Maantiede ja löytöretket 4

by Into Konrad Inha

ARABIAN AAVIKOIDEN SALAISUUDET

Matkustajain ponnistukset niiden ilmi saamiseksi.

Englantilaisten valloitukset Intiassa, ne monenlaiset nöyryytykset, joita Persia ja Turkki saivat kokea kristittyjen valtain puolelta, muhamettilaisten merenkulun rappeutuminen itäisillä vesillä, kaikki nämä syyt kehittivät muhamettilaisessa maailmassa solidarisuuden tunnetta ja yhteistä vihaa kristittyjä vastaan, jonka vuoksi Arabiassa matkustaminen kävi yhä vaikeammaksi. Lisäksi niemimaa kahdeksannentoista vuosisadan jälkipuoliskolla joutui uusien uskonsotien näyttämöksi ja tunkeutuminen sen sisäosiin kävi sen kautta joksikin ajaksi aivan mahdottomaksi.

Wahhabilaiset.

Niebuhr oli jo matkakertomuksessaan kiinnittänyt huomiota siihen uuteen uskonnolliseen liikkeeseen, joka oli Arabiassa kehittymässä, ynnä seurauksiin, joita siitä saattoi olla, ja hänen ennustuksensa toteutuivat pian. Nedjdissä — Arabian sydämessä — nousi kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla uskonpuhdistaja, Muhammed Ibn Abdul Wahhäb, joka oli kauhistunut Hedjasin pyhissä paikoissa vallitsevaa tekopyhyyttä ja riettautta ja tahtoi palauttaa uskonnon koraanin aikaisimpien käskyjen kannalle. Tuomiten Muhammedinkin palvelemisen hän sanoi, että Jumalaa yksin oli palveltava ilman minkäänlaisia välittäjiä, hänen edessään nöyrryttävä ja palattava siihen yksinkertaiseen siveelliseen elämään, joka vallitsi vanhimmassa muhammedilaisessa yhteiskunnassa. Kaikki aineellisuuden houkutukset, haudat, pyhät esineet ja muistorakennukset olivat hylättävät ja hävitettävät. Ihmisen tulee itsensäkieltämisen kautta puhdistaa ja vahvistaa itsensä, voidakseen pyrkiä korkeampaan ihanteeseen. Itseänsä Wahhäb piti vain tavallisena ihmisenä, eikä hän opetuksillaan tavoitellut minkäänlaista ajallista mahtia.

Liike voitti nopeasti alaa ja muuttui pian perustajansa opetuksista huolimatta samanlaiseksi valloittavaksi uskonliikkeeksi kuin muhamettilaisuuskin oli ollut. Deraien sheikki Muhammed Ibn Sand, ponteva, jalosukuinen mies, kääntyi Wahhäbin oppiin ja alkoi sitä heimonsa kanssa miekalla levittää. Harvaan asutussa maassa pienenkin joukon oli helppo saada suuria aikaan. Kuoliossaan v. 1765 Deraien sheikki oli kääntänyt uuteen uskoon ja valtansa alaiseksi alistanut koko Nedjdin ja hänen poikansa Abd el-Aziz, ponteva sotilas, alisti Kasimin ja Danasirin, jopa osan Shanmariakin. Mutta vasta tämän poika Saud näytti maailmalle, että Arabian sisäosista oli noussut uusi »Jumalan vitsa». Hän valloitti El Hasan, Persian lahden rannikkomaakunnan, ja hävitti ja ryösti Kerbelan, joka oli shiittien, muhamettilaisten itäisen uskonsuunnan pyhin paikka, saaden sieltä suunnattoman saaliin; V. 1802 hänen puolialastomat laumansa saapuivat Mekan eteen ja anastivat ja puhdistivat sen. Kaikki uskonnolliset menot, jotka sisälsivät kuolevaisten palvelemista Abrahamista Muhammediin saakka, ja kaikenlainen pyhien esineiden kauppa kiellettiin, jota vastoin semmoiset menot, jotka tarkoittivat yksinomaan Jumalan kunnioittamista, kuten pirun kivittäminen ja Kaaban pyhän kiven suuteleminen, säilytettiin, olivatpa kuinka pintapuolisia tahansa. Vielä perusteellisemmin puhdistettiin Medina seuraavina vuosina. Kun Omankin oli valloitettu, hallitsivat wahhabiitit v. 1804 koko Arabiaa. Koko muhamettilainen maailma kauhistui, kun sen pyhimmät paikat näin olivat lahkolaisten käsissä. Turkki ja Egypti hankkiutuivat niitä takaisin valloittamaan ja Euroopassa pelättiin uutta maailman valloittajaa, joka saattaisi käydä vaaralliseksi vielä länsimaittenkin rauhalle. Tällä kannalla olivat asiat, kun tapaamme seuraavat eurooppalaiset matkustajat Arabiaan tunkeutumassa.

