, ja siellä Ross tapasi saman laivan, jolla hän kahdeksan vuotta aikaisemmin oli lähtenyt ensimmäiselle napamatkalleen. Laivalla ei pelastuneita tahdottu tuntea. Heitä oli jo kauan luultu kuolleiksi, jopa tiedettiin kertoa, missä ja miten he muka olivat tuhoutuneetkin, mutta sitä suurempi oli ilo, kun kuolleiksi luullut näin pelastuivat.

Rossin retki herätti suurta huomiota, kun hänen tuloksensa tulivat tunnetuksi, sekä ilmastolliset havaintosarjat ankarine pakkasineen, että varsinkin magneettiset havainnot, joiden kautta magneettinen pohjoisnapa oli tullut sijoitetuksi. Retkikunnan maantieteellisetkään tulokset eivät olleet vähäiset. James Ross oli rekiretkillään tutkinut Boothia Felix niemimaan ja nähnyt sen takana Kuningas Williamin maankin, jonka hän luuli kuuluvan samaan maahan — todellisuudessa se on saari.

John Franklinin retkikunnan katoaminen ja etsiminen.

Suurista saavutuksistaan huolimatta oli John Rossin retkikunta kuitenkin kokonaan epäonnistunut luoteisväylän etsimisessä, jopa siihen määrään, että se oli poikennut aivan väärälle tolallekin. Myöhemmin tosin Simpson ja Dease, jatkaessaan Pohjois-Amerikan pohjoisrannikon kartoittamista siitä, mihin Franklinin veneretkikuntain työ oli päättynyt, totesivat yhtämittaista vesireittiä olevan aina Boothia Felix niemimaalle saakka, mutta tämäkään tieto ei enää voinut innostuttaa Englannin amiraliteettia jatkamaan luoteisväylän löytämisyrityksiä, ja lupaamansa suuren palkinnonkin se peruutti, jott'ei se houkuttelisi yksityisiäkään antautumaan tähän toivottomaksi osoittautuneeseen tehtävään.

Loistava löytöretki, jonka James Ross vuosina 1838—1843 teki etelänavan seutuihin, herätti kuitenkin uutta mielenkiintoa pohjoisnavankin tutkimuksiin ja amiraliteetin vanha sihteeri John Barrow, joka oli saanut päähänsä, että luoteisväylä oli ennen hänen kuolemaansa löydettävä, sai tästä uuden aiheen lempituumansa esittämiseen. 'Parryn tutkittua väylät aina Banksin maalle saakka ja Franklinin, Deasen ja Simpsonin Amerikan pohjoisrannikon väylät, näyttikin tämä tehtävä verraten yksinkertaiselta, jonka vuoksi kahdeksankymmenvuotisen Barrowin itsepäisyys tuntui kylläkin aiheutetulta.

Royal Society, Englannin johtava tieteellinen laitos, taipui tuumaan ja napamaiden kokeneet matkustajat, Ross, Parry, Sabine ja Franklin, kannattivat sitä innostuneesti. Mitenpä olisi muilla jollei heillä saattanut olla käsitystä niistä suunnattomista vaikeuksista, joita kapealla tuntemattomalla alueella todella odotti. King oli ainoa, joka julkisesti esiintyi Barrowia vastaan, jonka mielestä yrityksen tuli olla meriretki. King huomautti, että kymmenestä meriretkestä seitsemän oli epäonnistunut ja loput kolme antanut tuloksia, jotka eivät mitenkään vastanneet kustannuksia maaretkillä saatuihin tuloksiin verraten. Amiraliteetti lopulta suostui lähettämään vielä viimeisen retkikunnan Amerikan napasaariston suurta kysymystä ratkaisemaan.

Retkikunta varustettiin mitä huolellisimmin. Sille annettiin James Rossin molemmat laivat, »Erebus» ja »Terror», jotka eteläjäämeren myrskyissä ja jäissä olivat niin loistavasti kuntonsa osoittaneet. Purjeiden apuna niissä oli höyrykone ja propelli; höyrykoneilla ei tosin ollut muuta kuin 20 hevosvoimaa, mutta jäissä ja epäedullisissa tuulioloissa otaksuttiin tästäkin konevoimasta olevan paljon apua. Elintarpeita varustettiin kolmeksi vuodeksi. Retkikunnalle hankittiin täydellisemmät kojeet kuin ainoallekaan aikaisemmalle naparetkikunnalle. Ja tarjokkaiden suuresta luvusta voitiin valita mitä paras miehistö, joka oli ennenkin napamerillä purjehtinut. Upseeristo kuului Englannin sotalaivaston parhaisiin. Francis Crozier oli ollut mukana kaikilla Parryn naparetkillä ja ollut »Terrorin» päällikkönä Rossin etelänaparetkellä; hän säilytti paikkansa uudella retkellä. »Erebuksen» päällikkö James Fitzjames oli kunnostautunut Itä-Aasian vesillä, useat toiset upseerit olivat niinikään ottaneet osaa sekä meri- että maaretkiin, joita oli napamaihin tehty. Retkikunnan johto aiottiin antaa Fitzjamesille, mutta Franklin vaati sitä suuren kokemuksensa nojalla itselleen, vaikka jo olikin lähes 60 vuoden ikäinen. Eikä niin ansiokkaan miehen pyyntöä voitu evätä.

Franklinin ohjeet.

Franklinin ohjeet, jotka hän yhdessä Barrowin kanssa laati, sisälsivät, että hänen niin nopeaan kuin suinkin piti purjehtia Lancasterin ja Barrowin salmien kautta Kap Walkeriin saakka (98° länt. pit.) ja sieltä kääntyä etelään, jossa Franklin tiesi olevan pitkin Amerikan rantaa avointa vettä. Parryn kokemuksiin perustaen häntä kehoitettiin, ett'ei hän koettaisi Melvillen saaren Kap Dundaasta tunkeutua länteen eikä lounaaseen, koska sillä suunnalla näytti olevan vahva pysyvä merijää vastassa. Jos voittamattomien vaikeuksien vuoksi olisi mahdotonta purjehtia viitoitettua reittiä, tuli retkikunnan Wellingtonin kanavaa, Devonin ja Cornwallisin maitten välitse, pyrkiä pohjoiseen, jossa toivottiin olevan sulan napameren. Muutoin retkikunnan johtajalle annettiin vapaa toimivalta. Pitkin matkaa hänen tuli heittää mereen pulloja tai umpinaisia kupariastioita, sulkien niihin tiedon laivan asemasta.

Toukokuun 18:ntena 1845 olivat molemmat laivat Thamesilla valmiina lähtemään. Miehistöä niissä paitsi ylipäällikköä oli 24 upseeria ja 104 merimiestä. Upseerit oli valittu siten, että niiden kesken tutkimusmatkalla kysymykseen tulevat tieteet olivat niin hyvän edustettuina, kuin suinkin. Suurilla toiveilla laivat seuraavana päivänä nostivat ankkurit ja lähtivät ulapalle.

Kuukauden Atlantin poikki luodetta kohti purjehdittuaan retkikunta tuli Davisin salmeen ja Baffinin lahteen, käyden maissa Disko saarella Grönlannin länsirannalla. Täältä mukana ollut evästyslaiva lähetettiin takaisin ja kaikki käyttivät tilaisuutta lähettääkseen sen keralla viimeiset kirjeet kotimaahan. Täältä ei tarvinnut kauaksikaan pohjoista kohti purjehtia, ennenkuin taistelu kylmiä pohjoismyrskyjä ja jäävuoria vastaan alkoi.

Heinäkuun 22:ntcna eräs valaanpyytäjä tapasi molemmat laivat Melvillen lahdessa, jossa niiden miehistö ampui ja suolasi lintuja. Franklin vakuutti, että hänellä oli elintarpeita viideksi vuodeksi ja että hän hädän tullen tulisi niillä toimeen seitsemänkin. Hän kutsui kapteenin päivällisille, mutta valaanpyytäjä tahtoi käyttää hyväkseen hyvää tuulta ja kiittäen purjehti edelleen.

Neljä päivää myöhemmin, heinäkuun 26:ntena, tapasi eräs toinen valaanpyytäjä retkikunnan laivat kauempana Melvillen lahden länsipuolella. Ne olivat käyneet vierekkäin matalaan jäävuoreen kiinni ja etsivät sulaa vettä, jota pääsisivät Lancasterin salmeen. Seitsemän retkikunnan upseereista oli tullut veneellä valaanpyytäjän laivaan ja mitä iloisimmin toivein puhunut matkastaan sekä pyytänyt valaanpyytäjää tulemaan seuraavana päivänä päivälliselle. Tämäkään ei kuitenkaan voinut noudattaa kutsua, tuuli kun oli niin suotuisa ja pitkä kotimatka edessä.

Viimeinen viesti.

Hänen havaintojensa mukaan oli sää siitä eteenkinpäin ollut kolme viikkoa sangen suotuisa, niin että Franklinin retkikunta varmaan oli päässyt sinä vuonna tunkeutumaan sangen pitkälle.

Tämän jälkeen kului kaksi vuotta, ilman että retkikunnasta tuli minkäänlaisia tietoja. Kotimaassa ei kuitenkaan oltu siitä huolestuneita, retkikunta oli tietysti kulkenut kauas valaanpyytäjäin äärimmäistenkin alueiden ulkopuolelle, jonka vuoksi ensimmäisten tietojen otaksuttiin paremminkin tulevan Intiasta tai Panamasta kuin Grönlannin vesiltä. Toisena vuotena alkoi kuitenkin vallita levottomuutta ja ensimmäinen, joka kehoitti amiraliteettia kiiruumman kautta lähettämään apuretkikunnan, oli vanha jäämeren retkeilijä John Ross. Tällä oli mielestään Franklinin yksityisistä lausunnoista syytä luulla, että hän oli poikennut saamistaan ohjeista. Amiraliteetti tiedusteli Parryn, Richardsonin, Sabinen ja James Rossin, etevimpäin jäämerenkulkijain mieltä, mutta kaikki asettuivat John Rossia vastaan. Franklin ei ollut se mies, joka olisi salavihkaa aikonut toimia vastoin ohjeitaan.

John Ross ei kuitenkaan hellittänyt, vaan esitti huolensa Royal Societylle ja Englannin maantieteelliselle seuralle, sanomalehdet alkoivat asiasta kirjoittaa, yleisö huolestua yhä enemmän, ja lopulta amiraliteetti lupasi lähettää apuretkikunnan, ellei ennen vuoden 1847 loppua tulisi luotettavia tietoja.

Vuosi 1847 sai kuluneeksi, viimeisetkin valaanpyytäjät palasivat kotia, mutta »Erebuksesta» ja »Terrorista» ei kuulunut mitään. T:ri Rae palasi Melvillen niemimaalle ja Boothian lahteen tekemältään retkeltä, mutta hänkään ei ollut eskimoilta kuullut hiiskaustakaan molemmista laivoista eikä valkoisista miehistä. Valaanpyytäjät, joista muuan oli käynyt Barrowin salmessa saakka, vakuuttivat vuosien 1846 ja 1847 olleen hyvin epäedullisia jäämerenretkiin.

Kadonneita etsimään.

Avustusretkikunnan lähetys oli kovin vaikeaa sen vuoksi, ettei ollut mitään johtoa siihen, mihin suuntaan se piti lähettää. Amiraliteetti päätti pitää kiinni antamistaan ohjeista ja lähettää apuretkikunnan Kap Walkeriin; sen takaa kadonneita laivoja oli etsittävä. Toiseksi se päätti lähettää maaretkikunnan Amerikan pohjoisrannikolle, sillä sinne kadonneet arvatenkin olivat pyrkineet, jos he olivat laivansa menettäneet, ja kolmanneksi oli lähetettävä laivoja Beringin salmeen Franklinia vastaan, jos hän ehkä, oli päässyt niin kauaksi, ettei häntä enää idästä käsin tavotettaisi. Maaretkikunnan piti laskea Mackenzieta sen suistamoon, jonne molemmista meriretkikunnista oli lähetettävä osastoita vertailemaan saavutettuja tuloksia.

Näin alkoi suurenmoinen avustustyö, jossa miesten parhaat panivat alttiiksi terveytensä ja henkensä pelastaakseen tiedon rohkeat tienraivaajat ja samalla itse edistääkseen hyisen pohjolan maantieteellisten kysymysten selvittelyä enemmän kuin milloinkaan ennen tai jälkeen.

Lancasterin salmeen lähtevän retkikunnan johto uskottiin James Rossille, jonka upseereista ovat mainittavat etenkin M'Clure, M'Clintock ja Barnard. Retkikunnan molemmat laivat, »Enterprise» ja »Investigator», olivat erinomaisia aluksia ja kooltaan Franklinin laivoja suuremmat. Rahapalkinnoilla amiraliteetti ja Lady Franklin sitä paitsi kehoittivat yksityisiä etsimään kadonneita.

James Rossin turha retki.

Ohjeittensa mukaan piti Rossin niin nopeaan kuin suinkin pyrkiä Barrowin salmeen ja vasta siellä hänen tuli alkaa etsiminen. Ellei tämän salmen pohjois- eikä eteläpuolisista väylistä löydettäisi kadonneitten jälkiä, tuli Rossin toisella laivalla kulkea Melvillen saarelle tai Banksin maalle talvea viettämään, kun taas toisen laivan piti jäädä North Somerset maan rannalle talveksi. Syksyn ja seuraavan kevään kuluessa oli kummastakin laivasta lähetettävä retkikuntia, edellisestä talvisatamasta Amerikan rannikolle, jälkimmäisestä North Somerset maalle ja Boothia maalle.

Retkikunnan lähtö kuitenkin viivästyi niin paljon, että Ross vasta heinäkuun puolivälissä v. 1848 pääsi Grönlannin rannalle Upernivikiin. Sieltä hän laski edelleen »pohjoisveteen», jota sen pohjoisesta asemaata huolimatta on helpoin kulkea Baffinin lahden poikki. Säät ja jäät olivat kuitenkin tänä vuonna niin epäedulliset, että hän vasta elokuun 20:ntenä pääsi kovalla koillistuulella täysin purjein tunkeutumaan ajojäihin, joiden läpi laivat, ankaria iskuja jakaen ja vastaanottaen, ehjinä pääsivät.

Ross tutki nyt ensi työkseen Lancasterin lahden suun, otaksuen kadonneitten ehkä tulleen sinne valaanpyytäjiä tapaamaan, jos ehkä olivat laivansa menettäneet, mutta kaikki oli tyhjää, eikä edes eskimoita tavattu näillä ylenmäärin kolkoilla rannoilla. Valaanpyytäjiäkään ei näkynyt, he eivät olleet tänä vuonna päässeet Baffinin lahden länsipuolelle ensinkään. Laivoista ammuttiin aina puolen tunnin kuluttua tykin laukaus ja sumusäällä lähetettiin ilmaan raketteja. Mutta ei ainoatakaan elonmerkkiä näkynyt, ei kuulunut, vaikka joka rannan kohta kaukoputkilla tutkittiin.

Vuodenaika oli jo kulunut niin pitkälle, ettei ollut mahdollista toteuttaa amiraliteetin ohjetta, jonka vuoksi Ross valitsi talvisatamakseen Leopold-saaren, joka on North Somerset maan koilliskulmassa, Prince Regentin salmen suulla. Sinne hän pitkin matkaa jättämissään tiedonannoissa kehoitti kadonneita tulemaan. Yhtymäpaikan nimi kirjoitettiin korkeihin kallioseiniin, pitkäin merkkiriukujen juurelle talletettiin ilmoituksia ja mereen heitettiin metalliastioita, joihin suljettiin sama tiedonanto.

Ross laski sitten Wellingtonin kanavaan etsimään, mutta odottamatta hänen taakseen ilmestyi laaja jääkenttä, sulkien paluumatkan valittuun ja ilmoitettuun talvisatamaan ja yhtymäpaikkaan. Hänen täytyi sen vuoksi paikalla kääntyä takaisin, sillä jos hänen tiedonantonsa olisi opastanut kadonneet Leopold-saareen, eikä laivoja ja apua olisi siellä ollutkaan, olisivat avun etsijät joutuneet mitä surkeimman tuhon omiksi. Ankarat myrskyt ja sumut lisäsivät vaikeuksia ja monta päivää kesti pelottavaa taistelua, joka hetki täytyi pelätä, että jompikumpi laiva tuhoutuisi, mutta lopulta etevä johto ja miehistön sitkeys voittivat ja molemmat laivat saapuivat valittuun satamaan, jossa ne heti saivat asettua talviteloille, sillä talvi tuli sangen varhain.

Kevätpuoleen v. 1849 James Ross teki pitkiä rekiretkiä melkein kautta koko North Somersetin, mutta ei pienintäkään merkkiä hän tavannut kadonneista, tullen tästä siihen johtopäätökseen, että Franklin oli päässyt kauemmaksi länteen. Siitä huolimatta levitteli hän edelleenkin tietoa apuretkikunnasta, pyydystäen muun muassa paljon valkoisia napakettuja ja sitoen niiden kaulaan kuparipannat, joihin kiinnitettiin tiedonanto maahan kaivetuista varastoista ja laivan talvimajasta. Ketut laskettiin sitten juoksemaan, toivossa että joku niistit sattuisi saamaan surmansa kadonneitten luodista. Leopold-saarelle rakennettiin maja, johon talletettiin ruokatavaroita ja muita varustuksia.

Vuonna 1849 jäät alkoivat liikkua niin myöhään, että Ross vasta elokuun 28:ntena suurien ponnistuksien jälkeen, sahattuaan jäähän kanavan, pääsi talvisatamastaan lähtemään. Hän pyrki taas Wellingtonin salmeen, mutta erästä laajaa jääkenttää kiertäessään hän takertui niin vahvoihin, myrskyn ajelemiin jäihin, ettei päässyt pois, vaan jäätyi jääkenttään kiinni. Kaikki yritykset päästä irti olivat turhat. Laivat ajelehtivat jäiden mukana väkisinkin ulos Baffinin lahteen, jossa suuret jäävuoret sulkivat tien, niin että laivoissa pelättiin täydellistä haaksirikkoa ajelehtivan jääkentän niihin törmätessä. Mutta sen sijaan jääkenttä, jonka laajuuden Ross arvosteli 90—97 neliökilometriksi, yhteentörmäyksessä ikäänkuin näkymättömän voiman vaikutuksesta hajosikin lukemattomiksi pieniksi kappaleiksi, niin että laivat täysin purjein saattoivat ohjata sulaan veteen. Vuodenaika oli kuitenkin jo niin myöhä, ettei enää ollut mahdollista palata Lancasterin salmeen, ja kun Ross ei tahtonut jäädä Baffininkaan lahteen talveksi, palasi hän kotia.

Englannissa hänen tyhjin toimin palaamisensa herätti mitä syvintä pettymystä ja hänen muka toimettomuuttaan arvosteltiin mitä ankarimmin. Moni urhea mies on saanut kiittämättömyyttä palkakseen.

Richardsonin retki.

Richardson, joka oli ollut Franklinin toverina hänen molemmilla maaretkillään, oli epäilemättä soveliain mies, mitä amiraliteetti saattoi löytää maaretkikuntaa johtamaan. Apulaisenaan Rae, joka perinpohjin tunsi Hudsonin lahden maat, hän lähti kesäkuun puolivälillä 1848 retkelle. Cumberland Housesta, turkisasemalta, joka oli rakennettu Winnipeg-järveen laskevan Saskatshewanin varteen, kuusitoista koettua turkismatkustajaa seurassaan. Heinäk. 31:ntenä hän retkikuntansa etupään keralla pääsi Mackenzien suuhun ja alkoi sieltä etsiskelynsä, Jäämeren rantaa seuraillen. Rannikolla asui paljon eskimoita, joilta Richardson pitkin matkaa tiedusteli, olivatko he kuulleet valkoisista miehistä ja heidän laivoistaan. Mutta kaikkialla eskimot vakuuttivat, ettei valkoisia ollut viime vuosina näkynyt siellä ensinkään ja ettei niin suuria laivoja, kuin näiden piti olla, ollut käynyt siellä milloinkaan.

Alussa venematka edistyi hyvin, mutta Kap Bathurstista alkoi olla vastusta ajojäistä, jotka sakenivat sitä enemmän, kuta kauemmaksi kuljettiin itää kohti. Delfiini- ja Union-salmessa ajojäät, ahtojäät ja jääsohjo kulkivat niin suurella voimalla ja sulloutuivat niin ahtaaseen, että venematka kävi aivan mahdottomaksi. Ja kerrassaan toivotonta oli yrittääkään kulkea salmen poikki Wollastonin maalle. Pettymys oli sitä katkerampi, kun Richardson luuli etsimisellä juuri sillä suunnalla olevan parhaat menestymisen toiveet.

Sanomattomalla vaivalla retkikunta kantaen kuljetti veneitään itää kohti Kap Krusensterniin saakka, toivoen siellä tapaavansa sulaa vettä. Mutta sen sijaan se eräältä mäeltä näkikin vain rajussa liikkeessä olevia jäitä niin pitkältä kuin silmä kantoi. Richardson jätti sen vuoksi niemeen toisen veneensä ja paljon ruokatavaroita ja jatkoi meren rantaa pitkin matkaansa Kuparikaivosjoen suuhun ja sieltä, myöhäisen vuodenajan vuoksi, Suurelle Karhujärvelle rakennettuun talvitaloon, josta hän seuraavana keväänä palasi kotimaahansa.

Rae yritti niinikään päästä Wollastonin ja Viktorian maahan, joita siihen aikaan vielä pidettiin eri saarina, mutta Delfiini- ja Union-salmen raju jäänkulku teki kaikki hänenkin yrityksensä mahdottomiksi. Eräänä päivänä hän Kap Krusensternistä pääsi jo viidentoista kilometrin vaiheilla toista rantaa kohti, mutta sitten ahtojääpyörteet jälleen pakottivat peräytymään. Raenkin täytyi sen vuoksi lähteä paluumatkalle. Samoin kuin Richardson hänkin oli useihin paikkoihin kätkenyt ruokatavaroita siltä varalta, että Franklinin retkikunnan jäseniä tälle rannalle tulisi, pyrkiessään ehkä pohjoisessa olevilta saarilta mannermaalle.

Mooren retki.

Se retkikunta, joka kapteeni Mooren johdolla lähetettiin Beringin salmen kautta kadonneita etsimään, ei ensi vuotena päässyt Anadyria kauemmaksi. Sinne sen täytyi jäädä yhdeksäksi kuukaudeksi, ennenkuin pääsi Alaskan pohjoisrannikkoa itää kohti tunkeutumaan. Kap Barrowin luota lähti luutnantti Pullen veneillä tutkimaan rannikkoa edelleen ja kaivamaan moneen paikkaan ruokavaroja. Matka Mackenzien suulle kesti 32 päivää. Rannikolla asuvat eskimot eivät mitään tienneet Franklinin retkikunnasta.

Pullen lähti sitten Mackenzieta pitkin paluumatkalle ja talvehti Fort Simpsonissa, lähellä Suurta Orjajärveä. Sinne hän sai Englannin amiraliteetin käskyn palata Jäämerelle ja yrittää päästä veneillä Wollastonin maalle ja Banksin maalle, mutta seuraava kesä oli Jäämeren rannoilla niin kylmä ja myrskyinen, että kaikki hänen yrityksensä olivat turtat ja hänen täytyi tyhjin toimin, katkeralla mielellä, v. 1850 palata kotimaahansa.

Moore teki sitten yhdessä kapteeni Kellettin kanssa, joka toi hänelle ruokatavaroita, Beringin salmen kohdalta retken napaa kohti ja Kellet näki tällöin meressä suuren maan, jota hän ei kuitenkaan meren mataluuden vuoksi voinut saavuttaa. Tämä maa luultavasti oli karttamme Wrangelin saari, vaikka Englannissa ensin päätettiin, että molemmat purjehtijat luultavasti olivat löytäneet suuren, ehkä Grönlantiin saakka ulottuvan napamaan.

Ensimmäiset suuret yritykset Franklinin retkikunnan kohtalon selville saamiseksi olivat siis johtaneet kokonaan kielteisiin tuloksiin. Sitä suurempi huolestus valtasi Englannissa ja kaikkiallakin mielet ja hallitusta vaadittiin kiiruummiten jatkamaan työtä. Tähän kehoittivat ne huhutkin, joita valaanpyytäjät sanoivat eskimoilta kuulleensa ja joiden mukaan kadonneet oli tavattu milloin Prince Regentin salmessa, milloin Wellingtonin kanavassa tai Pohjois-Grönlannissakin. Robert Goodsir, erään kadonneen veli, teki v. 1849 William Penny nimisen valaanpyytäjän kanssa matkan Baffinin lahteen ja Lancasterin salmeen, mutta kokonaan kielteisillä tuloksilla. Siitä he kuitenkin pääsivät selville, ettei eskimoitten kertomuksiin ollut luottamista.

Niinkauan kun oli vähänkään toiveita siitä, että Franklinin retkikunnan jäseniä vielä olisi elossa, piti Englannin amiraliteetti velvollisuutenaan jatkaa etsimistä, etenkin kun retkikunta oli varsin hyvin voinut lisätä eväitään napamaitten meressä ja maalla elävällä riistalla. Mutta selvää oli, että se mitä tehtiin oli tehtävä niin pian kuin suinkin. 20,000 punnan palkinto luvattiin yksityisille, jotka pelastaisivat Franklinin retkikunnan.

Uusia avustustoimia.

Helmikuussa 1850 asia otettiin parlamentissa puheeksi ja hallitus lupasi tehdä, mitä voi. Kokonaista kymmenen hyvin varustettua laivaa se v. 1850 lähetti Pohjois-Jäämerelle, jota paitsi yksityisten toimesta lähti viisi laivaa.

Laivoille varustettiin suuret määrät ruutia jäitten rikkomiseksi, tykkejä ja muita kauas kantavia äänen antajia ja monenlaisia muita tiedonantokeinoja. Eräs keksijä valmisti suuren määrän pieniä ilmapalloja, joilla voitiin lähettää ilmaan suuret määrät paperikaistaleita. Laivoilla oli pieni kirjapaino, jolla liuskoihin voitiin painattaa tiedonantoja pelastustoimista, jonka jälkeen pallot ja niihin kätketyt liuskat lähetettäisiin ilmaan. Määräkorkeudella pieni koje räjähyttäisi pallot rikki, jonka jälkeen liuskat pääsisivät tuulen kuljettamina hajaantumaan. Lontoossa tehdyt kokeet onnistuivat sangen hyvin. Täten ilmaan lähetettyjä paperikaistaleita löydettiin etäisimmistäkin kreivikunnista. Oli myös keksitty merkinantolaite, jolla pelastuslaivat saattoivat antaa toisilleen tietoja.

Ensimmäisen retkikunnan johdon amiraliteetti uskoi William Pennylle, joka oli Englannin kokeneimpia valaanpyytäjiä, ja hän lähti huhtikuussa 1850 kahdella pienellä vahvalla pyyntialuksella, »Lady Franklinilla» ja »Sophialla», matkaan.

Monta vertaa suuremman retkikunnan sai kapteeni Horatio Austin johdettavakseen. Upseeri ja miehistö otettiin sotalaivastosta. Retkikunnalla oli neljä laivaa, purjelaivat »Resolute» ja »Assistance» ja höyrylaivat »Pioneer» ja »Intrepid», joiden koneilla oli 60 hevosvoimaa. Toukokuun alkuviikolla v. 1850 tämä laivasto lähti liikkeelle.

Beringin salmen kautta lähetettiin »Enterprise» ja »Investigator», jotka oli todettu erittäin kunnollisiksi jäämerialuksiksi. Retkikunnan johto uskottiin kapteeni Collinsonille. »Investigatorin» päällikkönä oli kommodori M'Clure. Beringin salmen läheisyyteen lähetettiin Mooren johtama »Plover» asemalaivaksi ja Kellettin johtaman »Heraldin» piti joka vuosi tuoda Sandwich-saarilta muonaa. Jo tammikuussa 1850 Collinson ja M'Clure lähtivät matkaan päästäkseen kesällä Beringin salmeen.

Yhdysvalloissa, joiden presidentin puoleen Lady Franklin oli avunpyynnöllä kääntynyt, viivyteltiin asiaa kongressissa niin kauan, että Henry Grinnell niminen kauppias omilla varoillaan varusti kaksi laivaa, »Advancen» ja »Rescuen», käyttäen siihen suuren osan omaisuudestaan. Amerikan sotalaivasto antoi upseerit ja miehet. Yleisökin innokkaasti avusti tämän retkikunnan varustelua. Sen johto uskottiin luutnantti de Havenille. Mukana oli t:ri Elisha Kent Kane, joka myöhemmin saavutti mainetta Grönlannin pohjoisimpain vesien tutkijana.

Näiden retkikuntain huomio jo alusta kääntyi etupäässä pohjoisimpiin väyliin, kun luultiin Franklinin pyrkineen otaksutulle sulalle napamerelle. Lady Franklin halusi kuitenkin etsiä etelämpääkin, aavistaen miehensä ehkä kääntyneen Lancasterin salmesta etelään, pyrkien tuntemalleen Amerikan rannikolle, ja kun hänen neuvojansa ei otettu kuuleviin korviin, sai hän kerätyksi niin paljon varoja, että osti »Prince Albert» nimisen pienen aluksen, joka kesäkuun 5:ntenä komentaja Forsythin johtamana lähti muitten laivain jälkeen.

74-vuotias John Ross, arktisten purjehtijain Nestor, oli moneen kertaan tarjonnut amiraliteetille neuvojaan ja palveluksiaan, mutta kun häneen ei riittävästi luotettu, sai hän Hudsons Bay-seuran yksityisten avulla varustamaan kaksi pientä laivaa, »Felixin» ja »Maryn», joiden johtajana hän toukokuun 23:ntena 1850 lähti Skotlannista matkaan, kaikista virallisista rajoituksista vapaana.

Retkikunnat työmaallaan.

Vuosi 1850 oli Baffinin lahdessa hyvin epäedullinen purjehdukselle. Jo toukokuun alkupäivinä Penny saapui Disko-saarelle, mutta sieltä oli eteneminen niin hidasta, että kaikki muut laivat elokuun alkupäivinä saavuttivat hänet Melvillen lahdessa. Penny oli saanut Upernivikistä mukaansa Petersen nimisen tanskalaisen, joka hyvin taisi eskimoitten kieltä, tunsi heidän pyyntitapansa ja toi laivalle koiravaljakonkin.

Odotellessaan reitin aukeamista Baffinin lahden poikki laivain päälliköt käyttivät tilaisuutta sopiakseen seikkaperäisemmin yhteisestä toimisuunnitelmasta.

Huomattavin mies tässä kokeneitten merenkulkijain joukossa oli vanha John Ross, kookas, juureva ukko, ulkomuodoltaan kuin vanhan ajan sankari, jota kaikki merimiehet kohtelivat erikoisella kunnioituksella. Pahaksi onneksi hän oli sangen itsepäinenkin ja luotti kiven kovaan Etelä-Grönlannista palkkaamaansa eskimolaiseen tulkkiin. Tämä väitti Kap Yorkissa tapaamiltaan eskimoilta kuulleensa, että Grönlannin rannikolla v. 1846 oli haaksirikkoutunut kaksi suurta, englantilaista sotalaivaa. John Ross uskoi kivenkovaan suosikkinsa jutun ja uskoi vielä senkin jälkeen, kun Pennyn tulkki oli lähetetty samoja eskimoita puhuttelemaan ja heiltä kuuli koko jutun perättömäksi valeeksi. »Northstar» niminen laiva tosin oli siellä viettänyt talvea, mutta purjehtinut pois. Austin ja Ross purjehtivat itse paikalle katsomaan ja Rossin täytyi myöntää erehtyneensä, joka kuitenkaan ei estänyt häntä tuota pikaa uudelleen riitelemästä Pennyn kanssa samasta asiasta. Viisi päivää tämän jupakan kautta menetettiin.

Jo elokuun 10:ntenä hajaantui jääsalpa, mutta vasta 15:ntenä laivasto käytti tilaisuutta ja kahdeksan päivän päästä kaikki alukset olivat Barrowin salmessa, Pennykin, jonka jääesteet olivat estäneet pääsemästä Jonesin salmeen, kuten hänen aikomuksensa oli ollut. Säät olivat niin sumuiset, että Lancasterin salmessa risteilevä »Northstar» yhdestätoista ohi purjehtivasta laivasta näki vain kaksi viimeistä, Pennyn johtamaa. Amiraliteetin ohjeet saatuaan »Northstar» nyt kääntyi kotia.

Vaikein matka oli amerikkalaisilla ollut. Luutnantti de Haven oli yrittänyt tunkeutua Baffinin lahden poikki keskivettä ja tällöin kolmeksi viikoksi jäätynyt kiinni ja ollut vähällä ruhjoutua jäävuorien välissä. Jäätä sahaamalla ja laivaa vetämällä amerikkalaiset sitten olivat päässeet pinnistyksestä ja purjehtineet Melvillen lahden kautta hekin.

Lancasterin salmessa laivat hajaantuivat työmailleen, Forsyth tutkimaan
salmen eteläreunaa, Ommanney, joka johti »Assistancea» ja höyrylaiva
»Intrepidiä», pohjoisreunaa, Austin »Resolutella» ja »Pioneerilla»
Baffininmaan rannikkoa.

Forsyth oli ensimmäinen, joka saapui Leopold-saarelle James Rossin talvimajoille, tavaten hänen jättämänsä varastot vielä moitteettomina. Hän koetti sitten tunkeutua Prince Regentin salmeen, mutta siinä jäät piankin sulkivat tien: Hän aikoi nyt tunkeutua mainitun salmen läntisempään rinnakkaissalmeen, Peelin salmeen, mutta sieltäkin jäät pakottivat perääntymään.

Jälkiä.

Elokuun 25:ntenä hän saapui Kap Rileyn läheisyyteen North Devonin lounaisrannalle ja kuuli siellä amerikkalaiselta retkikunnalta, että kapteeni Ommanney oli löytänyt kadonneitten jälkiä. Ja ryhtyessään etsimään Forsyth itsekin löysi teltanpohjia, telttakankaan ja laivaköyden kappaleita, luita, puunpalasia y.m. ja kaikesta tultiin siihen johtopäätökseen, että ne epäilemättä olivat Franklinin retkikunnan jäljiltä. Forsyth paikalla lähti tätä tietoa Eurooppaan viemään.

Ommanney oli purjehtinut edelleen Comwallisin saaren edustalle, jossa hänen oli määrä tavata Austin, ja amerikkalainen »Rescue» seurasi mukana, kunnes jäät sulkivat kaikki kolme kouristukseensa. Kaksi viikkoa täytyi Ommanneyn jäädä toimettomaksi, amerikkalainen pääsi ennen irti ja palasi Kap Rileyn luo, jossa »Advance» risteili. Pennykin oli matkallaan Wellingtonin kanavaan saapunut paikalle. Kuultuaan de Havenilta löydöistä hän paikalla laski länttä kohti etsiäkseen jäistä Ommanneyn ja saadakseen omin silmin nähdä hänen löytämänsä esineet. Hän tuli paikalla vakuutetuksi siitä, että ne olivat kuuluneet Franklinin retkikunnalle. »Niinkuin verikoira tahdon jatkaa etsimistä», huudahti vanha valaanpyytäjä ja purjehti kiiruumman kautta takaisin Wellingtonin kanavan itäpuolta etsimään.

Jäiden kuitenkin sulkiessa häneltä tien, laski hän osan väestään North Devon maan lounaiskulmaan maihin, ja nämä löysivät sieltä reen jäljet, jotka näyttivät muutaman vuoden vanhoilta. Jälkiä he seurasivat 11 kilometrin päässä olevalle, kivistä rakennetulle majalle, josta löytyi tuhkaa ja kekäleitä, murtuneen padan palasia, revenneitä kintaita, kankaankappaleita, luita ja kaikenlaisten lintujen sulkia, kirjoitettuja paperipaloja ja englantilainen sanomalehti vuodelta 1844 ynnä tina-astia, johon oli kaiverrettu »Terrorin» apulaislääkärin nimi.

Penny päätti nämä epäämättömät merkit löydettyään ryhtyä seutua perusteellisesti tutkimaan ja laski etelää kohti North Devonin lounaiskolkassa olevalle pienelle Beecheyn saarelle, toivoen tapaavansa siellä amerikkalaisetkin, jotka voisivat olla hänelle etsimisessä apuna.

Pieni Beecheyn saari suistuu jylhin, jyrkin kallioin Barrowin ja Wellingtonin salmeen päin, mutta maan puolelta se on loiva. Elokuun 27:ntenä Penny saapui suojaiseen salmeen, joka on saaren ja North Devonin välillä, ja tapasi siellä John Rossin ja de Havenin, joita jäät olivat estäneet edemmä pääsemästä, ja alkoi heidän kanssaan keskustella etsinnän jatkamisesta.

Franklinin autio talvimaja löydetään.

Penny oli lähettänyt Beecheyn saarelle maihin miehiä jatkamaan etsimisiä ja tuota pikaa tuli yksi näistä miehistä juoksujalkaa takaisin rantaan huutaen: »Hautoja, hautoja, kapteeni Penny, Franklinin talvimaja.»

Tämä huuto yllätti kapteenit heidän ollessa koolla keskustelemassa ja kiihtymyksen valtaamina he jäätä pitkin riensivät saarelle, kulkien sukkelaan kalkkikivikallion poikki saaren lakealle pohjoisrannalle. Mikä näkö täällä avautuikaan! He huomasivat äkkiä tulleensa paikalle, jossa joku vuosi takaperin oli vallinnut mitä vilkkain touhu ja elämä. Reenjälkiä ja jalkapolkuja risteili joka suunnalla, sadoittain oli tinatulta peltiastioita, joissa oli ollut säilytettyä lihaa, lastut ja puunpalaset ilmaisivat, missä puusepät olivat työskennelleet, alaisinpölkky, sydet, raudankuona ja hilse, missä sepät. Aivan rannassa oli laivatynnöreistä tehtyjä pesuastioita, lähellä niitä pesutupain ja telttain jäännöksiä. Vähän pohjoisempana herättivät 1 1/4 metriä paksut ja 1 1/2 metriä korkeat kivivallit huomiota, ne olivat Franklinin talviasumuksen jäännös. Sisältä se oli väliseinillä jaettu moneen osastoon, joista yhtä oli käytetty makasiinina, toista puusepän verstaana. Erikoisen suojaisella paikalla oli tähtitieteellinen ja ilmatieteellinen observatorio. Löytyipä pieni puutarhakin, jossa oli viljelty keripukinrohtokasveja ja jossa vielä kukki vuokkoja ja unikkoja. Itää kohti viettävällä rinteellä oli hautausmaa, johon kolme retkikunnan jäsentä oli kätketty ja kivillä merkitty. Kiviin oli kiinnitetty taulut hautakirjoituksineen. Kaikki osoitti epäämättömästi, että »Erebus» ja »Terror» olivat Beecheyn saaren ja North Devon maan välisessä suojaisessa salmessa viettäneet talven 1845—46 ja että retkikunta silloin vielä oli ollut hyvissä voimissa.

Seuraavana päivänä saapui Austinkin laivoineen satamaan, niin että kaikki pelastuseskaaderit nyt olivat salmessa edustettuina. Koetettiin aprikoida, mihin suuntaan Franklin oli täältä lähtenyt — hän, outoa kyllä, ei ollut jättänyt jälkeensä minkäänlaista kirjoitettua tietoa aikeistaan. Kapteenien kesken vallitsi mitä ristiriitaisimpia käsityksiä, mutta kauas ei enää ollutkaan mahdollista päästä, muuttolinnut lähtivät etelään, sumut ja lumisateet lisääntyivät, hirmuiset myrskyt raivosivat ja vesi alkoi jäätyä.

Kun sää syyskuun 5:ntenä selvisi, lähtivät laivat kuitenkin liikkeelle, päästäkseen niin kauas kuin suinkin. Austin lähti tapaamaan Ommaneyta, jonka piti olla Kap Hothamissa Griffithin saaren luona, Cornwallisin maan eteläpuolella, ja Penny lähti Wellingtonin kanavaan, jonne John Rosskin lähti toisella laivallaan, toisen jättäen Franklinin talvisatamaan yhteiseksi turvapaikaksi.

Luutnantti de Haven oli jo elokuun 28:ntena lähtenyt Wellingtonin kanavaan, pyrkiäkseen luuloteltuun avoimeen napamereen. Mutta jäät pakottivat hänet palaamaan ja hänet tavattuaan Pennykin kääntyi takaisin, lähteäkseen Austinia Kap Hothamissa tapaamaan. Austin laivoineen oli töin tuskin sinne päässyt, jäät kun äkkiarvaamatta olivat saartaneet hänen laivansa ja alkaneet ajaa niitä Lancasterin salmeen, mutta höyry pelasti tilanteen, sen voimalla hänen onnistui heikoimmalta kohdalta rikkoa jäiset kahleet.

Etsijät talvehtivat.

Kapteeni Ommaneyn »Assistance» oli ollut niin ahtaalla jäiden puristuksessa, että miehistö jo pelkäsi sen kaatuvan, ja toisen kerran oli se ollut niin vähällä ruhjoutua rikki, että välttämättömimmät tarpeet jo oli kannettu kannelle ja laiva aiottiin hylätä, mutta sitten puristus oli kuin ihmeen kautta lauennut. Kapteenien täytyi nyt kiiruumman kautta lähteä talvimajoihin. Austin lähti Griffithin saarelle, Penny ja Ross erääseen lahteen Cornwallisin maan etelärannalle, mutta amerikkalaiset lähtivät kotomatkalle. Heidän paluumatkansa oli seikallisimpia ja kamalimpia matkoja, mitä Jäämerellä on tehty.

Amerikkalaisten kotimatka.

Ohjeittensa johdosta de Havenin täytyi lähteä paluumatkalle, seuraavan kesän työ kun näytti toivottomalta eikä hän ollut päässyt sulaan napamereen, joka oli amerikkalaisten varsinainen tarkoitus. Hänen varustuksensa olivat sitä paitsi puutteelliset, amerikkalaisilla kun ei vielä ollut kokemusta.

Heti alussa myrsky erotti »Rescuen» ja »Advancen», ja kun ne uudelleen olivat päässeet yhtymään, alkoivat jäät ja tuulet ajaa niitä Wellingtonin kanavaa pitkin pohjoiseen, kauemmaksi kuin kukaan vielä oli ollut. Pohjoisimmasta kohdasta (75°25' pohj. lev.) kanava kääntyi länteen ja syyskuun 22:ntena häämöitti pohjoisessa laaja uusi maa, jonka de Haven nimitti Grinnellin maaksi. Kuta kauemmaksi pohjoiseen tultiin, sitä runsaammaksi kävi eläimistö, ja tämä näytti vahvistavan sitä käsitystä, että lähempänä pohjoisnapaa vallitsi leudompi ilmasto. Marraskuun lopulla v. 1850 alkoi jääkenttä, jonka keskelle molemmat amerikkalaiset laivat olivat tarttuneet, liikkua päinvastaiseen suuntaan, Barrowin salmea kohti ja tämän saavutettuaan itää kohti Lancasterin salmeen ja sieltä edelleen Baffinin lahteen. Kolmeen viikkoon eivät molempain amerikkalaisten laivain miehet voineet ensinkään riisuuntua, heidän kun täytyi olla valmiina joka hetki pakenemaan laivoista. Ja ainaisessa hengenvaarassa heidän sitten täytyi viettää koko talviyö, joka kesti yhdeksänkymmentä päivää, marraskuusta helmikuuhun. Varustusten puutteellisuuden vuoksi sairastuivat kaikki keripukkiin, toiset niin pahoin, että he joka päivä monta kertaa vaipuivat tainnoksiin. T:ri Kanen uupumattomia ponnistuksia oli kiittäminen siitä, ettei ihmishenkiä kuitenkaan menetetty. Hän oli uuttera erämies, vaikka oli itsekin sairas, ja tuores liha se piti hänen potilaitaan hengissä. Laivain lämmityslaitokset olivat huonot ja jäät kohottivat laivain rungon niin korkealle, ettei laitoja voitu lumellakaan suojella. Toisinaan liikkui jää niin ankarasti, ettei tulta uskallettu ensinkään tehdä. Tilannetta pahensi sekin, kun »Rescue» lopulta joutui niin arveluttavaan ahdinkoon, että se täytyi hylätä ja viedä miehistö »Advanceen». Tammikuun keskivaiheilta 1851 laivat ajelivat Baffinin lahtea eteläänpäin, mutta vasta kesäkuun 5:ntenä niille Kap Walsinghamin kohdalla Davisin salmessa löi vapautuksen hetki. Kaakosta tulevan lämpimän merivirran vaikutuksesta hajosi valtava jääkenttä uskomattoman lyhyessä ajassa kauniisti ja melutta lukemattomiin lohkareihin.

De Haven laski sitten Grönlannin siirtokuntiin miehiään virkistämään ja täällä hän päätti lähteä uudelleen takaisin Franklinia etsimään. Ohi kulkevain valaanpyytäjäin avulla hän saattoi kaikin puolin täydentää varustuksensa, mutta yrittäessään tunkeutua Baffinin lahden keskiveden kautta länsirannalle hän jälleen takertui niin pahoin jäihin, ettei ollut muutta neuvoa kuin palata kotia. Monista vaaroista huolimatta ei de Haven retkellään menettänyt ainoatakaan miestä.

Englantilaisten laivain miehistöt elelivät sillä välin rauhallisesti ja mukavasti talvimajoissaan odottaen pakkasten lauhtumista ja valon palaamista, jolloin voitaisiin lähteä rekiretkille. Lämmitys- ja valaistuslaitokset toimivat oivallisesti, vaatetus huomattiin tarkoituksenmukaiseksi. Käytiin ahkerasti vieraissa toistensa luona. Jäälle viitoitettiin tiet, ettei eksyttäisi. Karhuja ja kettuja kuljeskeli ympäristössä, mutta muita eläimiä ei ollut ensinkään.

John Ross oli ottanut mukaansa pari kirjekyyhkyä ja niillä hän nyt lähetti kotimaahan sanoman laivain asettumisesta talvimajoihin. Kyyhkyset laskettiin ilmaan pienellä ilmapallolla, johon niiden häkki kiinnitettiin. Sytytyskoje neljänkolmatta tunnin kuluttua vapautti molemmat kyyhkyt, niin että ne pääsivät omin voimin lentämään. Hyvällä luoteistuulella pallo laskettiin ilmaan. Viiden päivän kuluttua toinen kyyhkysistä saapui neiti Dunlopin kyyhky-lakkaan Englannin Äyriin, kuljettuaan pallolla ja omilla siivillään 5,560 kilometriä.

Talven kuluessa levitettiin jälleen tietoja pyydystetyillä ketuilla ja mukaan otetuilla ilmapalloilla ja paranneltiin rekiretkivarustuksia.

Rekiretkiä.

Keväällä alkoivat rekiretket. Austinin laivoista lähti kolme suurta rekiretkikuntaa. Kapteeni Ommaney tutki 7 reellä ja 52 miehellä Kap Walkerin lounaispuolisia seutuja, luutnantti Aldrich 2 reellä ja 16 miehellä Byam Martinin kanavan pohjoispuolella olevia tuntemattomia alueita, luutnantti M'Clintock 5 reellä ja 36 miehellä Melvillen saarta. Penny, jolla oli hyvä koiravaljakko, tutki nytkin Wellingtonin kanavaa, tunkeutuen sen kumpaakin rantaa pohjoista kohti.

Huhtikuun 15:ntenä lähtivät Austinin rekiretkikunnat matkaan. Taivalta ne enimmäkseen tekivät yöllä, suojellakseen silmiään lumen häikäisevältä loisteelta. Huhtikuun lopulla Ommaney koetti kulkea yhden päivän päivänvalolla, vieläpä vasten aurinkoa, mutta seuraavana päivänä oli toinen puoli hänen miehistään aivan sokeina. Onneksi sokeus taas pian hävisi, mutta tapaus osoitti, mihin pulaan retkikunta saattoi joutua, jos se laiminlöi varovaisuuden.

Ommaney jakoi Kap Walkerin luona väkensä kolmeen osastoon. Ensimmäinen tutki Peelin salmen, joka on North Somersetin ja Walesin prinssin maan välillä, toinen ja kolmas lähti Walesin prinssin maan luoteis- ja länsirannikolle. Kaikkiaan nämä retkikunnat kartoittivat 930 kilometriä uutta rannikkoa. Matkalla ne näkivät monen sadan vuoden vanhoja eskimoitten kivimajoja, jotka jälleen todistivat, että näilläkin hyisillä rannoilla oli kerran ollut vakinainen asutus. Mutta Franklinista ne eivät löytäneet minkäänlaisia merkkejä. Peelin salmen jäät näyttivät retkeilijäin mielestä niin vanhoilta, ettei luultu Franklinin missään tapauksessa sen kautta kulkeneen, jonka vuoksi ei seuraavana kesänäkään pidetty tarpeellisena tunkeutua sille suunnalle eikä yleensäkään etelään päin. Se oli onneton erehdys, sillä juuri sen salmen kautta Franklin oli purjehtinut.

Muista rekiretkikunnista suoritti pisimmän matkan M'Clintock, joka jo varusteluissakin oli osoittanut erinomaista neuvokkuutta. Hän tutki Melvillen saaren etelärannan aina Kap Dundakseen saakka, kulkien kaikkiaan mennen tullen 1310 kilometriä. Luutnantti Aldrich tunkeutui Melvillen saaren itärannikkoa 76:lle pohj. leveysasteelle, kartoittaen tuntemattomat rannat. Heinäkuun 4:ntenä palasi viimeinen rekiretkikunta takaisin laivoille. Yksi mies menetti henkensä saatuaan niin pahoja paleltumapaiseita, että oli lähetettävä takaisin laivaan, jossa hän kuoli.

Pennyn rekiretkikunnista kaksi tutki Wellingtonin kanavan itäpuolisen rannan, itse hän tutki länsirannan ja neljäs retkikunta North-Devon maan etelärannan. Jo matkalla Penny ihmetteli sitä, että jää pohjoista kohti kävi yhä huonommaksi ja hauraammaksi, ja noustessaan korkealle mäelle hän kummakseen huomasi, että edessäpäin oli sulaa vettä, jota paitsi eläimistö ja kasvisto pohjoista kohti kävi yhä runsaammaksi. Sieltä tuli paljon tuoreita ajopuita, haahkan ja kuningassorsan pesiä näkyi ja mursuja, jotka pysyttelevät ajojäiden lähettyvillä, uiskenteli etelään päin, kohti Barrowin salmea. Sulaa ulottui silmän siintämättömiin ja Pennyä harmitti kovin, kun hänellä ei nyt ollut venettä. Hän sen vuoksi kiiruumman kautta palasi talvisatamaan ja sai sieltä John Rossin avulla veneen. Mutta kun hän kuukauden kuluttua jälleen saapui sulan partaalle, olivat asiat paljon muuttuneet. Ankara luodetuuli ajoi herkeämättä ajojäitä sulaan, myrskyt ja sateet estivät häntä kauaksikaan pääsemästä. Kun jäiden lähtö alkoi lähestyä, palasi hän sen vuoksi takaisin laivoille, joissa miehet tarvittiin pian alkavaa purjehdusta varten. Mutta retkellään hän oli tullut vakuutetuksi siitä, että juuri Wellingtonin kanavan kautta Franklinin retkikunta oli kadonnut tuntemattomiin kohtaloihin. Sula ei kuitenkaan johtunut sulan napameren läheisyydestä, vaan merivirroista ja vielä pohjoisempien saaristoitten suojasta. — Penny löysi pari puunpalasta, jotka selvään osoittivat Franklin in retkikunnan purjehtineen tätä väylää.

Austinin laivain yhteys muitten laivain kanssa oli nyt käynyt kovin vaikeaksi, jäille kun oli tullut paljon vettä ja toisin paikoin oli suliakin ilmestynyt. Kun Ommaney heinäkuun 21:ntenä kulki Assistancen lahdesta Griffithin saarelle, joutui hän neljän seuralaisensa keralla mitä suurimpaan vaaraan. Hän oli kulkenut alkupuolen tiestä veneellä, mutta sitten lähettänyt veneen takaisin, luullen kiinteätä jäätä olevan laivoilleen saakka. Kun hän oli kolme tuntia kulkenut, ilmestyi kuitenkin poikkipuolin leveä sula ja tarkemmin katsoessaan hän kauhukseen huomasi koko jääkentän, jolla hän oli, herkeämättä ajelevan itää kohti. Ommaney jo luuli tovereineen olevansa auttamattomasti tuhon oma, mutta sitten heidän onnistui päästä pienemmälle jäätelille, jolla he pyrkivät sulan poikki, pyssynperillä soutaen. Jääteli oli jo sangen löyhä, jonka vuoksi sillä täytyi olla hyvin hiljaa, mutta suurella huolella ja vaivalla se kuitenkin saatiin soudetuksi kiinteän jään reunaan ja kaikki pelastuivat.

Tyhjin toimin kotia.

Elokuun puolivälissä laivat pääsivät vankeudestaan, mutta kun oli ryhdyttävä uusia suunnitelmia toteuttamaan, syntyi kapteenien kesken niin paljon eripuraisuutta ja ristiriitaa, ettei etsiskelyistä tullut mitään.

Austin oli masentuneella mielellä etsiskelyjensä tuloksettomuuden vuoksi, jota paitsi hänen miehistönsä terveydentila alkoi huonontua, min että hän arveli toisen talvenvieton tuottavan väelleen tuhoisia seurauksia. Penny sitä vastoin oli innostunut ja toivehikas, mutta voidakseen tutkia Wellingtomn kanavan pohjoispuoliset seudut, jonne hänen vakuutuksensa mukaan Franklin oli kadonnut, hän välttämättä tarvitsi höyrylaivan, ja sitä hän nyt pyysi Austinilta. Austin oli kuitenkin vakuutettu siitä, ettei Franklin ollut voinut Kap Walkerista purjehtia pohjoista, länttä eikä lounatta kohti, jotka väylät hänen vakuutuksensa mukaan olivat mahdottomat, eikä hän sen vuoksi suostunut itse lähtemään Pennyn osoittamalle tielle eikä antamaan hänelle laivaansakaan. Tästä Penny taas suuttui silmittömästi ja syytti Austinia itsepäisyydestä ja kateudesta ja välit kokonaan rikkoutuivat. Austin lähti kotimatkalle, poiketen kuitenkin mennessään Jonesin salmeen, johon ahtojäiden ja kovan virtauksen vuoksi oli mahdoton tunkeutua, ynnä Smithin salmeen, rantoja kartoittaen ja väyliä mitaten. Sulasta napamerestä ei suinkaan ollut sillä puolella tietoa.

Austinin lähtö pakotti Pennynkin palaamaan, kun hän ei mielestään olisi höyrylaivatta saanut mitään aikaan, ja jotenkin samaan aikaan saapuivat sitten kaikki, John Rosskin muiden mukana, kotimaahan.

Kaikki Barrowin salmeen lähteneet laivat olivat täten palanneet kotimaahan, jossa kapteenien välinen riita syttyi uudelleen kahta tuimempana. Yleisö asettui Pennyn puolelle ja hänen käsitykseensä taipui Lady Franklinkin. Amiraliteetin asettama komissioni tosin piti Pennyn käytöstä moitittavana, mutta myönsi kuitenkin hänen asiallisesti olevan oikeassa, kehoittaen amiraliteettia lähettämään Austinin laivaston uudelleen matkaan tutkimaan Wellingtonin kanavan pohjoisosan. Penny pyysi hartaasti päästä mukaan tälle retkelle, mutta se häneltä evättiin.

Beringin meren kautta lähteneestä retkikunnasta ei vielä ollut muuta tietoa, kuin että se todella oli saapunut napavesille, mutta sen sijaan saapui vuoden 1851 jälkipuoliskolla tietoja tärkeästä maaretkestä, jonka t:ri Rae oli jälleen suorittanut, päästen tällä kertaa salmen poikki Wollastonin maalle.

Raen retki.

Koiravaijakoilla ajaen Rae toukokuun 1:nä 1851 saapui Kuparikaivosjoen suulle ja huomasi merijään nyt olevan kuljettavassa kunnossa. Kap Krusensternin seudulla hän kulki salmen yli Wollastonin maalle ja seuraili sen rantaa länttä kohti, tavaten täällä eskimosiirtokunnan, joka ei kuitenkaan tiennyt mitään Franklinin retkikunnasta. Itse hän ei myöskään nähnyt siitä mitään merkkejä. Rae palasi jälleen salmien poikki takaisin, suoritettuaan rekiretken, joka on napamatkain merkillisimpiä, hän kun 33 päivässä samosi lähes 1800 kilometriä. Salmien eteläpuolella häntä vastassa oli sopimuksen mukaan Suuren Karhujärven asemalta lähtenyt veneretkikunta, jonka kanssa hän kesäkuun 8:tena lähti Kuparikaivosjoen suulta ja elokuun 1:nä, Dease-salmen yli kuljettuaan, saapui Viktorian maalle Kap Colbornen kohdalla. Tämän maan rantoja ensin veneellä, sitten maata seuraillen hän saavutti 70°03' pohj. lev. ja 101°25' länt. pit., ollen silloin noin 80 kilometrin päässä siitä paikasta, missä »Erebus» ja »Terror» kolme vuotta neljä kuukautta aikaisemmin oli hylätty. Jos hänen yrityksensä kulkea jään poikki Kuningas Williamin maalle olisi onnistunut, olisi hän siellä tavannut Franklinin retkikunnan maareitin, jota ruumiit ja kaikenlaiset tavarat osoittivat. Paluumatkalla hän Wollastonin maalta löysi lipputangon kappaleen, jossa vielä oli pala Englannin sotalaivaston punasäikeistä lippulankaa; se epäilemättä oli kuulunut Franklinin retkikunnalle.

Wollastonin maan ja Viktorian maan yhteyden osoittamisesta ja niiden etelärannan kartoittamisesta Rae sai Englannin maantieteellisen seuran kultamitalin.

Kennedyn retki.

Forsythin palattua »Prinssi Albertilla» niin pian kotimaahan, varusti Lady Franklin tämän pienen aluksen viipymättä uudelle matkalle, uskoen sen johdon tällä kertaa kapteeni Kennedyn kokeneihin käsiin. Matkalle seurasi ranskalainen luutnantti Josef René Bellot ja 64-vuotias Hepburn, joka kolmekymmentä vuotta aikaisemmin oli ollut Franklinin toverina Pohjois-Amerikan Jäämerenrantaa kartoittamassa.

Tunkeutuen Baffinin lahden poikki keskivettä, jossa häneltä kului kuukausi aikaa, Kennedy vasta syyskuun 10:ntenä pääsi Leopoldin saaren läheisyyteen. Jättäen laivan Bellotin johdettavaksi hän neljän miehen keralla yritti päästä jäiden sulkemaan satamaan, mutta samalla jäät alkoivatkin liikkua niin pahasti, että Kennedy miehineen tuli kokonaan eroitetuksi laivasta. Epäilemättä he olisivat kuolleet nälkään, sillä kuusi viikkoa heidän täytyi viettää saarella eristettyinä, elleivät onneksi James Rossin jättämät varastot vielä olisi olleet pilaantumatta, ja niillä he elivät, kunnes Bellot lokakuun 27:ntenä tuli jäätä pitkin heitä pelastamaan. Laivan hän oli vienyt North Somerset maan itärannalle Battyn lahteen ankkuriin.

»Prince Albertin» miehet etsivät seuraavana vuonna koko North Somerset maan ja kulkivat Peelin salmen poikki Walesin prinssinkin maahan, mutta eivät löytäneet mitään. Kennedy ja Bellot löysivät retkellä, jolle he lähtivät helmikuussa 1852, Bellotin salmen, joka erottaa Boothia maan North Somersetista.

Vasta elokuun 6:ntena »Prince Albert» pääsi jäistä, joihin sitä varten oli avattava tie. Kennedy suuntasi nyt Kap Rileyhin, Beecheyn saaren luo, ja kuuli siellä »Northstarin» päälliköltä Pullenilta hämmästyksekseen, että Austin hyvin varusteltuine laivoineen jo aikoja sitten oli palannut Englantiin, mutta että uusi retkikunta jo oli tulossa Baffinin lahteen. Lokakuun 9:ntenä 1852 Kennedy saapui Englantiin ollen nyt varmasti vakuutettu siitä, että Franklinia oli etsittävä hyvin kaukaa pohjoisesta.

Monenlaisia tuumia haudottiin nyt Englannissa etsiskelyjen jatkamiseksi. Luutnantti Pim ehdotti maaretkeä Siperiaan siinä mielessä, että Franklin ehkä oli sulan napameren kautta sinne purjehtinut, ja Englannin maantieteellinen seura kannatti tätä tuumaa, jonka kuitenkin amiraliteetti hylkäsi. Eräs toinen ehdotti laivaretkeä Uuden Siperian saarille ja tätäkin tuumaa maantieteellinen seura suositteli, se kun oli vakuutettu sulan napameren todellisuudesta. Samaa käsitystä kannatti saksalainen maantieteilijä August Petermannkin, joka siihen aikaan oli Englannissa, mutta hänen mielestään retkikunnan tuli pyrkiä napamereen Huippuvuorien ja Novaja Zemljan välitse. Petermann luuli Franklinin retkikunnan jäsenten ehkä vielä olevan elossa, koska napamaissa kauempana pohjoisessa oli runsaasti riistaa. Kaikki asiantuntijat olivat jälleen yhtä mieltä siitä, että etelästä oli kadonnutta retkikuntaa suotta etsiä.

Belcherin retkikunta.

Franklinin retkikunnan katoamisen synnyttämään suruun liittyi nyt uusi huoli, Beringin salmen kautta lähteneestä retkikunnasta kun ei oltu saatu mitään tietoja. Amiraliteetti päätti sen vuoksi v. 1852 lähettää vielä yhden suuren apuretkikunnan, jonka piti tutkia Wellingtonin kanava ja sula napameri ja paitsi Franklinin retkikuntaa etsiskellä myös Collinsonia ja Mac Clurea, joiden otaksuttiin menneen Banksin maalle. Austinin retkikunnan laivat varustettiin siis uudelleen matkaan ja pieni Beecheyn saari määrättiin retkikunnan toimien lähtökohdaksi. Sinne oli perustettava elintarvevarasto ja Pullenin johtaman »Northstarin» piti jäädä sinne koko etsiskelyn ajaksi asemalaivaksi. Retkikunnan johto uskottiin kapteeni Sir Edward Belcherille, kokeneelle purjehtijalle, joka oli suorittanut paljon kartoitustöitä kaikilla maailman merillä. Upseereina hänellä oli monta edellisillä retkillä ollutta kokenutta miestä, mainitaksemme erikoisesti Mac Clintockin, Pimin, Mac Dougallin ja Henry Kellettin, jonka piti lähteä Melvillen saarelle viemään apua Collinsonille ja Mac Clurelle. Huhtikuun 21:ntenä 1852 retkikunta lähti Thamesista matkaan.

»Isabel.»

Lady Franklinkin oli hankkinut uuden höyrylaivan, »Isabelin», jonka hän ensin aikoi lähettää Uuden Siperian saarille, mutta sitten lähettikin aluksi Baffinin lahden pohjoisosiin, komendööri E. Inglefield päällikkönä. Kesäkuun 10:ntenä 1852 tämä laiva vasta pääsi lähtemään.

Ingefield oli erinomainen päällikkö ja pienellä, 149 tonnin aluksellaan hän sai suuria aikaan, vaikk'ei Franklinia löytänytkään. Tutkien elokuun lopulla Baffinin lahden pohjoisimpia rantoja ja saaristoita hän tapasi Smithin salmen jäättömänä ja pääsi siten tunkeutumaan aina leveydelle 78°28"21', kauemmaksi kuin ainoakaan ennen häntä, mutta sitten pohjoismyrsky toi vastaan niin paljon ajojäitä, että hänen kiiruummiten täytyi palata etelään ja luopua kaikista aikeista päästä sulaan napamereen talvea viettämään. Paluumatkalla hän tutki vielä Jonesinkin salmen vähän 84:nnettä pituusastetta kauemmaksi, luullen senkin johtavan sulaan napamereen. Sankka sumu kuitenkin pakotti hänet peräytymään, ennenkuin pääsi salmen päähän. Suurin osa North Devonin pohjoisrantaa tuli täten tutkituksi.

Inglefield lähti sitten Lancasterin salmeen ja kävi Beecheyn saarella, jossa hän antoi avata yhden sikäläisistä merimieshaudoista kuolemansyyn tutkiakseen, ja näin kävi selväksi, ettei Franklinin retkikunnassa sairastettu keripukkia sen Beecheyn saarella talvehtiessa. Vielä samana syksynä Inglefield palasi pienellä laivallaan kotia Skotlantiin.

Seuraavana kesänä amiraliteetti varusti höyrylaiva »Phoenixin» ja kuormalaiva »Breadalbonen» viemään Beecheyn saarelle ruokatavaroita ja muita varustuksia ja Inglefield nimitettiin tämän retkikunnan päälliköksi. Hänen kerallaan oli ranskalainen Bellot, joka turhaan oli koettanut saada maansa hallitusta ja yleisöä varustamaan avustusretkikuntaa.

Tietoja Mac Cluresta.

Beecheyn saarella Inglefield nyt sai Belcherin retkikunnasta sangen hyviä tietoja. Kellettin lähettämä rekiretkikunta oli löytänyt kolme vuotta kateissa olleen Mac Cluren miehineen, laivoineen ja Mac Clure oli löytänyt kaksikin luoteisväylää.

Kellett oli syyskuun 7:ntenä 1852 saapunut Melvillen saarelle, mutta saaren rannoilla oli ollut niin paljon jäitä, ettei hän voinut jäädä sinne, vaan oli palannut pienelle Dealyn saarelle, Melvillen saaren kaakkoisrannalle talvimajaan, vietyään ensin maihin eväitä seuraavana keväänä tapahtuvia rekiretkiä varten. Dealyn saarelta hän vielä lähetti viisi rekeä ruokatavaroita viemään kevään rekiretkien varalle. Luutnantti Mechain kulki rekiretkellään niiden hietakivikallioitten ohi, joiden läheisyydessä Parry aikanaan oli talvehtinut ja joilla M'Clintock oli käynyt edellisenä vuotena. Mechain tapasi täällä tiedon, jonka M'Clintock oli kivipyykkiin tallettanut, ja sen vieressä ihmeekseen toisen kirjoituksen, joka oli kivipyykkiin pantu edellisenä keväänä. Se oli Mac Cluren käsialaa. Tämä teki siinä selkoa matkastaan, löydöistään, laivansa asemasta ja etsiskelyjensä tuloksista: Franklinista hän ei ollut löytänyt minkäänlaisia merkkejä. Hän kehoitti, ettei lähetettäisi laivaa häntä ja hänen retkikuntaansa etsimään, koska jokainen laiva, joka napajäihin joutuu, on auttamattomasti tuhon oma.

Pitkä talviyö esti Kellettiä enää sinä syksynä lähettämästä Mc Clurelle apua. Mutta heti auringon jälleen näytettyä itsensä lähti luutnantti Pim matkaan.

Inglefieldin saapuessa Beecheyn saarelle, ei luutnantti Pullen ollutkaan »Northstarilla». Hän oli lähtenyt etsimään Belcherin laivoja pohjoisesta, niistä kun ei ollut tullut minkäänlaisia tietoja. Inglefield lähti hänen perässään, hän kun nimenomaan oli saanut amiraliteetilta käskyn tuoda tietoja Wellingtonin kanavan etsiskelyistä. Kap Rescuessa hän kuitenkin löysi tiedonannon, jonka mukaan Pullen jo oli tavannut Belcherin ja jälleen palannut Beecheyn saarelle. Pahaksi onneksi hän ei ollut huomannut Pullenia tämän sivu kulkiessa.

Myrskyn tuhoja.

Seurasi sitten muutamia päiviä kestävä kauhea hirmumyrsky, joka uhkasi tehdä lyhyen lopun kaikista näistä etäisistä hommista. Barrowin salmessa jäät joutuivat rajuun liikkeeseen, uskomattoman nopeaan kiitivät suurimmatkin jäävuoret aaltojen mukana ja sulkivat väyliä, jotka vuosikausia olivat olleet avoinna. Inglefieldin molemmat laivat ajautuivat kaikista ponnistuksista huolimatta Kap Rileyn luota Barrowin salmeen niiden parhaillaan viedessä maihin varastoitaan. Elokuun 21:ntenä kohosi vaara suurimmilleen, rajun kaakkoismyrskyn ajama jääkenttä kun uhkasi ruhjoa molemmat laivat. »Phoenix», jolla Inglefield oli, kesti sysäyksen, mutta kuormalaiva »Breadalbonen» oikean kyljen jäät repivät ja muutamassa minuutissa se katosi Myrskyiseen mereen. Hädin tuskin ennätti miehistö pelastua.

Bellotin hukkuminen.

Samaan aikaan kuin tämä tapahtui,.tuli toinenkin surusanoma. Neljä miestä, jotka olivat olleet Bellotin kanssa Wellingtonin kanavaa tutkimassa, palasi ilman johtajaansa. Elokuun 18 päivän myrskyssä tämä oli saanut Wellingtonin kanavan aalloissa hautansa.

Pullenin antamain ohjeitten mukaan hän oli kulkenut pohjoista kohti kanavan itäsivua, jolla jään otaksuttiin olevan vahvaa. Jää oli kuitenkin niin röykkiöistä, että matka edistyi hitaasti. Viidentenä päivänä hän oli nähnyt Kap Bowdenin ja Grinnellin niemen kauempaa etäisyydessä. Mutta samana päivänä puhkesi mainittu kaakkoismyrsky raivoamaan, jäät irtaantuivat rannasta, eikä näyttänyt mahdolliselta kulkea mukana olevalla veneelläkään aaltoilevan sulan poikki. Kahdesti turhaan yritettyään Bellot kevensi venettä ja lähetti kaksi miestä viemään köyden rantaan, jonka jälkeen venettä vedettiin edes takaisin, kunnes tavarat saatiin maalle. Mutta samalla Bellot kauhukseen näki, että jääteli, jolla hän seisoi, nopeaan ulkoni rannasta ja kulki salmen keskustaa kohti. Hän käski silloin päästää köyden rannasta irti, että vene voitiin vetää jäälautalle. Rannalle jääneet näkivät, kuinka jäälautta ja sille jääneet kolme miestä herkeämättä ajautuivat poispäin, kunnes lumimyrskyyn katosivat.

Toisena päivänä rannalle jääneet miehet kulkivat jonkun matkan etelää kohti levätäkseen Kap Bowdenin luona. Sinne saapuivat pian sen jälkeen Bellotin molemmat seuralaisetkin, mutta ilman Bellota, uupumuksesta ja nälästä nääntymäisillään. He eivät myrskyn vuoksi olleet voineet pystyttää telttaansa jäälautalle, jonka vuoksi he olivat olleet aivan suojatta myrskyä, tuiskua ja vilua vastaan, kunnes he Bellotin neuvoa noudattaen olivat veitsillään kovertaneet jäävuoreen luolan ja ympäröineet sen jäälohkareilla, niin että siitä tuli jäämaja. Elokuun 18 päivän aamuna Bellot oli kolmannen kerran noussut jääkentän partaalla olevalle jäävuorelle, tähystelläkseen pakokeinoja, ja neljä minuuttia myöhemmin olivat molemmat venemiehet lähteneet hänen jälkeensä, mutta he eivät muuta nähneet kuin hänen sauvansa jäävuoren juurella ammottavassa aallonhaudassa. Epäilemättä oli ankara tuuliaispää nakannut hänet liukkaalta jäältä riehuvaan mereen. Venekin oli samalla menetetty, mutta molemmat merimiehet olivat muutaman tunnin kuluttua päässeet kiinteälle jääkentälle ja siltä säilyttämillään airoilla soutaen jäätelillä kulkeneet maihin. — Englannin kansan puolesta pystytettiin Bellotille sittemmin Beecheyn saarelle muistopatsas.

Belcherin etsiskelyt.

Belcher oli molempine laivoineen tunkeutunut Wellingtonin kanavan kautta Grinnellin maan länsirannalle saakka, pohjoisemmaksi siis koin näillä vesillä kukaan ennen häntä, mutta sitten olivat jäät pakottaneet hänet asettumaan talvimajaan. Avointa merta hän ei suinkaan ollut tavannut, railoja vain jotka avautuivat ja sulkeutuivat, uhaten milloin tahansa ruhjoa laivat. Grinnellin maan länsirannalta hän kuitenkin löysi laivoilleen turvallisen sataman Syksyllä v. 1852 ja keväällä v. 1853 Belcherin laivoista sitten tehtiin rekiretkiä, jotka eivät tosin johtaneet Franklinin jäljille, mutta sen sijaan tuntuvasti laajensivat maantuntemusta. Hänen rekiretkensä kartoittivat enemmän rantoja kuin mikään entinen retkikunta ja täydensivät kokonaisuudeksi kaikki ennen saavutetut tulokset.

Siihen saakka tiedettiin, että Lancasterin ja Barrowin salmien pohjoispuolella oli suuria saaria, mutta miten pitkälle nämä saaret pohjoista kohti ulottuivat ja mikä niiden keskinäinen yhteys oli, silta ei ollut aavistustakaan. Belcherin retkikunta selvitti tämän seikan osoittaen North-Devonin, Cornwalhsin, Melvillen saaren ja Prince Patrickin saaren muodostavan suuren saariston, jonka pohjoinen raja oli 77:nnen ja 78:nnen pohj. leveysasteen vaiheilla.

Belcher itse kahdella matkalla kartoitti Wellingtonin kanavan, Grinnellin maan, North Devonin ja uloinna pohjoisessa olevan North Cornwallin ja Viktorian saariston, sekä osoitti Jonesin salmen yhteyden napameren kanssa. Richard ja Osborne tutkivat Cornwallisin ja Melvillen saaren pohjoisrannikon, kun taas M'Clintock ja Mecham Kellettin talvimajasta lähtien kartoittivat Melvillen, Eglintonin ja Prince Patrickin saarien rannat.

Grinnellin maan muinaisjäännökset.

Ihmisiä ei tällä laajalla alueella tavattu missään, ei edes entisiä asunnoita muuta kuin Grinnellin maalla useita kivihuoneita, jotka olivat niin huolellisesti rakennetut, etteivät ne mitenkään voineet olla eskimoitten tekoa. Toisessa paikassa Belcher tapasi metrin syvyyteen upotetun, puolentoista metriä korkean kivipyykin, joka oli tehty niin suurista paasista, ettei yksi mies jaksanut niitä liikuttaa.

Kasvi- ja eläinkunta.

Eläimiä ja kasveja oli runsaimmin Melvillen saarella, niukimmin Prince Patrickin saarella. Melvillen saarella oli sangen runsaasti riistaa, myskihärkiä, peuroja, riekkoja, haahkoja ja sepelhanhia, jäniksiä sitä vastoin niukasti. Myskihärät asustivat saarella vuoden umpeensa, oleskellen talvella kuivissa suojaisissa laaksoissa. Luutnantti Mecham tapasi Melvillen saarella eräässä kohdassa 70 myskihärkää, jotka rauhallisesti söivät 3 1/2 kilometrin piirissä. Hänen lähestyessään ne jakautuivat osastoihin, joissa oli 15 härkää kussakin, pari kolme valtavaa eläintä kunkin osaston johtajina, ja näin ne suorittivat liikkeitä, jotka olivat säännöllisiä kuin ratsuväkieskadroonain. Yksi osastoista laukkasi monta kertaa ampumamatkan päähän, johtajat edellä, muodostaen kerrassaan pelättävän sarvirivin. Lopulta ne tulivat noin 35 metrin päähän, korskuivat ja kuopivat lunta. Kun luutnantti Mecham ampui, teki koko lauma kokokäännöksen ja katosi tuota pikaa näkyvistä. Peurat saapuvat Melvillen saarelle huhtikuun alussa ja oleskelevat niinikään kuivissa suojaisissa laaksoissa. Retkeilijöitä ne uteliaina lähestyivät, kerrankin kuusi kappaletta kulki heidän perässään moniaan kilometrin. Epäillessään ja pelätessään ne alkoivat juosta piiriä, joka vähitellen pienenemistään pieneni. Hyönteisiä oli hyvin vähän. Ei nähty muuta kuin muutamia mustia hämähäkkejä, pari koteloa ja joitakuita kärpäsiä.

Prince Patrickin maalta Mecham löysi sangen mielenkiintoisia geologisia esineitä. Hardingen vuorilta hän läheltä rantaa tapasi 150—250 metrin korkeudessa valaanluurankoja, jotka vain maan kohoamisen kautta ovat voineet sinne joutua. Samoin oli korkealla maalla suuret määrät ajopuita, joiden hän otaksui olevan Mackenzien mereen purkamia. Vaikeimman matkan suoritti M'Clintock vaeltaessaan Prince Patrickin saaren pohjoispäästä meressä oleville Polyniasaarille.

Napameri.

Kaikki ajatukset lähteä ulos napamerelle kapteeni Belcher oli jo edellisenä vuotena heittänyt mielestään nähdessään, kuinka täynnään se oli survovia, temmeltäviä, sinne tänne tunkeilevia jäälohkareita, jotka jääkenttäin painellessa pinoutuivat korkeiksi röykkiöiksi. »Jos nämä jääpaljoudet ovat saaneet haltuunsa ja vieneet mukanaan onnettomat maanmiehemme», hän lausui, »ei heidän kohtalonsa anna aihetta vähimmällekään toivolle». Belcherinkin paluumatkan katkaisi yllä mainittu elokuun myrsky. Hän ei vielä ollut kulkenut pitkääkään matkaa, ennenkuin laivat Disaster-lahteen jäätyivät eikä niitä räjähdyItämälläkään saatu irti. Täten kului koko kesä hukkaan ja Belcherin täytyi asettua uudelleen talvisatamaan.

Belcher hylkää laivansa.

Seuraavana kesänä oli laivain tiellä niin paljon ahtojäätä, ettei 400 kilogrammalla ruutia päästy kuin kilometri pari eteenpäin. Kun olisi ollut kovin arveluttavaa jäädä vielä kolmanneksi talveksi napayön hirmuihin, ei Belcherillä ollut muuta neuvoa kuin raskaalla mielellä hylätä laivat ja kulkea miehineen jäätä pitkin Beecheyn saarelle, jossa »Northstar» odotti.

Yhtä huono onni oli kapteeni Kellettillä. Elokuun hirmumyrsky tosin mursi Melvillen salmen jääsalvat, mutta sitten jäät uudelleen saartoivat »Resoluten» ja »Intrepidin», ennenkuin ne vielä olivat Barrowin salmeen ennättäneet. Näin Kellettin retkikunnan täytyi viettää talvi 1853—54 Bathurstin saaren eteläpään edustalla.

Kellett hylkää laivansa.

Seuraavana kesänäkään eivät jäät kuitenkaan hajonneet, vaikka suuret määrät ruutia käytettiin väylän aukaisemiseksi. Belcherin käskystä Kellett sen vuoksi toukokuun 15:ntenä 1854 hylkäsi laivansa ja kulki miehineen jäätä pitkin Beecheyn saarelle, jossa kaikkien laivain miehistöt »Northstarilla», ainoalla laivalla, mitä oli jäänyt, lähtivät paluumatkalle. Jo Kap Rileyn luona tuli kuitenkin Inglefield amiraliteetin lähettämänä uudelleen retkikuntia tapaamaan, tuoden niille jotenkin samat käskyt, jotka Belcher jo oli toimeenpannut. Täten saattoivat palaavat miehistöt, joiden luku nousi 263 henkeen, jakaantua kahteen laivaan. »Investigatorin» miehistö oli ollut napamatkallaan viisi vuotta, kun se vihdoin pääsi kotia.

»Resolute» pelastetaan.

»Resolute», toinen Kellettin laivoista, ajautui seuraavana vuonna tyhjillään aina Davisin salmeen saakka, jossa eräs amerikkalainen valaanpyytäjä Kap Walsinghamin luona sen pelasti. Yhdysvaltain hallitus osti sen, korjautti täydelleen entiseen kuntoon ja lahjoitti sen Englannin kuningattarelle ja kansalle.

Belcherin osaksi tuli kotimaassa hyvin huono vastaanotto, kuten yleensäkin kapteenin osaksi, joka on laivansa menettänyt. Häntä syytettiin siitä, ettei hän ollut höyrylaivoillaan lähtenyt avoimeen napamereen ja että hän oli osoittanut rohkeuden, päättäväisyyden ja kestävyyden puutetta ja töin tuskin hän vältti sotaoikeuden langettavan tuomion.

Jälkimaailma, joka tietää, kuinka oikein hän arvosteli laivakulun mahdottomuuden n.s. sulassa napameressä, arvostelee kokenutta purjehtijaa toisin. Jos hän olisi Wellingtonin kanavasta päässyt pohjoista kohti, ei hän sitä paitsi vielä likimainkaan olisi tavannut aavaa merta, vaan uuden saariston, jonka myöhemmin Sverdrupin retkikunta löysi. Sitä paitsi jotenkin pian kävi selville, että Franklinin retkikuntaa olisi ollut turha etsiä pohjoisesta. Suuttumus Belcheriin oli niin suuri, ettei hänen erinomainen löytöretkityönsä saavuttanut minkäänlaista tunnustusta. Suurin syy, mikä hänelle todella jäi, oli se, että hänen oli vaikea tulla toimeen alaistensa kanssa.

Luoteisväylän löytäjät.

Tammikuun 20:ntenä v. 1850 lähti Beringin salmeen lähetetty retkikunta Plymouthista. Siihen kuuluivat purjelaivat »Enterprise» ja »Investigator», edellisen päällikkönä kapteeni Richard Collinson, joka samalla oli koko retkikunnan johtaja, jälkimmäisen Robert John le Mesurier M'Clure, irlantilainen synnyltään. Komentaja Mooren piti viedä »Plover» asemalaivaksi Beringin salmeen — hänen laivallaan oli lääkärinä John Simpson, joka on läntisistä eskimoista kirjoittanut parhaan esityksen — ja kapteeni Kellettin, joka »Heraldilla» purjehti samoissa vesissä, piti tuoda napapurjehtijoille Sandwichin saarille eväitä.

»Enterprise» oli paljon parempi purjehtija kuin »Investigator», jonka vuoksi viimemainittu jäi paljon jäljelle. Jo alun pitäen laivat sen vuoksi kulkivat erillään, eikä niitä ollut mahdollinen yhdessä pitää, vaikka Collinson jonkun verran odottelikin. Tämä asianhaara ei kuitenkaan näytä tuottaneen suurta surua kummallekaan kapteenille, sillä se oli heille pätevä tekosyy omin päin toimintaan. Amiraliteetin ohjeissa molempia laivoja kuitenkin oli vaadittu pysymään yhdessä. Magalhãesin salmessa ne tosin tapasivat toisensa, mutta sen koommin niitä ei rinnan nähty.

Collinson saapui Honoluluun niin paljon ennen M' Clurea, ettei tämä häntä saavuttanut Collinsonin ottaessa siellä vereksiä eväitä. M'Clure keksi paikalle saapuessaan kuitenkin sen keinon, että päätti oikaista Aleutien saariston kautta, vaikka laivaliike tätä väylää karttoi sekä sen tuntemattomuuden että ainaisten sumujen vuoksi. Matka hänelle onnistui, vaikka hän joutuikin niin sankkoihin sumuihin, että purjehti Beringin salmenkin läpi siitä mitään tietämättä. Collinson oli purjehtinut varsinaista reittiä, joka kulki Kamtshatkan kautta, ja tuli Beringin salmeen kaksi viikkoa myöhemmin kuin M'Clure, joka ei suinkaan ollut jäänyt sinne odottamaan.

Kotzebue-salmessa M'Clure tapasi »Ploverin» ja muutamia päiviä myöhemmin, heinäkuun 31:ntenä 1850, »Heraldin», jonka päällikön Kellettin, joka oli aseman ylhäisin upseeri, hän sai suostumaan siihen, että hän vasten ohjeitansa sai omin päin tunkeutua napamereen, yrittääkseen koillisen kautta Atlantin mereen. Samalle Kellettille, jonka M'Clure täällä viimeksi tapasi, oli sitten suotu kolmen vuoden kuluttua lännestä käsin päästää hänet pälkäästä.

M'Clure toimii omin päin.

M'Clure oli rohkea, tarmokas ja arkailematon purjehtija. Pitkin Amerikan luoteisrantaa purjehtien hän sivuutti Kap Barrowin ja jatkoi sitten itää kohti pitkin sulaa, joka tällä rannalla on loppukesästä mantereen ja merijäiden välissä. Jonesin saaren luo hän jätti kertomuksen retkestään ja seurusteli siellä tapaamainsa eskimoitten kanssa. Hänellä oli laivallaan eräs Labradorissa vaikuttanut herrnhutilainen lähetyssaarnaaja, saksilainen veli Miertsching, joka täydelleen hallitsi eskimoitten kielen. Turhaan tämä heiltä kuitenkin uteli uutisia Franklinista ja hänen tovereistaan. Valkoisia he kyllä olivat Nähneet, käydessään Yukon joella kauppaa tekemässä — Alaska oli silloin vielä Venäjän hallussa.

Eskimoita.

Kauempana lännessä »Investigator» kuitenkin tapasi eskimoita, jotka eivät vielä milloinkaan olleet tavanneet »kablunoja», s.o. valkoisia. Miertschingin tullessa maihin he tulivat vastaan veitset ja keihäät valmiina ja pienillä jousillaan kalanluulla terätyt nuolet. Joku nuoli jo ammuttiinkin, mutta lähetyssaarnaajan selitykset hälvensivät kaikki epäluulot ja heistä tuli hyvät ystävät. He tervehtivät nyt vieraita juhlallisesti kohottaen kätensä kolmasti pään yli ja hieroen likaista typönenäänsä retkeilijän nenää vastaan.

»Investigator» heidän mielestään oli aivan hirmuinen saari, jossa oli kolme puuta. Vaikka se oli viiden kilometrin päässä rannasta, pelästyivät he joka kerta, kun se teki liikkeen. Jonkun ajan kuluttua he kuitenkin uskalsivat lähteä laivaan, jossa heitä ei kuitenkaan kauaa siedetty, sillä he olivat tavattoman ovelia ja häikäilemättömiä varkaita.

Vaihtelevilla tuulilla ja säiliä »Investigator» sitten purjehti edelleen itää kohti. Toisin paikoin oli rantasula niin kapea, että laiva tarttui jäihin ja oli sahoilla, kirveillä ja touveilla irrotettava. Jäät antoivat sille niin kovia kolauksia, että kuparipeltiä repeili pohjan alta ja merimiehet putoilivat kojuistaan. Mackenzien suistamossa viipymättä M'Clure laski edelleen itää kohti, nähden usein eskimokyliä rannalla. Kap Bathurstin luona hän laski ankkurin ja lähetti veneitä mailiin. Yleensä oli rannikko ollut kovin karua ja kasvullisuus niukkaa, mutta täällä se oli kerrassaan rehevää, jonka vuoksi peuroja ja muuta riistaa oli runsaasti ja meressä paljon valaita, hylkeitä ja muita eläimiä. Jo Richardson oli v. 1848 tavannut täällä sadoittain eskimoita ja M'Clurekin näki kymmeniä telttoja. Asukkaitten iloisuus ja ystävällisyys jätti purjehtijoihin mitä paraan vaikutuksen.

Muuan eskimo kertoi, että eräs hänen heimonsa miehistä oli tappanut valkoisen, jonka takista hän oli leikannut nappeja. Valkoisia oli tullut erääseen lähellä Mackenzien suuta olevaan niemeen useita ja he olivat rakentaneet sinne majan ja sitten kulkeneet sisämaahan. Tämä maja huomattiin kuitenkin jo hyvin vanhaksi, joten tapaus näytti sattuneen vuosikymmeniä takaperin. Kap Bathurstin itäpuolella eskimot kertoivat valkoisista, jotka olivat siellä käyneet purjeellisilla veneillä. Heidän päällikkönsä, joka oli paksu mies, oli kävellyt rannalla edes takaisin ja aina astunut kaksikymmentä askelta kumpaankin suuntaan. Miehet olivat keittäneet teltassa ruokaa. Epäilemättä tämä oli ollut Richardsonin retkikunta. Rannikolla huomattiin eräässä kohdassa savua, joka johtui maan alla palavista aineista.

M'Clure Walesin prinssin salmessa.

Syyskuun 6:ntena näkyi koillisessa tuntematon maa, jonka nimen M'Clure nimitti Nelsonin maaksi. Siellä tavattiin paljon peuran, jäniksen, susien ja kettujen jälkiä ja kosolta lintuja, joten retkikunta täältä sai runsaasti tuoretta lihaa. Lännemmän näkemistään maista M'Clure nimitti Baringin maaksi Englannin meriministerin mukaan, itäisemmän Prinssi Albertin maaksi. Näitten maitten väliseen salmeen, Walesin prinssin salmeen, hän tunkeutui, mutta siinä kulki niin paljon ajojäitä ja ilma alkoi siihen määrään jäähtyä, että »Investigator» leveysasteella 73°7' jäätyi kiinni. Jääkentät alkoivat nyt ajaa laivaa taapäin, kouristellen sitä niin kovasti, että se natisi kaikissa liitoksissaan ja M'Clure jo monta kertaa aikoi antaa käskyn, että kaikki varastot vietäisiin maihin. Syyskuun 24:ntenä laiva jälleen oli salmen suussa, jossa sen jäät ajoivat kalliosärkälle. Tässä jäät sitä runtelivat niin pahoin, että jok'ikinen jo luuli sen viimeisen hetken tulleen. Kaikki miehet komennettiin kannelle ja jokaisella oli kädessään paksu mytty ruokatavaroita ja vaatteita, ollakseen valmiina pyrkimään jäitten poikki maalle.

Kauhun yö jäissä.

Jäät sysäsivät laivan kyljelleen, mutta toiset jäät jälleen mursivat sitä kannattavat jäätelit, niin että se taas nousi pystyyn. Miertscbing kirjoitti tapauksesta päiväkirjaansa:

»Syyskuun 25 päivänä kello 2:sta aamulla kello 1:teen iltapäivällä oli vaara suurin. Jokainen seisoi kannella myttyineen, jossa oli vähän leipiä ja vaatteita, voidakseen laivan hajotessa kulkea korkeiksi röykkiöiksi pinoutuneitten jäitten poikki maalle. Taskumme olimme täyttäneet ruudilla ja lyijyllä, käsissämme oli meillä pyssyt. Ah, kuinka kauan olisimme hengissä pysyneet, jos olisi täytynyt yrittää? Kaikkiarmollinen Jumala kuitenkin ohjasi jään ja sen keralla laivan syvempään veteen, mutta samalla myös niin korkeiksi röykkiöiksi kasaantuneitten jäitten väliin, että kapteenin kajuutan ovi särkyi jäiden laivaa pusertaessa. Vihdoin jäät rauhoittuivat ja jokainen meistä toivoi pääsevänsä hetkeksi levolle. Mutta tuskin olimme käyneet vuoteillemme, ennenkuin meidän taas täytyi hyökätä kannelle ja siellä taas seisoimme koko yön ja osan päivästä etukannella mitä kamalimmassa ilmassa. Ankara myrsky ajoi laivaa, jonka jälleen täytyi kestää pelottavia sysäyksiä, pohjoista kohti erään pienemmän saaren korkeita rantakallioita vastaan. Kun laiva uhkasi kallioita vastaan ruhjoutua, kiinnitettiin se jäälauttaan kuudella vankalla touvilla. Viidenkymmenen askeleen päähän näistä vaarallisista kallioista ajauduimme, mutta vesi oli siellä vielä 65 syltä syvää…

»Seitsemäntoista tuntia kesti tätä kauhun aikaa ja koko ajan me ahdistuneella mielellä seisoimme etukannella, palellen luita ja ytimiä myöden. Milloin paiskautui laiva oikealle, milloin vasemmalle kyljelleen, milloin kohosi vedestä keula, milloin perä ja jää sysäsi ja pusersi niin vakavasti, että tervattu tilke putosi saumoista ja ruumassa särkyi tynnyreitä. Mahdoton oli päästä rajusti liikkuvan jään poikki maalle, yritys olisi ollut varma kuolemamme. Toisten kuolontuska oli muuttunut hurjaksi epätoivoksi, niin että muutamat merimiehistä murtautuivat väkiviinahuoneeseen ja joivat itsensä siellä tunnottomaan humalaan. Meitä oli 76 henkeä, joiden tässä täytyi katsoa kaikkein kamalinta kuolemaa kasvoihin, ollen voimattomina luonnonvoimain raivoa vastaan. Mutta sitten, juuri kun toisella puolella kohosi korkeuteen valtava muuri lohkareiksi särkyneitä jäätelejä, uhaten ruhjoa hataran aluksemme — juuri silloin jää kuin näkymätöntä kättä totellen asettui, tuuli katosi kuin taian kautta ja hurjan raivon jälkeen seurasi satumainen rauha.»

Talvenvietto.

Jäät kuljettivat »Investigatoria» pohjoista kohti, kunnes se syyskuun 30:ntena takertui jäineen päivineen Walesin prinssin salmen eteläpäähän kiinni. M'Clure älysi, että hänen oli jäätävä siihen talveksi, ja viipymättä hän käski ryhtyä valmistuksiin. Ensin saivat humaltuneet merimiehet paljaaseen selkäänsä asianmukaisen löylyn. Sitten kapteeni piti puheen, kehoittaen väkeään edelleenkin pysymään uskollisena ja rohkeana. Kannen hän peitti telttakatolla ja tasoitti laivan ympäriltä jään. Suojaksi myrskyjä vastaan laiva ympäröitiin lumivallilla. Kansikin peitettiin lumella, joka sitten jäädytettiin suojaksi kylmää vastaan. Lämmityksestä ja ilmanvaihdosta pidettiin huolta ja miehistölle jaettiin lämpöiset vaatteet. Laiva oli kovin kallellaan, mutta tätä puutetta oli mahdoton korjata.

Sitten alkoi naparetkeilijäin tavallinen talvielämä hommineen, huolineen ja huveineen. Marraskuussa elohopea jo jäätyi, mutta kylmimmät kuukaudet olivat tammi-, helmi- ja maaliskuu, jolloin elohopea monta kertaa laskeutui -47 asteeseen C. Keskilämmöt olivat: lokakuussa -20°, marraskuussa -24°, joulukuussa -36°, helmikuussa -39 1/2°, maaliskuussa -34°, huhtikuussa -20 1/2°, toukokuussa -12 1/2° ja kesäkuussa -2 1/2°C. Tyynellä säällä pakkasesta ei ollut aivan suurta haittaa, mutta myrskyn liittolaisena se oli hirmuinen. Maalla tavattiin myskihärkiä ja niistä retkikunta ampui itselleen erittäin tervetulleen ravinnon vahvistuksen.

Rekiretkiä.

Huolimatta talven ankaruudesta tehtiin »Investigatorista» useita retkiä Franklinin retkikunnan etsimiseksi ja löydetyn maan tutkimiseksi. Lokakuun 10:ntenä M'Clure kävi maissa ottamassa rannan Englannin kruunun omaisuudeksi, mutta paluutien häneltä katkaisi vuoksivesi, joka oli kohonnut jään ja rannan väliin, ja hänen täytyi seuralaisineen odottaa vilussa suojatta ja ruoatta, vieläpä toiset läpimärkinäkin veteen pudottuaan, kunnes heitä alettiin laivassa kaivata. Sangen kurjassa tilassa joukko vihdoin pelastettiin.

Lokakuun 21:ntenä M'Clure lähti rekiretkelle pohjoista kohti, tutkiakseen Walesin prinssin salmen, jonka hän arvasi johtavan Parryn löytämään Melvillen salmeen. Jos tämä otaksuma oli oikea, oli reitti kauan etsitty luoteisväylä! Luonnollista oli, että hän ensi sijassa sen varrelta haki kadonnutta retkikuntaa.

Maa, jota hän kulki, oli jotenkin mäkistä, niin etteivät retkeilijät nähneet kauas eteensä, mutta eräänä iltana M'Clure laski olevansa lähellä Melvillen salmea ja Banksin maata, jotka Parry 30 vuotta takaperin oli löytänyt. Varhain seuraavana päivänä hän siis herätti miehensä ja itse edellä kulkien alkoi nousta korkealle vuorelle, jolta hän luuli näköalan avautuvan.

Luoteisväylä!

Ja ennen muita päälle päästessään hän näkikin suurenmoisen maiseman: Hän oli todella päässyt Walesin prinssin salmen päähän ja näki sen edessään päättyvän Melvillen salmeen ja itse hän seisoi sillä maalla, jonka Parry oli nimittänyt Banksin maaksi. Pohjoisessa näkyi vain jäätynyttä merta ja kaakkoa kohti Prinssi Albertin maa. M'Clure oli löytänyt luoteisväylän — yhden niistä. Tunteittensa valtaamana hän lankesi polvilleen ja kiitti Luojaa, joka oli suonut hänen johtaa päätökseen monen vuosisadan etsiskelyt. Lokakuun 26:nnen päivän aurinko nousi paraillaan luomaan loistettaan tähän hyisessä suurenmoisuudessaan verrattoman kauniiseen maisemaan.

Kätkettyään kivipyykkiin kertomuksen löydöstään M'Clure sitten kääntyi paluumatkalle. Päästyään jotenkin lähelle laivaa hän riensi reen edelle, ennättääkseen perille pikemmin, mutta sitten nousi lumituisku, jossa hän eksyi ja sai harhailla jäällä 20 tuntia, ennenkuin puolikuolleena löysi laivansa.

Keväällä 1851 M'Clure varusti neljä rekiretkikuntaa tarkemmin tutkimaan löytämiään rantoja. Näillä retkillä kartoitettiin Prinssi Albertin maan ja Banksin maan pohjois- ja etelärannikot ja muun muassa tavattiin eskimoita, jotka eivät vielä milloinkaan olleet nähneet eurooppalaisia. Rauta oli heille aivan tuntematonta, samoin kuin eurooppalaiset tavaratkin, mutta nuolensa ja keihäänsä he olivat teränneet kuparilla. He olivat paraillaan jäällä hylkeenpyynnissä. Pitkin näitä rantoja tavattiin eskimoitten entisten asumusten pohjia. Kun heille näytettiin Wollastonin saaren karttaa, täydensivät he sitä paikalla piirtämällä siihen uusia saaria.

Keväällä »Investigator» ajautui jäitten kanssa eteläänpäin, mutta pääsi kuitenkin heinäkuun 17:ntenä vapaaksi. M'Clure yritti nyt kulkea Walesin prinssin salmen kautta, purjehtiakseenkin luoteisväylän, vaikka hänen ohjeittensa mukaan olisi pitänyt kiinnittää koko huomionsa kadonneen retkikunnan etsimiseen, eikä uusiin löytöihin. Jäät kuitenkin kerran toisensa jälkeen ajoivat hänet takaisin, uhaten hänen laivansakin ruhjoa, jonka vuoksi hän muutti tuumansa ja koetti purjehtia Baringin-Banksin maan pohjoispuolitse, päästääkseen sen kautta Melvillen salmeen, josta väylä oli tunnettu ja selvä.

M'Clure kiertää Banksin maan.

Heinäkuun 20:ntenä M'Clure kiinnitti laivansa pieneen jäävuoreen, joka oli pohjassa kiinni, saadakseen suojaa ahtojäitä vastaan. Ahtojäiden painostus oli kuitenkin niin suuri, että jäälohkare alkoi horjua ja jääkieleke, joka oli laivan alla, kohotti tämän pari metriä korkealle ilmaan. Laiva saatiin kuitenkin pois, ennenkuin se kaatui. Toisen kerran joutui »Investigator» niin kovaan puristukseen, että sen keula ja perä uhkasivat ruhjoutua. Banksin maan rannalla, jossa oli vain kapea sula väylä, laiva joutui rannan ja karille ajaneen jäävuoren väliin niin ahtaalle, että se olisi tuhoutunut, jos jäävuori olisi lähtenyt liikkeelle. M'Clure avasi itselleen tien valtavilla ruutimiinoilla.

Yksitoista päivää hänen kuitenkin täytyi odottaa, ennenkuin taas pääsi eteenpäin ja räjähdysaineita hänen täytyi edelleenkin käyttää raivatakseen tieltään väylään ajautuneet jäävuoret. Näissä taisteluissa kului niin paljon aikaa, että hän vasta syyskuun 24:ntenä saapui Banksin maan pohjoisrannalla olevaan suojaiseen lahteen, jonka hän pelastuksestaan kiitollisena nimitti »Armon lahdeksi» (Bay of Mercy). Banksin salmen poikki ei ollut yrittämistäkään ja jo toisena päivänä »Investigator» jäätyi kiinni ja retkikunnan täytyi varustautua talvimajaan.

»Armon» lahdessa.

Ja sen täytyi jäädä »Armon lahteen» ainaiseksikin. Jäät eivät lahdesta lähteneet seuraavana kesänä 1852 eivätkä edes kesällä 1853. Kaksi kurjaa talvea M'Cluren täytyi joukkoineen viettää tässä lahdessa. Sairaitten luku alkoi lisääntymistään lisääntyä ja ruoka-annoksia täytyi pienentää, vaikka riistaa olikin ja sitä ammuttiin runsaasti. Huhtikuussa 1852 M'Clure kuuden miehen keralla matkusti Banksin salmen jäitten poikki Melvillen saarelle, saapuen sinne kymmenen päivän kuluttua. Sieltä hän toivoi löytävänsä ruokatavaroita ja ehkä englantilaisen laivankin, mutta tähän nähden hän koki katkeran pettymyksen. Hän löysi vain rasian, jossa oli ilmoitus, että kapteeni Austin oli viettänyt vuodon 1850 Griffithin saarella, ja samaan rasiaan hän nyt pisti kertomuksen retkestään ja tilastaan »Armon lahdessa». Tätä ilmoitusta hän sitten sai kiittää pelastuksestaan. Toukokuun 11:ntenä M'Clure palasi laivalleen, jossa keripukki sillä välin oli alkanut tehdä tuhojaan. Onneksi oli Banksin maalla runsaasti riistaa, niin että miehille kolmasti viikossa voitiin antaa tuoretta lihaa.

Vasta elokuun 16:ntena Armon lahdessa jää irtaantui rannoista, mutta suuret ahtojääröykkiöt estivät sitä pääsemästä ulos mereen, ja jo 20 päivänä lahti alkoi uudelleen jäätyä. »Investigatoria» nyt uhkasi Franklinin ja hänen tovereittensa kohtalo, jonka vuoksi M'Cluren täytyi miettiä keinoja, miten saisi väkensä pelastetuksi. Hän aikoi terveitten miesten keralla jäädä edelleen laivaan siinä toivossa, että hän kesällä 1853 pääsisi salmen poikki Melvillen maan rannoille, sairaat hän sitä vastoin aikoi lähettää kahdessa osastossa itää ja etelää kohti — kaikesta päättäen varmaan kuolemaan, ellei ehkä Collinson olisi heitä pelastanut. Huhtikuun 5:ntenä laivalla sattui ensimmäinen kuolemantapaus ja seuraavana päivänä M'Clure kirjoitti päiväkirjaansa:

Pelastus.

»Käyskentelin ensimmäisen upseerini keralla laivan vieressä ja keskustelimme siitä, kuinka kovaksi jäätyneeseen maahan saataisiin kaivetuksi hauta eilen kuolleelle miehelle, ja samalla näimme miehen, joka salmen suussa olevilta jääröykkiöiltä sukkelaan lähestyi meitä. Luulimme ensin, että se oli joku meikäläisiä, jota ehkä jääkarhu ajoi takaa, mutta kuta lähemmäksi hän tuli, sitä epäilyttävämmältä asia alkoi tuntua, ken se saattoi olla. Varmaa oli, ettei hän ollut kenenkään meikäläisen kaltainen, mutta sitten ajattelimme, että joku ehkä oli lähtenyt uutta pukua koettelemaan, valmistautuakseen rekiretkelle. Kun emme nähneet läheisyydessä ketään muutakaan, niin lähdimme eteenpäin. Saavuttuamme parinsadan askeleen päähän hänestä, kohotti tämä omituinen olento käsivartensa ilmaan ja teki niillä samanlaisia merkkejä kuin eskimoitten on tapana, huutaen meille samalla suurimmalla äänensä ponnistuksella sanoja, jotka tuulen ja sanomattoman kiihtymyksemme vuoksi meistä kuuluivat kuin hurjalta hätähuudolta ja saivat meidät pysähtymään. Vieras lähestyi levollisesti, ja huomatessamme nyt, että hänen kasvonsa olivat mustat kuin ebenpuu, ihmettelimme totisesti itseksemme, oliko hän todella tämän, vai jonkun toisen maailman asukas. Jos hänellä vielä olisi ollut vähän häntää tai sorkka, olisimme suin päin lähteneet pakoon. Mutta nyt jäimme kuin jäimmekin paikallemme, ja vaikka taivas olisi kukistunut päällemme, emme olisi syvemmin hämmästyneet kuin kuullessamme hänen sanovan: 'Olen luutnantti Pim, ennen palvellut »Heraldilla», nyt »Resolutella».' Kapteeni Kellett oli laivoineen Dealy-saarella. Vaistomaisesti hyökkäsimme häntä vastaan ja tartuimme hänen käteensä.»

Sähkön nopeudella levisi sanoma avun saapumisesta. Koko laiva alkoi elää, sairaat hyppäsivät vuoteeltaan, kaikki hyökkäsivät jäälle, nähdäkseen omin silmin tämän merkillisen miehen, ja pian saapui siihen »Resoluten» koiravaljakkokin. Luutnantti Pimin musta naama oli uusi suojakeino pakkasta vastaan, joka oli keksitty »Investigatorin» poissa ollessa. Jos Pim olisi tullut parikaan päivää myöhemmin, olisi M' Clure jo ennättänyt lähettää sairaansa matkaan saamaan napamaitten jäätiköillä hautansa.

Pimin reki oli matkalla mennyt rikki, mutta hän ei kuitenkaan tahtonut palata, ennenkuin oli M'Cluren tavannut, ja hänen kuntonsa ja uhrautuvaisuutensa pelasti »Investigatorin» miehistön. Laivaa hän ei voinut pelastaa, vaan jätettiin se Armon lahteen jäitten tuhottavaksi, niin raskaalta kun tämä M'Cluresta tuntuikin. Viimeiseen saakka hän toivoi voivansa kulkea sillä sen ainoan salmen poikki, joka luoteisväylästä vielä oli purjehtimatta.

M'Clure kulki sitten väkineen jäätä Kellettin laivaan, joka oli Melvillen saaren kaakkoisrannalla, ja tällä laivalla hän pääsi Barrowin salmen suuhun, mutta sitten »Resolutekin» takertui jäihin ja oli hylättävä ja loppumatka Beecheyn saarelle oli kuljettava jäätä.

M'Clurea pidettiin luoteisväylän löytäjänä ja ensimmäisenä kulkijana, vaikk'ei hän ollutkaan koko väylää laivalla kulkenut, ja siitä syystä hänelle ja hänen väelleen annettiin 10,000 punnan palkinto, M'Clure itse ylennettiin ja aateloitiin ja sai tieteellisten seurain kunniamerkkejä. Hänen ansionsa luoteisväylän löytämisestä eivät kuitenkaan ole suurimmat, vaan ensi sijassaan ne kuuluvat Franklinille. Collinson taas purjehti etäimmälle siihen luoteisväylään, joka todella on laivallakin kuljettava ja jota pitkin Amundsen sitten »Gjöalla» purjehti Baffinin lahdesta Beringin salmeen.

Collinsonin seikkailut.

Collinson saapui Kap Lisburneen, Amerikan luoteisrannalle, elokuun 13:ntena v. 1850, kaksi viikkoa myöhemmin kuin M'Clure, ja kahdeksan päivää myöhemmin hän kohtasi vahvan napa-ahtojään, seuraten sen reunaa leveysasteelle 73°23' ja pituusasteelle 164 W, sulaa napamerta tapaamatta. Kun hänellä ei vielä ollut tietoa »Investigatorista», palasi hän Tyynelle merelle talvea viettämään.

V. 1851 hän taas purjehti Jäämereen ja heinäkuun 31:ntenä lähti Barrowin nokasta itäänpäin, suoriuduttuaan jäistä, jotka uhkasivat ajaa hänen laivansa rannalle. Eskimot kuitenkin turhaan kokoontuivat saaliin jaolle, »Enterprise» pelastui ja saapui elokuun 26:ntena Kap Bathurstiin ja sieltä edelleen kulkiessaan Walesin prinssin salmeen, josta hän löysi M'Cluren kätkemät ruokavarat. Hän arvasi salmen johtavan Melvillen salmeen ja M'Cluren sitä kulkeneen ja purjehti sen päähän, mutta jäät sulkivat salmen pohjoispäässä tien, niin ettei hän voinut purjehtia siitä edelleen. Hän pääsi kuitenkin laivallaan 57 meripenikulman päähän siitä kohdasta, jonka Parry v. 1819 oli idästä käsin saavuttanut, lähemmäksi siis kuin M'Clure Armon lahdessa.

Collinson kääntyi nyt etelää kohti — hän oli salmeen ajanut vain kymmenen päivää sen jälkeen kuin M'Clure oli talvimajastaan lähtenyt — ja lähti Banksin maan rantaa pohjoista kohti purjehtimaan, tullen noin 100 mailin päähän siitä kohdasta, jossa »Investigator» oli samaan aikaan syyskuun 7:ntenä 1851 jäissä kiinni, mutta kun hän ei tavannut minkäänlaisia kivipyykkejä rannikolla, otaksui hän, ettei M'Clure ollut lähtenyt sille suunnalle, ja palasi takaisin, pelastaen laivansa varmasta tuhosta. »Enterprisen» hän vei talvisatamaan Walkerin lahteen, Walesin prinssin salmen eteläpäähän.

Seudulla oleskeli marraskuuhun saakka joukko eskimoita pyyntihommissaan, mutta sitten he muuttivat etelään, palatakseen takaisin vasta seuraavana kevännä. Talven kuluessa »Enterprisesta» tehtiin kaksi rekiretkeä. Toinen retkikunta tutki Prinssi Albertin maan rantoja, toinen kulki jäiden poikki Melvillen saarelle saapuen Kap Providenceen kaksikymmentä päivää myöhemmin kuin M'Clure oli siellä ollut. Luutnantti Parkes, joka tätä retkikuntaa johti, näki jäällä reenjälkiä ja oli kuulevinaan koirain haukuntaa, mutta peläten ehkä tapaavansa eskimoita, hän palasi takaisin, aseeton kun oli. Se oli ainoa kerta, jolloin upseeri Franklinin etsinnässä karttoi toisia retkikuntia. Jos hän olisi jatkanut Parryn talvikortteeriin, olisi hän siellä saanut lukea, että »Investigator» oli Armon lahdessa ja että M'Clintock Austinin retkikunnasta kesäkuussa 1851 oli etsinyt tämän rannikon.

Lähtien Walkerin lahdesta elokuussa 1852 Collinson kartoitti Prinssi Albertin salmen ja kääntyi sitten Delfiini- ja Union-salmeen, eteläisimpään luoteisväylistä siis, joka erottaa napasaariston Amerikan mantereesta. Syyskuun 26:ntena hänen kuitenkin, Kruunausmutkan ajojäiden poikki purjehdittuaan, täytyi asettua Deasen salmen itäpäähän talvehtimaan. Täälläkin hän tapasi eskimoita, jotka alussa olivat hyvin arkoja, ja sai heiltä erään laivan koneosan ja rautaisia ja messinkisiä esineitä, jotka hän kyllä tunsi Englannin sotalaivastoon kuuluneiksi, mutta kun tulkki oli M'Cluren laivalla, ei hän saanut tarkemmin selkoa siitä, mistä ne olivat tulleet.

Huhtikuussa Collinson lähetti rekiretkikunnan, joka rannikkoa seuraillen saapui Viktorian maan kaakkoiskulmaan ja sieltä kulki pohjoiseen Gatesheadin saareen leveydelle 70°25', aikoen jatkaa matkaa James Rossin tutkimalle Walesin prinssin maalle, mutta maa päättyikin ja aavan meren poikki rekiretkikunnan oli mahdoton kulkea jään röykkiöisyyden ja epätasaisuuden vuoksi. Paluumatkalla se tapasi laivan oven kehän, jossa oli kuparinen lukko, lukossa amiraliteetin nuolimerkki. Myöhemmin tämä ovenkehä Woolichissa sotalaivaston arsenaalissa tunnettiin »Terroriin» kuuluneeksi. Collinsonilla oli laivallaan mies, joka ennen oli palvellut »Erebuksessa», mutta hän ei sitä tuntenut.

Kivihiilien vähyys esti Collinsonia enää kauemmaksi tunkeutumasta, kun hän elokuun 11:ntenä v. 1853 jälleen pääsi lähtemään Cambridgen lahdesta talvimajastaan. Hän pyrki Amerikan rannalle, jossa oli paljon ajopuita. Onnellisesti hän nytkin johti suuren laivansa Viktorian ja Wollastonin maan eteläpuolella olevain vaikeitten ja karisten väyläin kautta, lähteäkseen kotimatkalle. 200 meripenikulmaa Barrowin nokan länsipuolella talvi kuitenkin jälleen yllätti hänet, niin että hän vasta heinäkuun puolivälissä 1854 pääsi jatkamaan kotimaahansa, palaten heinäkuun 5:ntenä 1855 Englantiin, viisi vuotta ja neljä kuukautta poissa oltuaan.

Collinsonin osoittama erinomainen merimieskunto on herättänyt kaikkien aikain purjehtijain ihastusta. Huolimatta kaikista suunnattomista vaaroista ja vaikeuksista hän toi laivansa ehjänä kotia. Kaikista hallituksen lähettämistä retkikunnista hän pääsi lähimmäksi Franklinin retkikunnan tuhoutumaseutuja. Amiraali Richards sanoi hänen työnsä osoittaneen »kärsivällisyyttä, kestävyyttä ja hellittämätöntä sitkeyttä vaikeuksissa, joita suurempia tuskin kenenkään on ollut voitettava.» Saman tunnustuksen antoi hänelle Amundsen pienellä »Gjöallaan» purjehtiessaan samat vaikeat väylät.

M'Cluren retken rinnalla Collinsonin retki jäi varjoon, vaikka hänen ansionsa epäilemättä olivat suuremmat.

Franklinin retkikunnan kohtalo.

Yhdeksän vuotta oli kulunut Franklinin retkikunnan katoamisesta. Koko laaja napasaaristo oli suunnitelmallisesti etsitty, yhtä pientä kolkkaa lukuunottamatta, joka käsitti Backin löytämän Suuren Kalajoen pohjoispuoliset seudut. Kummaltakin puolelta oli tosin edetty sangen lähelle tätä aluetta, mutta perillä saakka ei kukaan ollut käynyt ja sattuman kauppa oli, että sen kätkemät hirmut vielä nytkään tulivat tunnetuiksi. Siitä oli kiittäminen t:ri Raea, jonka retken Wollastonin ja Viktorian maan etelärannoille jo olemme kertoneet; Hudson Bay-yhtiön palveluksessa hän v. 1853 lähti kartoittamaan Boothia niemimaan rannikkoa.

Raen retki Boothia niemelle.

Lähtien veneellä Chesterfield Inletistä, Hudsonin lahden luoteiskulmasta, elokuun 10:ntenä, hän neljän päivän kuluttua saapui Repulse Bayhin Melvillen niemimaan juurelle, kerallaan vain kolmen kuukauden eväät. Riistan saannista ja eskimoitten avusta siis kokonaan riippui, saattaisiko hän matkallaan talvehtia. Syyskuun 1:nä, jolloin Raen miehineen olisi pitänyt lähteä paluumatkalle, heillä oli polttoainetta 14 viikoksi, mutta riistaa oli ollut hyvin niukalta. Siitä huolimatta koko joukko päätti viettää täällä pohjan perillä talvea. Ja sitten alkoikin riistaa taas olla niin runsaasti, että heillä lokakuun 1:nä oli runsaat eväät, 109 peuraa, yksi myskihärkä, 106 riekkoa, yksi hylje ja 190 lohta.

Keväällä retkikunta kaivoi ikijäätyneeseen maahan osan eväistään paluumatkan varalle ja lähti maaliskuun viimeisenä päivänä v. 1854 kartoittamaan Boothia niemimaan länsirannikkoa. Huhtik. 20:ntenä Rae niemimaan juuressa itärannalla tapasi nuoren eskimon, joka kertoi hänelle ensimmäisen tiedon Franklinin retkikunnan tuhosta.

Ensimmäinen tieto Franklinin retkikunnan tuhosta.

Keväällä 1850 oli nähty neljäkymmentä valkoista, jotka olivat vetäneet venettä eteläänpäin pitkin Kuningas Williamin maan länsirantaa. He olivat ostaneet hylkeen pyyntiretkellä olevilta eskimoilta ja näille kertoneet jäiden tuhonneen heidän laivansa, jonka vuoksi he nyt matkasivat semmoiseen maahan, missä voisivat ampua peuroja. Myöhemmin, ennen jäiden lähtöä, oli mannermaalta tavattu 30 miehen ruumiit ja viisi eräältä saarelta yksi päivämatka pohjoiseen. Nämä paikat saattoivat olla Back Riverin eskimoleiri ja Montrealin saari taikka jotkut toiset paikat lähellä Ison Kalajoen eli Back Riverin suuta. Kaikki valkoiset olivat, päällikköä lukuunottamatta, eskimoitten tietojen mukaan olleet sangen kurjassa kunnossa, kärsien elintarpeiden puutetta.

Kadonneitten esineitä.

Rae ei alussa tahtonut uskoa näitä tietoja, mutta kuta lähemmäksi hän tuli sitä seutua, sitä varmemmin hän alkoi uskoa, että nämä kertomukset ainakin osaksi olivat perustellut. Hän näki nimittäin eskimoilla koko joukon esineitä, jotka epäilemättä olivat »Erebuksesta» ja »Terrorista» taikka olivat kuuluneet näiden taivain miehistöille, kuten kellojen, kompassien, kaukoputkien ja pyssyjen kappaleita, hopeaisia lusikoita, haarukoita ja hopealautasiakin, joissa oli Franklinin ja hänen upseeriensa nimet, vaakunat tai nimikirjaimet. Suuren osan niistä hän sai ostetuksi ja tuoduksi samana syksynä Churchillin asemalle Hudsonin lahden länsirannalle. Raella oli sangen riittämättömät varustukset ja siinä syy, miks'ei hän voinut laajemmalta jatkaa etsiskelyitä.

Lokakuun 24:ntenä 1854 t:ri Rae sitten ilmestyi Englannin amiraliteetin virkahuoneeseen, jossa hänen odottamaton sanomansa herätti mitä suurinta huomiota, siellä kun yleensä oltiin sitä; mieltä, että 75:nnen leveyspiirin eteläpuolelta oli turhaa etsiä Franklinia.

Kun t:ri Rae ei enää terveytensä heikontumisen vuoksi suostunut johtamaan uutta retkikuntaa samoille maille, lähetti Englannin hallitus seuraavana vuonna Andersonin ja Stewartin johdolla pienen retkikunnan Isolle Kalajoelle tarkemmin kuulustelemaan asiaa. Kolmella kanootilla jokea laskien retkikunta monessa kohdassa puhutteli eskimoita ja lunasti heiltä paljon Franklinin retkikunnan esineitä. Eskimot sanoivat saaneensa ne nälkään kuolleitten valkoisten veneestä. Montreal-saarella oli eskimoitten kätköjä, joissa oli yhä enemmän esineitä, mutta Ison Kalajoen suulta ei mitään löydetty, vaikka etsittiin kymmenen päivää. Pahaksi onneksi retkikunnalla ei ollut tulkkia, eikä se riittämättömien varustuksiensa ja hatarain veneittensä vuoksi voinut lähteä salmen yli Kuningas Williamin maalle.

Andersonin palattua amiraliteetti päätti Franklinin retkikunnan tuhon lopullisesti varmaksi ja antoi t:ri Raelle ja hänen tovereilleen 10,000 punnan palkinnon Franklinin ja hänen seuralaistensa kohtalon selville saamisesta.

Englannin hallitus oli nyt mielestään tehnyt kylläksi, eikä suostunut sen koommin jatkamaan etsiskelyitä, mutta Lady Franklin ei hellittänyt, ennenkuin oli saanut miehensä ja hänen seuralaistensa kohtalon lopullisesti selvitellyksi ja pelastetuksi heidän paperinsa, joista saataisiin enemmän tietoa. Useat hyvät ystävät tarjoutuivat häntä jälleen auttamaan, niin että tuota pikaa olikin jälleen koolla melkein rahasumma. Retkikunnalle ostettiin pieni hyvä höyrylaiva, »Fox», ja tämän päälliköksi suostui koettu Ludvig M'Clintock rupeamaan. Hän oli jo ollut mukana kolmella naparetkellä. Muu päällystö saatiin sotalaivoista — upseerit suostuivat palvelemaan palkatta, vieläpä melkoisella summalla avustivatkin retkeä — kaikki miehet olivat valioväkeä, jota paitsi tulkki Petersen ja myöhemmin eräs eskimokin liittyivät joukkoon. »Foxia» vahvistettiin, niin että siitä tuli varsin tyydyttävä jäämerenkulkija. Hallituskin lopulta suostui antamaan aseita, raketteja, jääaseita, pemmikaania, talvimajan, rohtoja, karttoja, kirjoja, koneita ja vaatteita. Heinäkuun 1:nä 1857 »Fox» lähti matkalle, 28 kuukauden eväin varustettuna.

M'Clintockin retki.

Kahdentoista päivän kuluttua tuli Grönlanti näkyviin ja jo sen eteläpäässä oli suoriuduttava ensimmäisistä, Huippuvuorien mereltä tulevista ajojäistä. Heinäkuun 20:ntenä »Fox» saapui Frederikshaabiin, tavaten siellä kuulun luonnontutkijan Rinkin, joka oli kirjoittanut Grönlannista oivan teoksen. Hänen avullaan retkikunta sai kahdeksan tonnia grönlantilaisia kivihiiliä. Godhavenista M'Clintock osti rekikoiria ja palkkasi nuoren eskimon niiden ajajaksi. Vielä Upernivikissäkin, Grönlannin pohjoisimmassa siirtokunnassa, »Fox» poikkesi.

Baffinin lahdessa olivat jääolot kuitenkin tänä vuonna tavallista vaikeammat. M'Clintock yritti ensin keskivettä Lancasterin salmeen, mutta koskivedessä ei ollut sulaa ensinkään. Ja ehjän jäänreunan hän tapasi kauempana etelässäkin, jonka vuoksi täytyi laskea kauas pohjoiseen Melvillen lahteen, pohjoisväylää koettamaan. Melvillen lahdessa äkillinen kaakkoistuuli ajoi laivan ympärille niin paljon jäitä, että M'Clintockin täytyi ottaa propelli ja peräsin pois estääkseen jäitä rikkomasta niitä, mutta jääankkureilla ja köysillä hän sittenkin sai kuljetetuksi aluksensa pohjoisveteen. Tuskin oli hän kuitenkaan sinne päässyt syyskuun 18:ntena, kun kohosi kylmä luoteistuuli, joka jäädytti laivan kiinni niin lujaan, ettei ollut muuta neuvoa kuin varustautua siinä talvea vastaanottamaan. M'Clintock koetti kaikin tavoin säilyttää miehensä terveinä ja reippaina, ollakseen valmiina heti kesän tullen uudelleen yrittämään. Alussa oli jäillä jotenkin runsaasti riistaa, sitten vain jääkarhuja, joiden ajo kuitenkin tuotti retkikunnalle jännittäviä hetkiä. Vuoden lopulla alus konehuoneessa sattuneen tapaturman kautta menetti koneenkäyttäjänsä.

Koko joulu-, tammi- ja helmikuun »Fox» ajeli Baffinin lahdessa sinne tänne, enimmäkseen kuitenkin etelää kohti. Maaliskuun alussa se oli korkean Disko-saaren kohdalla, huhtikuun alussa napapiirin seuduilla. Mutta vasta Davisin salmessa, leveyspiirillä 63 1/2° jääkenttä lämpöisen meriveden tavatessaan hajaantui ja »Fox» vapautui, kuljettuaan jäitten mukana 2,215 kilometriä. Vuosi oli menetetty, mutta M'Clintock päätti viipymättä alkaa alusta.

Kääntäen uudelleen keulan pohjoista kohti »Fox» kulki Melvillen lahteen ja pääsi tällä kertaa onnellisesti pohjoisveden poikki. North Devon saarella M'Clintock tapasi eskimoita ja tiedusteli heiltä, mutta he eivät tienneet mitään sen kummempaa. Heinäkuun lopulla hän tiedusteli Baffinin maan eskimoilta, mutta ei heiltäkään saanut tietoja Franklinin retkikunnasta, vaikka he olivat kuulleet Raesta ja vielä muistelivat Parrynkin matkoja. Elokuun 11:ntenä »Fox» saapui Beecheyn saarelle, vieden sinne muistotaulun, jonka Lady Franklin oli hankkinut »Erebuksen» ja »Terrorin» merimiesten haudoille. Otettuaan saarelta kivihiiliä ja muita sinne jätettyjä varastoita M'Clintock sitten laski Peelin salmeen, jonka kautta Kuningas Williamin maan väylä kulkee. Salmi oli kuitenkin niin täynnään ahtojäitä, ettei »Fox» päässyt sen läpi, vaan täytyi palata Prince Regentin salmeen, jossa oli selvä vesi. Syyskuun 6:ntena M'Clintock tutkisteli Bellotin salmea, josta ajojäät näyttivät vähitellen tyhjenevän, kuta enemmän kesä kului. Tässä salmessa, johon Boothia maa päättyy, on kova vuoksi- ja luodevesi ja toisin paikoin jyrkät kalliorannat. Monen turhan yrityksen jälkeen M'Clintockin täytyi jäädä talvimajaan salmen itäpäähän pieneen »Port Kennedy» lahteen.

Jo lokakuun 18:ntena luutnantti Hobson teki rekiretken Boothia Felixin länsirannalle viedäkseen sinne eväsvarastoja seuraavan kevään pitkäin rekiretkien varalta. Tällä retkellä hänelle ja hänen miehilleen oli tulla äkkituho. Heidän jäällä maatessaan irroitti vuoksivesi ja kova luodetuuli jään rannasta ja puhalsi sen ulos merelle. Tämän huomatessaan Hobson antoi paikalla valjastaa koirat, mutta mitään pakopaikkaa ei enää löytynyt ja kauhukseen retkeilijät huomasivat, kuinka aallot vähitellen palottelivat jääteliä yhä pienemmäksi ja pienemmäksi, niin ettei se lopulta ollut kuin 20 askelta läpimitaten. Onneksi tämä pieni jäälautta kuitenkin lopulta tarttui mannermaan ja erään pienen saaren väliin kiinni ja hätääntyneet pelastuivat maalle. Kolme viikkoa kestäneen matkan jälkeen luutnantti Hobson miehineen palasi takaisin laivaan.

Muutama päivä sen jälkeen kuoli laivan toinenkin koneenkäyttäjä ja M'Clintockin oli itse opittava konetta hoitamaan. Talven kuluessa metsästettiin, mutta riistaa oli niukasti. Talvi oli erikoisen kylmä ja myrskyinen. Terveydentila pysyi siitä huolimatta hyvänä ja jo helmikuun puolivälissä lähtivät ensimmäiset rekiretkikunnat matkaan, M'Clintock kahdella reellä magneettisen navan seuduille, kapteeni Young taas Walesin prinssin maalle.

Eskimolta kuulustellaan.

Kap Viktorian luona, magneettisen navan kaakkoispuolella, M'Clintock tapasi eskimoita. Nämä olivat pyyntiretkellä ja kutsuivat M'Clintockia tulemaan kyläänsä, johon tämä suostuikin.

»Ettekö ole viime aikoina tavanneet valkoisia?» kysyi tulkki pyyntimiehiltä.

»Emme ole puhelleet valkoisten kanssa, mutta heidän ruumiinsa olemme nähneet eräällä lohisaarella (kalasaarella); näiden veitsien rauta ja tämä metallinappi ovat niiltä.»

Kun heiltä udeltiin, oliko heillä enemmänkin lohisaaren vainajain tavaroita, kävivät he epäluuloisiksi ja vastasivat kartellen. Rauhoittaakseen heitä M'Clintock käski sanoa, ettei tavaroita otettaisi heiltä pois ja että he olivat menetelleet aivan oikein, kun olivat ottaneet esineet, olivathan valkoiset kuolleet eivätkä enää niitä tarvinneet.

Siitä pohjanperän miehet kävivät sangen puheliaiksi ja innostuivat puhumaan niistä verrattomista esineistä, joita heidän heimonsa miehet olivat sieltä saaneet ja joista he olivat valmistaneet monenlaisia tarve-esineitä. Kylään tultuaan M'Clintock antoi rakentaa itselleen lumimajan ja alkoi paikalla ostella kaikkia Franklinin retkikunnan tavaroita ja niistä valmistettuja esineitä, mitä kaupan tuotiin. Niitä oli hopealusikoita, haarukoita, kultaisten kellonperäin kappale, nappeja, mitali ja muita pieniä esineitä, ynnä jousia, nuolia ja muita laivoista otetuista aineista valmistettuja esineitä. He kertoivat vielä, että valkoiset olivat jättäneet Isolle Kalajoelle veneen, josta he olivat saaneet puuta, ja että jäät muutama vuosi takaperin olivat särkeneet ison laivan, joka oli ajautunut Kuningas Williamin maan edustalle, mutta että miehistö oli mennyt maihin ja lähtenyt kulkemaan Isoa Kalajokea kohti, jossa se oli kuollut. Näistä alkuasukkaista ei kukaan sanonut nähneensä Franklinin miehiä, mutta yksi väitti nähneensä luita saarella Ison Kalajoen suulla.

Nämä tiedot vahvistivat siis oikeaksi t:ri Raen kertomuksen, mutta arvoitukseksi jäi, miten toisen laivan oli käynyt.

Viisikolmatta päivää retkellä oltuaan M'Clintock palasi takaisin. Niin aikaiset rekiretket näissä kylmissä seuduissa ovat ylen rasittavia. Elohopea jäätyi ja rommikin hyytyi puuroksi, mutta retkikunnan mukana oleva eskimo rakensi aina yöksi hyvän lumimajan, joka soi paljon paremman suojan kuin teltta. Samaan kokemukseen ovat myöhemmätkin napamatkustajat tulleet.

Kapteeni Young oli jo aikaisemmin tullut retkeltään, joten kaikki nyt olivat »Foxilla» koolla. M'Clintock oli jälleen osoittanut, kuinka käytännöllisesti hän oli rekiretkeilyn järjestänyt ja siten viittonut tien, jota kaikki myöhemmät rekiretkeilijät ovat kulkeneet. A.E. Nordenskjöld hänestä lausuukin:

»Nämä maantieteelle niin tärkeät Franklin-retket johtivat arktisten rekiretkien varustuksien melkoiseen kehitykseen. M'Clintockin kautta, joka otti osaa kolmeen naparetkeen ja yhdellä retkellä oli päällikkönä, opittiin kulkemaan pitkiä matkoja, oleskelemaan enemmän aikaa taivasalla, arvioimaan eväitten kulutus ja keräämään mahdollisimman suuri määrä ravintoaineita mitä pienimpään tilaan ja supistamaan paino niin pieneksi kuin suinkin.»

Huhtikuun 2 päivänä M'Clintock lähti pääretkelleen saadakseen vihdoinkin tutkittavansa synkän salaisuuden lopullisesti selvitetyksi.

Retkikuntaan kuului paitsi häntä itseään luutnantti Hobson ja kahdeksan muuta miestä ja oli heillä neljä rekeä ja kaksitoista koiraa. Boothia Felixin länsirantaa, joka pohjoisessa oli kallioinen, mutta etelää kohti yhä aleni lakeammaksi, retkikunta kulki Kap Viktoriaan saakka, joka on Kuningas Williamin maan kohdalla 70:llä leveysasteella. Siellä se jakaantui kahtia, M'Clintock tutkiakseen Ison Kalajoen suistamon ja Kuningas Williamin maan etelärannan, luutnantti Hobson taas lähteäkseen etsimään Kuningas Williamin maan länsirantaa ja haaksirikkoutunutta laivaa, josta eskimot olivat kertoneet. M'Clintock tapasi Kap Viktorian luona kaksitoista eskimoa, joilta hän lunasti paljon Franklinin retkikunnan tavaroita, veitsiä, jotka oli valmistettu laivain rautaosista, viiloja, keihään varsia ja hopeaveitsiä, haarukoita ja lusikoita. Kuusi hopealusikkaa maksoi kaksi äimää. Näytti siltä, kun eivät nämä eskimot olisi ennen tunteneet puuta eivätkä rautaa, koska heidän teräaseensa olivat luuta ja reenjalakset litistetyistä ja sitten jäädytetyistä hylkeennahkakääröistä. Kaikkia nappeja, rauta- ja puuesineitä M'Clintock ei edes huolinut ostaa.

Salmen yli mennen M'Clintock sitten alkoi etsiä Kuningas Williamin maan etelärantaa, tavaten siellä hylätyltä eskimoasunnoita ja asutunkin kylän, jossa asui kolmisenkymmentä eskimoa. Heilläkin oli paljon Franklinin retkikunnan tavaroita, joita M'Clintock ei kuitenkaan enää voinut ostella.

Nämä eskimot kertoivat, että viiden päivämatkan takana maan poikki kulkien oli ollut haaksirikkoontunut laiva, mutta ettei siellä jälkeen talven 1857—58 kukaan ollut käynyt eikä tiedetty, vieläkö se oli säilynyt. Muuan vanha järkevä eukko, jolta Petersen tarkkaan kyseli kaikkia, lausui: »Kun olin siellä viime kerran, ei suuresta umiakista (veneestä) ollut paljoakaan jäljellä. Innuit (eskimot) olivat vieneet, mitä irti saivat.»

»Entä milloin huomasitte laivan ensi kerran? Ettekö nähnyt ketään valkoisista?» kysyi Petersen.

»Vuoden lopulla jäät painoivat laivan rantaan; valkoiset lähtivät sitten Isolle Kalajoelle, mutta matkalla he mannermaalla kuolivat. Monta heidän ruumistaan olemme nähneet! He kaatuivat ja kuolivat kulkiessaan.»

M'Clintock lähti sitten salmen poikki mannermaalle, jossa niinikään sanottiin olevan eskimoita, mutta vain yhden perheen hän tapasi, eikä hän Ogleniemeltä, Montrealin saarelta eikä Barrowin mutkasta tavannut kuin vähän eskimoiden piiloittamaa kuparia ja rautaa, jonka vuoksi hän Simpsonin salmen poikki palasi Kuningas Williamin maalle.

Ensimmäinen vainaja.

Toukokuun 24:nteen päivään saakka retkikunta kulki saaren ylen kolkkoa, yksitoikkoista rantaa länteen päin ja mainittuna päivänä M'Clintock löysi puoleksi lumen peittämän luurangon, joka näytti kulkiessaan suulleen kaatuneen ja siihen kuolleen, kuten eskimoeukko oli sanonut. Lumesta löytyi pieni vaateharja ja taskukampa sekä taskukirja, joka kuitenkin oli jäässä. Vainaja näytti olleen nuori upseerinpalvelija. Haudattuaan vainajan M'Clintock Kap Herschelin luota, jossa Simpsonin salmi päättyy, löysi vanhan kivipyykin, mutta se oli puoleksi revitty ja eskimot olivat sen etsineet eikä sieltä löytynyt minkäänlaista viestiä. Mutta kivipyykin näkyvän aseman vuoksi saattoi pitää varmana, että tuhoutuneet olivat sen rakentaneet antaakseen tietoja itsestään.

Kap Crozierin, saaren läntisimmän niemen luota, ranta kääntyi koilliseen, muuttuen yhäkin autiommaksi ja kolkommaksi. Se on aivan lakeata, kalkkikivestä muodostunut, eikä tarjoa myrskyä vastaan minkäänlaista suojaa. Viktorian kaita, joksi ulkopuolella olevaa vettä sanotaan, oli täynnään vanhaa jykevää napajäätä. Tämmöisissä matalissa rantavesissä hylkeet eivät viihdy, jonka vuoksi tämän rannikon eläimistökin oli erikoisen köyhä. Tuskin näkyi ketun ja karhunkaan jälkiä ja samoin alkuasukkaatkin karttoivat tätä rantaa.

Kivipyykkejä.

M'Clintock odotti nyt tapaavansa alapäällikkönsä, luutnantti Hobsonin, mutta sen sijaan hän 32 kilometrin päässä Kap Herschelistä tapasikin aivan hiljakkoin ladotun kivipyykin, jonka Hobson oli rakentanut, tallettaen siihen häntä varten mitä hämmästyttävimpiä tietoja. Hobsonilla oli ollut parempi onni kuin hänellä — hän oli löytänyt todistuksia, jotka sisälsivät varman tiedon Franklinin retkikunnan kohtalosta.

Vähän länteen Kap Felixistä, Kuningas Williamin maan pohjoisnokasta, hän oli löytänyt kivipyykin ja tämän vierestä kolme pientä telttaa, joissa säilyneet huovat, vanhat vaatteet ja muut esineet viittasivat siihen, että se oli ollut joko metsästysleiri tai magneettinen havaintoasema. Muitakin pieniä esineitä Hobson oli löytänyt, veneenlipun, ruutisarven metallisen kannen, kaksi kiikarinokulaaria, messinkinapin, punaisia, valkoisia ja sinisiä hansikkaita, silmälasit, joissa lasien asemesta oli raolliset puunpalaset, seitsemän myttyä äimiä, pienen kuparisen keittokojeen ja muutamia tulitikkuja y.m. esineitä, jotka kaikki oli pantu kuparikattilaan ja tämä säkkiin. Mutta mitään kirjoitusta ei löytynyt, vaikka Hobson antoi rikkoa jäätyneen maan kolmen metrin piiristä kivipyykin ympäriltäkin. Vieressä oli kuitenkin kaksi rikottua pulloa ja valkoista, kokoon taitettua paperia, jossa ehkä oli ennen ollut kirjoitus. Vähän pohjoisempana Kap Victorya oli toinen kivipyykki, mutta siinä ei ollut muuta kuin tyhjä rasia ja särkynyt kivikuokka.

Kirjallinen viesti.

Hobson oli saapunut sille paikalle, jossa M'Clintock nyt oli, kuutta päivää ennen kuin hän, löytämättä merkkiäkään laivasta, jonka eskimot kertoivat rantaan ajautuneen. Mutta Kap Victoryn luota, Kuningas Williamin maan luoteisrannalla, hän oli toukokuun 6:ntena löytänyt suuren kivipyykin, jossa vihdoinkin oli kadonneista kirjallisia tietoja. Muutamain kivipyykin päästä vierähtäneiden irtainten kivien alla oli pieni tinattu lipas ja tässä Englannin amiraliteetin kaavake, jolle oli kirjoitettu kahteen erään. Vanhempi kirjoitus kuului:

28 p. toukokuuta 1847. — Hänen Majesteettinsa laivat Erebus ja Terror talvehtivat merellä pohj. leveysasteella 70°5' läntisellä pituusasteella 98°23'. Talven 1846—1847 ne viettivät Beecheyn saarella pohj. leveydellä 74°43"28' ja länt. pituudella 91°39'15", noustuaan Wellingtonin kanavaa 77 pohjoiselle leveysasteelle ja palattuaan takaisin Cornwallis-maan länsipuolitse. Sir John Franklin on retkikunnan johtaja. Kaikki hyvin.

Me kaksi upseeria ja kuusi miestä lähdimme laivasta maanantaina toukok. 24 p. 1847.

GM. GORE, CHAS F. DES VOEUX,

Luutnantti. Perämies.

Omituinen kirjoitusvirhe on tässä lyhyessä tiedonannossa; retkikunta talvehti Beecheyn saarella vuotta aikaisemmin, talvella 1845—1846.

Saman paperin reunoihin oli poikittain kirjoitettu:

Huhtikuun 25 p. 1848. — Hänen Majesteettinsa laivat Terror ja Erebus hylättiin huhtikuun 22 p., oltuaan jäähän tarttuneina syyskuun 12 p:stä 1846. Upseerit ja miehistöt, yhteensä 105 henkeä kapteeni F.R M. Crozierin johdolla, nousivat tässä maihin leveydellä 69°37'42". pituudella 98°41'. Tämän paperin löysi luutnantti Irving kivipyykistä, jonka Sir James Rossin otaksutaan rakentaneen v. 1831 — 4 mailia pohjoisempana — jonne komentaja Gore vainaja oli sen kätkenyt kesäkuussa 1847. Sir James Rossin patsasta ei kuitenkaan ole löydetty ja paperi on muutettu tähän paikkaan, johon Sir J. Rossin patsas rakennettiin. — Sir John Franklin kuoli kesäkuun 11 p. 1847 ja kaikkiaan on retkikunta kuoleman kautta tähän saakka menettänyt 9 upseeria ja 15 miestä.

F.R.M. CROZIER, JAMES FITZJAMES,

Kapteeni ja vanhin upseeri. Kapteeni.

H.M. Laiva Erebus.

ja lähdemme huomenna 26 p. Backin Kalajoelle.»

Kivikasan ympärillä oli paljon vaatteita ja kaikenlaisia tarpeita, kuten saappaita, köysiä, rautaisia työaseita, keittoastioita, vintturi, peräsin, rohtolipas, harppi ja sekstantti, johon oli kaiverrettu erään upseerin nimi.

Synkkä löytö.

Luutnantti Hobson oli löytänyt toisenkin merkitsevän löydön, reellä olevan veneen, jossa kaikenlaisten tavarain joukossa oli kaksi luurankoa. Muutaman päivän kuluttua saapui M'Clintock samalle paikalle ja löysi niinikään saman veneen, jonka edessä vielä olivat vetoköydetkin. Vene, joka oli seitsemää metriä pitkä ja lähes kahta leveä, oli Isoa Kalajokea kohti käännetty. Sudet ja ketut olivat repineet vainajain vaatteet ja luut niin pahoin, ettei niistä saanut mitään johtoa siihen, keitä he olivat olleet. Kaksi kaksipiippuista rihlaa veneissä oli, kummankin toinen piippu ladattuna ja hana jännitettynä. Vaatteita ja jalkineita oli tavaton määrä, paljon upseerien omaisuutta, hopeita, toalettiesineitä, työkaluja, ampuma-aseita, pari rukouskirjaa ja paljon aivan joutavaakin kamua, niin että täytyi ihmetellä, kuinka matkustajat olivat semmoista mukanaan kuljettaneet. Mutta ei minkäänlaista kirjoitettua löydetty eikä edes vaatteissa ollut nimikirjoitusta. Veneessä oli 20 kiloa suklaata, vähän teetä ja tupakkaa. Läheisyydessä oli ajopuita, niin ettei polttopuustakaan ollut puutetta.

M'Clintock otti mukaansa, mitä kulkemaan sai, jonka jälkeen hän melkoisen kuormansa keralla lähti paluumatkalle. Kesäkuun 19:ntenä hän saapui laivalle, jonne Hobson oli palannut viittä päivää aikaisemmin, keripukista niin heikkona, että häntä täytyi lopulta vetää reellä. 9 päivää myöhemmin saapui Youngkin, joka oli kartoittanut Walesin prinssin saaren koko eteläosan, mutta ei ollut muutoin mitään löytänyt. Laivalla oli keripukki retkeilijäin poissa ollessa vaatinut yhden uhrin. Talvimajan ympäristö oli siksi riistanköyhä, ettei retkikunta voinut hankkia itselleen riittävästi tuoretta liilaa.

Elokuun 9:ntenä kesä oli edistynyt niin pitkälle, että »Fox» pääsi lähtemään Bellotin salmesta, M'Clintock itse koneenkäyttäjänä. Neljä päivää jäät sitä vielä viivyttelivät, mutta sitten oli väylä vapaa ja 27:ntenä retkikunta saapui Goodhaveniin ja syyskuun 20:ntenä Englantiin, jossa sitä tervehdittiin suurella mielihyvällä.

Franklinin retkikunnan vaiheet.

Pääpiirtein voimme nyt luoda kuvan Franklinin retkikunnan vaiheista.

Lancasterin salmessa se ei liene tavannut jääesteitä, mutta kauempana, Barrowin salmessa, näyttävät jäät estäneen sitä poikkeamasta Peelin salmeen ohjeittensa mukaisesti, jonka vuoksi se laski Wellingtonin kanavaan, joka oli ohjeitten toinen vaihtoehto. Wellingtonin kanavan pohjoisosassa retkikunta ei kuitenkaan tavannut sulaa napamerta, kuten oli toivonut, vaan sai tyhjin toimin Cornwallisin maan länsipuolitse palata Beecheyn saarelle, jossa se vietti ensi talvensa.

Seuraavana kesänä »Erebus» ja »Terror» uudelleen laskivat Peelin salmeen purjehtiakseen sen kautta Amerikan mannerrannalle, jonka vedet jo tunnettiin. Salmi oli nyt avoin. Omituista on, ettei Franklin jättänyt Beecheyn saarelle eikä sitten matkansakaan varteen minkäänlaisia tietoja toimistaan eikä aikeistaan. Kuningas Williamin maan pohjoispuolella hän syyskuun 12:ntena 1846 tarttui jäihin ja retkikunta jäi odottamaan uutta kesää, toivoen parempaa onnea tai laivain ehkä jäiden mukana kulkevan sen pienen matkan, joka vielä oli luoteisväylää tuntematonta. Kuningas Williamin maan itäpuolitse tosin olisi kulkenut väylä, joka tavallisina kesinä on sula — sitä Amundsen »Gjöalla» purjehti — mutta Franklin luuli tätä maata Boothia-maan niemeksi, joksi James Ross oli sen piirtänyt. Salmessa, joka erottaa nämä molemmat maat toisistaan, on niin suuria saaria, että salmia oli talvella mahdoton huomata, etenkin kun rannat ovat hyvin lakeita. Jos Franklin olisi tämän salmen tiennyt, olisi hänen retkikuntansa luultavasti pelastunut. Vasta M'Clintock toi tiedon tästä viimeisestä luoteisväylästä, ainoasta, jota näyttää olevan mahdollinen aluksilla kulkea.

Ei ole tietoa, lähettikö Franklin muita rekiretkikuntia kuin Goren Kuningas Williamin maalle, ei ainakaan mikään muu jättänyt jälkeensä kirjallista tietoa. Franklinin kuoltua kesäkuun 11:ntenä 1847 retkikunnan johdon sai kapteeni Crozier vanhimpana upseerina. Ei ole säilynyt minkäänlaista tietoa siitä, mihin toimiin hän ryhtyi läheisten rantain tutkimiseksi, päästäkseen eskimoitten kanssa yhteyteen, hankkiakseen ruokatavaroita metsästyksen kautta tai tutkiakseen niitä seutuja, joiden kautta paluumatka oli tehtävä. Kun laivat eivät kesällä 1847 päässeet jäistä, täytyi retkikunnan ryhtyä valmistuksiin pitkää pakoretkeään varten. Tauti alkoi kolmantena vuotena tehdä tuhoaan, sekä toimettomuuden vuoksi että ruoka-annosten vähentämisen vuoksi, sillä ruokatavaroita heillä oli vain vuoden 1848 heinäkuuhun ja osa lihasäilykkeistä lienee ollut kelvottomia. Ennen laivasta lähtöä kuoli 24 miestä, joista huomattavan suuri osa oli upseereja.

V. 1848 laivat olivat jäiden mukana ajautuneet 19 mailia lounatta kohti siitä kohdasta, jossa ne ensin jäihin tarttuivat, ja päällystö ja miehistö hylkäsivät molemmat laivat. Mutta lähtö sekä tapahtui vuotta liian myöhään että oli puutteellisesti järjestetty, kun tuoni niin nopeaan sai uhrinsa. Näyttää siltä, kuin ei yhtenäistä johtoa olisi ollut, vaan kaikki olisivat rientäneet henkensä edestä. Huomiota herättävää on varsinkin se, ettei mitään kirjallista tietoa jätetty, vaikka retkikunnalta jäi niin paljon muuta tavaraa.

Samaan aikaan kun Boothia-maan länsirannikon edustalla olevilta laivoilta olisi voitu tehdä pitkiäkin rekiretkiä eri suunnille, tutki t:ri Rae Boothian niemimaata, saavuttaen huhtik. 18:ntena 1847 kohdan, josta ei Franklinin laivoihin ollut kuin 240 kilometriä.

Kuningas Williamin maan länsirantaa kävi matka etelää kohti, ja pitkin tietä sortui miehiä. Mutta osa näyttää, eskimoitten tietojen mukaan, palanneen takaisin laivoihin. Kuningas Williamin maan eteläosassa joku pieni eskimojoukko näyttää antaneen pakeneville apuaan, mutta sitten salaa jättäneen heidät pelosta tai itsekkyydestä. Mahdotonta ei ole sekään, että laivoissa oli syttynyt kapina. Siinä tapauksessa ne, jotka kauimmaksi, Amerikan mantereelle saakka ennättivät, olivat kapinallisia. Tämä ehkä selittäisi, miks'ei retkikunnasta jäänyt mitään kirjoitettua kertomusta.

Englannissa Franklinia surtiin kuin kansallissankaria. Hän oli maansa kaikkein rohkeimpia tutkijoita ja etevä merisoturi. Hän oli ollut mukana Trafalgarin tappelussa, Kööpenhaminan pommituksessa, Flindersin keralla tutkimusretkillä Austraalian vesillä, risteillyt sotalaivoilleen Portugalin rannikolla ja Etelä-Amerikassa, Tasmaniaa hallinnut kuvernöörinä, ja kaikkialla hän oli kuin harva toinen osoittanut erinomaista kuntoa ja etevyyttä ja harvinaisessa määrässä voittanut kaikkien luottamuksen ja suosion. Sen vuoksi häntä etsittiinkin siten, ettei ketään toista ole hänen jälkeensä siten etsitty.

Mutta toiselta puolen on myönnettävä, ettei hän suuren retkikunnan johtajana osoittanut niin suurta varovaisuutta, kun tämä asema olisi vaatinut, ja että hän ilmeisestikin asetti löytäjäkunnian korkeammalle kuin niiden uljaitten miesten hengen, joita hänellä oli johdettavanaan. Jos hän olisi ajoissa peräytynyt, olisi kaikki voitu pelastaa eikä suuriakaan olisi menetetty, sillä aikoja sitten oltiin selvillä siitä, että vaikka luoteisväylä lopulta löydettäisiinkin, ei sillä kuitenkaan olisi minkäänlaista käytännöllistä merkitystä.

Jälkietsiskelyitä Franklinin retkikunnan tuhon seuduilla.

M'Clintock ei palatessaan luullut, että kukaan Franklinin retkikunnan jäsenistä hänen viime retkensä aikana enää saattoi olla hengissä. Ison Kalajoen seudut ovat ylenmäärin autiot ja kolkot, niissä muka harvoin kävi eskimoitakaan, eikä eurooppalainen olisi saattanut eskimoitten tavoin elää, vaikka nämä olisivatkin suostuneet ottamaan heidät täysihoitoon.

Kaikki eivät kuitenkaan olleet samaa mieltä ja lisäksi kehoitti retkikunnan tuhoa verhoava hämäryyskin jatkamaan etsiskelyitä. Tätä jälkietsiskelyä on varsinkin Amerikassa harrastettu.

Hall jatkaa etsintää.

Charles Francis Hall ammatiltaan seppä ja sittemmin sanomalehtimies, oli naparetkikertomuksia lukiessaan tullut siihen päätökseen, että Franklinin miehiä 1860-luvun alkuvuosina vielä saattoi olla elossa, jos he olivat eläneet eskimoitten kanssa. Hän oli tarkkaan seurannut kaikkia toimia, mihin heidän pelastuksekseen oli ryhdytty, ja kun vihdoin kaikki etsiskelyt päättyivät, päätti hän omin päin ryhtyä niitä jatkamaan.

Hän lähti aluksi kapteeni Buddingtonin pyyntilaivalla Frobisherin lahteen, Baffinin lahden kaakkoisrannalle, ja asettui sikäläisten eskimoitten keskuuteen asumaan, perehtyäkseen heidän kieleensä ja elintapoihinsa. Vaeltaessaan heidän kerallaan puolentoista vuotta näissä seuduissa hän muun muassa löysi jäännöksiä Frobisherin retkikunnasta, jonka kuningatar Elisabeth 300 vuotta takaperin lähetti luoteisväylää etsimään (M. ja l. II, st 430—31). Näitä esineitä säilytetään nykyään Greenwichissä.

Eskimoitten tietoja viimeisistä eloonjääneistä.

V. 1864 Hall lähti toiselle retkelleen, jolla hän viipyi viisi vuotta, asuen koko ajan eskimoitten luona ja heidän tavallaan. Raakaa lihaa ja traania hän oppi syömään niin hyvin, että hän lopulta söi 7—8 kiloa kerrallaan. Tämän ajan hän enimmäkseen vietti Amerikan mantereella, Melvillen niemimaalla, ja Iglulikin saarella ja kävi aina Kuningas Williamin maalla saakka, josta hän ei kuitenkaan löytänyt mitään kirjallisia muistiinpanoja. Franklinin retkikunnan muita peruja hän kuitenkin kokosi koko joukon ja myös tietoja viimeisten eloon jääneitten kohtaloista. Muutamia vuosia takaperin oli heidän luokseen saapunut, niin Hallille kerrottiin, neljä valkoista erään innuitin (eskimon) seurassa. Nämä miehet olivat molemmilta jäähän hukkuneilta laivoilta ja otaksui Hall heidän nimensä, mikäli eskimoitten ääntämisestä saattoi päättää, olevan Crozier, Harry ja Lyon, neljännen nimeä he eivät tienneet ja hän olikin sitten pian kuollut tautiin. Crozierkin oli ollut kuolemaisillaan ja kamalan laihtunut, hän kun ei suostunut syömään muita valkoisia. Hän oli vaihtanut nimeä Egluka nimisen innuitin (eskimon) kanssa ja hänelle oli sitten annettu sormenpään kokoinen pala hylkeen lihaa, jonka jälkeen hän oli vaipunut uneen ja nukkunut vuorokauden umpeensa. Seuraavana päivänä hänelle oli annettu kahta vertaa suurempi pala ja sen syötyään hän oli taas nukkunut vuorokauden, mutta sitten aivan pahoin sairastunut. Sen eskimot olivat jo edeltäkäsin kyllä tienneet, mutta häntä oli täten syötettävä, kun hän oli niin nälkiintynyt. Ja kolmantena päivänä hän olikin parempi, niin että hänelle voitiin ruveta antamaan enemmän ruokaa, kunnes hän täydelleen parani. Näin he kaikki voimistuivat ja lihoivat ja lähtivät sitten pois, luvaten jonkun ajan kuluttua palata takaisin. Ja niin he tekivätkin. He olivat käyneet suurella teltallaan, josta olivat juuri lähteneet eskimon heidät jäällä tavatessa. Crozier oli vihdoin saanut erään eskimoista lähtemään kajaakillaan saattamaan häntä ja hänen molempia seuralaisiaan etelään valkoisten maahan. Eskimot olivat sitä mieltä, että ellei tämä yritys olisi onnistunut, olisivat he palanneet takaisin heidän luokseen. Oli ollut syksy ja lämmin sää, kun he olivat lähteneet, mutta heidän tullessaan oli ollut kevät ja sangen kylmä. He olivat ottaneet mukaansa pyssyt ja ampumatarpeita. Iglulikissa käynyt vaimo väitti siellä nähneensä montakin valkoista, joiden nimiäkin hän muisti.

Samaiset eskimot kertoivat kaikki, mitä tiesivät. Useimmat valkoiset olivat kuolleet nälkään ja syöneet toisensa. Ne molemmat talvet, joina laivat olivat olleet jäässä kiinni, olivat olleet kylmemmät kuin koskaan ennen, kesää ei ollut ensinkään. Eskimot eivät saaneet pyydyksiinsä hylkeitä eivätkä petoeläimiä. He eivät voineet elää sillä seudulla, jonka kohdalla laivat olivat, ja luulivat valkoisten olevan syypäät heidän ahdinkoonsa. Sama mies, joka oli Iglulikiin saattanut neljä valkoista, oli jo edellisenä vuonna nähnyt kapteeni Crozierin, käydessään monen muun eskimon keralla jäätä myöden tuolla suurella laivalla. Ensimmäinen, minkä he jälleen kuulivat laivasta, jonka he luulivat takaisin käännettävän, oli tieto, että valkoiset olivat lähteneet maalle ja asuivat teltoissa ja että paljon oli kuollut viluun ja nälkään. Sillä aikaa kuin Crozier ja hänen toverinsa olivat eläneet eskimoystäväinsä luona, oli muita eskimoita, jotka asuivat Netshillissä, lähempänä onnettomuuspaikkaa, käynyt hylätyllä laivalla, jonka melkein koko toisen laidan jäät olivat painaneet lyttyyn. He olivat laivasta saaneet niin paljon hyviä tavaroita, että niitä riitti vielä heidän lapsilleen ja lapsenlapsilleenkin. Mainittiin kaksi suurta jääsahaa, paljon hakkuveitsiä vaimoille ja tytöille, paljon miesten veitsiä, paljon lusikoita, haarukoita, kiiltäviä renkaita ja suuret määrät pyöreitä keltaisia ja valkoisia metallilevyjä (rahoja).

Kapteeni Hall väitti kuulleensa vielä senkin, että muka kapteeni Crozier ja eräs toinen mies olivat vasta 1864 kuolleet eräällä Hudsonin lahden saarella.

Schwatka etsii laivain kirjoja.

Vielä v. 1872 eräs valaanpyytäjä, joka talvehti Repulse-lahdessa, Melvillen niemimaan kannassa, siellä osti Kuningas Williamin maalta tulleilta netshilli-eskimoilta hopeisia pöytäkaluja, joissa oli Franklinin, Crozierin ja Fitzjamesin vaakunat. Nämä löydöt ja ilmoitukset kivipyykkeihin kätketyistä kirjoista antoivat aihetta retkeen, jonka Yhdysvaltain armeijaan kuuluva luutnantti Fr. Schwatka teki Kuningas Williamin maahan, pannen toimeen etsiskelyn, joka perusteellisuudessa voitti kaikki entiset.

Kesäkuussa 1878 Schwatka lähti matkaan »Eothen» nimisellä kuunarilla, Hudsonin lahti lähimpänä matkan määränä. Tovereiksi lähtivät hänen keralleen eversti Gilder ja insinööri Klutshak, joka oli tshekkiläinen kansallisuudeltaan. Sitä paitsi lähti matkaan eräs kokenut valaanpyytäjä ja tulkkina Joe niminen eskimo, joka oli ollut mukana useilla edellisillä napamatkoilla. Päästäkseen mitä vähimmillä varustuksilla ja tullakseen toimeen vaikeimmissakin oloissa Schwatka seuralaisineen aikoi elää maassa maan tavalla — samoin kuin eskimot. Heti Chesterfieldin vuonon suulle tultuaan retkikunta sen vuoksi laati itselleen eskimoleirin, jossa se vietti syksyn ja talven, totutellen itseään eskimolaiselämään ja ilmastoon.

Siinä he nyt vieroittelivat itseään kaikista elämän mukavuuksista ja puhtaudestakin ja totuttelivat itseään käyttämään peuran vuotaa paljaalla iholla paidan asemasta, koska paita hiestä kastuu liikkeellä oltaessa ja sitten levolle ruvettaissa kovilla pakkasilla jäätyy.

Lisäksi oli opittava elämään maan antimilla ja niitä pyytämään, peuran, hylkeen ja mursun lihalla, kalalla ja valaannahkalla, jopa syömään niitä hätätilassa raakanakin. Opittava oli niinikään rakentamaan lumimajoja ja niissä nukkumaan joukolla ahtaassa kuin sillit tynnörissä. Alussa se tuntuu kaamealta, ja itse eskimokin kiljaisee vilun väristyksistä makuusäkkiinsä ryömiessään ja vetäessään sen päänsä yli ja polvet koukkuun leukansa alle. Muutaman minuutin kuluttua hän kuitenkin oikaisee ruumistaan, pistää nokkansa ulos ja sytyttää piippunsa. Lopulta lumimajoissa, »igluissa», alkaa viihtyä oikein hyvin ja kunnioittamaan suurena keksijänä sitä miestä, joka ensimmäisenä alkoi niitä rakentaa. Vain suojasäillä, katon alkaessa sulaa, niissä ei ole hyvä olla.

Huhtikuun 1:nä 1879 retkikunta lähti leiristään liikkeelle. Siihen kuului neljä valkoista, kolme rekeä, neljäkymmentä kaksi koiraa ja kolmetoista eskimoa. Paitsi Joea oli näistä mainittava etenkin Tuluak, jolla oli mukanaan vaimonsa ja kahdeksanvuotias lapsi. Hän oli verraton mies ja hänen väsymätön intonsa auttoi retkikunnan monesta vaarallisesta pulasta.

Matka piti luodetta kohti vuoroin kunnaista, vuoroin lakeata maata, jolla liikkui peura- ja myskihärkä-karjoja. Reet luistivat parhaiten jokien liukkaalla jäällä, jonka vuoksi retkikunta kulki niitä, milloin se vain matkan suuntaan sopi. Milloin vain tavattiin eskimoita, aina heiltä kysyttiin tietoja Franklinin laivoista, Toukokuussa retkikunta saapui Adelaiden niemimaalle, jonka kapea Simpsonin salmi erottaa pohjoisessa olevasta Kuningas Williamin maasta. Schwatka tapasi siellä netshilli-eskimot, joihin Amundsen myöhemmin niin perinpohjin tutustui »Gjöan» matkalla. Jotkut vielä muistivat Franklinin retkikunnan ja sen hirmukuoleman. Eskimot olivat sitten löytäneet Adelaiden niemimaalta kumotun veneen, luurankoja, kelloja, papereita ja kirjoja. Tarvekalut oli jaettu, mutta kirjat ja kellot oli annettu lapsille leikkikaluiksi. Täten luultavasti tuhoutuivat laivain lokikirjat ja samalla ikipäiviksi hukkuivat tarkemmat tiedot Franklinin retkikunnan vaiheista.

Schwatka kulki sitten kanooteista kyhätyllä lautalla Simpsonin salmen poikki ja Kuningas Williamin maalle tultuaan jakoi joukkonsa kolmeen osastoon, jotka lähtivät eri puolille etsimään. Kesä oli tullut, jää suli ja tavarat täytyi kuljettaa kantamalla. Aurinko ei ensinkään laskenut, mutta tätä napaseutujen kesäpäivään tottumattomat retkeilijät pitivät enemmän haittana kuin hauskuutena.

Crozierin leiri.

Retkikunta jatkoi sitten etsiskelyjään, kulkien niemestä niemeen aina Kap Felixiin, Kuningas Williamin maan pohjoisimpaan nokkaan saakka. Klutschak löysi leirin, jonka kapteeni Crozier oli v. 1848 laittanut. Sen vieressä oli avoimessa haudassa vaillinainen luuranko, joka, hopeamitalista päättäen oli »Terrorin» kolmannen upseerin, luutnantti Irvingin. Retkikunta, otti mukaansa hänen surulliset jäännöksensä, jotka sitten Edinburghissa juhlallisesti kätkettiin maan poveen.

Schwatkan johtopäätökset.

Schwatka askel askeleelta seurasi Franklinin miesten paluumatkaa ja saattoi mielestään näkemistään jäännöksistä seurata heidän ajatuksenjuoksuaan: »Tässä he vielä toivoivat, tässä eivät enää. Tähän saakka he kulkivat suljetussa joukossa ja tottelivat johtajaa, sitten he hajaantuivat. Muiden onnettomuuksien lisäksi sai nyt vallan kapinahenkikin, joka tekee lopun kaikesta, niin että jokainen vain ajattelee itseään». Jotkut merkit viittasivat siihenkin, että eskimot olivat puhuneet totta kertoessaan nälkiintyneiden ruvenneen toisiaan syömään.

Schwatkan havaintojen mukaan oli Franklinin retkikunnan loppu ollut likimain seuraava:

Huhtikuun 22:sena 1848 miehistöt lähtivät laivoista, joihin täytyi jättää joku verta raskaampia tavaroita, ruokatavaroitakin. Crozierin laadittua leirin Kuningas Williamin maan luoteiskulmaan varustettiin reille veneitä pitkää matkaa varten Hudsonin lahdelle; retkelle piti lähdettämän heti syksyn tultua. Luutnantti Irving lähetettiin etelää kohti tiedusteluretkelle, jolta palattuaan hän leirissä kuoli ja haudattiin. Nyt alkoivat onnettomuudet. Ruokatavarat loppuivat eikä metsästys tähän vuodenaikaan antanut mitään saalista. Crozier päätti silloin paikalla lähteä etelää kohti, saavuttaakseen väkensä keralla Suuren Kalajoen. Muutamat harvat vain, jotka eivät päässeet kävelemään, jäivät laivoille tai palasivat sinne takaisin, kun eivät jaksaneet seurata joukon mukana.

Mutta heinäkuussa 1848 tuli tuho, kuten jo huomautimme, ja kaikki nämä suunnitelmat menivät myttyyn. Retkikunta jakautui ryhmiin ja kullakin ryhmällä oli veneensä, jota ihmiset ja ehkä koiratkin reellä vetivät. Kaksi veneistä saapui Erebuksen mutkaan, jossa Crozier ja ehkä Vescontikin kuoli. Miehet hajaantuivat sen eteläpuolella olevalle niemimaalle ja suuri teltta, jota käytettiin sairashuoneena, täyttyi kuolevista. Eräältä läheisyydessä asuvalta eskimoperheeltä oli toivottu saatavan vähän apua, mutta eskimot lähtivätkin salaa pois. Toinen toisensa jälkeen kuoli nyt.