Ali bei.

Alkupuolella vuotta 1807 Djiddaan saapui lännen maista pyhiinvaeltaja, Ali bei al-Abbasi, joka kulki ruhtinaallisena henkilönä, Abbasidien kaliifihuoneen jälkeläisenä, paljon tieteellisiä koneita, opinvälineitä ja palvelijoita kerallaan. Mekassa hänet otettiin mitä parhaiten vastaan, hänelle suotiin paljon etuoikeuksia, kuten Jumalan huoneen puhtaaksi lakaiseminen, joka kallis meno oli vain ylhäisinten pyhiinvaeltajain vallassa. Muun muassa tämä oppinut muhamettilainen ruhtinas sai vapaasti käyttää tieteellisiä koneitaan. Medinatm wahhabilaiset eivät kuitenkaan laskeneet häntä. Ali bei palasi sitten Egyptiin ja matkustettuaan sieltä Syyrian ja Turkin kautta Eurooppaan ilmoitti itsensä Parisiin saapuneeksi v. 1813. Vuotta myöhemmin julkaistiin Parisissa hänen matkakertomuksensa, joka oli espanjan kielestä käännetty, sillä tämä mies olikin espanjalainen Domingo Badia y Leblich, joka v. 1803 oli lähtenyt Cadizista Itämaille, neuvoteltuaan Parisissa ja Lontoossa eteväin henkilöitten kanssa. Hän oli sangen perehtynyt geologiaan ja kasvitieteeseen, tähtitieteelliseen paikanmääräykseen ja arabian kieleen. Mutta kuka hän todella oli, se on vielä tänä päivänäkin arvoitus. Hän näyttää todella olleen muhamettilainen, ainakin hän muhamettilaisena ilmestyi näyttämölle ja sinä taas katosi. Jotkut väittivät häntä juutalaiseksi ja Napoleonin vakoojaksi.

Ali bei julkaisi Mekan menoista jotenkin täydellisen kertomuksen, mutta lisäksi hän toi mukanaan koko joukon maantieteellisiä havaintoja. Hän oli ensimmäinen, joka tähdistä määräsi Mekan aseman, hän julkaisi ensimmäisen kertomuksen Mekkaan ja Medinaan vievistä teistä, mainitsi Länsi-Arabian »harrah'it» eli laavakentät ja teki selkoa wahhabilaisten pääkaupungista Deraiesta kokoomiensa tietojen perustuksella.

Seetzen.

Kolme vuotta myöhemmin, wahhabilaisten vielä isännöidessä Mekassa,
sinne saapui Venäjän diplomaattikuntaan kuuluva tutkija, Ulrich Jaspar
Seetzen, joka oli parikymmentä vuotta valmistellut itseään Saksassa
Arabian matkaa varten ja laajalti Itämailla matkustellut.