Kolmas vene näyttää saapuneen Adelaiden niemimaan länsirannalle; Schwatka tapasi siihen kuuluneen laudan, jossa oli Lady Franklinin nimikirjaimet. Neljäs venekunta pääsi Simpsonin salmen poikki Adelaiden niemimaan itärannalle paikkaan, jota kartoissa nimitetään »Starvation Coveksi» (nälkäpoukamaksi). Tällä osastolla luultavasti olivat mukana laivain lokikirjat, raportit ja koneet. Haudat, joita oli veneen reitillä, osoittivat sen tulleen Kuningas Williamin maan poikki Simpsonin salmelle.

Eräs 55 vuoden ikäinen vaimo kertoi Schwatkalle nähneensä joukon valkoisia, jotka olivat vetäneet jäällä rekeä. Reellä oli ollut vene. Valkoiset olivat tulleet kuningas Williamin maalta ja kulkeneet Simpsonin salmen poikki Adelaiden niemimaalle. Hän oli kuullut miesten lausuvan useita nimiä, joista hän muisti nimen »doktok» — se luultavasti tarkoitti »Terrorin» lääkäriä Stanleyta. Myöhemmin paikalla käydessään hän oli tavannut hengissä vain yhden miehen. Hän oli ollut kookas ja roteva ja istunut rannalla, pää käsien välissä, kyynärpäät polvien varassa. Nostaessaan päätään puhuakseen oli mies siihen paikkaan kuollut.

Suuren Kalajoen suulle ei tästä ollut kuin muutaman päivän matka; siellä nälkiintyneet ehkä olisivat voineet elättää itseään lohenpyynnillä. Useimmat heistä kuitenkin nälkäpoukamassa kuolivat ja vain muutamain reippaimpain merimiesten oli onnistunut veneellä päästä Suureen Kalajokeen, jota he olivat nousseet eräälle koskelle, mutta sitten hekin olivat kuolleet nälkään, eikä kauempaa ole löytynyt Franklinin retkikunnan jälkiä.

Napatalven hirmut.

Schwatka tovereineen lähti syksyllä paluumatkalle Kuningas Williamin maalta. Myöhäisen vuodenajan vuoksi retki oli suunnattoman vaikea. Talvi oli harvinaisen kylmä ja myrskyinen. Lumimyrskyt pakottivat retkikunnan joskus pysymään lumimajoissaan pari kolme viikkoa, vaikka ruokavarat jo aikoja sitten olivat loppuneet. Peurat olivat niin arat, että niitä täytyi väijyä päiväkauden, nälkäiset susilaumat tekivät herkeämättä raivoisia hyökkäyksiä, koirat olivat niin uupuneet, että toinen toisensa jälkeen kuolivat. Lopulta alkoi rohkeimpainkin mieli lannistua. Lämpömittari osoitti 27 päivää -51°C ja 16 päivää -55°C tai sitä vähemmän. Vain eskimot kestävät tämmöisiä säitä saamatta terveydelleen vahinkoa.

Kun retkikunta vihdoin saapui Hudsonin lahdelle, odotti sitä suuri pettymys. »Eothenin» kapteeni ei ollutkaan jättänyt ruokatarpeita varastoon määrättyyn paikkaan, kuten hänen kanssaan oli sovittu, ja ellei läheisyydessä olisi sattunut olemaan eskimoleiri, olisi Schwatkan miehineen ollut hyvin vaikea säilyttää henkensä. Siitä saatiin ruokavaroja ensi hätään ja vähän myöhemmin tavattiin niillä seuduin talvea viettävä valaanpyytäjä, joka mitä auliimmin auttoi hätääntyneitä. Mutta nyt oli kovaa kokeneitten retkeläisten vaikea tottua laivan lämpimiin hytteihin.

Eskimon isänmaanrakkaus.

Eskimoittensa apuun retkikunta oli sangen tyytyväinen. Tuluak, josta matkalla oli ollut erinomainen apu, oli yhtä tiedonhaluinen kuin rohkeakin ja halusi seurata Schwatkan keralla Yhdysvaltoihin. Heimon vanhin hänelle kuitenkin huomautti, ettei »innuit» koskaan ole onnellinen vieraassa maassa, että hän siellä sairastuu, ikävystyy ja halaa päästä kotia, että hän kaipaa ikuista jäätä ja huokailee takaisin »igluunsa» — lumimajaansa. — Vanhin puhui niin kauniisti ja todesti, että Tuluak jäi kuin jäikin hyiseen isänmaahansa.

Schwatkan matkalla ei ollut maantieteellistä merkitystä, koska hänen etsimänsä maan kautta jo useat muut olivat kulkeneet, mutta retkeilykannalta katsoen se on huomattavimpia, mitä on milloinkaan pohjan pimeille perille tehty. Lähes vuoden retkikunta oli poissa lähtöasemaltaan ja varastoiltaan ja kulki tällä ajalla 4,300 kilometriä. Suunnitelma oli suuripiirteinen ja rohkea ja erinomaisesti se kaikkia yksityiskohtiaan myöden toteutettiin.

Amundsenin huomioita.

»Gjöan» matkalla Amundsen oleskeli Kuningas Williamin maalla vv. 1903—1905 pari vuotta ja tutustui tällä ajalla perusteellisesti sen asukkaihin, netshilli- ja ogluli-eskimoihin, joiden kesken silloin vielä oli säilynyt muisto Franklinin retkikunnan tuhosta. Kuningas Williamin maa ei suinkaan ollut niin tyhjä riistasta, kuin oli yleiseen luultu, ja varsinkin vastapäätä oleva mannerranta oli Amundsenin mielestä oikea arktinen paratiisi. »Navjato ei ole», kirjoittaa Amundsen, »kaukana Nälkäpoukamasta, joka on saanut nimensä siitä, että siitä löydettiin useita Franklinin miesten luurankoja. Luultavasti he olivat tuhoutuneet matkalla etelää kohti. Oli ikäänkuin kohtalon ivaa, että tämä kamala nimi on annettu juuri sille paikalle, joka todenteolla on kauneimpia ja runsaimmin siunattuja paikkoja Amerikan pohjoisrannalla. Keväällä, kun rannat ovat sulaneet, täällä saadaan suunnattomat määrät suurta lihavaa lohta. Vähän myöhemmin tulee valtavan suuria peuralaumoja, jotka viipyvät täällä koko kesän. Syksyllä taas voidaan pyytää turskaa rajattomat määrät. Ja juuri täällä -— tässä arktisena paratiisissa — noitten rohkeitten retkeilijäin piti heittää henkensä ruoan puutteen vuoksi! Mutta asian laita oli se, että he tulivat tänne semmoiseen aikaan, jolloin alava maa oli lumen peitossa. Rasituksien uuvuttamina, sairauksien kalvamina he pysähtyivät tähän, eivätkä penikulmien päähän nähneet muuta kuin samaa toivotonta, lumen peittämää lakeutta, jolla ei mikään merkki ilmaissut elämää, mitä sitten rikkautta… Tuskin onkaan maan päällä toista niin hylättyä ja autiota paikkaa kuin tämä talvella. Kun sitten kesä tuli ja maassa loistivat miljoonat kukkaset, kun kaikki vedet välkkyivät ja kaikki purot kohisivat riemullista säveltään lyhyen jäättömyytensä ajan, kun lintuja kiehui ja pesi tuhansin iloisin äänin — ja ensimmäinen urospeura kurotti päätään Jäämeren avoimen reunan yli, osoitti vain kasa vaalenneita luita sitä paikkaa, missä Franklinin urhoollisen joukon jäännökset olivat huoahtaneet viimeisen hengähdyksensä — tämän suuren surunäytelmän viimeisessä näytöksessä.

Simpsonin salmen saarillakin eskimot näyttelivät paikkoja, joista oli vainajain luita löydetty. Ja Kuningas Williamin maalla retkikunnan jäsenillä vielä oli tilaisuus valmistaa viimeinen leposija parille vainajalle. Eskimoilta saamainsa tietojen nojalla Amundsen päätti, että toinen Franklinin laivoista oli jäissä ruhjoutunut ja uponnut Kuningas Williamin maan pohjoispuolella, toinen sitä vastoin oli tuulien ja merivirran kuljettamana ajautunut Kuningas Williamin maan ja Viktorian maan väliseen salmeen, jossa eskimot olivat sen tavanneet. Sinne se oli lopulta uponnut, eskimoitten korjattua siitä pois, mitä suinkin irti saivat.

Smithin salmesta napaa kohti.

Suurena syynä Franklinin etsinnän huonoon onnistumiseen oli se vallalle päässyt käsitys, että maanosaimme pohjoisrantain välinen alue on sulaa merta, jolla laivaliike muka olisi mahdollinen, kunhan vain päästäisiin sille sitä ympäröiväin jääriuttain poikki.

Pennyn retki Wellingtonin kanavassa näytti erinomaisesti tukevan tätä käsitystä, ja saman asian koki myöhemmin Belcherkin, joka kuitenkin napameren kuljettavuudesta oli toista mieltä. Hän luuli, että jokainen laiva olisi tuhon oma, joka lähtisi napameren valtavain jäämöhkäleitten keskelle purjehtimaan. Enin osa näitä asioita harrastavista henkilöistä oli kuitenkin toista mieltä kuin Belcher ja halusi myös päästä tositoimessa osoittamaan, että heidän käsityksensä oli oikea.

Kanen retki.

Elisha Kent Kane, joka oli lääkärinä ollut De Havenin johtamalla amerikkalaisella retkellä, sai heti kotia palattuaan Henry Grinnellin antamaan pienen »Advancen», 144 tonnin prikin, hänen johtoonsa, jotta hän saisi Grönlannin länsipuolitse Smithin salmen kautta tunkeutua sulalle napamerelle, jonne luultiin Franklinin retkikunnan kadonneen. Useitten muitten lahjoittajain avulla ja uhraten omiakin varojaan Kane sai retkikuntansa varustetuksi ja toukokuun 30:ntena 1853 se lähti New Yorkista matkaan. Grönlannista Kane otti tulkiksi tanskalaisen kapteeni Petersenin, joka oli ollut samassa toimessa Pennyn retkellä ja taas M'Clintockin mukana De Havenin retkeltä pelastuttuaan, ja Hans Hendrik nimisen nuoren eskimon, josta sitten tuli mainio naparetkeilijä — hän kirjoitti oman elämäkertansakin. Lisäksi Kane osti rekikoiria ja joukolleen turkispukuja. Heinäkuun 27:ntenä »Advance» saapui suureen Melvillen lahteen ja lähti sieltä risteilemään pohjoista kohti.

Jäitä alkoi täällä olla yhä sakeammassa — lahteen purkautuu valtavia maajäätiköitä — jonka vuoksi Kane suurella vaivalla kiinnitti laivansa isoon jäävuoreen. Tuskin se kuitenkaan oli tapahtunut, ennenkuin vuori ukkosen jyrinällä hajosi ja »Advancen» täytyi kiiruummiten erota siitä. Elokuun 7:ntenä retkikunta Baffinin lahden pohjoisimmasta perukasta tunkeutui Smithin salmeen, jossa oli sulaa vettä silmän siintämättömiin ja vastaan vieri iso maininki, tuoden varman viestin avoimista ulapoista. Tuulikin oli hyvä ja myötäinen.

Näillä edellytyksillä olisivat piankin kaikki edelliset pohjoisennätykset tulleet sivuutetuiksi, mutta ei ole suveen luottamista tuolla hyisessä pohjolassa, tuuli kääntyi vastaiseksi ja ahtojäät näyttäytyivät. Kane kätki rannalle veneen ja ruokavaroja vastaisen varalle, jotta olisi jotain turvaa, jos laiva menetettäisiin pohjoiseen pyrittäessä. Ja sitten »Advance» rohkeasti kävi jäitten kimppuun. Se taistelu oli sille kuitenkin ylivoimainen ja jonkun ajan kuluttua pieni purjelaiva sai kiittää onneaan, kun pääsi pieneen satamaan suojaan. Smithin salmessa jäät tunkeilivat hurjassa mylläkässä. Pian Kane kuitenkin lähti uudelleen yrittämään ja pääsikin hitaasti eteenpäin, vaikka jäävuoret olivatkin tuon tuostakin laivan väliinsä ruhjoa. Neljä miestä joutui ajojäille ja vasta elokuun 22:ntena heidät voitiin veneillä pelastaa.

Talvimajaan.

Elokuun 28:ntena »Advance» saavutti äärimmäisen kohtansa, Rensselaerin mutkan, johon sen, Grönlannin rannalle, täytyi asettua talvimajaan. Retkikunta oli siis päässyt Smithin salmen kapeimmasta kohdasta sen väljemmän veden rannalle, joka kartoilla on Kanen syvänteen nimisenä.

Kane teki nyt maa maikan rantaa pitkin, jolla jääpaarretta oli mukava kulkea, vaikka vuoret suistuivatkin jyrkkään veteen. Tässä luonnon muodostamassa tiessä, joka on vuoksiveden tasalla, luodevedellä siis merenpintaa ylempänä, oli toisin paikoin syviä halkeamia, joiden poikki reet oli köysillä vedettävä. Omituinen ilmiö oli joki, joka laski vuorilta jäiden keskitse ja suustaan oli toista kilometriä leveä. Se luultavasti on Grönlannin länsirannikon suurin joki ja saa alkunsa suuresta sisämaan jäävirrasta, jonka päästä on mereen 64 kilometrin matka. Tämän joen rannoilla oli paikan pohjoisuudesta huolimatta runsas kukkakasvullisuus. Kane nousi lopulta 400 metrin korkuiselle niemelle, joka jo hipaisi 80:ttä leveyspiiriä. Allaan hän näki paljasta jäätä ja kauempana pohjoisessa tumman jääseinän, valtavan Humboldt-glasierin, jonka edustalla jäätynyt meri oli niin täynnään jäävuoria, ettei ollut ajattelemistakaan yrittää reellä sen ohi. Yhä kauempana näkyi taas maata ja levollisempaa jäätä. Kanen täytyi luopua kaikista toiveista tunkeutua edemmäksi, mutta näinkin hän jo oli päässyt kauemmaksi napaa kohti kuin ainoakaan tieteellinen retkikunta sitä ennen.

Kane kuljetti nyt pitkin Grönlannin rannikkoa ruokatavaravarastoja keväällä tehtävien rekiretkien helpottamiseksi. Lokakuun 10:ntenä alkoi napayö, jota kesti neljä kuukautta. Tammikuun puolivälissä alkoivat ankarat pakkaset ja helmikuussa lämpömittari aleni -51 asteeseen C. Melkein kaikki rekikoirat kuolivat. Maaliskuun keskilämpö oli vain -41,25°C. Siitä huolimatta Kane lähetti yhden rekiretkikunnan maaliskuun 19:ntenä viemään pohjoiseen ruokatavaravarastoa. 31:ntenä palasi kolme heistä takaisin niin huonossa kunnossa, että he vilulta ja nälältä eivät saanee» edes puhutuksi, ja kun he vihdoin saivat puhelahjan, sanoivat he toveriensa uupuneina koukistuneen jonnekin jäälle. He eivät edes osanneet sanoa minne. Kane paikalla lähti, reippain palanneista oppaanaan, etsimään kadonneita, löysi heidät ja sai heidät suunnattomilla ponnistuksilla takaisin laivaan tuoduksi. Kahdelta oli leikattava paleltuneita kohtia jaloista, kaksi sittemmin kuoli. Huhtikuun 7:ntenä tuli retkikunnan luo vieraisiin eskimolta, voimiltaan oikein jättiläisiä, miehiä, joista jotkut uskalsivat käydä itse jääkarhunkin kanssa käsirysyyn. He olivat kuitenkin ystävällistä väkeä, vaikka pyrkivät varastelemaan.

Rekiretkiä.

Huhtikuun 26:ntena 1854 Kane lähti rekiretkelle pohjoista kohti, saapuen kahdeksan päivän kuluttua valtavalle Humboldt-jäätikölle, jonka suurenmoiset jääilmiöt täyttivät retkeilijät ihmetyksellä. Mutta sitten miehet alkoivat sairastua keripukkiin ja Kane itsekin kävi niin heikoksi, että häntä lopulta täytyi kuljettaa reellä, eikä rekiretkikunnalla ollut muuta neuvoa kuin palata »Advanceen».

Toinen rekiretkikunta, jota haavalääkäri Hayes johti, kulki Smithin salmen poikki sen länsipuolelle, jonka puolinen maa nimitettiin Grinnellin maaksi, kartoittaen sen rantoja ja palaten onnellisesti takaisin.

Paraiten menestyi kolmas rekiretki, joka kesäkuun alkupäivinä lähti matkaan ja sen puolivälissä saapui Humboldt-glasierin 170 kilometriä leveälle rintamalle.

Sula napameri?

Hannu eskimo ja William Morton niminen merimies kulkivat merijäätä aina glasierin pohjoisreunaan saakka, jossa he eräältä vuorelta ihmeekseen näkivät pohjoisessa sulaa merta ja rannoilla paljon haahkoja ja meripääskyjä. Salmi kapeni — Kap Jacksonista alkaa Kennedy-kanava — ja oli aivan sula. Vaikka keli kävi niin huonoksi, ettei kelkkaa enää voitu kuljettaa mukana, jatkoivat molemmat retkeilijät kuitenkin matkaansa, kunnes ranta kävi niin jyrkäksi ja korkeaksi, ettei ollut mahdollista kulkea edemmäksi. Sinne, leveydelle 80°40', Morton korkealle niemelle pystytti Yhdysvaltain tähtilipun. Edessäpäin näkyi yhä sulaa vettä. Heinäkuun 10:ntenä molemmat retkeilijät palasivat takaisin »Advanceen», ja siten retkikunta oli löytönsä löytänyt, vaikk'ei suinkaan kaikkia koettaviaan kokenut.

»Advance» jäätynyt kiinni.

»Advancella» oli vain puolentoista vuoden eväät, enemmän kuin vuosi oli jo kulunut ja aika olisi ollut lähteä kiiruumman kautta paluumatkalle, mutta se oli mahdotonta, kun talvisatama ei osoittanut minkäänlaisia aukenemisen oireita. Kane aikoi nyt lähteä veneellä Beecheyn saarelle, jonne oli yli 750 km, pyytämään apua Belcheriltä, mutta Kap Parrysta, Baffinin lahden yläpäästä, hänen täytyi palata takaisin tyhjin toimin, vahvat ahtojäät kun estivät edemmä kulkemasta.

Kane antoi nyt jokaiselle joka halusi vallan lähteä kotimatkalle, hän sanoi jäävänsä laivaan odottamaan, kunnes se pääsisi jäistä. Yhdeksän miestä lähti tähtitieteilijä Sonntagin johdolla matkaan, niin että Kanen luo laivaan jäi vain kahdeksan. Lähtevät saivat osuutensa ruokavaroista ja alkoivat elokuun 28:ntena matkansa. Jo muutaman päivän kuluttua palasi yksi heistä takaisin ja joulukuun 7:ntenä toivat eskimot Petersenin ja erään toisen miehen takaisin surkean huonossa kunnossa ja viiden päivän kuluttua palasivat muutkin enemmän kuolleina kuin elävinä, niin että laivalla jälleen kaikki olivat koolla.

Helmikuu ja maaliskuu olivat pahimmat kuukaudet. Retkikunnalla oli osaksi huonot eväät — suolattua sianlihaa — ja keripukki alkoi uhkaavassa määrässä ahdistaa retkeilijöitä. Sen voittaminen riippui kokonaan Hannun pyyntionnesta, sillä tuore liha oli huomattu paraaksi parannuskeinoksi. Polttopuut olivat loppuneet, niin että täytyi ruveta prikiä itseään polttamaan, joutavimmista osista alkaen.

Laiva hylätään.

Lopulta oli laiva kuitenkin kokonaan hylättävä, kun ei ollut varmaa tietoa siitä, saataisiinko sitä nytkään sulaan veteen, ja toukokuun 7:ntenä 1855 retkikunta lähti reillä ja veneillä etelää kohti pyrkimään. Haudattuaan matkalla vielä yhden uskollisista miehistään ja melkein yksinomaan pyyntiriistalla elettyään retkikunta kesäkuun puolivälissä saapui sulalle vedelle ja kulki veneillä 83 päivässä sangen seikkailurikkaan retken jälkeen Upernivikiin, Grönlannin pohjoisimpaan siirtokuntaan. Godhavnista heidän piti tanskalaisella laivalla kulkea Shetlandin saarille, mutta ennen laivan lähtöä tapasi heidät apuretkikunta, jonka Yhdysvaltain hallitus oli lähettänyt.

Kanen retkikunnan tieteelliset tulokset olivat melkoiset, vaikk'ei se saavuttanutkaan »sulaa napamerta» eikä vähimmässäkään määrässä saanut Franklinin kohtaloon selvitystä. Mortonin retken kautta tuli Grönlannin länsipuolella kulkeva vesistö tutkituksi hyvän matkaa pohjoista kohti, vaikka tosin Kane itse jonkun verran hämmensi oman retkikuntansa tuloksia väittäessään Mortonin epäämättömästi saavuttaneen »sulan napameren». T:ri Rink, Grönlannin olojen tarkka tuntija, esitti viipymättä päteviä syitä tätä käsitystä vastaan ja väitti Kennedyn kanavan sulan olleen vain semmoisen jäättömän aukon, joita napavesiin tuon tuostakin ilmestyy.

Kanen terveyden olivat tämän matkan rasitukset siihen määrään murtaneet, että hän alkupuolella vuotta 1857 Havanassa kuoli.

Syy siihen, miksi Kane ja hänen jälkeensä muut amerikkalaiset juuri Smithin salmen kautta pyrkivät navalle, oli se, että luultiin sen kautta napamereen kulkevan lämpöisen merivirran. Tämä käsitys, jota Grönlannin länsirannikon verraten leuto ilmasto näytti kannattavan, oli kuitenkin aivan väärä. Samoin kuin Grönlannin itärantaa pitkin ja Parryn saariston salmien kautta, samoin Smithinkin salmen kautta päin vastoin käy kylmä navalta tuleva virta etelää kohti ja siinä syy, miksi se enimmäkseen on jäiden tukkima. Toisina vuosina salmen kautta tosin on mahdollinen päästä verraten helpostikin pohjoista kohti, mutta toisina vuosilla eivät parhaatkaan Jäämeren kulkijat, kuten »Fram» v. 1898, pääse muuta kuin suuhun.

Hayesin retki.

Kanen palattua ryhtyi Isaac Israel Hayes, joka oli ollut hänen kerallaan lääkärinä, varustamaan uutta retkeä, jota hän itse johti. Hayes olisi tahtonut höyrylaivan, mutta hänen kokoon saamansa varat olivat siksi niukat, että hänen täytyi tyytyä kuunariin »United States», jolla hän syksyllä 1860 lähti matkaan, asettuen talveksi jo Foulke vuonoon, Smithin salmen itärannalle, kun edessäpäin oli liian paljon jäitä.

Syksyn kuluessa Hayes kulki 80 kilometriä Grönlannin sisämaan jäätikölle, kauemmaksi kuin kukaan ennen. Siellä hän putosi glasierihalkeamaan ja pelastui vain sen kautta, että matkasauva tarttui siihen poikittain ja kannatti häntä, kunnes toverit ennättivät vetää hänet ylös. Maajäätiköllä Hayes saavutti 1,600 metrin korkeuden.

Muutoin talvi oli onneton. Peter niminen eskimo, joka oli mukana koirain hoitajana, karkasi ja heitti henkensä sisämaan jäätiköllä ja rekikoirat kuolivat. Astronomi Sonntag, joka oli Kanen retkellä tehnyt niin oivallista työtä, putosi jäihin ja paleltui kuoliaaksi rekiretkellä Etahin eskimoitten luo, jonne hän oli Hannu eskimon kanssa lähtenyt. Sonntagin kuolemaa epäiltiin Hannun aiheuttamaksi, mutta epäiltävää on, tokko kenkään muukaan olisi niin vaikeissa oloissa voinut häntä pelastaa.

Eskimoitten avulla Hayes keväällä kävi Rensselaerin satamassa »Advancea» katsomassa, mutta Kanen laiva oli kadonnut ja paikalla oli nyt vain maston korkuisia jääröykkiöitä.

Venettä mukanaan kuljettaen Hayes sitten lähti uutta pohjoisennätystä tavoittamaan, toivoen napameren saavutettuaan veneellä kauaskin pääsevänsä. Veneen kuljetus kävi kuitenkin niin hankalaksi ja rasittavaksi, että hänen täytyi lähettää se takaisin.

Harhanäköjä.

Jatkaen sitten koirain ja muutamain miesten kanssa matkaa Hayes lopulta vain yhden seuralaisen keralla, muitten tielle uuvuttua, saapui Kap Lieberiksi nimittämäänsä paikkaan, jonka luona hän nousi vuorelle ja luuli näkevänsä aina leveysasteelle 82°30' pohjoista kohti. »Kaikki mitä näin, osoitti minun olevan napameren syvänteen partaalla ja laajan valtameren olevan jalkaini alla… Ei näkynyt muuta maata kuin ranta, jolla seisoin.»

Myöhemmät retkikunnat ovat tulleet siilien johtopäätökseen, että Hayes lasketteli omiaan, ilahuttaakseen rahanantajiaan ja lisätäkseen omaa kunniaansa. Hayes ei päässyt napameren rannalle eikä saavuttanut niin pohjoista leveyspiiriäkään, kuin hän väitti. Hänen astronomiset paikanmääräyksensä yleensä olivat hyvin epäluotettavat. Ne maisemat, jotka hän näki, ovat muut nähneet aivan toisenlaisina. Hän näki vain Kennedyn kanavan eteläosan, joka jäätyy myöhään ja aukeaa varhain korkeiden vuorovesiensä vaikutuksesta — vuoksiaallon korkeus on siinä noin kymmenen metriä. Tätä salmea ei sen vuoksi koskaan ole nähty aivan kauttaaltaan jäätyneenä.

Vaikka Hayes osasta laskettelikin omiaan ja vaikk'ei hän päässytkään kauemmaksi pohjoiseen kuin Morton Kanen retkellä, edisti hän kuitenkin melkolailla näiden seutujen tuntemista. Hän oli ensimmäinen, joka kävi Ellesmeren ja Grinnellin maalla, kartoittaen melkoisen kappaleen sen rannikkoa.

Hayes aikoi seuraavana kesänä pyrkiä laivallaan uudelleen pohjoista kohti, mutta tarkastaessaan sitä hän huomasi sen niin huonoksi, että päätti viisaimmaksi palata takaisin, yrittääkseen uuden kerran höyrylaivalla. Hänen retkellä ollessaan oli Yhdysvalloissa kuitenkin syttynyt orjasota ja se toistaiseksi teki lopun kaikista amerikkalaisten naparetkisuunnitelmista.

Ennenkuin Hayesin työtä jatkettiin, alkoivat ruotsalaiset, saksalaiset ja englantilaisetkin lähettää ikuisen jään pohjolaan retkikuntia, mutta Grönlannin länsirannalla jäi jatkaminen aluksi amerikkalaisten asiaksi ja amerikkalaisten tienä tämä reitti pysyi sitten edelleenkin, Pearyn alettua suuret retkensä.

Hallin retki.

Charles Francis Hall oli niiden retkien kautta, jotka hän teki Franklinin retkikunnan kohtalon selvittämiseksi, saavuttanut niin vakaantuneen napamatkustajan maineen, että hänen onnistui saada Yhdysvaltain kongressin kannatus suunnittelemalleen uudelle retkelle. 387 tonnin propellilaiva korjattiin ja vahvistettiin, niin että se sopi Jäämerelle, ja siihen hankittiin mitä parhaat varustukset ja kolmen vuoden eväät. Vaikk'ei Hall ollutkaan merimies, uskottiin laiva kuitenkin hänen johtoonsa. Seuralaisiksi hän sai miehiä, joilla oli taattu asiantuntemus kysymykseen tulevilla tieteellisillä aloilla. Etevin näistä oli t:ri Emil Bessels, saksalainen kansallisuudeltaan, jonka alaan luonnontieteelliset työt kuuluivat. Hall otti mukaansa myös eskimo Joosepin ja hänen vaimonsa Hannan, jotka olivat olleet erinomaisena apuna hänen edellisillä retkillään ja ennättäneet jo sivistyä melko lailla. Jooseppi, joka oli erinomainen ampuja ja pyyntimies, oli oleskellut paljon Yhdysvalloissa ja käynyt Englannissakin ja vaimo kävi eurooppalaisessa puvussa ja osasi kirjoittaa.

»Polaris» lähti New Yorkista kesäkuun 29:ntenä 1871, päämääränään pohjoisnapa. Ja amerikkalaiset luottivat Hallin neuvokkaisuuteen, tarmoon ja väsymättömyyteen, niin että luulivat hänen tämän matkan määrän saavuttavankin. Grönlannin tanskalaisista siirtokunnista koiria ostettuaan ja otettuaan Upernivikista Hannu eskimon perheineen Hall kulki Melvillen lahden poikki, joka oli jäätön, ja saapui Smithin salmeen, jonka hän niinikään tapasi selvänä vetenä.

Pohjoisennätys.

Väylä oli vapaa edelleenkin — retkikunnalla oli tosiaan menomatkalla ainutlaatuinen onni. Se kulki vapaasti sekä Hayesin että Kanen talvisatamain ohi ja ajoi yhtä painoa Kanen syvänteen poikki Kennedyn kanavaan ja siitä edelleen Robesonin kanavaan ja sen suulle aina leveyspiirille 82°11', joka oli pohjoisin kohta, mihin vielä mikään laiva oli päässyt. Täällä vahva ahtojää sulki tien. Hall näki täällä Grönlannin rannikon taipuvan itään, jota vastoin Grinnellin maan ranta kulki edelleen pohjoista kohti.

Nyt retkikunnan hyvä onni loppui. Edessä olevasta merestä, jonka Hall nimitti Lincolnin mereksi, tuli merivirran mukana vastaan paksua napameren jäätä, jonka vuoksi laivan jäämestari vaati palaamaan takaisin etsimään turvallista satamaa, jota vieressä olevalla Grönlannin rannikolla ei ollut. Bessels upseerien keralla tosin vaati jatkamaan, he kun luulivat edessäpäin näkevänsä »vesitaivaan», s.o. sulan veden taivaanrannalle luoman tumman kajastuksen mutta Hall noudatti jäämestarinsa mielipidettä, joka kyllä osui oikeaan, vaikka takaisin kääntymistä sittemmin arvosteltiinkin niin ankarasti, että Yhdysvaltain meriministeriö pani asiasta toimeen erikoisen tutkimuksen.

»Jumalan kiitoksen satama».

Leveyspiiriltä 82°26' »Polaris» siis kääntyi takaisin, jouduttuaan ahtojäissä niin ankaran puristuksen alaiseksi, että Hall jo antoi siirtää elintarpeita jäälle, laivan kun pelättiin hajoavan. »Polaris» kuitenkin pelastui ja pääsi leveydellä 81°86' poukamaan, jonka Hall nimitti »Jumalan kiitoksen satamaksi», vaikk'ei se suinkaan ollut kiitettävä satamaksi, se kun ei suonut riittävästi suojaa päälle tunkevia jäitä vastaan. Jos hän olisi etsinyt sataman Grinnellin maan puolelta, olisi hän saanut paremman suojan.

Jo marraskuussa saatiin nähdä, kuinka huonon suojan tämä yhtä suoraan juokseva ranta tarjosi jäitä vastaan. Myrskyt mursivat jään auki ja alkoivat kuljettaa laivaa mukanaan. »Raivoisan myrsky» tuivertamana laiva jääpanssarineen oli rajuilman julmain äänien kaiuttaja. Mastot voihkivat ja ähkyvät ja tähän voihkinaan ja ähkyyn yhtyy raakapuiden narina, köysistön naukuna ja savutorven ketjujen kalina. Väkipyörät rääkyvät ja vantit soivat kuin ilmakannel. Ontosti jymyten vemppuu telttakatto ylös ja alas, pullollaan kuin purje. Palkit natisevat ja parrut voihkavat, laivan runko vapisee ja huojuu. Jäältä kuuluu kuin vikinää ja valitusta ja sitten kumeaa ulinaa — milloin kovempaa, milloin hiljaisempaa — se on fuuga rajatonta villiyttä.»

Hädin tuskin laiva jälleen vältti tuhon ja ankkuroitiin kiinni jäävuoreen, jonka Hall nimitti »Kaitselmuksen vuoreksi», vaikk'ei se suinkaan ollut suojelija, vaan sai aikaan kaikenlaista vahinkoa ja pian sitten suurella paukkeella ja jyrinällä hajosi kappaleiksi.

Rekiretki. Hallin kuolema.

Laivaa talveksi varustettaessa Hall teki rekiretken pohjoista kohti, kunnes näki salmen länsipuolisen maan päättyvän leveydellä 83°05'. Lokakuun 24:ntenä palattuaan tältä retkeltä hän sairastui ja sairaus yltyi nopeaan niin pahaksi, että hän marraskuun 8:ntena 1871 kuoli ja haudattiin Grönlannin rannalle.

Hallin kuoleman kautta retkikunta kärsi niin kovan kolauksen, ettei se enää kyennyt suuriakaan aikaansaamaan. Talvi oli verraten leuto ja jo kesäkuussa alkoivat rannat vihoittaa ja verhoutua kukkavaippaan. Laidunta oli riittävästi elättämään suuria myskihärkäkarjoja, joista retkikunta kaatoi monta kymmentä eläintä. Eskimoita ei näkynyt, mutta merkkejä kyllä siitä, että niitä oli täällä ollut. Pohjoisesta tuli ajopuita, jotka virtauksen mukana nopeaan kulkivat Robesonin kanavaan. Retkikunta sai niistä polttopuita. Jäniksiä, sopuleja ja jääkarhuja nähtiin ja kesällä tuli paljon lintuja. Pakkanenkin oli talvella kuitenkin siksi ankaraa, että elohopealuoteja voitiin ampua parin tuuman vahvuisen lankun läpi.

Huhtikuussa tutki eräs rekiretkikunta Petermannin vuonon, joka pistää syvälle Grönlannin luoteisrantaan, mutta ei kuitenkaan voinut tunkeutua vuonon pohjaan saakka. Ranta etelään päin tutkittiin aina siihen saakka, johon Kanen retkikunnan miehet olivat etelästä päin päässeet. Kesäkuussa yritti kaksi venettä tunkeutua merta napaa kohti, mutta toisen veneistä jäät puristivat lyttyyn ja toinen täytyi vetää rannalle, minkä jälkeen koko retkikunnan täytyi palata jalan laivaan. Pitkin vuotta suoritettiin talvisatamassa ilmatieteelliset ynnä muut asemahavainnot.

Paluumatka.

Elokuun 12:ntena 1872 »Polaris» jälleen lähti liikkeelle etelää kohti, mutta jo parin viikon kuluttua se ahtojäissä joutui niin kovaan puristukseen, että täytyi ruveta varustuksia jäälle kantamaan. Laiva kuitenkin kesti ja ajeli jäiden mukana kaksi kuukautta hitaasti eteläänpäin, kunnes sille Baffinin lahden pohjoispäässä oli tulla tuho.

Kauhun yö.

Yöllä vasten lokakuun 15 päivää jäät kohottivat laivan aivan vedestä kuiville ja käänsivät sen kyljelleen. Laivalla se synnytti sanomattoman sekasorron. Suurimmalla kiireellä alettiin heittää varustuksia ja eväitä pilkkopimeässä jäälle — ne oli onneksi tuotu valmiiksi kannelle — mutta suurella jyskeellä jäälautta kesken tämän kiireen hajosi ja osa retkikunnan jäsenistä jäi suuremmille ja pienemmille jäätelöille hyrskyväin vetten keskelle. Osa heitellyistä eväistä putosi veteen, mutta viisi myskihärän vuotiin kiedottua eskimolasta, jotka kiireessä oli nakattu laivasta muiden myttyjen mukana, putosi onneksi jäälle, eivätkä ne saaneet mitään vammaa. »Polaris» oli luisunut takaisin veteen ja kadonnut pimeyteen. Seuraavana aamuna oli jäällä 19 henkeä, joista 10 oli amerikkalaisia, loput eskimoita. Eväitä heillä oli koko joukon, ampumatarpeita ja peittoja niinikään ynnä kaksi 8 miehen venettä ja eskimoitten kajaakit, mutta talvi koko ankaruudessaan oli alkanut.

Haaksirikkoisten jäämatka.

Perämies George Tyson, jolle päällikön toimi jäälautalla luonnollisesti kuului, näki aamuhämärässä »Polariksen», joka meni erääseen lahteen ankkuriin, ja käski paikalla työntää veneet veteen, soutaakseen laivaan, mutta hätääntyneet merimiehet eivät tahtoneet luopua tavaroista, ja tuota pikaa tuli taas pimeä ja tuuli kiihtyi myrskyksi, niin ettei ollut enää mahdollista tehdä mitään. Äkkiä tuntui ankara täräys. Jääkenttä halkesi ja haaksirikkoutuneet jäivät telille, jonka sivut eivät olleet kuin pariasataa jalkaa. Ja veneetkin menetettiin. Tilanne näytti toivottomalta.

Seuraavana päivänä, joka oli lokakuun 18, myrsky asettui ja eskimo Hannu Henrik ryhtyi hylkeitä pyytämään. Parin päivän kuluttua haaksirikkoisilla vielä oli onni löytää veneensäkin, joissa oli vaatteita ja ruokavaroja. Veneet kiskottiin suuremmalle jääkentälle ja eskimot rakensivat lumimajat.

Talven vietto jäälautalla.

Tyson oli onneksi pelastanut muutamia tulitikkuja ja hylkeistä saatiin traania. Mutta kun ei ollut lamppua, jonka ääressä lämmitä, pilkkoivat merimiehet ajattelemattomuudessaan toisen veneistä polttopuuksi. Tyson ei uskaltanut tätä estää. Säilykelaatikoista hän kuitenkin sai tehdyksi traanilamppuja ja tämän keksinnön kautta hän sai pelastetuksi toisen veneen. Kaikkiin majoihin pantiin traanilamput, jotka sanomattomasti ilahuttivat haaksirikkoisia.

Ei kuitenkaan enää ollut toivoa pelastuksesta ennenkuin seuraavana keväänä, jääkentän ajauduttua kauas etelään, jossa ehkä tavattaisiin valaanpyytäjiä.

Lokakuun 26:ntena haaksirikkoiset näkivät auringon viimeisen kerran v. 1872. Sen kadotessa tuntui heistä siltä, kuin eivät koskaan enää saisi sitä nähdäkseen, ja monipäiväinen alakuloisuus valtasi lautalla olijat, Tyson oli toivonut, että voitaisiin päästä rantaan, mutta nyt katosi sekin toivo.

Ruokatavarat alkoivat loppua, mutta suunnattomilla ponnistuksilla onnistui eskimoitten pyytää hylkeitä, jota paitsi suurin osa koirista syötiin. Siitä huolimatta haaksirikkoiset päivä päivältä heikontuivat, useimmat eivät voineet kävellä horjumatta, ja Tyson poti leiniä, niin että hän tuskin sai pidetyksi kynää kädessään. Alakuloisuus ja kurittomuus pääsi yhä enemmän vallalle. Saksalainen ilmatieteilijä muutti asumaan maamiehensä kanssa, Tyson asettui eskimo Joen, ja hänen perheensä majaan. Tysonilla ei ollut pyssyä, mutta merimiehet olivat ottaneet pyssyt matkaan. Hän ei enää voinut käskeä, antaa neuvoja vain.

Joulukuussa ruokavarat melkein kokonaan loppuivat eikä pyynti antanut saalista. Pari tuntia oli sydänpäivällä hämärää, mutta hämärä kuitenkin piteni ja valkeni, sitä myöden kuin jäälautta kulki etelää kohti Kuutamosta ja revontulista oli kuitenkin paljon apua. Ihmiset enimmäkseen makasivat lumimajoissaan pysyäkseen lämpiminä ja tunteakseen vähemmän nälkää.

Joulukuun 5:ntenä eräs merimiehistä sai ammutuksi ketun, joka kuitenkin oli niin nälkiintynyt, että sillä tuskin oli naulan vertaa lihaa ruumiissaan. Merimiehet söivät sen viimeistä suupalaa myöden tarjoamatta Tysonille mitään. Tilanne alkoi olla kamala, kuten Tysonin päiväkirjasta näkyy. Joulukuun 7;ntenä hän kirjoittaa:

»Joe, joka ei tähän saakka ole ollut halukas lainaamaan minulle pistooliaan, tuli tänään ja tarjosi sen pyytämättäni. Hän sanoi, että se tapa, jolla nälkiintyneet merimiehet häntä katselivat, oli sietämätön. Käsitän, mitä hän pelkäsi. Älköön Jumala ankaruudessaan salliko kenenkään meistä tehdä itseään syypääksi niin kammottavaan rikokseen. Jos Kaikkivaltias on määrännyt, että meidän tulee kuolla nälkään, niin taistelkaamme pienimmässäkin himoja vastaan kuin arvonsa tuntoiset miehet, eikä niinkuin raa'at eläimet, jotka repivät toisensa. Joka tapauksessa on minulla nyt pistoolini. Voi sitä kehnoa, jonka mieleen juolahtaa koskea pienimpäänkään lapseen tällä jäälautalla, jonka Jumala on meitä kaikkia varten rakentanut. Hannu parkaa näyttää ahdistavan epämääräinen pelko. Mutta karkoittakaamme mielestämme kaikki ihmissyöntiajatukset. Nämä eskimot ovat kaitselmuksemme. Ei kenenkään muun ole vielä onnistunut saada ainoatakaan hyljettä.»

Pakkanen yltyi, niin että joulukuun 12:ntena oli -21°C.

Tyson oli kätkenyt yhden kinkun, niin että jouluna jokainen sai siitä palan. Joulukuun 29:ntena onnistui Joen vihdoinkin saada hylje harppuunalla ja sinä iltana kaikki saivat syödä vatsansa täyteen. Uusivuosi 1873 alkoi purevalla -29° pakkasella. Haaksirikkoisilla ei enää ollut kuin 8 laatikkoa pemmikaania ja 3 säkkiä leipää. Säästäen käyttäen ne saattoivat riittää puolenkolmatta kuukautta, mutta tammikuun 9:ntenä Tyson huomasi, että ruokavarat huolestuttavalla tavalla hupenivat, enemmän kuin niiden olisi pitänyt. Pari merimiehistä sen sijaan ihmeellisellä tavalla voimistui. Se selitti, mihin eväät olivat joutuneet.

Tammikuun puolivälissä oli -40° pakkasta, 19 oli juhlapäivä, sillä silloin aurinko, 83 päivää kateissa oltuaan, jälleen kohosi taivaalle. Joe sai sinä päivänä hylkeen, joten se tämänkin puolesta oli juhlapäivä. Myöhemmin eskimot saivat monta hyljettä, joiden jakaminen kuitenkin aina antoi aihetta riitaan. Pakkanen ahdisti haaksirikkoisia pahasti.

Helmikuussa alkoivat rajut myrskyt ja satoi lunta. Mutta avointa vettäkin alkoi näkyä ja pyyntimiehet saivat muutamia sarvivalaita ja hylkeitä. Sitten alkoi suojata, eikä vilu enää ahdistanut. Mutta siitä taas alkoi jäälautta hajota. Helmikuun 22:ntena Tyson kirjoitti: »Asemamme on epätoivoinen. Jää on nyt kamalan huonoa ja kaikki ovat pelon vallassa.»

Kamalia aikoja hajoavilla jäälautoilla.

Helmikuun viimeisenä päivänä saatiin satakunta kiislaa ja monta hyljettä, niin että lumimajat olivat kuin lahtihuoneita. Mutta myrsky ajoi jäälauttoja jyristen toisiaan vastaan, niin että haaksirikkoiset joka päivä pelkäsivät meren nielevän heidät. Maaliskuun 11:ntenä repesi heidän lauttansa keskellä yötä, mutta repeämä onneksi pysähtyi 20 metrin päähän majoista.

Vaara sitten joksikin ajaksi hälveni ja Tysonin päiväkirja kertoo hylkeitten ja sarvivalaitten pyynnistä, vieläpä jääkarhunkin saannista. Kun eskimot olivat jääkarhun huomanneet, asettivat he miehiä jäälle hylkeen kuviksi houkuttelemaan petoa ja kävivät sitten itse väijyksiin. Juoni onnistui täydelleen. Mutta sitten jääkenttä hajosi ja vaara kävi joka hetki uhkaavaksi. Huhtik. 1 täytyi vene työntää vesille ja suurin osa ruokavaroista jättää jäälle. Vene oli rakennettu vain 8:lle, mutta nyt siihen täytyi sulloa 12 miestä, 2 naista ja 5 lasta, teltat, vuodat, kajaakki ja vähän leipää ja pemmikaania. Se ui niin syvässä, että yksi ainoa aalto olisi sen täyttänyt.

Pari päivää haaksirikkoutuneet nyt harhailivat, ennenkuin he taas löysivät niin suuren jäälautan, että saattoivat sille majautua, mutta sitten myrsky hajoitti tämänkin. Tyson kirjoittaa:

»Katselemme kauhistuneina ympärillemme, emmekä enää uskalla poistua veneen luota, sillä ei kukaan voi sanoa, miltä kohdalta jää seuraavalla kerralla repeää. Saadaksemme vähän levätä olemme yöksi järjestäneet kahden miehen vartiot.

»Huhtikuun 6:ntena jääkenttä kovalla jyskeellä hajaantuu kahdeksi melkein yhtä suureksi osaksi. Ammottava halkeama kulkee aivan uuden majan alatse, jota Joe parka paraillaan rakentaa. Uupumattoman ahkeraan hän on tehnyt työtä päivän sarastuksesta alkaen. Jalkaimme alla on nyt niin vähän jäätä, että olisi hulluutta käydä levolle. Olemme sen vuoksi koolla veneen luona valmiina siihen hyppäämään, jos jää hajoaa. Naiset ja lapset ovat jo veneessä ja vähät matkatavaramme.»

Huhtikuun 8:ntena jää halkesi veneen ja teltan välistä, vaikka ne olivat aivan vierekkäin, ja yksi mies joutui uiskentelevalle jäälautalle, mutta molemmat eskimot pelastivat hänet, juosten jääteliltä jäätelille.

Äärimmäisessä hädässä.

Milloin täytyi haaksirikkoisten seisoa vyötäisiin saakka vedessä koko yön pidelläkseen venettä, jonka hyökylaineet joka hetki uhkasivat ryöstää, milloin jäät ahtautuivat niin tiukkaan yhteen, etteivät eskimot voineet pyytää hylkeitä. Tämä oli onnettomuus, kun ruokavarat olivat melkein lopussa. Jääteli pieneni pienenemistään, kunnes siitä oli jäljellä vain pieni pyöreä möhkäle. Haaksirikkoiset seisoivat veneensä ääressä, valmiina joka hetki työntämään sen vesille, aaltojen hyökyessä jäätelin yli ja myrskyn vonkuessa. Huhtikuun 20:ntena ei kahteentoista tuntiin kuulunut muuta kuin lasten itkua ja miesten huutoa: »Pitäkää lujasti kiinni! Kunnolla kynnet laitaan! Joka mies niin paljon kuin voimia on!» Johon miehet vastasivat: »Kyllä, herra kapteeni!»

Koko ajan molemmat eskimot, Hannu Henrik ja Joe olivat yöt ja päivät, lumimyrskyssä ja pakkasessa liikkeellä ruokaa hankkimassa. Ja heitä oli haaksirikkoisten yksinomaan kiittäminen siitä, että olivat näin kauan säilyneet.

Pelastuksen hetki oli onneksi lähellä. Kun haaksirikkoutuneet veneensä pienuuden vuoksi eivät olisi voineet soutaa maihin ja jäät yhä nopeammin sulivat, kuta kauemmaksi etelää kohti ajautuivat, eivät he olisi millään voimalla enää kyenneet kauaa puoliaan pitämään.

Pettymyksiä ja pelastus.

Mutta huhtikuun 28:ntena he näkivät höyryn, joka laski heitä kohti, ja miehet, jotka talviyön tuimuudessa olivat tunteneet toisiaan kohtaan vain vihaa ja katkeruutta, syleilivät nyt toisiaan. Mutta ilo oli liian aikaista, laivasta ei heitä huomattu, vaan se muutti suuntaansa ja lähti pois. Se oli kauhea pettymys, mutta ei ollut muuta neuvoa kuin jälleen kiskoa vene jäätelille ja asettua sen ympärille odottamaan.

»Huhtikuun 29 — Kaunis tyyni aamu», kirjoittaa Tyson. »Tähystämme joka mies taivaanrantaa, niin että olemme näkömme menettää, toivoen keksivämme uuden laivan. Äkkiä näemme 8 neljänneksen päässä höyryn. Silmänräpäyksessä työnnämme vesille veneen ja soudamme kaikin voimin laivaa kohti. Ei kukaan valita väsymystä, jokainen tekee parhaansa ja etenemme hyvää kyytiä. Mutta eivät näy huomanneen meitä laivasta, koska se taas alkaa ajaa eteenpäin. Ei puhettakaan siitä, että voisimme sen saavuttaa. Kun juuri satuimme olemaan jäätelin kohdalla, josta pisti mereen korkea nokka, kiipesin sen päälle tähtilippuinemme ja samalla laukaisimme pistoolimme ja sitten ammuimme kolme yhteislaukausta pyssyillämme. Tuota pikaa kuulimme kolme laukausta kuin vastaukseksi, mutta emme tienneet, olivatko ne kaikuja, vai oliko höyrylaiva meille todella vastannut. Vähän myöhemmin näimme höyryn ajavan meitä kohti! Viktoria, olemme pelastetut! — Ei vieläkään. Se poistui taas; mutta vähän ajan kuluttua huudettiin taas:

»Höyrylaiva, höyrylaiva!» Kaikki kiväärit laukaistiin ja Hannu lähti sitä vastaan kajaakillaan. Nyt se oli pelastus.»

Laivasta nähtiin kajaakki ja Hannu otettiin laivaan ja kapteeni lähti paikalla haaksirikkoisia hakemaan. Tyson heilutti hattuaan ja »Polariksen» miehet huusivat kolme hurraata, johon iloiset äänet vastasivat. Muutaman minuutin kuluttua haaksirikkoiset olivat laivassa eikä kauaa kulunut, ennenkuin he yksimielisesti totesivat livekalan ja perunat herkkujen parhaimmiksi.

»Polariksen» miehet olivat viettäneet jäälautalla 6 1/2 kuukautta ja olivat tällä ajalla leveydeltä 78° ajautuneet leveydelle 53 1/2°, lähelle New Foundlandin pohjoiskärkeä. Toukokuun 13:ntena he »Tigressistä» astuivat maihin Uuden Brunswickin St Johnissa, jossa heidän tulonsa herätti suurta huomiota ja myötätuntoa.

»Polariksen» kohtalo.

Yhdysvaltain hallitus ryhtyi sitten kiiruumman kautta etsimään sitäkin retkikunnan osaa, joka oli »Polarikseen» jäänyt. Näitä oli 14 miestä, laivan päällikkö ja Bessels joukossa.

Sen kauhun yön jälkeen, joka oli retkikunnan kahtia jakanut, oli »Polariksesta» tähyilty jäälautalle joutuneita, mutta kun näitä ei huomattu, täytyi laivaan jääneitten pitää huolta omasta turvallisuudestaan, laiva kun vuoti niin, että vesi koko ajan lisääntyi, vaikka olisi kuinka pumputtu. Täytyi sen vuoksi hakea lähin ranta, mihin se voitiin ajaa maalle. Smithin salmen suuhun rakennettiin sitten laivan puuosista maja, ja kun kaikenlaisia varastoja oli riittävästi, saattoivat haaksirikkoiset järjestää elämänsä verraten mukavaksi. Läheisyydessä asui muutamia eskimoperheitä ja ne hankkivat tuoretta lihaa. Huhtikuussa 1873 haaksirikkoiset alkoivat rakentaa kahta vankkaa, varavaa venettä, ja kesäkuun alussa he saattoivat hyvästellä eskimot ja lähteä etelää kohti purjehtimaan. Kaksikymmentä päivää purjehdittuaan ja monista vaaroista ja vaikeuksista suoriuduttuaan haaksirikkoiset kesäkuun 23:ntena 1873 tapasivat skotlantilaisen valaanpyytäjän, joka pelasti heidät.

Tulokset.

Hallin retkikunnan tieteelliset tulokset olivat sangen suuret, Grönlannin ja Grinnellin maan välinen salmivesi oli tutkittu aina napamereen saakka ja molempain maitten rannat melkein pohjoiseen päähänsä saakka. Grönlannista oli tutkittu laaja ala ja todettu se merkillinen seikka, että täällä pohjan perällä oli Grönlannin laajin maajäätiköstä vapaa yhtenäinen alue — syynä siihen on sateentulon vähemmyys, eikä ilmaston lämpimämmyys — jolla eli verraten runsaasti suuria nelijalkaisia nisäkkäitä. Bessels totesi, että Robesonin kanavassa etelästä tuleva ja pohjoisesta tuleva vuoksiaalto kohtaavat toisensa, jonka vuoksi Grönlantia melkein varmaan voitiin pitää saarena, eikä Grinnellin maan jatkona, kuten Petermann oli väittänyt, pitäen koko Smithin salmea jatkoineen pitkänä vuonona. Bessels luuli kuitenkin havaintojensa nojalla voivansa päättää, että Robesonin kanavan vuoksiaalto tuli Tyynestä merestä, eikä Atlantin merestä, ja tästä Petermann sai aihetta pidentää Grönlantia toiselle taholle, niin että se ulottui koko napameren poikki Wrangelin saarelle saakka, lähelle Siperian rannikkoa. Lincolnin merta Hallin retkikunta piti avoimen napameren alkuna — vaikka kohtasikin siinä niin voittamattomia jääesteitä— tukien tätä käsitystään sillä päätelmällä, ettei vuoksiaalto muka voisi kulkea napameren poikki, jos se olisi jääkannen peittämä, sen enempää kuin viulunkielikään soida, jos siihen kovalla esineellä kosketaan. Tämä käsitys oli tietysti aivan paikkansa pitämätön.

Naresin retki.

Hallin retkikunnan saavuttamat tulokset herättivät mitä suurinta huomiota ja herättivät uutta mielenkiintoa Englannissakin, jossa Franklinin etsiskelyjen jälkeen napatutkimukset olivat kokonaan levänneet.

Uusi englantilainen yritys päästä navalle.

Maan etevimmät tieteelliset seurat kannattivat nyt hartaasti uutta retkeä ja hallitus suostui kustantamaan sen, joten se voitiin varustaa mitä perusteellisimmin. Kaksi melkoista höyrylaivaa, »Alert» 550 tonnin, »Discovcry» 750 tonnin vetoinen, vahvistettiin Jäämeren kulkua varten ja varustettiin mitä runsaimmilla kolmen vuoden eväillä ja kumpaankin laivaan valittiin vapaaehtoisista tarjokkaista mitä kunnollisin kuudenkymmenen hengen miehistö. Retkikunnan johtajaksi nimitettiin George S. Nares, joka oli v. 1855 ollut mukana Kellettin naparetkellä ja silloin tehnyt pitkän rekiretken ja paraillaan oli »Challenger» nimisen laivan päällikkönä sen kulkiessa maapallon ympäri kuululla meritutkimusretkellään. Nares oli paraikaa Hongkongissa, kun hän sai kutsun tulla naparetkikunnan johtajaksi. »Discoveryn» päällikkö oli kapteeni Stephenson, »Alertin» komentaja Albert Hastings Markham. Eri tieteenhaaroja varten kuului retkikuntaan toistakymmentä tiedemiestä. Epäilemättä olivat ruotsalaisten tutkijain työt Huippuvuorilla paljon vaikuttaneet siihen, että englantilainen retkikunta varustettiin näin perusteellisesti.

Huolimatta t:ri Petermannin varoituksista päätti englantilainenkin retkikunta nousta napamereen Smithin salmen kautta. Päämääränä oli pohjoisnapa, jonne toisen laivoista piti pyrkiä, toisen jäädessä korkealle pohjoiselle leveydelle varalaivaksi. Ellei laivalla päästäisi perille saakka, oli loput matkasta rekiretkikuntain kuljettava.

Toukokuun 29:ntenä 1875 »Alert» ja »Discovery» lähtivät Portsmouthista matkaan ja heinäkuun lopulla ne laskivat Smithin salmeen, tavaten sen aivan jäättömänä. Mutta vain Kap Sabineen, jonka kohdalla salmivesi jälleen laajenee Kanen syvänteeksi, kesti tätä, sitten retkikunta tapasi kauttaaltaan toisenlaisia jääsuhteita kuin Hall. Sen kulku oli siitä pitäen yhtämittaista taistelua, mutta viisaampana kuin Hall se seurasi vesisolan länsirantaa ja välttyi siten Hallin vastoinkäymisiltä. Rannalla oli enimmäkseen jonkun verran sulaa vettä, jota vastoin keskisalmessa vahvat ahtojäät matkasivat. Useaan kohtaan Nares matkalla kätki ruokatavaravarastoja siltä varalta, että syystä tai toisesta ei päästäisi laivoilla palaamaan. Kuljettuaan Kennedyn kanavan päähän Nares jätti »Discoveryn» talvimajaan Lady Franklinin vuonoon, joka pistää syvälle Grinnellin maahan, ja tunkeutui »Alertilla» edelleen pohjoista kohti Floeberg Beachiin saakka, joka on leveydellä 82°25' Grantin maalla, napameren rannalla, pohjoisempana kuin ainoankaan aikaisemman retkikunnan talvisatama. Ranta kääntyi täällä länteen ja muuttui laidemmaksi, jonka vuoksi napameren paksu ahtojää ei päässyt tunkeutumaan rantaan kiinni, vaan muodosti sadan tai parin sadan metrin päähän siitä pohjaan saakka ulottuvan riutan. Kauempana edessäpäin ulottui syvä vesi kuitenkin Kap Sheridaniin saakka ja siellä ahtojää oli maassa kiinni, jonka vuoksi »Alertin» oli mahdoton kauemmaksi tunkeutua. Syyskuun puolivälissä tosin kovat lounaistuulet avasivat pitkin rantaa vesiväylän, mutta raju lumimyrsky esti käyttämästä tilaisuutta, ja seuraavana päivänä luodetuuli jälleen ajoi jäät etisiin asemiinsa. Sen koommin ei ollut toiveita päästä laivalla edemmäksi pohjoista kohti, vaikka Nares sulain railojen kajastuksista luulikin voivansa päättää, ettei siellä olisi ollut maata estämässä, kuten Hall oli ollut näkevinään, ja tämän maan jo Presidentin maaksikin nimittänyt.

Talvisatama jäämeren rannalla.

Rantajään vahvistuttua riittävästi lähti Markham parin luutnantin keralla viemään reillä luodetta kohti eväitä seuraavan kevään rekiretkeä varten. Jo ennen oli toinen rekiretkikunta käynyt tietä vakoilemassa ja 600 metrin korkuiselta vuorelta nähnyt luoteeseen kulkevaa rannikkoa 100 kilometriä eteenpäin. Pohjoisessa ei näkynyt muuta kuin rannatonta jäätynyttä merta, etelässä korkeita vuoria. »Discoveryn» kanssa aiottiin saada aikaan yhteys, mutta tätä vaikeutti maalla rantain vuorisuus ja Robesonin kanavassa taas jään epäluotettavuus.

Napayötä kesti 142 päivää. Retkikunta piti mitä parasta huolta viihtymyksestään ja hauskuudestaan ja terveyskin pysyi, yhtä poikkeusta lukuunottamatta, oivallisena. Ilma yleensä oli hyvin levollista, mutta sangen kylmää, niin että elohopea oli viikkomääriä jäätyneenä. Milloin tuuli, silloin lämpeni ilmakin. Rannalla oli magneettinen observatorio, johon kuului monta suurta lumimajaa. Muitakin tieteellisiä töitä tehtiin vuosi umpeensa. Maaliskuun puolivälissä Nares lähetti pienen retkikunnan »Discoverylle» viemään ohjeita, mutta jo neljän päivän kuluttua retkikunta palasi takaisin tulkin sairastumisen vuoksi. Häneltä oli molemmat jalat leikattava pois, mutta siitä huolimatta hän parin kuukauden kuluttua kuoli. Hyvin aikaiset rekiretket yleensä pyrkivät tuottamaan tuhoisia seurauksia osanottajilleen. Kuukauden lopulla yritys uudistettiin ja se onnistui nyt, pakkasesta ja röykkiöisestä jäästä huolimatta.

Rekiretket.

Huhtikuun 3:ntena v. 1876 lähtivät »Alertista» suuret rekiretkikunnat, joihin kuului 7 rekeä ja 53 upseeria ja miestä. Komentaja Markham, jolla oli kaksi venettä ja 70 päivän eväät, aikoi ensin kulkea jonkun matkan rantaa pitkin ja sitten lähteä meren jäätä suoraan pohjoisnavalle yrittämään. Hänen kerallaan kulki kolme rekeä niin pitkälle kuin pääsi. Luutnantti Aldrichin taas tuli tutkia Grantin maan rantaa länttä kohti niin pitkälle kuin pääsi ja hänen kerallaan lähti pieni apuretkikunta alkutaipaleelle. Ilmat olivat vielä hyvin kylmät, jopa elohopean jäätymiseen saakka.

Markham napameren röykkiöissä.

Apuretkikunnat palasivat pian takaisin. Kesäkuun 8:ntena palasi yksi Markhamin tovereista takaisin tuoden sen kammon sanoman, että melkein koko retkikunta oli sairastunut keripukkiin ja oli pikaisen avun tarpeessa. Vielä samana yönä Nares kahden vahvan osaston keralla lähti apuun, mutta yksi sairastuneista oli jo ennättänyt kuolla, ennenkuin hän ennätti perille. Koko retkikunnasta olivat vain molemmat upseerit säilyneet keripukitta. Sairaat vedettiin laivaan reillä ja paranivat pian.

Markhamin matka oli sujunut hyvin, niinkauan kuin kuljettiin maata ja tasaista rantajäätä, mutta merijää oli ollut hyvin harvasta kohdasta tasaista. Yhteen jäätyneitten jäätelien saumoissa oli suunnattomia edellisenä syksynä syntyneitä röykkiöitä ja ahtojää oli niin täynnään jäämurrokkoa, että tie usein täytyi raivata kirveellä. Retkikunta pääsi etenemään laivasta suorin tein vain 117,5 kilometriä, mutta sitä varten sen täytyi menomatkalla kulkea 344 ja paluumatkalla 394 kilometriä. Jään vahvuus oli noin 30 metriä, röykkiöriuttain korkeus 10—17 metriä ja leveys lähes 250 metriä. Täytyi kirvein ja jääkuokin raivata tie röykkiöharjanteitten poikki ja tavarat viedä kantamalla, niin että sama matka täytyi kulkea viiteen kertaan. Harjanteitten välisissä laaksoissa oli usein niin vahvalta lunta, että miehet vaipuivat siihen rintaansa myöden. Työ oli erinomaisen vaivalloista ja vaikka tehtiin taivalta kaksitoista tuntia päivässä, ei toisinaan päästy eteenpäin kuin pari kolme kilometriä päivässä.

Toukokuun 12:ntena, 39 päivää matkalla oltuaan, Markham saavutti leveyden 83°20'26”, joka oli pohjoisin, mitä vielä ainoakaan retkikunta oli siihen saakka saavuttanut. Pohjoisessa ei näkynyt merkkiäkään maasta, ei muuta kuin jääröykkiöitten ja harjanteitten sekasortoa, ja kun miehistä jo viisi oli niin huonossa kunnossa, että heitä täytyi reellä vetää, ei ollut mahdollista tunkeutua kauemmaksi pohjoista kohti. Markham sen vuoksi kääntyi takaisin. Kesäkuun 5:ntenä retkikunta saavutti maan, mutta kun 12 miestä nyt oli niin sairaana, etteivät he päässeet kulkemaan, täytyi siihen, Jäämeren aavalle rannalle, leiriytyä ja lähettää luutnantti Parr, joka vielä oli likimain voimissaan, 60 kilometrin päässä olevaan »Alertiin» apua hakemaan.

Nares tuli tällä retkellä saavutetuista kokemuksista siihen johtopäätökseen, ettei rekiretki napameren ahtojäätikön poikki pohjoisnavalle ole mihinkään vuodenaikaan mahdollinen, jos mieli kuljettaa mukana merikelpoinen vene.

Huhtikuun puolivälissä saapuivat luutnantti Beaumont ja t:ri Coppinger »Discoverysta» Nareksen talvimajaan, tarviten 10 päivää kulkeakseen kevyillä reillä 122 kilometrin matkan, niin röykkiöistä oli Robesonin kanavan jää.

Rekiretkiä Grönlantiin.

Eräs toinen retkikunta palasi lyhyeltä retkeltä Grönlannin rannikolle; se oli Robesonin kanavan yli päässyt verraten helposti.

Huhtikuun 20:ntenä luutnantti Beaumont lähti Rawsonin ja Coppingerin kanssa Grönlannin puolelle pidemmälle tutkimusretkelle, jolle jonkun matkaa seurasi apuretkikunta lisäeväitä viemään. Grönlannin puolella oli ranta Robesonin kanavan suussa hyvin jyrkkää ja korkeata ja luoteesta tulevat vahvat ahtojäät puskivat suoraan sitä vastaan, pusertuen rantajyrkänteitä vastaan sanoin kuvaamattomaksi sekasorroksi, niin että retkikunnan oli vaikea sivukaan päästä.

Epätoivon taistelu.

Seitsemän päivää kului 32 kilometriin. Beaumontin matkatessa edelleen leveän vuonon suitse Sherard Osborne vuonon suitse alkoi keripukki niin pahoin ahdistaa hänen joukkoaan, että hänen täytyi jättää enimmän osan leiriin lepäämään ja vain yhden miehen kanssa pehmeästä syvästä lumesta huolimatta jatkaa matkaa vuonon vastakkaiselle rannalle leveydelle 82°20', jonka jälkeen hänen täytyi palata takaisin. Paluumatkalla keripukki yltyi niin pahaksi, että lopulta vain Beaumont ja kaksi miestä kykeni vetämään, muita neljää oli osastoittain vedettävä kelkalla. Täten täytyi sama matka kulkea kahteen ja kolmeenkin kertaan, eikä päivässä päästy kuin puolentoista kilometriä eteenpäin. Vaikka Beaumont jätti jälkeensä sekä koneensa että liiat ruokavaratkin kuormaa vähentääkseen, oli hän kuitenkin tielle sortua, kun lisäksi Robesonin kanavan jää nyt oli niin reikäistä, ettei siitä päässyt yli »Alertiin». Lopulta vain johtaja ja yksi mies kykeni taivalta tekemään, mutta viime hetkessä tuli apuretkikunta vastaan ja sen avulla retkikunta pääsi Hallin vanhaan »Jumalan kiitoksen» satamaan. Kaksi miestä täällä kuoli.

Hallin vanhaan satamaan saapui toinenkin retkikunta, joka oli käynyt etelässä Petermannin vuonoa tutkimassa.

Omin voimin nämä sairaat retkikunnat eivät enää päässeet salmen poikki »Discovetyyn», vaikka niillä oli kaksi venettäkin mukanaan, vaan laivalle oli lähetettävä sana, millä kannalla asiat olivat, ja kapteeni itse tuli veresten miesten keralla apuun, jäitten jo alkaessa kanavassa vaelluksensa etelää kohti. Elokuun puolivälissä olivat kaikki jälleen koolla »Discoveryssa».

Rekiretkiä Grantin maalla.

»Alertista» oli yksi retkikunta käynyt tutkimassa Lady Franklinin salmen, jonka se huomasi syväksi, maan sisään pistäväksi vuonoksi. Maan sisäosissa oli syviä, glasierien peittämiä laaksoja.

Luutnantti Aldrichin rekiretkikunnasta tiesi palaava apuretkikunta toukokuun 3:ntena kertoa, että se oli reippaana jatkanut matkaa, vaikka keli olikin pehmeä. Kun keripukki alkoi toukokuussa tehdä laivallakin pahoin tuhoja, lähetti Nares varalta apuretkikunnan Aldrichia vastaan. Tämä saikin kotvan kulkea, ennenkuin kesäkuun 20:ntena tapasi palaavat siinä kunnossa, että he avun tulematta olisivat ehdottomasti tuhoutuneet. Suojaiset säät olivat sulattaneet lumen niin äkkiä, että Aldrichin oli paluumatkalla kovin vaikea päästä laaksojen poikki, etenkin kun keripukki oli ruvennut hänenkin joukossaan tuhoja tekemään.

Aldrich oli kartoittanut Grantin maan rantaa 354 km länteen »Alertista» lukien. Ranta oli kaartanut luoteesta länteen ja lounaaseen, eikä sen edustalla napameressä näkynyt millään puolella maata.

Paluumatka.

Retkikunnan huono terveydentila ja tieto siitä, ettei se nykyoloissa voisi enää saada sanottavia aikaan, sai Nareksen kääntämään keulan kotia kohti. Hänen laskujensa mukaan ei retkikunta olisi saanut muuta aikaan kuin korkeintain jatkanut rantain kartoitusta 80 kilometriä kumpaankin suuntaan, vaikka se olisi ollut asemillaan vielä toisenkin vuoden. Pohjoisnavalle olisi ollut turha yrittääkään.

Suurilla ponnistuksilla Nares sai »Alertin» väylään sitä suojelevain jääsärkkäin takaa. Laivain matka Baffinin lahteen oli sangen vaivalloinen ja vaarallinen; monta kertaa ne hädin tuskin suoriutuivat valtavain jäälohkareitten puserruksesta. Elokuun 11:ntenä Nares saavutti »Discoveryn» ja yhdeksän päivää myöhemmin molemmat laivat lähtivät yhdessä matkaa jatkamaan. Kennedyn kanavan eteläpäässä tavattiin ensimmäiset glasieri-jäävuoret; pohjoisempana oli ollut paljaita merijäävuoria, jotka kuitenkin olivat kylläkin samannäköisiä. Smithin salmessa ei jäistä enää ollut haittaa. Lokakuun lopulla molemmat laivat onnellisesti saapuivat kotimaahan.

Tulokset.

Englannissa tulokset herättivät pettymyksen tunteita, retkikunnasta kun oli toivottu niin paljon, mutta epäilemättä sen saavutukset kuitenkin olivat suuriarvoiset. Naparetki oli perustettu sille oletukselle, että Grinnellin maan jatkona oli toinen maa, jota olisi voitu kulkea navalle saakka, mutta Hallin näkemää ja nimittämää »Presidentin maata» ei ollut olemassakaan, vaan Grinnellin maan ranta kääntyi länteenpäin ja sen reunasta alkoi heti napameri valtavine jääröykkiöineen.

»Pohjoisnavalle mahdoton päästä», kuului ensimmäinen lyhyt tieto, jonka Nares kotia päästyään lähetti retkensä tuloksista, mutta juuri samaa tietä se lopulta valloitettiin, vaikka tosin paljon perusteellisemman valmistelun ja monella hukkayrityksellä saavutetun kokemuksen jälkeen. Nares ei voinut hankkia väelleen tuoretta lihaa. Siitä keripukki pääsi niin pahoin ahdistamaan hänen rekiretkikuntiaan.

Arktisen tutkimuksen klassillinen maa.

Huippuvuoria voimme pitää arktisen tutkimuksen klassillisena maana. Ne ovat siksi lähellä ja helposti saavutettavissa, että retkikunnat, joiden päämääränä ei ole ollut uusien maitten löytäminen ja yhä pohjoisempien leveyksien saavuttaminen, vaan napamaitten luonnontieteellisten olojen selvittäminen, helposti ovat voineet siellä käydä ja verraten mukavasti suorittaa työnsä. Sekä meren että maan jääilmiöihin että eläin- ja kasvikuntaansa nähden Huippuvuoret kuuluvat täyteen napamaailmaan.

Huippuvuoret ovat hyvällä syyllä saaneet nimensä, sillä terävinä vuorenhuippuina ne nousivat merestä ensimmäisten hollantilaisten purjehtijain niitä lähestyessä. Vuoret eivät tosin ole aivan korkeita, 500—1,200 metriä, mutta ne kohoavat kaikkialla melkein suoraan merestä, jättäen vain aivan kapean rantapaarteen. Vuorisimmat ovat Prinssi Kaarlen saari ja suuren Länsimaan keskiosa. Pohjoisessa ja etelässä vuoret ovat matalampia, rinteet loivempia, laaksot leveämpiä ja maalla on enemmän ylätasangon luonne. Vaikk'eivät suipot vuorenhuiput olekaan korkeita, ovat ne kuitenkin niin rosoiset ja rikkinäiset, että harvassa tapaa niiden vertaa. Särmät ja harjanteet ovat usein veitsen terävyiset ja hampaalliset kuin sahan terä. Joka askeleella siellä kiipeilijälle paljastuu uusia teräviä sakaroita ja äkkijyrkkiä, mitä ihmeellisimmän muotoisia kuiluja loppumaton moninaisuus.

Suuren Länsimaan länsirannalla on kolme syvää vuonoa, joista vuorostaan haarautuu syrjävuonoja. Suurin näistä vuonoista on Jäävuono. Pohjoisrannalta Wijdebai pistää niin syvälle, että melkein ulottuu siihen, mutta Länsimaan itärannalla on vähän ja enimmäkseen lyhyitä lahtia. Vuonoista jatkuvat ja haarovat laaksot, mutta ne ovat kaikki mereen saakka ulottuvain jäävirtain täyttämät, joten ne tuskin ensinkään esiintyvät maisemakuvassa. Nämä jäävirrat ovat alaosastaan monta kilometriä leveät. Jokia ei ole, kun jäävirrat päättyvät mereen, eikä lähteitä, kun maa, ylintä kamaraa lukuun ottamatta, on aina jäässä. Vuorilajeissa ovat edustettuina kaikkien geologisten aikakausien muodostumat.

Ilmasto tietysti on aivan arktinen, saariston pohjoisosa kun jo on navan puolella 80:llä leveyspiirillä. Napayötä kestää neljä kuukautta ja kesällä päivää yhtä kauan, mutta aurinko ei kesälläkään nouse 37 astetta korkeammalle ja vesihöyryä sisältävä ilmakehä pidättää suurimman osan sen lämmöstä. Ankarat, jäitten poikki puhaltavat tuuletkin jäähdyttävät ilmoja, mutta siitä huolimatta ovat Huippuvuoret paljon leudommat kuin Baffinin lahden ja Melvillen salmen vastaavat leveydet. Tämän vaikuttaa Golf-viita, joka huuhtoo saariston länsirantoja ja loppukesästä pohjoisrantojakin. Lounaisrannoilla meri sen vuoksi on jo huhtikuun lopulla laivaliikkeelle avoin mutta vuonoissa ja pohjoisrannalla jäät pitävät puoliaan elokuuhun saakka. Jo toukokuun lopulla sulaa lumi päivärinteiltä ja lumiraja nousee etelässä 600 metrin ja pohjoisessakin 250—300 metrin korkeuteen merenpinnasta. Länsimaalla vuoden keskilämpö on -8°, 6 C ja vain kahden kuukauden, heinä- ja elokuun, keskilämpö kohoo yli jäätymäpisteen. Sankat sumut ovat tavalliset ja kesälläkin on lumituiskuja.

Huippuvuorien luonto tekee tosin ensi näkemällä sangen kolkon ja toivottoman vaikutuksen, mutta joka sen elämän ilmiöihin ottaa perehtyäkseen, hämmästyy päinvastoin sen moninaisuutta ja pohjoiseen asemaan nähden suurta runsautta. Kapea rantakaistale ja vuorien merenpuoliset rinteet, sekä rannikon monet saaret, joista toiset ovat vuorisia, toiset lakeita ja hietaisia, ovat kasviston ja maaeläimistön tyyssijat. Puita ja pensaita ei ole, mutta jäkälien, sammalien ja pienien kukkakasvien lajirunsaus on suuri. Useimmilta ruohoilta varsi puuttuu ja kukat ovat aivan maassa kiinni, ja niin pieniä, että niitä tuskin huomaa. Maanisäkkäitä on vain neljä: peura, jääkarhu, napakettu ja hiiri, mutta lintuja on sitä enemmän, suurin osa vesilintuja. Saarilla ja vuorien rinteillä pesii ruokkeja lukemattomat laumat, Mutta meren riistaeläimet ne jo vanhastaan ovat sinne purjehtijoita houkutelleet.

Vuosisatoja tämä saaristo vesineen sai olla yksinomaan kalastajain toimialana ennenkuin tiedemiehet sinne löysivät. Ja olivatpa nekin miehet, jotka laskivat varsinaisen perustuksen Huippuvuorien luonnon tuntemiselle, valaanpyytäjiä, molemmat Scoresbyt, isä ja poika, joiden vaikutukseen vielä saamme palata Grönlannin tutkimisesta kertoessamme. Seitsemäntoista retkeä nämä molemmat valaanpyytäjät tekivät Huippuvuorille ja kahdentoista vuoden kuluessa saivat neljän miljoonan markan arvosta Jäämeren saalista. Nuorempi Scoresby oli hankkinut itselleen pätevän tieteellisen pohjan ja hän varsinkin saattoi runsaat havaintonsa kirjallisuuden omaisuudeksi, niin että hänen teoksensa kerrassaan ovat perustus tämän saariston tuntemiselle. V. 1806 William Scoresby laivallaan saavutti leveyspiirin 81°12"42', päästen likimain Huippuvuorien pohjoisimman kärjen tasalle.

Parry yritti tehdä Huippuvuorilta rekiretken Pohjoisnavalle, kuten olemme ennen kertoneet.

Tiedemiesten retkiä.

Samaan aikaan (v. 1827) kävi norjalainen geologi Keilhau sekä
Karhusaarella että Huippuvuorilla.

Vv. 1838—40 kävi saaristossa kolmena vuonna suuri ranskalainen retkikunta, johon kuului 14 etevää tiedemiestä, puolet skandinaaveja. Näiden retkien tuloksena oli suurenmoinen, 16 osaa käsittävä loistoteos.

Sven Lovén oli ensimmäinen ruotsalainen, joka v. 1837 teki Huippuvuorille retken, kiinnittäen huomiota varsinkin geologisiin seikkoihin.

Saariston jääilmiöitten ja pintamuotojen tutkiminen sai uuden merkityksen, kun Agassizin, kuulun ranskalais-amerikkalaisen luonnontutkijan, jääkausiteoria alkoi tieteessä valloitusretkensä ja avasi pohjoismaalaistenkin tutkijain silmät älyämään kotimaittensa lähimmän geologisen menneisyyden.

Ruotsissa professori Otto Torell oli ensimmäinen, joka vakaumuksella alkoi tutkia jääkauden ilmiöitä, selittääkseen niiden nojalla pohjoismaiden arvoitukselliset pintamuodot. Hän teki sitä varten retkiä sekä Alpeille, että semmoisiin arktisiin maihin, Islantiin, Grönlantiin ja Huippuvuorille, joissa yhä vieläkin on suuria maajäätiköitä ja näiden maata muotoilevaa ja rakentelevaa vaikutusta voidaan teossa ja toimessa tutkia.

Otto Torell.

Ensimmäisen retkensä Huippuvuorille Torell teki v. 1858 »Frithjof» nimisellä jahdilla, omalla kustannuksellaan. Tällä retkellä oli mukana nuori suomalainen luonnontutkija Niilo Adolf Erik Nordenskiöld, joka synnyinmaastaan karkoitettuna oli asettunut Ruotsiin ja siitä sai uuden kotimaan. Nordenskiöldin alana oli kivennäisoppi, kun taas ruotsalainen A. Quennerstedt seurasi mukana eläintieteilijänä.

Viikon jäissä risteiltyään retkikunta kesäkuun 18:ntena saapui Hornsundiin, Huippuvuorien Länsimaan eteläpäähän, ja näki siellä ihmeekseen, kuinka uskomattoman nopeaan saarien ja vuorien valkoinen talvivaippa katosi. Joka taholle tehtiin nyt retkiä, tutkittiin geologisia seikkoja, jäävirtoja ja moreeneja. Merestä pyydystettiin pohjanuotalla eläimiä ja kaloja. Belsundissa, joka on seuraava saman rannan vuono pohjoista kohti, ammuttiin lintuja ja nelijalkaisia maaeläimiä ja Nordenskiöld löysi fossiileja sisältäviä tertiäärikauden vuorinäytteitä ynnä kalkkikiviä ja piiliuskeita, joissa oli runsaasti kivihiilikauden kivettymiä. Tutkittuaan sitten edelleen Jäävuononkin ja luoteisrannalla käytyään retkikunta runsaan tieteellisen saaliin kerättyään palasi kotimaahan.

Torellin retki v. 1861.

Käytyään v. 1859 Grönlannissakin Torell sai sekä Ruotsin valtiolta että yksityisiltä runsaan kannatuksen, niin että hän v. 1861 saattoi varustaa suurisuuntaisemman retken Huippuvuorille. Höyrylaivaa — M'Clintockin retkellä ollutta »Foxia» — hän ei tosin saanut hankituksi, vaan täytyi tyytyä kahteen vähäläntään purjelaivaan, »Aeolukseen» ja »Magdalenaan», joille tiedemiehet jakautuivat. Paitsi Nordenskiöldiä lähtivät matkalle suomalaiset A.J. Malmgren, joka oli eläin- ja kasvitieteilijä, ja K. Chydenius, jonka ala oli fysiikka. Sitä paitsi oli mukana tanskalainen Petersen, joka Pennyn, Kanen ja M'Clintockin retkillä oli rekiretkeilyyn perehtynyt. Useita ruotsalaisia/tutkijoita oli niinikään mukana. Torellin aikomus oli tällä kerralla myös pyrkiä Huippuvuorilta pohjoista tai koillista kohti.

Jo toukokuun 21:ntenä laivat saapuivat Huippuvuorille, jossa työhön viipymättä ryhdyttiin. Chydenius alkoi luoteisrannalla tutkia jääoloja, eläintieteilijät pyydystää merenpohjasta eläimiä, joiden kauneus ja moninaisuus heitä hämmästytti, kasvitieteilijät ja geologit lähtivät maalle kokoilemaan, eikä pyssymiestenhään tarvinnut jouten istua. Retkikunta pujottelihe sitten pohjoisrannalla haittaavain jäitten keskitse Hinlopen-salmeen, joka erottaa Länsimaan Koillismaasta, mutta jääesteiden vuoksi se ei päässyt salmen suuta edemmäksi. Treurenbergiin eli Surun lahteen molemmat laivat kävivät ankkuriin, kolkkoon seutuun, jonka länsirannalla kymmenet haudat kertoivat tarinansa kaukana kotoaan tautiin sortuneista merimiehistä. Kuukauden pitivät jäät »Aeolusta» tässä lahdessa vankina, mutta tiedemiehet saattoivat tehdä pitkiä veneretkiä.

Valaanpyytäjät olivat kertoneet, että Suurvuonosta, joka erottaa Länsimaan Barentsin maasta ja Edgen maasta, on aivan kapea salmi Hinlopen salmeen, ja tätä lähtivät heinäkuun 10:ntenä Torell ja Nordenskiöld veneellä etsimään, mutta palasivat liian varhain takaisin. Chydenius teki veneretken Koillismaan luoteiskulmille ja palasi sitten toimittamaan Hinlopen-salmessa kolmiomittausta ja yllä mainittua salmea etsimään, joka kuitenkin jäi häneltäkin löytämättä. Torell ja Nordenskiöld kulkivat nyt veneellä Koillismaan pohjoisrannalle ja sen edustalla oleville Seitsensaarille ja palasivat Koillismaan kautta laivalle. Syyskuun 12:ntena retkikunta lähti paluumatkalle ja saapui 23:ntena onnellisesti Tromsaan.

Retkikunnan tarkoitus oli ollut tehdä Huippuvuorilta rekiretki napaa kohti, mutta se piti merijäätä siihen liian huonona ja epätasaisena. Jo edellisellä retkellä Torell ja Nordenskiöld olivat tulleet vakuutetuiksi siitä., että Petermannin käsitys sulasta napamerestä oli väärä. Retkikunnan runsaista tuloksista mainittakoon, että länsi-, pohjois- ja koillisrannikolla oli tähtitieteellisesti määritelty 60 pistettä, joten saaren kartta saatiin luotettavalle pohjalle. Fysikaaliset ja ilmastolliset havainnot olivat suuriarvoiset, Merivirtain tuomien kasvien avulla voitiin todistaa, että Golf-virta tunkeutuu Huippuvuorien pohjoisrannalle saakka. -Merenpohjan kasvullisuutta ja eläimistöä tutkittiin 2,560 metrin syvyyteen saakka; meren kasvullisuuden runsaus oli tiedemiehille täydellinen yllätys. Geologisten töitten täydennykseksi koottiin paljon kivettymiä, vuorilajeja ja kivennäisiä ja saariston maisemista sekä piirrettiin kuvia että otettiin valokuvia. Retkikunnan matkakertomuksen kirjoitti Carl Chydenius, kuollen kuitenkin v. 1864 kolmenkymmenen vuoden ikäisenä, ennenkuin sai työnsä valmiiksi.

Retkikunta oli keväällä huomannut, että Huippuvuorilta lensi pohjoista kohti paljon muuttolintuja, joka viittasi siihen, että sillä puolella täytyi olla joku vielä pohjoisempi maa. Peschel, kuulu saksalainen maantieteilijä, päätteli kuitenkin meren syvyyssuhteista, ettei tämä maa voinut olla pohjoisessa, vaan koillisessa — ja idän ja koillisen väliltä se sitten pian löydettiinkin.

Pari vuotta tämän retken jälkeen oli Huippuvuorien ympäryksillä hyvä jäävuosi ja näitä edullisia oloja hyväkseen käyttäen norjalainen laivuri Elling Carlson v. 1863 ensi kerran purjehti Huippuvuorien koko saariston ympäri. Koillismaan itäranta oli silloin vielä aivan tuntematon.

Torellin retkikunta oli Ruotsin tiedeakatemialta saanut tehtäväkseen tutkia, olisiko Huippuvuorilla mahdollista toimittaa astemittausta, joka ulottuisi pohjoisimmista saarista pääsaaren eteläkärkeen saakka. Chydenius suureksi osaksi ratkaisi tämän tärkeän kysymyksen, mutta epäsuotuisat tuulet ja jääsuhteet estivät häntä saattamasta työtä päätökseen.

Nordenskiöldin johtama retki.

V. 1864 lähetettiin Ruotsista sen vuoksi uusi, kolmas retkikunta, jonka tehtäviin muun muassa kuului tämän kysymyksen ratkaisu. Retken johto uskottiin nyt Nordenskiöldille; tähtitieteilijänä seurasi jälleen mukana Dunér, kasvitieteilijänä Malmgren.

Tällä retkellä voitiin poiketa Karhusaarelle, jonka rannoille veneillä on mahdollinen päästä vain kauniilla säällä. Retkeilijät nousivat maalle »Pormestarien portin», aaltojen kovertaman omituisen luonnonmuodostuksen läheisyydessä, jossa pesii tuhansia harmaita lokkeja, »pormestareita». Rantakallioon lyötiin rautavaaja, jotta vastaisuudessa voitaisiin verrata, onko maa kohonnut, vaiko laskenut. Saari on ylänkö, joka 30—75 metriä korkein äyräin jyrkkään laskee mereen. Ylängöllä on paljon pieniä järviä.

Karhusaarella poikettuaan retkikunta laski Huippuvuorille ja työskenteli ensin länsirannalla, jonka jälkeen se siirtyi Länsimaan itäpuolella olevaa Suurvuonoa tutkimaan. Retkikunta nyt löysi salmen, joka Suurvuonon päästä johtaa Hinlopen-salmeen ja joka oli jo vanhoille hollantilaisille valaanpyytäjille tunnettu, vaikka löytö sitten oli joutunut unohduksiin. Retkikunta kävi tämän aivan kapean yhdyssalmen pohjoispuolella kohoavalla, 890 metrin korkuisella Valkealla vuorella, jonka näköala luultavasti on Huippuvuorien suurenmoisin. Idän puolella oli Jäämeri, joka sillä kertaa todella oli jäitä täynnään ja mahdoton laivalla kulkea. Noin 150 kilometrin päässä oli idässä korkeita vuoria, jotka kohosivat pieniltä saarilta. Lännen puolella taas lepäsi katsojan edessä koko Länsimaa, »loppumaton, mittaamaton lumierämaa, josta siellä täällä häikäisevän valkoista pohjaa vastaan esiintyi kallioita jyrkkänä vastakohtana». Mitattuaan tältä vuorenkukkulalta kaikki tarvitsemansa kulmat retkeilijät palasivat laivaansa ja purjehtivat Länsimaan eteläniemitse sen länsirannalle, kulkeakseen pohjoista kohti niin kauas kuin suinkin. Kaarlen maan luona tuli kuitenkin vastaan kuusi veneellistä haaksirikkoisia, jotka palasivat Koillismaan itärannalta, hylättyään jäihin tarttuneen laivansa. Jäät pakottivat heidät sitten soutamaan Hinlopen salmen kautta Länsimaan pohjoisrannan ympäri länsirannalle, jossa oli parhaat toiveet tavata laivoja ja riistaa, jos täytyisi talvehtia. Nordenskiöld otti haaksirikkoiset laivaansa ja keskeytti tutkimustyönsä, palatakseen pienellä aluksellaan oikopäätä kotia.

»Sofian» retki.

V. 1868 Nordenskiöld sai toimeen neljännen ruotsalaisen retken Huippuvuorille ja tällä kertaa retkikunnan käytettäväksi annettiin oivallinen postihöyry »Sofia». Retken kustansivat muutoin Gööteporin rahaylimykset, joilta Nordenskiöld sitten myöhemminkin sai aulista kannatusta suurisuuntaisille tutkimustöilleen. Mukaan lähtivät luutnantti Palander, joka sitten johti »Vegan» Aasian ympäri, suomalaisia tutkijoita Malmgren ja Selim Lemström, ruotsalaisia m.m. kasvitieteilijät Th. M. Vries ja Sv. Berggren. Retkikunta oli kaikin puolin hyvin varustettu ja pätevä saamaan suuria aikaan.

»Sofia» poikkesi ensin Karhusaarelle, jonka tutkimiseen se käytti viisi päivää, ja lähti heinäkuun 27:ntenä Huippuvuorille matkaa jatkamaan. Nordenskiöld olisi tällä kertaa mieluummin lähtenyt itärannikolle, aluksi »Tuhannelle saarelle», jotka ovat Edge-maan eteläpuolella, mutta jäät sulkivat tien, jonka vuoksi »Sofia» laski länsirannikolle Jäävuonoon ja sieltä Prinssi Kaarlen maalle, jonne suurin osa tiedemiehistä jäi työhön, kun taas Nordenskiöld lähti laivalla länteen päin saavuttaakseen Grönlannin rannan, jolle ei laskettu olevan matkaa kuin 300 kilometriä. »Sofia» pääsi leveydelle 81°10' saakka, mutta Grönlannin rannikkoa oli jäitten vuoksi aivan mahdoton lähestyä. Nordenskiöld palasi sen vuoksi takaisin ja kävi Koillismaan pohjoisrannalla, jonka jälkeen hän palasi Länsimaan luoteisrannalle saamaan hiiliä, joita erikoinen höyrylaiva oli sinne tuonut. Hiililaivalla palasi viisi tiedemiehistä kotimaahan, mutta Nordenskiöld neljän keralla jäi töitään jatkamaan.

Käytyään Hinlopen-salmessa »Sofia» sitten lähti Amsterdam-saarelta, Länsimaan luoteiskulmasta, tunkeutumaan pohjoista kohti, mutta lokakuun 4:ntenä, jolloin se oli saavuttanut leveyden 81°42', laiva ankarassa tuulessa sai vuodon, joka pakotti palaamaan takaisin, vaikka vuoto voitiinkin väliaikaisesti tukkia. »Sofia» oli täten tunkeutunut kauemmaksi pohjoiseen kuin ainoakaan laiva sitä ennen.

»Sofia» palasi siis etelään ja koetti nyt, Länsimaan eteläpäitse kiertäen, tunkeutua itään, jossa oli nähty erillisiä saaria, vaikk'ei kukaan ollut voinut niihin tarkemmin perehtyä. Jäät kuitenkin sulkivat tien, jonka vuoksi keula oli käännettävä kotia kohti. Lokakuun 20:ntenä 1868 »Sofia» saapui Tromsaan.

Vaikk'ei tämä retkikunta kauempaa viipynyt työmaallaan, saavutti se kuitenkin sangen suuria tuloksia, kuten Nordenskiöld eräässä kirjeessä lausui. Karhusaari ensinnäkin huomattiin noin kolme kertaa pidemmäksi kuin siihen saakka oli luultu. Karhusaaren kasvullisuus oli karumpi kuin Huippuvuorten pohjoisimmankaan saaren. Siihen kuului noin 80 sammallajia, joita kosteimmilla paikoilla on niin runsaasti, että ne tekevät vihannan niityn vaikutuksen. Korkeampia kasveja oli vain 30 lajia. Itärannalta löydettiin sangen vahva kivihiilimuodostuma, jonka jo Keilhau oli huomannut. Sen päätettiin olevan kivihiilikaudelta, eikä tertiäärikaudelta kuten Huippuvuorien kivihiilikerrokset. Karhusaaren varsinaiset asukkaat ovat linnut, etenkin ruokit, kuikat, myrskylinnut, punahanhet ja lokit. Huippuvuorien maantiedettä edistettiin kartoittamalla Jäävuonon perimmäiset pohjukat, »Prinssi Kaarlen maan» salmi, Liefdebai y.m. »Luotaukset, joita toimitimme etenkin Ruotsin ja Huippuvuorien välillä, täydentävät sekä maantieteellisessä että tieteellisessä suhteessa tietojamme maapallosta. Matka, jonka elokuun lopulla teimme mutkitellen pitkin jäänreunaa, täydentää tietojamme napasyvänteestä. Fyysikkomme ovat loppuun suorittaneet magneettiset havainnot niillä paikoilla, missä retkikuntamme viipyi. Eläintieteilijät ja kasvitieteilijät tuovat vuoren korkuisia kokoelmia ja Huippuvuoret ovat nyt tässä suhteessa paremmin tunnetut kuin maapallon enimmät maat. Karhusaarelta olemme koonneet runsaasti kivihiilikauden palmuihin kuuluvia kivettymiä. Jäävuonosta ja Königsbaista olemme koonneet useiden, paljon nuorempaan mioseenikauteen kuuluvain kasvien (Taxodiumin, plataanien y.m.) painalmuksia, jotka osoittavat, että Huippuvuorilla siihen aikaan vallitsi lauhkea ilmasto. Sitä paitsi olemme Jäävuonosta löytäneet krokotiilimaisen eläimen valtavan suuria luita, jotka ovat kivihiilikauden ja mioseenikauden väliseltä trias-kaudelta.» Mainittakoon vielä, että eräät suolöydöt osoittivat Huippuvuorilla hyvin myöhäisenäkin geologisena aikana vallinneen nykyistä lauhkeamman ilmaston. Ja vihdoin tuli Nordenskiöld tällä retkellä vakuutetuksi siitä, että napa 82:lta leveysasteelta alkaen on jääkalotin peittämä, jonka vuoksi sitä on mahdoton laivalla saavuttaa. Joka tahtoo navalle tunkeutua, sen tulee matkata reellä.

Ruotsalaisten retkikuntain ohella tekivät useat yksityisetkin, sekä tiedemiehet että urheilijatkin, Huippuvuorille retkiä, täyttäen varsinkin saariston itäpuoliskon tietoaukkoja. Ja pyyntilaivainkin laivurit kiinnittävät entistä enemmän huomista näkemiinsä vähän tunnettuihin saariin.

Nordenskiöld teki v. 1870 matkan Länsi-Grönlantiin, jossa hän hankki kokemuksia koiravaljakoiden soveliaisuudesta juhdiksi navalle tehtävällä rekiretkellä, ja tällä retkellä kerätty tieteellinen aineisto vaati niin paljon työtä, ettei hän v. 1871 voinutkaan lähteä Huippuvuorille, kuten hänen aikomuksensa oli ollut. Ruotsin hallitus aikoi viimeksi mainittuna vuonna anastaa koko saariston ja perustaa sinne pysyvän tieteellisen aseman ja siirtokunnan, mutta Venäjän vastalauseen johdosta tämä tuuma raukesi tyhjiin.

Nordenskiöldin retki vv. 1872—73.

V. 1872 Nordenskiöld jälleen lähti vanhalle työmaalleen, tällä kertaa talvehtimista varten varustettuna. Retkikunnan kustansivat jälleen pääasiallisesti gööteporilaiset, kauppias Oscar Dickson ennen muita, mutta valtiokin antoi melkoisia summia ja tiedeakatemia antoi tieteellisille töille voimakasta apua. Hallitus antoi käytettäväksi »Polhem» nimisen rautaisen postihöyryn täysine varustuksineen ja evästyksineen ja »Gladan» nimisen prikin, ynnä 25,000 taaleria. Höyrylaivat »Onkel Adam» ja »Mimer» lähtivät sitä paitsi avuksi kuljettamaan Huippuvuorille talvimajaa, jossa oli kuusi huonetta, kyökki, ruokahuone, leipomo ja perunakellari, kolmea havaintovajaa, poroja ja poronjäkälää ynnä kivihiiliä. Asema aiottiin perustaa Koillismaan pohjoisrannalla olevalle Parryn saarelle, jolta Nordenskiöld aikoi lähteä napaa kohti pyrkimään. Retkikuntaan kuului paitsi johtajaa luutnantti Palander ja useita tiedemiehiä, joista mainittakoon kasvitieteilijä Kjellman.

Heinäkuun 21:ntenä 1872 ruotsalainen retkikunta lähti Tromsasta ja saapui elokuun alkupäivinä Huippuvuorien luoteisrannalle, jossa kuitenkin oli niin valtavasti jäitä, ettei Koillismaan pohjoisrannalle ollut mahdollista päästä. Porot, joita oli mukana 40, sillä niillä Nordenskiöld aikoi naparetkensä tehdä, laskettiin Norjalaisten saarelle maihin, kunnes syyskuun alussa jäät sen verran hajaantuivat, että kävi mahdolliseksi jatkaa matkaa.

Kuormalaivain piti tavarat perille vietyään palata oikopäätä takaisin, mutta syyskuu ja lokakuu kuluivat, ilman että niitä Ruijaan kuului, ja lisäksi kaivattiin kuutta norjalaista pyyntilaivaakin. Kun näillä ei ollut talvieväitä, sen enempää kuin Nordenskiöldin kuormalaivoillakaan, oli Huippuvuorille siis jäänyt 105 henkeä, joilla ei ollut eväitä.

Norjan hallitus ryhtyi asiasta tiedon saatuaan viipymättä avustustoimiin.

Marraskuussa lähti Tönsbergistä luja höyrylaiva »Albert» kapteeni-luutnantti Otton johdolla Huippuvuorille pyrkimään. Vähän sen jälkeen kuin se oli Tromsasta marraskuun 20:ntenä lähtenyt matkaa jatkamaan, saavutti sen pieni perässä lähetetty höyry, joka toi seuraavat Huippuvuorilta saadut tiedot: »Pepita», yksi kaivatuista pyyntilaivoista, oli 18 miehen kera saapunut Hammerfestiin ja toinen, »Jacobine» niminen, jossa oli 20 miestä, oli samaan aikaan, 4 p. marraskuuta, päässyt jäistä Huippuvuorten luoteisrannalla, vaikka se sitten oli lumimyrskyssä kadonnut näkyvistä. Nämä 38 miestä muodostivat neljän pyyntilaivan miehistön ja kahden jäljelle jääneenkin laivan miehistöistä oli 18 lähtenyt veneillä pitkin Länsimaan rantaa Jäävuonoon, jonka arveltiin olevan sulana. Neljä laivoista oli kaikkine saaliineen jätetty jäihin Huippuvuorien pohjoisrannalle.

Ruotsalainen retkikunta oli laivoineen Mosselbaissa, Länsimaan pohjoisrannalla, ja kaikki porot olivat päässeet karkuun.

»Albert» palasi nyt Hammerfestiin, mutta lähti jo samana päivänä uudelleen matkaa jatkamaan. Välttääkseen napayön pimeydessä Karhusaaren ja sen ympärille keräytyvät jäät »Albert» kiersi sen länsipuolelta. Marraskuun 24 päivänä nousi kuitenkin ankara myrsky, joka vahingoitti laivaa niin pahoin ja raivosi niin hellittämättä, ettei ollut muuta neuvoa kuin joulukuun 1:nä kääntyä takaisin Tromsaan.

Siellä ei kuitenkaan säikähdytty, vaan lähetettiin »Isbjörn» niminen pyyntialus viipymättä koettamaan, olisiko sillä parempi onni. Sumusta, lumimyrskystä ja napayön pimeydestä huolimatta tämä pieni alus jouluaattona 1872 lähti liikkeelle ja saapui tammikuun 7:ntenä 1873 Karhusaarelle, mutta meri oli siitä eteenpäin niin täynnään jäähyyhmää, etteivät sen voimat riittäneet väylän avaamiseen, vaan täytyi sen palata takaisin.

Tammikuun lopulla lähetettiin Tönsbergistä vielä kolmas laiva, uusi oiva höyrylaiva »Grönland», Huippuvuorille apua viemään, mutta tämäkin yritys epäonnistui.

Ruotsalaisen retkikunnan kaikki yritykset päästä Parryn saarelle, jossa se aikoi talvehtia, olivat turhat, jonka vuoksi talvisatamaksi valittiin Mosselbai, johon jäät jo syyskuun 6:ntena sulkivatkin molemmat laivat, niin että eväitten täytyi riittää 67 hengelle, vaikka niitä oli otettu mukaan vain 21:lle. Suuri vahinko oli, kun porot lappalaisten huolimattomuuden vuoksi pääsivät karkaamaan. Sitten saapui tieto, että saaren luoteiskulmalle oli jäihin tarttunut kuusi norjalaista pyyntilaivaa, joitten eväät eivät riittäneet kuin uuteen vuoteen. Ennenkuin näiden kuitenkaan tarvitsi turvautua retkikunnan eväihin, mursi myrsky jäät hajalleen ja 38 pyyntimiestä pääsi marraskuun alussa purjehtimaan pois. Nämä sitten saapuivatkin onnellisesti Tromsaan, kuten jo kerroimme. Kaksi norjalaista, tunnettu jäämeren purjehtija Mattilas kokkinsa keralla, jäi jäätyneihin laivoihin, joiden luota heidät sitten tavattiin veneihinsä kuolleina. He olivat luultavasti pyrkineet Mosselbaihin, mutta paleltuneet kuoliaaksi.

Loput 17 pyyntimiestä olivat jo lokakuun toisella viikolla lähteneet Jäävuonoon, johon kesällä oli rakennettu talo ruotsalaista kaivosyritystä varten — oli aikomus hyödyntää sikäläiset fosfaattikerrokset — ja tuotu ruokavaroja. Lokakuun 14:ntenä 1872 miehet olivatkin saapuneet perille ja asettuneet taloon talveksi, mutta kun eräs norjalainen höyrylaiva tuli sinne seuraavassa kesäkuussa, tapasi se kaikki seitsemäntoista kuolleina. Luultavasti he olivat sortuneet keripukkiin. Ymmärtämättömyys ja huono homma, johdon puute, oli syynä heidän tuhoonsa. He eivät olleet millään tavalla vaivanneet itseään, eivät tehneet mitään töitä eivätkä syöneet kasviksia, joita oli suuret varastot, vaan suolattua lihaa, jonka on huomattu suuresti edistävän keripukkia.

Ruotsalaisten talvimajassa pidettiin miehiä kautta talven ankarassa työssä, jonka vuoksi terveys pysyikin koko talven oivallisena. Vain yksi mies kuoli keuhkotulehdukseen, toinen tapaturmaisesti. Retkikunta asui erittäin mukavassa ja lämpimässä talossaan, joka sai nimekseen »Polhem», ja oli kaikin puolin tyytyväinen talvimajaansa, vaikka annoksia olikin täytynyt melkoisesti vähentää. Helmikuun 28:ntena 1873 näyttäytyi aurinko ensi kerran napayön jälkeen.

Huhtikuun 24 päivänä alkoi rekiretki pohjoisnapaa kohti. Kolmella reellä, kaksi venettä mukaan ottaen, lähti kaikkiaan 16 miestä liikkeelle, Parry saari aluksi matkan määränä, jonne retkikunta monta vastusta voitettuaan saapuikin toukokuun 16 päivänä. Tälle saarelle viikon eväät jätettyään retkikunta, johon kuului 11 miestä, näillä 45 päivän eväät, kulki Phippsin saarelle, joka on leveydellä 80°42', edellisestä seuraava pohjoiseen päin, mutta sieltä näytti, korkealta vuorelta katsoen, edessäpäin oleva ajojää niin huonolta, että Nordenskiöld päätti luopua naparetkestä, koska päivämatkat olisivat supistuneet niin pieniksi, ettei olisi kauaskaan päästy. Hän lähti sen sijaan seuraamaan Koillismaan silloin aivan tuntematonta pohjoisrantaa itäänpäin, kulkeakseen sitten soveliaalta kohdalta maajäätikön poikki, joka kilpenä peittää koko Koillismaan. Se oli ensimmäinen tämäntapainen matka, mitä vielä oli tehty, ja otaksuttiin sillä olevan suuri tieteellinen merkitys.

Koillismaan poikki.

Phippsin saarelta Kap Platoniin, Koillismaan pohjoisimpaan kärkeen, retki kulki jään poikki, joka oli täynnään kolmesta kymmeneen metriin korkeita jääröykkiöitä. Saavuttuaan toukokuun 31:ntenä Saukkosaarelle Nordenskiöld nousi eräälle kalliolle, josta näkyi sekä itää että pohjoista kohti, eikä nähnyt maata millään suunnalla.

Edessä oleva sula sai hänet sitten kääntymään maajäätikölle. Tämä kohoo reunoiltaan 600—800 metrin korkuiseksi kilveksi, joka valuu itää kohti ja päättyy jyrkkään jääseinämään, jolle siltä puolen on mahdoton nousta. Kun jäätikön sisästä ei kohoa ensinkään vuoria, on tämä glasieririntama levein, mitä tunnetaan.

Kesäkuun 4:nä retkeilijät, Nordenskiöld ja Palander apulaisineen, nousivat maajäätikölle, jolla heidän ensimmäiset kokemuksensa olivat sangen vaaralliset. Nordenskiöld tästä kertoo: »Tuskin olimme kulkeneet 2,000 jalkaa edelleen, kun eräs miehistömme aivan tasaisella paikalla katosi niin sukkelaan, ettei edes ennättänyt apua huutaa. Kun säikähtyneenä katsoimme reikään, johon hän oli kadonnut, huomasimme hänen killuvan vetohihnan päässä, johon hän oli poronvetovyöstä kiinnitetty, syvän kuilun päällä… Hänet kiskottiin ylös, eikä hän ollut mitenkään loukkaantunut… Jos hänen käsivartensa olisivat luiskahtaneet vetoköydestä, joka oli vain yksinkertainen hihna, olisi hän ollut kuoleman oma.»

Jäätiköllä oli paljon haittaa jääsumusta, joka toisinaan täytti joka kuopan valkoisella läpinäkymättömällä hunnulla, niin että oli mahdoton vain näön mukaan erottaa pientä kuoppaa ammottavasta halkeamasta. Toisinaan taas »pieninkin tuulenpuuska ajoi pitkin jään tasaista pintaa hienoa lumipölyä, joka tunkeutui joka paikkaan ja oli meille yhtä kiusallista kuin erämaan hieno hiekka Saharassa matkustaville. Tämä hieno, tuulen uupumatta eteenpäin ajama lumipöly silitti ja kiilloitti maajäätikön yläpinnan, niin että mielestämme kuljimme pitkin voittamattoman moitteetonta ja tahratonta valkoista marmoripermantoa.»

Kesäkuun puolivälissä retkeilijät pari viikkoa kestäneen, 190 km pitkän vaelluksen jälkeen saapuivat maajäätikön eteläreunalle, jossa napamaiden punainen Saxifraga aivan jäätikön reunassa oli ensimmäinen toivottamaan heidät tervetulleiksi elävien ilmoille.

Varastojen ehtyminen pakotti retkikunnan jo heinäkuussa palaamaan kotimaahan yrittämättä edes käydä kuningas Kaarlen maalla, jolle ehkä olisi ollut mahdollista reellä kulkea.

Kaiken kaikkiaan olivat 1872—73 vuosien retken tulokset vähäiset verrattuina suuriin valmistuksiin, mutta vaikeudetkin olivat tavallista suuremmat ja sitä laatua, että niitä oli ennakolta mahdoton arvata.

Huippuvuorien fossiilit.

Ruotsalaisten retkikuntain tuomat kasvifossiilit sai käsitelläkseen sveitsiläinen professori O. Heer, joka tällä alalla oli aikansa etevin erikoistutkija. Tutkimustensa perustuksella hän saattoi päättää, että mioseenikaudella Huippuvuorilla oli rehevä kasvullisuus — kypressineen, koivuineen, sequoioineen, tammineen ja plataanineen — ja että ne samaan aikaan Grönlannin, Frans Josefin maan ja Novaja Zemljan kanssa kuuluivat yhteen suureen mantereeseen, jolla oli mannerilmasto.

Grönlanti.

Olemme jo lyhyesti maininneet ne yritykset, joita Tanskasta ja Norjasta tehtiin Grönlannin vanhain islantilaisten siirtokuntain etsimiseksi, ja kristinuskon tuomisesta eskimoille. Seuraavassa kerromme näistä toimista vielä muutamia lisäpiirteitä.

V. 1411 saapui Islantiin Grönlannista laiva, joka toi, mikäli on tiedossa, viimeisen tiedon Grönlannin islantilaisista siirtokunnista. Tämän laivan lähtiessä siellä vielä oli valkoisia siirtolaisia, mutta seuraava laiva, jonka matkasta meillä on tietoja, ei tavannut enää mitään.

Ei kuitenkaan aivan kauaa kulunut, ennenkuin heimolaiset valtameren tällä puolella jälleen muistivat Punaisen Eerikin siirtokunnat ja ryhtyivät toimiin päästäkseen uudelleen niiden yhteyteen ja viedäkseen niille apua ja — kantaakseen veroja, jos ne olivat tuon vuosisatasen säilyneet, jonka olivat olleet kateissa.

Jo kuudennentoista vuosisadan alkupuolella Tanskan kuningas Kristian II arkkipiispansa keralla suunnitteli retkeä Grönlantiin, mutta tuuma jäi toteutumatta. Fredrik I:n aikana sitä harkittiin Norjassa, mutta tämäkin aije raukesi. Vuosisadan keskivaiheilla Fredrik II ryhtyi puuhiin, mutta vasta kun Frobisher (II, s. 431) oli Grönlannissa poikennut ohi purjehtiessaan, ryhdyttiin Tanskassa täydellä todella retkikuntaa varustamaan. Sen johto uskottiin englantilaiselle John Alldaylle, joka oli ollut Frobisherin matkalla mukana, ja 26 p. elok. 1579 tämä retkikunta, johon kuului kaksi laivaa, todella saapui Grönlantiin, mutta ei jäiden vuoksi päässyt maihin, vaan palasi tyhjin toimin takaisin. Luultavasti se pyrki itärannalle, joka aina on melkein saavuttamaton, sillä itärannalla luultiin Eystribygdin, Eerik Punaisen pääsiirtokunnan olevan.

V. 1581 Mogens Heinesen, Bergenissä asuva färöläinen, teki omalla kustannuksellaan uuden yrityksen, mutta tämäkään kokenut purjehtija ei päässyt maihin.

Uutta vauhtia saivat tanskalaisten yritykset, kun John Davis (II, s. 457) kolmella matkalla oli tutkinut Grönlannin lounaisrannikon leveydelle 72°12' saakka. Kuningas Kristian IV, jota jalojen metallien toivo suuresti kannusti, lähetti v. 1605 kolme laivaa, jotka etsiskelivät Grönlannin rantoja tarkemmin, mutta eivät tavanneet muita asukkaita kuin eskimoita, joista viisi väkisin tuotiin Tanskaan. Eripuraisuus ja miehistön niskoittelu estivät suuriakaan aikaansaamasta. Seuraavana vuonna kuningas lähetti viisi laivaa, mutta näiden matka oli niin vastuksellinen, etteivät ne muuta aikaan saaneet kuin ryöstivät mukaansa viisi alkuasukasta. Vaikka nämä suuret yritykset olivat niin huonosti päättyneet, lähetettiin v. 1607 vielä kaksi laivaa Eystribygdiä etsimään, mutta kun vanhan siirtokunnan yhä luultiin olevan itärannalla, joka on jäiden saartama, ja väkikin kapinoi, täytyi retkikunnan palata takaisin tyhjin toimin. Näillä retkillä oli, paitsi muita englantilaisia, mukana myös kuulu William Baffin.

Seuraavina aikoina sekä englantilaiset että hollantilaiset tutkivat Grönlannin rantoja, jälkimmäiset seuraillen itärantaakin sangen kauas pohjoiseen, mutta tanskalaiset sitä vastoin jättivät sikseen asutuksien etsiskelyn, vaikka he lähettivätkin näille vesille pyyntialuksia. Seitsemännentoista vuosisadan jälkipuoliskolla lähetettiin tutkimusretkikuntiakin, mutta ne eivät saaneet sanottavia aikaan.

Hans Egede.

Hans Egede, eskimoitten apostoli, joka oli syntynyt Frondnäsissä Ruijassa, oli Lofotenissa pappina, kun hänen mielessään kypsyi ajatus lähteä Grönlannin vanhoja siirtokuntia etsimään ja kristinuskoa levittämään. Perustettuaan Bergenissä pienen kauppakomppanian yrityksensä tueksi hän toukokuun 3:ntena 1721 lähti Grönlantiin, rakentaen ensimmäisen asemansa »Toivon saarelle», lähelle nykyistä Godthaabia, samojen suurien vuonojen suuhun, joiden varrella muinoisen Vestribygdin talot olivat.

Asemaltaan Egede aluksi teki joka suunnalle retkiä tutustuakseen maahan ja kansaan. Jo v. 1723 kehoitti Tanskan kuningas häntä kaikin mokomin pyrkimään Grönlannin itärannalle Eystribygdiä etsimään. Egede lähtikin sitä varten hakemaan salmea, jonka luultiin kulkevan Grönlannin poikki ja jota olisi ollut mukavin kulkea itärannalle, mutta kun hän tuli sille paikalle, jossa kartan mukaan salmen piti olla, ei siitä löytynyt kuin syvä vuono ja eskimot vakuuttivat, ettei semmoista salmea ole Grönlannissa missään. Egede koetti nyt kulkea itärannalle Kap Farvelin ympäri, mutta väkensä vastahakoisuuden vuoksi hänen täytyi luopua tästäkin yrityksestä.

Viisitoista vuotta Egede vaikutti Grönlannissa eskimoitten kesken lähetyssaarnaajana, vaimonsa uskollisesti avustamana. Monta vastoinkäymistä hänen täytyi tällä ajalla voittaa. Kauppakomppania lakkautti toimintansa, mutta sen sijaan Tanskan hallitus alkoi pitää Grönlannista huolta, lähettäen sinne v. 1728 maaherran virkamiehineen, ja tämän ensi työ oli muuttaa Egeden asema mantereelle, jonne Godthaab syntyi. Seuraavana vuonna maaherra kulki lähellä olevan pitkän Ameralik vuonon päähän yrittääkseen maan poikki itärannalle, mutta tämä yritys osoittautui kerrassaan mahdottomaksi.

Tanskan hallitus aikoi taas heittää Egeden oman onnensa nojaan, mutta muutti lähetyssaarnaajan pyynnöstä mieltään ja sen sijaan lähettikin Grönlantiin enemmän lähetyssaarnaajia, kolme hernhutilaisveljestä, jotka lähelle Godthaabia perustivat asemansa. Eräs Kööpenhaminan etevimmistä kauppiaista sai Grönlannin kaupan erikoisoikeudekseen ja hänen toimestaan perustettiin useita uusia kauppa-asemia. Egede muutti v. 1735 vaimonsa kuoltua Kööpenhaminaan, jossa hän kuolemaansa saakka valmisteli Grönlantiin lähetyssaarnaajia.

Muinoinen Eystribygd.

V. 1751 lähetettiin Godthaabista Peder Olser Wallöe pyrkimään eteläniemen ohi itärannalle, Eystribygdiä etsimään. Hänellä oli vain yksi iso eskimovene, umiak, ja kuusi eskimoseuralaista, joista neljä oli naisia, mutta rohkeasti hän kuitenkin lähti matkaan, tutkien ennen talven tuloa tarkkaan suuren saarekkaan Tunnudliarbik vuonon ja sen eteläpuolella olevan Igaliko vuonon, joista edellisen, vanhan Eerikin vuonon, pohjassa oli Punaisen Eerikin talo Brattahlid, jälkimmäisen, vanhan Einarin vuonon, pohjukassa Gardat, Grönlannin muinainen piispankartano. Myöhemmin on näiden vuonojen rannoilta löydetty 150 talon rauniot, mutta Wallöe ei näytä aavistaneen, että tämä todella oli muinoinen Eystribygdi. Talvi yllätti hänet Igaliko-vuonossa, jonka suuhun, myöhemmin perustetun Julianehaabin seudulle, hän asettui seuraavaa kesää odottamaan.

Jo seuraavassa huhtikuussa Wallöe kulki edelleen Agluitsok vuonoon, joka on kappaleen matkaa lähempänä eteläpäätä ja jossa saadaan erinomaisen runsaasti Grönlannin silliä, Mallotus arcticusta. Kesäkuussa hän saapui Unartokin lämpöisille lähteille ja heinäkuun 6 p. ensi kerran leiriytyi Grönlannin itärannalle. Vain satakunnan kilometriä hän pääsi itärantaa nousemaan, sitten jäät pakottivat palaamaan takaisin ja paluumatkalla viettämään Agluitsok-vuonossa toisenkin talven, ennenkuin pääsi siirtokuntiin. Retken tulokset olivat varsinaiseen tarkoitukseen nähden aivan kielteiset, mutta sillä oli suuri maantieteellinen merkitys.

V. 1774 Tanskan hallitus otti Grönlannin kaupan omiin käsiinsä ja perusti seuraavana vuonna Julianehaabin, johon pian sen jälkeen syntyi lähetysasemakin. Jälleen lähetettiin laivaretkikunta itärannalle pyrkimään, mutta huonosti johdettuna se meni kerrassaan myttyyn. Hans Egeden pojanpoika Kristian Egede teki sitten pienemmällä purjelaivalla montakin yritystä, mutta ne raukesivat kaikki jääesteiden ja myrskyjen vuoksi tyhjiin.

Sen verran Kristian Egede kuitenkin luuli saaneensa selville, ettei Eystribygdiä tarvinnut Grönlannin itärannalta etsiä, ja holsteiniläinen oppinut von Eggers julkaisi v. 1792 tutkimuksen, jossa hän kaikkien koottujen ainesten nojalla tuli siihen johtopäätökseen, että Punaisen Eerikin siirtokunta olikin ollut Grönlannin länsirannan eteläosassa. Tanskassa tämä käsitys nyt pääsi valtaan ja samalla itärannikko menetti vetovoimansa ja huomio seuraavana aikana kiintyi länsirannan tutkimukseen ja sen luonnonvarain hyödyntämiseen.

Jo viime vuosisadan alkupuolella joutui Grönlannin luonto tieteellisenkin tutkimuksen alaiseksi. Karl Ludwig Giesecke, joka nuorempana oli ollut näyttelijä ja kirjailija ja muun muassa kirjoittanut suurimman osan Mozartin »Taikahuilun» libretosta, sekä sittemmin ruvennut mineralogiaa harrastamaan ja nimitetty preussilaiseksi vuorineuvokseksi, oli Fär-saaret tutkittuaan v. 1807 matkustanut Grönlantiin hankkiakseen sieltä näytteitä kivennäiskauppaansa. Napoleonin sotien vuoksi hän tuli viettäneeksi täällä kahdeksan vuotta ja sillä ajalla hän oppi tuntemaan Grönlannin länsirannikon tarkemmin kuin kukaan muu. Hänen tutkimuksensa loivat perustuksen Grönlannin geologialle.

Tanskalainen Morten Wonnskjold teki samoihin aikoihin Grönlantiin kasvitieteellisen tutkimusretken. Kotimaahan palattuaan hän julkaisi teoksen, jossa hän uudelleen kannatti sitä käsitystä, että Eystribygd perältäkin oli ollut itärannikolla, ja siten tämä vanha harhaluulo uudelleen pääsi joksikin aikaa vallitsevaksi.

Scoresbyt itärannikolla.

Ensimmäiset, jotka, Wallöetä lukuunottamatta, todella pääsivät Grönlannin salaperäiselle itärannalle ja tutkivat sitä melkoisen matkan, olivat skotlantilainen valaanpyytäjä William Scoresby ja hänen samanniminen poikansa.

Vuonna 1817 englantilaiset valaanpyytäjät, nuorempi Scoresby muiden mukana, syysmyöhällä toivat sen tiedon, että Grönlannin ja Huippuvuorien väliltä oli lähtenyt liikkeelle suunnattomat määrät ajojäitä. Englannissa tästä päätettiin, että tilaisuus arktisiin tutkimuksiin oli tavallista suotuisampi, ja John Ross sen johdosta seuraavana vuonna lähtikin jäämerenmatkalleen, josta olemme ennen kertoneet. Vasta v. 1822 Scoresbyt lähtivät liikkeelle tutkiakseen Grönlannin itärannikkoa, jonka nyt otaksuttiin olevan helpomman saavuttaa. Grönlannin itärannan he tapasivat leveydellä 74°6' ja kartoittivat sitä leveydelle 69°13', löytäen suuren Scoresbyn-salmen eli vuonon ja nousten neljässä kohden maihin. Alkuasukkaita he eivät tavanneet, vaikka kyllä heidän asumustensa pohjia, mutta eläinkunta oli odottamattoman runsas, joka taas johtui itärannikon runsaasta ruohokasvullisuudesta. Etenkin peuroja ja jääkarhuja oli runsaasti, hyönteisiä suunnattomasti. Scoresbyittenkin varsinainen tarkoitus oli Eystribygdin löytäminen, mutta siitä ei näkynyt merkkiäkään.

Seuraavana vuonna kapteeni Clavigering jatkoi Scoresbyitten työtä. Hän tapasi Grönlannin rannan leveydellä 74°30', pohjoisempana siis kuin Scoresbyt. Jätettyään kapteeni Edward Sabinen eräälle saarelle pendelihavainnoita tekemään Clavigering teki rantaa pitkin venematkan pohjoista kohti, tavaten sulaa vettä ja lauhkeita ilmoja. Vieläpä hän tapasi alkuasukkaitakin, jotka sanomattomasti hämmästyivät valkoisia vieraitaan, mutta paljon arasteltuaan kuitenkin lopulta taipuivat tekemään heidän tuttavuuttaan.

Graah.

Nämä retket herättivät Tanskassa mitä suurinta huomiota, etenkin kun pelättiin jonkun ulkovallan ehkä anastavan Grönlannin itärannan — vain sattuma oli estänyt Scoresbyta valtaamasta tutkimansa rannan Suur-Britannialle. Tanskan hallitus lähetti luutnantti W.A. Graahin luonnontutkija J. Vahlin ja mineraloogi Pinglin kanssa nousemaan Grönlannin itärantaa etelästäpäin veneillä aina siihen saakka, minne Scoresbyt olivat päässeet.

Tutkittuaan Julianehaabin seudun vanhoja raunioita Graah kahdella suurella nahkaumiakilla eli naistenveneellä 1829 lähti maaliskuussa nousemaan Grönlannin itärantaa, mukanaan neljä tanskalaista ja viisitoista eskimoa, joista kymmenen oli naisia. Matka edistyi aluksi jäiden vuoksi hyvin hitaasti. Graah oli niin tottumaton hoitamaan tämmöisiä hataroita aluksia, että eskimot toinen toisensa jälkeen hylkäsivät hänet, kunnes hänellä lopulta oli vain kaksi miestä ja kuusi naista. Siitä huolimatta hän kuitenkin tunkeutui pohjoista kohti pitkin tätä 300 metrin korkuista vuonoista rannikkoa, josta valtavat jäävirrat pistivät nokkiaan mereen ja toisinaan suurella pauhulla »poikivat» satakin jäävuorta päivässä. Oikealla puolella meressä oli etelää kohti virtaava ajojäävyöhyke, joka erotti rantaveden aavasta merestä. Matka kuitenkin edistyi niin hyvin, että Graah heinäkuun 22:sena saavutti »Vendom saaren» leveydellä 65°15'.

Graah palasi sitten takaisin leveydelle 63°20', viettäen täällä Nukarbikissa talvea. Täälläkin oli verraten runsas kasvullisuus ja talvi oli — Atlantin meren vaikutuksesta — sangen lauha, etenkin Amerikan napasaariston talviin verraten. Vielä lokakuun lopulla satoi vettä ja helmikuun loppuun saakka säät olivat sangen lauhat. Kevätpuolella pakkanen koveni, mutta kovinkin pakkanen oli vain -21°C. Ruokatavarat kuitenkin hupenivat niin vähiin, että Graah jo pelkäsi eskimoitten rupeavan ihmislihaa syömään; Grönlannin itärannikolla sitä ankarina hätäaikoina todella sattuu.

Muutoin itärannikon asukkaat Graahin mielestä kaikin puolin olivat etevämpää rotua kuin länsirannikon. He olivat isokasvuisia ja rotevia, naiset hyvän näköisiä ja luonteeltaan he olivat niin hyväntahtoisia, rehellisiä ja kunnollisia, ettei maailmassa parempaa kansaa.

Jo huhtikuun 5:ntenä v. 1830 Graah lähti paluumatkalle. Veneen hataruuden, naisten heikkouden ja kalvavan nälän vuoksi paluumatka oli kovin rasittava, etenkin Graahille itselleen, joka oli koko talven ollut sairaana. Vasta lokakuun puolivälissä hän saapui lounaisrannalle Fredrikshaabiin, jossa hän lähetyssaarnaajilta sai hoitoa ja apua.

Graahin matka oli maantieteellisiin tuloksiinsa nähden sangen tärkeä. Lisäksi se vihdoinkin oli epäämättömästi todistanut, ettei vanha Eystribygdi ole voinut olla itärannikolla. Vasta vuosisadan lopulla tanskalainen kapteeni Daniel Bruun selvitti kysymyksen, tutkien sekä Eystribygdin että Westribygdin ja kartoittaen suurimman osan niiden vanhoista taloista ja kirkoista.

Itärannan eskimot alkoivat Graahin retken johdosta käydä kauppaa länsirannalle, jonne osa heistä kokonaankin muutti.

Saksalaisten retket Grönlannin itärannikolle.

August Petermann, Gothan tunnetun maantieteellisen laitoksen johtaja, oli kauan kehoittanut maanmiehiään entistä tehokkaammin ottamaan osaa napatutkimuksiin. V. 1868 varustettiinkin pieni »Germania» niminen purjealus Karl Koldeweyn johdolla Grönlannin itärannalle tukeutumaan, mutta sen täytyi palata takaisin tyhjin toimin.

Koldeweyn retki.

Jo seuraavana vuonna kapteeni Koldewey kuitenkin saattoi uudistaa yrityksen paremmin varustettuna. Itse hän johti uutta »Germania» nimistä, varta vasten rakennettua höyrylaivaa ja apulaivana seurasi »Hansa» niminen purjelaiva. Monta etevää tiedemiestä oli mukana, tunnetuin itävaltalainen upseeri Julius Payer, jonka retkistä saamme myöhemmin puhua vielä enemmän. Hän oli topograafi ja kokenut alppikiipeilijä. Retkikunnan piti pyrkiä Grönlannin itärannikkoa pohjoiseen niin kauas kuin suinkin, Petermann kun luuli sitä tietä helpoimmaksi päästä navalle.

Ahtojäävyöhykkeen läpi tunkeutuessaan saksalaisten molemmat laivat kuitenkin sumussa erosivat, eivätkä sen koommin toisiaan tavanneet, »Hansa» joutui niin ahtaalle jääröykkiöiden keskelle, ettei se enää päässyt pois, vaan ajautui niiden mukana avuttomana etelää kohti. Lopulta jäät runtelivat sen niin pahasti, että se upposi. Miehistö, 14 henkeä, oli kuitenkin ajoissa pelastanut ruokatarpeita, hiiliä ja muita varustuksia jääkentälle, jonka leveys oli nelisen kilometriä. Lumesta he rakensivat majan ja siinä elivät, merivirran kuljettaessa jäälauttaa etelää kohti. Rajut myrskyt kuitenkin murtivat jääkenttää murtamistaan, niin ettei se lopulta ollut kuin pariasataa askelta leveä, ja lopun lopuksi se aivan majan alla hajosi kahtia ja haaksirikkoisten täytyi pelastua veneihin. Pian jäät kuitenkin piirittivät heidät uudelleen ja heidän täytyi nousta uudelle jääkentälle asumaan. Lopulta väylä kuitenkin aukeni ja haaksirikkoiset saattoivat, kahdeksan kuukautta jäiden mukana ajeltuaan, veneillään soutaa Grönlannin eteläpäässä olevalle lähetysasemalle. »Hansan» miesten vaarallinen jääretki oli siis samanlainen kuin »Polariksenkin» miehistön retki Baffinin lahdessa.

Parempi onni oli »Germanialla». Se tunkeutui ahtojäävyöhykkeen läpi ja tapasi Grönlannin rannalla sulaa vettä. Mutta 75 1/2 leveysasteella tuli jää vastaan ja retkikunnan täytyi ruveta talvitiloille Sabinen saaren suojaan. Rannikko nimitettiin Kuningas Wilhelmin maaksi, ja Payer kartoitti sen rekiretkillä 77:lle leveyspiirille saakka.

Koldewey tosin yritti tunkeutua rantaa pitkin laivalla vielä kauemmaksi pohjoista kohti, mutta jo suurelta Shannonin saarelta hänen täytyi jäiden vuoksi palata takaisin Sabinen saaren suojaan, johon hän asettui talveksi. Vielä samana syksynä tehtiin eri suunnille kaksi lyhyttä rekiretkeä, joita Payer johti, ja kartoitettiin rannikon suurenmoisia alppimaisia vuonoja, niemiä ja jäävirtoja ja tutkittiin kasvullisuutta, joka runsaudellaan herätti retkeilijäin ihastusta. Paitsi ruohoja kasvoi täällä pajuja ja koivujakin, mutta suurimmatkaan koivut eivät kehittyneet kuin muutaman senttimetrin mittaisiksi.

Marraskuun 5:ntenä nähtiin aurinko viimeisen kerran ja vasta helmikuun alussa se uudelleen kohosi taivaanrannan yläpuolelle. Karhut, jotka olivat olleet retkikunnan uskolliset naapurit, katosivat, peurat ja myskihärät niinikään, vetäytyen luultavasti vuonojen perukkoihin, missä laitumet olivat paremmat. Talvi kului muuten hyvin, mutta hirmumyrskyjen kaltaiset lumituiskut tekivät toisinaan elämän tukalaksi ja uhkasivat kerran laivankin hukuttaa rikkoessaan monen metrin vahvuisen jään aivan sen perän takaa. Tammikuussa säät olivat kauniit, mutta pakkasta oli toisinaan -25—40 C. astetta. Revontulet olivat suurenmoiset ja niitäkin tutkittiin. Helmikuun 3:ntena nousivat retkeilijät vuorelle tervehtimään aurinkoa, joka jälleen nousi taivaanrannan yläpuolelle. Paikalla alettiin taas tehdä lyhyitä rekiretkiä, joilla kuitenkin täytyi olla alati varuillaan jääkarhuja vastaan. Moni joutui jo hyvinkin ahtaalle jääkarhun kimppuun käydessä ja erästä tiedemiestä karhu, hänen päähänsä vamman iskettyään, laahasi mukanaan 400 askelta, ennenkuin muut ennättivät hätään.

Helmikuussa raivosivat kuitenkin uudelleen lumimyrskyt ja lämpömittari aleni -40 asteeseen C, mutta elohopea ei kuitenkaan jäätynyt. Yleensä talvi oli leudompi, kuin tämmöisessä arktisessa luonnossa olisi odottanut.

Maaliskuun 24:ntenä lähtivät Payer, Koldewey ja kuusi miestä pitkälle rekiretkelle, tutkiakseen Grönlannin rantaa pohjoista kohti. Kauaksi ei tarvinnut kulkea, ennenkuin tultiin tuiki tuntemattomille seuduille. Grönlannin ranta oli edelleenkin täynnään vuoria, vuonoja, jäävirtoja, ja oli kaiken kaikkiaan suurenmoisen kaunis. Retkikunta kulki jäätä pitkin. Pohjoista kohti jäävuorien luku yhä lisääntyi. 77:ltä pohjoiselta leveysasteelta retkikunnan täytyi eväitten niukkuuden vuoksi kääntyä takaisin. Tämä kohta jäi sitten moneksi vuosikymmeneksi Grönlannin itärannikon pohjoisimmaksi tunnetuksi. Paluumatka oli vielä vaivalloisempi kuin menomatka retkeilijäin voimain uupumisen ja nälän vuoksi, mutta huhtikuun lopulla he kuitenkin saapuivat onnellisesti laivaan. Matkan varrella he tapasivat tälläkin rannalla eskimoitten entisten asunnoitten pohjia.

Jo toukokuun 8:ntena Payer lähti uudelle retkelle, tutkiakseen Sabinen saaren kohdalla olevia suuria vuonoja. Suojat, likomärät kelit vaikeuttivat nyt tavattomasti kulkua.

Kesäkuussa Koldewey valmistautui lähtemään paluumatkalle, mutta vasta heinäkuun 22:ntena väylä aukeni. Kun kesä näytti suotuisalta, koetti hän laivalla tunkeutua pohjoista kohti, mutta jäät tuota pikaa sulkivat tien. Hän kääntyi silloin etelää kohti ja sinne päin oli sulaa. Kap Franklinin tuolla puolen löytyi erään vuonon suu, jota ei kartoilla ollut ensinkään; tämän vuonon löydöstä ja tutkimisesta tulikin sitten koko matkan loistokohta.

Payer nimitti vuonon hallitsijansa kunniaksi »Keisari Frans Josefin vuonoksi».

Frans Josefin vuono.

Vuonon suulla kohosi suoraan merestä 1 200 metrin korkuiset äkkijyrkät kallioseinämät ja näille Payer kiipesi, nähdäkseen vuonon sisustaan. »Mikä odottamaton näkö täällä ihastuneelle katseelle paljastui! Suunnaton, lukemattomien hohtavien jäävuorien peittämä vuono lepäsi lännessä jalkaimme alla, sulkien haaroineen helmaansa korkeita, jäätikön peittämiä kallioita, osaksi todellisia saaria, jyrkkäin kallioseinämäin piirittämättä, vuonon suu täynnään lukemattomia pieniä saaria. 70 km kauempana lännessä näimme erään vuonon päähaaroista poikkeavan länttä kohti 2400 m korkuisen vuorenharjanteen juurella. Etelässä Parryn yksinäinen kallioniemi pisti kauas mereen, ahtojäiltä tien sulkien, ja yli vielä selvittelemättömäin lahtien, niemensuikaleitten, vuorenjonojen ja jäävirtain vaelsi katse 100—110 km päässä olevalle, ehkä 3000 metriä korkealle 'Wernerin vuoristolle', jonka muodot muistuttivat Tyroolin Dolomiittteja».

»Germania» lähti paikalla sulaan vuonoon sitä kartoittamaan ja tutkimaan. Se haara, johon se laski, oli noin 7—10 km levyinen ja niin syvä, ettei 1,000 metrin luotilangalla tavattu pohjaa. Rannat olivat äkkijyrkkiä kallioseinämiä ja yli 600 metrin korkuisia jäävuoria uiskenteli vuonon pinnalla. Valtavia jäävirtoja päättyi monen kilometrin leveisin rintamin vuonoon.

Höyrykattilan huonon kunnon vuoksi »Germania» ei saattanut tutkia vuonon kaikkia mutkia, vaan retkikunnan täytyi tyytyä siihen, että kiipesi korkealle vuorelle saadakseen sieltä yleissilmäyksen. »Alppilaaksojemme reheväin niittyjen asemasta lepäsi täällä jalkaimme alla 2,100 metrin syvyydessä vuonon tumma vedenpinta. Lukemattomia jäävuoria, etäältä nähden kuin hohtavia helmiä, uiskenteli sen pinnalla ja hirmuinen vuorenseinä näytti suistuvan siihen äkkijyrkkänä. Kaikilta vuoripengermiltä, joka laaksosta laskeutui jättiläismäisiä jäävirtoja valtavan kalliosolan syvyyteen, ja niiden alapään korkeista jääseinämistä lohkeilivat nuo uljaat jäävuoret, jotka luode ja vuoksi ja merivirta sitten kuljettivat vuonon sokkeloista ulos valtamereen. Enemmän kuin mikään muu kiinnitti huomiotamme lännessä näkyvä valtava jääpyramidi. Se kohosi noin 1,520 metriä yli korkean vuorenharjanteen, joka kulki pohjoisesta etelään.» Sille annettiin nimeksi »Petermannin huippu», mutta Payer erehtyi koko joukon sen korkeudesta, uudempien mittauksien mukaan Petermannin huipun korkeus kaikkiaan on 2,800 metriä. Siitä laskeutui mereen jäävirta, jonka rintamaseinän leveys oli 6—7 kilometriä.

70 kilometriä »Germania» vielä kulki keisari Frans Josefin vuonoa länteen päin, löytäen yhä uusia salmia, joita se ei kuitenkaan voinut tutkia. Välttääkseen toisen talvehtimisen sen täytyi kesken lähteä paluumatkalle. Kun se syyskuun 11:ntenä 1870 saapui takaisin Weserin suulle, ei sieltä saatu luotsia, ei nähty merimerkkejä ja kaikki oli hiljaa kuin haudassa. Retkikunnan poissa ollessa oli puhjennut Saksan ja Ranskan välinen sota. »Hansan» miehistö oli saapunut kotimaahan kymmenen päivää aikaisemmin.

Retkikunnan sekä maantieteelliset että luonnontieteelliset tulokset olivat mitä suuriarvoisimmat, vaikk'eivät ne herättäneetkään yleistä huomiota, kotimaassa kun sota täytti kaikkien mielet. Geologiset tulokset valaisivat paljon sitä maayhteyttä, joka Grönlannin ja Euroopan välillä on ennen muinoin ollut ja jonka tunteminen on elimellisen luomakunnan levenemisen ymmärtämiselle niin tärkeä.

Grönlannin maajäätikkö.

Paljon ennen kuin Grönlannin rannat olivat kauttaaltaan tunnetuiksi tulleet, oli sen laaja sisäosa kiihoittanut tutkijain uteliaisuutta ja mielenkiintoa. Kaikkialla, missä vain oli vähänkin matkaa merenrannasta kuljettu, oli kuitenkin tullut vastaan valtava, yhtämittainen, ylipääsemätön jääpenkka, jonka haljenneiden, kuiluisten jyrkänteiden päälle näytti toivottomalta yrittääkään. Mitä oli tämän suunnattoman jäämuurin takana? Eskimot sitä pelkäsivät taikauskoisella kammolla eivätkä uskaltaneet lähteä sen päälle yrittämäänkään, valkoisten mielikuvitus sijoitti sinne ihania laaksoja ja vihantia nurmikoita, sillä sisämaasta rannikolle puhaltava tuuli oli kumman leuto.

Paars.

Jo v. 1728 lähti tanskalainen majuri Claus Enevold Paars tätä kysymystä ratkaisemaan. Hänen aikomuksensa oli kulkea sisämaan poikki itärannalle pakottamaan Eystribygdiä veroa maksamaan. Paarsilla oli sitä varten kerallaan sotaväkeä ja yksitoista hevosta. Hevoset kuolivat jok'ainoa, ennenkuin oli jäätiköllekään päästy, eivätkä sotamiehetkään, joilla oli mukanaan vaimot ja lapset, päässeet maajäätikön reunaa edemmäksi. Parikymmentä vuotta myöhemmin yritti kauppias Lars Dalager tätä tietä päästä vanhoja veriheimolaisiaan tavaroineen onnellistuttamaan, mutta 13 kilometriä kuljettuaan hänen oli kauniisti palaaminen takaisin koruineen, helyineen.

Sitten kului päälle 100 vuotta, ennenkuin seuraava yritys tehtiin. Amerikkalainen naparetkeilijä Isaak Hayes nousi, kuten olemme ennen kertoneet, Foulke vuonossa Luoteis-Grönlannissa maajäätikölle ja väittää kolmessa päivässä kulkeneensa sitä pitkin 90 kilometriä. Nansen ei kuitenkaan pidä tätä mahdollisena.

Vähän myöhemmin, v. 1867, yrittivät englantilaiset alppikiipeilijät Brown ja Whymper nousta maajäätikölle, mutta heidänkin yrityksensä meni aivan myttyyn. He tapasivat jäätä, jolta kesälämpö oli sulattanut kaiken lumen, ja tämä jää oli niin täynnään lukemattomia rosoja, etteivät he päässeet eteenpäin kuin moniaita kilometrejä, ennenkuin koirain vetämät reet särkyivät aivan kelvottomiksi.

Nordenskiöld maajäätiköllä.

Grönlannin maajäätikkö herätti kuitenkin yhä suurempaa mielenkiintoa tieteellisessä maailmassa ja v. i 1870 A.E. Nordenskiöld teki matkan Länsi-Grönlantiin tämän maantieteellisen kysymyksen valaisemiseksi.

Hän lähti yhdessä Lundin kasvitieteen professorin Berggrenin kanssa sisämaanmatkalleen Aulatsivik-vuonosta, joka on 100 kilometriä Jakobshavnista etelään, toivoen siellä tapaavansa semmoisen kohdan maajäätikön reunaa, joka olisi verraten liikkumaton ja jossa sen vuoksi olisi vähemmän halkeamiakin. Ja nousu maajäätikölle heille onnistuikin. Kahdeksassa päivässä he pääsivät etenemään sen lakea piikin 50 kilometriä. Mutta sitten eskimot, jotka olivat heidän kuormankantajinaan, tekivät tenän ja Nordenskiöldin täytyi palata takaisin. Hän oli kuitenkin ensimmäisenä saanut käsityksen tämän suunnattoman jääpeitteen yläpinnalla vallitsevista omituisista oloista, lumi-ilmiöistä, joita tuskin missään muualla tapaa, järvistä, lumisoista, puroista, joista, joita jäätikön pinnalla juoksee, ja mahtavista könkäistä, jotka suistuvat maajäätikön halkeamiin synkkiin syvyyksiin ja jäätunneleissa jatkavat matkaansa ikäänkuin Karstin kalkkialueen maanalaiset joet, vuorenhuipuista, »nunatakeista», jotka reunoilla kohoavat jäätikön syleilystä kuin yksinäiset tulivuorenkeilat valtameren keskeltä.

Seuraavan yrityksen teki Jensenin johtama tanskalainen retkikunta v. 1878. Se oli mitä parhaiten varustettu, mutta kohtasi niin vaikeata jäätä, sumua ja lumimyrskyjä, ettei se kolmisen viikkoa kestäneellä retkellään päässyt paljoakaan kauemmaksi kuin Nordenskiöld. Ruokavarain puute ja jalkineiden hajoaminen pakotti sen rannikolle palaamaan.

V. 1883 Nordenskiöld teki uuden yrityksen, joka onnistui paljon paremmin. 18 päivässä hän kulki jäätikön reunalta 117 kilometriä sisämaahan päin ja saavutti 1,500 metrin korkeuden. Edellisellä yrityksellä saavutettu korkeus oli ollut vain 600 metriä. Maajäätikkö siis kilven tavoin kohoamistaan kohosi. Paluukohdaltaan Nordenskiöld lähetti molemmat mukanaan olevat lappalaiset vielä kauemmaksi yrittämään, ja he väittivät 58 tuntia kestäneellä hiihtomatkallaan edenneensä vielä 230 kilometriä kauemmaksi. Nansen ei kuitenkaan luule heidän päässeen 70 kilometriä etäämmäksi. Vaikk'eivät lappalaisetkaan etäisimmästä kohdastaan nähneet muuta kuin samaa ainaista lumikenttää, oli Nordenskiöld kuitenkin edelleenkin vakuutettu siitä, että Grönlannin sisäosat olivat sulat. Hän arveli ehkä joutuneensa jääselänteelle, joka kulki tämän sulan alueen poikki. Nordenskiöldin käsityksen mukaan ei Grönlannin lumentulo olisi riittänyt koko maata jäähän peittämään. Mutta Grönlannin maajäätikkö lieneekin jääkauden aikuinen. Nykyisin se kaikkialla reunoillaan taantumistaan taantuu. V. 1886 Peary ja Maigaard kulkivat maajäätiköllä 160 km 23 päivässä, mutta heidän matkailmoitustaan toiset epäilevät.

Nansenin hiihtoretki Grönlannin poikki.

Kun oli kulunut muutamia vuosia Nordenskiöldin toisesta retkestä, esitti eräs nuori norjalainen, Fridtjof Nansen nimeltään, uhkarohkean tuuman Grönlannin sisäosien salaisuuksien paljastamiseksi. Hän lupasi hiihtää Grönlannin poikki autiolta itärannalta länsirannalle, jolla melkein kaikki siirtokunnat ovat ja jonne siis on uupuneena turvallisempi saapua.

Tuumaa pidettiin mielettömän uhkarohkeana, mutta siitä huolimatta Nansen sen toteutti. Yhdessä Otto Sverdrupin, kahden muun norjalaisen ja kahden lappalaisen keralla hän norjalaisella pyyntialuksella kulki Grönlannin itärannikolle. Hänen aikomuksensa oli nousta maihin Sermilik vuonossa, mutta laiva ei päässyt tunkeutumaan ahtojäiden läpi, vaan jätti retkikunnan veneineen varustuksineen etelää kohti matkaavien jäiden ulkoreunaan, ja ennenkuin Nansen suunnattomien ponnistusten kaupalla ja monet vaarat vältettyään pääsi ahtojäiden poikki rannalle, olivat jäät kuljettaneet retkikuntaa Umivikiin saakka, joka on 65:llä leveyspiirillä. Aikaakin kului tämän kautta hukkaan kuukauden päivät, mutta sen sijaan oli maajäätikölle nousu Umivik vuonon rannalta vähän helpompaa. Sangen suuren työn takana se oli sittenkin ja paljon vaarallisia halkeamia oli kierrettävä tai niiden yli kuljettava.

Ilman lämpöisyyden vuoksi kuljettiin alussa yöllä. Mutta sitten yöt muuttuivat kovin kylmiksi — kesä teki jo loppuaan, ja toisina öinä oli -50° pakkasta — ja reet luistivat kuivan lumen pinnalla niin huonosti, että kuljettiin päivällä. Suunta oli ensin luoteinen, sillä Nansen aikoi saavuttaa Kristianshaabin siirtokunnan, joka on lähellä Disko-saarta ja Jakobshavnia, mutta kun kahtenatoista päivänä oli halkeamien, lumimyrskyjen ja sateitten vuoksi päästy vasta muutama kymmen kilometriä eteenpäin, muutettiinkin suunta etelämmäksi, kohti Godthaabia. Nansen toivoi siten saavuttavansa länsirannan, ennenkuin viimeinen laiva ennättäisi lähteä Eurooppaan. Vähitellen jäätikön pinta parani, kuta korkeammalle noustiin, halkeamat katosivat, viimeisetkin nunatakit vaipuivat näköpiirin alle ja rannaton aaltoileva lumikenttä oli edessä. Mutta tämä lumilakeus kohosi kohoamistaan, kuten ilmapuntari ja punnituskone osoittivat, kunnes retkikunta oli 2,700 metriä merenpinnan yläpuolella. Tältä korkeudelta lumikentän pinta taas alkoi aleta, ensin hyvin verkkaan, sitten reunoja kohti nopeammin. Kelit, jotka jääkilven keskiosissa pehmeän lumen ja ankaran pakkasen vuoksi olivat huonot, paranivat länsirinteellä ja pitkiä matkoja retkikunta saattoi kulkea purjein kovan hangen pintaa. Jääkilven länsireuna oli täynnään suunnattomia halkeamia ja alas laskeminen oli ylen vaarallista ja aikaa vaativaa. 40 päivää kestäneen vaelluksen jälkeen oli kuitenkin tuo 560 km pitkä matka maajäätikön poikki kuljettu ja saavuttiin Ameralik vuonon rannalle. Siellä rakennettiin kiireesti vene kepeistä ja öljykankaasta, ja sillä kuljettiin Godthaabiin. Viimeinen laiva oli kuitenkin ennättänyt jo lähteä ja retkikunnan täytyi viettää talvi Grönlannissa. Tämän talven kuluessa Nansen perehtyi eskimoitten elämänlaatuun ja se oppi oli hänen pelastuksensa myöhemmin, »Framin» suurella napamatkalla.

Vaikka Nansen olikin kulkenut vain Etelä-Grönlannin poikki, osoitti hänen matkansa kuitenkin epäämättömästi, ettei sisämaa voinut olla sulaa, kuten Nordenskiöld oli otaksunut, vaan vielä monta vertaa, vahvemmalti jään peitossa kuin reunat. Ja samaan kokemukseen ovat tulleet kaikki muutkin, jotka myöhemmin ovat Grönlannin maajäätikölle nousseet. Nansenin jälkeen teki ennen muita Peary moisia, vielä paljon pidempiäkin matkoja, vieläpä aivan Grönlannin pohjoisimmissa osissa, ja hänen havaintonsa täydelleen vahvistivat Nansenin huomiot.

Itävaltalaisten retki Frans Josefin maalle.

Huippuvuorien itäpuolinen meri yleensä on jäitä täynnään, mutta norjalaiset valaanpyytäjät ovat kuitenkin usein tavanneet verraten aukeatakin vettä. Petermann piti tätä seikkaa uutena todistuksena siitä, että napameri perältäkin on sula, ja hänen kehoituksestaan kaksi itävaltalaista upseeria, Karl Weyprecht ja Julius Payer, jälkimmäinen meille jo tunnettu Itä-Grönlannin tutkijana, v. 1871 teki sille suunnalle lyhyen tiedusteluretken norjalaisella laivalla, tavatenkin todella laajalti sulaa merta. Tämä partioretki suuresti vahvisti sitä luuloa, että Golf-virta todella pitää Huippuvuorien ja Novaja Zemljan välillä merta sulana niin kauas pohjoista kohden, että sillä suunnalla muka on vapaa reitti pohjoisnavalle. Petermann tulisella innolla kehoitti tätä tietä yrittämään ja kaksi ylimystä, kreivit Wilczek ja Zichy, hankkivat itävaltalaisen retkikunnan varustamiseksi varoja. Payer ja Weyprecht saivat tämän oivallisesti varustetun retkikunnan johdettavakseen. Sen tehtävänä oli Novaja Zemljan länsipuolitse pyrkiä pohjoisnavalle ja sitten palata, mikäli mahdollista, Beringin salmen kautta, toisin sanoen kulkea koillisväyläkin yhden tien. Retkikuntaa varten rakennettiin varta vasten uusi laiva, »Tegetthoff», ja jo v. 1872 se saattoi Bremerhavenista lähteä matkaan.

Heinäkuun puolivälissä »Tegetthoff» sitten lähti edelleen Tromsasta ja saapui Novaja Zemljan luoteisrannalle tavaten siellä kreivi Wilczekin, joka oli norjalaisella pyyntialuksella tullut lisävarastoja tuomaan.

Kesä 1872 oli kuitenkin sangen epäsuotuisa, meri oli täynnään jäitä, jotka ilman varmaa suuntaa tuulen keralla ajelivat minne milloinkin, ja nämä jäät heti kreivi Wilczekin takaisin lähdettyä ympäröivät pohjoista kohti pyrkivän »Tegetthoffin», eivätkä sitä sen koommin irti laskeneet.

Kohtalokas päivä.

»Se oli kohtalokas päivä alusta loppuun», kirjoittaa Payer. »Tuskin olimme saaneet laivan jäälauttaan kiinnitetyksi, ennenkuin joka puolelta alkoi tunkeutua jäitä päällemme, saartaen meidät täydelleen Epätoivo olisi varmaan vallannut meidät, jos tänä iltana olisimme tienneet, että tästä hetkestä alkaen olimme tuomitut tahdottomina seuraamaan jään oikkuja, ettei laiva koskaan enää pääsisi päämääräänsä pyrkimään, että kaikki ne toiveet, joilla ystävämme vain pari tuntia takaperin olivat nähneet 'Tegetthoffin' höyryn voimalla pyrkivän pohjoista kohti, jo nyt olivat kokonaan tuhotut ja että samalla kaikki suuret toiveemme olivat rauenneet — ettemme enää olleet tutkimusretkeilijöitä, vaan vasten tahtoamme jäälauttain matkustajia. Mutta tässä tilassa me toivoimme päivästä päivään, vuodesta vuoteen, että vapautuksen hetki vihdoinkin tulisi. Ensin odotimme sitä tuntikaupalla, sitten päivä- ja viikkokaupalla, sitten vuodenaikain mukana tuulien kääntyessä ja vihdoin uudenvuodenlahjana. Mutta tämä hetki ei lyönyt milloinkaan.»

Retkikunnalle alkoi todella ylen ikävä aika. Ajojäiden mukana laiva kulki milloin yhtäänne, milloin toisaanne, sen mukaan mistä milloinkin tuuli puhalsi. Viikosta viikkoon Novaja Zemljan korkea kolkko ranta alenemistaan aleni, kunnes se vihdoin kokonaan katosi näkyvistä ja jääerämaa joka puolella ympäröi laivaa.

Kammon talvi.

Vuoden 1872 syksy oli tavattoman kylmä ja laivaa ympäröivät ajojäät jäätyivät pian yhteen. Ei ollut ajattelemistakaan, että sahaamalla enää olisi päästy vapaiksi, sen enempää kuin räjähdysaineillakaan. Lokakuun 13:ntena tämä hyinen ympäristö kuitenkin taas havahtui turtumuksestaan ja alkoivat kamalat jään puserrukset, jotka uhkasivat tuhota laivan ja joita kesti kaiken talvea. »Lokakuun 13:ntena jää halkesi aivan laivamme alta… jouduimme saarroksiin… Jäälauttamme ruhjoutui ja sinne ja tänne pusertuen jäälohkareet piiloutuivat röykkiöiksi, jotka kohosivat monta syltä laivaamme korkeammiksi ja painoivat jykeviä tammikaaria laitoihin. Laivan alle tunkeutunut jää alkoi sitä kohottaa ja valmistauduimme hylkäämään sen, jos se, kuten näytti varmalta, ruhjoutuisi… 'Tegetthoff' kallistui ja valtavat jääröykkiöt uhkasivat vyöryä sen päälle, mutta sitten puserrus kuitenkin laukesi.»

Lukemattomat kerrat huudettiin miehet kannella olemaan valmiit lähtemään laivasta, jos se uppoisi — lähtemään synkkään napayöhön tietämättä minne! Laiva ei kuitenkaan uponnut, vaan puserrukset kohottivat sitä yhä korkeammalle ja korkeammalle. Onneksi ei sattunut semmoisia lumimyrskyjä, kuin Payer oli Grönlannissa kokenut.

»Tegetthoff» varustettiin talvikuntoon, mutta samalla rakennettiin jäälle maja, johon vietiin kivihiiliä ja muita tarpeita siltä varalta, että täytyisi hylätä laiva. Tämän jälkeen ryhdyttiin tieteellisiin töihin, voimisteltiin, tehtiin lyhyitä retkiä ja silloin tällöin ammuttiin jääkarhuja, joita tuli laivalle utelemaan.

Näin kului talvi ja kun palaava aurinko loi riutuneeseen miehistöön ensimmäiset säteet, tuntui kaikista tietämättömin mies lausuvan julki kaikkein oppineimpainkin sisimmät tunteet, kun hän sanoi: »Siunattu auringonvalo!»

Auringon mukana alkoi tulla jääkarhuja niin suurella joukolla, että retkikunta niistä sai tuntuvan lisän ruokavaroihinsa. Mutta ne olivat niin vihaisia, että niitä vastaan täytyi olla alati varuillaan.

Helmikuusta alkaen laiva ajautui ensin luodetta ja sitten pohjoista kohti, saavuttaen itäisimmän kohtansa, 71° it. pituutta, leveydellä 79°. Kesällä se hitaasti kulki länttä kohti aina pituudelle 59°05'. Laivan suuntia hallitsivat lounaistuulet ja pohjoisessa olevan, silloin vielä tuntemattoman maan vastavaikutus.

Kesä ei sanottavasti muuttanut jääsuhteita, mutta linnuista, hylkeistä ja jääkarhuista saatiin siksi paljon tuoretta lihaa, että terveydentila laivalla pysyi hyvänä. Joskus ilmestyi taivaanrannalle railoja, mutta niihin oli mahdoton päästä. Joka päivä vähenivät toiveet, että laiva edes kesällä vapautuisi kahleistaan, ja surullisella mielellä retkikunta jo valmistautui uutta talvea vastaanottamaan.

Maata!

»Odottamatta tilanne silloin muuttui suotuisammaksi. Jo kauan olimme jäälauttamme kuljettamina olleet seuduissa, joita ei ihmissilmä ollut koskaan ennen nähnyt. Mutta turhaan olimme siihen saakka kurkkineet ja kurkkineet, eikö mistään näkyisi uutta maata. Mitä suurin yllätys ja retkikunnalle tärkeä tapaus sen vuoksi oli, kun elokuun 31:ntenä äkkiä näimme pohjoisessa sumuista selviytyvän korkeita maita, joille oli noin 26 km matkaa. Päämaan etelärintama näytti olevan 80:lla leveysasteella. Samalla näimme nyt ensi kerran ympärillämme suuret määrät jäävuoria.» Tällä maalla oli nimittäin paljon jäävirtoja, joista jäävuoria lohkeili. Lähin niemi, joka sai Tegetthoffin nimen, oli korkea, jyrkkä ja kallioinen, mutta monta matalampaakin saarta näkyi. Kapteeni Weyprecht komensi paikalla miehistön kannelle, veti lipun mastoon, piti puheen ja hurraahuutojen kaikuessa nimitti maan hallitsijansa mukaan »Frans Josefin maaksi.»

Frans Josefin maa.

Luutnantti Payerille kuului johto maalla, samoin kuin Weyprechtille, joka oli meriupseeri, merellä, ja viipymättä hän ryhtyi toimiin lähteäkseen tälle uudelle maalle. Mutta välillä oli niin paljon railoja, ettei se ollut mahdollista, vaikka Payer sanoo tunteneensa todellisia Tantaluksen tuskia kiihkeästi himoitessaan uudelle työmaalleen. Kuukausimääriä retkikunnan täytyi maata tämä uuden maan edustalla voimatta sitä saavuttaa. Vielä syys- ja lokakuunkin laiva tuulien oikkujen alaisena ajelehti pitkin tämän maan rantoja. Jos retkikunta olisi laivasta lähtenyt, olisi se auttamattomasti tullut siitä eristetyksi. Lokakuun lopulla »Tegetthoff» kuitenkin odottamatta ajautui viiden tai kuuden kilometrin päähän eräästä pienemmästä saaresta, ja nyt maihin meno kävi mahdolliseksi. Payer ei enää viivytellyt, vaan kulki röykkiöisen jään poikki lähimpään rantaan ja otti sen Itävallan omaksi, rakensi rannalle kivipyykin ja kätki siihen lyhyen kertomuksen retkestä. Kolkompaa, yksinäisempää saarta tuskin olisi voinut kuvitella kuin tämä itävallan kruunun uusin alusmaa, jonka kivikoita lumi ja jää peittivät, mutta retkikunnalle se oli kunnian pelastus.

Lokakuun 22:ntena alkoi jälleen napayö, mutta muutamia lyhyitä rekiretkiä kuitenkin tehtiin, vaikk'ei valon puutteen vuoksi ollutkaan mahdollista saada käsitystä uudesta maasta, oliko se vain pieni saaristo, vaiko suuri manner. Näihin kysymyksiin ei ollut mahdollista saada vastausta ennenkuin seuraavana keväänä, auringon taas noustessa — jos »Tegetthoff» jäälauttoineen silloin vielä oli entisellä paikallaan. Retkikunta pelkäsi nyt, että pohjoistuulet talven kuluessa jälleen ajaisivat sen kauas merelle.

Toinen talvi.

Onneksi pysyi »Tegetthoff» kuitenkin koko talven paikallaan. Jäät pysyivät rauhallisina, eivätkä pusertaneet laivaa, jolla talvi sen vuoksi nyt kului hauskemmin ja kaikki tieteelliset työt voitiin suorittaa paremmassa rauhassa. Mutta ankaria lumituiskuja oli ja monet viikot oli niin pimeä, että oli mahdoton erottaa päivää yöstä, ja viikkokausia oli elohopea jäässä. Jääkarhuja tuli tavan takaa vierailemaan, sen koommin takaisin palaamatta, ja niiden liha oli retkikunnalle oivallinen apu keripukkia vastaan. Mutta kolmatta talvea ei luultu enää kestettävän, ja kun »Tegetthoffin» vapautumisesta ei enää näyttänyt olevan toivoa ja oli pelättävä, että se kesällä lumen sulaessa kaatuisi, päätti retkikunta hylätä sen seuraavassa toukokuussa ja merijään poikki vetää veneet sulaan veteen ja pyrkiä niillä takaisin ihmisten ilmoille. Sitä ennen aiottiin kuitenkin rekiretkillä tutkia uusi maa.

Payerin rekiretket.

Julius Payerin keväällä tekemät rekiretket kuuluvat napatutkimuksen rohkeimpiin. Kun täytyi lähteä varhain liikkeelle, niin oli kestettävä ulkoilmassa lähes viidenkymmenen asteen pakkasia. Tuulet puhalsivat myrskyn voimalla, niin että kuormatut reet usein kulkivat pitkät matkat purjeiden vetäminä. Koirat olivat erinomaisia juhtia. Suurinta haittaa tuotti eväiden ja polttoaineitten niukkuus.

Ensimmäinen rekiretki tehtiin jo maaliskuussa luodetta kohti, saariston läntisen päämaan rantaa seuraillen, nousten 760 metrin korkuisille vuoriniemille.

»Vailla minkäänlaisia elonmerkkejä makasi edessämme maa. Joka puolella laskeutui valtavia jäävirtoja autioista vuoristoista, joiden vallitseva doleriittimuodostumaa kohosi jyrkiksi keilavuoriksi ja pöytämiksi. Kaikki lepäsi häikäisevän valkoisessa valossa ja symmetristen vuorikerrosten patsasrivit kannattivat lakeaan kuin sokerileivoksen päällykset. Kiven luonnollista väriä ei täällä näkynyt missään, vaikka se Grönlannin, Huippuvuorien ja Novaja Zemljan kaltaisissa arktisissa maissa kylläkin esiintyy. Tämä oli seuraus runsaista sateista ja höyryjen tiivistyksestä kylmille vuorenseinämille. Ilman tavaton kosteus oli myös syynä siihen, että täällä, toisin kuin muissa arktisissa maissa, helposti arvasimme etäisyydet liian suuriksi, jota paitsi selkeitä päiviä oli vähän.» Ankarain pakkasten vuoksi tuottivat varsinkin yöt retkeilijöille paljon kärsimyksiä.

Palattuaan maaliskuun 16:ntena takaisin laivaan Payer paikalla rupesi valmistelemaan toista retkeään, jonka tuli kestää 30 päivää ja jonka päämäärä oli saariston pohjoisulottuvaisuuden tutkiminen. 24 p. hän taas lähti matkaan, kuusi miestä kerallaan. Vain kolme koiraa oli vetokunnossa, enimmäkseen miehet itse saivat vetää 800 kg painoista rekeään. Pakkaset eivät enää olleet yhtä kovat — kovin oli -32°C — mutta lumituiskuista, suojista, railoista ja jäälle kohonneesta merivedestä oli paljon vastusta. Saariston läpi kulkee etelästä pohjoiseen leveä salmi, jonka Payer nimitti Austrian salmeksi, ja sitä hän matkasi pohjoista kohti, lukemattomien jäävuorien ja röykkiöitten keskitse, ampuen pitkin matkaa jääkarhuja eväitten vahvistukseksi. Lopulta Payer jätti osan miehistään leiriin ja jatkoi vain kahden miehen keralla matkaa, kulkien Kruununprinssi Rudolfin saaren poikki suoraan pohjoista kohti. Payer, merimies ja koirat vetivät, vänrikki Orel kulki perässä ja työnsi.

Jäätikön halkeamassa.