Seetzen alkoi itämaisen matkansa Konstantinopolissa, kulkien sieltä Aleppoon, jossa hän tutki arabian kieltä ja itämaista kirjallisuutta, ja muuttaen sitten Damaskoon, josta hän teki retkiä eri suunnille, kuten Baalbekiin Libanonin laaksoon sekä Hermonin vuoren ympärystöihin. Vähän tunnetun Hauranin kautta hän sitten teki ensimmäisen matkansa Palestiinaan, löytäen Hauranin ja Ladshan laajat basalttikentät, joiden keskellä raunioiksi sortuneet talot, kirkot ja vielä vanhemmat kreikkalaiset ja roomalaiset muinaisjäännökset todistivat maan entistä asutusta. V. 1806 hän arabialaiseksi lääkäriksi pukeutuneena teki toisen matkansa Pyhään maahan, kulki Jordanin itäpuolella olevan maan poikki ja kävi kahdesti Kuolleella merellä, josta siihen aikaan tiedettiin hyvin vähän. Vietettyään pari vuotta Egyptissä hän v. 1809 tutki Sinain niemimaan ja sieltä lähti Arabiaan. Käännyttyään julkisesti muhametin uskoon hän kävi Djiddassa ja pääsi pyhiinvaeltajana Mekkaan ja Medinaan. V. 1811 hän kävi Jemenin Sanassa, joka hänen mielestään oli idän kauneimpia kaupungeita. Mutta kun hän rannikolla välillä käytyään palasi sinne toisen kerran, aikoen kulkea koko Arabian poikki, murhattiin hänet Taisin seuduilla, luultavasti uskonkiihkoilijain toimesta. Kaikki hänen kokoelmansa ja muistiinpanonsa ryöstettiin ja suuriarvoinen, perusteellisesti valmisteltu työ sen kautta menetettiin.

Turkin sulttaani ei enää voinut sietää, että islamin pyhiä paikkoja harhaoppiset hallitsivat. Hänen täytyi kaikkien muhamettilaisten hengellisenä päänä tehdä loppu wahhabilaisten vallasta. Sulttaani antoi Egyptiä hallitsevalle vasallilleen käskyn toisensa jälkeen, että hänen piti lähteä Nedjdiä kurittamaan, mutta vasta kun wahhabilaiset olivat tehneet pohjoista kohti sotaretken aina Damaskon lähettyville saakka ja uuden kerran uhanneet Kerbelaa, ryhtyi Mehemet Ali Suezissa laivastoa rakentamaan ja lähetti sillä toisen poikansa. Tussuhin, Mekkaa valloittamaan. Mamelukkien valta Egyptissä oli vielä kukistamatta, siksi hän ei uskaltanut itse lähteä suurherransa käskyjä toimeenpanemaan. Tussunin retkikuntaan kuului kymmenkunta kristittyä eurooppalaista ja useita luopioita, kuten englantilainen Tuomas Keith, Skotlannin ylämaan rykmentistä karannut sotamies, josta sitten tuli Medinan maaherra, muita mainitsematta. Harva näistä eurooppalaisista kuitenkaan julkaisi matkahavainnoitaan. Egyptiläinen armeija oli tosin hyvin huonosti varustettu ja huonosti johdettukin, mutta kun Arabiassa oli yleiseen alettu kyllästyä wahhabilaisten ankaraan kuriin, pääsi se kuitenkin monituisista tappioistaan huolimatta etenemään. Medina valloitettiin parin vuoden kuluttua ja Mekka v. 1813, mutta Saudin kuolemaa enemmän kuin omia aseitaan oli Mehemet Alin, itse Mekkaan saavuttuaan, kiittäminen siitä, että Hedjas saatiin wahhabilaisista puhdistetuksi.

Burckhardt.

Djiddaan saapui tähän aikaan muuan Abdallah niminen muhamedin uskoon kääntynyt mies, jonka Mehemet Ali Kairosta tunsi, ja jota hän, ennakkoluuloton kun oli, suvaitsi muka englantilaisena luopiona. Oikeastaan tämä mies kuitenkin oli sweitsiläinen, Baselista kotoisin, Johann Ludwig Burckhardt nimeltään, vaikka oli harjoittanut Englannissa opinnoita ja ruvennut Brittiläisen Afrikan yhdistyksen palvelukseen. Hän oli jo pari vuotta matkustellut Syyriassa ja tottunut käyttäytymään itämaalaisen tavoin sekä saavuttanut mainetta löytämällä Kuolleen meren ja Akaban lahden välisestä erämaasta Petran, ikivanhan hylätyn kalliokaupungin, joka vanhalla ajalla oli Palestiinan, Midianin ja Filistean kauppateitten solmukohta. Näillä retkillä hän muun muassa joutui rosvojen käsiin, jotka ryöstivät hänet typötyhjäksi; housut vain jätettiin miehelle jalkaan ja nekin tahtoi väkisin anastaa rosvopäällikön vaimo. Täällä Seetzenin töitä täydennettykään hän halusi tutustua Arabiaan ja varsinkin Mekan pyhillä paikoilla käyden saavuttaa »hadjin» arvon, voidakseen tämän pyhyyden turvissa tunkeutua Marokosta Saharan kautta Nigerin maihin. Vietettyään vielä kaksi vuotta Egyptissä ja Nubiassa hän köyhäksi Syyrialaiseksi kauppiaaksi puettuna matkusti Berberistä Suakiniin ja sieltä laivalla Punaisen meren poikki Djiddaan. Käytyään Taifissa, Mekan takaisessa ylämaassa, tapaamassa Mehemet Alia, joka otti hänet suosiollisesti vastaan, hän palasi Mekkaan pyhiinvaeltajain karavaania odottamaan. Kokoontuneiden oikeauskoisten keralla hän marraskuussa ja joulukuussa v. 1814 otti Mekassa osaa kaikkiin menoihin ja uskonharjoituksiin, vieläpä seuraavassa tammikuussa kävi Medinassakin, profeetan haudalla. Burckhardt oli heikko ja kivulloinen mies, sairastui Medinassa, eikä voinut palata Egyptiin maisin, kuten oli halunnut, tutkiakseen välillä el Hejrin paljon mainitut kalliotemppelit, jotka myöhemmin huomattiin nabatalaisten rakentamiksi ja samanlaisiksi kuin heidän pääkaupunkiosa Petrakin. Parannuttuaan hän Medinan satamasta Jambosta matkusti meritse Egyptiin ja kuoli v. 1817, ennenkuin ennätti lähteä Saharaan suunnittelemalleen suurelle löyöretkelle.

Burckhardt ei esiintynyt Arabiassa varsinaisena löytöretkeilijänä, mutta siitä huolimatta hänen työnsä siellä oli erinomaisen suuriarvoinen, sillä perinpohjaisuudessa häntä ei ole kukaan voittanut. Varsinkin hän oli ensimmäinen, joka on antanut tyhjentävän koruttoman kertomuksen Mekan ja Medinan pyhistä paikoista ja niihin liittyvistä uskonharjoituksista ja menoista. Harva matkustaja on jättänyt niin vähän tehtävää jälkeenpäin tuleville kuin hän, harva kirjoittanut suuremmalla asiantuntemuksella.

Burckhardt olisi mielellään matkustanut Mehemet Alin armeijan keralla sisämaan Nedjdiin, josta tiedot olivat hyvin vaillinaiset, sillä Abulfedan jälkeen oli vain eräs turkkilainen oppinut julkaissut wahhabilaisten kantamaasta tositietoihin perustuvan kertomuksen, mutta Napoleonin pako Elban saarelta pakotti Mehemet Alin palaamaan Egyptiin ja hänen poikansa teki wahhabilaisille edullisen rauhan ja palasi hänkin omalle maalleen.

Tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei Euroopan puolelta Egyptiä uhannut mikään vaara, Mehemet Ali keväällä v. 1816 varusti uuden armeijan ja lähetti vanhimman poikansa, julman, kavalan ja tarmokkaan Ibrahimin, jatkamaan Arabian valloitusta. Tälläkin retkellä oli mukana joitakuita eurooppalaisia, joitten arvon ja etevyyden Ibrahim hyvin käsitti, samoin kuin hänen isänsäkin. Ibrahim taivutti ensin etevimmät beduiinipäälliköt puolelleen ja alkoi sitten vähin erin tunkeutua yhä syvemmälle sisämaahan. Heinäkuussa 1817 hän, huonon johtajakykynsä vuoksi paljon väkeä menetettyään, valloitti Kasim maakunnan ensimmäisen kaupungin, jonka jälkeen muut suuremmat kaupungit antautuivat ja tie wahhabilaisten pääkaupunkiin Deraieen oli avoinna. Huhtikuussa 1818 alkoi tämän kaupungin piiritys. Muonavarain hankkiminen piirittäjille tuotti suuria vaikeuksia, vieläpä Ibrahimin armeija tulipalon kautta menetti kaikki ampumavaransakin, mutta hän piti kuitenkin puoliaan, kunnes Medinasta ennätettiin saada enemmän ampumatarpeita, ja syyskuun 9:ntenä Abdallahin, wahhabilatsten emirin, täytyi antautua. Mehemet Alin käskyn mukaisesti Ibrahim sitten alkoi hävittää Nedjdiä tulella ja miekalla, linnat revittiin, kaupunkien varustukset hävitettiin aina Omanin rajoja myöten, ja vasta kun wahhabilaisten ei enää luultu voivan toipua semmoiseen mahtiin, että he voisivat saada Mekan ja Medinan haltuunsa, lähti Ibrahim sotajoukkoineen paluumatkalle.

Intian brittiläiset vallanpitäjät olivat kauan halunneet saattaa Persian lahden rantamaat vaikutuspiiriinsä, ja luullen Egyptin aikovan pitää Sisä-Arabian pysyväisesti hallussaan, he Bombaysta lähettivät sotalaivan lahteen ja kapteeni G.F. Sadlierin brittiläisenä lähettiläänä onnittelemaan Ibrahimia Deraien valloituksen johdosta ja tarjoamaan hänelle apua wahhabilaisten lopulliseksi kukistamiseksi.

Sadlier Nedjdissä.

Kapteeni Sadlier tapasi Ismailin etuvartioita Kalifissa, Persian lahden rannalla, mutta pashan itsensä olinpaikasta ei ollut mitään varmaa tietoa; englantilaisella sotilaalla ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä etsimään häntä niemimaan sisäosista. Kun Ibrahim oli kutsunut etujoukkonsa palaamaan, niin oli luultavaa, että hän itsekin oli paluumatkalla. Egyptiläisen sotaväen keralla englantilainen kapteeni matkusti verraten turvallisesti, vaikka sekä maataviljelevä väestö että beduiiniheimot kaikkialla olivat ilmikapinassa. Sadlierilla oli hyvä tilaisuus tutustua egyptiläisten aikaansaamaan hävitykseen, hän kun kulki sekä Deraien että Nedjdin muitten tärkeimpien paikkain läpi. Kompassin ja kellon avuilla hän laati jotenkin tarkan »itinerarion» eli retkikartan koko Arabian niemimaan poikki. Ibrahim nimittäin kulki edellä, sitä myöden kuin Sadlier perässä ennätti, eikä Sadlier saanut häntä kiinni ennenkuin lähellä Medinaa. Pyhään kaupunkiin häntä ei laskettu.

Kapteeni Sadlier oli ensimmäinen eurooppalainen matkustaja, joka kulki Arabian niemimaan poikki, ja hänen retkikarttansa avulla voitiin melkolailla korjata Sisä-Arabian karttaa, vaikk'ei hän voinutkaan toimittaa havaintoja muuta kuin tiensä kahden puolen. Se diplomaattinen tehtävä, jota varten hänet oli lähetetty, epäonnistui täydelleen. Ibrahim ei ilman isänsä tietoa uskaltanut ryhtyä minkäänlaisiin välipuheihin Intian hallituksen kanssa.