Tie kulki alkumatkalla valtavan jäävirran poikki, jonka siltain Payer otaksui vielä kestävän, pakkaset kun olivat kovat. Tuskin olivat he kuitenkaan kulkeneet jäätikön pintaa parikymmentä metriä, kun Orel, joka oli kääntynyt taakseen katsomaan, eikö tavaroista ollut mitään jäänyt levähdyspaikalle, kuuli kovan romahduksen ja taas matkan suuntaan kääntyessään huomasi, että ihmiset, reki ja koirat olivat kadonneet ja että hän oli yksinään jäätikön pinnalla. Ruvetessaan kauhun valtaamana etsimään hän näki jäätikön pinnassa ammottavan aukon — sinne, jäätikön halkeamaan, olivat kaikki kadoneet. Payer oli onneksi jäänyt vetohihnasta riippumaan ja oli painautunut halkeaman toiselle partaalle jäälle vatsalleen. Tämä oli sen kautta mahdollista, että reki oli tarttunut halkeamaan poikittain. Orel kävi niinikään jäätikön pinnalle vatsalleen ja ryömi nelin kontin halkeaman reunalle. Payerin hän näki makaavan neljä metriä syvällä ja kuilun syvyydestä kuului merimiehen valitus ja hihnain päässä killuvain koirain uikutus. Orel heitti Payerille taskuveitsen, jolla hän saattoi leikata hihnansa poikki ja pelastua. Merimiehelle he sitten huusivat syvyyteen, ettei hänen millään ehdolla pitänyt istua, muutoin hän ehdottomasti kohmettuisi. Sitten he sukkasillaan henkensä edestä juoksivat ne 11 kilometriä, jotka he jo olivat kulkeneet taakse jääneitten toverien luota, toivat tankoja ja köysiä ja yhden apumiehen ja saapuivat 3 1/2 tunnin kuluttua takaisin halkeamalle. Apumies, joka oli tiroolilainen vuorikiipijä, laskettiin halkeamaan, josta hän toikin merimiehen, koirat ja reen jälleen jäätikön pinnalle.

Vaikka matka oli ollut vähällä näin lyhyeen päättyä, jatkoi Payer sitä kuitenkin rohkealla mielellä, muuttaen vain suuntaa. Kruununprinssi Rudolfin maan länsirannalla retkikunnan yllätti kevätsuoja ja kaikilla kallioilla oli tuhansittain ruokkeja ja muita arktisia lintuja, jotka olivat tulleet sinne pesimään, karhun, ketun ja jäniksen jälkiä oli kaikkialla ja hylkeitä loikoili jäällä. Jää huononi huononemistaan ja lopulta oli edessä sula meri ja matkaa täytyi jatkaa maisin. Kap Fligelystä leveydeltä 82°5' Payer vihdoin kääntyi takaisin. 300 metrin korkuiselta kallioniemeltä näkyi edessäpäin yhä laajoja vuorisia maita.

Paluumatkalla oli Austrian salmen eteläosa luonut jäänsä ja retkikunnan täytyi kulkea pitkiä kierroksia pitkin vaarallisia maajäätiköitä, ennenkuin se saavutti kohdan, missä saattoi kulkea salmien yli. Laiva oli vielä samassa paikassa, jossa se oli menomatkallakin ollut, ja siten rekiretkikunta pääsi raskaasta huolesta.

Toukokuun alussa Payer kahden kumppanin keralla teki vielä kolmannen retken länttä kohden, tavaten siellä 1,520 m korkean kukkulan, joka on koko saariston korkein.

Tämän retken päätyttyä täytyi ruveta ajattelemaan kotimatkaa ja toukokuun 20:ntenä 1874 raskaalla mielellä hylätä »Tegetthoff». Neljä venettä ja neljä rekeä mukaan ottaen koko miehistö — yksi oli talven kuluessa kuollut keuhkotautiin — lähti pyrkimään jään poikki etelää kohti. Kokoelmat, varustukset, suurin osa ruokatavaroista täytyi jättää laivaan. Alussa haittasi matkan tekoa vahva lumi. Sitten alkoi kulku lukemattomien railojen poikki. Matka edistyi niin hitaasti, että itsepintaiset etelätuulet ajoivat jäitä ja retkikuntaa niiden mukana saman verran taapäin kuin se eteenpäin ponnisti. Toisen kuukauden lopussa ei oltu päästy kuin 15 kilometrin päähän laivasta. Näytti jo siltä, kuin täytyisi palata takaisin ja viettää laivassa vielä kolmaskin talvi. Heinäkuun jälkipuoliskolla pohjatuulet ja sateet kuitenkin paransivat asioita sen verran, että parissakymmenessä päivässä päästiin 450 km eteenpäin. Elokuun alussa alkoi jäitten keskellä tuntua isoa maininkia, joka ilmaisi avoimen meren olevan lähellä, ja elokuun 14:ntenä veneet pääsivät sen reunaan. Elokuun 18:ntena ne saapuivat Novaja Zemljan rannalle ja sitä kuusi päivää etelää kohti matkattuaan tapasivat kaksi venäläistä pyyntialusta, joista toinen vei retkikunnan Ruijan Vesisaareen.

Paluumatka Euroopan kautta Itävaltaan muodostui triumfiretkeksi, tämmöiset yritykset kun olivat Itävallan aikakirjoissa aivan harvinaisia.

Payer luuli Frans Josefin maata alaltaan yhtä suureksi kuin Huippuvuoret ovat. Hän päätti, että se oli saaristo, johon kuului pari kolme suurempaa ja hyvin monta pientä maata. Erään suuremmista maista, hän nimitti Wilczekin maaksi, toisen Zichyn maaksi. Payerin isot maat ovat kuitenkin myöhemmin tarkemmin tutkittaissa hajaantuneet moneksi pienemmäksi, ja moni maa, jonka hän pohjoiskulmilla karttaansa piirsi, olikin sitten Nansenin havaintojen mukaan olematon. Syynä näihin erehdyksiin epäilemättä olivat saariston suuret maajäätiköt ja ehkä toiselta puolen merijäidenkin korkeat röykkiöt, jotka jonkun matkan päästä nähtyinä saattoivat näyttää etäisiltä vuoristoilta. Vuoriensa ja maajäätiköittensä puolesta tämä saaristo suuresti muistutti Huippuvuoria, mutta se oli paljon köyhempää kasvullisuudesta kuin mainittu saaristo, Grönlanti tai Novaja Zemlja.

Kului sitten monta vuotta, ennenkuin Frans Josefin maa sai uusia vieraita. V. 1880 Leigh Smith, varakas englantilainen, huvilaivallaan »Eiralla» tutki saariston etelärannikon. Sillä kohdalla, mihin »Tegetthoff» oli jätetty, aaltoili nyt sula meri. V. 1881 Smith teki uuden matkan, mutta menetti laivansa, joka jäissä sai vuodon. Vaikka »Eira» upposi parin tunnin kuluttua siitä, kuin vuoto huomattiin, sai Leigh Smith siitä kuitenkin sen verran pelastettua, että hän saattoi viettää saaristossa talven ja seuraavana kesänä veneillä kulkea jäiden ja meren poikki Novaja Zemljahan, jossa hollantilainen tieteellinen retkikunta otti haaksirikkoiset laivaansa. Smith retkellään huomasi, että Frans Josefin saariston kasvisto ja eläimistö sentään olivatkin paljon runsaammat kuin Payerin kertomuksesta saattoi luulla.

Eteenpäin koillisväylällä.

Kara-meri.

Hollantilaiset ja englantilaiset purjehtijat, jotka kuudennella- ja seitsemännellätoista vuosisadalla yrittivät purjehtia Aasian pohjoispuolitse Intiaan, eivät ponnistuksistaan huolimatta ainoakaan päässeet Kara-merta kauemmaksi, ja siitä pitäen tätä merta pidettiin oikeana »jääkellarina», jossa ei milloinkaan tavattaisi sulaa vettä. Aina viime vuosisadan keskivaiheille saakka ja siitä ohikin tämä käsitys piti sitkeästi puoliaan, mutta lopulta oli senkin väistyminen, ainakin sitä oli melkoisesti muodostettava.

1860-luvun lopulla alkoivat norjalaiset valaanpyytäjät käydä Novaja Zemljan itäpuolisissa vesissä, ja he huomasivat Kara-meren mitä antavimmaksi pyyntialueeksi ja eräinä aikoina vuodesta jäistä sangen vapaaksi. Elling Carlsen, Huippuvuorien ensimmäinen ympäripurjehtija, ja skotlantilainen Palliser tapasivat Kara-meren niin vapaana jäästä, että he v. 1869 vaivatta pääsivät risteilemään sen poikki Samojedi-niemimaalle saakka, ja vielä samana kesänä norjalainen E.H. Johansen kulki kahdesti tämän meren poikki idästä länteen ja kahdesti pohjois-eteläsuuntaan. V. 1870 Johansen purjehti Novaja Zemljan ympäri, kuten ennen mainitsimme, ja seuraavana vuonna suuri joukko norjalaisia pyyntimiehiä teki kokonaista kuusikymmentä onnistunutta pyyntiretkeä Novaja Zemljan vesille, jota vastoin kahtena sitä seuraavana vuonna jääolot olivat niin vaikeat, että useimmat pyyntiretket epäonnistuivat ja itävaltalainen naparetkikuntakin avuttomana ajeli jäitten keralla Frans Josefin maahan.

Parempi tutustuminen Kara-mereen herätti uudelleen vireille tuon vanhan
aatteen, että sen kautta ehkä perältäkin oli mahdollista ainakin päästä
Siperian suuriin jokiin kauppalasteja viemään, vaikkei koillisväylä
Olisikaan mahdollinen.

Ajatus näyttää heränneen monellakin taholla, mutta englantilainen merikapteeni J. Wiggins oli ensimmäinen, joka lähti meritse viemään Siperiaan lastia. Lähtien matkaan kesällä 1874 hän pääsi vastuksia kohtaamatta oikopäätä Obin suistamoon ja alkoi sitten tehdä tällä välillä kauppamatkoja.

Nordenskiöldin matka Jenisseille.

A.E. Nordenskiöld oli ajatellut samaa asiaa ja purjehti seuraavana vuonna vielä edemmäksi, Jenissein suulle saakka. Tukkukauppias Oscar Dicksonin avulla hän vuokrasi »Pröven» nimisen norjalaisen jahdin, joka oli erikoisesti rakennettu jäämeren, matkoja varten, ja palkkasi siihen norjalaisen valaanpyyntimiehistön. Tieteellisinä apulaisina seurasivat retkelle botanistit t:ri F. Kjellman, joka oli ollut mukana Huippuvuorillakin, ja dosentti N. Lundström ynnä eläintieteilijät t:ri FL Théel ja ylioppilas Anton Stuxberg.

Kesäkuun 8:ntena v. 1875 Tromsasta lähdettyään »Pröven» parin viikon kuluttua saapui Novaja Zemljahan. Milloin vain sää myöden antoi, mittasivat tiedemiehet meren syvyyttä, vedon lämpötiloja eri syvyyksissä, ja tutkivat merieläimistöä. Kolmatta viikkoa retkikunta toimitti tutkimuksia Novaja Zemljan eteläsaaren länsirannalla ja Matotshkin-Sharrissa, joka erottaa saaren molemmat puoliskot. Sitten tuli vastaan niin paljon jäitä, ettei Nordenskiöld voinutkaan purjehtia Novaja Zemljan ympäri pohjoispuolitse, ja kun Matotshkin-Sharrkin ja Kara-meren portti samoin olivat tukossa, täytyi hänen yrittää Jugor-salmen kautta, joka on Waigatshin saaren ja mannermaan välillä, ja se todella oli puhdas jäistä. Ohimennen tiedemiehet poikkesivat Waigatshiin.

Elokuussa »Pröven» kulki Jugor-salmen kautta ja tuli Kara-mereen. Tämä pelätty vesi tavattiin aivan vapaana jäistä ja »Pröven» saattoi suunnata sen poikki suorinta tietä Jalmal-niemen keskivaiheille. Tuuli oli hyvin heikko ja kulku sen mukaan hidasta, mutta tästä oli se etu, että tiedemiehet saattoivat laahusverkollaan ja muilla kojeillaan mitä tuloksellisimmin tutkia tätä merta, jolla ei siihen saakka ollut käynyt ainoakaan tieteellinen retkikunta.

Elokuun 8:ntena retkikunta saapui Jalmalin rannalle, jossa tiedemiehet pikimältään kävivät maalla. Sitten matka kävi pohjoista kohti, kunnes vahvat ajojäät kokonaan sulkivat tien, mutta Jalmalin pohjoiskärki oli jo aikoja sitten sivuutettu, niin että tie itään oli vapaa. Elokuun 15:ntenä »Pröven» kohotti haarukkansa nokkaan Ruotsin lipun, tervehtiäkseen ensimmäisenä Euroopasta tulleena laivana Siperian mahtavaa Jenisseitä, jonka suuhun se oli saapunut. Ankkuripaikan Nordenskiöld nimitti »Dicksonin satamaksi».

Nordenskiöld jakoi täällä retkikuntansa. Kjellmanin hän lähetti laivalla takaisin Norjaan purjehtimaan, itse hän Lundströmin ja Stuxbergin kanssa lähti mukanaan tuomallaan norjalaisella soutuveneellä nousemaan Jenisseitä, palatakseen Turuhanskin ja Jenisseiskin kautta kotia.

»Prövenin» paluumatka.

Elokuun 19:ntenä Dicksonin satamasta lähdettyään »Pröven» merivirtauksen auttelemana jo 23:ntena saapui Novaja Zemljan koillisrannalle, jossa Kjellman viikon päivät, tyyntä pitäessään, kalasti laahusverkolla. Meressä oli niin runsaasti eläimiä, että kun verkko sai olla pohjassa parikin minuuttia, se paikalla aivan täyttyi väriuhkeista meritähdistä, valtavista pensasmaisista alektoista, äyriäisistä ja likoeläimistä.

Elokuun 28:ntena »Pröven» jatkoi matkaansa pitkin rannikkoa, jolta laskeutui mereen valtavia jäävirtoja. Ranta oli jyrkkä ja jylhä. Uddelahdessa oli merikasvisto erinomaisen uhkuvaa, vaikka Kara-merta siihen saakka oli pidetty kasveista köyhänä. Maakasvisto sitä vastoin oli ylenmäärin niukkaa. Siellä täällä näkyi pari surkastunutta pajua. Unikukka vielä kukki. Luonto tuntui sanomattoman autiolta.

Syyskuun 3:ntena »Pröven» laski Matotshkin-Sharriin, jonka läpi oli vapaa kulku ja jossa retkikunta viipyi syyskuun 11 päivään saakka. Lokakuun 3:ntena se kävi Tromsan satamassa ankkuriin, erinomaisen onnistuneen, tutkimukselle tärkeän, maailmankaupalle uran aukaisevan matkan suoritettuaan.

Nordenskiöldin venematka Jenisseillä.

Nordenskiöld lähti seuralaisineen nousemaan Jenisseitä samana päivänä, jona »Prövenkin» lähti paluumatkalle. Joen suupuolessa kasvullisuus oli sangen laihaa. Suuret pensaat, vaivaiskoivutkin, puuttuivat kokonaan eikä maata missään peittänyt oikea nurmikko. Hyljättyjen kylien pohjilla vain kasvullisuus oli niin rehevä, että se kävellessä haittasi. Veden lämpö oli Krestowskojen aution kylän kohdalla 11°C. Jewremow Kamenin eteläpuolella alkoivat Jenissein itärannalla loivat hiekkatörmät. Siitä alkoi niinikään rannaton tundra, loivasti aaltoileva lakeus, joka oli täynnään alavia soita ja pieniä matalia lampia. Tundralla kasvoi karu kasvisto, joka jo oli lakastumaisillaan. Marjoja sitä vastoin oli toisin paikoin runsaasti. Shaitanskiniemi oli vaivaiskoivun pohjoisin kasvupaikka. Toisilla niemillä oli suunnattomat ryteiköt joen tuomia ajopuita. Lähinnä vettä makaavat puut olivat vielä aivan tuoreet, kauempana maalla makaavat sitä vastoin, joista toiset olivat vuosisatoja siinä lojuneet, olivat mikä mitenkin paljon lahoneet. Ylempänä ajopuut sitä vastoin vähenemistään vähenivät. Ruohojen ja vesikasvien luku alkoi lisääntyä, nurmi käydä vehmaammaksi, mutta imettäväisiä, lintuja ja hyönteisiä oli huomattavan niukasti. Ei edes sopuleja ollut täällä sanottavasti, vaikka niiden kolot Novaja ZemIjallakin risteilivät maassa joka suuntaan.

Mesenkinin, pienen, oikealta puolelta tulevan syrjäjoen suulta retkikunta sai kasakan oppaakseen. Tämä paikka oli paremmin suojattu pohjoistuulilta, jonka vuoksi siellä jo kasvoi puolentoista metrin mittaisia leppäpensaitakin. Kasviston lajirikkauskin oli tuntuvasti suurempi, vaikka tämä paikka oli vain 40 km edellisestä etelään. Kulkukivien puutteesta Nordenskiöld päätteli, ettei Jenissein jokilaakson muodostuma ollut jääkauden muodostama, mutta kallioissa hän luuli huomaavansa jääkauden naarmuja, jonka mukaan siis Siperiallakin kuitenkin oli ollut jääkautensa — myöhemmät tutkijat tämän kielsivät, mutta nykyään siitä ollaan varmat. Nordenskiöld kokoili fossiileja ja kivennäisiä pitkin matkaa ja hankki kokoelman Jenissein kaloja, jonka hän vei Ruotsiin; Jenissei on, kuten tunnettua, erittäin kalaisa.

Elokuun 31:ntenä retkikunta saapui Dudinskiin, jossa tundrat loppuivat, ja pääsi sieltä kesän viimeisellä höyrylaivavuorolla Jenisseiskiin ja sieltä Irkutskiin, josta se maatietä matkusti Pietariin. Siperiassa ja Venäjällä tämä retki herätti mitä suurinta huomiota, samoin kuin koko Euroopassakin. Nordenskiöld kuvaili Jenissein laakson suurenmoisia luonnonrikkauksia, jotka tämän matkan kautta olivat tulleet maailmankaupan liikeväyläin varteen. Hän todella oli tullut vakuutetuksi siitä, että yksin tundratkin, joita siihen saakka oli pidetty karuuden ja autiuden perikuvina, kykenivät elättämään suuria karjoja.

Viipymättä Nordenskiöld uusilla retkillä osoitti, ettei hänen ensimmäinen onnistunut matkansa riippunut vain onnellisesta sattumasta, vaan että Kara-meren poikki todella on säännöllinen väylä, kun vain otetaan vaari oikeasta vuodenajasta. Vasta loppukesällä ovat jääolot Siperian rannikolla semmoiset, että laivaliike on siellä mahdollinen. Vasta elokuussa sulavat rannoilta jäät, etupäässä sen lämpöisen veden vaikutuksesta, jota Siperian suuret joet kaukaa ylämaista purkavat Jäämereen. Ainoastaan Novaja Zemljan eteläpuolisiin salmin jäät pyrkivät patoutumaan ja niissä sen vuoksi useinkin on vaikein vastus voitettavana Juuri nämä salmet ja liian aikainen matkaan lähtö tekivät tyhjiksi kaikki varhaisemmat yritykset saavuttaa Siperian jokien suistamo.

Nordenskiöld oli kuitenkin jonkin verran liian sangviininen. Myöhempi kokemus on osoittanut, että tällä väylällä on hyvät ja huonot vuotensa. Kaikkina vuosina eivät olot ole olleet niin suotuisat, että laivat olisivat matkansa päähän päässeet. Vuodesta 1874 vuoteen 1890 28 Siperian matkaa epäonnistui ja 25 onnistui. V. 1893 pääsi Jenisseihin 6 ja v. 1897 kokonaista 11 höyryä, jotka kuljettivat Siperian rataa varten rakennustarpeita, ja vielä samana vuonna ne palasivat takaisin Eurooppaan. Epäilemättä voidaan väylän turvallisuutta paljon parantaa, kun sen varteen saadaan vakinaiset havaintoasemat, jotka langattomalla lennättimellä antavat tiedon jääsuhteista.

»Ymerin» retki.

Nordenskiöld lähti v. 1876 viemään Siperiaan kauppatavaroita, yhden lähetyksen maata, toisen vettä myöden. Itse hän kulki vettä höyrylaiva »Ymerillä», joka heinäkuun 30:ntenä saapui Matotshkin-Sharriin, ja sen kautta kulki Kara-mereen. Tämä meri näytti kuitenkin nyt olevan täynnään ajojäitä. Siitä säikähtämättä Nordenskiöld kuitenkin jatkoi matkaa rantasulaa pitkin ja lopulta, vain parin päivän viivytyksen koettuaan, pääsikin sulaan veteen ja lyhyessä ajassa saavutti Jenissein suistamon. Hän ajoi nyt jokea ylöspäin, niin pitkälle kuin vettä oli riittävästi, toivoen tapaavansa etelästäpäin tulevat tiedemiehet. Mutta pari kolme viikkoa hän sai turhaan odottaa. Tavarat täytyi lopulta purkaa laivasta, viedä maalle ja muiden suojain puutteessa tallettaa erääseen kesäkylään, ja syyskuun 2:na »Ymer» Jenisseiltä lähti paluumatkalle ja saapui takaisin Ruotsiin näkemättä nyt koko matkalla tuskin ensinkään jäitä. Kara-meri varsinkin oli sulana, vaikka Nordenskiöld kulki sen poikki paljon pohjoisempaa reittiä kuin ennen. Paluumatkallakin »Ymer» kulki Matotshkin-Sharrin kautta ja saapui syyskuun 18:ntena Hammerfestiin.

T:ri Théelin johtama maaretkikunta, johon ruotsalaisten Frybomin ja Arnellin ohella kuuluivat suomalaiset rehtori Brenner ja t:ri Sahlberg, oli jo heinäkuun 17:ntenä lähtenyt Turuhanskista Jenisseitä laskemaan, mutta höyrylaiva ei millään ehdolla suostunut viemään heitä niin kauas, että he olisivat Nordenskiöldin tavanneet, eivätkä he saaneet soutajiakaan tälle matkalle, vaikka heidät Nordenskiöldistä erotti vain 40 km. Yhtä mahdotonta oli Nordenskiöldin ollut saada venettä viemään tietoa itsestään. Vasta Nordenskiöldin lähdettyä sai maaretkikunta sanoman hänen lähdöstään. Syynä tähän haluttomuuteen olivat Siperian kauppiaitten juonet, he kun pelkäsivät etujensa kärsivän hallaa, jos meriteitse näin alkaisi tulla halpoja tavaroita.

Rikas siperialainen kauppias AlekSanteri Sibiriakow ei kuitenkaan kuulunut näihin ahdasmielisiin, vaan hän ryhtyi kaikella tarmollaan tätä kauppatietä käyttämään, vaikka ensimmäinen, kapteeni Wigginsin johtama laiva, kärsikin haaksirikon Jenissein suussa. Kauppias Sibiriakowin tilaama lasti kuitenkin tuli onnellisesti perille.

V. 1877 kävi eräs Bremenin laiva 42 päivässä Jenisseillä, Sibiriakowin lastia viemässä. Muuan englantilainen höyry kävi Hullista Obilla ja Tobolskissa saakka 65 päivässä. Seuraavana vuonna kävi Siperian joilla kuusi laivaa ja joku niistä toi paluulastinkin. Mutta v. 1879, jolloin kymmenkunta laivaa lähti Siperiaan, olivat kaikki Kara-mereen vievät salmet tukossa, niin että vain yksi laiva, joka odotti muita kauemmin, syyskuun alussa pääsi tuon meren poikki, joka silloin taas oli jäistä vapaa. Sama laiva pääsi vielä takaisinkin, vaikka Kara-meren salmet olivatkin sen pidättää.

"Vega" purjehtii koillisväylän.

Yllämainittujen valmisteleväin matkainsa jälkeen Nordenskiöld saattoi ryhtyä täydellä todella suunnittelemaan tuon vuosisataisen suurtehtävän ratkaisemista, jonka vuoksi uuden ajan alusta saakka oli niin paljon uhrauksia tehty: laivamatkaa Aasian pohjoispuolitse Tyynelle merelle. Kenellä toisella olisikaan ollut siihen yhtä hyvät edellytykset! Amerikkalainen napamatkustaja Greely lausuu hänestä:

»Tämän nukkuvan kysymyksen saattoi jälleen päiväjärjestykseen ponnistuksillaan mies, jonka harrastukset ja toimet arktisissa asioissa olivat semmoiset, että ne kysymyksen ratkaisemiseen takasivat tieteellisen ja tarmokkaan pyrkimyksen; tämä mies oli Adolf Erik Nordenskiöld. Suomessa syntyneenä v. 1832 hän oli napamaissa toiminut laajemmalta kuin ainoakaan toinen tutkija ja hänen työnsä on ennen kuulumattomassa määrässä rikastuttanut ja hyödyttänyt ihmiskuntaa tärkeillä tuloksilla. Beringin merestä Grönlantiin, Huippuvuorilta Novaja Zemljahan ja Pohjois-Aasiaan saakka ovat hänen matkansa poikkeuksetta edistäneet tieteen asiaa, hyödyttäneet kauppaa ja olleet muille tutkijoille rohkaisuksi.»

Niin pitkän, menestyksellisen ja suuressa määrin onnenkin suosiman arktisen tutkijatoiminnan jälkeen Nordenskiöldin ei ollut vaikea saada varoja ja kannatusta yritykselle, josta oli tuleva hänen arktisen tutkijatoimensa suurin saavutus. Suurimman osan koillisväylän kulkemiseen tarvittavissa varoista, 300.000 markkaa, antoi jälleen gööteporilainen Oscar Dickson, kuningas Oskar antoi 11.000 mk ja kauppias Sibiriakow saman verran. Ruotsin valtiopäivät antoivat varoja »Vega» nimisen pyyntialuksen varustamiseen.

»Vega» ei tosin ollut erikoisesti rakennettu tätä retkeä varten, mutta samanlaisia vaikeuksia se kyllä oli suunniteltu kestämään, se kun oli puolta vuosikymmentä aikaisemmin rakennettu Jäämerelle valaanpyyntilaivaksi. Se oli kauttaaltaan tammea, jäänpuristusta varten vahvistettu, ulkopuolelta vahvalla kovapuisella jäänsuojuksella peitetty, tilavuudeltaan 357 tonnia. Sillä oli höyrykone, jonka voimalla se kulki noin 6—7 solmua tunnissa, sekä parkkitaklaus. Matkaa varten sitä tietysti oli koko joukon muutettava, varsinkin sisustusta, mutta kaiken kaikkiaan se oli tarkoitukseensa niin hyvä laiva kuin toivoa saattoi. Laivan päällikkönä oli Arnold Louis Palander, joka jo ennen oli purjehtinut Nordenskiöldin keralla (»Polhemin» kapteenina vv. 1872—73). Tiedemiehiä lähti mukaan F.R. Kjellman, kasvitieteilijä, A.J. Stuxberg, eläintieteilijä, ja E. Almqvist, lääkäri, jäkäläin tuntija, jota paitsi laivan upseerit niinikään hoitivat kukin tieteellistäkin työvelvollisuutta, italialainen G. Bove meritutkimuksia ja tanskalainen A. Hovgaard magneettisia ja ilmatieteellisiä havainnolta. Suomalainen O. Nordqvist seurasi mukana tulkkina ja apulais-zoloogina. Laivan miehistö oli Ruotsin laivastosta valittu, kauttaaltaan koeteltua, kunnollista väkeä. Kolme mursunpyytäjääkin oli mukana. Kolme laivaa seurasi mukana alkumatkalle noustakseen tavarakuormineen Siperian jokiin, höyrylaiva »Fraser» ja purjelaiva »Express» Jenisseihin ja uusi pieni »Lena» niminen höyrylaiva Lenaan.

»Vega» lähti Gööteporista heinäkuun 4:ntenä 1878, suunnaten ensin Tromsaan, josta Nordenskiöld itse tuli laivaan. Ankarat myrskyt pidättelivät siellä laivaa. Kara-merestä palaavat valaanpyytäjät pelottelivat retkikuntaa sillä tiedolla, että muka jääsuhteet siellä paraillaan olivat niin epäsuotuisat kuin suinkin. Matkalla Novaja Zemljahan ei kuitenkaan näkynyt jäitä ensinkään ja »Vega» kulki vastuksia kohtaamatta Waigatshin ja mantereen väliseen Jugor Sharriin, johon se pienen Habarowa nimisen pyydystäjäkylän eteen kävi ankkuriin; tämä nimittäin oli kaikille laivoille edeltä määrätty yhtymäpaikka.

Waigatshilla.

Täällä asui kesällä koko joukon samojedeja, joiden porolaumat kävivät laitumella Waigatshilla ja mannerrannikon tundroilla, sekä venäläisiä ja venäläistyneitä suomalaisia, kauppiaita, kalastajia ja pyyntimiehiä. Nordenskiöld oli jo kolme vuotta aikaisemmin käynyt Habarowassa, joten hän tuli vanhana tuttuna. Nyt hän käytti tilaisuutta hankkiakseen samojedeilta kansatieteellisiä esineitä, varsinkin epäjumalankuvia ja naisten vaatteita. Eräs venäläinen opasti hänet Waigatsh saarella olevalle samojedilaiselle uhrikummulle, vaikka venäläisetkin niitä taikauskoisen pelon vuoksi kammosivat. Tämä käynti ei kuitenkaan häirinnyt ystävällistä seurustelua samojedien kanssa, jotka tyytyivät siihen vakuutukseen, että kyllä jumalat kostavat puolestaan.

Kara-merellä, koillisväylän pahamaineisessa »jääkellarissa», ei nyt tavattu jäitä paljon ensinkään. Idempänä veden suolapitoisuus väheni siihen määrään, että se melkein kelpasi juotavaksi, mutta väriltään se oli keltaisenharmaata ja läpinäkymätöntä, niin että laivat kulkivat kuin savivellissä. »Olemme epäilemättä Ob-Jenissein virta-alueella». Meren syvyys oli monessa kohden vain kymmenkunta metriä, mutta kun pohja oli hyvin laakeata, ei karille ajosta ollut paljoakaan pelkoa. Elokuun 6:ntena »Vega» laski Jenissein suuhun Dixonin satamaan, jonka Nordenskiöld oli v. 1875 löytänyt ja jonka hän suojatun asemansa ja hyvän ankkuripohjansa vuoksi luuli tulevaisuudessa kehittyvän tärkeäksi kauppapaikaksi, vaikka siinä vielä v. 1878 samoili jääkarhuja ja peuroja.

Jenissein ajopuut.

Sama lienee kyllä laita vielä tänäpäivänäkin. Satamassa oli niin kosolta ajopuita, että merenkulkija sieltä helposti sai polttopuu-tarpeensa. Suurin osa Jenissein tuomista ajopuista kulkee kuitenkin mereen, jossa ne ajelevat edelleen merivirtain keralla, kunnes joko vettyneinä vajoavat pohjaan, tai kulkevat Novaja Zemljan, Siperian, Huippuvuorien ja Grönlanninkin rannoille saakka. Osa puista juuttuu Jenissein omaan uomaan, ennenkuin on vielä mereen ennättänytkään, tai muodostaa rannoille suuria ryteikköjä.

Jalmal.

»Lena» oli poikennut Jalmalin niemimaan pohjoispään edustalla olevaan Beli Ostrow saareen tarjotakseen Hovgaardille, Nordqvistille ja Almqvistille tilaisuuden tutkia saaren kasvi- ja eläinkuntaa. Saaren rantavedet olivat niin matalat, ettei sitä päässyt lähestymään 300 metriä lähemmä tavallisella meriveneelläkään. Beli Ostrow on pelkkää hienoa hietaa, eikä sillä löydetty pienintäkään kiven mukulaa. Kasveja ei ollut kuin nimeksi, ja nekin ruohot, mitä oli, olivat vain jonkun sentin korkuisia, kitukasvuisia. Vaikka jäkäläkasvullisuuskin oli kovin lyhyttä, nähtiin saarella kuitenkin peuralaumoja. Retkeilijät kulkivat sitten salmen poikki Jalmalin puolelle ja näkivät niemimaan aavalla rannalla ryhmän samojeditelttoja, pääsemättä kuitenkaan niiden lähettyvillä maihin rannan mataluuden vuoksi. Tuonnempana maihin meno kuitenkin onnistui ja olivat nämä kolme miestä ensimmäiset luonnontutkijat, mitä Jalmalin pohjoisrannalla oli käynyt. Niemimaa oli koko joukon vehmaampaa maata kuin Beli Ostrow. Otettuaan näytteitä kasvi- ja eläinkunnasta retkeilijät palasivat »Lenaan», joka sitten muitten perässä laski Jenissein suuhun.

»Fraser» ja »Express» nousivat nyt Jenisseihin kuormaa ottamaan; »Vega» ja »Lena» lähtivät itää kohti viilettämään, pitkin vaikeata, luotoista väylää, jonka kartoitukseen ei ollut luottamista. Sankka sumu toisin ajoin pakotti käymään ankkuriin, ja silloin tiedemiehet poikkesivat maihin rannikon luontoa tutkimaan. Eläinmaailma oli tällä kaamealla rannikolla kuitenkin tavattoman köyhä esim. Huippuvuoriin verraten. Nisäkkäitä ei näkynyt ensinkään, »ei edes aution jäämerikallion tavallista asukasta, jääkarhuakaan, joka tavallisesti sellaisissa seuduissa, missä eivät pyydystäjäin luodit eivätkä keihäät ole sen rauhaa häirinneet, luottaen voittamattomuuteensa, jonkun jäälohkareen tai kallion nenästä rohkeasti katselee lähestyviä vieraita». Lintuja nähtiin vain kuutta lajia, joista varsinkin pulmunen herätti huomiota. Vielä nähtiin pari kahlaajaa. Tapettujen lintujen kuvut olivat usein täynnä hyönteisten jäännöksiä, vaikka luonnontutkijan täällä, autioilla kolkoilla Jäämeren saarilla, usein täytyi etsiä tuntikausia löytääkseen edes kymmenkunnan sääskeä tai muuta samanlaista hyönteistä. Matkaa jatkettaessa alkoi olla yhä enemmän jäitä, vaikk'eivät ne vielä kulkua haitanneet. Pitkin rantaa oli talven jäljeltä korkea jää- eli lumipaarre, vaikka maa itse oli sulana. Merivesi alkoi jälleen olla kirkasta ja suolaista, jonka vuoksi pohjasta saatiin naaraushaaviin paljon sekä leviä että pohjaeläimiä.

Tajmyrin niemimaan länsirantaa pohjoista kohti purjehdittaessa oli sumua niin usein, että kartan oikominen jäi summittaiseksi, ja kun ei aurinkoa nähty kertaakaan, ei voitu saada luotettavaa paikanmääräystäkään ennenkuin Kap Tsheljuskinilla.

Aasian pohjoisin nokka.

»Elokuun 19:ntenä sumu esti kauas näkemästä ja pelkäsin jo Aasian pohjoisimman nokan olevan niin jäiden ympäröimänä, ettemme pääsisi siihen maihin. Mutta pian alkoi musta, jäätön niemi häämöttää koillisesta sumun seasta. Mantereeseen pisti tällä kohden pohjoista kohti aukea lahti, ja tähän laskettiin molemmat laivat ankkuriin k:lo 6 i.p.

»Nyt olimme saavuttaneet sen suuren päämäärän, johon vuosisatoja oli turhaan pyritty. Ensi kerran kävi laiva Vanhan Maailman pohjoisimman niemen edustalle ankkuriin. Ei kumma siis, että vedimme liput liehumaan ja panimme tykit paukkumaan. Kun olimme vähän maissa käyneet, panimme laivassa toimeen pidot, joissa maljoja ahkeraan kallistettiin.

»Samoin kuin Jenisseille tullessamme vastaanotti meitä täälläkin iso jääkarhu, joka laivaa ankkuriin laskettaessa käyskenteli edes takaisin rannalla, silloin tällöin vilkaisten ja nuuskien merelle päin ikäänkuin tutkiakseen, mitä kummallisia vieraita nyt ensi kertaa oli saapunut hänen valtakuntaansa. Vene laskettiin vesille ja Brusewitz valittiin antamaan karhulle tervehdykset turkkiin, mutta sepä ei huolinut tällä kertaa lähemmin tutustua pyssyihimme. Tykkien pauke säikäytti äijää niin peräti, ettei hän karhujen tapaan palannut seuraavanakaan päivänä.

»Aasian pohjoiskärki on pitkä, lahden kahtia jakama niemi, jonka oikeanpuolinen haara pistää vähän kauemmaksi pohjoiseen kuin vasemmanpuolinen. Luisurinteinen vuorenharjanne kulkee eteläiseen suuntaan itäisestä niemestä mantereeseen päin ja näkyy jo silmäkantaman päässä nousevan noin 300 metrin korkuiseksi. Sen laki oli lumeton, samoin kuin juurella oleva tasankokin. Ainoastaan vuoren rinteillä ja syvissä, vesipurojen kaivamissa uomissa sekä tasangon laaksoissa näkyi suuria valkoisia lumilaikkoja. Rannalla oli yhä vielä monessa kohden matala jääpaarre. Mutta vuorien rinteiltä ei siintänyt valtavia jäävirtoja, maisemaa eivät kaunistaneet järvet, ulkonevat kalliopolvet eivätkä korkeat vuorenhuiput, se oli yksitoikkoisinta ja autiointa maisemaa, mitä olen pohjan perillä nähnyt.»

Kasvisto oli täällä yhä köyhempää ja kitukasvuisempaa. Useat ruohokasvit pyrkivät muodostamaan hyvin tiheitä pyöreitä mättäitä, suojellakseen itseään tehokkaammin ilman sanomatonta kolkkoutta vastaan. Hyönteisiä nähtiin joku kärpänen, vieläpä kovakuoriainenkin, lintuja vikloja ja suuri parvi sepelhanhia, jotka epäilemättä olivat muuttoretkellä vielä kauempaa pohjoisesta, muutamia lokkeja sekä pöllöjen jäännöksiä. Meressä nähtiin mursu, joitakuita kiehkuraishylkeitä sekä pari maitovalasparvea. Nordenskiöld oli kuitenkin vakuutettu siitä, että luonto vähän kauempana maan sisässä oli paljon vehmaampaa. Vanhaan napamatkustaja-tapaan Nordenskiöld niemelle kasasi komean muistomerkin kivistä.

Umpimutkassa.

Tsheljuskinin niemestä »Vega» suuntasi suoraan itään Uuden Siperian saaria kohti nähdäkseen, eikö väliltä löytyisi ennen tuntematonta maata. Elokuun 20:ntenä ja 21:ntenä »Vega» kulki siihen suuntaan esteitä kohtaamatta, mutta sitten tuli vastaan niin paljon jäitä, että täytyi kiiruumman kautta palata takaisin rantavesille, etenkin kun sakea sumu esti jäälauttain välisiä sulia uomia näkemästä ja täällä lisäksi olisi voitu auttamattomasti sotkeutua ylivoimaisiin jääesteihin, jotka olisivat tehneet paluun mahdottomaksi. Jäitä oli kuitenkin etelässä, idässä ja lännessä niin paljon, ettei niihin suuntiin ollut mahdollista tunkeutua. Ei sen vuoksi ollut muuta neuvoa kuin palata pohjoista kohti etsimään samaa aukkoa, josta oli näihin jääkenttiin tultu. Tilanne oli sitä arveluttavampi, kun tuuli oli kääntynyt ja nyt puhalsi jotenkin kovaa luoteesta, uhaten tuoda napamerestä vahvaa jäätä vastaan. Illalla »Vega» kuitenkin pääsi pois siitä pussin muotoisesta sulasta, johon se edellisenä päivänä oli tunkeutunut.

Napameren harhanäöt.

»Tuskinpa kukaan», kirjoittaa Nordenskiöld, »joka ei ole itse kokenut, voisi kuvitella, mitä harhanäköjä sumu saa aikaan semmoisissa seuduin, missä usvasta haamoittavien esineiden koko ei ole ennaltaan tunnettu, jonka tähden katsoja ei saata arvata, minkä matkan päästä ne näkyvät. Käsityksemme etäisyydestä ja koosta riippuu sellaisissa tiloissa tykkänään satunnaisista syistä. Tähän tulee lisäksi, että katsoja usein tietämättään muodostaa sumuun peittyneiden esineiden epäselvät haahmot oikullisiksi haavekuviksi. Hinlopen Straitissa (Huippuvuorilla, Koillismaan lounaispuolella) meidän kerran piti ajojäiden läpi soutaa muutaman kilometrin päässä olevaan saareen. Venettä vesille laskettaessa oli selkeä ilma, mutta lintuja paraillaan päivälliseksi ampuessamme nousi merelle äkkiarvaamatta niin sakea sumu, ettemme ehtineet tehdä kompassipeilausta saaren asemasta. Täytyi siis soutaa salmessa umpimähkään, sinne tänne ajelehtivien jäälauttain välitse. Kaikki teroittivat silmiään minkä saattoivat erottaakseen saaren, jonka rantaan pyrimme turvaan. Sitten taivaanrannalle ilmestyi haamoittava tumma juova. Otaksuimme tämän saareksi, johon pyrimme, eikä tuon tumman juovan äkillinen kohoaminenkaan ensin oudostuttanut, koska luulimme sen tulevan siitä, että maat sumun hälvetessä tulivat enemmän näkyviin. Kohta ilmestyi tuon maan kummallekin puolen valkoinen jäävirta ja heti senjälkeen muuttui maisema vuorensuuruisen mursunpään näköiseksi merihirviöksi. Tämä alkoi liikkua ja vihdoin supistui kaikki veneen lähellä olevalla jäälautalla lojuvan mursun pääksi; valkoiset hampaat näyttivät jäävirroilta, mustanruskea, pyöreä pää vuorelta. Tuskin oli tämä harhanäkö hälvennyt, ennenkuin joku miehistä huusi 'Maata keulan edessä, korkeata maata'. Kaikki näimme nyt korkean alppimaan vuorenhuippuineen, jäätiköineen, mutta tämäkin supistui seuraavassa silmänräpäyksessä tavalliseksi matalaksi, mullasta mustuneeksi jään syrjäksi. Keväällä 1873 tein Palanderin ja yhdeksän miehen kanssa rekiretken Koillismaan ympäri. Tällä matkalla' ammuimme koko joukon karhuja. Kun karhu rekeä vetäessämme tuli näkyviin, pysähdyimme tavallisesti ja kyyristyimme joka mies rekien suojaan, ettei otus säikähtyneenä lähtisi pakoon. Ainoastaan ampumamies hiipi johonkin sopivaan paikkaan odottaen siinä, kunnes karhu tuli niin lähelle, että hän varmaan tiesi sen kaatavansa. Sellaisessa tilassa sattui kerran sumuilmassa…, ettei karhu, jonka joka mies oli selvään nähnyt ja jota vaan varrottiin tulevaksi, lähestynytkään kuten tavallisesti suikeasti mutkaillen ja nuuskien, tutkistellakseen, kelpaisivatko vieraat poskeen pistettäviksi, vaan että se, juuri ampumamiehen tähdätessä, levitti jättiläissiipensä ja lensi matkoihinsa pienen jäälokin haahmossa. Samalla matkalla kuulimme kerran, teltassa levähtäessämme, ulkopuolella puuhailevan ruuanlaittajan huudon: 'karhu, iso karhu; ei, peura, hyvin pieni peura'. Samassa paukahti pyssyn laukaus, ja karhupeura olikin hyvin pieni kettu, joka hengellään sai maksaa sen kunnian, että sitä muutama silmäräpäys oli pidetty jalompana otuksena. Näistä kertomuksista voi päättää, kuinka vaikeata tuntematonta reittiä on sumussa ja jäitten keskellä purjehtia.»

Meren pohjasta saatiin Tsheljuskinin niemen edustalta erinomaisen runsaat saaliit meritähtiä, krinoideja, spongioita, holoturioita, tavattoman iso merihämähäkki, matoja ja simpukoita, vaikka pohjaveden lämpö oli puolentoista astetta jäätymäpisteen alapuolella ja vaikka pohjalla suurimman osan vuotta jääpeitteen vuoksi vallitsee pimeys.

Taimyrin niemimaan rannalla.

23:ntena tuli maa jälleen näkyviin matala, lumeton ranta. Meri oli 10 kilometrin päässä rannasta vain 13—15 metriä syvää. Rannikon suunta oli pohjoisesta etelään; se oli Taimyrin niemimaan itäranta. Maa yleni vähitellen etelää kohti ja vähässä matkaa rannikosta alkoi näkyä kauniita, noin 600—900 metrin korkuisia vuorenharjanteita. Vain rotkoissa näkyi näillä vuorilla olevan lunta, ehkä parissa lyhyet jäävirratkin. Paljon mursuja uiskenteli jäättömässä meressä, jopa lintujakin. Elokuun 24:ntenä tuli näkyviin Preobrashenie saari, jonka kaakkoispuolelle, lähelle lintuvuorijyrkännettä, »Vega» kävi ankkuriin. »Kahtena viimeisenä päivänä olimme purjehtineet seutuja, jotka uusimmilla kartoilla näkyivät maana. Tästä kävi selväksi, että Pohjois-Siperian kartta on oikaistava».

Preobrashenie saaren äkkijyrkkien rantakallioiden koloissa pesi suunnattomat parvet pohjan kiisloja (Uria Brünnichii), kolmivarpaisia lokkeja (Larus tridactylius), sekä riskilöitäkin (Uria grylle, kaikkkein) korkeimmilla kallioilla valkosiipi-lokkeja, ja rantapiissä juoksenteli kahlaajia, loivemmilla mailla valkoinen tunturipöllö väijyi saalistaan. Lintuvuoren juurelta tavattiin kaksi jääkarhua, jotka lienevät tulleet sinne lintuja pyydystelemään; ne ammuttiin. Meressä nähtiin paljon hylkeitä ja mursuja uiskenteli laumoittain. Kasvistokin oli täällä rehevämpää ja eteläisempää kuin Tsheljuskin-niemellä. Paitsi seudun etelämpää asemaa lienee tähän vaikuttanut Khatanga joen lämmin vesikin, joka saaren rantoja huuhtelee.

Muutaman tunnin vain Nordenskiöld ennätti viipyä tällä tieteellisesti tärkeällä saarella; samana iltana »Vega» jo nosti ankkurin ja lähti matkaa jatkamaan. Yöllä elokuun 28 päivää vastaan »Lena» erosi »Vegasta» lähteäkseen Lenaan nousemaan, ollen ensimmäinen höyrylaiva, joka mereltä nousi Itä-Siperian suureen valtajokeen. Tehtävä oli kuitenkin sangen vaikea, koska suistamo venäläisten suorittaman kartoituksen jälkeen oli suuresti muuttunut, luotoja maatunut suuriksi saariksi, toisia saaria aivan kadonnut, uomat muuttuneet aivan toisiksi. Kun ei ollut minkäänlaisia merimerkkejä eikä luotseja, ei edes oppaita, niin täytyi »Lenan» kulkea luodilla tunnustellen, mutta onnellisesti se kuitenkin saapui Jakutskiin, asukkaitten pitkin jokea innokkaasti vastaanottamana.

Matkasta tähän saakka Nordenskiöld lausui vakuutuksenaan, että jos hän olisi koko ajan seurannut rantavesiä, ei olisi jäistä Lenan suistamoon saakka ollut vähintäkään haittaa, ja hän otaksui asianlaidan olevan pitkin Aasian pohjoisrannikkoa joka vuosi saman, kunhan oli Kara-merestä yli päästy.

Ljahow-saari.

»Vega» purjehti Lenan suistamosta suoraan Ljahow-saarta, Uuden Siperian saariston eteläisintä saarta, kohti. Vaikka reitti kulki kaukana mannermaasta, oli kuitenkin pitkillä matkoilla vettä vain 6—7 metriä. Tämä meri oli erinomaisen köyhää kaikenlaisesta elämästä. Meren pohjana oli paikoittain jäätynyt hieta, eikä tutkijain haaveihin eksynyt ainoatakaan eläintä. Elokuun 30:ntena retkikunta saapui Ljahow-saaren kohdalle. Nordenskiöld olisi mielellään poikennut sille, ellei hän olisi pelännyt matkan sen kautta viivästyvän niin paljon, ettei olisikaan enää jouduttu sulan aikana Beringin salmeen. Hän laski sen vuoksi saaren ja mantereen väliseen salmeen, jatkaakseen rantavesiä eteenpäin. Ljahow-saari oli vuorotellen korkeita rosoisia kukkuloita ja tasankoja, joilta oli löydetty paljon mammutin luita ja muitten entisten eläinten jäännöksiä. Maa oli nyt aivan lumetonta eikä maajäätiköitä näkynyt ensimmäistäkään. Nordenskiöld ei luullut Pohjois-Aasiassa ennenkään olleen suuria maajäätiköitä, ei edes jääkaudella.

»Vega» ohjasi nyt hieman ulommatse Karhusaarille, jotka ovat Kolyman suistamolahden edustalla, saapuen sinne syyskuun 3:ntena. Edellisenä yönä satoi lunta, niin että laivan kansi, samoin kuin saaretkin, olivat valkoisenaan.

»Näihin asti olimme pitkin rannikkoa purjehtiessamme tuskin tavanneet muita ajojäitä kuin syöpyneitä, monasti jäähyhmäksi muuttuneita, tasaisia, ohuita ja haperoita jäälauttoja, ilman jääpaarretta ja usein pinnaltaan likaisia. Ei ainoatakaan jäävuorta ollut näkynyt eikä myöskään sellaisia suuria glasierilohkareita, jotka Huippuvuorien rannoilla edustavat grönlantilaisia jäävuoria. Mutta Svjatoinosista, Ljahow-saaren salmesta, alkaen jää oli paksumpaa, samanlaista kuin Huippuvuorten pohjoispuolella. Se oli täällä puhtaampaakin ja lepäsi kovalla vedenalaisella, purjehdusta haittaavalla jääpaarteella.» Karhusaarten itäpuolella oli rannikkoa vastaan ahtautunut jotenkin paljon paksua merijäätä, mutta pitkin rantaa kulki kuitenkin vielä sula uoma. Ympäröivä meri oli, ehkä vuodenajan myöhäisyyden vuoksi, vallan autiona. Ei näkynyt jääkarhuja, ei mursuja, hylkeitäkin vain joku harva. Tuntikausiin ei näkynyt ainoatakaan vesilintuakaan. Ainoastaan alempaa eläimistöä oli jotenkin runsaasti sekä pinnalla että pohjassa.

Kolyman suulla.

Karhusaarten itäpuolella yritettiin jälleen oikaista ulapan poikki, mutta sotkeuduttiin tuota pikaa niin laajain jäälauttain sekaan, ettei sulaa näkynyt millään suunnalla. Jäälauttain välitse pujotellen »Vegan» sen vuoksi täytyi palata 8—12 kilometrin levyiseen rantasulaan, jota tällä kohdalla Kolyman lämmin vesi ylläpiti. Syyskuun 6:ntena retkikunta Tshaun lahden sivuitse kulkien saavutti Kap Shelagskoin, josta Aasian koillisniemi, laaja Anadyr niemimaa alkaa.

Ensimmäiset tshuktshit.

»Purjehdus pitkin Aasian pohjoisrannikkoa alkoi käydä jotenkin yksitoikkoiseksi. Hartainkin napamatkustaja voi lopulta kyllästyä pelkkään jäähän, matalikkoihin ja sumuun, ja yhä vain sumuun, matalikkoihin ja jäähän. Nyt tuli kuitenkin vähän vaihtelua. Koko matkalla Jugor-Sharrista Kap Shelagskoihin emme olleet nähneet ainoatakaan ihmistä eikä ihmisasuntoa, lukuun ottamatta vanhaa autiota tupaa Tsheljuskin-niemen ja Khatangan välillä. Mutta ollessamme syyskuun 6:ntena Kap Shelagskoin edustalla huomasimme kaksi venettä. Joka mies hyökkäsi kannelle, lukuun ottamatta kokkia, jota ei mikään tapaus saanut padoistaan ja paistinpannuistaan erkanemaan ja joka kiersi Aasian ja Euroopan kenties kertaakaan maissa käymättä. Veneet olivat tehdyt nahkasta samoin kuin eskimoitten umiakit eli naisten veneet. Niissä oli täysi kuorma nauravia ja juttelevia miehiä, vaimoja ja lapsia, jotka huutaen ja viittoen ilmoittivat haluavansa tulla laivaan. Kone seisautettiin, veneet kävivät laivan kyljelle ja partaan yli kiipesi nahkapukuisia, avopäisiä olentoja, jotka nähtävästi olivat ennenkin laivoissa käyneet. Alkoi vilkas puhe, mutta pian huomasimme, ettei kukaan veneitten eikä laivan väestä osannut molemmille yhteistä kieltä. Se oli kylläkin ikävää, mutta viittominen sai astua puheen sijaan. Se ei kuitenkaan estänyt juttelemasta ja vieraat ihastuivat suuresti etenkin lahjoja, tupakkaa, tupakkaa ja hollantilaisia savipiippuja saatuaan. Ei yksikään, kumma kyllä, osannut venäjän sanaa, mutta eräs poika laski englanniksi kymmeneen, joka osoittaa täkäläisen väestön olevan enemmän tekemisissä amerikkalaisten valaanpyytäjien kuin venäläisten kauppiaitten kanssa. Itse he nimittivät itseään tshuktsheiksi eli tshantshuiksi.

»Heissä oli monta pitkää, kookasta ja soreavartaloista miestä. Pukuna olivat säärenmukaiset nahkahousut ja peuran nahkainen peski. Pää oli paljas, tukka lyhyeksi keritty lukuun ottamatta kapeata tupsua, josta riippui otsalle neljän sentin mittaisia hiuksia. Monella oli vyössään samanlainen lakki kuin Habarowan venäläisillä, mutta arvatenkin pidettiin ilmaa vielä liian lämpöisenä, että olisi viitsitty käydä lakki päässä. Useimpien tukka oli sinimusta ja hyvin sakea. Naiset olivat piirrelleet otsaan ja nenään mustia ja mustansinisiä viivoja, vieläpä leukaankin ja poskiin joitakuita kirjauksia. Kasvonpiirteet eivät olleet niin vastenmieliset kuin samojedien ja eskimoitten. Olipa nuorissa tytöissä niitäkin, jotka eivät olleet peräti rumia. Samojedeihin verraten heidän ihonsa oli jotenkin puhdas ja valkoisen punainen. Pari miestä oli aivan vaaleaveristä. Luultavasti he olivat sellaisten venäläisten jälkeläisiä, jotka syystä tai toisesta, sotavankeina tai karkulaisina, olivat joutuneet tshuktshien joukkoon ja heihin perehtyneet.»

Tshuktshit saivat venäjänlehtiä, savipiippuja, rihkamaa ja vanhoja vaatteita, niin paljon kuin kantaa jaksoivat, ja lähtivät taas erinomaisen tyytyväisinä veneihinsä, jonka jälkeen »Vega» jatkoi matkaa. Kaikki olivat sitä mieltä, että annetut tavarat hyvin joutivat pois, sillä varmasti toivottiin, että lyhyen ajan kuluttua päästäisiin vesille, missä ei talvivaatteita tarvittaisi, ja satamiin, joissa voitaisiin ostaa rahalla.

Tshuktshien vieraina.

Syyskuun 18:ntena kävi maanasukkaita jälleen laivalla, jossa heidän osakseen tuli yhtä herttainen vastaanotto. Tshuktshit puolestaan pyysivät retkeilijöitä maalia käymään, ja kun sumun vuoksi oli mahdoton matkaa jatkaakaan, lähti Nordenskiöld useiden muiden keralla heidän kyläänsä. Rantana oli meren ja pienen laguunin välinen hiekkasärkkä; etäämpänä maa verkalleen kohosi kaljuiksi tai vitilumen peittämiksi vuorenharjanteiksi.

Tshuktshit tavallisesti pystyttävät majansa laguunin ja meren väliselle särkälle. Nämä majat ovat avaroita nahkatelttoja, joiden sisässä on peurannahkoista tehty, lamppujen valaisema ja lämmittämä makuuhuone. Tässä sisähuoneessa perhe kesällä nukkuu ja talvella oleskelee päivätkin. Kesällä, harvemmin talvella, ulkotelttaakin lämmitetään puilla.

»Joka paikassa meidät otettiin ystävällisesti vastaan. Ravintoaineita oli sillä kertaa runsaasti. Eräässä teltassa keitettiin peuranlihaa suuressa valurautaisessa padassa. Toisessa parastaikaa puhdistettiin ja paloiteltiin kahta hiljan ammuttua tai teurastettua peuraa. Kolmannessa akka ammensi peurojen mahalaukuista viheriäistä rapaa ja sulloi sitä talven varaksi peurannahkaiseen säkkiin. Käsi toimitti tässä työssä kauhan virkaa, ja eukon käsivarret olivat korkealle tämän vastenmielisen syötävän tahraamat; Grönlannin tanskalaiset eivät kuitenkaan sano sen maistuvan pahalta. Pitkin seiniä seisoi säkkejä, jotka olivat traania täynnään.

»Traania tarjoiltiin meillekin kaupan ja kummasteltiin, kun se ei kelvannut. Joka teltassa näkyi paloiteltuja hylkeitä, joista päättäen hylkeen saanti oli viime päivinä ollut runsas. Erään teltan edustalla oli kaksi tuoretta mursunpäätä, joissa oli suuret kauniit torahampaat. Turhaan koetin vaihtaa näitä päitä itselleni, mutta seuraavana päivänä tarjottiin meille hampaat. Joku taikausko näyttää estävän tshuktsheja myymästä kuolleiden eläimien päitä. Vanhemmat matkustajat kertovat heidän palvelevankin mursunpäitä.

»Lapsia oli paljon, terveitä ja lihavia. Sisäteltassa kuljeskelivat isommat lapset melkein alastomina, ja sieltä näin niiden avojaloin ja alastomina lähtevän ulos juoksemaan pitkin härmäistä maata… Pienempiä, jotka vahvassa pukimessaan olivat kuin mitkäkin karvatukot, kantoivat sekä miehet että vaimot hartioillaan. Lapsia kohdeltiin erinomaisen ystävällisesti, eikä kertaakaan kuultu aikuisten lausuvan niille pahaa sanaa. Vaihdoin itselleni täällä paljon huonekaluja ja pukuja»…

Sumu pidätteli »Vegaa» tällä rannalla siksi kauan, että retkikunta ennätti perehtyvä sen luonnontieteellisiin oloihin. Kasvullisuus oli verraten runsas, vaikka maa lähellä pintaa onkin ainaisessa jäässä; kesemmällä se tietenkin olisi ollut vielä paljon runsaampi.

Vaihtokauppaa tshuktshien kanssa jatkettiin edempänäkin, mutta pian loppui lehtitupakka, eikä »Vegalla» ollut sanottavasti muuta vaihtotavaraksi kelpaavaa; rahasta taas tshuktshit eivät huolineet. He olivat viekkaita ja puolensa pitäviä kaupanteossa; mutta heidän käsiensä kautta osaksi kulkikin Amerikan puolelta Siperian markkinoille suuntautuva turkiskauppa. Tämän vaihtokaupan markkinapaikka oli Nordenskiöldin tietojen mukaan joku Beringin salmen saarista.

Yöllä vasten syyskuun 10:rnnettä päivää meni meri jotenkin vahvaan jäähän, jonka vanhat jääkappaleet kuitenkin mursivat rikki. »Vegan» täytyi nyt tuurilla ja kirveillä raivata tietä pahimpien paikkojen läpi. Kun jäistä oli päästy, teki taas sumu haittaa. Irkaipiin, Cookin v. 1778 näkemän läntisimmän niemen edustalla, tuli vastaan niin lujaa jäätä, että kävi mahdottomaksi tunkeutua sen läpi. Nordenskiöldin täytyi odottaa aina syyskuun 18:nteen, ennenkuin hän saattoi jatkaa matkaa.

Onkilon

Rannalla tavattiin Onkilon kansa nimisen muinaiskansan majan pohjia, joista retkikunnan jäsenet kaivoivat esiin kivisiä ja luisia aseita ja kosolta eläinten luita. Tshuktshien kertomuksen mukaan oli Onkilon kansa hallinnut koko Anadyr-rannikkoa parisataa vuotta takaperin, kunnes tshuktshit karkoittivat sen meren taa maahan, jonka he sanoivat selkeällä säällä näkyvän Irkaipiin vuorelle. Wrangel, jolle he tämän jutun kertoivat, luuli huhuttua maata tarunomaiseksi, mutta englantilainen Kellett sen myöhemmin löysi ja kartoilla on sillä nyt Wrangelin nimi.

Syyskuun 18:ntena Nordenskiöld lähti Irkaipiista edelleen pyrkimään, vaikka rantasula olikin niin kapea, että »Vegan» kölin alla oli vain metrin verran vettä, eikä aina sitäkään. 27:ntenä oli vähitellen päästy Koljutshin lahdelle, Anadyrin niemeen syvälle pistävälle vuonolle saakka. Ilma oli tyyntä ja kaunista, mutta ajojäiden välille syntyi herkeämättä uutta jäätä, missä ajojäitä oli enemmän yhteen ahtautunut. Jäiden seassa parveili sadoittain kiehkuraishylkeitä, mutta lintuja oli enää vähän. »Vega» kulki vuonon poikki sen itärannalle ja pieni höyrypursi lähetettiin edelle väylää tutkimaan.

»Sillä aikaa kävin minä muutamien luonnontutkijaan keralla maissa… Johnson kertoi kuulleensa mäenkukkulalle melua ja hälinää sekä sinne erottaneensa valkeita niemen toisella puolella olevasta telttapaikasta. Hän arveli maanasukasten siellä viettävän jotakin juhlaa. Minun teki mieleni lähteä sinne 'tshuktsheja hyvästelläkseni', sillä olin vallan varma siitä, että muutaman päivän päästä purjehtisimme Isolle valtamerelle. Mutta nyt oli jo iltamyöhä ja pimeä, jota paitsi emme vielä tunteneet tshuktshien luonnetta kylläksi uskaltaaksemme, ilman todellista syytä, harvalukuisina ja vain metsästysaseilla varustettuina lähteä meille tuiki tuntemattomalle telttapaikalle. Vasta sittemmin tulimme tietämään, ettei tshuktsheja yleensä tarvinnut pelätä. Sen vuoksi viivyimme, kosk'ei laiva missään tapauksessa voinut sinä iltana enää ankkuria nostaa, vielä muutamia tunteja rannalla ja rakensimme ajopuista aika nuotion, jonka ääressä iloisesti juttelimme loppumatkastamme. Se oli kulkeva vesillä, joilla ei haittaisi pakkanen vaan lämmin, joilla eivät ainakaan jäät, ainaiset sumut eivätkä tuntemattomat salakarit matkaamme estäisi. Ei kukaan meistä silloin aavistanut, että me tropiikin kuumuuden asemesta saisimmekin lähimpinä kymmenenä kuukautena kokea pakkaisnavan talven, jäiden saartamina aukealla rannikolla, jolla raivoavat melkein alituiset lumimyrskyt ja jolla ilman lämpö usein laskee paljon alemma elohopean jäätymäpistettä. Ilta oli ihana, taivas kirkas ja niin tyyni, että nuotion liekit ja savu kohosivat pystysuoraan korkealle taivasta kohti. Valkea kuvastui veden mustaan, ohuen jäähileen peittämään pintaan lankasuorana tuliväylänä. Tämän rajana oli etäällä jäävyöhyke, jonka epätasaisuudet pimeässä näyttivät etäisen korkean vuorenharjanteen huipuilta. Ilma tuntui lauhkealta ja lämpömittari laski vain 2° alle jäätymäpisteen. Tämä kylmä kattoi kuitenkin yöllä meren ohueen jääpeitteeseen, joka tosin, kuten seuraavana päivänä nähtiin, aukeammilla paikoilla ainoastaan voi viivyttää, vaan ei pysäyttää »Vegaa», mutta joka kuitenkin liitti rannikon ulkopuolelle kasaantuneet ajojäälautat niin kovaan yhteen, että laiva tuskin höyrynkään voimalla olisi voinut päästä siitä kulkemaan.»

Kun »Vega» seuraavana päivänä oli purjehtinut Koljutshin lahden itäisen suuniemen ympäri, kävi nuoren jään peittämä väylä äkkiä niin matalaksi, että sen täytyi pysähtyä ja kiinnittää itsensä pohjaan tarttuneeseen jäälauttaan, odottamaan väylän levenemistä. Nordenskiöld oli yhä vakuutettu siitä, että tuulen kääntyessä väylä jälleen aukeaisi ja retkikunta voisi kulkea ne muutamat penikulmat, jotka vielä erottivat sen Beringin salmen aukeista selistä, sillä valaanpyytäjät olivat usein vasta lokakuun keskivaiheilla lähteneet näiltä seuduin. Todella oli nytkin sulaa vettä ainoastaan neljän tai viiden penikulman päässä tästä paikasta, josta tuli »Vegan» talvimaja.

»Tulevaisuus on osoittava, oliko purjehduksemme pitkin Aasian pohjoisrannikkoa Koljutshin lahdella onnen sattuma vai eikö. Minä ainakin uskon, että se oli usein uudistuva sattuma. Mutta se on varmaa, että jäihin salpautumisemme näin kauas päästyämme riippui aivan satunnaisista seikoista ja syksyn tavattomista jääsuhteista Beringin meren pohjoisosissa.»

Talvimaja.

Muutaman päivän kuluttua Nordenskiöldille selvisi, että hänen täytyi talvehtia Koljutshin lahden suulla. Tämä oli sitä harmillisempaa, kun vain muutaman tunnin aikaisempi saapuminen olisi tehnyt mahdolliseksi matkan jatkamisen yhtä painoa ja nämä tunnit, jopa päiviäkin, olisi voitu helposti säästää matkan kuluessa. Laivan asema ei suinkaan ollut turvallinen. »Vega» oli nimittäin avoimella rannalla 9 1/2 metrin vedellä pohjajäähän kiinnitettynä, noin 1,400 metrin päässä maasta. Talvimyrskyjen synnyttämää jäänpuserrusta vastaan ei tässä ollut muuta turvaa kuin nousuveden aikana matalalle ajautunut pohjajää, jonka nousuvesi voisi paikaltaan siirtää. Onneksi näyttää vesi kuitenkin sillä kertaa olleen korkeammalla kuin: milloinkaan sittemmin talven kuluessa. Jäävuoret irtaantuivat vasta myöhään kesällä 1879, sitten kun niiden vedenpäällinen osa enimmäkseen oli sulanut. Vähältä piti, ettei »Vega» joutunut paljon huonompaan talvisatamaan. Se kiinnitettiin nimittäin ensiksi lähelle maata ajautuneihin pienempiin lauttoihin, mutta muutettiin siitä pois, sillä paikalla oli kölin alla vain muutama tuuma vettä. »Jos laiva olisi jäätynyt kiinni tähän paikkaan, olisi meidän käynyt onnettomasti. Rajut syysmyrskyt painoivat, varsinkin joulukuun 14 ja 15 päivän välisenä yönä, uuden jään näitä jäälauttoja vastaan, jotka siitä siirtyivät paljon lähemmäksi maata. Noin puolen metrin paksuinen jääpeite musertui silloin hirmuisella jyskeellä tuhansiin kappaleihin, jotka kasautuivat alla olevalle pohjajäälle mahdottomaksi 'torossiksi', eli irtaimien, särmäisten jäälohkareitten muodostamaksi muuriksi. Niihin jäihin kiinnitetty laiva olisi jo talven alussa ajautunut matalalle, peittynyt jäälohkareiden alle ja musertunut pirstoiksi.»

Jo lokakuun 2:na kesti uusi jää kulkea maalle ja seuraavana päivänä tuli tshuktsheja jalan laivalle. Merelle päin oli ajojäitä silmän kantamattomiin, mutta tumma kajastus idän taivaalla, n.s. »vesitaivas», ilmaisi kuitenkin, ettei sulaan sillä puolella ollut aivan paljoa matkaa. Uusi jää kasvoi talven kuluessa sangen paksuksi, ollen vahvimmillaan toukokuun puolivälissä, jolloin sen vahvuus oli 162 senttiä. Talven kuluessa repesi jääkenttiin halkeamia ja railoja, milloin jäiden liikkumisesta, milloin pakkasesta. Se pohjajää, johon »Vega» oli kiinnitetty, oli noin 40 metriä pitkä, 25 metriä leveä möhkäle, jonka korkein kohta oli kuusi metriä ylempänä veden pintaa. Tosin siirtyi tämäkin pohjaan tarttunut jää, samoinkuin sen rannan puoleinen jääkenttäkin ja »Vega» niitten mukana syysmyrskyjen painosta paljon lähemmä rantaa. Mutta vaikka laiva silloin jäiden puristuksesta rytisi, ei se kuitenkaan saanut vahinkoa, sen enempää kuin pakkasestakaan, vaikka se jääti laitoihin tunkeutuneen veden, avaten niihin suurella paukkeella rakoja. »Kylmä, että nurkat paukkuu, on yleinen sananparsi», sanoo Nordenskiöld, »joka tavallisesti meissä herättää hauskoja muistoja kotitakan ääressä vietetyistä kylmistä talvi-illoista, mutta täällä eivät pakkasen varsinkin öisin hytteihimme kuuluvat paukkumiset olleet ensinkään ilahuttavia, koska oli syytä pelätä, että pakkasen repimät halkeamat saisivat laivan pahasti vuotamaan. Koska rauta pakkasessa kutistuu enemmän kuin puu, upposivat talvella niiden rautapulttien päät, joilla laivan puuainekset olivat jamatut, syvälle laidoitukseen. Mutta ei tästäkään syntynyt mitään isompaa vuotoa, kenties sen tähden, ettei pakkanen päässyt iskemään vedenpinnan alla olevaan osaan.»

Tshuktshien viittomisista Nordenskiöld käsitti, että idempänä, Serdzekamenin luona, oli paraillaan joku pyyntilaiva, ja lähetti luutnantti Brusewitzin sitä tapaamaan. Hän ei kuitenkaan löytänyt mitään, kun ei käynyt kyllin kaukana. Eräs amerikkalainen pyyntilaiva todella kävi Serdzekamenissa pari päivää sen jälkeen, kuin »Vegalta» matka loppui, se purjehti kuitenkin pian pois. Paikan etäisyys »Vegan» talvisatamasta oli 70 kilometriä.

Mannerrannikko oli aaltomaista, sisämaata kohti viettävää tasankoa, johon joet olivat uurtaneet laaksojaan. Lunta ei vielä ollut, minkä vuoksi kasvitieteilijät vielä saattoivat tehdä tutkimuksiaan. Puita ei kasvanut ensimmäistäkään, vaikka meidän maassamme samalla leveydellä on metsiä, mutta kauempana ylämaassa tavattiin kuitenkin matalia raitoja. Muutamia kukkakasvejakin näytti tällä kolkolla rannikolla viihtyvän, muun muassa puola, muurain ja maitiaiset, vaikka ne tietysti jo olivat lakastuneet.

Kun täytyi täydellä todella ryhtyä talvivarustuksiin, ei lunta enää laastu pois kannelta, vaan annettiin sitä keräytyä yhä enemmän, kunnes kannella oli 30 sentin vahvuinen tiiviiksi tallattu lumi- eli jääkerros. Kansi siitä piti paljon paremmin pakkasta. Laivan laitoja vastaan luotiin korkeat lumivallit. Kannelta jäälle rakennettiin uljaat jääportaat. Kannelle viritettiin iso teltta, joka ulottui komentosillasta etukeulaan saakka, jättäen vain perän puolen avoimeksi. Keulan puolessa olevasta aukosta ilma pääsi vapaasti virtaamaan teltan alle. Pimeinä talvipäivinä paloi teltan alla usein vireä sysivalkea, jonka ympärille kokoontui tshuktsheja ihmettelemään sepän taitoa, hänen hehkuvaa rautaa takoessaan. Täällä jakeli kokki heille tähteeksi jäänyttä lihalientä ja ruokaa sekä leipäsiä, joita laivassa aina leivottiin erikseen heitä varten. Täällä oli myös vastaanottohuone, jossa vaimoille ja lapsille jaettiin tupakkaa ja sokeria ja jossa joskus pyydystäjä tai rahtimies kylmästä tultuaan sai kelpo naukun. Täällä hinnoiteltiin kaupaksi tuodut polttopuut ja muut tavarat sekä keskusteltiin eri suunnille tehtävistä rekiretkistä.

Jään ankara liikkuminen yöllä joulukuun 15 päivää vastaan muistutti retkikuntaa, että laiva saattoi äkkiarvaamatta ruhjoutua ja kaikki varustukset ja eväät sen mukana tuhoutua. Turvatakseen retkikunnan moisen onnettomuuden seurauksia vastaan — tshuktsheilta tuskin olisi apua saatu, heillä kun ei itselläänkään ollut minkäänlaisia varastoja Nordenskiöld vei maihin kolmenkymmenen miehen muonan sadaksi päiväksi ynnä pyssyjä ja ampumatarpeita. Nämä tavarat kasattiin rannalle ja peitettiin purjeilla. Vaikka ne olivat lukitsemattomat eikä niitä vartioitu, ei niistä kuitenkaan mitään kadonnut, vaikka tshuktshit talven kuluessa itse toisinaan näkivät kovastikin nälkää.

Maalle, puolentoista kilometrin päähän laivasta, tehtiin magneettinen havaintohuone, joka yhdistettiin laivaan jääpatsaitten päähän kiinnitetyllä ohjausköydellä, koska lumimyrskyillä muutoin olisi ollut mahdoton osata takaisin laivaan. Laivan viereen hakattiin kaksi avantoa, toinen tulipalon varalta, toinen vedenkorkeuden vaihtelujen mittaamiseksi. Ilmatieteelliset havainnot muutoin osoittivat, ettei talvi tällä rannikolla ollut yhtä kylmä kuin kauempana maan sisässä, jossa on yksi maapallon pakkasnapoja, mutta se oli tavattoman myrskyinen. Myrsky neljänkymmenen asteen pakkasessa taas on sangen vaarallinen, ellei sitä vastaan ole hyvin varustettu. Sattuikin koko joukon paleltumisia, kunnes kaikki oppivat itsestään huolta pitämään. »Vegan» väellä oli muutoin sangen tarkoituksenmukainen puku, jonka Nordenskiöld edellisillä matkoillaan saavuttamansa kokemuksen nojalla oli sommitellut. Itse laivassa oli jotenkin lämmin, öisin vain lämpötila joskus laskeutui viiteen lämpöasteeseen ja hyttien seinille tuli härmää. Laivan ruumassa lämpötila ei koskaan laskeutunut jäätymäpistettä alemmaksi, se kun kokonaan oli vedenpintaa alempana. Puhtaudesta pidettiin tarkka huoli; sitä ei koskaan saa laiminlyödä pohjan perillä talvimatkoilla, se oli Nordenskiöldin kokemus. Terveydentila oli pitkin talvea erinomainen eikä ainoatakaan keripukin tapausta sattunut.

Lunta ei satanut kovin paljoni, mutta kun ei koko talvena suojannut, niin pysyi se hyvin kuivana ja nousi kovilla tuulilla ilmaan niin sakeana, ettei voinut nähdä muutamaa metriäkään eteensä. Joka semmoisessa ilmassa eksyi, oli hukassa, ellei hän voinut tshuktshien tavoin lumikinoksessa odottaa myrskyn loppua.

Tshuktshit.

»Vegan» talvimajan läheisyydessä oli rannikolla kaksi tshuktshilaiskylää, Pitlekai ja Jinretlen, kummassakin seitsemän telttaa. Pitlekain asukkaat kuitenkin muuttivat talven kuluessa lähemmä Beringin salmea kalaisempaan seutuun. Verraten lähellä oli useita muitakin tshuktshilaiskyliä, joiden asukkaat pitkin talvea kävivät »Vegalla». Kaiken kaikkiaan lienee näissä kylissä asunut 300 hengen vaiheille. He seurustelivat alun pitäen mitä herttaisimmin retkeläisten keralla, eikä hyvää väliä kauan häirinnyt sekään, ettei heitä — siivottomuuden pelosta — laskettu kannen alle muuta kuin poikkeustiloissa. Aluksi se kyllä suututti heitä kovasti ja muuan kostonhimosta kielsi retkeläisiä menemästä telttansa makuuhuoneeseen. Retkeläisten järkähtämättömyys ja samalla ystävällisyys sai heidät kuitenkin rauhoittumaan, »eikä heidän kuitenkaan käynyt kieltäminen meitä sisäteltoistaan, koska aina tullessamme toimme makeisia ja tupakkaa sekä heille itselleen että heidän vaimoilleen ja lapsilleen.»

Laivankannelle viritetty teltta muuttui vähitellen lähiseutulaisten vastaanottopaikaksi. Koiravaljakoita seisoi tai oikeammin makasi nietoksissa rivittäin kaiket päivät »Vegan» jääportaitten edustalla, maltillisesti odottaen isäntiänsä tai pemmikaania, jota silloin tällöin sääliväisyydestä jaettiin näille nälkiintyneille raukoille. Harvinaisia vieraita käytiin joskus etäämmältäkin katsomassa ja »Vega» muuttui pian levähdyspaikaksi, johon jokainen ohimenevä koirineen pysähtyi muutamaksi tunniksi uteliaisuuttaan tyydyttämään tai hyvästä puheesta tai tavarasta saamaan lämmintä ruokaa, vähän tupakkaa ja joskus pahalla säällä ryypynkin, jota tshuktshit sanoivat »rämiksi». Tshuktshit saivat kuljeskella kannen päällä, missä halusivat, mutta laivalta ei silti koskaan kadonnut pienintäkään esinettä, vaikka varastamista olisi paljonkin ollut. Mutta heidän kerjuunsa kävi sitä rasittavammaksi. Ja vaihtokaupassa he pettivät, minkä suinkin taisivat. Vaihtokaupalla retkikunta hankki täydellisen kokoelman heidän aseitaan, pukujaan ja huonekalujaan. Kaikki seudun tshuktshit olivat pakanoita, eivätkä tainneet muuta kuin omaa kieltään. Nordqvist kokosi tuota pikaa melkoisen tshuktshilaisen sanavaraston ja perehtyi muutoinkin heidän kieleensä, niin että heidän kanssaan voitiin keskustella.

Lokakuun 5:ntenä oli laivan lähellä hyvä luistinjää ja retkeläiset viettivät iloisen luistinjuhlan. Tshuktshilaisten vaimot ja lapset onkivat rannalla avannoista särkiä. Mies kulki aina edellä avannoita tehden, vaimo onki, viipyen kuitenkin vain vähän aikaa joka avannolla. Omituisella jääseulalla avantoa puhtaana pitäen hän kyyhkysillään istuen koetti kummallisella naksutuksella houkutella avantoon kaloja; vasta kalan nähdessään laski hän avantoon luisen koukun, jossa oli kalansuolta syöttinä. Miehet noukkivat kaloja jään päälle pienellä ahraimella, jota he erinomaisen kätevästi käyttelivät. Jään vahvistuttua oli avantopyynti mahdotonta.

Lokakuun 6:ntena lähestyi laivaa joukko tshuktsheja, vetäen koirareellä suorana makaavaa miestä. Aluksi häntä luultiin sairaaksi, mutta se pian huomattiin erehdykseksi, kun hän sangen ketterästi kiipesi laivaan, teki ristinmerkin, laati arvokkaan tervehdyksen ja huonolla venäjän kielellä ilmoitti olevansa peräkunnan mahtimies. Hän oli porotshuktshien vanhin, Wassili Menka nimeltään, pieni mustaihoinen mies, puettu valkoisenkirjavaan peurannahkaiseen peskiin, jonka alta sinistä villapaitaa vähän näkyi. Tätä mahtimiestä tietysti kestittiin mitä parhaiten ja hän oli ensimmäinen tshuktshi, jonka keralla voitiin keskustella. Kun tämä mies pikapuoleen lupasi käydä Anadyr joen laaksossa Markowan kauppapaikassa, josta oli postiyhteys muuhun maailmaan, kirjoitti Nordenskiöld hänen kerallaan avoimen kirjeen Ruotsin kuninkaalle, ilmoittaen »Vegan» pakollisen talvenvieton, ja tämä viesti saapuikin kuningas Oskarille, vaikka vasta toukokuussa. Levottomuus »Vegan» kohtalosta oli silloin ylimmillään, ja Ruotsin kuningas palkitsi kultamitalilla Menkan uskollisuuden.

Porotshuktshit.

Nordqvist ja Hovgaard kävivät Menkan keralla kauempana sisämaassa porotshuktshien luona. Kolmilla koiravaljakoilla lähdettiin matkaan. Menkan veljen leiri oli vuorien ympäröimässä laaksossa, jossa paikoittain kasvoi metrin korkuista pajukkoa. Siinä oli 18 telttaa ja vastaanotto oli mitä paras. Porotshuktshit olivat paljon varakkaampia kuin rannikolla asuvat kalastajatshuktsh.it, hyötyen muun muassa vaihtokaupasta, jota he kävivät Beringin salmella. Heidän kirveensä, puukkonsa ja poransa olivat järjestään rautaa tai terästä, vedenkeittoastiat vaskesta. Puvut olivat yksinomaan poronnahkaa, jota vastoin rantatshuktshit käyttivät myös hylkeennahkaa. Venäläisiä mekkoja ja koruja heillä sitä paitsi oli. Toisenkin matkan porotshuktshien luo Nordqvist teki, ollen yötä heidän kylläkin kuumissa, mutta inhottavan likaisissa teltoissaan.

Nordqvistin piti marraskuussa käydä Boven keralla Nishnij-Kolymskissa saakka viemässä varmempaa tietoa retkikunnan kohtalosta, mutta kun tshuktshit, joiden piti lähteä heitä koiravaljakoillaan saattamaan, pettivätkin lupauksensa, oli tämä matka jätettävä sikseen.

Kun jää kauttaaltaan kannatti, alettiin tehdä pyyntiretkiä eri suunnille. Riistaa kuitenkin oli niukasti, jääkarhuja ei ensinkään, susia, valkoisia, punaisia ja mustia kettuja runsaammin, enimmän kuitenkin jäniksiä, jotka kävivät laitumella kylien ympärillä, koska niiden luona oli runsain kasvullisuus. Linnuista kelpasi syödä vain riekko.

Joulu.

Joulu vietettiin välikannella, joka oli lipuilla ja viireillä koristettu. Joulupuu oli rakennettu pajunoksista, niitä yhteen sitomalla, pienillä lipuilla, kynttilöillä, paperinkaistaleilla ja lähes parillasadalla joululahjalla koristettu. Kello 6 kokoonnuttiin puun ympärille ja lahjat arvottiin kuusi kullekin. Tämän jälkeen syötiin illallinen mitä iloisimman mielialat vallitessa — ei kukaan muistanutkaan, että ulkopuolella vallitsi napayön pimeys ja 35 asteen pakkanen. Uutta vuotta tervehdittiin tykinlaukauksilla ja ilotulituksella. Sitä paitsi vietettiin iloisia juhlia aina, milloin vain oli vähänkin tilaisuutta, etenkin kaikkien niiden hallitsijain merkkipäivinä, joiden alamaisia tässä oli koolla.

Uuden vuoden alussa löyhdyttelivät itä- ja etelätuulet jäitä, niin että jälleen ilmestyi suuria sulia ja tshuktshit alkoivat puhua jäiden lähdöstä. Niin lähelle laivaa railot eivät kuitenkaan ulottuneet, että se olisi voinut liikkeelle lähteä, ja tämä kaiken kaikkiaan olikin onni, sillä sydäntalvella liikkeelle lähtö olisi helposti käynyt tuhoisaksi. Jäät menivät taas umpeen ja vesitaivaskin katosi kokonaan, niin että tshuktshien täytyi lähteä Pitlekaista ja muuttaa lähemmä Beringin salmea pyyntiään harjoittamaan. Helmikuussakin jäät samoin löyhtyivät ja kauempana merellä näytti olevan laajalti sulaa, mutta niin kaukana laivasta se pysyi, ettei ollut ajattelemistakaan lähtöä.

»Irgunnukin tshuktshien onnistui nyt saada jääkarhu ja seitsemänkymmentä hyljettä, joista osa kerskaavasti asetettiin silavakaistaleiden rinnalle pitkin telttojen ulkoseiniä; toinen osa pantiin silava-aittoihin, jotka pian täyttyivät. Jinretlenin lähempänä meitä olevalla telttapaikalla oli sitä vastoin saatu vain kahdeksan hyljettä. Ilo ja huolettomuus huomisesta näytti kuitenkin olevan täälläkin vallalla ja nahkapukuiset ystävämme käyttivät tilaisuutta osoittaakseen, kuinka he halveksivat »Vegan» halpaa ruokaa, jota kuitenkin edellisenä päivänä olivat surkeasti kerjäilleet ja johon heidän parin päivän päästä oli jälleen turvautuminen. Lapset, jotka jo olivat näyttäneet jotenkin riutuneilta, alkoivat, samoin kuin aikuisetkin, jälleen äkisti turvota… Lämpömäärän taas alentuessa jäätymäpisteen alle täytyi tshuktshien lopettaa pyyntiinsä. Sen sijaan näimme heidän eräänä päivänä peräkanaa astuvan laivaa kohti, melkein kuin vangit egyptiläisessä tai assyrialaisessa voittopatsaassa, kantaen kukin selässään jotain, jota emme kauaksi voineet erottaa. Se oli jäätä, jota he, kekseliäisyydestään mielissään, nyt toivat kyökkimestarille, saadakseen häneltä sen sijaan sitä »kaukaa», jota joku päivä ennen olivat halveksineet.

Pitkin talvea lappoi »Vegan» ohi Beringin salmelle matkaavia tai sieltä palaavia koiravaljakoita, ja kaikki poikkesivat laivalla juttelemassa, syömässä ja naukut saamassa, kuten ravintolassa ainakin, he vain saivat kaikki ilmaiseksi. »Vegan» miehistö puolestaan matkaili uutterasti joka suunnalle, vaikkei Nordenskiöld uskaltanut heitä aivan pitkälle laskea, koska oli mahdollista, että laiva milloin tahansa saattoi irtaantua ja ehkä olisi ollut pakko matkaan lähteä. Kapteeni Palander kävi Kjellmanin keralla porotshuktshien luona, kertoen muun muassa seuraavan näkemänsä tapauksen.

Tshuktshi ja hänen poronsa,

»Huonosti maattuamme nousimme kello puoli 7 seuraavana aamuna. Teltasta tullessamme lähestyivät porot taajassa jonossa. Edellä kulki vanha suurisarvinen poro, joka meni isäntänsä luokse (hän oli astunut porolaumaa vastaan) ja tervehti häntä pyyhkäisten kuonoaan hänen käsiinsä. Muut porot seisoivat sill'aikaa järjestetyissä riveissä aivan kuin miehistö sotalaivoissa. Omistaja meni sitten joka peuran luo ja antoi niiden pyyhkäistä kuonoaan hänen käsiinsä. Hän puolestaan otti jokaista poroa sarvista ja tutkisteli sitä tarkkaan. Katselmuksen jälkeen koko lauma isännän merkin annettua kääntyi ja lähti, vanhus etupäässä, edellisen päivän laitumelle. Koko komento teki meihin hyvän vaikutuksen; tässä ei julma kovasydäminen villi-ihminen hirmuisella tavalla osoittanut herruuttansa eläimille, vaan hyvä isäntä katsasti niitä lempeästi ja lausui ystävällisen sanan kullekin. Täällä oli isännän ja eläimen väli hyvä. Itse hän oli uljas nuori mies, katsantonsa järkevä ja ruumiinsa sorea ja suora. Hänen vaatteensa olivat erinomaisen kauniista peuran nahkasta hyvin tehdyt, niin että hänen soma vartalonsa ja uljas käytöksensä pääsivät esiintymään, etenkin hänen liikkeellä ollessaan.»

Kevät.

Aurinko nousi ylemmäksi ja ylemmäksi, mutta kovin hidasta oli siitä huolimatta kevään tulo. Huhtikuun keskilämpö oli vain -18°, 9 ja toukokuu alkoi -20° pakkasella, joka kolmantena päivänä vielä paransi -20,8°:ksi. Kesäkuun 3:ntena oli -14,3° ja kuukauden 13:ntenä sydänyön aikaan -8°, mutta samana päivänä tuuli kääntyi etelään ja lumi alkoi sulaa sitä kyytiä, että maa parin viikon kuluttua oli aivan paljaana. Jo huhtikuun lopulla alkoi tulla muuttolintuja, ensimmäisenä pulmunen, sitten suurissa parvissa hanhia, haahkoja, alleja, lokkeja, monta lajia kahlaajia ja laululintuja. Laululinnuista ensimmäinen oli pieni soma Sylvia Ewersmanni, joita toukokuun alussa laskeutui suuret parvet »Vegan» mustalle kannelle, ainoalle tummalle esineelle, mitä oli koko seudussa. Kaikki näyttivät olevan aivan uuvuksiin väsyneet ja suojainen lepopaikka epäilemättä oli niille tervetullut. Samalla alkoivat retkikunnan jäsenet suurella innolla tutkia seudun lintuja ja nisäkkäitä.

»Mitä ennestään omilla matkoillani olin nähnyt», kirjoittaa Nordenskiöld, »ja muutoin pohjanperäisistä linnustoista tiesin, oli minussa synnyttänyt sen väärän luulon, että Euroopan, Aasian ja Amerikan napamaissa kaikkialla tapaisi samoja lintuja. »Vegan» retkellä saamamme kokemus kuitenkin osoittaa, ettei asian laita suinkaan ole semmoinen, vaan että Aasian koillisniemi, tshuktshien niemimaa, tekee tästä täydellisen poikkeuksen. Linnut ovat täällä vähälukuisemmat, mutta paljon monimuotoisemmat kuin Novaja Zemljalla, Huippuvuorilla ja Grönlannissa, jonka vuoksi tshuktshien niemimaan linnusto kokonaisuudessaan suuresti eroaa atlanttisten napamaitten linnustoista.» Omituisia haahkoja ja hanhia tavattiin ja latuskanokkainen vikla, jota ei ennen ole tavattu kuin kuumissa maissa hyvin harvinaisena.

Kesäkuun 'lopulla maa alkoi vihoittaa ja kaikenlaisia kukkia ilmestyä ja vähin hyönteisiä liikkua. Molemmatkin antoivat paljon työtä keräilijöille. Rantalaguunien sulassa pyydystettiin, pintavedestä tuntematonta, sangen hyvänmakuista kalaa, jonka talvehtiminen suuresti kummastutti tiedemiehiä, koska laguunit luultavasti jäätyvät pohjaa myöden.

Vapautuksen sanoma.

Heinäkuun puolivälissä rantajää vielä oli niin vahvaa, että Nordenskiöld arveli kuluvan ainakin pari viikkoa väylän aukeamiseen, jonka vuoksi hän aikoi lähteä tutkimaan mammutin torahammasta, jonka tshuktshit sanoivat pistävän esiin erään joen äyräästä, mutta hänen tätä retkeä puuhaillessaan alkoi »Vega» odottamatta hiljalleen keinua, retkeläisten paraillaan päivällisillä istuessa. »Palander syöksyi heti kannelle, näki jään liikkuvan, käski lämmittää koneen, joka jo oli kauan ollut täydessä kunnossa äkkilähdön varalta, ja kahden tunnin kuluttua kulki »Vega» jälleen, heinäkuun 18:ntena klo 3 t. 30 m. i.p., höyryn ja purjeiden voimalla, lippujen liehuessa, määräänsä kohti. Me huomasimme nyt, että jäähän oli revennyt rako laivan ja rantasulan välille, sekä että jäälautat olivat pohjajäämme vasemmalta puolelta siirtyneet siksi kauas merelle, että »Vegalla» oli tarpeeksi syvä vesi edessään. Kiertääksemme lähinnä olevia ajojäitä asetettiin suunta aluksi luoteeseen, sitten pitkin Beringin salmen rannikkoa. Jinretlenin kohdalla seisoivat kaikki kylän miehet, vaimot ja lapset rannalla katsomassa sitä tulihepoa — tshuktshit ehkä sanoisivat tulikoiraa eli tulipeuraa — joka ainiaksi vei heidän talviset ystävänsä pois näiltä kolkoilta kylmiltä rannoilta. Pitkän matkan päästä emme voineet erottaa, vuodattivatko he todella eron hetkellä kyyneliä, kuten useimmat olivat ennustaneet tekevänsä. Mutta mahdollista kyllä on, että villi-ihmisen herkkätunteisuus pakotti heidät itkemään. Varma on, että eron hetken surumielisyys meissäkin vähän himmenti sitä ilon tunnetta, joka nyt hehkui jok'ainoan Vega-miehen rinnassa.»

Serdzekamenin ohi kuljettiin sumussa yöllä heinäkuun 17:nnettä vasten, mutta sumun päällitse haamoitti tämän jäämerenkulussa kuulun niemen korkeita vuoria, jotka ovat pirstautuneet jättiläispilareiksi ja raunioiksi, samoin kuin Karhusaartenkin kalliot. Meri oli kirkas kuin peili, joku mursu kohotti silloin tällöin sumun suurentamaa päätään vedestä laivan läheisyydessä, hylkeitä uiskenteli joukottain sen ympärillä ja ylitse lenteli edes takaisin lintuja, joilla arvatenkin oli pesänsä Serdzekamenin jyrkillä kalliorinteillä. Merenpohjasta nosti haavi runsaasti matoja, nilviäisiä, äyriäisiä y.m.

Itäniemi!

Maa katosi sitten kokonaan sumuun, mutta 20 päivän aamulla alkoi jälleen häämöittää synkkiä kukkuloita. Ne olivat Itäniemen kukkulat. Nordenskiöld nimitti tämän niemen »Deshnewin niemeksi» sen rohkean kasakan muistoksi, joka 230 vuotta aikaisemmin oli sen ensi kerran laivalla kiertänyt. Kello 11 a.p. »Vega» oli keskellä sitä salmea, joka yhdistää Pohjoisen Jäämeren Tyyneen mereen, ja tässä 'tervehdittiin Vanhaa ja Uutta maailmaa lipuilla ja tykkien paukkeella.

»Vihdoin viimein oli siis se päämäärä saavutettu, johon niin monet kansat olivat pyrkineet aina siitä alkaen, kun Sir Hugh Willoughby tykkien paukkuessa, juhlapukuisten matruusien hurratessa ja lukemattoman ihmisjoukon riemuitessa v. 1553 hyvässä toivossa pani koillisretket alkuun… Sir Hugh sortui kaikkine miehineen raivatessaan tietä Englannin merenkululle sille hyiselle merelle, joka pohjoisessa rajoittaa Aasian ja Euroopan. Lukemattomat retkikunnat ovat sen jälkeen menestyksettä ja useimmiten laivansa ja monen urhokkaan merimiehen hengen ja terveyden menettäen lähteneet samalle tielle. Vasta nyt, 336 vuoden kuluttua, kun useimmat meriasiain tuntijat jo olivat asian mahdottomaksi arvostelleet, koillisväylä vihdoinkin avattiin. Meriväkemme ja heidän päällystönsä järjestyksen, pontevuuden ja kunnon ansioksi on luettava, että tämä on tapahtunut ilman kuoleman ja taudin tapauksia ja oloissa, jotka osoittavat matkan ehkä voitavan tehdä joka vuosi muutamassa viikossa. Eipä kumma siis, että me asiain näin ollen uljain mielin näimme sinikeltaisen lippumme maston latvaan nousevan ja kuulimme ruotsalaisten tervehdyslaukausten jyrähtelyä siinä salmessa, jossa Vanha ja Uusi maailma toisilleen kättä ojentavat. Tosin ei nyt kulkemaamme väylää enää kaivattu Euroopan ja Kiinan väliseksi kauppatieksi; mutta tämän ja lähinnä edellisten ruotsalaisten retkikuntain on onnistunut avata merenkulku uudella valtamerellä sekä saattaa lähes puolet kokonaisesta maanosasta valtamerien yhteyteen.»

Itäniemen eli Kap Deshnewin ohi purjehdittuaan Nordenskiöld poikkesi St. Lawrence lahteen, joka sen eteläpuolella pistää tshuktshien niemimaahan, selvittääkseen sikäläisiä luonnontieteellisiä oloja. Jäät kuitenkin salpasivat vuonon. Ohimennen tutustuttiin tällä rannalla asuviin tshuktsheihin.

Alaskan rannalla.

Paremmalla onnella »Vega» pyrki Alaskan rannalla olevaan Port Clarence lahteen, jonka oivaan satamaan se kävi ankkuriin; se oli ensi kerta, kun se Taimyrin niemimaan länsirannalta lähdettyään saattoi ankkuroida oikeaan satamaan, vaikk'ei Port Clarencekaan voinut tarjota minkäänlaisia taiderakennuksia pitkämatkaisten kulkijain mukavuudeksi. Eskimot nahkaveneissään olivat ainoat vieraat, jotka laivalla kävivät. Näiden talous- ja pyydyskalut, kirveet, puukot, sahat, takaaladattavat kiväärit ja revolverit olivat enimmäkseen amerikkalaista tekoa, mutta niiden ohessa käytettiin vielä tai säilytettiin telttain romukätköissä jousia ja nuolia, linnunkeihäitä, luisia keksejä ja kaikenlaisia kiviaseita. Tulta tehtiin rauta- ja piituluksilla, puutuluksilla ja myös amerikkalaisilla tulitikuilla. Nämä eskimot siis elivät täyttä murrosaikaa. Turhiksi käyneillä talvivarustuksillaan Nordenskiöld vielä saattoi vaihtaa itselleen erinomaisen täydellisen kokoelman eskimoittenkin kansatieteellisiä esineitä. Kasvitieteilijät saivat erittäin rikkaan kasvisaaliin, joka oli tärkeä vertauksen vuoksi tshuktshien niemimaan kasvistoon.

Port Clarencesta Nordenskiöld jälleen kulki Beringin salmen poikki Konyam lahteen tshuktshien niemimaalle, vähän etelämmäksi kuin ensi kerralla, antaakseen luonnontutkijoille tilaisuutta kokoelmiensa täydentämiseen. Seudussa asui poro-tshuktsheja, jotka poronhoidon lisäksi harjoittivat kalastusta ja hylkeenpyyntiä. Jäät olivat vähällä työntää »Vegan» täällä maalle, jonka vuoksi sen kiiruumman kautta täytyi paeta ankkuripaikastaan.

Lawrence saarella.

Tämän jälkeen »Vega» poikkesi Beringin meren suurimmalle saarelle, S:t Lawrence saarelle, jolla asui muutamia eskimoperheitä. Saarelta saatiin erinomaisen runsas kokoelma kasveja ja alempia eläimiä.

Kotzebue kävi tällä saarella vuosina 1816 ja 1817 ja oli ensimmäinen, joka joutui tekemisiin sen asukkaiden kanssa. Hän kertoo tästä: »Sillä välin kuin luonnontutkijat samosivat vuorilla, seurustelin minä uusien tuttujeni kanssa, jotka huomattuaan minut päälliköksi, haastoivat tulemaan telttoihinsa. Siellä levitettiin permannolle likainen talja, jolle minun tuli istua, ja sen jälkeen astui toinen toisensa perästä minua syleilemään, hieroi nenäänsä minun nenääni ja päätti hyväilynsä sillä, että sylkäisi käsiinsä ja silitteli sitten kasvojani. Vaikk'eivät nämä ystävyyden osoitukset minua suuresti miellyttäneet, suvaitsin kuitenkin kärsivällisesti niiden tapahtua; vähän hillitäkseni heidän hyväilyintoansa jakelin heille tupakinlehtiä. Ne herättivät tosin suurta mieltymystä, mutta hyväilystä he eivät tahtoneet silti luopua. Nyt rupesin yht'äkkiä jakamaan heille puukkoja, saksia, helmiä y.m. ja sain siten uuden hyökkäyksen estetyksi. Mutta vielä pahempaan pulaan jouduin, kun he minua ruumiillisesti virvoittaakseen kantoivat eteeni valaansilavaa puukaukalossa. Vaikka moinen ruoka onkin eurooppalaisen mielestä iljettävää, kävin kuitenkin rohkeasti sen kimppuun. Tämä temppu ja lisälahjat painoivat suhteisiimme ystävyyden sinetin. Aterian jälkeen isäntä pani toimeen tanssia ja laulua, jota säestettiin pienellä rummulla.»

Nyt olivat olot melkoisesti muuttuneet, vaikka St Lawrence saarella ei usein poikkeakaan laivoja. Asukkaat juoksivat retkeläisten perässä, missä vain näkivät heitä, vaivaten heitä kerjuullaan. Vaikka he olivat eskimoita, oli heidän pukunsa kuitenkin tshuktshilainen, sillä tshuktshien kanssa he tekivät kauppaa.

Nordenskiöldin aikomus oli alkuaan viipyä kauemminkin tässä meressä, joka luonnontutkijoille tarjosi kovin runsaan työmaan, mutta pakollinen talven vietto tshuktshien rannalla oli suuresti lyhentänyt hänen aikaansa, etenkin kun hänen oli pyrittävä niin pian kuin suinkin johonkin sivistyneeseen satamaan voidakseen lähettää kotimaahan tiedon retkikunnan kohtaloista, ennenkuin sieltä ennätettiin apuretkikuntaa lähettää. Hän ei sen vuoksi ennättänyt poiketa Kamtshatkan niemelläkään, kuten olisi halunnut, mutta Beringin saarella, löytöretkien historiassa kuululla, hän kaikesta huolimatta halusi käydä. »Vegan» keula sen vuoksi suunnattiin Kamtshatkan ulkopuolella olevia Komentajan saaria kohti, jotka »komentaja» Bering löysi 15 p. marrask. v. 1741 ja joilla hän kuoli. Beringin saari tuli kuuluksi varsinkin ihmeellisen, osaksi jo sukupuuttoon surmatun eläimistönsä vuoksi. Nordenskiöldin tarkoitus oli pelastaa Ruotsin museoihin tämän eläimistön jäännöksiä.

Beringin saarella.

Beringin saari, saariston suurin, on yli 70 km pitkä ja lähes 25 km leveä. Se kuuluu Venäjälle, mutta amerikkalaiset olivat hankkineet itselleen pyyntioikeuden, pitäen siellä kauppa-asemaa, joka asukkailla osti varsinkin merikissa- eli merikarhu-hylkeiden nahkoja. Kylässä oli venäläisiä viranomaisia ja koulu, jossa alkuasukkaiden lapset oppivat lukemaan ja kirjoittamaan. Amerikkalaisista lehdistä Nordenskiöld täällä näki; kuinka huolestuneita kotimaassa oltiin retkikunnan kohtalosta, ja tämä pakotti häntä lyhentämään oleskeluaan täälläkin. Hyvin aikansa käyttäen hän kuitenkin sai mukaansa mitä arvokkaimman tieteellisen kokoelman.

Tarkkain kyselyjen kautta hän sai selville, että Stellerin merilehmä vielä eli täällä viime vuosisadan keskivaiheilla, vaikka matkustajat väittävät sen jo kahdeksannentoista vuosisadan lopulla tulleen sukupuuttoon hävitetyksi. Edelliset tiedemiehet olivat turhaan koettaneet saada kokoon täydellistä luurankoa ja saaren eurooppalaiset epäilivät, tokko se Nordenskiöldillekään onnistuisi. Hän kuitenkin ryhtyi toimiin ja sai jo alkuasukkaitten majoistakin kokoon ison joukon, hyvän hinnan niistä maksaessaan. Kaikki rupesivat nyt kilvalla niitä etsimään, niin että Nordenskiöld sai kootuksi 21 suurta laatikkoa ja tynnöriä Rhytinan luita, muun muassa kolme ehjää, erittäin kaunista pääkalloa ja useita rikkinäisiä. Luita etsittiin sakeaa nurmea kasvavista rantaäyräistä, noin 2 tai 3 metriä ylempää merenpintaa, puolta metriä vahvan multa- ja sorakerroksen alta. Rautateikeillä ja paineteilla maita tunnustellen saarelaiset saivat selville, missä niitä oli kätkössä, niin ettei tarvinnut turhaan kaivaa. Elfenluun kaltaisista kylkiluista asukkaitten oli tapana tehdä reenanturoita ja koruesineitä; kylkiluut sen vuoksi olivat harvinaisempia ja sormiluut näyttävät kokonaan lahonneen olemattomiin. Niitä oli mahdoton saada ainoatakaan, enempää kuin viimeisiä pystönikamiakaan. Tukholmassa näistä luista voitiin koota melkein täydellisiä luurankoja, ja myöhemmin ovat muut tutkijat seuranneet esimerkkiä, niin että merilehmän luusto nyt on jotenkin hyvin edustettuna sivistysmaiden museoissa.

Naalit ja merisaukot, joita saarella oli suunnattomasti Stellerin siinä oleskellessa, olivat jo häviämäisillään sukupuuttoon. Merikarhu oli ainoa eläin, jota siellä vielä oli kenties yhtä paljon kuin silloin. Niiden pyynti oli lain kautta tarkasti rajoitettu, muuten tuho epäilemättä olisi tullut niittenkin osaksi. Naaraksia ja poikasia tapettiin vain poikkeustapauksessa. Naineet uroot, eli oikeammin ne uroot, joissa oli kyllin miehuutta vaimoväkeään puolustaakseen, säästyivät tavallisesti teurastukselta, ellei muusta niin siitä syystä, että niiden turkki tavallisesti oli niin kulunut, hankaantunut ja repaleinen. Poikamiehet etupäässä saivat turkkinsa luovuttaa.

Merikarhut kokoontuvat joka kesä määrätyille mereen pistäville niemille, viettäen niillä satatuhantisina laumoina kuukausimääriä mitään syömättä. Ensiksi saapuvat uroot, härät, suurin osa toukokuussa tai kesäkuun alussa. Tulisissa kahakoissa, joissa monikin henkensä heittää, riidellään nyt noin sadan neliöjalan suuruisista aloista, jommoisen kukin uros arvelee kodikseen tarvitsevansa. Väkevimmät ja sodassa voittaneet ottavat itselleen parhaat paikat lähellä rantaa; heikompien täytyy kämpiä ylemmäksi, jossa vaimojen hankinta käy hankalaksi. Ottelussa tehdään usein hyökkäyksiä ja väistellään vain näön vuoksi. Aluksi tapellaan omistusoikeudesta maahan. Kotipiiriinsä asettunut ei siis koskaan seuraa vihollistaan alueensa rajan poikki, vaan vastustajan karkoitettuaan laskeutuu ylpeänä levolle, kootakseen voimia uusiin tappeluihin. Taikka röhisee se mielissään, heittäytyy selälleen, raapii itseään etujaloillaan, somistaa nahkaansa tai vilvoittelee, toista takajalkaansa viuhuttaen, mutta on aina valmis uuteen tappeluun, kunnes tulee vielä väkevämpi, joka ajaa sen edemmä rannasta. Omituista näille eläimille on, että ne maalla ollessaan yhtenään käyttävät takajalkojaan viuhkana ja joskus päivän varjostimenakin. Lämpöisenä päivänä voi parituspaikalla toisinaan yhtäaikaa heilua satakintuhatta sellaista viuhkaa.

Kesäkuun puolivälissä naaraat nousevat merestä. Väkevät uroot, jotka ovat anastaneet rannimmaiset paikat, ottavat kaunottaret sangen kohteliaasti vastaan vesirajassa ja vievät ne asuntoonsa. Mutta tuskin on uros n:o 1 saattanut merestä nousseen naaraan kotipiiriinsä, ennenkuin se jo tapailee merestä toista kaunotarta. Koiras n:o 2 ojentaa sillä aikaa kaulaansa ja vetää arvelematta luokseen n:o yhden ensimmäisen vaimon, jonka koiras n:o 3 vuorostaan, ryöstää siltä. Naaraat sallivat tämän kaiken tapahtua kipujaan valittamatta, vaikka saavat kylläkin vammoja, uroitten niitä tullen mennen raastaessa. Kaikki naaraat jakautuvat siten tuimain voimankoetusten jälkeen uroille, joista rannimmaiset saavat 12—15 puolisoa kukin. Edempänä rannasta saadaan tyytyä neljään tai viiteen. Maalle noustuaan naaraat tuota pikaa-synnyttävät poikasensa, joista ei suurta huolta pidetä ja joita isäpuoli puolustaa vain haareminsa rajain piirissä. Sitten alkaa kiima-aika, jonka loputtua järjestyksen pito ja perhe-elämän siteet käyvät höllemmiksi. Vähitellen kolmen kuukauden paastosta perin laihtuneet koirakset lähtevät pois paritustiloilta, joihin naaraat, poikaset ja nuoret koirakset nyt asettuvat. Syyskuun puolivälissä, poikasten opittua uimaan, kaikki lähtevät paikaltaan joitakuita lukuun ottamatta, jotka syystä tai toisesta jäävät jälkeen. Pitkällisen ja ankaran sateen aikana osa merikarhuista pakenee mereen, palaten kuitenkin sateen lakattua. Sama on laita isoilla helteillä.

Kuutta vuotta nuoremmat koirakset seurustelevat nuorimpien naaraitten keralla varsinkin paritustilain ulkopuolella, milloin leikkiä tepastellen kuin koiranpenikat, milloin merkin mukaan paiskautuen. maahan jos jonkinlaisiin asentoihin. Nämä alaikäiset koiraat ne ovat, joita pyydystäjät valitsevat teurastettaviksi. Pyydystäjät ajavat niitä edellään hiljalleen teurastuspaikkalle kilometrin verran tunnissa ja aina väliä pitäen. Naarakset, pojat ja huononahkaiset ajetaan pois joukosta ja jäljelle jääneet saavat iskun päähän, niin että ne menevät tainnoksiin, jonka jälkeen puukon pisto lopettaa niiden nuoren elämän.

Nordenskiöld kävi katsomassa erästä tämmöistä merikarhu-»ruukeria», siihen asianomaisen luvan ja oppaat saatuaan. Matka tehtiin kymmenen koiran vetämissä reissä lumettomien, pyöreähköjen, jotenkin niukan kasvullisuuden peittämien vuorien ja vuoritasankojen yli ja kautta metsättömien laaksojen, joissa rehoitti uhkeasti vihannoivia yrttejä, loistavia liljakasveja, putkia y.m. Koiravaljakot jätettiin jotenkin kauas pesimäpaikoilta, etteivät hylkeet säikähtäisi, ja lähestyttiin merikarhuja jalan, vastatuuleen kulkien. Näin Nordenskiöld oppaineen pääsi aivan lähelle merikarhu-yhteiskuntaa, jossa väitettiin, arvatenkin liioitellen, olevan 200,000 eläintä. »Saimme luvan ryömiä oppaamme keralla aivan lähelle erästä vähän erillään olevaa ryhmää. Vanhemmat eläimet ensin oudostelivat huomatessaan meidän lähestyvän, mutta rauhoittuivat pian ja nyt näimme omituisen näytelmän. Näyttämönä oli kivikko, kuohuvien tyrskyjen huuhtoma ranta, taustana ääretön meri ja tuhannet omituiset eläimet näyttelijöinä. Muutamat vanhat uroot maata lötköttivät mitään välittämättä siitä, mitä niiden ympärillä tapahtui. Toiset lyhyillä jaloillaan konttailivat kivien välissä tai uiskentelivat ihmeen sujuvasti tyrskyjen keskellä, kisailivat, hyväilivät toisiaan tai haastoivat tappelua. Yhdessä kohdassa kaksi vanhempaa eläintä tappeli, pitäen omituista kähisevää ääntä ja asettuen taistellessaan ikäänkuin valmiiksi opittuihin hyökkäys- ja puolustusasentoihin. Toisessa kohden tapahtui vale-kamppailu vanhemman elävän ja pojan välillä. Näytti siltä kuin poika olisi siinä saanut taisteluopetusta. Pieniä mustia penikoita ryömi joka taholla tullen mennen vanhojen viilissä aina väliin määkien emäänsä kuin karitsat. Usein penikoita tukehtui vanhempien jalkoihin, kun nämä säikähdyttyään hyökkäsivät mereen. Semmoisen melskeen jälkeen löytyi rannalta sadoittain kuolleita penikoita.»

Kolmetoistatuhatta eläintä, tavallista pienempi määrä, oli tapettu sinä vuonna, jona »Vega» rannalla majaili. Rannalla ruohokossa oli niiden nylettyjä raatoja, levittäen ylt'yleensä saastaista hajua. Merikarhut eivät kuitenkaan näyttäneet välittävän siitä mitään, tukehtuneiden tai taistelussa kaatuneiden toverien ruumiista kun levisi samanlaista löyhkää. »Näiden monilukuisten merikarhujen keskellä oleili korkean kiven nenässä yksinäinen merileijona, ainoa, minkä matkallamme näimme.»

Elokuun 19:ntenä »Vega» jälleen lähti Beringin saarelta matkaan, saapuen Jokohamaan syyskuun 2:n illalla. Niinkauan kuin kuljettiin kylmässä, pohjoisesta tulevassa jäämerivirrassa, oli myötätuulta ja ilma oli viileätä, meren pintalämpö noin +10°C. Elokuun 25:ntenä meriveden lämpö kuitenkin alkoi niin äkisti nousta, että pintaveden lämpö jo 28:ntena oli 23°,4. Tämä osoitti laivan tulleen kylmästä myötäisestä merivirtauksesta Kurosivoon, siihen suureen merivirtaan, joka pitkin Japanin itärantaa kuljettaa kuumaa troopillista vettä Tyynen meren pohjoisosiin. Tuuli kävi oikulliseksi, helle rasittavaksi, vaikka ukonilmat tuon tuostakin puhdistivat ilmaa. Elokuun 31:ntenä salama ankaralla jyrähdyksellä iski »Vegan» isoon mastoon, halkaisten sitä kappaleen matkaa, mutta suurta vahinkoa se ei aikaan saanut, vaikka kaikki tunsivat sähkötärähdyksen. Jokohamaan tultaessa joka mies oli terve ja »Vega» täydessä kunnossa, vaikka se pieniä korjauksia ja vaskivuorausta varten vietiinkin laivatelakkaan.

Japanissa.

Maine »Vegan» saapumisesta levisi nopeaan ja päättynyt suurtyö herätti maailmassa mitä suurinta innostusta. Olihan sen kautta napatutkimuksen ikä-arvoisin kysymys tullut loistavasti ratkaistuksi. Juhlallisuudet alkoivat Japanissa pitojen, puheitten ja muitten kunnianosoitusten loppumattomalla jaksolla ja mikado itse otti retkikunnan johtajan puheilleen. Suurimmalla alttiudella japanilaiset viranomaiset auttoivat retkikunnan jäseniä, heidän auringonnousun maassa uupumatta jatkaessa tutkimuksiaan. Nordenskiöld kävi sisämaassa Asamajamalla, toimivalla tulivuorella, joka on tunnettu suunnattomasta kraatteristaan. Japanin sisäosat olivat tosin silloin jo eurooppalaisille avoinna, mutta siitä huolimatta kävi joskus niin, että sisämaan majatalot vain poliisin vaatimuksesta avasivat suojansa kuululle »raakalaiselle». Poikettuaan muutamassa kohden Japanin sisämeren rannoilla Nordenskiöld kävi Kiotossa ja sieltä luonnonkauneudestaan kuululla Biwa-järvellä, kootakseen siitä vesieläimiä ja tutkiakseen järven geologista rakennetta. Mogista, Etelä-Japanista, koottuaan arvokkaan kokoelman kivettymiä hän Nagasakissa kaipauksella luopui nousevan auringon maasta, jonka tulevaisuudesta hän ennusti suuria. Suuren japanilaisen kirjaston, yli 1,000 nidettä, Nordenskiöld Japanissa ollessaan osti. Lähdettyään lokakuun 27:ntenä mainitusta satamasta »Vega» hyvällä myötäisellä purjehti Itä-Kiinan meren poikki Hongkongiin, josta käsin useat retkikunnan jäsenistä kävivät Kantonissa, Nordenskiöld tutustuakseen sikäläisiin nefriittihiomoihin.

Hongkongista, jonka eurooppalainen siirtokunta juhli retkikuntaa parhaimman mukaan, »Vega» suuntasi Borneon pohjoisrannalle Labuanin saareen, jonka äsken avatuista hiilikaivoksista Nordenskiöld toivoi löytävänsä kivettymiä päiväntasaajan seutujen entisten ilmasto-olojen selville saamiseksi. Etsiminen johtikin toivottuihin tuloksiin. Toisia retkeläisiä kävi höyrypurrella Borneon rannalla. Labuanista piti matka Singaporeen ja edelleen Ceyloniin, jonne »Vega» saapui joulukuun 5:ntenä. Ceylonista koottiin jäkäliä ja leviä ja retkikunnan johtaja tutki saaren jalokivikaivoksia.

Vega-miehistöä juhlitaan.

Ceylonissa retkikunta jätti kaiken tieteilyn, pyrkien nyt kotiin kiiruumman kautta. Adenin edustalla pieni italialainen laivasto, joka paraillaan oli matkalla Erythrean siirtokuntaa perustamaan, tervehti »Vegaa» tykinlaukauksin ja juhli retkikuntaa. Suezin kanavalta, jonne »Vega» saapui tammikuun 27:ntenä, suurin osa retkeläisiä kävi Kairossa ja pyramideilla. Egyptin maantieteellinen seura lähetti vastaan tervehdyslähetystön, jota amerikkalainen Stone pasha johti, ja pidoista pitoihin kävi matka. Nordenskiöld sai erämaasta puukivettymiä pari hevoskuormaa.

Port Saidista ohjattiin sitten kulku Napolia kohti; siitä tuli ensimmäinen eurooppalainen satama mihin »Vega» poikkesi. Sinne saavuttiin helmikuun 14:ntenä päivällä. Merelle tuli vastaan kaksi liputettua höyrylaivaa ja ohimenevä amerikkalainen sotalaiva tervehti »Vegaa» 21:llä tykinlaukauksella. Satama oli liputettu ja virallisia henkilöitä, seurain edustajia tiedemiehiä saapui retkeilijäin laivaan, heti kun se oli ankkuriin käynyt. Retkikunta majaili ilmaiseksi kaupungin upeimmassa hotellissa, jossa lähetystöjä kävi päivän sankareita tervehtimässä ja adresseja tuomassa. Napolin hallitus kutsui retkikunnan suurenmoisille juhlapäivällisille ja juhlasali sai »Vega-salin» nimen. Teatterissa oli juhlanäytäntö, jossa juhlavieraita hyvähuudoin kunnioitettiin. Tehtiin retki tuliperäisille Flegreisille kentille, Averno järvelle, Serapiin temppelille y.m. geologisesti tai historiallisesti merkillisille paikoille. Viidentenä juhlapäivänä tehtiin juhlakomitean seurassa matka Pompeijiin, jossa syötiin aamiaista komeassa, hyvin säilyneessä roomalaisessa kylpyhuoneessa. Kuudentena juhlapäivänä saapui Wienin maantieteellisen seuran erikoinen lähettiläs kunniatervehdykselle ja tehtiin retki paraillaan savua, kiviä ja laavaa purkavalle Vesuviolle. Seitsemäntenä päivänä retkikunta matkusti Roomaan, jossa uudistuivat samat juhlat. Sielläkin se asui majatalossa, jossa juhlahuoneet ja vaunut olivat vapaasti käytettävinä. Tärkeimmät ohjelmakohdat olivat käynti edustajakamarissa, maantieteellisen seuran päivälliset, suuret pidot Palazzo Teanossa ja päivälliset Kvirinaalissa kuningas Umberton luona. Roomassa juhlittiin kuusi päivää. Napolissa sillä välin pidettiin hauskaa »Vegan» miehistölle. Roomasta useimmat tiedemiehistä matkustivat rautateitse Köpenhaminaan ja Tukholmaan, Nordenskiöld itse kulki »Vegalla», joka helmikuun 29:ntenä taas lähti Napolin satamasta.

Marseille vaati »Vegaa» poikkeamaan ensimmäisen napamatkustajan, Pytheaan, kotikaupunkiin, mutta Nordenskiöldin täytyi hylätä kutsumus. Lissabonissa, Henrik Navigatorin ja Vasco da Gaman synnyinmaassa hän sitä vastoin halusi käydä, viipyen siellä viisi päivää, monenlaisten kunnianosoitusten esineenä. Sumu viivytti »Vegaa» Englannin kanavassa, niin ettei se voinut poiketa Portsmouthiin, jossa oli ryhdytty juhlavalmistuksiin, ja Englannin maantieteellisen seuran suuret pidot jäivät pitämättä. Paljon yksityisiä juhlatilaisuuksia kuitenkin pantiin toimeen ja Englannissa olo kävi retkikunnan johtajalle kaikin puolin miellyttäväksi.

Huhtikuun 1:nä Nordenskiöld matkusti Englannista Pariisiin, mutta jo Boulognessa hänen täytyi pysähtyä sikäläisten kauppiaitten juhlittavaksi. Pariisissa hän asui Nobelin vieraana. Vastaanotto Ranskan pääkaupungissa oli suurenmoinen. Maantieteellisen seuran juhlakokouksessa Nordenskiöld piti puheen ruotsalaisista napatutkimuksista. Hänelle annettiin seuran suuri kultamitali. Sorbonnessa häntä juhlivat 28:n ranskalaisen oppineen seuran edustajat ja Jules Ferry, siihen aikaan opetusministeri, piti juhlapuheen ja tämän jälkeen Pariisin kaupunki juhli juhlavierasta Tuileriassa, antaen hänelle suuren taiteellisesti tehdyn kultamitalin. Tasavallan presidentti Grévy kutsui hänet päivällisille ja hyväksi lopuksi vielä vanha runoilija Victor Hugokin onnitellen vierastaan lämpimin, kaunopuheliain sanoin työnsä täyttämisestä.

»Siihen päättyi vierailumme Ranskan pääkaupungissa. Väsyneinä, mutta vieden mukanamme muistoja, jotka eivät sinä ilmoisna ikänä haihdu, lähdimme seuraavana päivänä rautateitse Vlissingeniin, jonne Brusewitzin piti viedä »Vega» Falmouthista. Ajan ja voimien puutteessa täytyi meidän kieltäytyä käymästä Hollannissa ja Belgiassa, vaikka meitä hartaasti ja ystävällisesti kehoitettiin sinne tulemaan.»

Helsingborg tervehti »Vegaa» liehuvin lipuin, kymmenkunta höyrylaivaa tuli sitä vastaan ylioppilaineen, lähetystöineen, puheineen, soittoineen. Kööpenhamina oli liputettu ja juhli sankareita useita päiviä, kuningas ja hovi etupäässä.

Kun kuningas Oskar oli lausunut toivovansa, että retkeläiset vasta Tukholman linnan edustalla astuisivat Ruotsin mannulle, ei »Vega» voinut poiketa Lundiin. Sen oli määrä saapua Tukholmaan huhtikuun 24:nnen illalla, mutta lähti, ajoissa perille saapuakseen, Tanskan pääkaupungista jo niin hyvissä ajoin, että sai olla yhden yön ankkurissa Tukholman saaristossa. 24:ntenä ankkurin nostettuaan »Vega» aamulla alkoi verkalleen kulkea Vaxholman linnan ohi Tukholmaa kohti. »Tiellä tuli vastaan lukemattomia lipuilla koristettuja höyryveneitä, joista tunnetut ja tuntemattomat ystävät riemuiten, ilohuudoin tervehtivät Vega-miesten kotiintuloa. Kuta lähemmäksi Tukholmaa tulimme, sitä enemmän karttui höyrylaivoja, ja kahdessa rivissä, »Vega» edellä, lähenivät kaikki hiljaa satamaa. Monen värisiä lyhtyjä sytytettiin laivoissa palamaan, ilotulituksia poltettiin ja tykkien jyske sekaantui tuhansien raikkaihin eläköön-huutoihin. Kun meitä vielä oli Kastelholman kohdalla tykeillä tervehditty, käytiin Tukholman virtaan ankkuriin k:lo 10 i.p.

»Mälarin ruhtinatar oli pukeutunut ihmeen loistavaan juhlapukuun. Kaupunki ja etenkin satamaa lähimmät rakennukset olivat valaistut. Vallankin oli H.M. Kuningas pannut parhaansa tehdäkseen 'Vegan' vastaanoton niin suurenmoiseksi kuin suinkin. Koko kuninkaallinen linna, joka kimalsi ja heloitti tuhansien liekkien valosta, oli vertauskuvilla ja nimikirjoituksilla kaunistettu, eikä 'Vegan' nuorimmankaan matruusin nimi niistä puuttunut.»

Tukholmassa juhlittiin viikkoja, ennenkuin yleisö oli mielestään saanut kylliksi kunnioitustaan ja mielihyväänsä osoittaa. »Joka päivä saimme vastaanottaa onnittelulähetystöjä, muun muassa Ruotsin ja Norjan valtiopäiviltä, Norjan ja Suomen suurimmista kaupungeista, Upsalan ja Helsingin ylioppilaskunnilta, Pietarin maantieteelliseltä seuralta, Pohjois-Venäjän naisilta y.m. Sanalla sanoen muodostivat Tukholman juhlat loistokohdan siinä merkillisessä juhlaretkessä, jonka teimme Japanista Tukholmaan ja jolla ei liene vertojaan juhlien historiassa.» Vielä retkikunnan hajaannuttuakin ja »Vegan» purjehdittua Göteporiin, jossa pyydysyhtiö taas sai sen haltuunsa yhtä ehona kuin ennenkin, vietettiin juhlia, ja kesällä ne alkoivat uudelleen, kun »Veganäyttely avattiin ja minä muutamia kuukausia myöhemmin kävin Berliinissä, Pietarissa ja vanhassa rakkaassa synnyinmaassani, Suomessa.»

Ratkaistun probleeman vanhuus ja suuruus ja »Vegan» ympäripurjehduksen kaikinpuolinen tapaturmaton onnistuminen hyvin selittävät tämän kansainvälisen suurenmoisen juhlimisen.

Arvollisempaan mieheen kuin A.E. Nordenskiöldiin se ei olisi voinut kohdistua. »Vegan» retki yksinään ei ehkä olisi ansainnut niin suurenmoisia mielenosoituksia, mutta se olikin vain viimeinen rengas elämän työstä, joka oli hyisen pohjolan tuntemiselle raivannut uudet tiet ja laskenut niiden tutkimisen pätevälle perustukselle.

Mutta kun näiden juhlain sankari sitten alkoi työhuoneensa hiljaisuudessa kyhätä maailmalle kertomusta merkillisen matkansa vaiheista, joutui hän jonkinlaiseen pulaan sen kautta, että hänellä oikeastaan oli hyvin vähän semmoista kerrottavaa, mikä olisi suurta yleisöä huvittanut ja mitä se niin suurenmoisten suosionosoitusten jälkeen epäilemättä piti oikeutenaan odottaa. Se osa matkasta — retki pitkin Siperian pohjoisrannikkoa, — joka oli merkitykseltä tärkein, joka kaikille edellisille merenkulkijoille oli ollut mahdottomuus, se oli »Vegalta» sujunut ilman minkäänlaisia seikkailuita, tasaisesti ja verraten nopeaankin kuin tunnetuilla valtaväylillä ja lisäksi käynyt seutujen kautta, jotka ovat maailman kaikkein yksitoikkoisimpia ja kolkoimpia. Seikkailujen puutteen hän korvasi sitä suuremmalla perusteellisuudella, kertoen samassa yhteydessä sekä koko koillisväylän historian että selvittäen sen mahdollisen merkityksen Siperian tulevaisuudelle ja kaupalle. Vega-retken tieteellisistä tuloksista hän julkaisi viisiosaisen monumentaalisen teoksen.

»Se mielisuosio, minkä 'Vegan' matkan onnistuminen on herättänyt», lausuu Nordenskiöld matkakertomuksensa loppulauseessa, »antaa aihetta siihen toivoon, että uusia tutkimusretkiä pannaan toimeen, kunnes siperialaisen jäämeren luonnonsuhteet saadaan täydellisesti selviksi; ja kunnes se hämärä, joka vielä helmoihinsa peittää äärettömät alat pohjois- ja etelänavan seuduilla, selvennetään, niin että ihminen vihdoinkin tulee tietämään sen taivaankappaleen rakenteen, joka on hänelle avaruudessa asuinsijaksi määrätty.»

Tämä toivomus on täysin määrin toteutunut. Nordenskiöld on saanut seuraajia ja napamaailman tutkimus on vakaasti ja loistavalla menestyksellä edistynyt sillä perustuksella, jonka etevin laskija hän oli.

Kansainväliset navanympärysasemat.

Jo yhdeksännentoista vuosisadan alussa oli napaseutujen tieteellisen tutkimuksen tärkeys selvään älytty, mutta vasta vuosisadan jälkipuolella olivat luonnontieteet retkikuntain jäsenten kesken tyydyttävästi edustetut. Suuri vaikutus napatutkimuksen tieteellisyyden syventymiseen oli Frans Josefin maan löytäjän, itävaltalaisen Karl Weyprechtin esittämällä kansainvälisellä yhteistyöllä.

»Tegethoffilla» saamainsa kokemusten johdosta hän v. 1875 Saksan tieteellisen liiton kokouksessa Gratzissa osoitti, kuinka arktisten seutujen perusteellinen tutkimus on välttämätön maapalloamme hallitsevien luonnonlakien ymmärtämiselle, jonka vuoksi tieteelliselle tutkimukselle olisi tulevaisuudessa annettava naparetkillä ensi sija, maantieteellisiä löytöretkiä taas olisi tehtävä vain semmoisiin seutuihin, mistä voitaisiin odottaa tieteellekin hyötyä. Hän ehdotti, että navan ympärille perustettaisiin rengas kansainvälisiä asemia, joilla samalla haavaa pantaisiin toimeen jatkuvia havainnoita yhden vuoden aikana. Ruhtinas Bismarck oli ajatukselle suosiollinen ja hänen myötävaikutuksellaan siitä tuli tosi. Kansainvälinen ilmatieteellinen kongressi kannatti Weyprechtin ja kreivi Wilczekin suunnitelmaa, jonka Harrypurin ja Bernin kansainväliset napakonferenssit vuosina 1879 ja 1880 hyväksyivät.

Asemat päätettiin perustaa ja viisitoista retkikuntaa lähetettiin matkaan. Tanska, Saksa, Venäjä ja Yhdysvallat perustivat kaksi asemaa kukin, Itävalta-Unkari, Suomi, Ranska, Suur-Britannia, Hollanti, Norja ja Ruotsi kukin yhden, jota paitsi kolmekymmentäneljä vakinaista observatoriota — kaksi kiinalaista joukossa — sitoutui tekemään samaan aikaan samat havaintosarjat.

Itävalta-Unkarin retkikunta, jonka kreivi Wilczek kustansi, saapui jo toukokuussa v. 1882 Jan Mayenin yksinäiselle tulivuorisaarelle Islannin ja Huippuvuorien välillä, muita vasta heinäkuun puolivälissä retkikunta pääsi maihin myrskyjen pieksämälle jylhälle saarelle. Ilmatieteellinen asema oli saarella toimessa aina elokuuhun v. 1883, jolloin laiva tuli ja nouti retkikunnan kotia. Luutnantti Emil von Wohlgemuth asematöidensä ohella jalan ja veneillä tutki ja kartoitti koko saaren, josta siihen saakka olikin hyvin vaillinaiset tiedot. Jan Mayenin tulivuori, Beerenberg, kohoaa suoraan merestä 2,545 metriä.

Tanskalainen asema, jota professori Paulsen johti, perustettiin Grönlannin Godthaabiin, jossa se työskenteli elokuun 31:nteen 1883. Tällä asemalla kiinnitettiin erikoinen huomio revontulien korkeuden mittaamiseen ja näistä mittauksista määrättiin niiden verraten pieni korkeus.

Tanskalainen luutnantti A.P. Hovgaard, joka oli ollut mukana »Vegan» retkellä, lähti »Dijmphna» nimisellä höyrylaivalla löytöretkelle, jolla hänen piti myös tehdä kansainvälinen havaintosarja, mutta syyskuussa 1882 hän tarttui Kara-meressä jäihin ja sai siten viettää talven. Vasta seuraavana syksynä »Dijmphna» pääsi palamaan Waigatshin salmen kautta, propellinsa menetettyään.

»Dijmphnan» seurassa vietti Kara-meressä talvea norjalainen höyrylaiva »Varnakin», jonka M. Snellenin johtama hollantilainen retkikunta oli vuokrannut, perustaakseen aseman Dicksonin satamaan Jenissein suuhun, pääsemättä kuitenkaan perille. Joulukuussa 1882 »Varna» sai niin pahan vuodon, että Snellenin retkikunnan ja laivan miehistön täytyi paeta »Dijmphnaan»; seuraavana juhannusaattona »Varna» upposi. Snellen toimitti merellä säännöllisesti havaintonsa ja lähti sitten elokuussa 1883 reillä ja veneillä Novaja Zemljahan ja sieltä Waigatshin etelärannalle, josta »Nordenskiöld» kuljetti retkikunnan Hammerfestiin.

Suomen asema oli Sodankylässä. Ensin sitä johti prof. Selim Lemström, joka säännöllisten havaintojen ohella teki sähkökokeita revontuliteoriansa todistamiseksi, hänen jälkeensä Ernst Biese.

Kautokeinossa oli ruotsalainen asema, jota S. Tromholt johti. Sillä niinikään tehtiin revontulihavainnoita.

Ranska lähetti retkikuntansa eteläiselle pallonpuoliskolle lähelle Kap Hornia, Tulimaan eteläpäähän. Retkikunnan laiva, fregatti »Romanche», tutki Tulimaan saariston hydrograafiset olot Magalhãesin salmeen saakka. Retkikunta toi mukanaan erinomaiset laajat ja arvokkaat luonnontieteelliset kokoelmat. Työnsä tulokset se julkaisi kahdeksassa kvarttoniteessä, jotka painatusasunsa ©ivallisuuden puolesta voittivat kaikkien muitten kansain julkaisut.

Saksa lähetti kaksi retkikuntaa, toisen pohjois-, toisen etelänavan seutuihin. Arktinen asema oli Kingawa-vuonon rannalla, Cumberland Bayn pohjassa Baffinin maan kaakkoisosissa. T:ri W. Giese lähti Saksasta kesäkuussa 1882 ja palasi lokakuussa 1883. T:ri Koch teki Labradorissa täydentäviä havaintoja. Antarktinen asema oli Etelä-Georgiassa, K. Schrader johtajanaan. Lahtea, jossa asema oli, reunustivat niin suunnattomat jäävirrat, ettei retkikunta voinut liikkua asemalta millekään suunnalle. Vuorien rinteet olivat niin jyrkät, että niiltä melkein joka päivä suistui lumivyöryjä ukkosen jyrinällä.

Suur-Britannia ja Canada laittoivat aseman Suuren Orjajärven rannalle
Fort Raeen.

Norjan aseina oli Bossekopissa Ruijassa, jossa oli hyvä tilaisuus tutkia revontulia.

Venäläisistä asemista oli toinen Lenan deltassa, toinen Novaja Zemljan länsirannalla. Lenan aseman johtaja, luutnantti Jurgens, kartoitti tarkkaan koko deltan. Toukokuussa 1883 Grinewiskey kahden samojedin keralla ajoi koirilla Novaja Zemljan poikki Kara-meren rannalle.

Ruotsin asema, jonka johtaja N. Ekholm oli, laitettiin Jäävuonoon
Huippuvuorille.

Yhdysvaltain aseman luutnantti A.W. Greely laittoi kauas pohjoiseen, Grinnellin ja Grantin maan rajalle. Tämä retkikunta suoritti samalla suurenmoisen maantieteellisen tutkimustyön, mutta oli tuhoutua, kun varastolähetykset eivät ajoissa saapuneet perille. Toinen asema oli Alaskan pohjoisrannalla.

Greelyn retkikunta Grinnellin maassa.

Amerikkalaisen retkikunnan vaiheet Grinnellin ja Grantin maassa kuuluvat arktisen tutkimuksen traagillisimpiin. Retkikunnan johtaja oli luutnantti A.W. Greely, jonka miehistöön kuului neljä upseeria ja 19 sotamiestä, tähtitieteilijä, valokuvaaja, ilmatieteilijä ja kaksi eskimoa. »Proteus» nimisellä hylkeenpyyntilaivalla retkikunta elokuun 11:ntenä saapui »Discoveryn» satamaan Robesonin kanavan eteläpäähän, jossa Naresin retkikunnan toinen laiva oli viettänyt talven 1875—76. Kun varustukset oli purettu ja viety maihin, palasi laiva takaisin, retkikunta rakensi asemansa valmiiksi ja alkoi viipymättä tieteellisen työnsä. Talvi alkoi näin kaukana pohjoisessa varhain ja oli tavattoman ankara ja napayötä kesti 135 päivää. Siitä huolimatta tehtiin jo syksyllä useita rekiretkiä, joilla t:ri O. Pavy kulki kuusi päivää — -58 C asteen pakkasessa ja luutnantti J.B. Lockwood kymmenen päivää -59 C asteen pakkasessa, lämpötiloissa siis, joita ei ainoakaan naparetkikunta ollut ennen kokenut rekiretkillään. Varustukset olivat niin hyvät, että heikoimmatkin miehet kestivät nämä kylmät, jonka vuoksi kaikki hyvällä luottamuksella odottivat kevään suuria rekiretkiä.

Yritys napaa kohti.

Tauti sorti talven kuluessa kaksikolmannesta rekikoirista, mutta pari pientä valjakkoa oli kuitenkin säilynyt ja Loisella näistä t:ri Pavy maaliskuun 19:ntenä 1882 lähti etsimään maata Grantin maan pohjoispuolelta, josta Markham kuusi vuotta aikaisemmin oli palannut tyhjin toimin. Pavy tapasi samanlaista suunnattoman röykkiöistä jäätikköä kuin Markhamkin. Neljä: meripenikulmaa maasta edettyään amerikkalaisen täytyi ankaran myrskyn vuoksi leiriytyä. Huhtikuun 23:ntena retkikunta kauhukseen huomasi, että myrsky oli repinyt meren auki ja että he olivat sulassa meressä uivalla jäälautalla. Suurella vaivalla t:ri Pavy pääsi takaisin Grantin maalle, mutta vain 'kaikkein välttämättömimmät tarpeet hän saattoi pelastaa, eikä sen vuoksi ollut muuta neuvoa kuin kiiruummiten palata laivaan. Pavy ei voinut tietää, että sula oli vain paikallinen laaja railo. Lockwood samaan aikaan tepasteli Grönlannin edustalla jäällä, joka näytti olleen alallaan luomisen aamusta alkain.

Lockwood Grönlannin pohjoisrannalla.

Lockwood, joka suoritti tärkeimmän löytöretken, lähti asemalta, Fort Congerista, huhtikuun 3:ntena, 13 miestä ja koiraa kerallaan. Hänen tehtävänsä oli Grönlannin pohjoisrannan tutkiminen.

Alkutaipaleet olivat tukalat suunnattoman kylmyyden, röykkiöisen jään ja rajujen myrskytuulien vuoksi. Lämpömittari osoitti -62°C. Robesonin kanavan itäpuolelta täytyi palauttaa takaisin neljä miestä, jotka eivät kestäneet matkan rasituksia. Kulkien sitten viisi päivää maata, jolla taipaleen teko oli tavattoman rasittavaa, Lockwood taas laskeutui jäälle. Ankarat myrskyt, epätasainen jää, rekien särkyminen ja lumisokeus eivät voineet pidättää urheita amerikkalaisia, eikä edes pehmyt lumi, tuo rekiretkien suurin vihollinen. 14 kilometriä päivässä edistyi matka. Huhtikuun 21:ntenä Lockwood taas lähetti osan miehistään palaamaan ja lähti yhden toverin ja yhden eskimon kanssa pohjoisrannan suurien vuonojen ohi yhä eteenpäin pyrkimään. Kap Britanniasta hän kulki seutuja, joissa ei kukaan ollut ennen käynyt, oikealla puolella maan sisään painuvaa vuonoja, vasemmalla napameri. Leveydellä 83°19', ankara myrsky ja pakkanen piti retkikuntaa 63 tuntia paikallaan, mutta vaikka eväätkin olivat arveluttavasti huvenneet, vaikka jää oli niin röykkiöistä, että tie täytyi kirveillä raivata ja rekeä köysillä laskea ja vaikka yhä leveneviä railoja ilmaantui joka puolelle, ponnisti Lockwood edelleen leveydelle 83°24 saakka, joka oli pohjoisin siihen saakka saavutettu kohta. Nousten lähes 800 metriä korkealle vuorelle hän pohjoisessa näki rannattoman jääkentän ja Grönlannin rannan jatkuvan edelleen koillista kohti. Etelässä näkyi sekava paljous lumihuippuja ja vuonojen halkomaa maata, mutta maajäätikköä ei ensinkään. Kettuja, jäniksiä, sopuleja, riekkoja näkyi ja maalla oli koko joukko kasvullisuutta. Kääntyen toukokuun 13:ntena paluumatkalle retkikunta jo kesäkuun 1:nä pääsi takaisin asemalle.

Seuraavana vuonna Lockwood teki samalle suunnalle uuden retken, mutta nyt meri oli monessa kohden sulana, niin ettei sitä voinut kulkea, ja vain vaivoin retkikunta pelastui ajelehtivalta jäälautalta, jolle se jään revetessä oli joutunut. Tämän jälkeen sillä ei ollut muuta neuvoa kuin palata asemalle.

Grinnellin maan sisäosissa.

Greely teki keväällä 1882 rekiretken Grinnellin maan sisäosiin, löytäen 1,300 neliökilometriä laajan järven, josta juoksi mereen joki. Järveen laskeutui pohjoisesta Grantin maan jäätiköiltä glasiereja. Järven eteläpuolella oli lumettomia mäkimaita. Kesäkuussa Greely uudelleen tuli tälle järvelle ja kulki edelleen länteen päin, kunnes hän korkealta vuorelta näki kauas länteen, lännen merestä pistävän vuonon yli.

Huhtikuun 24:ntenä 1883 Lockwood lähti näitä löytöjä jatkamaan. Hän tapasi lumettoman ja jäättömän maan, jota eteläpuolella rajoitti 40—60 metriä korkea jäämuuri, sillä puolella olevan maajäätikön äkkijyrkkä reuna. Kuin Kiinan muuri se melkein tasakorkeana kulki poikki laaksojen ja vuorien, eikä mistään löytynyt semmoista kohtaa, josta sille olisi ollut mahdollinen kiivetä. Kulkien Grinnellin maan vedenjakajan poikki Lockwood tapasi jyrkkään laskevan rotkolaakson, joka johti lännestä vastaan tulevalle tuntemattomalle vuonolle. Tämä vuono sai nimeksi Greelyn vuono. Vuorovesirailo suolakiteineen todisti, että vuono oli lännen meren haarautuma. Lockwood kulki vuonon jylhän mahtavia vuorirantoja seuraillen länteen päin, kunnes pitkällinen myrsky pakotti ensin säänpitoon ja sitten, varustusten vähyyden vuoksi, takaisin kääntymään. Vuonon Lockwood arvosteli noin 100 kilometrin pituiseksi ja pariakymmentä kilometriä leveäksi. Todellisuudessa vuonon pituus on yli 200 km, kuten myöhemmin Sverdrup osoitti. Lockwood ei siis likimainkaan saavuttanut sen suuta.

Greelyn löytämä kesällä lumeton järviseutu oli siis kahden maajäätikköalueen välillä. Greelyn mielestä tämä löytö antoi tukea Nordenskiöldin otaksumalle, että Grönlanninkin poikki kulkee samanlaisia jäättömiä vyöhykkeitä. Eskimoitten asumusten pohjia näkyi tällä maajäätiköstä vapaalla vyöhykkeellä paljon, joten he näyttävät tämän kautta kulkeneen Grönlannin itärannalle. Laaksot olivat sangen hedelmällisiä, jonka vuoksi täällä elikin paljon myskihärkiä.

Suoritettuaan asemallaan sangen perusteelliset tieteelliset työt ja ulotettuaan näin huomattavalla tavalla maantuntemusta, amerikkalaisen retkikunnan täytyi ryhtyä toimiin päästäkseen omin voimin pois, kun laivaa ei kuulunut toisenakaan kesänä sitä pois noutamaan, kuten määrä oli.

Retkikunnan urhea paluumatka.

Elokuun 9 p. 1883 jäät lähtivät salmesta ja seuraavana päivänä retkikunta pienellä höyrypurrella, kahdella veneellä ja jollalla lähti matkaan, kuljettaen mukanaan niin paljon elintarpeita kuin veneihin suinkin mahtui. Matka oli ylenmäärin vaivalloinen ja vaarallinen. Korkeat vuorovedet, jotka nousivat 8 metriä ja enemmänkin, ynnä vähän väliä uudistuvat kovat myrskytuulet pitivät ahtojäitä ainaisessa liikunnossa, ajaen niitä vuoroin korkeita, jyrkästi veteen suistuvia rantavuoria vastaan, vuoroin rannasta ulospäin. Höyrypursi voitiin säilyttää vain hellittämättömillä, epätoivoisimmilla ponnistuksilla, veneet taas siten, että ne puristuksen uhatessa sukkelaan tyhjennettiin ja vedettiin jääteleille. Matkalla korjattiin talteen pienimmätkin eväsvarastot, mitä keväällä oli etukäteen lähetetty. 16 päivää ponnisteluaan retkikunta pääsi Kap Hawksun, jonne oli matkaa suorin tein 300 km. Jäissä oli kuitenkin täytynyt kierrellä niin paljon, että todellisuudessa oli kuljettu kahta vertaa pitempi matka. Yrittäessään kulkea edelleen leveän vuononsuun poikki retkikunta tarttui jäihin ja veneet jäätyivät kiinni ja kymmenen päivää muutosta odotettuaan sen täytyi jättää höyrypurtensa ja 19 päivää tehdä mitä epätoivoisimpia ponnistuksia päästäkseen rantaan, jonne ei ollut kuin 20 kilometrin matka. Syyskuun 29:ntenä retkikunta kuitenkin täysilukuisena, tieteellisine tuloksineen ja koneineen ja muine tärkeimpine tarpeineen saavutti rannan Kap Sabinen ja Kap Isabellan välillä, Smithin salmen kapeimmalla kohdalla.

Paikka oli kuitenkin suojaton, jäävirtain sulkema etelän puolelta, jota paitsi ruokatavaroita oli vähän, vaikka olikin uupumatta ammuttu hylkeitä. Toiset metsästivät maalla, toiset jäällä, toiset rakensivat kivimajoja, toiset hakivat kivipyykkejä ja apuretkikuntain ehkä jättämiä tietoja. Tuskin oli talviasunnot saatu valmiiksi, kun tiedustelijat toivat uutisia »Proteuksesta», jonka jäät olivat heinäkuun 23:ntena 1883 ruhjoneet Kap Sabinen pohjoispuolella. Luutnantti Garlington, joka oli apuretkikuntaa johtanut, kertoi vieneensä Kap Sabineen suuren määrän ruokatavaroita maihin, mutta samat varastot hän sitten oli itse anastanut, kulkiessaan veneillä Upernivikiin, jossa toinen avustuslaiva, »Yantic», tapasi hänet.

Kun Greely ei luullut retkikuntansa millään neuvoin voivan kulkea
Smithin salmen poikki, jossa jääröykkiöt herkeämättä ajelivat etelää
kohti, palasi hän suurella vaivalla jonkun matkaa pohjoiseen, Kap
Sabineen, jos joku apuretkikunta vielä syksyn kuluessa sinne löytäisi.
Mutta siitä oli hyvin vähän toivoa.

Nälkäleiri ja nälkäkuolema.

Oli nimittäin jo lokakuun 15:s ja napayö oli kynnyksellä. Retkikunnan vaatteet olivat repaleina, polttoaineita ei ollut ja 40 päivän munan piti siis riittää 250 päiväksi, kunnes apua saataisiin. Osa rakensi eräälle saarelle kivistä, öljykankaasta, veneosista ja lumesta majan ja voimakkaimmat lähetettiin pitkin rannikkoa etsimään, olisiko minnekään kätketty ruokavaroja, ampumaan maaeläimiä ja väijymään hylkeitä niiden henkireikäin ääressä, kunnes pilkkopimeä pakotti kaikki majaan palaamaan. Tieteellisiä havaintoja tehtiin uupumatta, keksittiin huvituksia, suunniteltiin kevätretkeä, ja näin säilyivät retkeläiset, niin että keväällä vain yksi mies oli kuollut.

Keväällä retkikunta koetti kulkea Smithin salmen poikki, mutta se oli aivan mahdotonta. Hylkeen pyynti ja metsästys maalla antoivat hyvin vähän saalista, nälkä alkoi vaivata niin ankarasti, että miehiä toinen toisensa jälkeen kuoli. Lopulta ei ollut muuta syötävää kuin hylkeennahkakaistaleita. Näitä yksi sotamiehistä varoituksista huolimatta varasti moneen kertaan, niin että Greelyn täytyi ammuttaa hänet. Lopulta oli elossa vain kuusi miestä, jotka kukkia, ruohoja, merileviä ja jäkälää syömällä saivat itsensä hengissä pysymään, kunnes kesäkuun 22:ntena 1884 apu tuli.

Pelastus.

»Neptune» yritti tosin jo v. 1882 päästä Kennedyn kanavaan retkikuntaa pois tuomaan, mutta sen täytyi jääesteiden vuoksi palata takaisin jo Smithin salmesta. Seuraavana kesänä »Proteus» tuhoutui jäissä, kuten jo mainitsimme, »Yantic» taas vei varastonsa Littletonin saarelle, Smithin salmen itärannalle, eikä yrittänytkään, nimenomaisia ohjeitaan noudattaen, tunkeutua jäihin. Niin varhain kuin suinkin Yhdysvaltain hallitus v. 1884 lähetti kolme laivaa, »Thetiin», »Bearin» ja Englannin hallituksen lahjoittaman »Alertin» kapteeni Schleyn johdolla apua viemään. Schley toimi niin ripeästi kuin suinkin, ja tätä yksinomaan saivat Greelyn retkikunnan viimeiset eloon jääneet kiittää pelastuksestaan.

Kesäkuun 22:ntena eivät eloon jääneet seitsemän miestä olleet 42 tuntiin nauttineet muuta kuin vähän vettä ja hieman keitettyä hylkeennahkaa, joka oli otettu Greelyn makuupussista. Ulkona puhalsi jäätävä tuuli, tunkeutuen kurjaan telttaan, jonka tuuli oli osaksi puhaltanut kumoon, ja retuuttaen keskellä olevaa telttatankoa, joka uhkasi joka hetki kaatua.

Greely koetti lukea miehilleen muutamia virren värssyjä, mutta hänen äänensä oli niin heikko, että se pian kokonaan petti, — levollisina makasivat siinä nyt kaikki odottaen loppua, joka näytti välttämättömältä. Äkkiä Greely luuli läpi kovan tuulen vinkunan kuulevansa höyrylaivan pillin. Kun hän kuitenkin oli itse liian heikko noustakseen jalkeilleen, pyysi hän Longia ja Brainardia, jotka vielä kykenivät liikkumaan, menemään ulos katsomaan, näkyikö siellä todella höyrylaivaa. Nämä paikalla kompuroivat seisomaan ja horjuivat ulos. Brainard palasi pian takaisin ja sanoi, ettei siellä ollut mitään, ulkona merellä ei näkynyt elonmerkkiäkään. Tuntui siltä kuin olisi joku paha henki aikaansaanut nämä kummittelevat äänet ilkkuakseen heidän viimeistä katkeraa kuolonkamppaustaan. Nyt ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa kuolemaa.

Vähän myöhemmin kuului kuitenkin raskaita askelia ja outoja ääniä, »ja sekavin tuntein» lausuu Greely, »jotka olivat niin elävät, kuin ne heikkouden tilassamme saattoivat olla, kuulimme nyt, ettei maamme ollut heittänyt sikseen pelastustamme, että pitkälliset kärsimyksemme ja taistelumme olivat päättyneet ja että retkikuntamme eloon jääneet nyt olivat pelastetut.»

Schley oli eräältä saarelta löytänyt Greelyn jättämän tiedonannon olinpaikastaan ja sen mukaan hän löysi retkikunnan leirin. Kauhukseen hän huomasi, että tiedonanto oli päivätty jo lokak. 21 p. 1883 ja ettei retkikunnalla silloin ollut eväitä kuin 40 päiväksi. Ei näyttänyt sen vuoksi olevan toiveita siitä, että heidät enää tavattaisiin hengissä. Raskaalla sydämellä hän heti lähetti luutnantti Colwellin höyrypurrella mainittuun leiripaikkaan. Purresta tähyiltiin joka suunnalle, mutta ei ainoatakaan elävää olentoa näkynyt millään suunnalla. Niemennokan ympäri ajettuaan pursi tuli pieneen poukamaan, ja siellä pimeähkössä utuisessa valaistuksessa äkkiä huomattiin ihmisolento, joka seisoi pienellä kalliolla parinsadan metrin päässä. Se oli Long, joka jo oli kaksi kertaa epätoivoisena palannut takaisin tähystyspaikaltaan. mutta tullut vielä kolmannenkin kerran, viimeisen toivon kipinän kannustamana. Perämies tempasi käteensä lipun ja viuhtoi sillä kiihkeästi ja mies, joka heti huomasi sen, kumartui ja otti kalliolta merkkilipun, jolla hän viuhtoi vastaukseksi, astuen sitten verkalleen rantaan, kaatuen kuitenkin kahdesti, ennenkuin pääsi alas.

»Montako on vielä elossa?» huusi luutnantti Colwell höyryaluksesta.

»Meitä on vielä jäljellä seitsemän!» vastasi Long heikolla äänellä.

Purren saavuttua jään partaalle luutnantti heti juoksi maihin Longin luo, nähden kammolla hänen kuopalle painuneet poskensa, raukeat silmänsä, pitkän takkuisen partansa ja tukkansa. Puhe oli sopertavaa ja soinnutonta ja alaleuka lotisi mielenliikutuksesta.

»Missä he ovat?» kysyi Colwell kiihkeästi.

»Teltassa!» sanoi mies ja osoitti olkansa taa, »mäen toisella puolella — mutta teltta on kaatunut.»

»Elääkö mr. Greely?»

»Kyllä, Greely elää.»

»Entä ketäs muista upseereista?»

»Ei ketään», ja sitten hän ikäänkuin kaukomietteissä lausui: »Teltta on kaatunut!»

Perämies vei nyt Longin purteen ja muut juoksivat kallion poikki hänen osoittamaansa suuntaan. Kallion poikki päästyään he samassa olivatkin teltan edessä, josta Brainard juuri oli ryöminyt ulos, ja teltan sisästä huudettiin heikolla äänellä: »Kuka se on?» — »Minä olen Norman», huusi yksi tulijoista, joka oli ollut mukana menomatkalla.» ja nyt vastattiin sisältä: »Ah, se on Norman!» äänellä, jossa tuntui kuin heikko ilonkajastus.

Tällä ajalla oli eräs tulleista, joka itki kuin lapsi, heittäytynyt polvilleen vierittääkseen pois telttaa tukevia kiviä, ovea kun ei näkynyt. Kun tämä kuitenkin oli työiästä, viilsi Colwell veitsellä teltan auki ja katsoi sisään.

Mikä kamala näky. Heti aukon vieressä oli näköjään kuolleen miehen pää. Hänen alaleukansa riippui, silmät olivat auki, jäykät ja lasimaiset ja jäsenet olivat liikkumattomat. Toisella puolella näkyi surkea olento, joka tosin vielä eli, mutta jolla ei ollut käsiä eikä jalkoja. Oikean käsivarren tynkään oli sidottu lusikka. Kaksi istui keskellä telttaa pitäen pulloa, josta he paraillaan antoivat viimeisen tipan rommia näköjään hengettömälle toverille, ajatellen viimeiseen saakka sitä, jonka tarve oli suurin. Vastapäätä makasi käsillään ja polvillaan musta olento, jolla oli pitkä yhteen vanuttanut parta ja yllään kehno repaleinen päällystakki. Silmät kiilsivät ja tuijottivat.

»Kuka te olette?» kysyi Colwell. Mies ei vastannut, näytti kokonaan hajamielisyyteen vaipuneelta.

»Kuka te olette? toisti Colwell; silloin eräs toisista lausui:

»Se on luutnantti — — luutnantti Greely.»

Colwell kämpi sisään, tarttui hänen käteensä: »Greely, sinäkö se olet?»

»Niin», vastasi Greely heikolla kolealla äänellä. »Niv, — — seitsemän meitä on enää elossa; tässä olemme… kuollaksemme kuin miehet… Olen tehnyt… mitä voin… laittakaa hyvä kertomus.» — Ja sen sanottuaan hän vaipui maahan, ei jaksanut enempää puhua. Elonkipinä oli melkein sammunut.

Colwell antoi nyt nälkiintyneille vähän biskviitä ja kuivattua lihaa, jonka he nauttivat jotenkin välinpitämättömästi, sillä nälkää he eivät tunteneet. Mutta heti kun he olivat saaneet muutamia suupaloja, heräsi ruokahalu hyvin sukkelaan ja sangen vaikeata oli sitten vastustaa heidän melkein raivoisaa himoaan saada enemmän kuin niin heikoille mitenkään voitiin antaa. Lääkäri kutsuttiin maalle ja hän käski antaa heille aina kymmenen minuutin kuluttua lämmintä lihateetä ja maitopunssia, ja vähitellen he sen verran voimistuivat, että heidät voitiin viedä höyrypurren mukaviin kajuuttoihin. Siinä kuitenkin oli täysi työ, kun oli noussut ankara myrsky, joka väkisinkin kasteli heidät. Greelyn vaatteet leikattiin pois ruumiin päältä ja hänet kiedottiin vahvoihin lämmitettyihin vaippoihin, jonka jälkeen hänet pantiin Normanin kojuun, hänen paljoakaan älyämättä, mitä hänelle tehtiin.

Muutaman päivän hänen henkensä oli hiuskarvan varassa, mutta lopulta sai elämä voiton. Lämmön ja ravinnon ohella vaikutti siihen vaimon ja lasten kuvakin, jonka apuretkikunta oli tuonut mukanaan. Sekin mies, joka jo oli näyttänyt kuolleelta, reipastui ja parani, mutta sitä raukkaa, joka oli jalkansa ja käsivartensa menettänyt, mutta joka toveriensa uhrautuvaisen hoidon johdosta muutoin näytti muita reippaammalta, ei ollut mahdollinen pelastaa. Voimakkaamman ravinnon johdosta tulehtuivat haavat, eikä leikkauksestakaan ollut apua. Heinäkuun 6:ntena hän rauhallisesti ja tuskattomasti kuoli, elettyään kahdeksan kuukautta näin kammottavassa tilassa.

Apuretkikunta pääsi sitten muita vahingoita enää kokematta onnellisesti Yhdysvaltain laivastosatamaan Portsmouthiin, jossa se yleisöltä ja sotalaivastolta sai erinomaisen lämpimän vastaanoton. Elokuun 5:ntenä laivat saapuivat New Yorkiin, jossa nälkään kuolleitten ruumiit vietiin maihin ja annettiin omaisilleen haudattaviksi. Silvottuine jäsenineen ne osoittivat, mihin kataliin tekoihin nälkä oli merimiesparat saanut.

De Longin ja Greelyn retkikuntain surullinen kohtalo jäähdytti joksikin aikaa Amerikassa kaiken mielenkiinnon napamatkoja kohtaan, kunnes Robert E. Peary astui näyttämölle ja alkoi sitkeän ja lopulta voitokkaan työnsä valloittaakseen pohjoisnavan amerikkalaisille.

De Longin retki. "Jeannetten" tuho.

Laivalla, jonka Amerikan hallitus lähetti pelastamaan Hallin retkikunnan miehiä Grönlannista, oli muiden mukana G.W. De Long, Yhdysvaltain sotalaitoksessa palveleva upseeri, joka tällä matkalla innostui napatutkimukseen, niin että hän päätti itsekin saada aikaan retken saavuttaakseen Hallin tavoittaman suuren päämäärän — pohjoisnavan — mutta toisia teitä kuin Hall. De Long päätti pyrkiä sinne Beringin salmen kautta ja »New York Herald», sama lehti, joka oli Stanleynkin ensimmäiset matkat kustantanut, antoi hänen käytettäväkseen runsaat varat. Kun Nordenskiöld ei vielä ollut palannut Koillisväylältä, piti De Longin mennessä etsiä häntäkin Siperian koilliskulmilta, jotka olivat matkan varrella.

De Longin ei ollut vaikea pestata laivalleen valiomiehiä, joiden joukossa monta kansallisuutta oli edustettuna, ja heille johtajiksi amerikkalaisia meriupseereja. Laiva, jonka nimi oli »Jeannette», oli Englannissa pyyntialukseksi rakennettu. Se varustettiin mitä parhaiten kolmen vuoden matkaa varten. Ettei De Long aikonut kesken palata, osoittaa mukaan otettu kupariastia, joka oli laskettava pohjoisnavalle, säilyttämään paikalla tiedon navan valloituksesta. Heinäkuun 8:ntena 1879 retkikunta lähti San Franciscosta Beringin salmea kohti.

Napaa kohti.

»Jeannette» kääntyi siis Beringin salmesta koillisväylälle, mutta sai jo Koljutshin-lahdessa maanasukkailta kuulla, että Nordenskiöld olikin onnellisesti päättänyt matkansa ja De Long oli täten valmis omaa ohjelmaansa toteuttamaan. Kokka käännettiin pohjoista ja saavutettiin Wrangelin maa, jota siihen aikaan luultiin navalle ulottuvan »Petersenin mantereen» pääksi. De Longin aikomus oli kulkea tätä maata navalle, mutta sen sijaan hän takertuikin jäihin, jotka hänen kauhukseen alkoivat kuljettaa »Jeannettea» Wrangelin saaren ohi otaksutun manteren yli napamerelle. Retkikunnalla ei ollut muuta neuvoa kuin jäädä talveksi jäihin. Laivalla toimitettiin säännölliset tieteelliset asematyöt, miten luonnonvoimat lienevätkin ympärillä raivonneet, ja miehistölle De Long hankki riittävästi sekä työtä että ajanviettoa.

Tammikuussa 1880 alkoivat vastoinkäymiset, eivätkä ne hellittäneet, ennenkuin laiva oli Jäämeren pohjassa ja retkikunnasta suurin osa tuhoutunut. Eräs upseereista sai silmätaudin, joka riisti häneltä toimintakyvyn eikä millään ottanut parantuakseen. Tammikuun 19:ntenä »Jeannette» sai vuodon, joka pakotti siitä pitäen pumppaamaan vettä yöt päivät herkeämättä. Retkeilijäin täytyi olla valmiina millä hetkellä tahansa lähtemään laivasta ja nukkumaankin täysissä tamineissa. Vaihteeksi voitiin silloin tällöin ampua jääkarhuja.

»Jeannetten» täten koukkuja ja vinkkuroita tehden ajautuessa yhä luodetta kohden kului talvi, kevät tuli ja meni kesä, syksy, tuli toinen talvi ja vuosi, höyrypumppujen herkeämättä työskennellessä. Vuosi 1881 alkoi ankarilla myrskyillä ja pakkasilla, elohopea oli monet päivät yhteen mittaan jäässä. Ikävä, jännitys ja ainaiset vaarat olivat heikontaneet kaikkien terveyttä arveluttavassa määrässä.

Uusia saaria.

Uuden Siperian koillispuolelta sukelsi toukokuussa Jäämeren helmasta kaksi pientä, hyistä saarta, Henriette ja Jeannette, jotka tuottivat mieluista vaihtelua.

Laiva uppoaa.

»Jeannetten» kohtalon päivä oli nyt tullut. Kesäkuussa ahtojäät puristivat sitä niin kovakouraisesti, että laidat painuivat sisään, kansi nousi pullolleen ja laiva alkoi täyttyä. Tulisella kiireellä syydettiin jään päälle eväät, vaatteet, koneet, veneet, reet ja muut tarvekapineet. Kesäkuun 12:ntena 1881 aamupäivällä »Jeannette» heiluvin lipuin vaipui jäitten läpi meren pohjaan, miehistön jäällä sitä katsellessa syvän liikutuksen valtaamana. Paikan asema oli 77°15' pohj. leveyttä, 155° itäistä pituutta.

Nyt alkoi vaikea ja raskas retki Siperian rantaa kohti. Viidellä reellä alettiin elintarpeita, varusteita ja viittä venettä kuljettaa aluksi Uuden Siperian saaria kohti. Sairaat astuivat rekien vieressä jouten. Jäällä oli kuitenkin keli niin huono, suuria röykkiöitä niin paljon tiellä, että sama matka täytyi kulkea moneen kertaan, joka suunnattomasti hidastutti eteenpäin pääsyä. Joka ilta, kun teltat oli pystytetty, vaipuivat miehet uupuneina jäälle ja tuskin edes viitsivät vaihtaa likomärkiä jalkineitaan. Vasta kun kattilat porisivat tulella, reipastuivat mielet taas.

Kun oli yksi viikko ponnistettu eteenpäin ja De Long tähtitieteellisesti mittasi paikan aseman, huomasikin hän kauhukseen, että retkikunta ei ollutkaan päässyt 16 neljännestä eteenpäin matkansa suuntaan, vaan että se päin vastoin oli ajautunut 20 neljännestä pohjoiseen siitä paikasta, jossa »Jeannette» oli uponnut. Vain ensimmäiselle koneenkäyttäjälle, Melvillelle, ja lääkärille De Long ilmoitti tämän masentavan tiedon.

Bennettin saari.

Eteenpäin etelää kohti kuitenkin täytyi pyrkiä. Jään pinta yhä paheni, mutta onneksi tuuli kääntyi pohjoiseen, alkaen nyt työntää jäitä ja niiden keralla retkikuntaa etelää kohti. Heinäkuun 29:ntenä saavuttiin tuntemattomalle saarelle, joka sai Bennettin saaren nimen. Se oli vain 60 neljänneksen päässä »Jeannettesta». Jäässä alkoi nyt olla railoja, että saatettiin matkata soutaenkin ja matka edistyi paremmin.