Egyptiläisten poistuttua wahhabilaisuus jälleen alkoi elpyi ja sen pääkaupungiksi tuli el Riad, joka oli kappaleen matkaa idempänä hävitettyä Deraiea. Suojellakseen pyhiä kaupunkeja Egyptin täytyi jälleen v. 1824 ja v. 1836 lähettää sotajoukkoja sisämaahan ja viimeksimainitusta vuodesta alkaen Nedjdiä pidettiin miehitettynä kuusi vuotta.

Asir.

Eräässä toisessakin Arabian osassa maantuntemus levisi egyptiläisten sotaretkien kautta. Jemenin ja Hidjasin välinen alue, Asir, oli ainoa osa Arabiaa, josta Niebuhr ei kyselyilläkään voinut saada mitään tietoja, se kun oli arabeillekin tuntematon. Tämä alue oli ainoa osa Arabian rannikkoa, joka täydestä sydämestään kääntyi wahhabilaiseen oppiin. Nedjranin suuri keidas, joka on Asirin ja Jemenin välimailla, oli aikanaan ollut kollydarisen [Koliydarilaisten kesken neitsyt Mariaa palveltiin Jumalana ja naiset uhrasivat hänelle leipiä, josta lahko sai nimensä. Se oli laajalle levinnyt Thrakiassa, Skyytiassa ja Arabiassa.] kristillisen harhaopin pesäpaikkoja ja vastahakoisesti muhammedin oppiin käännyttyään suosinut sen iranilaisia opinsuuntaa, ja sama vaikutus oli levinnyt laajemmallekin, sekä Jemeniin, että varsinkin Asiriin, jonka vuoksi nämä maat oikeaoppisten egyptiläisten mielestä olivat uskolle pahennukseksi ja Asir sitä paitsi naapuruutensa vuoksi ainaisena vaarana Mekalle. Mehemet Ali teki Taifista käsin useita lyhyitä sotaretkiä Asiriin, jonka asukkaat kuitenkin puolustivat itseään sangen urhoollisesti. Jälkeen vuoden 1832 Asirin asukkaat alkoivat käydä niin vaarallisiksi Mekalle, että Mehemet Alin täytyi lähettää heitä vastaan 18,000 miehen armeija. Tällä retkellä oli mukana useita ranskalaisia, ja heidän keräämänsä tiedot ovat ainoat, mitä tästä maasta on tänäpäivänäkään olemassa. Jomard saattoi maanmiestensä tietojen nojalla julkaista Asirista kartan, joka pääpiirteissään lienee oikea. Ei ainoakaan eurooppalainen ole uskaltanut tunkeutua tähän vuorimaahan sen jälkeen kuin Mehemet Ali v. 1841 yhdentoista epäonnistuneen sotaretken jälkeen teki sen asukkaitten kanssa kunniattoman rauhan.

Asirissa on, samoin kuin Hedjasissa ja Jemenissäkin, ensin kapea kuiva ja karu rantalakeus, Tihamma, tämän takana jyrkkään kohoava rantavuoristo, joka oikeastaan on sisämaan ylängön reuna, ja sen takana vihdoin Persian lahtea kohti loivasti viettävä ylänkö. Asir kuuluu vielä monsuunien piiriin, jonka vuoksi ylämaassa sataa runsaasti ja itäiseltä rinteeltä lähtee paljon jokia Arabian sisämaata kohti. Jokilaaksot sen vuoksi ovat Hedjasiin verraten hedelmällisiä ja niissä viljellään sekä vehnää että taateleita, ynnä erinomaisen hienoa kahvia. Itsenäisyyttään tämän maan urheat asukkaat ovat puolustaneet turkkilaisiakin vastaan tähän päivään saakka. Asirinkin joet jonkun ajan virrattuaan ehtyivät kuiviksi jokilaaksoiksi, »vadeiksi», joissa vain rankkasateiden jälkeen on vettä pinnalla, maan sisässä sitä vastoin vuoden umpeensa. Asirin vadit laskevat kahteen suureen päävadiin eli kuivaan uomaan, Dauasiriin ja Ruminaan, jotka niemimaan poikki jatkuvat Persian lahteen saakka.