Näin retkikunta saapui Uuden Siperian saarille, Fadejewille ja Kotelnoille, joilla ei tavattu pyyntimiehiä, vaikka niitä merkeistä päättäen oli siellä hiljakkoin käynyt. Kolmella veneellä, joita De Long, luutnantti Chipps ja konemestari Melville johtivat, suunnattiin Kotelnoilta matka Lenan suistamoon. Päivät purjehdittiin, yöksi veneet vedettiin jääteleille. Säät olivat myrskyiset, jonka vuoksi aallot syytivät vettä näihin pieniin veneihin, niin että sitä kaiken aikaa täytyi viskata pois. Ruokavarat alkoivat loppua, mutta onneksi retkeläiset saattoivat ampua hylkeitä, lintuja ja muuta riistaa. Tupakan loputtua merimiehet pureskelivat tervaköyttä.

Syyskuun 12:ntena myrsky erotti veneet, eivätkä ne sen koommin tavanneet toisiaan.

Lenan suistamossa.

De Longin vene saapui parin päivän kuluttua Lenan suistamoon, josta matkaa veden mataluuden vuoksi jatkettiin maisin, poikki vajottavain rämeitten. Matkaa paljon hidastutti se, että täytyi odottaa tiellä olevain putaitten jäätymistä. Yksi miehistä oli saanut kylmänvihat jalkoihinsa, jotka olivat leikattavat poikki. Reellä häntä sitten vedettiin eteenpäin, vaikka hän pyysi jäädä erämaahan kuolemaan. Miehet taas elpyivät, kun saatiin ampua kaksi peuraa, mutta vähitellen kipeytyivät kaikkien jalat, niin että kulku kävi yhä vaikeammaksi ja hitaammaksi. Lokakuun 6:ntena jalkansa menettänyt merimies kuoli ja parin päivän kuluttua loppui ruoka. De Long lähetti nyt kaksi reippainta miestään, Nindemannin ja Norosin, edeltä kulkemaan, antaen heille kiväärin ja tilkan alkoholia eväiksi. Lumimyrskyn vinkuessa he lokakuun 9:ntenä lähtivät matkaan, ampuivat vähän riistaa, viettivät yönsä autioissa mökeissä ja ponnistivat uupumuksestaan huolimatta eteenpäin. He tapasivat alkuasukkaita, mutta eivät saaneet heitä ymmärtämään asiaansa eivätkä siis apuakaan viemään. Vähän myöhemmin he tapasivat karkoitetun venäläisen, joka toimitti heidät Buluniin. Sinne he saapuivat sangen heikkoina lokakuun 29:ntenä.

Sitä ennen heidät oli matkalla saavuttanut Melville, joka venäläiseen siirtokuntaan päästyään paikalla ryhtyi toimiin De Longin auttamiseksi. Jo parin päivän kuluttua hän maanasukkaitten keralla lähti poronkelkoilla matkaan. Molemmat merimiehet olivat niin heikot, etteivät he voineet lähteä mukaan. Melville löysikin paljon De Longin ja hänen kumppaniensa jälkiä, mutta heitä itseään hän ei löytänyt, vaikka olisi miten hakenut, ja marraskuun lopulla lumimyrskyt pakottivat heittämään etsimisen ja palaamaan takaisin kyliin.

Melville oli veneellään saavuttanut Lenan deltan itäiset suuhaarat ja tavannut siellä alkuasukkaita, jotka olivat hänelle ja hänen tovereilleen antaneet puolimätää hanhenlihaa syötäväksi, sillä välin kun lähettivät sanan lähimpään venäläiseen kylään. Kuultuaan kahden valkoisen kulkeneen etelää kohti, oli Melville paikalla lähtenyt heidän peräänsä ja saavuttanut heidät, kuten yllä kerroimme. Hänen poroilla lähtiessään apua viemään, oli De Longin joukosta jo viimeinenkin heittänyt henkensä.

De Longin kuolema.

Melville lähetti miehensä Amerikkaan kiiruumman kautta, mutta jäi itse Nindemannin ja parin muun miehen keralla talveksi Siperiaan, ryhtyäkseen keväällä niin varhain kuin suinkin De Longin joukkoa ja Chippsin venekuntaa etsimään. Vihdoin hän Lenan suistamossa tuli paikkaan, jossa lumesta pisti esiin käsivarsi. Se oli De Longin käsivarsi. Lähellä häntä makasivat muut miehet. Koneita ja taloustarpeita oli hajallaan siellä täällä. De Longin päiväkirjakin löydettiin. Siihen oli viimeiseen hetkeen merkitty joka päivän tapahtumiset, lopulta vain päivämäärät ja niiden miesten nimet, mitä kunakin päivänä kuoli. Viimeinen päivämäärä oli sunnuntai, lokakuun 30:s, jolloin kynä näyttää kirvonneen kirjoittajan kädestä.

Melville hautasi kaikki suureen yhteiseen hautaan ja pystytti haudalle ristin. Sitten jatkoi hän Chippsin venekunnan etsimistä, mutta:siitä ei ole milloinkaan saatu vähintäkään tietoa. Luultavasti aallot täyttivät veneen haudaten joka miehen Jäämeren helmaan. Melville palasi sitten Amerikkaan, jossa hän teki selkoa retkikunnan kohtalosta.

Amerikan hallitus lähetti nyt uuden retkikunnan tuomaan kotimaan poveen De Longin ja hänen toveriensa ruumiit. Tämäkään retkikunta ei tavannut pienintäkään jälkeä kolmannesta veneestä, vaikka se tarkkaan etsi Lenan deltan.

De Longin retkestä oli melkoiset maantieteelliset tulokset, vaikka se päättyikin niin onnettomasti. Hän löysi uuden saariston, jolle sitten annettiin »De Longin saarien» nimi, ja osoitti mittauksilla Siperian pohjoispuolella olevan meren mataluuden ja siinä kulkevan pintavirtauksen. Sitä paitsi suoritettiin matkalla säännöllisesti kaikki asemahavainnot. De Longin ja hänen joukossaan olevan lääkärin uskollisuus sairaita miehiään kohtaan, joita he eivät jättäneet, vaikka ehkä olisivatkin voineet itsensä pelastaa, saavutti kaikkialla lämmintä myötätuntoa.

»Jeannetten» matkalla oli napameren tutkimiseen siten välitön, käänteentekevä vaikutus.

Fridtjof Nansen ja "Framin" matka.

"Jeannetten" esineitten matka napameren poikki.

Kolme vuotta sen jälkeen kun »Jeannette» oli tuhoutunut Jäämeressä, Uuden Siperian saarien pohjoispuolella, löysivät eskimot kesäkuussa 1884 kajaakkimatkoillaan Grönlannin lounaisrannalla, Julianehaabin edustalla, ajojäitten päältä esineitä, jotka ilmeisestikin olivat kuuluneet »Jeannetten» retkikunnalle. Joukossa oli De Longin allekirjoittama muonaluettelo, luettelo »Jeannetten» veneistä, koko joukko vaatteita, joista toisissa oli retkikunnan jäsenien nimiä, ynnä teltan repaleita.

Tanskalainen siirtokunnantoimitsija Carl Lytzen, joka eskimoilta sai tiedon näistä esineistä, käsitti heti löydön suuren tieteellisen merkityksen ja lähetti tavarat Tanskaan, jossa ne, samoin kuin kaikkialla muuallakin ja varsinkin Amerikassa, herättivät mitä suurinta huomiota. Eräässä maantieteellisessä aikakauskirjassa Lytzen huomautti, että kyllin lujalla laivalla näytti olevan mahdollista kulkea Uuden Siperian saarilta Grönlannin etelärannalle ajojäiden mukana, kunhan vain varustettiin matkaan riittävät eväät. Joka tapauksessa matka kestäisi monta vuotta.

Norjassa professori Mohn, tunnettu ilmatieteilijä, niinikään paikalla huomautti, että »Jeannettesta» peräisin olevat esineet olivat tulleet Grönlannin itärannalle navan poikki ja sitten Grönlannin eteläkärjen ympäri merivirran mukana ajautuneet lounaisrannalle.

Nansenin suunnitelma.

Fridtjof Nansen päätteli »Jeannetten» esineistä niinikään, että Siperian rannikolta kulki pohjoisnavan ja Frans Josefin maan välitse virta Grönlannin itärannalle, ja suunnitteli paikalla naparetken, joka käyttäisi tätä virtausta hyväkseen, mutta kun hän silloin vielä oli tuntematon, teki hän ensin vähemmän varoja kysyvän hiihtoretkensä Grönlannin maajäätikön poikki, ennenkuin esitti laivaretkisuunnitelinansa. Kun hän vihdoin teki sen, sai hän Norjan stortingilta suuren rahamäärän tuumansa toteuttamiseksi ja kuningas Oskar ja yksityiset antoivat, mitä puuttui.

Kokeneet naparetkeilijät, kuten Greely, M'Clintock ja Nares, tosin pitivät yritystä liian arveluttavana, mutta oli toisia, kuten Inglefield ja Wiggins, jotka olivat sen onnistumisesta vakuutettuja. Naparetkiin nähden oli vakaantunut se kokemus, että laivain tuli kaikin muodoin karttaa jäihin takertumista ja kulkea maitten tuulensuojarantoja, koska niillä oli parempi toivo avovedestä, mutta Nansenin suunnitelma oli kerrassaan ristiriidassa näiden sääntöjen kanssa, hän kun päin vastoin haki jäitä. A. Supan, tunnettu saksalainen maantieteilijä, kannatti Nansenin suunnitelmaa teoreettisistä syistä; hänen laskelmiensa mukaan napameren korkean ilmapaineen selänne on lähempänä Beringin merta kuin Atlantin merta, jonka vuoksi tuuliolot synnyttävät Uuden Siperian saarilta juuri semmoisen virtauksen, kuin »Jeannetten» esineet olivat osoittaneet.

Nansenin osoitusten mukaan Colin Archer, tunnettu norjalainen laivanrakentaja, sommitteli ja rakensi suunnattoman vahvan ja aivan uudenmallisen laivan, jonka laidat olivat hyvin luisut, etteivät jäät voisi niitä luttuun rutistaa, vaan tunkeutuisivat laivan alle ja siten kohottaisivat sen selkäänsä. »Fram» ei ollut aivan suuri alus. Sen pituus oli 39 metriä ja kantavuus 500 tonnia. Sillä oli sekä purjeet että höyrykone. Siltä varalta, että laiva tuhoutuisi jäissä, oli sillä kahdeksan laivavenettä, joista kaksi erikoisen suurta, jotta matkaa voitaisiin niiden varassa jatkaa. Muuten olivat varustukset mitä parhaat, muun muassa oli »Framissa» sähkövalaistus, johon olojen mukaan hankki sähköä joko tuuli tai höyry.

Retkikunta otti viiden vuoden eväät. Paitsi Nansenia kuului siihen kaksitoista norjalaista, huomattavimmat näistä »Framin» kapteeni Otto Sverdrup, joka oli ollut Nansenin seuralaisena hiihtoretkellä Grönlannin poikki, ylioppilas F. Mj. Johansen, joka sitten lähti hänen toverikseen jäävaellukselle, luutnantti S. Scott-Hansen, joka hoiti tähtitieteelliset työt ja teki ilmatieteelliset havainnot, ynnä t:ri H.G. Blessing, joka oli retkikunnan lääkäri ja kasvitieteilijä.

Kaikki varustukset oli mitä huolellisimmin harkittu, miesten viihtymyksestä ja terveydenhoidosta pidetty niin hyvä huoli kuin mahdollista. Nahkavaatteiden sijasta Nansen oli väelleen valmistanut hyvin paksut villaiset alusvaatteet, joiden päällä oli kevyet, mutta tiiviit ja tuulenpitävät päällysvaatteet. Koko miehistö retkikunnan johtajasta alkaen eli keskenään täydelleen toverillisella kannalla.

Nansen aikoi ensin seurata tarkkaan »Jeannetten» reittiä ja tunkeutua Jäämereen Beringin salmen kautta, mutta muutti sitten mieltään ja suuntasi »Vegan» reittiä Uuden Siperian saarille.

Uuden Siperian saarilla.

»Fram» lähti Vuoreiasta heinäkuun 21:ntenä 1893 ja lähetti Jugor salmesta, jossa laivaan otettiin 34 ajokoiraa, kotiin viimeisen tervehdyksen. Kara-meri ei tehnyt vaikeuksia, onnellisesti kuljettiin Kap Tsheljuskinin ohi, jota retkeä ei »Vegan» matkan jälkeen ainoakaan toinen laiva ollut tehnyt, ja Uuden Siperian saarien länsipuolella suunta käännettiin suoraan pohjoista kohti, kunnes tavattiin jääkenttien reuna. »Fram» tunkeutui niiden sisään niin kauas kuin pääsi ja jätti loput luonnonvoimien asiaksi.

Alussa jäämatka ei näyttänyt ottavan ensinkään menestyäkseen, sillä jäät alkoivat kuljettaa »Framia» melkein päinvastaiseen suuntaan, kaakkoon, kuin olisi pitänyt. Lopulta se oli melkein samassa paikassa, mistä se oli seitsemän viikkoa takaperin lähtenyt. Sitten suunta kuitenkin muuttui luoteiseksi, ja luoteisena enimmäkseen pysyi, vaikka aika ajoin paljon vaihdellen. Yhdeksän kuukauden kuluessa päästiin siten lähes 460 kilometriä eteenpäin, eli 1 3/4 vuorokaudessa. Mutta sitten jääkenttä taas kääntyi taapäin, niin että elokuun lopulla 1894 oli vuoden kestäneen harhailun jälkeen palattu 150 kilometrin päähän siitä kohdasta, jossa jäihin tunkeuduttiin. Siitä pitäen matka kuitenkin alkoi sujua säännöllisemmin. »Fram» piti jäissä oivallisesti puoliaan ja kohosi niiden pusertaessa korkealle vedestä, kulkien sitten jäiden päällä suorassa kuin vedessäkin ollessaan koko matkan. Mutta monta jännittävää hetkeä laivassa siitä huolimatta vietettiin ensimmäisenä napayönä. Jäiden puserrus oli kammottava. Nansen kertoo, kuinka hän kannella seisten näki ympärillään vallitsevassa talvisessa pimeydessä jäänsyrjän toisensa jälkeen kohoavan merestä suunnattomiksi röykkiöiksi. Jää paukkui ja jymisi, piti jos minkälaista meteliä, toisinaan kuin uliseva koiraparvi, toisinaan kuin pauhaava koski. Toisinaan oli jyske niin ankara, että miehet tuskin kuulivat kajuutassa toistensa puhetta.

Jännittäviä hetkiä.

Tammikuun 4:ntenä ja 5:ntenä 1895 »Framin» oli kestettävä kovin koetuksensa. Nansen kirjoittaa siitä:

»Se oli silloin jäätynyt kiinni enemmän kuin kymmenen metrin vahvuiseen jäähän, jonka päällitse liukui jykeviä jäälauttoja vastustamattomalla voimalla laivan vasenta laitaa vastaan, uhaten haudata sen alleen, elleivät ruhjoakaan voisi. Välttämättömät eväät, purjekangaskajaakit ja muut varustukset oli viety varalta jäälle ja olimme kaikki valmiina hylkäämään laivan, jos se kävisi pakoksi.

»Aioimme sitten jatkaa matkaamme jäälautalla, mutta »Fram» osoittautui vielä lujemmaksi kuin meidän luottamuksemme siihen.

»Puserruksen kehityttyä ankarimmilleen ja jäiden pinoutuessa parraspuuta paljon korkeammalle repesi laiva irti ja kohosi hitaasti tilasta, johon se oli ollut kiinni jäätyneenä; ei tikkuakaan taittunut. Tämän kokemuksen jälkeen olen sitä mieltä, että »Fram» jäiden kanssa taistellessaan on melkein voittamaton. Sen koommin emme kokeneet jäiden puristuksia.»

Lämpötila oli 'alhainen koko talven. Elohopea oli viikkomääriä jäässä. Alhaisin lämpötila oli -52,6°C. Miesten terveydentila oli koko matkan mitä parhain. Sähkövalo, jota tuulimoottori antoi, täytti kaikki toiveet. Aika kului joka suhteessa hauskasti. »Laivalla vallitsi kaikkien kesken mitä paras suhde ja jokainen täytti ilolla velvollisuutensa. Parempia miehiä olisi naparetkelle vaikea löytää», kirjoittaa Nansen.

Tieteelliset työt.

»Framilla» ei suinkaan tyydytty jouten olemaan jäiden sitä päämääräänsä kohden kuljetellessa, vaan päinvastoin oltiin koko ajan mitä vilkkaimmassa toimessa. Havainnoita tehtiin säännöllisesti. Scott-Hansen ja Johansen tekivät ilmatieteellisiä, magneettisia ja tähtitieteellisiä havainnolta. Tohtori Blessing teki revontulihavainnoita ja suoritti kasvitieteellisiä ja eläintieteellisiä tutkimuksia ja kokosi esineitä. Suurin merkitys oli kuitenkin Nansenin meritutkimuksilla. Meren syvyys mitattiin säännöllisesti luotauskoneella ja täten odottamatta saatiin selville, että syvyys 79:nnen leveysasteen pohjoispuolella äkkiä lisääntyi 180:sta metristä 3,200—3,800 metriin. Tämä tulos kokonaan kumosi vallalla olevan käsityksen, sillä napamerta oli luultu matalaksi.

Meritutkimukset, jotka käsittivät lämpötilain ja suolaisuuden mittaukset, jään synnyn ja liikunnot, loivat aivan uutta valoa napameren luonnonoloihin, ja käsityksemme napamerestä joutuivat aivan uudelle tolalle.

Kylmän, vähemmän suolaisen ja siitä syystä kevyemmän pintaveden alla oli lämpöisempää ja suolaisemmuutensa vuoksi raskaampaa golfvirran vettä, jonka lämpötila oli puolen lämpöasteen vaiheilla. Talvella ja keväällä luoteeseen kulkeva virtaus oli voimallisin, jota vastoin pohjatuulet kesällä pysähdyttivät »Framin».

Kesäkuun 18:ntena v. 1894 retkikunta oli leveydellä 81°52', mutta ajautui sitten jälleen eteläänpäin. Vasta lokakuun 21:ntenä »Fram» kulki 82:nnen leveyspiirin poikki. Jouluaattona oli saavutettu 83° ja muutama päivä myöhemmin 83°24', pohjoisin siihen saakka saavutettu leveys — se oli Lockwoodin ennätys Grönlannissa v. 1882. Maaliskuun 14:ntenä 1895 jolloin Nansen ja Johansen lähtivät »Framista» tehdäkseen hyökkäyksen pohjoisnapaa kohti, oli »Fram» saavuttanut 83°59' pohjoisen leveyden itäisellä pituudella 102°27'.

Hyökkäys napaa kohti.

Nansenille oli nyt selvennyt, ettei »Fram» kulkisi navan poikki, kuten hän oli toivonut, ja sen vuoksi hän päätti jättää laivan ja vain yhden toverin keralla pyrkiä koiravaljakoilla navalle.. Paluumatkalla hän ei tietysti voinut toivoakaan löytävänsä niin pientä esinettä kuin alati paikkaansa muuttava »Fram» jäämeren rannattomilla lakeuksilla, jonka vuoksi hän aikoi pyrkiä ensin Frans Josefin maalle ja sieltä Huippuvuorille, jossa oli toiveita tavata valaanpyytäjiä. Toveriksi tälle uhkarohkeimmalle matkalle, mitä vielä milloinkaan kukaan napamatkustaja oli suunnitellut, lähti Hjalmar Johansen, innokas urheilija kuten Nansen itsekin.

Lähtiessään laivasta yllämainittuna päivänä molemmilla retkeilijöillä oli 28 koiraa, 3 rekeä ja kaksi purjekankaasta tehtyä kajaakkia, koirille 30 päivän ja miehille 100 päivän eväät.

Matka edistyi aluksi reippaasti, eikä jääkään näyttänyt ajelevan sanottavasti. Jo maaliskuun 2:na Nansen toverinsa keralla oli saavuttanut leveyden 85°10', mutta sitten he tulivat hyvin epätasaiselle jäälle, joka ajautui etelää kohti. Retkeilijät siten kulkivat etelää kohden meikein yhtä nopeaan kuin omin voiminsa pohjoiseen pyrkivät, eivätkä he maaliskuun 29:ntenä olleet päässeet muuta kuin leveysasteelle 85°30', jäät olivat sangen kovassa liikkeessä, ja joka puolella reunat törmäsivät yhteen ja kohoilivat röykkiöiksi.

Rekiä oli kovin vaikea saada jääröykkiöitten yli. Huhtikuun 4:ntenä oli saavutettu leveys 86°3' ja jää vain huononemistaan huononi, kunnes Nansen huhtikuun 7 päivänä tuli siihen päätökseen, ettei tilanne oikeuttanut yrittämään kauemmaksi. He olivat silloin saavuttaneet leveyden 86°14'. Tästä he vielä tekivät suksilla retken pohjoista kohti, mutta kun ei edempääkään tavattu muuta kuin jääröykkiöitä, jotka jähmettyneiden rantahyrskyjen tavoin piirittivät taivaanrantaa, niin käännyttiin paluumatkalle. Lämpötila oli koko ajan ollut sangen alhainen, kolmena viikkona yhteen mittaan noin -40°C. Tuulella molemmat retkeilijät liian ohuissa villavaatteissaan usein palelivat ankarasti. Kuormaansa keventääkseen he olivat jättäneet jäljelle turkkinsa. Maasta ei näkynyt merkkiäkään ja kun tuulet estelemättä ajelivat jäitä mukanaan, ei maata varmaan ollutkaan lähiseuduilla.

Paluumatka.

Huhtikuun 8:ntena Nansen käänsi rekensä Frans Josefin maata kohti. Huhtikuun 12:ntena sattui se onnettomuus, että kellot seisahtuivat, kun kulkua illalla jatkettiin liian myöhäiseen. Tämän jälkeen Nansen ei enää voinut tähtitieteellisesti määrätä paikkaa, mutta toivoi retkikarttansa olevan jotakuinkin oikea. Etelämpänä jäässä alkoi olla yhä enemmän railoja, jotka hidastuttivat kulkua, ruokatavarat alkoivat loppua ja koiria täytyi teurastaa toinen toisensa jälkeen muille ravinnoksi. Koirain ruoka-annokset vähennettiin mitä vähimpään ja ne alkoivat pian riutua kovin huonoiksi. Kesäkuussa railot kävivät hyvin pahoiksi ja keli huonoksi. Koirat, sukset ja reen jalakset vaipuivat hangen läpi syvälle pehmeään lumeen. Koirain luku yhä väheni ja lopulta oli melkein mahdoton päästä eteenpäin. Mutta ei ollut muuta neuvoa kuin ponnistaa, vähentäen ihmisten ja koirain ravinnon mitä vähimpään.

Joka hetki he odottivat näkevänsä maata, mutta turhaan. Nansenin laskujen mukaan heidän olisi pitänyt saavuttaa Kap Fligely, pohjoisin kohta, minkä Payer oli Frans Josefin maalla saavuttanut, mutta maata ei vain näkynyt ja keli huononemistaan huononi. Kesäkuun 22 päivänä he vihdoin saivat ammutuksi hylkeen ja päättivät odottaa jonkun ajan, että lumi sulaisi, eläen sen ajan hylkeenlihalla. Kolme karhuakin ammuttiin, niin että kahdelle jäljellä olevalle koiralle voitiin antaa runsaasti ruokaa.

Payer oli luullut Kap Fligelyn pohjoispuolella näkevänsä suuria maita — Kuningas Oskarin maan ja Petermannin maan — mutta nämä maat olivatkin olemattomia, samoin kuin suuren Rudolfin maankin itäpuolelle merkityt suuret maat. Ei kumma siis, että Nansen joutui ymmälle.

Heinäkuun 23:ntena Nansen ja Johansen jälleen lähtivät liikkeelle ja seuraavana päivänä he vihdoin näkivät tuntemattoman maan. Jää oli kauttaaltaan särkynyt pieniksi teleiksi, joiden välit olivat niin täynnään lohkareita ja hyhmää, että kajaakeilla oli mahdoton päästä eteenpäin. Suurella vaivalla täytyi punnertaa jääteliltä jäätelille. Vasta elokuun 6:ntena he sen vuoksi pääsivät maihin. Siinä oli kolme lumen kauttaaltaan peittämää saarta, jotka Nansen nimitti Hvitfenlandiksi. Niiden sulia rantoja pitkin hän sitten toverinsa keralla kulki länttä kohti — tuon tuostakin taistellen mursuja vastaan, jotka ahdistivat heitä — kunnes he elokuun 12:ntena saapuivat suuremmalle maalle, jonka hänen mielestään olisi pitänyt olla Payerin Austria-salmen seuduilla, mutta maat eivät ensinkään käyneet yhteen Payerin kartan kanssa. Nansen sen vuoksi otaksui, että hänen paikan määräyksensä oli aivan väärä ja että hän olikin Frans Josefin maan silloin tuntemattomalla länsirannalla. Hän aikoi sen vuoksi suunnata kulun suoraan Huippuvuoria kohti.

Talvimaja Frans Josefin maalla.

Elokuun 18:ntena molemmat retkeilijät takertuivat viikoksi jäihin, mutta tapasivat saman kuun 26:ntena jälleen maata, joka heidän mielestään soveltui talven viettoon. Nansenin mielestä oli nimittäin varminta jäädä tänne talveksi, kun oli liian myöhä pyrkiä Huippuvuorille. He sen vuoksi ampuivat karhuja ravinnoksi ja mursuja polttoaineeksi ja rakensivat kivistä, mullasta ja sammalista majan, joka katettiin mursun nahkoilla ja lumella. Valaistusta, lämmitystä ja keittämistä varten hankittiin varastoon suuri määrä mursunrasvaa. Karhunliha ja rasva sitten olivat heidän ainoa ravintonsa, karhun nahkoista he tekivät vuoteensa ja makuupussinsa. Mutta kova kivinen maa tuntui niiden läpikin ja pahoin vääntelivät molemmat retkeilijät itseään pitkän talven ja valittelivat toisilleen kylkiensä kipuja. Majan nurkkaan rakennettiin pieni liesi, jolla ruoka keitettiin ja paistettiin ja sen päälle avattiin reikä ja rakennettiin jäästä ja lumesta savutorvi. Aamulla he keittivät lientä ja karhunlihaa, illalla paistoivat. Silloin tällöin söivät traaniakin tai kastoivat lihapalat siihen — eivätkä he koskaan kyllästyneet tähän ruokaan. Majan ulkopuolelle tehdyn varaston kimppuun ketut tavan takaa kävivät, rosvoten koko joukon tavaraa, muun muassa lämpömittarin, joka kuitenkin sitten löytyi.

Koko talven ketut asustivat majan ympärillä, jyrsien katolla jäätyneitä karhunlihoja, eivätkä majan asukkaat hennoneet niitä karkoittaa, ne kun seurallaan ilahuttivat heidän yksinäisyyttään. Melkein koko talven tuuli ja pakkanen oli ankara ja läpitunkeva. Sitä suloisempaa oli, kun joskus tyyntyi.

»Joulukuun 12:ntena ihana ilma. Mutta yö ja päivä ovat nyt yhtä pimeät. Astelemme ulkona majamme edustalla edes takaisin, edes ja takaisin yön pimeydessä… Läpi pimeän häämöittävät vain mustat vuorenseinämät, kallionkeilat ja rotkot, jotka tuuli aina lakaisee puhtaiksi. Yllämme taivas selkeänä ja tähtikirkkaana huokuu maan yli rauhaansa; kaukana lännessä lentää tähtiä lentämistään… Matalalla etelässä on pilvenpankko, silloin tällöin revontulien reunustamana. Mutta meren päällä ilma on pimeätä, siellä on sulaa vettä.

»Joulukuun 19:ntenä. Tässä vierelläni makaa Johansen ja hymyilee unessa. Poika parka, nyt hän varmaankin on kotona niiden luona, jotka ovat hänen rakkaimpansa. Mutta nuku, nuku ja uneksi! Kuluu, kuluu talvi ja sitten tulee kevät, elämän kevät.

»Tiistaina, joulukuun 24:ntenä. Nyt on ilon aika ja kotona joka majassa juhla. Mutta mekin juhlimme vaatimattomain olojemme mukaisesti… Johansen on kääntänyt paitansa nurin ja lisäksi pannut päällimmäisen paidan alimmaksi. Minä olen tehnyt saman tempun. Mutta lisäksi olen vaihtanut alushousujakin ja ottanut päälleni toiset, joita olin lämpimässä vedessä vääntänyt. Ja pienellä vesitilkalla olen ruumiinikin pessyt, käyttäen jalasta riisumiani alushousuja sienenä ja pyyhkimenä. Nyt tunnen itseni ihka uudeksi ihmiseksi, vaatteet eivät liivaannu ihoon niinkuin ennen. Illalliseksi söimme kalapaistosta, joka oli tehty kalajauhoista ja maissiryyneistä ja paistettu traanissa, voin puuttuessa, ja jälkiruoaksi meillä oli traanissa paistettua leipää. Huomenaamuna varhain saamme suklaata leivän keralla.

»Keskiviikkona, joulukuun 25:ntenä. Kauniin joulusään olemme saaneet, on melkein tyyni ja niin kirkas kaunis kuutamo. Mieli käy juhlalliseksi. Tämä on vuosituhansien rauha. Iltapäivällä täällä oli harvinaiset revontulet.»

Talvi kului suotuisasti ja molempain terveys pysyi mitä parhaana. Vihdoin tuli kevät ja päivä palasi ja lännessä ja lounaassa oli sulaa. Molemmat retkeilijät toivoivat nopeata matkaa jäitten keralla ja railoja pitkin Huippuvuorille. He neuloivat vaatteita, makuupusseja y.m. Eväiksi otettiin raakaa karhunlihaa ja rasvaa, mutta muutoin he otaksuivat saavansa matkalla ampua riistaa.

Toukokuun 23:ntena he tulivat sulalle vedelle, mutta sitten myrsky pidätteli heitä toista viikkoa, ennenkuin he pääsivät matkaa jatkamaan. Nyt vasta he tulivat salmelle, joka rinnakkain Austria-salmen kanssa kulkee Frans Josefin saariston läpi pohjaisesta etelään. Tätä leveää salmea he kulkivat etelää kohti, aikoen sopivasta kohdasta suunnata matkan länteen Huippuvuoria kohti.

Tuho tulla!

Yleensä matka menestyi hyvin, mutta eräänä päivänä oli tuho sangen lähellä. Molemmat kajaakit oli sidottu jään reunaan ja miehet itse olivat nousseet jäälle lepäämään. Äkkiä he huomasivat, että kajaakit olivatkin päässeet irti ja olivat tuuliajolla. Nansen hätäpikaa heitti päältään vahvimpia vaatteitaan, antoi kellonsa Johansenille ja hyppäsi veteen. Vesi oli jääkylmää ja tuuli kuljetti kajaakkeja nopeasti poispäin.

»Mutta siinähän pakeni kaikki toivomme — kajaakeissa oli kaikki omaisuutemme, ei edes veistä meillä ollut taskussamme. Oli aivan saman tekevä, kohmetuinko ja hukuinko tässä, vai käännyinkö takaisin ilman kajaakkia, ponnistin sen vuoksi, minkä suinkin voin. Uuvuttuani käännyin ja uin selälläni. Näin Johansenin levottomana käyvän tuolla jäällä edestakaisin. — — Jälkeenpäin hän sanoi, että se oli kamalin hetki, mitä hän oli milloinkaan elänyt.»

Suunnattomilla ponnistuksilla Nansen saavutti kajaakit, kiipesi niihin vilusta kankeana ja oli täten pelastanut sekä itsensä että toverinsa.

Ihmisiä! Pelastus.

Vihdoinkin päättyivät heidän vaivansa. Kesäkuun 18:ntena he tapasivat ihmisiä. Kerromme kohtauksen Nansenin omilla sanoilla:

»Omituisen sekavilla tunteilla pujottelin maata kohti röykkiöiden ja epätasaisuuksien lomitse. Äkkiä luulin kuulevani ihmisäänen huhuavan, vieraan äänen, ensimmäisen kolmen vuoden kuluessa. Sydämeni sykki, veri virtasi aivoihin, hyppäsin jääkasalle ja huusin keuhkojeni koko voimalla. Tämän ihmisäänen takana keskellä tätä jääerämaata, tämän elämän sanoman takana oli koti ja kaikki, koti — en nähnyt tietä jäiden ja röykkiöiden lomitse niin pian kuin suksillani pääsin. Pian kuulin taas huutoa ja näin jääröykkiöltä tumman olennon, joka kulki jäitten keskellä. Se oli koira, mutta kauempana tuli toinenkin olento… ihminen! Kuka? Jacksonko vaiko joku hänen tovereistaan? Vaiko minun maanmiehiäni? Lähestyimme toisiamme sukkelaan, minä heilutin hattuani, hän samoin. Kuulin hänen puhuvan koiralle. Kuuntelin. Se oli englannin kieltä ja lähemmä tullessani luulin tuntevani Mr. Jacksonin, jonka muistin kerran nähneeni. Nostin lakkiani, ojensimme sydämellisesti kätemme toisillemme. 'How do you do?' — 'How do you do?' Päällämme sumukatto, joka erotti meistä muun maailman, allamme kehno ahtojää, eikä maankaan puolessa häämöittänyt paljoakaan sulaa maata, ei muuta kuin jäätä, maajäätiköitä ja sumua. Toisella puolella sivistynyt eurooppalainen ruudullisessa englantilaisessa puvussaan, jalassa pitkävartiset kumisaappaat, parta sileäksi ajeltuna, tukka hoidettuna ja tuoksuen hyvänhajuista saippuaa, jonka villi-ihmisen tarkat aistimet jo matkan päästä tunsivat — toisella puolella villi-ihminen, likaisiin repaleisiin puettuna, traanista ja noesta mustana, pitkät hiukset takkuisina, parta pörröisenä ja kasvojen luonnollinen vaalea väri paksun kuoren peitossa, jota eivät kaiken talven ponnistukset lämpöisellä vedellä, sammalilla, rievuilla ja lopuksi veitsellä olleet voineet poistaa. Ei kukaan aavistanut, ken hän oli, tai mistä hän tuli. Jackson: 'Olen vietävän iloinen, että tapasin teidät'. — 'Kiitän teitä, niin minäkin.' — 'Onko teillä täällä laiva?' — 'Ei, laivani ei ole täällä!' Jackson: 'Montako teitä on?' — 'Minulla on yksi toveri jään reunalla.' Jutellessamme olimme kääntyneet kulkemaan maata kohti. Minä lähdin siitä, että hän oli tuntenut minut tai ainakin arvannut, kuka tämän villi-ihmismuodon alla piili, en luullut, että vento vieraan osaksi olisi tullut niin sydämellinen vastaanotto. Sitten hän, minun jotain sattumalta mainitessani, äkkiä pysähtyi, katsoi minua tarkkaan kasvoihin ja sanoi nopeasti: 'Ettekös te ole Nansen?' — 'Kyllä, olen Nansen'. — Jackson: 'Kautta Jupiterin, olen iloinen tavatessani teidät.' Ja hän tarttui käteeni ja puristi sitä vielä kerran ja hänen koko muotonsa oli yhtä tervetulon toivotusta ja odottamattoman kohtauksen synnyttämä ilo säteili hänen tummista silmistään.»

Jackson ei kysynyt Nansenilta, kuinka hänen laivansa oli käynyt, hän kun oli huomaavinaan, että asia koski Nanseniin kipeästi, ja koska hän otaksui »Framin» hukkuneen ja vain Nansenin toverinsa kera pelastuneen. Väkeäänkin hän pyysi, etteivät kysyisi mitään Nansenin laivasta.

Jackson ja Nansen noutivat nyt Johanseninkin ja molemmat saivat uudet vaatteet ja heitä kestittiin mitä parhaiten. Jacksonin miesten joukossa oli eräs suomalainenkin, Blomqvist nimeltään. Retkikunta asui hirsimajassa Kap Florassa, ja täällä Nansen nyt sai tietää, missä hän oli. Vanhoja kirjeitäkin hän sai. Nansenin ensimmäisiä huolia oli verrata kelloaan Jacksonin kronometriin ja hän huomasi silloin, että hän oli likimain oikein arvostellut kellonsa harhaosoituksen ja etteivät hänen paikanmääräyksensäkään siis olleet aivan paljon harhaan menneet.

Jacksonin retkikunta oli viettänyt saaristossa talven samoin kuin Nansenkin ja sen jäsenet olivat retkillään käyneet niin lähellä Nansenin ja Johansenin talvimajaa, ettei välimatkaa ollut kuin muutamia kymmeniä kilometrejä. Heinäkuun 25:ntenä tuli retkikunnan laiva »Windward» tuomaan retkikunnalle muonaa ja muita varustuksia, sillä Jacksonin aikomus oli jäädä saaristoon vielä yhdeksi talveksi, ja laivalla pääsivät Nansen ja Johansen palaamaan. Osa Jacksonin retkikunnan jäsenistäkin palasi samassa tilaisuudessa kotimaahan.

Kun Nansen Vuoreijassa astui jalkansa Norjan mantereelle, oli hänen ensimmäinen kysymyksensä: »Onko 'Fram' tullut?» — »Ei vielä!» — Hän kulki sitten edelleen Hammerfestiin ja siirtyi siellä englantilaisen sir Baden-Powelin upeaan jahtiin »Otarioon», jossa hän tapasi vaimonsa, ja matka kävi sitten etelää kohti.

Elokuun 20:ntenä Nansenille kannettiin seuraava yllättävä sähkösanoma:

»Skjaervö, 20.8.1896 k:lo 9 a.p.

Tohtori Nansen!

»Fram» saapunut tänne tänään onnellisesti. Laivalla kaikki hyvin.
Lähden paikalla Tromsaan. Tervetuloa kotia.

Otto Sverdrup.»

Nansenin ilo oli nyt täydellinen. Kun hän seuraavana päivänä saapui
Tromsaan, oli »Fram» jo siellä.

»Framin» loppumatka.

Nansenin ja Johansenin lähdettyä »Framista» maaliskuun 14:ntenä 1895 oli jää aluksi ollut hyvin rauhallista ja hyvin vähän liikkunut eteenpäin. Huhtikuun lopulla oli matka kuitenkin alkanut edistyä sukkelammin länteen päin ja heinäkuun 22:ntena »Fram» oli saavuttanut pohjoisen leveyden 84°50' ja itäisen pituuden 73°. Mutta sitten oli alkanut puhaltaa lounais- ja länsituulia, jotka taas olivat kuljettaneet laivaa takaisin itään ja pohjoiseen. Lokakuun 16:ntena »Fram» oli saavuttanut pohjoisimman kohtansa, 85°57', itäisellä pituudella 66°. Nyt se jälleen alkoi liikkua oikeaan suuntaan ja tätä jatkui hellittämättä kaiken talvea.

Tuon tuostakin jäät pusertelivat »Framia», vieläpä oikein kovakouraisesti, vaikk'ei niin ankaria puserruksia enää uudistunutkaan kuin vähän ennen Nansenin lähtöä. Nansenin lähdettyä oli Sverdrup aluksi ajanut pois laivan ympärille kasaantuneet jääröykkiöt. Kun viimeiset jäät maaliskuun lopulla oli saatu pois, halkeili jää laivan ympäriltä ristiin rastiin ja syntyi railo, joka kulki aivan laivan perän taitse. Tässä railossa alkoivat sitten ankarat jäänpuristukset ja jäät rikkoutuivat yltyleensä, niin että »Framin ympärillä heinäkuun lopulla oli joka puolella sulaa ja yksi miinani ja yksi miinanräjähdys riitti irroittamaan laivan kokonaan. Kun miina laukesi, liukui »Fram» jäältä veteen suurella jyrinällä ja pauhulla, ikäänkuin laiva rakennusteloiltaan, ja miehet kohottivat raikuvan hurraahuudon.

Sahaamalla ja hinaamalla »Fram» sitten vietiin turvalliseen satamaan, jonka jälkeen se elokuussa jälleen jäätyi kiinni. Jäänpuristukset eivät sitten olleet yhtä ankarat kuin edellisenä vuotena, lukuunottamatta kesäkuuta, jolloin tulvavuokset sysivät jäitä yhteen ankaralla voimalla. Kerran tai pari vuorokaudessa jäät silloin säännöllisesti kohottivat laivaa miehen mitan tai enemmänkin, että pohja näkyi. »Fram» jälleen osoittautui erinomaiseksi jäälaivaksi. Se kohosi ja vaipui, lankkujen ja parrujen laivan sisässä vähääkään natisematta. Laivalla ei kukaan jäänpuristuksista herännyt, ei edes niiden ankarimmillaan ollessa, eikä miehillä aamulla herätessään ollut aavistustakaan siitä, mitä yöllä oli tapahtunut. Vasta kannelle tultuaan he näkivät, kuinka korkealle jäät yön aikana olivat laivan nostaneet.

Mutta vaikka Sverdrup luottikin lujasti »Framiin», piti hän kuitenkin aina jäällä vähän matkan päässä laivasta muonavarastoa, veneitä, kajakkeja ja muita tarpeita siltä varalta, että jäät tai valkea laivan tuhoisivat.

»Aika kului rattoisasti ja rauhallisesti», kirjoittaa Sverdrup, »samoin kuin ennenkin, eikä mukavampaa matkaa voisi kuvitellakaan. Päätyönämme olivat tavalliset havainnot, nukkuminen, syöminen ja juominen. Terveys oli koko ajan oivallinen eikä meillä ollut keripukista merkkiäkään.»

Lämpötilat pysyivät jotenkin tasaisina ja meren syvyys oli 3,500—3,700 metriä. Vedenkin lämpötila pysyi jotenkin muuttumattomana, mutta etelän puolessa lämmin golfin vesikerros jonkun verran vahvistui.

»Fram» oli nyt tullut siksi kauas etelään, että jää alkoi jonkun verran löyhtyä, joten vauhtia voitiin ruveta hieman parantamaan tunkeutumalla höyryn ja köysien voimalla railoja pitkin eteläänpäin. Lähes kuukauden kestäneiden ponnistusten jälkeen »Fram» elokuun 14:ntenä pääsi sulaan veteen, tavaten kohta sen jälkien erään tromsalaisen pyyntipurren, jonka päällikkö paikalla tuli »Framiin». Ensimmäinen kysymys oli, oliko hän saanut mitään tietoa Nansenista ja Johansenista, ja kun vastaus oli kieltävä, muuttui »Framilla» mieliala kovin painostuneeksi ja harva uskalsi toivoa, että he enää olisivat elossa.

Tromsalaiselta kapteenilta Sverdrup sai kuulla, että Andrée paraillaan oli Tanskan saarella, Huippuvuorilla, jonka vuoksi hän suuntasi sinne. Mutta ei Andréekaan tiennyt mitään Nansenista, jonka vuoksi Sverdrup päätti Norjassa käväistyään viipymättä lähteä »Framilla» Frans Josefin maalle etsimään. Laivalla oli yhä vielä niin täydet varustukset, ettei olisi tarvinnut ottaa kuin vähän hiiliä lisää. Elokuun 21:ntena »Fram» saapui Ruijan Naavuonoon eli Kvaenangeniin, jossa Skjaervö oli lähin sähkölennätysasema. Siellä saatiin sähkölennätystoimistossa kuulla se ilosanoma, että Nansen ja Johansen olivat juuri palanneet. Sanoma otettiin »Framilla» vastaan valtavalla riemulla, palaavain ilon se teki täydelliseksi.

Nansenin ja Johansenin saavuttua »Framiin» alkoi tämän triumfikulkua muistuttava matka Norjan saariston kautta Kristianiaan, jossa kuningas, stortingi, yliopisto ja yleisö retkikunnalle soivat vastaanoton moisen, että se melkein voitti »Vegan» tulojuhlat Tukholmassa. Yhtä innostunut vastaanotto tuli Nansenin osaksi Euroopan suurimmissa pääkaupungeissakin ja oivallisesti kirjoitetusta matkakertomuksestaan hän sai tekijäpalkkion, joka koko loppuiäksi takasi hänen toimeentulonsa.

Vaikkei »Framin» retkellä löydettykään uusia maita eikä saavutettu pohjoisnapaa, olivat sen tieteelliset saavutukset kuitenkin erinomaisen suuret ja sillä on kaikkina aikoina oleva napamatkain joukossa ensimmäinen kunniasija. Nansenin ja Johansenin retki jäiden poikki Frans Josefin maahan oli loistavin urhotyö, mitä valkoisen rodun jäsenet ovat samanlaisissa oloissa suorittaneet.

Retken tieteellisistä tuloksista mainittakoon vielä, että »Framin» miehet kaikkein pohjoisimmassakin tapasivat meressä runsaasti elämää ja lintuja laumoittain. Karhuja oli vielä 84:ttä leveyspiiriä pohjoisempana, ketun jälkiä vielä 85:lla, josta Nansen päätti eläimiä olevan aina navalla saakka. Menomatkalla tavattiin Taimyrin niemimaan edustalla useita uusia saaria. Frans Josefin maankin karttaa Nansen saattoi koko joukon korjata, niinkuin olemme jo ennen kertoneet.

Uudempia retkiä Amerikan napasaaristossa.

Kauan kului Frankiinin etsiskelyn päätyttyä, ennenkuin tutkimusretkeilijät jälleen käänsivät keulan kohti Pohjois-Amerikan kolkkoja pohjoisrantoja ja niiden ulkopuolella olevaa Parryn saaristoa.

Otto Sverdrup löytää uusia maita.

Kapteeni Otto Sverdrup, norjalainen kansallisuudeltaan, joka oli johtanut Nansenin »Framia» sen ensi matkalla, lähti v. 1898 itsenäiselle tutkimusretkelle samalla koetulla laivalla, aikoen tunkeutua Grönlannin länsipuolitse Smithin salmen kautta napamereen. Tämä salmi, jonka lähettyvillä hän tapasi amerikkalaisen Pearyn samoilla asioilla, oli kuitenkin niin täynnään jäitä, että hänen täytyi luopua yrityksestä ja asettua talvimajoille Ellesmeren maan itärannalle vastapäätä Grönlannin luoteista suurta nientä.

Talven kuluessa retkikunta kartoitti Elesmeren maan syviä vuonoja, joita ennen oli luultu salmeksi. Vasta elokuussa 1899 »Fram» pääsi jäästä, mutta ei nytkään päässyt Smithin salmen kautta Jäämereen.

Sverdrup sen vuoksi muutti koko matkasuunnitelmansa ja ohjasi Jonesin salmeen, joka etelässä rajoittaa Ellesmeren maata. Mutta täälläkin olivat jäät vastassa, eikä Sverdrupilla ollut muuta neuvoa kuin käydä talvimajaan Ellesmeren maan etelärannalle. Hän ohjasi »Framin»'syvään suojaiseen vuonoon ja käytti talven Ellesmeren maan tutkimiseen.

Mutta seuraavanakin vuonna jääolot olivat niin epäedulliset, ettei »Fram» päässyt kauaksikaan kulkemaan, ennenkuin sen täytyi ruveta samalle rannikolle uudelleen talvimajaan, ja kolmannessa talvimajapaikassa jääolot olivat niin epäsuotuisat, että »Framin» täytyi viettää vielä neljäskin talvi Ellesmeren maan rannoilla.

Tärkeät löytönsä retkikunnan sen vuoksi täytyi tehdä pitkillä rekillä, joista pisin kesti 77 päivää.

Sverdrup itse tutki Ellesmeren maan länsirannat, jotka siihen saakka olivat olleet aivan tuntemattomat, sekä löysi Ellesmeren meren takaa suuren korkean Heibergin maan, jonka ympäri hän ajoi. Hänen apulaisensa löysivät yhä kauempaa lännestä, North Devonin ja Bathurstin maan pohjoispuolelta, monta saarta, jotka ovat Parryn saariston jatkoa. Näitä rekiretkiä suuressa määrin helpotti riistan runsaus, sekä poroja että varsinkin myskihärkää oli runsaasti, eikä ruoasta sen vuoksi ollut puutetta.

Laivalle jääneet olivat kylväneet vuonon jäälle leveän tuhkatien ja tätä keinoa oli kiittäminen siitä, että »Fram» lopulta pääsi irti. 4 1/2 vuotta poissa oltuaan se vihdoin pääsi takaisin kotimaahan. Moneenkymmeneen vuoteen ei mikään naparetkikunta ollut löytänyt niin paljon uusia maita kuin tämä.

Amundsen purjehtii luoteisväylän.

Vuosi sen jälkeen kuin Sverdrup oli palannut, lähti toinen norjalainen retkikunta Amerikan napasaaristoon. Roald Amundsen, joka jo v. 1901 oli käynyt Koillis-Grönlannissa ja myöhemmin belgialaisen etelänaparetkikunnan mukana Länsi-Antarktikassa, varusti pienen »Gjöa» nimisen aluksen toimittaakseen magneettisen navan läheisyydessä magneettisia mittauksia ja purjehtiakseen sitten luoteisväylän. »Gjöa» oli pienimpiä aluksia, mitä oli milloinkaan napatutkimuksiin käytetty, mutta Amundsen arveli, ettei suuremmalla ehkä pääsisi liikkumaan Pohjois-Amerikan pohjoisissa rantaväylissä, joita hän aikoi matkallaan kulkea. Purjeiden apuna »Gjöalla» oli petroolimoottori ja potkuri.

Poikettuaan Beecheyn saarelle, jossa Franklinin kunniaksi pystytetty muistopatsas oli hyvässä kunnossa, Amundsen purjehti eteläänpäin pitkin Boothia Felixin länsirantaa ja vaivoin haaksirikon vältettyään saapui Kuningas Williamin maan itärannalle, johon »Gjöa» asettui talvisatamaan, ja alkoi havaintotyönsä.

23 kuukautta retkikunta viipyi tällä paikalla, toimittaen 19 kuukauden kuluessa yhtämittaisia magneettisia ja ilmatieteellisiä havainneita. Samalla se tutustui seudun eskimoihin ja eli heidän kanssaan mitä parhaissa väleissä. Alhaisin mitattu lämpö oli -61,7°.

Amundsen teki rekiretken magneettiselle navalle, palaten kuitenkin nopeaan takaisin, kun eskimot olivat hänen muonavarastonsa ryöstäneet.

Luutnantti Hansen suoritti meren poikki rekiretken Viktorian maalle ja kartoitti sen koillisrannasta, mitä sitä vielä oli tuntematonta.

Elokuun 13:ntena 1905 »Gjöa» lähti matkaa jatkamaan ja purjehti erinomaisen vaivalloisia matalaa väyliä Kuningas Williamin ja Viktorian maan eteläpuolitse Mackenzien suulle ja vielä sen ohitsekin Herschelin saarelle saakka, mutta siellä talvi yllätti ja sen täytyi jäädä amerikkalaisten valaanpyytäjäin keralla mainitun saaren luo talvisatamaan. Herschelin saarelta Amundsen suoritti rekiretken Klondykeen antaen sieltä ensimmäiset tiedot maailmalle, että hänen retkensä siihen saakka oli hyvin menestynyt.

Mutta vaarallinen se oli ollut ja vaarallinen edelleenkin, kun »Gjöa» seuraavana kesänä saattoi lähteä retkeään jatkamaan, sillä väylä Amerikan mantereen ja kiinteän napajään välillä on loppukesälläkin, jolloin sula on levein, ahdas ja tuulet voivat sen milloin tahansa sulkea, ahdistaen laivan matalikoille. Mutta hyvin tunnettu oli tämä matkan loppuosa, sillä amerikkalaisia valaanpyytäjiä saapui sinne joka kesä, käyden idässä aina Banksin maalla saakka. Lokakuun 19:ntenä 1906 Amundsen saapui San Franciscoon ja Luoteisväylä oli saanut ensi kerran purjehdituksi.

Vielä on Amerikan napasaariston kartassa monta tyhjää aukkoa, varsinkin siinä Jäämeren osassa, joka ulottuu Beringin meren pohjoispuolella olevasta Wrangelin saaresta Parryn saaristoon, jonka pohjoispuolella luullaan olevan jonkun suuremman maan, jota ei vielä kenenkään kuolevaisen silmä ole nähnyt. Siellä ei tosin liene »kultaa eikä viheriäisiä metsiä», mutta voimallisesti se siitä huolimatta houkuttelee puoleensa rohkeita yrittelijöitä. Pari retkeä on jo tehty sen löytämiseksi, vaikka huonolla menestyksellä.

Englantilainen Harrison, joka tapasi »Gjöan» Herschelin saarella, aikoi valaanpyytäjien keralla Banksin maahan purjehdittuaan tehdä matkan kauemmaksi pohjoiseen, mutta vaillinaisien varustuksien vuoksi hänen oli tuumasta luovuttava. Tanskalainen Einar Mikkelsen, joka jo oli ollut kahdella pitkällä Jäämeren matkalla, yritti samaan aikaan ja samoja teitä tunkeutua napamereen, mutta vaikka hänellä oli erikoinen laiva, niin täytyi hänenkin palata takaisin tyhjin toimin.

Canadan hallitus on viime vuosina lähettänyt laivoja entistä tarkemmin tutkimaan sekä Hudsonin lahden purjehdusoloja, koska tästä hyisestä sisämerestä toivotaan Canadan länsiosille vientireittiä, että myös luoteisväylää siinä toivossa, että siitä kaikista huolimatta vielä kerran tulisi kuljettava kauppatie, kun sen jääolot ja sula-ajat saataisiin perinpohjin selvitellyiksi. Kapteeni Bernier, joka on näitä töitä johtanut, onkin vakuutettu siitä, että Luoteisväylä on jonkun aikaa vuodesta kuljettava päästä päähän, mutta ei hänkään v. 1910 päässyt sitä purjehtimaan samaa Banksin saaren ja Melvillen saaren välistä salmea kauemmaksi, joka jo Parryn pidätti hänen ensi matkallaan. Tähän salmeen ja sen eteläpuolella Olevaan kaitaan mereen, joka erottaa toisistaan Kuningas Williamin maan ja Viktorian maan, sulloutuu alati niin vahvalta paksuinta napameren jäätä, ettei kukaan vielä ole siinä tavannut sulaa vettä muuta kuin lähempänä Amerikan mannerta, jota reittiä juuri »Gjöa» purjehti. Toistaiseksi pieni »Gjöa» on ainoa alus, joka on luoteisväylän purjehtinut.

Kapteeni Bernier matkoillaan täydensi ison Baffinin maan karttaa, sillä läheisyydestään huolimatta tämä suuri maa on pysynyt kauemmin vaillinaisesti tutkittuna kuin Parryn saariston etäisimmätkään maat. Baffinin maan sisäosa on vielä enimmäkseen aivan tuntematonta.

Rynnäköitä napaa kohti.

Parhaita kiitoksia, mitä napamaissa työskennelleet tutkijat ovat kotiin palattuaan saaneet, on ollut se, että he ovat paljon enemmän hyödyttäneet ihmiskuntaa tunnollisella tieteellisellä työllään, kuin jos olisivat pikaretkellä pohjoisnavan valloittaneet. Mutta semmoisille yrittäjille, jotka ovat etupäässä vain maapallon navalle pyrkineet, on sanottu, heidän onnistumattomalta matkalta palattuaan, että moisten urheiluretkien hyöty ei vähääkään vastaa kustannuksia.

Kaikista näistä järkevistä arvosteluista huolimatta on tuon mittausopillisen kohdan saavuttaminen kuitenkin voimallisesti kiihottanut yrittelijöitä ponnistuksiin ja navan valloittamisen kunnia on saanut monen etevimmänkin tieteellisen tutkijan sydämen kiivaammin lyömään ja seikkailuihin antautumaan, mainitaksemme vain Nordenskiöldin ja Nansenin. Harva on se napatutkija, joka ei kuitenkin lopun lopuksi olisi hiljaisessa mielessään suonut sijaa sille tunteelle, että hänen oman kansansa lipun tulisi navalla liehua.

Eikä ole ainoatakaan kansaa, joka ei olisi ollut valmis hurraamaan tälle suurtyölle paljon sydämellisemmin kuin suurimmillekin tieteellisille saavutuksille.

Pohjoisnavalla on odottanut sankariseppele, ja ihmisen ja ihmiskunnan sisimpään olemukseen kuuluu tuo voittamaton sankarimaineen himo.

»Framin» retki napameren poikki antoi uutta yllykettä pohjoisnavan valloitusyrityksille, mutta ne, jotka hänen jälkeensä pyrkivät, eivät tyytyneet samaan hitaaseen kiertotiehen, vaan yrittivät jälleen hyökätä navalle suorinta tietä.

Amerikkalainen sanomalehtimies Walter Wellman lähti v. 1894 tunkeutumaan Huippuvuorilta laivalla pohjoisnavalle, mutta hänen laivansa musertui jäissä ja haaksirikkoiset pelastuivat siitä hädin tuskin alumiiniveneellään, saapuen sitten monet kohtalot koettuaan Norjaan.

Vuosina 1898—99 Wellman yhdessä E.B. Baldwinin ja G. Harlanin keralla yritti tunkeutua navalle Frans Josefin maasta erikoisesti rakennetulla reellä, mutta ei pitkällekään päässyt, ennenkuin vikaannutti jalkansa ja jäiden puristuksessa menetti useita rekiä, suurimman osan koiristaan ja koiraeväistään, niin että hänen oli kääntyminen takaisin. Baldwin ja Harlan Wellmanin, poissa ollessa tutkivat arkipelagin pohjoisia ja itäisiä saaria, joista hyvin vähän tiedettiin.

Abruzzin herttuan retki.

Prinssi Luigi, Abruzzin herttua, Italian kuninkaan serkku, joka jo vuorikiipijänä oli mainetta saavuttanut, — varsinkin kiipeämällä Alaskan Eliaksen vuorelle — varusti v. 1899 naparetkikunnan, jonka piti Frans Josefin maalta tunkeutua pohjoisnavalle. Seuralaisinaan meriupseerit Cagni ja Querini, eräs lääkäri ja neljä aostalaista alppikiipijää herttua »Stella Polarella», retkeä varten erikoisesti varustetulla valaanpyyntihöyryllä, jonka koko miehistö oli norjalaisia, vaivalloisen matkan jälkeen tunkeutui Frans Josefin maan pohjoisrannalle. Sieltä olisi vielä päästy laivalla kauemmaksi pohjoista kohti, jäiden välissä kun oli siksi paljon sulaa vettä, mutta kun olisi ollut liian uskallettua jäädä laivan kera talveksi jääkenttiin, niin käytiin saariston suojaan ankkuriin. Talvisatamassakin jäät runtelivat laivaa niin pahasti, että se hädin tuskin voitiin pelastaa uppoamasta. Miehistön täytyi viettää talvi maalla kahdenkertaisissa teltoissa, joiden päälle viritettiin kaksi vielä suurempaa telttaa. Tätä telttasiirtokuntaa pidettiin suurella uunilla lämpimänä. Opettaessaan 120 rekikoiraa herttua palellutti kaksi sormea, niin että niiden päät täytyi leikata pois, ja tämän vamman vuoksi hän ei itse ottanut osaa rekiretkiin napaa kohti.

Maaliskuun 11:ntenä 1900 suuri rekiretkikunta lähti matkalle napaa kohti. Kahdentoista päivän kuluttua ensimmäinen apuosasto, johon kuuluivat luutnantti Querini, norjalainen koneenkäyttäjä ja yksi alppiopas, lähetettiin takaisin laivalle, jota se ei kuitenkaan saavuttanut. Luultavasti nämä kolme tuhoutuivat lumimyrskyssä, jäärailoissa tai kuolivat he nälkään ja viluun.

Yhdeksän päivää sen jälkeen kuin he olivat lähteneet, lähti tohtori Cavalli kahden miehen keralla paluumatkalle ja 24 päivää ponnisteltuaan saapui onnellisesti takaisin »Stella Polareen».

Kolmas osasto, johon kuului luutnantti Cagni kahden alppikiipijän ja yhden merimiehen keralla, alkoi vasta nyt omia eväitään kuluttaa ja runsaasti koiriaan ruokkien matkasi verraten nopeaan, 16—17 kilometriä päivässä, pohjoista kohden. Niinpä tämä osasto pääsikin 56 kilometriä kauemmaksi kuin Nansen, aina leveysasteelle 86°34'. Sitten kuitenkin eväiden nopea väheneminen pakotti lähtemään paluumatkalle, joka jääkenttien rakoilemisen vuoksi oli sangen vaikea. Täytyi tehdä pitkiä kiertoretkiä, joiden kautta retkikunta joutui jotenkin kauas suunnastaan, ja vasta 104 päivän kuluttua lähdöstään lukien tämä retkikunta palasi takaisin, kaksi rekeä ja 7 koiraa jäljellä kuudesta reestä ja 45 koirasta. Suurin osa koirista oli vähitellen syötetty tovereilleen ja lopulta koiranlihaa olivat syöneet retkikunnan jäsenetkin.

Suotta etsittyään Querinia ja hänen tovereitaan herttua jätti heille ruokavaroja ja osoituksia, miten heidän on meneteltävä, sekä palasi sitten »Stella Polarella» Norjaan, jossa hän lähellä Hammerfestia sai surusanoman setänsä, kuningas Umberton murhasta. Vaikk'ei tämä italialainen retkikunta napaa saavuttanutkaan, oli sen rekiretki Frans Josefin maasta pohjoista kohti kuitenkin suurenmoinen ennätys.

Zieglerin varustamat retkikunnat.

V. 1901 Baldwin teki Frans Josefin maasta uuden yrityksen. Retkikunta oli suuremmoisesti varustettu amerikkalaisen miljoonapohatan Zieglerin varoilla. Siihen kuului 45 valkoista, 6 ostjakkia, 15 poni-hevosta, 420 siperialaista koiraa ja yli 60 rekeä. Mutta jo seuraavana vuonna se palasi takaisin tyhjin toimin. Sen ainoa tulos oli kolmen varaston perustaminen, Nansenin talvimajan näkeminen, ja muutamien pienien saarien löytäminen. Baldwinin ja norjalaisen kapteenin riidat olivat pääsyy siihen, ettei yrityksestä sen enempää tullut. Koko retkikunta oli jakautunut amerikkalaiseen ja norjalaiseen puolueeseen ja molemmat päämiehetkin joutuivat keskenään käsikähmään.

Ziegler ei kuitenkaan säikähtänyt, vaan v. 1903 varusti uuden retkikunnan, johon kuului paljaita amerikkalaisia. Retkeä johti A. Fiala, joka oli ollut mukana Baldwinin edellisellä retkellä. Suurella vaivalla ja kiertoteitä retkikunta pääsi Frans Josefin maan pohjoisrannalle, jossa se asettui talveksi samaan satamaan kuin Abruzzin herttuakin, tämän huonoista kokemuksista huolimatta. Jo marraskuussa jäät runtelivat laivan rauskaksi ja tammikuussa se upposi. Samassa tilaisuudessa menetettiin 100 tonnia kivihiiliä ja 40 tonnia ruokavaroja, jotka oli jäälle jätetty.

Siitä huolimatta yritettiin kahteen kertaan tunkeutua napaa kohti. Kummallakin kerralla tavattiin kuitenkin niin paljon railoja ja sulia ja niin kamalan huonoa jäätä, että useimmat reet särkyivät ja kuluivat aivan kelvottomiksi. Kaikki ponit, kahta lukuun ottamatta, kuolivat tautiin. Retkikunnan täytyi sen vuoksi palata takaisin tyhjin toimin ja viettää saaristossa vielä toinenkin talvi, kun ei apulaivaa kuulunut, eläen Baldwinin varastoista ja metsästyksen ja kalastuksen antamasta saaliista. Seuraavana keväänä yritettiin tunkeutua vielä kolmas kerta navalle, mutta yhtä huonolla menestyksellä, ja lopulta Fialan täytyi luopua koko tuumasta. Frans Josefin maan pohjoispuolella olivat jääolot niinä vuosina semmoiset, että rekiretki niiden poikki näytti olevan mahdottomuus. Kesällä 1905 saapui vihdoin apulaiva »Terra Nova», edellisenä kesänä kaksi kertaa turhaan yritettyään, ja kuljetti kotiin kovia kokeneen, vaikka tuskin mitään aikaansaaneen retkikunnan. Vain yhden miehen tämä oli menettänyt. Ziegler oli kuollut vähää ennen kuin retkikunta kotiin palasi.

Andréen ilmapalloretki.

Tuskin mikään muu yritys napaa valloittaa on niin suurta huomiota herättänyt kuin ruotsalaisen insinöörin S.A. Andréen onneton ilmapalloretki, jonka kohtalo peittyi läpitunkemattomaan hämärään.

Andrée oli keksinyt laitokset, laahausköydet, joilla palloa saatettiin jonkun verran poikkeuttaa tuulen suunnasta, ja niillä hän luuli voivansa ohjata muutoinkin suuresti parannetun ilmapallonsa Huippuvuorilta pohjoisnavalle ja takaisin.

Jo kesällä 1896 pallo oli Huippuvuorien pohjoisreunalla valmiina, mutta sopivaa tuulta kun ei saatu, ei se voinut matkaan lähteä sinä kesänä.

Vasta heinäkuun 11:ntenä 1897 Andrée kahden seuralaisensa, Strindbergin ja Fraenkelin kera, saattoi liikkeelle lähteä. Jo lähtiessä tapahtui se onnettomuus, että puolet laahausköysistä jäi jäljelle, ja nopea tuho tuli varmaan muutoinkin retkikunnan osaksi, vaikka siitä ei olekaan mitään varmaa tietoa saatu.

Pallosta lähetetyistä lentokyyhkysistä vain yksi saapui ihmisten ilmoille, mutta se saapui jo viidentenä päivänä sen jälkeen kuin »Kotka» oli retkelleen lähtenyt. Se sisälsi seuraavan tiedonannon: »13 p. heinäk., k:lo 12 päivällä, 82°2' pohj., 15°5' it. lev. Hyvää vauhtia itään 10° etelään. Kaikki hyvin. Tämä on kolmas kyyhkyspostini. Andrée.»

Hitaasti oli matka siis edistynyt, »Kotka» arvatenkin oli väärään suuntaan kulkemassa kolmantena päivänä nousemisensa jälkeen.

Kului sitten lähes kaksi vuotta, ennenkuin kadonneista saatiin uusia viestejä. Toukokuussa 1899 ajelehti Islannin rannalle poiju, joka oli heitetty mereen samana päivänä, jona oli matkaankin lähdetty, ja sitten enemmän kuin vuoden kuluttua, elokuun lopulla v. 1900, ajautui Ruijan rannalle toinen poiju, joka oli vielä aikaisemmin samana päivänä mereen heitetty. Myöhemmin on löydetty vielä kolme muuta retkikunnan poijua, muun muassa se, joka oli pohjoisnavalle heitettävä, mutta ne eivät mukanaan tuoneet mitään viestiä, eikä voida varmaan tietää, missä ne oli mereen heitelty. Luultavasti retkikunta jo silloin oli tuhoansa lähellä.

Viesteistä on päätelty, että »Kotka» ensin kulki myrskypyörteessä Grönlantia kohti, sitten oli jonkun aikaa alallaan, kunnes tapasi toisen pyörteen, joka ajoi sitä koillista kohti. Amerikkalaiset löysivät Fialan retkikuntaa Frans Josefin maasta hakiessaan Kap Floran luota mainitusta saaristosta korkealta maalta erään valokuvaustarpeiden säiliön, joka oli Andréen retkikunnalle kuulunut, ja siitä päättäen retkikunta lensi Frans Josefin maan poikki, taikka ehkä sille pysähtyi. Retkikunnalla oli mukanaan rekiä, veneitä ja neljän kuukauden eväät ynnä muut varustukset, ja olisi sen siis pitänyt voida jonkun aikaa pitää puoliaan Nansenin hyvää esimerkkiä noudattaen, mutta luultavasti »Kotka» kaasunmenekin vuoksi alkoi vaipua paljon ennen kuin oli laskettu — Andrée luuli sen pysyvän ilmassa kuukauden — jonka vuoksi oli vähitellen heitetty mereen kaikki mitä voitiin pallon keventämiseksi, niin että lopulta oltiin aivan avuttomina, kun rohkea lentäjä vihdoin yhdytti maan taikka meren pinnan. Tosin eskimot kertoivat, että keväällä 1899 oli ‘Fort Churchillin luona Canadassa surmattu kaksi valkoista, joita luultiin Andréen seuralaisiksi, mutta heidän tietonsa mukaan oli kaksi karkuun päässyt, joten noita valkoisia siis olisi kaikkiaan ollut neljä. Tunguusit väittivät Siperiassa nähneensä kankaalla päällystetyn esineen ja sen lähellä kolme ruumista ynnä paljon koneita ja Huippuvuorilla väitettiin kuuluneen avunhuutoja, mutta kun näitä huhuja tarkemmin perättiin, huomattiin ne kaikki vääriksi. Wellman etsi Andréeta Frans Josefin maasta, Nathorst Itä-Grönlannista, Peary Luoteis-Grönlannista Smithin salmen seuduilta, Stadling Siperian pohjoisrannikolta, mutta ei mistään tavattu vähintäkään jälkeä kadonneista.

Andréen retken onneton päättyminen ei ole estänyt muita suunnittelemasta uusia ilmapallo- taikka oikeammin ilmalaivaretkiä pohjoisnavalle. Ilmailu on sen jälkeen niin nopein askelin edistynyt, ettei Andréen olisi tarvinnut kauankaan odottaa, ennenkuin hän olisi voinut lähteä paljon paremmalla ilma-aluksella vaaralliselle matkalleen. Opittiin rakentamaan suuria ohjattavia ilmalaivoja, joilla on siksi suuri oma nopeus, että ne voivat kulkea omaa suuntaansa jotenkin kovistakin tuulista huolimatta.

Semmoisella amerikkalainen Wellman päätti valloittaa pohjoisnavan. Hän lähti ilmalaivoilleen Huippuvuorille v. 1906, mutta ei silloin vielä ollut laitoksiinsa tyytyväinen, vaan odotti vielä seuraavaan kesään, jolloin hän näki parhaaksi luopua koko tuumasta.

Myöhemmin kreivi Zeppelin saksalaisten asiantuntijain keralla kävi Huippuvuorilla seutuihin ja oloihin perehtymässä, mutta suuri kansainsota ja sen monet vaatimukset keskeyttivät hänen tuumansa.

»Jermak» Jäämerellä.

Monta muuta uudensuuntaista yritystä navan vallottamiseksi esitettiin samoihin aikoihin. Venäläinen amiraali Makarow, joka sittemmin sai Port Arthurin edustalla surmansa johtamansa laivaston etunenässä, ehdotti voimallisia jäänmurtajia, joilla väkivoimalla avattaisiin napajäihin ura. Hän luuli, että 20,000 hevosvoimalla työskentelevä jäänmurtaja kykenisi ruhjomaan lujimmankin jään, ja vielä paremmin kaksi puolta pienempää peräkkäin työskentelevää. Hän teki sitä varten Venäjän valtion omistamalla »Jermakilla», voimakkaalla jäänmurtajalla, retken Huippuvuorille ja Novaja Zemljan vesille, mutta voimallisista koneistaan huolimatta ei jäämurtaja kyennyt Novaja Zemljan luona olevia vahvoja napajääkenttiä murtamaan. Yrityksestä oli luovuttava, kun »Jermakin» saumat eivät näyttäneet niin ankaria voimanponnistuksia kunnolla kestävän.

Muuan saksalainen esitti, että pohjoisnavalle kuljettaisiin vedenalaisella veneellä, mutta ei ketään haluttanut ryhtyä tätä tuumaa toteuttamaan, vaikk'ei se ehkä ole sen mahdottomampi kuin Andréenkaan ilmapalloretki. Kaikki tietysti riippuisi siitä, voisiko laiva tarpeen tullen puhkaista itselleen henkireikiä päällään olevaan jääkattoon, sillä vain tilapäisiin railoihin tuskin olisi luottamista.

R.E. Peary, pohjoisnavan valloittaja.

Näitä suunnitelmia suunniteltaessa, yrityksiä tehtäessä, oli jo kilpakentällä sekin mies, rautaisen tarmon, hellittämättömän sitkeyden, ylivoimaisen kunnianhimon mies, joka vihdoin valloitti pohjoisnavan hyisen voitonseppeleen, jota sen jääkiteet ihastuttivat enemmän kuin kalleimmat timantit. Mutta yhdellä rynnäköllä ei valloitus hänellekään onnistunut, vaan vasta puolentoista vuosikymmentä kestäneen, määräntietoisen, kokemuksia kokoavan työn jälkeen.

Robert Edwin Peary oli syntynyt Pennsylvanian Crcssonissa v. 1856 ja oli siis amerikkalainen kansallisuudeltaan. Yliopistolukunsa päätettyään hän insinöörinä rupesi Yhdysvaltain sotalaivastoon, ottaen sittemmin osaa Nicaraguan kanavan maastotutkimuksiin.

V. 1886 hän kävi kesäretkellä Grönlanlin länsirannalla Disko-lahdessa, tehden sen perukasta erään tanskalaisen keralla matkan maajäätikölle. Tämän jäämaailman ihmeet lumosivat hänen mielensä ja palattuaan retkeltään, jolla hän kulki 125 kilometriä sisämaahan jäätikön reunasta, hän oli vakuutettu siitä, että sitä pitkin oli mahdollinen tehdä paljon pitempiäkin matkoja, ja suunnitteli kolme suurenmoista reittiä Grönlannin poikki länsirannalta itärannalle. Yksi reitti oli Godhavnista kaakkoon, toinen Disko-lahdesta Petermanin vuonoon, kolmas Kap Yorkista koilliseen Grönlannin silloin aivan tuntemattomiin koillis-osiin.

Nansenin retki maajäätikön poikki v. 1888 sai Pearyn kuitenkin luopumaan kahdesta ensimmäisestä suunnitelmastaan ja kokonaan omistamaan huomionsa Pohjois-Grönlannille, jossa suurimmat löytömahdollisuudet odottivatkin. Peary ja hänen vaimonsa olivat molemmatkin jotenkin hyvissä varoissa, jonka vuoksi hän omilla varoillaan saattoi alkaa työnsä.

Pearyn ensimmäinen retki polijois-Grönlannin poikki.

V. 1891 Peary pääsi lähtemään ensimmäiselle varsinaiselle tutkimusretkelleen. Mukanaan vaimonsa ja kuusi muuta henkeä hän laivallaan tunkeutui Inglefieldin vuonoon Grönlannin luoteisrannalle, varusti sinne talvimajansa ja taittuneesta säärestään huolimatta päätti seuraavana keväänä lähteä suurelle matkalle. Toukokuun 14:ntenä 1892 hän norjalaisen E. Astrupin ja kolmen muun seuralaisen keralla kulki valtavan Humbcklt-glasierin poikki ja edelleen maajäätikön reunaa koillista kohti; kunnes tuli Grönlannin itärannalta syvälle maahan pistävän salmen rannalle. Päivän kunniaksi hän nimitti lahden Independence-lahdeksi, koska hän sen löysi heinäkuun 4:ntenä, samana päivänä, jona Yhdysvallat viettävät itsenäisyytensä juhlaa. Peary luuli tämän lahden jatkuvan salmena Grönlannin poikki ja haahmotteli sen siten karttaansa, mutta tanskalaiset myöhemmin osoittivat hänen erehtyneen ja Pearyn lukuisat vihamiehet saivat siitä aihetta hyökkäyksiin.

Pearykin totesi, ettei sisämaajäätikkö Grönlannin pohjoisosassa ulottunut merenrantaan saakka — siihen epäilemättä on syynä niukempi lumentulo — vaan on sen ja meren välillä vyöhyke vähälumista maata, jolla kesäaikaan oli runsaasti kukkia, myskihärkiä ja hyönteisiä. Paluumatka kulki jonkun Verran eteläisempää reittiä, maajäätikön poikki 1,200—2,500 metriä korkealla merenpinnasta. Pearyn suorittama rekiretki oli huomattavimpia, mitä napamaissa oli siihen saakka tehty.

Retkikunnan laiva oli sillä välin palannut talvisatamaan ja tyytyväisenä tuloksiinsa Peary saattoi palata kotia. Tällä matkalla olivat mukana t:ri F. Cook, joka sittemmin koetti riistää Pearylta kunnian pohjoisnavan valloittamisesta, ynnä neekeri Matthew Henson, joka oli isäntänsä uskollinen apulainen hänen kaikilla seuraavillakin matkoillaan.

Heti Amerikkaan palattuaan Peary matkakertomuksellaan ja luentoja pitämällä alkoi koota rahoja uutta retkeä varten. Jo kesällä 1893 hän palasi Pohjois-Grönlantiin asettuen jälleen talvimajoihin Inglefieldin vuonoon Smithin salmen suulle. Rouva Peary oli nytkin mukana ja synnytti matkalla miehelleen tyttären.

Uusia yrityksiä.

Jo maaliskuussa Peary lähti suurelle rekiretkelle jatkaakseen edellisen vuoden tutkimuksia Independence-lahdesta eteenpäin. Kerallaan kahdeksan miestä, 92 koiraa ja 12 rekeä hän nousi maajäätikölle, mutta nopeaan se osoitti, ettei sen kylmällä pinnalla ollut luvallista matkustaa niin varhaisena aikana — pakkasta riittämään saakka siellä on keskikesälläkin. Kun oli parisataa kilometriä kuljettu, niin tappoivat hirveät myrskyt ja sietämätön kylmyys koirat ja runtelivat miehet, niin että puolet, Astrup mukana, oli takaisin lähetettävä. Liiat matkavarustukset jäähän kätkettyään Peary kolmen reippaimman miehensä keralla yritti kulkea vielä pari viikkoa eteenpäin, mutta lopulta hänen oli kokonaan luovuttava yrityksestä ja palattava takaisin. Kun ei voitu paluumatkalla löytää lumeen kätkettyjä ruokatavara- ja polttoainevarastoita, täytyi retkikunnan jättää jäljelle osa reistään.

Pearyn retkellä ollessa oli Astrup tehnyt neljä viikkoa kestäneen rekiretken Melvillen lahden pohjoisrannalle, joka valtavain jäätikkörintamainsa vuoksi yhä vieläkin oli sangen vähän tunnettu. Maajäätikkö päättyy tällä rannalla melkein katkeamattomana glasieririntamana mereen. 210 km pitkällä rannikolla on 150 km leveältä glasierinpäätä.

Peary ei malttanut palata kotimaahan noutamaan tulleella laivalla, vaan Leen ja Honsonin keralla päätti jäädä uutta kevättä odottamaan, tehdäkseen uuden retken Grönlannin koillisrannikolle. Eskimoitten avulla nämä kolme tulivatkin talven hyvin toimeen ja keväällä nousivat maajäätikölle. Retki uhkasi jälleen päättyä kesken, kun ei löydetty edellisen vuoden eväskätköä. Pelkäämättä Peary kuitenkin jatkoi matkaa ja saavutti jälleen Independence-lahden. Siellä luultavasti tuho kuitenkin olisi perinyt pienen joukon, ellei se onneksi olisi tavannut myskihärkälaumaa, josta ammuttiin kymmenkunta eläintä. Niinkin paluumatka oli »raivoisaa kilpajuoksua nälkäkuoleman kanssa». Viidessäkolmatta päivässä Peary tovereineen samosi takaisin talviasemalleen, menetettyään kaikki koiransa yhtä lukuun ottamatta ja kaikki rekensä. Uskomattomista ponnistuksista huolimatta ei Peary tällä retkellä saanut sanottavasti mitään aikaan. Höyrylaiva »Kite» saapui ajoissa hänet noutamaan ja syksyllä 1895 hän molempien toveriensa keralla palasi kotimaahan.

Kahden seuraavan retken tarkoituksena oli tuoda Kap Yorkista, Melvillen lahden pohjoisrannalta, 800 sentneriä painava meteorikivi, jonka jo John Ross oli huomannut. Ensi kerralla tämä valtava kivi saatiin vain rantaan kuljetetuksi, vipulaitokset murtuivat, ennenkuin se laivaan saatiin, jo sen vuoksi oli tehtävä uusi matka, jolla samalla valmisteltiin uutta, viisi vuotta kestäväksi aiottua matkaa pohjoisnavalle.

Peary asetti nyt kunnianhimonsa päämääräksi napamatkain korkeimman voitonseppeleen pohjoisnavan saavuttamisen. Oli jo alettu epäillä, tokko se vanhoilla kulkuneuvoilla, reillä ja koiravaljakoilla, olisi ensinkään mahdollistakaan, ja esitetty kaikenlaisia uusia keinoja, kuten edellä kerroimme, mutta Peary osoitti, että se oli mahdollista, kunhan työ toimitettiin järjestelmällisesti.

Lordi Northcliffe oli lahjoittanut Pearylle »Windward» laivansa, kun se oli Jacksonin retkikunnan Frans Josefin maasta takaisin tuonut, ja hankkiakseen varoja uutta naparetkeä varten Peary kulki tällä laivalla Amerikan satamakaupungista satamakaupunkiin näytellen itseään rahan edestä täysissä napamatkustajan tamineissa. Jonkun verran varoja hän täten saikin kokoon ja vielä tärkeämpää oli, että hän luennoillaan sai muutamia rikkaita miehiä asiaan innostumaan ja perustamaan »The Peary Arctic Clubin», joka otti hänen matkansa rahoittaakseen. Tämän jälkeen hän saattoi vapaasti antautua yksinomaan työhönsä.

Heinäkuussa 1898 Peary lähti »Windwardilla» matkaan, pyrkien nyt Smithin salmen ja siitä jatkuvain tunnettujen vesien kautta Grönlannin luoteisrannalle, josta hän aikoi tehdä hyökkäyksen napaa kohti. Jääsuhteet olivat kuitenkin epäedulliset eikä Peary vielä ollut tottunut napajäiden läpi laivaa viemään; hän ei sen vuoksi päässyt Grinnellin maan itärantaa kauemmaksi, löytäen kuitenkin sieltä laivalleen rauhallisen talvimajan.

Peary palelluttaa jalkansa.

Peary teki pitkiä rekiretkiä Grinnellin maan ja Grantin maan sisäosiin Greelyn vanhalle asemalle saakka. Eräässä kamalassa lumimyrskyssä hän eksyi, harhaili kaksi päivää sinne tänne ja palellutti molemmat jalkansa, niin että seitsemän varvasta täytyi leikata pois. Mutta vaikka hän hädin tuskin pääsi kulkemaan, ei hän suinkaan luopunut aikomuksestaan, vaan vietti vielä toisenkin talven Foulkefjordissa, Hayes'in vanhassa talvikortteerissa, ja jotakuinkin vammastaan parannuttuaan lähti neekeri Hensonin ja viiden eskimon keralla uudelle rekiretkelle.

Ensimmäinen yritys navan saavuttamiseksi.

Matka edistyi nyt hyvin ja Peary saattoi (v. 1900) tutkia Grönlannin luoteisreunan aina siihen saakka, missä se äkkiä kääntyy kaakkoon Independence-lahtea kohti, ja saattoi nyt olla varma siitä, että hän oli saavuttanut tämän valtavan saarimaan pohjoiskärjen.

Hän lähti nyt meren jäälle ja kulki sitä leveyspiirille 83°50' saakka, mutta sitten alkoi ahtojää olla niin aukkoista ja railoja täynnään, että hänen täytyi palata.

Peary kulki nyt Grönlannin pohjoislohkon, Pearyn maan, rantaa seuraillen, kunnes Independence-lahti tuli näkyviin, ja palasi sitten pohjoisrantaa takaisin Grantin maahan ja asettui sinne Greelyn vanhalle asemalle, Fort Congeriin, talvea viettämään.

Uusia turhia yrityksiä.

V. 1901 hän lähti uudelleen navalle yrittämään, mutta ei päässyt Fort Congerista kuin 10 päivämatkaa, ennenkuin oli sekä ihmisten että juhtain uupumuksen vuoksi palattava. Mutta hän odotti uutta kevättä ja v. 1902 lähti yrittämään Kap Heklasta, Grantin maan pohjoiskärjestä, mukanaan Henson, neljä eskimoa ja kuusi rekeä. Kun oli kuljettu kuusi päivää syvässä lumessa korkeiksi röykkiöiksi kasaantuneita jääkenttiä, tuli vastaan avovettä ja liikkeessä olevaa jäätä. Kuta kauemmaksi tämä pelkäämätön pieni joukko tunkeutui, sitä paksummiksi, mutta rosoisemmiksi muuttuivat jääkentät, sitä lukuisemmiksi ja leveämmiksi kanavat. Kun oli päästy leveyspiirille 84°17', eivät koirat enää kyenneet vetämään ja oli sen vuoksi palattava takaisin. Railoja kierrellessä oli jouduttu niin paljon pois pohjoissuunnasta, että Kap Hekla oli jäänyt melko kauas lännemmäksi. Paluumatka oli sumujen ja yhä laajenevien sulien vuoksi vielä vaarallisempi kuin menomatka. Huhtikuun 29:ntenä 1902 retkikunta saapui Kap Heklaan. Elokuun 8:ntena »Windward» tuli retkikuntaa noutamaan ja vielä samana päivänä koko retkikunta lähti sillä paluumatkalle.

Täydellisesti ne erehtyivät, jotka luulivat tämän sitkeimmän kaikista napamatkustajista monien hukkayritystensä jälkeen vihdoinkin väsyneen ja luopuneen enempää yrittämästä. Hänen hellittämättömät ponnistuksensa herättivät hänen maamiehissään paremminkin innostusta kuin väsymystä ja niinpä hänelle hankittiin varoja uuden paremman laivan rakentamiseksi. Näin syntyi »Roosevelt», ensimmäinen Amerikassa napamatkoja varten rakennettu alus, joka Pearyn vakuutuksen mukaan oli lujin laiva, mitä maailmassa oli. Sillä hän arveli voivansa turvallisesti kestää jäiden runtelun Smithin salmessakin ja sen pohjoisissa jatkoissa.

Tuima, mutta turha yritys.

»Rooseveltilla» Peary kesällä 1905 lähti uudelleen matkaan ja pääsi sillä Grantin maan pohjoisrannalle saakka, jääsuhteet kun olivat suotuisat ja »Rooseveltin» koneet voimakkaat. Sinne hän asettui talvimajoihin, lähetti useita rekiretkikuntia viemään eväsvarastoita matkan varteen ja vakaampaa jäätä tavatakseen lähti jo helmikuussa 1906, pakkasten vielä ollessa kovimmillaan, pohjoisnavalle yrittämään.

Tulvavuokset kuitenkin talvellakin rikkovat Grantin maan ja Grönlannin pohjoispuolella olevan napameren jykevän jääpeitteen, niin että etelämyrskyt pääsevät siihen railoja avaamaan, itä- ja länsimyrskyt taas kuljettamaan jääkenttiä sivuttain, toistensa ohi. Varsinkin mannerlaatan ulkoreunalla, jossa merenpohja äkkiä syvenee suuria syvyyksiä kohti, avautuu tavallisesti leveitä railoja, kuten Peary joka retkellään sai kokea.

Niin kävi nytkin ja avovesi ja voimakas itää kohti kulkeva virtaus pakottivat tekemään pitkän kierroksen, johon kului paljon aikaa. Muuan railo oli niin pitkä ja leveä, että se pakotti kuusi päivää odottamaan. Lopulta Peary vei retkikunnan nuorelle jäälle, joka oli sen poikki muodostunut, ja vaikka tämä notkui ja ritisi, päästiin kuitenkin sen poikki railon toiselle rannalle. Muutama päivä sen perästä nousi julma myrsky, joka kuljetti retkikunnan toista sataa kilometriä oikeasta suunnasta itää kohti. Peary saavutti kuitenkin leveyden 87°6' ja voitti siten Cagnin ennätyksen 33 minuutilla. Mutta sitten täytyi väkisinkin lähteä paluumatkalle. Kuusi päivää kestänyt myrsky oli niin paljon hajoitellut jäälauttoja, ettei ollut enää toivoa löytää matkan varteen jätettyjä ruokavarastoita, ja kun lisäksi yhteys molempien apuosastojenkin kanssa oli katkennut, niin oli aivan mahdotonta pyrkiä kauemmaksi napaa kohti, vaikk'ei enää olisi tarvinnut kulkea kuin 322 kilometriä, jotta matkan määrä olisi saavutettu.

Ainaisessa taistelussa railojen ja sulien kanssa ja ponnistaen kohti kiivasta jäätävää vastatuulta, joka kuljettamillaan lumikiteillä pisteli ihoa kuin neuloilla, retkikunta vihdoin saavutti Pohjois-Grönlannin rannan. Niin kauas olivat itää kohti ajelevat jääkentät sen sortaneet oikeasta suunnastaan. Ruokatavarat olivat loppuneet, miesten voimat uupuneet, kahdeksan koiristaan retkikunta jo oli syönyt ja nälkäkuolema uhkasi, mutta onneksi se tapasi Grönlannin rannikolla lauman myskihärkiä, joka lihallaan pelasti sen kuolemasta.

Molemmat apuretkikunnatkin myrsky oli sortanut Pohjois-Grönlantiin. Toinen niistä olisi ollut tuhon oma, ellei Peary onneksi olisi sitä tavannut. Miehet olivat jo niin nälän näännyttämät, että he olivat kuin vaatteihin puettuja luurankoja. Rantaa seuraillen palattiin nyt laivalle, joka 116 päivää kestäneen poissaolon jälkeen vihdoin saavutettiin.

Viikon »Rooseveltilla» levättyään Peary lähti uudelleen liikkeelle, tehden rekiretken pitkin Grantin maan pohjoisrannikkoa, jonka hän tutki aina lähelle Nansenin salmea; tämän salmen, joka erottaa Axel Heibergin maan Grantin maasta, oli Sverdrup pitkällä rekiretkellään jo kartoittanut. 100:nnen läntisen puolipäiväpiirin vaiheilla Peary luuli näkevänsä meressä uutta maata, jonka hän nimitti Cracketin maaksi. Peary palasi sitten »Rooseveltiin», joka ankarain taisteluitten jälkeen suoriutui jäistä ja kuljetti retkikunnan takaisin New Yorkiin. Napaa hän ei nytkään ollut saavuttanut, mutta kuitenkin lyönyt kaikki entiset ennätykset, saanut lisää kokemuksia — muun muassa hän niiden johdosta rakensi oman parannetun rekimallinsa — ja oli tutkinut melkoisen kappaleen uutta rantamaakin ja nähnyt uuden maan, joka luultavasti on maailman pohjoisin — ellei se ollut näköhäiriö.

Peary ei vieläkään luopunut yrittämästä. Hän oli vakuutettu siitä, että napa oli mahdollinen tätä tietä saavuttaa, jos hyvin varustettu retkikunta vietti talvea niin kaukana pohjoisessa kuin suinkin ja sitten eskimoitten avulla apuretkikuntien tukemana matkusti navalle, ja hän päätti tehdä vielä viimeisen yrityksen. »Roosevelt» korjattiin ja sitä parannettiin ja heinäkuussa 1909 se jälleen kuljetti Pearyn tovereineen ja Yorkin niemeltä mukaan otetut eskimot Grantin maan pohjoisrannalle. Talven kuluessa vietiin varastot ja tarpeet kauemmaksi länteen, Kap Columbian luo, josta heti napayön päättyessä matka napaa kohti alkoi.

Viimeinen yritys.

Pearylla oli nyt mukanaan kuusi valkoista, 17 parasta eskimoa, jotka vuosien kuluessa olivat oppineet häneen luottamaan, 19 rekeä ja 133 parasta koiraa, mitä oli voitu Grönlannista saada. Marssijärjestyksen hän oli suunnitellut kaikkia edellisillä retkillä saamiaan kokemuksia hyväkseen käyttäen. Edellä kulki kevyin varustuksin nopea etujoukko, jonka tehtävänä oli valita paras tien suunta ja tasoitella pahimpia jääröykkiöitä. Päivämatkan sen jäljessä kulki pääjoukko, jaettuna neljän miehen osastoihin. Tästä joukosta piti aina osaston kerrallaan rekineen palata takaisin laivalle sitä myöten kuin reet tyhjenivät. Jäljellä olevat siten saattoivat yhä jatkaa matkaa täysin varustuksin. Paluumatkalla oli napaosastolla, jos kaikki hyvin kävi, valmiit lumimajat taipaleen päässä ja valmiiksi raivattu tie.

Onni oli vihdoinkin suosiollinen hellittämättömälle yrittäjälle, mutta ilman ankaria taisteluita ja täpäriä vaaroja ei pohjoisnapaa nytkään valloitettu, vaikka olivatkin kaikki varustukset niin oivalliset. Helmikuun 22:ntena, Washingtonin syntymäpäivänä, Peary lähti »Rooseveltista» viimeiselle retkelleen napaa kohti.

»Mont' on kummaa matkalla».

Heti rannikon jääpaarteen luota alkoivat vaikeudet, sillä siinä tavallisesti on kuljettava korkeitten riuttain poikki, jotka syntyvät vuorovesien ja tuulien vaikutuksesta. Toisinaan nämä riutat saattavat olla parikinkymmentä metriä korkeat ja kirveillä on niiden poikki tie raivattava. Ulkona merellä röykkiöt eivät ole riutoissa, vaan muodostavat loppumattoman sekasorron isompia ja pienempiä, ohuempia ja paksumpia lohkareita, joiden välitse tie on etsittävä. Vielä vaarallisempia ja vastuksellisempia ovat railot, joita aukeaa tuulen ja vuorovesien painosta. »Ne ovat napamatkustajan ainainen painajainen. Hän ei koskaan voi varmasti sanoa, syntyykö niitä vai ei, mutta menomatkalla ne voivat kerrassaan katkaista hänen tiensä, paluumatkalla riistää häneltä kaiken mahdollisuuden päästä maihin ja pakottaa retkikunnan kuolemaan nälkäkuoleman. Ilman edellä käyvää varoitusta, ilman minkäänlaista säännöllisyyttä niitä aukeaa aivan retkeilijän eteen. Ne ovat napayhtälön tuntematon suure»… Vaarallisin on mannerlaatan iso railo, eikä Peary sanonut koskaan unohtavansa, kuinka vähältä se hänen paluumatkallaan v. 1906 oli ainaiseksi katkaista häneltä tien maailmaan ja tulevaisuuteen. Railo voi aueta aivan leirin halki, jopa lumimajan eli iglunkin halki kaikkien nukkuessa. Peary ei sen vuoksi koskaan napamerellä retkeillessään maannut makuupussissa, vaan täysissä tamineissa, turkit päällään ja kintaat kädessään, ollakseen joka hetki valmiina pelastamaan itsensä, jos äkkiä sattuisi jään auetessa mereen vierähtämään.

»Vaikeudet ja rasitukset napaa kohti kuljettaessa ovat niin monet ja monimutkaiset, ettei niitä ole helppo kuvata», kirjoittaa Peary, »mutta pääpiirtein ne ovat seuraavat: Kelkkain kuljettaminen raskaine kuormineen rikkiruhjoutuneiden korkeiden jäävuorien yli, rajut myrskyt, jotka lyövät kovasti kuin vesiputous ja joita vastaan meidän täytyi ponnistella suurin osa tiestä, avoimet railot, joiden yli meidän tuon tuostakin täytyi kulkea, ankara pakkanen, joka joskus laskeutui jopa 60 asteeseen ja jota vastaan täytyi suojella itseään turkiksilla ja herkeämättömällä ruumiinliikunnolla, ynnä vaikeus kuljettaa edestakaisin riittävän paljon pemmikaania, biskittiä, teetä, tiivistettyä maitoa ja polttonestettä. Kauan aikaa oli niin kylmä, että viina jäätyi, paloöljy muuttui valkoiseksi ja sitkeäksi ja että koiria tuskin näkyi hengityksen muodostaman höyryn vuoksi. Se pieni vaiva, että meidän joka päivä täytyi rakentaa ahtaat ikävät lumimajat, joissa meidän jääkylmällä permannolla täytyi koettaa varastaa sen verran unta kuin epätoivoinen yrityksemme salli, ei kannata mainitakaan muitten vaikeuksien rinnalla.

»Usein marssimme koko päivän sokaisevan lumimyrskyn puhaltaessa suoraan kasvoihimme, ja puhaltaessa niin rajusti, että se monasti oli nakata miehen nurin. Ne lukijoistani, joiden joskus on ollut pakko kulkea tuntikaudenkaan lumimyrskyä vastaan 10—20 asteen pakkasessa, eivät luultavasti ole säilyttäneet siitä kovinkaan mieluisaa muistoa, ja epäilemättä he muistavat, kuinka herttaisen tervetullut avoliesi ja sen räiskyvä, lämmin valkea sitten on. Kuvitelkoot siis, että heidän täytyisi monta päivää taistella moista myrskyä vastaan melkein ylipääsemättömän jään tai valtavain lumikinosten kautta, joihin uppoaa vyötäisiään myöten, mutta kahta vertaa kovemmassa pakkasessa ja ilman muuta suojaa päivän työn päättyessä kuin ahdas, kylmä lumimaja, joka on ensin rakennettava, ennenkuin saattaa tulla kysymykseen levätä tai syödä.»

Muutaman päivämatkan vain retkikunta pääsi etenemään merijäätä pitkin, ennenkuin sen pysäytti leveä sula railo, ja kuusi päivää Pearyn täytyi tuskitella sen partaalla ja menettää kallista aikaa, yli pääsemättä. Railoa ei ollut mahdollinen kiertääkään. Vasta kun se eräänä tyynenä pakkasyönä jäätyi, saattoi retkikunta »hyökätä yli», Pearyn kuvaavaa sanaa käyttääksemme.

Maaliskuun 9:ntenä 1909 nousi aurinko ensi kerran. T:ri Mac Millan kolmen eskimon ja kolmen reen keralla oli lähtenyt paluumatkalle maaliskuun 7:ntenä; paikan leveys oli 84°29'. Meren syvyys mitattiin ja huomattiin sen olevan 825 syltä (1,519 metriä). Tämän jälkeen palasi Borup takaisin viiden päivämatkan päästä leveydeltä 85°23' kolmen eskimon ja kolmen reen kera. Parhaat eskimot ja koirat jatkoivat Pearyn keralla matkaa. Tasaisesti edistyi sitten matka. Etujoukko lähti aina pääjoukon saapuessa rakentamistaan lumimajoista, »igluista», joissa oli nukkunut, ja pääjoukon nukkuessa jatkoi matkaa, valitsi uuden leiripaikan, rakensi uudet lumimajat ja nukkui niissä, kunnes pääjoukko saapui. Leveydeltä 86°38' prof. R.G. Marvin palasi takaisin kolmen uupuneimman eskimon ja uupuneimpain koirain keralla.

Maaliskuun 28:ntena Peary saavutti Bartlettin osaston, joka oli leiriytynyt sulan railon rannalle. Edessäpäin oli sumua, joka viittasi siihen, että siellä oli enemmänkin sulaa. »Jottemme herättäisi Bartlettia leiriydyimme muutaman kyynärän päähän hänen leiristään, rakensimme iglumme niin hiljaa kuin suinkin ja syötyämme tavanmukaisen illallisemme, pemmikaania, biskittiä ja teetä, panimme maata. Olin juuri nukahtamaisillani, kun kuulin jään paukkuvan ja jymisevän aivan majani ääressä. Kun sitä kuitenkin kesti vain lyhyen ajan eikä se tuntunut sen vaarallisemmalta, luulin sen johtuneenkin siitä, että edessä oleva railo sulkeutui, jonka vuoksi katsoin, että kintaani olivat vieressäni varalla, ja käännyin toiselle kyljelleni nukkumaan. Olin juuri uneen vaipumaisillani, kun kuulin jonkun ulkona huutavan. Hyppäsin ylös ja katsoin ulos ja näin silloin leveän sulan railon aivan meidän ja Bartlettin majain välissä, ja railon reuna oli aivan majamme oviaukon edessä. Toisella rannalla seisoi yksi Bartlettin miehistä viuhtoen ja huutaen niinkuin vain säikähtynyt eskimo voi viuhtoa ja huutaa. Herätin väkeni, potkaisin oven palasiksi ja olin siinä samassa jo ulkonakin. Railon reuna oli jalan päässä siitä, mihin Pearyn koirat oli kytketty, toinen valjaikko oli ollut vähällä ruhjoutua jäitten väliin. Bartlettin iglu liikkui itää kohti irti lohjenneella jäätelillä eikä sen toisella puolella sumussa näkynyt muuta kuin mustaa vettä. Jääteli tuli kuitenkin hiljalleen lähemmäksi kiinteän jään reunaa ja lopulta kapteenin osasto kaikkineen saattoi tulla teliltään sille. Saadakseen tarpeellisen unen täytyi retkikunnan rakentaa uudet majat ja nukkua kintaat kädessä.

Railo painui kuitenkin jälleen umpeen, niin että kaikki osastot, mitä vielä oli matkalla pohjoista kohti — Pearyn, Hensonin ja Bartlettin — saattoivat hyökätä yli ja jatkaa matkaa. Edessäpäin oli tuon tuostakin kuljettava kapeiden railojen poikki, joissa oli nuorta jäätä. Eräässä kohden oli kuljettava ison äsken jäätyneen järven poikki, jonka leveys oli 6—7 meripenikulmaa. Jää oli niin heikkoa, että se aaltoili retkikunnan alla, sen täyttä laukkaa kiitäessä yli.

Leveydeltä 88° kapteeni Bartlett ennen tehdyn välipuheen mukaan huhtikuun 1:nä palasi takaisin, mukanaan kaksi eskimoa, yksi reki ja 18 väsyneintä koiraa. Kapteeni Bartlett olisi hyvin halusta seurannut navalle saakka, mutta siihen Peary ei suostunut, koska eväät olisivat käyneet niukemmiksi, eikä hän mielestään voinut uskoa palaavan apuretkikunnan johtoa Hensonillekaan. Kapteeni Bartlett oli sitä paitsi englantilainen. »Hän oli saanut kunniasijan seurata minua kauimmaksi kolmesta syystä: siitä erinomaisesta tavasta, jolla hän oli 'Rooseveltia' johtanut, siitä että hän aina lähdöstä alkaen oli edestäni raivannut kaikki pienemmät huolet ja koska mielestäni englantilaisten kaunis työ napaseutujen tutkimisessa ansaitsi, että brittiläinen amerikkalaisen jälkeen saattaisi sanoa olleensa lähinnä napaa.» Surullisella mielellä Peary siitä huolimatta »näki Bartlettin leveiden harteitten katoavan kimaltelevain valkoaavikoitten jäälohkareitten taa».

Vilutar hymyilee Pearylle.

Reippaalla mielellä Peary, 53:sta ikävuodestaan huolimatta, lähti viimeiselle taipaleelle, joka hänelle tuottaisi vapautuksen niin monen vuoden ponnistuksista, ja eskimotkin, jotka melkein kaikki olivat olleet mukana hänen edellisillä matkoillaan, olivat niin innoissaan matkan lähestyessä päätöstään, että he silloin tällöin kiipeilivät korkeille jääröykkiöille katsomaan, eikö napaa jo näkynyt. Keli oli jotenkin hyvä ja koirat hyvässä kunnossa, jonka vuoksi Peary tuntuvasti paransi vauhtia. Keskinopeus oli siihen saakka ollut yli 15 meripenikulmaa päivässä, keskinopeus navalle siitä kohdasta, josta Bartlett kääntyi takaisin, oli 26 meripenikulmaa.

Railoja oli tosin edelleenkin, mutta ne eivät olleet aivan pahoja. Koirista tapettiin huonoimmat muille ravinnoksi. Lunta alkoi olla yhä vähemmän, niin ettei aina ollut helppo saada sitä lumimajoiksikaan.

»Huhtikuun 6 päivänä k:lo 10 a.p. komensin 'seis'. Olimme kulkeneet viisi päivämatkaa ja otaksuin olevamme lähellä matkamme määrää ja k:lo 12 tein napaleirissämme ensimmäiset havainnot, jotka osoittivat asemamme olevan 89°57'. Navalle ei siis ollut kuin 5 1/2 kilometriä.

»Vaikka viimeinen pitkä marssi oli päättynyt ja napa oli näkyvissä, olin päivät pääksytysten suoritetuista rientomarsseista ja niukasta unesta liian rasittunut tunteakseni mainittavaa ihastusta siitä, että näin olin saavuttanut elämäni päämäärän… Päiväkirjaani kirjoitin: Vihdoinkin navalla. Kolmen vuosisadan voitonseppele vihdoinkin minun! Vaikea käsittää tätä. Koko asia tuntuu niin yksinkertaiselta.»

Ollakseen varma siitä, että hän oli navan saavuttanut, Peary kulki vielä 10 meripenikulmaa eteenpäin, kunnes havainnot osoittivat hänen kulkeneen navan poikki. Sitten hän vielä huomasi olevansa 4 tai 5 meripenikulmaa Behringin salmen puolella napaa ja kulki sen vuoksi 8 meripenikulmaa vastakkaiseen suuntaan ollakseen varma siitä, että napa oli sivuttaisessakin suunnassa hänen jälkiensä piirissä. Kulkemansa ristin päätekohdissa hän teki 13 aurinko havaintoa ja saattoi mielestään olla varma siitä, että oli navan määrännyt.

Lippuparaati navalla.

Viisi lippua hän pystytti navalle jääröykkiöitten päähän: Rauhan lipun, jonka »Amerikan vallankumouksen tyttäret» olivat lahjoittaneet ja joka edusti tasa-arvon ja vapauden maailman ihannetta, »Punaisen ristin» lipun sen armeliaisuuden symboliksi, joka ei tee eroa ystävän eikä vihollisen välillä, »Delta-Kappa-Alumni-yhdistyksen» lipun muistoksi ammoin menneistä opintovuosistaan, Peary Arctic Clubin lipun ja Yhdysvaltain silkkisen tähtilipun, jota hän oli kantanut ympärinsä kiedottuna jo monta vuotta. Kiikarilla hän tarkkaan tähysti taivaanrannan, näkemättä millään suunnalla maata.

Napa syvällä merellä.

Meren syvyyttä hän ei kuitenkaan voinut aivan navalla mitata, kun ei ollut kyllin ohutta nuorta jäätä, mutta koko se syvyysmittauksien jakso, joka oli pitkin matkaa mitattu, osoitti navan epäilemättä olevan syvän valtameren päällä.

Paluumatka täytyi suorittaa niin nopeaan kuin suinkin, että päästäisiin mannermaalle ennen seuraavaa täysikuuta, jonka aikana tulvavuoksi aina repi mannerlaatan kohdalla jääkenttiin leveitä railoja, sillä nämä olisivat voineet viivyttää viikkokausia. Sitä varten kuljettiin kahdenkertaisia päivämatkoja, jota vanhat jäljet, valmiit iglut ja suotuisat säät helpottivatkin. Voimallinen pohjatuuli edisti matkan tekoa ja varsinkin ajoi jääkenttiä rantaan, niin että railot sulkeutuivat. Sekä meno- että paluumatkalla nähtiin jotkut karhun jäljet ja ketunkin jäljet sangen kaukana napamerellä. Suuri mannerrailo oli jäätynyt, mutta jää oli hyvin heikkoa ja retkikunnan täytyi noudattaa mitä suurinta varovaisuutta yli päästäkseen, samoin kuin senkin railon yli kuljettaessa, joka erotti merijään mantereen jääpaarteesta. Kun retkikunta vihdoin pääsi tälle, »luulin eskimoitteni tulleen hulluiksi. He huusivat, kiljuivat ja hyppelivät, kunnes paljaasta uupumuksesta kaatuivat nurin. Kun Ootah vaipui kelkalleen, sanoi hän: 'Piru nukkuu, tai riitelee se akkansa kanssa, muutoin emme koskaan olisi näin helpolla takaisin päässeet'.»

Huhtikuun 23:ntena retkikunta saapui Kap Columbiaan vanhoihin igluihinsa, oltuaan vähän yli pari viikkoa paluumatkalla. Kuudessatoista päivämatkassa se oli kulkenut 413 meripenikulmaa. Koko matkalla Kap Columbiasta navalle ja takaisin se oli viipynyt viisikymmentäkolme päivää, joista neljäkymmentäkolme oli ollut marssipäivää. Edullisia säitä oli etupäässä kiittäminen siitä, että kaikki oli käynyt näin hyvin ja sukkelaan.

Päiväkirjaansa Peary kirjoitti:

»Kap Columbia, huhtikuun 23 päivä. — Elämäntyöni on päättynyt. Se mitä oli alun alusta päätetty, että minä tekisin, jonka luulin mahdolliseksi tehdä ja jonka luullakseni olen tehnyt. Olen saavuttanut pohjoisnavan kaksikymmentäkolme vuotta kestäneen pyrkimyksen, ankaran työn, pettymysten, vaikeuksien ja rasitusten, suurempien ja pienempien kärsimysten ja melkoisien vaarainkin jälkeen. Olen voittanut viimeisen suuren maantieteellisen voitonseppeleen, pohjoisnavan Yhdysvalloille. Tämä työ on maailman sivistyskansain lähes neljäsataa vuotta kestäneiden ponnistusten, ihmishenkien menetyksen ja suurien kustannuksien loppupäätös, ja vihdoinkin se on suoritettu aito amerikkalaiseen tapaan. Olen tyytyväinen.» Kap Columbiassa Peary eskimoittensa keralla nukkui yhteen mittaan kaksi vuorokautta, sen verran vain välillä heräten, että ennättivät vahvistaa itseään ruoalla, jaksaakseen paremmin nukkua. Tämän jälkeen hän pitkin rantaa jatkoi matkaa »Rooseveltiin».

Mies menetetty.

Siellä häntä kuitenkin odotti surusanoma, joka muutti murheeksi jälleennäkemisen ilon. Professori Marvin oli paluumatkalla pudonnut isoon railoon ja hukkunut. Hän oli lähtenyt yksin, eskimoittensa vielä ollessa leirissä, isoa railoa peittävälle ohuelle jäälle, joka näyttää vähitellen ohenemistaan ohenneen, kunnes petti. Eskimot olivat siksi kaukana, etteivät he kuulleet hänen huutojaan. Kun he lopulta tulivat paikalle, tapasivat he vain jäässä reiän, johon heidän johtajansa oli hukkunut. Lapsellisessa taikauskossaan he leiriytyivät jäälle odottamaan, että johtaja tulisi reiästä takaisin. Kun Marvinia ei kuitenkaan kuulunut, käsittivät he, että hän oli hukkunut, jonka vuoksi he heittivät reistä jäälle kaikki vainajan tavarat, että hänen henkensä löytäisi ne siitä, eikä lähtisi heitä takaa ajamaan. Onneksi he kuitenkin unohtivat pienen purjekangaspussin, jossa vainajan muistiinpanot ja havainnot olivat.

Kaikki muut apuretkikunnat olivat onnellisesti saapuneet takaisin laivaan.

Heinäkuun 18:ntena »Roosevelt» lähti talvisatamastaan kotomatkalle, laskien keskelle Robesonin kanavaa, jossa jäät olisivat sen kuljettaneet Baffinin lahteen, vaikk'ei se olisikaan kyennyt itse taivalta tekemään. Niin lujan laivan ei tarvinnut pelätä ruhjoutuvansa merivirran mukana matkaavain jäätelien tungoksessa. Smithin salmessa maissa poiketessaan ja eskimot kotiaan saattaessaan runsaasti palkittuina Peary kuuli ensimmäisen viestin t:ri Cookin retkistä.

Syyskuun 5 p. »Roosevelt» saapui Labradorin rannalle langattomalle lennätinasemalle ja Peary saattoi lähettää kotiaan ja kotimaahansa ensimmäiset tiedot matkansa onnistumisesta. Bretonin saarelta Sydneystä, jossa hän oli usein matkoillaan poikennut, saapui Associated Press toimiston kirjeenvaihtajia erikoisella laivalla 800 kilometriä merelle valloittajaa vastaanottamaan ja vähän myöhemmin Canadan hallituksen höyryllä 23 sanomalehtimiestä ja vihdoin erään hiilikuninkaan upealla huvipurrella rouva Peary lapsineen.

Riemu raikuu…

Sydneyssä oli vastaanotto riemastunut, kun »Roosevelt», mastossaan pohjoisnapalippu, laski sen satamaan. Sydneystä Peary matkusti junalla kotia, astuen kuitenkin taas »Rooseveltiin», kun se syyskuun viimeisenä päivänä saapui New Yorkiin. Lokakuun 1:senä Hudson-joella oli suuri laivastoparaati, johon »Roosevelt» saapui, saaden kaikkien kansain sotalaivoilta ja sadoilta muilta höyrylaivoilta vastaanoton niin meluisan ja suurenmoisen kuin vain Amerikka kykenee antamaan. Nyt vihdoinkin alkoi pohjoisnavan valloitus tuntua päivän sankarista suloiselta eikä vaikutusta suinkaan pilannut se, että Yhdysvaltain presidentti korotti hänet amiraaliksi ja entinen presidentti Roosevelt kirjoitti hänen teoksensa esipuheen.

Pearyn voitonriemua häiritsi kuitenkin ikävä välinäytös. Muutama viikko ennen hänen paluutaan oli Grönlannista tanskalaisella laivalla saapunut Köpenhaminaan t:ri F.A. Cook, joka väitti saavuttaneensa pohjoisnavan jo vuotta ennen Pearya, huhtikuussa 1908. Matkan hän muka oli suorittanut Sverdrupin löytämien uusien maitten kautta, siis paljon lännempää reittiä kuin Peary. Cookin juttua uskottiin ja Köpenhaminassa hänen osakseen tuli innostunut vastaanotto. Cook oli Pearyn vanha tuttava, hän kun oli ollut hänen retkikuntansa jäsen v. 1891. Myöhemmin hän oli ollut belgialaisella etelänaparetkellä, jolla Amundsenkin oli mukana, ja v. 1906 hän väitti kiivenneensä Alaskassa Mac Kinleyn vuorelle, Pohjois-Amerikan korkeimmalle kukkulalle, vaikka tätä väitettä hyvillä syillä epäiltiin.

Cookin nuhjailut.

Cook väitti alkaneensa matkansa Smithin salmen itärannalta Etahista helmikuussa 1908 11 eskimon keralla, mukanaan 11 103 koiran vetämää kuormarekeä, ja kulkeneensa Ellesmeren maan poikki Nansenin salmelle ja Axel Heibergin saarelle, koska hän toivoi lännempänä tapaavansa napameressä jäätä, joka ei ajautuisi yhtä nopeaan itää kohti kuin Grantin maan pohjoispuolella. Maaliskuun 18:ntena 1908 hän muka oli lähtenyt Axel Heibergin saarelta napamerelle ja kolmen päivän kuluttua lähettänyt takaisin viimeisen apuretkikuntansa. Kahden eskimon ja 36 koiran keralla hän sitten oli lähtenyt ponnistamaan napaa kohti. Jonkun verran häntäkin viivytti mannerlaatan ulkoreunalla iso railo, mutta sitten oli matka napaa kohti edistynyt jotenkin säännöllisesti. Hän oli nähnyt maata samoilla asteilla, joilla Pearyn näkemän Crockerin maan piti olla (tämä maa on olematon), mutta ei muka joutunut sitä tutkimaan. Pohjoista kohti jää oli parantunut ja kulkunopeus sen mukaan lisääntynyt ja 21 p. huhtik. 1908 hän väitti saavuttaneensa leveyden 89°59'46', joten navalle ei ollut kuin joku metrisata matkaa. Paluumatkalla jäiden ränstyminen ja itää kohti ajelu oli tuottanut haittaa, ja vasta kesäkuun puolivälissä hän oli Kruununprinssi Kustavin merellä. Nuoren heikon jään vuoksi hän ei voinut poiketa Axel Heibergin maalle, jolla hänellä muka oli varastoja, vaan oli hänen täytynyt nälkää nähden matkata North Devonin saarelle ja Jonesin salmelle sekä olla North Devonin itäpäässä talvea. Eskimot olivat alkuperäisillä aseillaan tappaneet karhuja, myskihärkiä ja susia, ja niin he olivat pysyneet hengissä kevääseen saakka ja sitten matkustaneet Grönlantiin.

Cookin kertomusta uskoivat sekä Amundsen että Sverdrup ja heidän kerallaan Tanska ja Norja ja laajalta sitä uskottiin muuallakin, Amerikassakin, mutta toiselta puolen sitä vielä jyrkemmin vastustettiin, eikä varsinkaan Peary säästänyt sanojaan leimatakseen entisen toverinsa valehtelijaksi, — joka hän epäilemättä olikin. Yhdysvaltain yleinen mielipide ja viranomaiset kannattivat Pearya ja kongressi antoi hänelle elinkautisen eläkkeen.

Kööpenhaminan yliopisto asetti tieteellisen komitean tutkimaan Cookin esittämiä havaintoja ja muita asiakirjoja, ja perusteellisen tutkistelun jälkeen komitea lausui vakaumuksenaan, etteivät ne todistaneet hänen navalla käyneen. Ja epäilemättä se on jäänyt vallitsevaksi vakaumukseksi, etenkin kun t:ri Cook ei sen koommin ole asiaansa ajanut.

Tästä jupakasta oli kuitenkin vielä sekin seuraus, että useat, ja sangen pätevät maantieteilijätkin, alkoivat epäillä Pearyakin, tokko hänkään oli navalla käynyt. Epäilyksiin antoi aihetta muun muassa se, että Peary oli ottanut vain neekerinsä lopputaipaleelle, Bartlettin sitä vastoin lähettänyt takaisin, ja että hän oli valkoisista seuralaisistaan erottuaan matkannut niin nopeaan. Nämä älyttömät epäluulot katkeroittivat vanhan naparetkeilijän loppuikää, miehen, joka tosin oli jäykkä ja karkea käytöksessään, mutta rehellinen, kuten semmoiset miehet tavallisesti ovat.

Ainoastaan nurjamielinen viisastelu voi herättää epäluuloja tämän ankaran taistelijan voittoa kohtaan.

Peary kuoli v. 1920.

Uusin Grönlannin tutkimus.

Grönlannin tutkimuksesta ovat tanskalaiset suorittaneet suurimman osan, mutta runsaasti ovat muutkin kansallisuudet olleet edustettuina. Aina 1870-luvulta alkaen on Tanskan hallitus säännöllisesti julkaissut etenkin virallisia tutkimustuloksia, joissa tämän suuren maan oloja on mitä monipuolisimmin valaistu.

Hitaimmin edistyi luonnollisestikin jäiden saartaman itärannikon kartoitus.

V. 1883 A.E. Nordenskiöld, palatessaan länsirannalta, tunkeutui ahtojäävyöhykkeen läpi paljon etelämpänäkin kuin yllä mainitut retkikunnat ja ensimmäiseksi osoitti, että Grönlannin itärannikonkin eteläosat oli mahdollinen laivalla saavuttaa.

1891—92 tanskalaiset tutkivat ja kartoittivat monisokkeloisen laajan Scoresbyn vuonon, josta siihen saakka vain suu tunnettiin.

Scoresbyn vuonossa.

Tämä retkikunta, jota Ryder johti ja jonka mukana oli Otto Nordenskiöld, kuulun napatutkijan veljenpoika, huomasi Scoresbyn vuonon, joka suustaan on kapea, syvempänä leviävän melkoisen laajaksi, melkeinpä pieneksi sisämereksi. Sen rannoilla kohoaa korkeita gneissivuoria — gneissi näyttääkin olevan sisämaajäätikön varsinainen pohja, vaikka rannoilla on paljon purkautuneita vuorilajeja. Kapeita haaravuonoja ulottuu korkeitten rantain välissä syvälle maan sisään. Retkikunta koetti tunkeutua pohjoisimpaan näistä haaravuonoista, joka on niistä kaikista jylhin. Kauas ei kuitenkaan päästy, ennenkuin tie oli kokonaan tukossa.

Nordenskiöld kirjoittaa: »Oli säteilevä, paahtavan kuuma kesäpäivä, vaarallisin sää liikkua äkkijyrkkien, jopa meren ylikin kallistuvien jäävuorien välitse, joita ympärillämme oli liiankin paljon. Niitä uiskenteli joka puolella, kaiken kokoisia ja kaiken muotoisia, pienistä särmikkäistä lohkareista suuriin jäätemppeleihin, joista kohosi ilmoihin sakaraisia torneja taikka valtavia linnoja muurineen ja tornineen. Tiemme oli lopulta niin saarrettu, ettei näyttänyt mahdolliselta päästä pois millekään suunnalle, ei eteenpäin eikä taapäin, kaikkialla sulkivat valkoiset jäävuoret tien. Vähän väliä irtaantui kappale jostakin esiin pistävästä kulmasta ja putosi raskaasti veteen. Aallokko sai jäävuoren keinumaan ja äkkiä syntyi kaikkialla ympärillämme elämää. Yhä rajummaksi kävi keinuminen, toinen lohkare suistui veteen toisensa jälkeen, milloin korkealta jääseinämän yläreunasta, milloin matalammalta, ja merenpinta tuli täyteen jääsiruja, kunnes äkkiä koko vuori mukelsi nurin ja asettui uuteen tasapainoasentoon, niin ettei sitä mistään enää ollut mahdollinen entiseksi tuntea. Tämän mahtava laine sai toisetkin jäävuoret liikkeelle, ja pian oli koko meri kuohuissa. Hukka perisi laivan, joka silloin sattuisi olemaan liian lähellä noita jättiläisiä.»

Luutnantti Amdrup tutki vuosina 1898—1900 Scoresbyn vuonon ja Angmagsalikin v. 1894 perustetun lähetysaseman välisen rannikon lukemattomine vuonoineen osaksi maisin, osaksi veneillä retkeillen. Jääkarhut toisinaan ahdistivat retkikuntaa niin itsepintaisesti, että sen jäsenet hädin tuskin pelastuivat niiden kynsistä. Angmagsalik on ainoa eurooppalainen siirtokunta Grönlannin itärannikolla, ja siellä tekevät itärannikon eskimot kauppansa. Kerran vuodessa saapuu sinne laiva, joka samalla tuo postin ja tietoja muusta maailmasta. Sen lähellä kohoavat tunturit ovat luulon mukaan vanhain islantilaisten Hvitsärk eli »valkeapaita».

Frans Josefin vuonossa.

V. 1899 tunnettu ruotsalainen kasvitieteilijä A.G. Nathorst, etsittyään Koillis-Grönlannin rannikolta turhaan Andréen palloretkikuntaa, tunkeutui ahtojäiden läpi Frans Josefin vuonoon, jossa ei kolmeenkymmeneen vuoteen, siitä kuin »Germania» sen löysi, kukaan ollut käynyt. Hän tunkeutui siihen paljon syvemmälle kuin saksalainen retkikunta ja kartoittaessaan sitä huomasi sen jatkuvan kauas etelää kohti. Vuonon eteläpuoliskon hän nimitti »kuningas Oskarin vuonoksi». Näiden vuonojen äkkijyrkät rannat ovat osalta 2,000 metriä korkeat, mutta Payerin nimittämän Petermannin kukkulan korkeus huomattiin vain 2,800 metriksi. Suojaisissa paikoissa tavattiin vanhoja eskimoasutusten pohjia ja verraten rehevä kasvullisuus. Heti Nathorstin jälkeen teki hänen maamiehensä G. Kolthoff samaan vuonoon eläintieteellisen retken.

Kuningas Oskarin ja Frans Josefin vuonojen rannoilla vuoret ovat siluri- ja devonikauden kallioisia. »Äkkijyrkkinä tunturien seinämät kohoavat kapeasta sinisestä vuonosta, jonka pinnalla jäävuoret uiskentelevat kuin marmorikirkot, valtavan suurina verrattuina semmoisiin kääpiömäisiin ihmiskäden töihin, kuin laivamme on, mutta itse puolestaan varsin vähäpätöisinä verrattuina ympäröivään tunturiluontoon. Toisin paikoin tunturit ovat ylänköluontoisia, tosin paikoin, varsinkin missä kerrokset ovat poimuttuneet, ne kohoavat kammottavan jyrkiksi, teräviksi huipuiksi. Mutta suurimman lumouksensa tämä luonto saa uhkeista väreistään, joita napaluonnolta yleensä puuttuu. Napaseuduilla tosin valkoinen ja sininen muodostavat mitä ihmeteltävimpiä valovivahduksia, mutta kaiken kaikkiaan väritys on yksitoikkoista. Täällä sitä vastoin itse peruskallio on ihmeteltävän kirjava, missä on tummia, missä violetteja, missä viheriäisiä, keltaisia taikka valkoisia ja vielä enemmän kirkkaita punaisia värejä. Kasvullisuus ei missään estä kallion luontaista väriä näkymästä, vasta ylinnä peittää sen hohtava sinivalkoinen jäänauha, vahva peite, joka vain suuren etäisyytensä vuoksi näyttää niin ohuelta. Ainoastaan eräissä erämaissa (kuten Pohjois-Amerikassa Kalliovuorien länsipuolella) näkee paljaan kallion näin välittömin värisävyin, mutta siellä taas puuttuu se eloisa vastakohta, jona meri ja jäät ovat grönlantilaisessa jäävuonossa.»

Hiili- ja jurakaudelta on löydetty kerroksia, jotka osoittavat Grönlannissa silloin kasvaneen samanlaisia kasveja kuin ne puut, joista maailman suurimmat kivihiilikerrokset ovat muodostuneet. Ja vielä tertiääriajalla, jolloin luultavasti alkoivat nuo suuret tulivuorenpurkaukset, oli Grönlannissa samoja metsiä kuin, nykyisin Floridassa ja Californiassa.

Mutta niin kolkkoa kuin äärettömästä maajäätiköstä ja sen lukemattomista glasieereista tekisi mieli päättää, ei tällä rannikolla nytkään ole.

»Kapealla kaistaleella laajan maajään ja meren jäisen napavirran välillä», kirjoittaa O. Nordenskiöld, »voi kesällä olla aikoja, jolloin retkeilijä hetkeksi unohtaa olevansa pohjoisen pallonpuoliskon laajimmassa jäämaassa ja hetkisen voi pitää luonnollisena asiana, että tämä maa kerran sai »Viheriän maan» niinen.»

Semmoinen seutu on varsinkin Jamesonin maa Scoresbyn-vuonon pohjoispuolella. Ken luulisi tällä rannalla, Liverpoolin alppimaan takana, tapaavansa Gotlantia kahta kertaa laajemman alueen, jossa jäätiköitä ei ole ensinkään, joka enimmäkseen on vihantaa kanervanummea! Peruskallio on jura-ajalta ja siitä on löydetty paljon kivennäisiä, mutta Jamesonin maalla sitä tuskin pääsee näkemään muuta kuin vuorien reunoilla ja itäisillä rantajyrkänteillä. Jamesonin maan eteläosa on matalaa, verkalleen viettävää tasankoa, maakamara hienoa hiekkaa. Tältä alueelta vähitellen kohotaan lakealle ylängölle, jonka peittävät suuret, hyvin pyöristyneet kivipaadet.

»Viikon ajat olin erään seuralaisen keralla kulkenut ristiin rastiin tässä merkillisessä maassa, mukana peitto, pieni teltta, muutamia keittoastioita ja koneita. Ruokaa ja polttoaineita ei tarvitse mukana kuljettaa, niitä hankkii maa itse. Laaksoissa vihoittaa mehevä nurmi ja siellä käyvät laitumella suuret laumat napahärkiä, noita pohjoisen napamaailman ihmeellisimpiä eläimiä. Ne ehkä ovat oloihin mukautuneita jäännöksiä lämpöisemmiltä ajoilta, jolloin sekä kasvi- että eläinkunnan luonne oli toinen kuin nykyisin. Niitä on ennen elänyt Euroopassakin, nykyisin sitä vastoin ainoastaan Canadan autioimmissa seuduissa. Grönlannissa ja sen itäpuolella olevassa napasaaristossa. Ihmistä ne eivät pelkää, vaan hänen lähestyessään asettuvat pitkään riviin, vasikat ja hiehot vähän taaemmaksi, mahtava sonni eturintamaan johtajaksi. Kaikki päät pelättävine sarvineen lähestyjää kohti. Kun taistelurintama on muodostettu, alkavat ne pian hyökkäyksen. Ne näyttävät tahtovan musertaa vihollisen painollaan, hyökätessään kömpelösti laukaten häntä vastaan, pitkät karvat hajallaan, niin että ruumis näyttää aivan muodottoman leveältä. Hermoja kysytään niitten hyökätessä, mutta en ole kuullut, että ne milloinkaan olisivat ketään vahingoittaneet. Viime hetkessä lauma tekee käännöksen ja välttää ihmistä, jonka ne helposti painollaan musertaisivat.

»Napahärkää ei ole vaikea saada ammutuksi, varsinkin kun usein tapaa yksinään harhailevia eläimiä, mutta joka ei niitten väkevästä lihasta huoli, voi saada jäniksen paistiakin, sillä vielä vuorillakin tapaa kallioitten keskellä jotenkin yleisesti pientä valkoista napajänistä, joka ei ihmistä pelkää sen enempää kuin sen voimalliset toveritkaan alhaalla laaksossa. Kun riista on saatu, niin tehdään valkea napakanervasta (Cassiope ictragona), joka siroine kellomaisine kukkineen muodostaa nummien kasviston pääosan ja jonka vihannat, männynoksain kaltaiset lehvät palaessaan synnyttävät paksua savua. Raikasta lumivettä palan painimeksi — mitäpä muuta matkustaja tarvitsee Grönlannin kahtena suvikuukautena voidakseen paksusti?

»Napahärkä ja napajänis eivät ole Jamesonin maan ainoat asukkaat. Toisina vuosina siellä on suunnattomat määrät pientä sepelsopulia, eikä napakettukaan ole kaukana, vaikka sitä harvoin saa nähdä. Emme nähneet peuroja, vaikka niitä joku vuosi aikaisemmin oli kaikkialla ollut runsaasti. Ehkä on peurat sukupuuttoon surmannut napasusi, joka pohjoisesta päin on tulossa näihin seutuihin. Mutta se ei kuitenkaan ole vielä aivan yleinen, ja toisin paikoin peura ja susi tulevat hyvin rinnan toimeen, ainakin sitten kun peura oppii pitämään sutta vihollisenaan. Ehkä napahärkä, joka on lisääntymässä, on karkoittanut peuran entisiltä laitumiltaan. Taikka ehkä oli peura kesän kuumaksi ajaksi paennut korkeammille tuntureille.»

Kärppiäkin on itärannikon kallioilla, ja kesän aikana voidaan jääkarhuakin pitää maaeläimenä. »Omituista on nähdä tämän napamaailman pelätyn kuninkaan käyvän vihannalla nurmella laitumella, rauhallisena kuin lehmä. Mieluimmin se pistää poskeensa mustikoita ja variksenmarjoja, mutta ei halveksi tavallista ruohoakaan. Jonkun verran se tietysti aina herättää kunnioitusta, ja varsinkin silloin, kun sen aseetta sattuu näkemään — retkeilijä mieluummin vaeltaa päinvastaiseen suuntaan. Jos jääkarhu vainuaa ihmisen, niin se kyllä lähtee perään, enemmän kuitenkin uteliaisuudesta kuin saaliinhimosta…»

V. 1905 Orleansin herttua Filip, jonka aikomus oli tunkeutua Huippuvuorien kautta Frans Josefin maahan, muuttikin matkalla mieltään ja ohjasi Grönlannin koillisrannikolle. Jääolot, jotka olivat sulkeneet häneltä tien Frans Josefin maahan, olivatkin Grönlannin rannikolla sinä vuonna erinomaisen suotuiset. Etelänaparetkeltä tunnettu A. de Gerlache ohjasi »Belgicansa» Kap Bismarckin luo, jossa saakka ei siihen saakka ainoakaan laiva ollut käynyt, ja tästä Koldeweyn retkikunnan saavuttamasta pohjoisimmasta kohdasta ohjasi mantereen ja ahtojäävyöhykkeen välistä sulaa pitkin aina leveysasteelle 78°17' saakka, jossa tien sulkivat niin vahvat jäät, ettei niiden läpi ollut mahdollinen päästä. Rannikolta löydettiin täälläkin vanhojen eskimokylien pohjia ja niistä päätettiin, että eskimot olivat saapuneet Itä-Grönlantiin pohjoisesta käsin. Tanskalaiset tutkijat ovat kuitenkin toista mieltä.

Mylius Erichsenin kirjallinen retkikunta.

Suurisuuntainen yritys Länsi-Grönlannin tutkimiseksi oli Mylius Erichsenin johtama »tanskalainen kirjallinen retkikunta» (1902—1904), joka tutki varsinkin Grönlannin vähän tunnettua luoteisrannikkoa, Melvillen lahden seutua, johon sisämaan jäätikkö suistuu melkein yhtämittaisina, jäävuoria »vasikoivina» rintamina. Retkikunta lähti veneillä Upernivikistä, Grönlannin pohjoisimmasta tanskalaisesta siirtokunnasta, ja tutki niiden eskimoitten kieltä ja folklorea, jotka asuvat Grönlannin luoteisniemellä. Amundsen luoteisväylälle lähtiessään tapasi retkikunnan reippaalla mielellä, mutta skotlantilaisten valaanpyytäjäin tavatessa heidät loppukesällä 1903 Smithin salmen eskimoitten luona he olivat menettäneet veneensä ja olivat muutoinkin avuttomassa kunnossa. Skotlantilaiset antoivat heille jonkun verran varastoita ja puuaineita uuden veneen rakentamiseksi, mutta eivät sitä vastoin heille antaneet valmista venettä, eivät myöskään suostuneet viemään heitä lähimpään tanskalaiseen satamaan eivätkä edes kirjettä sinne toimittamaan, koska se olisi tuottanut heille ajanhukkaa. Siitä huolimatta tanskalaiset kuitenkin vielä toisenkin talven samoilla seuduilla vietettyään saapuivat onnellisesti Upernivikiin keväällä 1904. Tämä retki oli tärkeä varsinkin Grönlannin omituisen kansan tuntemiselle.

Grönlannin saariluonne oli Pearyn retkien kautta tullut melkein varmasti todistetuksi, sen rannat kartoitetuiksi ja sisämaan jäätikkö sekä pohjoisesta, keskeltä ja etelästäkin tutkituksi ja samanlaiseksi valtavaksi jääkilveksi huomatuksi — Grönlannin eteläisimmän osan poikki kulki tanskalainen Garde, vaeltaen 280 km kahdessatoista päivässä ja nousten 2,300 m korkean »vedenjakajan» poikki — mutta maan koilliskulmalla oli vielä jotenkin pitkä kappale rantaa, jota ei ainoakaan valkoinen ollut voinut saavuttaa, ei edes Peary tuimista ponnistuksistaan huolimatta.

Grönlannin koillisniemi.

Tämän kolkan tutkimiseksi tanskalaiset v. 1905 lähettivät retkikunnan, joka oli mitä parhaiten varustettu vaikean tehtävänsä ratkaisemiseksi. Sitä johti Mylius Erichsen, jolla oli useita nuoria tiedemiehiä tovereinaan, ynnä pari koulusivistyksen saanutta eskimoa.

Retkikunnan laiva, »Danmark», asettui Danmarkhavniin Grönlannin itärannalle leveyspiirille 75°43' ja viipyi siinä kaksi vuotta. Laivalla tehtiin koko ajan säännöllisiä magneettisia ja ilmatieteellisiä havainneita ja rannikon tutkiminen pohjoista kohti toimitettiin reillä.

Vuoden 1907 rekiretkikunta huomasi Grönlannin koilliskulman ulkonevan paljon kauemmaksi itää kohti kuin oli otaksuttu ja siten venyvän paljon pidemmäksikin. Saavutettuaan koillisniemen, rekiretkikunta jakautui kahtia. Koch, Berthelsen ja eskimo Tobias kulkivat luodetta kohti ja tutkivat Independence-vuonon pohjoispuolella olevan Pearyn maan itärannan, saavuttaen sen pohjoisimman kohdan, joka on Kap Bridgmanin takana. Tältä suurelta matkaltaan retkikunta onnellisesti palasi takaisin talvimajoille, jonne se saapui kesäkuun 24:ntenä.

Mylius-Erichsenin tuho.

Mylius-Erichsen taas Hagenin ja Brönlund nimisen eskimon keralla seuraili rantaa länttä kohti vuonoon, jota he luulivat Pearyn etäältä näkemäksi Independence-vuonoksi. Mutta se olikin uusi suuri vuono ja sille annettiin Tanskan vuono nimeksi. Rannikkoa seuraillen he sitten tulivat siihen suureen salmeen, joka erottaa Grönlannin Pearyn maasta, kartoittaen salmen suistamon sekä pohjoisen että eteläisen rannan. kesäkuun 14:ntenä 1907 he olivat tulleet erään kallion näkyviin, joka oli Pearyn etäisin lännestä käsin saavuttama paikka, mutta sitten lumi kävi niin pehmeäksi, etteivät he koko kesänä voineet liikkua paikaltaankaan. Kun taas päästiin matkaa jatkamaan, niin täytyi viettää ajelehtivalla jäälautalla pari viikkoa Tanskan vuonon poikki pyrittäessä. Aurinko laskeutui heidän täällä ollessa taivaanrannan alle, napayö alkoi. Heiliä ei ollut enää ruokavaroja, uupuneita olivat sekä miehet että koirat ja laivalle oli vielä matkaa 800 kilometriä. Oli mahdotonta yrittääkään laivalle rantoja kiertäen, ainoa pelastuksen mahdollisuus oli oikotie maajäätikön poikki Koillis-Grönlannin niemimaan kannatse. Kamalimmissa vaaroissa ja vastuksissa, ainoastaan neljä nälkiintynyttä koiraa kerallaan, kaikkien varustuksien hajotessa ja rikki kuluessa he kulkivat 26 päivässä 250 kilometriä ja saavuttivat itärannikon 79 leveyspiirin kohdalla. Hagen kuoli matkalla. Mylius-Erichsen ponnisti eteenpäin ja melkein saavutti Lambertin saarelle menomatkalla jätetyt varastot, mutta heitti kuitenkin vähän ennen henkensä. Ainoastaan Brönlund saavutti varaston, mutta hän oli jo niin huonossa kunnossa, pilalle paleltunut, että hänkin paluumatkan kamalat kokemukset muistoon kirjoitettuaan kuoli yksinään keskellä napayötä. Seuraavana keväänä Koch lähti kadonneita etsimään, heti kun, matkustaminen kävi mahdolliseksi, ja löysi Brönlundin ruumiin.

Suurenmoiset olivat tämän retkikunnan saavuttamat tulokset, mutta paljon suurempi, kuin menestyksen tuottama ilo oli Tanskassa suru sen sydäntä särkevästä perikadosta. Samoille maille lähetettiin uusi retkikunta, kun vainajain kohtalo oli kotimaassa tullut tunnetuksi, ja tämän retkikunnan mukana ollut kapteeni Einar Mikkelsen sai pelastetuksi Mylius-Erichsenin kartat ja muut tutkimustulokset. Mikkelsen itsekin oli sille tielle jäädä, mutta pelastui rupeamalla täydellistä raakalaiselämää elämään. Häntä tuskin valkoiseksi mieheksi tunnettiin, kun eräs norjalainen kalastajalaiva v. 1910 hänet rannikolta löysi ja pelasti.

Rasmussen Luoteis-Grönlannissa.

Grönlannin luoteisrannan olivat tosin jo englantilaiset ja amerikkalaiset retkikunnat kartoittaneet, mutta työ oli kuitenkin siksi puutteellisesti suoritettu, että se kaipasi perusteellista täydennystä. Kirjallisen retkikunnan mukana ollut Knud Rasmussen oli Wolstenholmen vuonon rannalle perustanut Thule nimisen aseman, josta nyt tuli lähtökohta luoteisrannikon tutkimiselle. Ollen itse Grönlannissa syntynyt ja äidin puolelta eskimo tunsi hän erinomaisen perusteellisesti eskimot ja tutustui Smithin salmenkin seuduilla ja siitä pohjoiseen asuviin heimoihin paremmin kuin kukaan ennen häntä.

V. 1912 Rasmussen eskimoitten ja yhden valkoisen seuralaisen keralla matkusti Independence-vuonolle ja osoitti, ettei se ollut salmi, kuten Peary oli otaksunut, vaan että Pearyn maa kuului muun Grönlannin yhteyteen.

Vasta v. 1916, keskellä maailmansodan riehunaa, hän saattoi ryhtyä työtään jatkamaan. Tanskalaisen geologin Lange Kochin kanssa hän aikoi kartoittaa luoteisrannikon ja sen vuonot aina Grönlannin pohjoiskärkeen saakka. Retkikunta aikoi »elää maasta», metsästyksen ja pyynnin saaliilla, ja saattoi täten lähteä pienin varustuksin.

Tutkittuaan ensin Melvillen lahden jäävirtoja Rasmussen saapui Thuleen ja tapasi siellä erään amerikkalaisen retkikunnan, joka oli talvehtinut hänen vanhalla asemallaan. Yhdessä amerikkalaisten kanssa Rasmussen täällä tutki eskimoitten vanhoja asuinpaikkoja.

Huhtikuun alkuviikolla 1917 Rasmussen lähti pitkälle matkalleen pohjoista kohti. Seuraan oli liittynyt Ruotsista tullut kasvitieteilijä Thorild Wulff. Neljäskin valkoinen oli matkassa, ja kolme eskimoa. Pohjoisempaa otettiin vielä mukaan eskimo-apuretkikuntiakin. Eväinä oli pääasiallisesti hylkeen, mursun ja myskihärän lihaa. Huhtikuun 20:ntena retkikunta saapui Humboldtin jäävirran pohjoispuolella olevaan maahan, Akiaan, ja kulki edelleen Hallin maan ohi, josta sen varsinainen työmaa alkoi.

Retkikunta sai kuitenkin täällä kokea suuren pettymyksen, joka suuresti vähensi sen työmahdollisuuksia. Vuonot, joita edelliset retkikunnat olivat rannikkoon piirtäneet niiden ohitse matkustaessaan, olivatkin todellisuudessa paljon pienemmät, kuin he olivat otaksuneet, ja niiden ympäristössä oli paljon vähemmän jäätöntä maata. Siitä taas johtui, että riistaa oli liian niukasti, jotta retkikunta olisi voinut maasta elää, ja sen täytyi sen vuoksi suuresti supistaa työtään, eikä Rasmussen päässyt Pearyn maan pohjoiskärkeen saakka, kuten hän oli halunnut. Joitakuita vanhoja eväsvarastoja tosin tavattiin, joissa neljäkinkymmentä vuotta vanhat ruokatavarat vielä olivat moitteettomassa kunnossa, mutta siitä huolimatta pakotti nälkä kesäkuun lopulla, lähtemään paluumatkalle. Rantajäillä oli kulku kuitenkin kovin vaivalloista paljon veden vuoksi ja riistaa oli kovin niukalta. Olsen katosi eräällä pyyntiretkellä, eikä häntä sen koommin nähty. Lopulta retkikunnan täytyi nousta maajäätikölle ja ruveta koiriaan syömään.

Kun oltiin viikon matkan päässä Etahin eskimokylistä, ei Wulff enää jaksanut kulkea kauemmaksi, jonka vuoksi Rasmussen yhden eskimon keralla lähti apua hakemaan ja muut verkalleen matkasivat jäljessä. Heti Etahiin saavuttuaan Rasmussen lähetti melkoisen apuretkikunnan jäljelle jääneitä noutamaan, mutta ennenkuin se ennätti perille, oli Wulff kuollut, häntä kun ei saatu syömään jäniksenlihaa. Kochin mielestä hän oli menettänyt halun elää. Vain peuranlihaa hän luuli voivansa syödä ja peuroja retkikunnan muut jäsenet sen vuoksi lähtivät etsimään, asetettuaan Wulffin suojaiseen paikkaan. Peuranlihaa he eivät kuitenkaan saaneet, ennenkuin apuretkikunta saapui, ja silloin arveltiin Wulffin jo heittäneen henkensä, jonka vuoksi apuretkikunta muut jäsenet tavattuaan palasi takaisin. Myöhemmin tehtiin kaksikin yritystä t:ri Wulffin ruumiin löytämiseksi, mutta lunta oli jo satanut niin vahvalta, että se oli mahdotonta.

Matkallaan Rasmussen tuli vakuutetuksi siitä, etteivät eskimot ole voineet muuttaa Grönlannin länsirannikolle pohjoisen kautta, koska hän ei tavannut pohjoisrannalla vakinaisten talviasumusten pohjia.

Uusia retkiä Grönlannin poikki.

Rekiretkeilytaidon kehityttyä viime aikoina niin suuresti eivät tutkimusmatkailijat enää pelkää vaikeimpiakaan tehtäviä. Grönlannin sisämaan jäätikön poikki on viime aikoina kuljettu kahdestakin paljon leveämmästä kohdasta kuin Nansen kuululla hiihtoretkellään.

V. 1912 sveitsiläinen maantieteilijä A. de Quervain matkusti hyvin varustetun retkikunnan keralla Grönlantiin, jossa hän jo muutama vuosi aikaisemmin oli käynyt glasiologisia tutkimuksia varten. Osa retkikunnasta jäi länsirannalle jääilmiöitä tutkimaan, de Quervain itse jatkoi laivalla matkaa Disko-lahteon ja kulki sitten kolmen seuralaisen keralla tämän lahden pohjasta maajäätikön poikki Angmagsalikiin itärannalle. Matka kesti vain kesäkuun 10 päivästä elokuun 1 päivään. Nansenin maajäätikköretki oli 560 kilom. pitkä, de Quervainin 700 kilom. Ilmapuntarimittausten mukaan oli jäätikkökilven korkeimman kohdan korkeus merenpinnasta Nansenin reitillä 2,716 m, de Quervainin reitillä vain 2,225 m.

Kochin retki.

V. 1912 lähti liikkeelle toinenkin retkikunta, jota johti tanskalainen
kapteeni J.P. Koch, kerallaan marburgilainen ilmatieteilijä t:ri A.
Wegener. Koch oli kokenut naparetkeilijä, hän kun oli ollut mukana
Mylius-Erichsenin retkellä.

Koch vei retkikuntansa laivalla 77:lle leveysasteelle Kap Bismarckiin, pohjoisimpaan kohtaan, minkä Payer rekiretkellään oli saavuttanut, alkaakseen matkansa kuningatar Luisen maasta, jonka Mylius-Erichsen oli tutkinut, huomaten sen odottamattoman kuivaksi ja lämpöiseksi seuduksi jääerämaan keskellä. Jo alkumatkalla, talvehtimispaikkaa etsittäessä, olivat tapaturmat tehdä lopun koko retkestä. Wegener taittoi pudotessaan kylkiluun ja Koch toisen säärensä syvään jäätikön halkeamaan suistuessaan. Talvimajaa ei voitu kuljettaa niin kauas Kuningatar Luisen maalle kuin oli aiottu, vaan vietti retkikunta talven suurella jäävirralla.

Huhtikuun 20:tena 1913 retkikunta lähti matkaan. Koirien sijasta se oli ottanut kuormajuhdiksi pieniä Islannin hevosia, mutta mukaan otetuista 13:sta oli vain 5 elossa, kun matka sisämaanjäätikön poikki alkoi ja näistäkin 3 pian uupui.

Toukokuun 6:ntena vaipui itärannikon viimeinen nunatakki taivaanrannan alle, eikä sitten neljäänkymmeneen päivään näkynyt muuta kuin lumilakeutta. Sää oli kauheata, tuiskut niin ankarat, että täytyi maata 12 päivää teltoissa alallaan. Sisämaan jäätikön harjaa lähestyttäessä tuulet laimenemistaan laimenivat. Korkein kohta oli täällä päinvastoin kuin etelämpänä lähempänä länsirantaa; sen korkeus merenpinnasta oli noin 3,000 metriä. Ilman ohuus ja auringonpaisteen kuumuus tuottivat retkeilijöille paljon tuskia.

Maajäätikön länsirinteellä tuuli muuttui myötäiseksi, niin että voitiin käyttää purjeita. Heinäkuun 2 päivänä kohosi lännessä ensimmäinen nunatakki näkyviin kuudenkymmenen kilometrin päässä maajäätikön länsireunasta. Muutama päivä myöhemmin retkikunta, viimeisenkin hevosensa menetettyään, saapui Laxefjordin rannalle, josta se kuitenkin vasta suuria vaikeuksia voitettuaan pääsi Prövenin siirtokuntaan.

Kochin retkikunnan kulkema reitti oli 1,150 kilometriä pitkä. Rasmussen kulki v. 1912 Pohjois-Grönlannissa reitin, joka oli vielä vähän pitempi, 1,230 km.

Grönlannin sisäosista ollaan siis nyt sikäli selvillä, ettei siellä millään kohdalla liene sulia aloja, mutta maantieteilijät yhä tahtoisivat tietää, kuinka vedenjakaja kulkee ja mikä sen korkeus kauttaaltaan on, ja kehoittavat sen vuoksi jotakuta kulkemaan keskeltä saarimaan halki pohjoisesta etelään. Tehtävistä alkaa olla puutetta, jonka vuoksi sekin matka epäilemättä vielä suoritetaan.

Muut napamaat.

Huippuvuorilla.

V. 1892 nousi Charles Rabot useiden ranskalaisten oppineiden keralla Jäävuonon perukasta maihin kulkeakseen Länsi-Huippuvuorien sisäosiin, mutta vain Sassendalen hän sai osaksi tutkituksi.

Neljä vuotta myöhemmin englantilainen alppikiipijä M. Comvay ensi kerran kulki pääsaaren poikki lännestä itään ja takaisin. Hän huomasi Länsi-Huippuvuorien sisäosien olevan täynnään syviä laaksoja ja jyrkkiä vuorenharjanteita, jotka jyrkästi erottavat toisistaan eri glasieerialueet. Se ei siis ole yhtenäisen maajäätikön peittämä kuten Koillismaa.

Ruotsalais-venäläinen astemittaus.

Vuosina 1898—1902 ruotsalaiset ja venäläiset suorittivat Huippuvuorilla uuden astemittauksen, josta toivottiin entistä tarkempaa arvoa maan napain litistymiselle. V. 1898 suoritettiin valmistavat työt, valittiin soveliaat paikat asemamittaukselle sekä pystytettiin tähystysmerkit ja seuraavana vuonna alkoi varsinainen mittaus.

Venäläiset, joiden osaksi oli sovittu pääsaaren kolmiomittaus ja suuremman kaariosan mittaus, saivat työnsä valmiiksi jo kesällä 1901.

Ruotsalaiset sitä vastoin, joiden tehtävänä oli Koillismaan kolmiomittaus ja mittauksen jatkaminen sen pohjoispuolella olevien Seitsensaarien pohjoisimpaan kärkeen saakka, saivat vaikeiden jääolojen vuoksi työnsä loppuun suoritetuksi vasta kesällä 1902.

Vaikka tämän astemittauksen vuoksi oli liikkeellä kymmenen laivaa ja satoja ihmisiä, ei kuitenkaan menetetty ainoatakaan henkeä.

Mitatun meridiaanikaaren pituus on 4°11' eli 460 km. Mittauksen tarkkuus oli niin suuri, että 6,225 metriä pitkän asemasivun suurin mahdollinen mittausvirhe on vain 7,2 millimetriä.

Samaan aikaan toimitettiin tarkkoja painomittauksia, leveysmääräyksiä ja topografinen korkokartoitus 20 metrin korkeusvyöhykkein, niin että piakkoin voidaan Huippuvuorista julkaista erikoiskartta, joka täyttää mitä suurimmat nykyaikaiset vaatimukset. Tämän työn aikana kävi ilmi, ettei pääsaaren eteläosassa oleva Homsundstind, jolle Conway kiipesi, olekaan saariston korkein kukkula (korkeus 1,390 m), vaan voittavat sen useat kukkulat saaren sisäosissa, varsinkin Chydeniuksen vuori, jonka korkeuden huomattiin olevan 1,700 m.

Monacon ruhtinas Albert, nykyajan ansiokkaimpia meritutkijoita, kävi v. 1906 hyvin varustetulla laivallaan Huippuvuorien vesillä, mukanaan eri kansallisuuksiin kuuluvia tutkijoita, ja tällöin valaistiin monella tavalla saariston omituisia vesioloja. Kaiken kaikkiaan ovat Huippuvuoret 'Grönlannin keralla nykyisin parhaiten tunnetut kaikista napamaista.

Vuodesta 1896 Huippuvuoret kesäaikaan ovat olleet säännöllisen matkailijaliikkeen päämääränä. Suomalaisetkin höyryt ovat sinne kuljettaneet suurista sivistysmaista varakkaita retkeilijöitä, jotka ovat halunneet päästä näkemään alkuperäistä luontoa ja pohjan perän jylhää hyistä suuruutta. Sinne rakennettiin hotelli ja perustettiin maailman pohjoisin postitoimistokin, mutta enemmän haittaa kuin siunausta on saaristolla tästä matkailijatulvasta. Se uhkaa sukupuuttoon hävittää sen eläimistön, varsinkin peurat, niin että saariston rauhoitus jo on ajan polttava kysymys. Matkailijain keralla tätä eläimistöä hävittävät työmiehetkin, jotka v. 1900 alkoivat Advent-baissa, Jäävuonon etelärannalla, hiiliä kaivaa. Nykyään Huippuvuorilla on monella kansallisuudella hiilikaivoksia.

V. 1920 suurvallat tunnustivat Huippuvuoret Norjan alueeksi, pidättäen siellä kuitenkin kaikkien maitten alamaisille samanlaiset kaivos- ja pyyntioikeudet.

Frans Josefin maa.

Frans Josefin maata pidettiin parhaana lähtökohtana pohjoisnavan saavuttamiseksi, ja siinä mielessä Fredrik G. Jackson purjehti sinne kirjankustantaja Alfred Harmsworthin varustamalla laivalla v. 1894. Pian hän kuitenkin tuli vakuutetuksi siitä, että pohjoisnavan saavuttaminen sieltä käsin oli paljon vaikeampi kuin oli otaksuttu, ja ryhtyi sen sijaan oikaisemaan ja täydentämään saariston karttaa. Pari viikkoa saariston rannikolla risteiltyään »Windward» löysi kunnollisen ankkuripaikan ja pian sitten jäätyi. Kap Floraan rakennettiin verrattain mukava huone, jossa retkikunta vietti kolme talvea mitä parhaassa voinnissa. Varustukset olivat niin oivalliset, ettei Jackson koko aikana menettänyt ainoatakaan miestä, eikä ainoatakaan vaikeata sairaustapaustakaan sattunut. »Windward» ensimmäisen talven jälkeen palasi kotiin ja toi molempina seuraavina kesinä vereksiä ruokatavaroita. Laivaväestä kolme miestä kuoli keripukkiin.

Kesäkuukausina tehtiin varsinkin saariston länsiosiin reki- ja veneretkiä ja paljon saaria näillä retkillä kartoitettiin.

Jackson kuvaa saariston luonnetta seuraavin sanoin: »Siellä täällä jääpeitteen puhki lähellä rantaa pistää basalttikallioita, jotka ovat saariston ainoat selvät maamerkit. Näiden kallioiden edustalle on kallioista murennut sora muodostanut pengermän eli rantueen, jolla tapaa jonkun verran kituvaa kasvullisuutta. Siellä on joku vähä kivirikkoja, unikukkia, sammalia, jäkäliä y.m. Mutta vaaksaa korkeammalle ei mikään pääse maasta ylenemään. Muualla kaikkialla, moniaita matalia saaria lukuun ottamatta, jääpeite on ylivaltainen. Tavallisesti asuu tämän maan päällä sankat sumut. Rajut myrskyt, lumisateet ja pyryt ovat tavallisia.» Jackson huomasi Payerin piirtämien suurien maiden hajautuvan moneksi pieneksi saareksi. Muutoinkin huomattiin Payerin kartassa paljon korjattavaa. Zichyn maan hän oli nähnyt »laajaksi vuoristoksi»., mutta Jackson huomasi sen suureksi ryhmäksi pienempiä saaria. Samaan aikaan kuin Jackson asui Flora-niemellä mukavassa huoneessaan, viettivät napamereltä tulleet Nansen ja Johansen kurjan talven pienessä kivimajassa saariston luoteismaalla, kuten olemme kertoneet.

Abruzzien herttuan ja amerikkalaisen Zieglerin varustamat retkikunnat korjailivat niinikään saariston karttaa.

Novaja Zemlja.

Novaja Zemljan maantieteellisiä oloja, luontoa ja luonnontuotteita valaisi kesinä 1821—24 Venäjän hallituksen lähettämä, Fredrik Benjamin Lütkenin johtama suuri retkikunta.

Luutnantti Pietari Pahtusow jatkoi näitä tutkimuksia vuosina 1832—1835 monia vaaroja ja vastuksia kokien.

Ensimmäinen perusteellinen tieteellinen tutkija, joka kävi Novaja
ZemIjassa, oli kuulu luonnontieteilijä Karl Ernst v. Baer (1837).

Seuraavana vuonna hallitus jälleen lähetti retkikunnan kaksoissaarten kartoitusta täydentämään, mutta kun luutnantti Ziwolka ja useita hänen miehistään tällä retkellä heitti henkensä, sai saaren tutkiminen moneksi vuosikymmeneksi keskeytyä..

Puolen vuosisataa takaperin norjalaiset valaanpyytäjät alkoivat retkeillä Kara-mereen saakka ja tällöin Novaja Zemljakin uudelleen tuli entistä suuremman huomion alaiseksi. Kapteeni E.H. Johansen purjehti v. 1870 koko saaren ympäri, jota ei ollut Loshkinin matkasta pitäen tapahtunut. Hänen matkansa kautta pohjoissaaren koko koilliskulma sai aivan toisen muodon, siirtyen kokonaista neljä pituusastetta länteen. Jälkeenpäin sitä kuitenkin taas siirrettiin jonkun matkaa taapäin.

Myöhemmistä tutkijoista varsinkin Nordenskiöld edisti kaksoissaarten tuntemista. Saaren sisäosia sitä vastoin alettiin tutkia vasta sitten kuin kansainvälinen napa-asema oli sinne perustettu ja Karmakuli lahteen samojedisiirtokunta.

V. 1883 lääkäri Grinewezki ensi kerran kulki eteläsaaren poikki. viidessä päivässä ankarassa pakkasessa.

Nossilow vietti Novaja Zemljassa kolme talvea (1887—9) kooten tärkeän ilmatieteellisen havaintoaineiston, vaikka hänenkin oli kestettävä ankaria lumimyrskyjä. Hän kulki kolmeen suuntaan eteläsaaren poikki ja tunkeutui melkoisen matkan pohjoissaarenkin sisäosiin. Geologi Th. Tshernishew kulki v. 1895 uudelleen eteläsaaren poikki lännestä itään. Hän tuli havaintojensa kautta siihen johtopäätökseen, että Novaja Zemlja on samanlaisen ajan jaksoittaisen kohoamisen alainen kuin Fenno-Skandiakin, mutta että maajäätikkö siellä nykyisin on kasvamaan päin, päin vastoin siis kuin Grönlannissa, jossa sen on huomattu ylt'yleensä vähenevän. Jääkaudella Novaja Zemlja näyttää kauttaaltaan olleen syvällä merenpinnan alapuolella.

Vv. 1900 ja 1903 ruotsalainen Otto Ekstam oleskeli saarella, tutkien tarkkaan varsinkin eteläsaaren länsirannan.

Venäläinen taiteilija Borisow vuosina 1899 ja 1900 täytteli pohjoissaaren itärannan aukkoja. Matotshkin Sharr salmesta, joka erottaa pohjoissaaren eteläsaaresta, hän löysi laatikon, jossa oli maksimi- ja minimitermometri, arvatenkin v:n 1872 itävaltalaisen retkikunnan sinne unohtama. Sen osoittama korkein lämpö oli +15°C, suurin pakkanen taas -70°C. Novaja Zemlja kieltämättä on maapallomme kylmimpiä maita, Huippuvuoria paljon kylmempi.

Novaja Zemljan sisäosissa tuskin on eläimistöä ensinkään, ei muuta kuin siellä täällä joku harhaileva lintu, joku sopuli, napakettu, ruskea karhu tai jääkarhu ja toisin ajoin mannermaalta tulleita peuroja. Hyönteisiäkin on sangen niukasti. Merenrannikolla sitä vastoin on suunnattomia lintulaumoja, jotka tulevat sinne pesimään. Toisin paikoin on rantakallioilla miljoonia kiisloja. Monenlaisia sorsia on lukemattomat parvet ja eteläsaaren laaksoihin ja järviin saapuu joka kesä paljon hanhia ja joutsenia pesimään. Meressä on valaita, hylkeitä ja delfiinejä. Vain kahta lohilajia kannattaa kalastaa.

Jo vanhastaan on lintujen ja merieläinten runsaus houkutellut Novaja Zemljan rannoille ja rantavesiin Pohjois-Venäjän ranta-asukkaita, sekä venäläisiä että karjalaisiakin, jotka vielä tänä päivänä sanovat saarta »Uueksi muaksi». Jo kuudennellatoista vuosisadalla oli heidän pyyntimajojaan pohjoissaaren pohjoisimmissakin osissa. Monen monet viettivät saarella kesät talvet yhteen mittaan kärsimättä sanottavasti keripukista. Vienan meren jäiden vuoksi oli venäläisten pyyntialusten kuitenkin vaikeampi päästä Novaja Zemljan vesille kuin norjalaisten, jotka lienevät jo viikinkiajalla sinne retkeilleet. Venäjän hallituksen toimesta saarelle on viety useita samojeedisiirtokuntia.

Uuden Siperian saaret.

Uuden Siperian saarilla, jotka löydettiin jo 18:nnen vuosisadan alkupuolella, kävivät sitten usein sekä kasakat että maanasukkaat, koska siellä oli runsaasti mammutti-norsunluuta. Vasta yhdeksännentoista vuosisadan kuluessa ne kuitenkin tulivat tarkemmin tutkituiksi.

A. Bunge ja paroni E. v. Toll tekivät sinne vuosina 1885—86 ja 1893 matkoja Venäjän tiedeakatemian kustannuksella, löytäen paljon mammutteja ja muita sukupuuttoon kuolleita eläimiä ja todistuksia siitä, että puu mammuttiaikana kasvoi ainakin vie 74:nnellä leveyspiirillä.

V. 1901 paroni Toll lähti laivalla uudelle retkelle aikoen käydä Sannikowin saarella, jonka Sannikow niminen purjehtija oli nähnyt jo v. 1810, vaan jolla ei siihen saakka ollut kukaan käynyt. Vietettyään ensimmäisen talven Taimyrin mutkassa Toll seuraavana kesänä kulki pohjoista kohti aina Bennettin saarille saakka, mutta ahtojäät pakottivat hänet sitten palaamaa Kotelnojiin, jossa hänen täytyi viettää toinen talvi. Sannikowin saaresta hän ei uupumattomasta etsinnästään huolimatta ollut nähnyt merkkiäkään. Talven kuluessa hän teki retkiä Uuden Siperian muillekin saarille. Kun suunniteltu apuretkikunta oli saapunut Kotelnojiin, lähti eläintieteilijä Birula toukokuissa 1902 tutkimaan Uuden Siperian saariston koillisinta saarta. Kolme viikkoa myöhemmin lähti Toll itse tähtitieteilijä Seebergin kanssa talvikortteerista kulkeakseen Uuden Siperian niemitse Bennettin saarelle. Laivan piti syksyllä noutaa molemmat retkikunnat, mutta jääolot olivat niin vaikeat, ettei se päässytkään perille, vaan täytyi sen varalta tehdyn välipuheen mukaan lähteä Lenan suistamoon talvimajoille. Sieltä kokoelmat ja kaikki liikenevä miehistö lähetettiin Jakutskiin. Tollin ja Birulan täytyi viettää talvi työmaallaan. Birula palasi v. 1903 Siperiaan onnellisesti, mutta Tollia ei kuulunut, jonka vuoksi alettiin pelätä, että hän seuralaisineen c£i joutunut tuhon omaksi. Heti Birulan palattua lähetettiin sen vuoksi uusi apuretkikunta Bennettin saarelle — toinen oli lähtenyt jo helmikuussa 1905 — mutta tämä löysi vain Tollin muistiinpanoja, joiden mukaan hän oli kolme kuukautta viettänyt tällä 200 neliökilometriä laajalla, 460 metriä korkealla maalla, sen laaksoissa ja maajäätiköillä. Ei mitään muuta tietoa saatu Tollista eikä hänen seuralaisistaan. Luultavasti he apuretkikunnan saapuessa jo olivat tuhoutuneet. Turhaan häntä on myöhemminkin etsitty, tuntematon kohtalo avasi hänen hautansa. Paroni Toll oli kokeneimpia napamatkustajia ja yleistä osanottoa herätti hänen synkkä kohtalonsa.

Koillisväylän länsiosalla on kieltämättä kehittymässä melkoinen laivaliike. V. 1905 tutkittiin sen mahdollisuuksia uudelleen ja 24:stä sota- ja kuljetuslaivasta, hinaajasta ja lehteristä saapui 22 Jenissein suuhun, jossa kuormat muutettiin jokialuksiin. Siten kuljetettiin perille tarpeita Siperian rataa laajennettaessa kaksiraiteiseksi. Obin ja Jenissein suistamoissa on vedet mitattu ja kartoitettu. Kara-meren jääolojen selville saamiseksi on perustettu vakinaisia asemia, joista voidaan antaa langattomalla sähkölennätyksellä tietoja laivoille. Fridtjof Nansenkin on tehnyt Siperiaan retkiä laivaliikkeen edellytysten selville saamiseksi.

Koillisväylän itäosaa tutki viime kymmenluvun lopulla parikin retkikuntaa. T.A. Jolamtshew tutki v. 1909 Koliman ja Beringin salmen välisiä väyliä, korjasi melkoisesti karttoja ja osoitti, että Kolimaan oli helppo päästä laivoilla joka vuosi. V. 1911 tällä reitillä alkoikin laivaliike Vladivostokista käsin ja matkat menestyivät niin hyvin,, että liikkeellä toivotaan olevan jonkin verran tulevaisuutta. Koliman ja Lenan välistä rannikkoa on A.K. Volossowitsh tutkinut.