Arnaud Maribissa.

Jemeninkin tutkimus edistyi jonkun verran egyptiläisten sotaretkien kautta, koska eurooppalaisille kävi niiden johdosta mahdolliseksi tunkeutua sisämaahan. Mainitsemisen arvoinen on varsinkin Louis Arnaud, joka v. 1843, turkkilaisten keralla Sanaan päästyään, sieltä arabialaisen tuttavan avulla pääsi tunkeutumaan satakunnan kilometriä kauemmaksi maan sisään Maribiin, sabalaisten muinaiseen pääkaupunkiin. Retki oli hyvän vaarallinen, sillä heti Sanan takana vallitsi täydellinen nyrkkivalta ja beduiinirosvot tuon tuostakin pysäyttivät sen pienen kauppamatkueen, johon Arnaud eurooppalaisuuttaan salaten oli liittynyt. Tavattuaan ensimmäiset sabalaiset rauniot matkue laskeutui loivaa rinnettä laajalle vehmaalle lakeudelle, jonka läpi virtasi jokia itää ja etelää kohti, ja sieltä löytyi Maribin kuulu pato, perintätiedon mukaan Salomonin sabalaisen kuningattaren Balkiin rakentama. Arnaud löysi raunioista paljon kirjoituksia ja kuvanveistoksia, joita hänen beduiinisaattajansa ei tahtonut sallia hänen tutkia. Kylässä sherifi alussa otti hänet hyvin vastaan ja hän kuuli paljon mieltäkiinnittäviä asioita muun muassa huhun v. Wredestä, joka oli vähän ennen matkustellut Arabian eteläosassa, Hadramautissa, mutta sitten beduiinit alkoivat epäillä Arnaudia englantilaiseksi vakoojaksi. He eivät kuitenkaan tehneet hänelle väkivaltaa. Sherifin oma poika näytteli hänelle Maribin merkillisyyksiä ja hän sai palata kauppamatkueen keralla takaisin Sanaan. Arnaud toi tältä matkaltaan oppineelle Fresnelille, joka oli Ranskan konsulina Djiddassa, puolensataa himjarilaista kirjoitusta, ensimmäisen huomattavamman keräyksen, mitä Arabiasta oli siihen saakka saatu.

Egyptiläisten sotaretkien jälkeen oli Arabian poikki alue verraten hyvin tunnettua maata, joka lännestä oli leveämpi, itää kohti sitä vastoin kapenemistaan kapeni, mutta tämän vaajamaisen alueen kahden puolen oli suunnattoman laajalta aivan tuntematonta maata. Suurin osa siitä epäilemättä oli erämaata, se tiedettiin vanhoista arabialaisista auktoreista, mutta varmaan oli joukossa asuttujakin maita, kuten Etelä-Arabiassa Hadramaut, Genesiin Hazarmaveth, vanhain helleenien Adramytta ja Khadramotites, joka vanhastaan oli suitsutuksistaan maineessa, ynnä Oman, josta vain rannikko tunnettiin.

Englantilaiset Omanissa.

Englannin meriministeriön toimesta kartoitettiin Arabian rannat 1820-luvulla. Tässä työssä oli muun muassa osallisena luutnantti James Wellsted ja hänet Intian hallitus v. 1835 lähetti tutkimaan Omanin sisäosia, haluten tarkempia tietoja tästä maasta, jonka hallitsijan kanssa se oli tehnyt liiton. Niin pitkältä sisämaahan kuin Maskatin imamin valta ulottui, Wellsted siis sai matkustaa ja tutkia kenenkään häiritsemättä. Tunkeutuen Omanin eteläosasta sen rantavuoriston taa hän löysi pitkäveteisen, luodetta kohti kulkevan vadi Bethan, jonka keinotekoinen hedelmällisyys häntä hämmästytti. Asukkaat olivat kaivaneet lähdepaikkoihin toistakymmentä metriä syviä kaivoja, joiden pohjasta oli myötämaahan kaivettu maanalaisia kanavia veden juoksuttamiseksi kymmenen kilometrin päähän ja kauemmaksikin. Kanavaan oli aina määrätyn matkan päähän puhkaistu reikiä maanpinnasta, että niiden perkaajat saivat valoa ja ilmaa. Vesi ei maan alla juostessaan päässyt haihtumaan. Omanilaiset luultavasti olivat oppineet tämän rakennustaidon Persiasta, jonka kanssa Oman oli kauan ylläpitänyt läheistä yhteyttä.

Semedissä Wellsted tapasi erään maanmiehensä, joka oli tullut sinne rantavuoriston, Djebel Akhdarin poikki. Molemmat matkustajat ihailivat sitä paratiisia, joka tältä vuorelta juoksevalla vedellä oli saatu aikaan: »Onko tämä Arabiaa, me sanoimme, onko tämä se maa, jota tähän saakka olemme tottuneet pitämään erämaana? Edessämme on mailittain vihantia kenttiä viljoineen ja sokeriruoko-laihoineen; tiemme poikki juoksee puroja joka suuntaan ja asukkaitten onnellinen ja tyytyväinen ulkomuoto mitä parhaiten täydentää tätä hymyilevää kuvaa.» Suotakin tällä seudulla on, ja samat kasvit, pumpulipensas ja sokeriruoko, joihin Egyptin rikkaus meidän aikanamme perustuu, kasvoivat täällä hyvän yleisinä. Vuorimaassa kukkulat olivat kolkkoja ja paljaita, laaksot sitä vastoin erinomaisen hedelmällisiä. Niissä viljeltiin viiniä ja manteleita. Vuorimaan asukkaat olivat pakanoita ja aivan itsenäisiä. Yleensä ei Maskatin imamilla ollut rantavuoriston takana juuri mitään sanottavaa.

Kaukonäkö Dahnan hieta-aavikoille.

Wellsted kävi sitten kauempana lännessä suuren erämaan partaalla, uskaltamatta kuitenkaan siihen tunkeutua. Tältä puolelta ei kukaan ollut koskaan käynyt Dahnan hieta-aavikoilla. Wellsted näki sinne kuitenkin eräänä päivänä sangen kauas Djebel Akhdärin kukkuloilta. Silmän siintämättömiin oli vain aavoja lentohiekka-aavikoita, joille ei edes karkaistu beduiini uskaltanut lähteä. Ei ainoakaan kukkula, ei edes toisenlainen väri vilkastuttanut hietalakeuksien muuttumatonta toivotonta autiutta.

Kuumeeseen sairastuttuaan Wellsted sitten kulki Djebel Akhdarin poikki Maskatiin pitkin rosoisia laaksoja, joista eräässä virtasi kuusi metriä leveä, mereen saakka jaksava joki. Maskatista hän koetti matkustaa luodetta kohti Nedjdin sisäosiin, mutta ei tarvinnut siihen suuntaan kauaksikaan kulkea, ennenkuin vastassa oli 'wahhabilaisia, »pieniä miehiä, joilla ei ollut muuta pukua kuin vaate vyötäisillään», ja nämä pakottivat retkikunnan oikopäätä palaamaan takaisin. Töin tuskin Wellsted enää pääsi samaa tietä takaisin palaamaan. Tällä retkellä hän tutustui. Batina nimiseen rannikkomaakuntaan, joka hänen mielestään oli maailman taajimpaan asuttuja merenrantamia. Tästä hämmästyttävän viljavasta maasta vietiin ulkomaille indigoa, sokeria ja taateleita. Ennen poislähtöään hän vielä tutki Ras-el-Djebel vuoristoa, joka pohjoista kohti tunkeutuen pistää kauas Ormus salmeen ja päättyy ammoin kuuluun, mahtavaan Musandam nimiseen vuoriniemeen. Tuskin oli Wellsted maasta poistunut, kun wahhabilaiset tekivät Omanin hedelmällisiin keidasseutuihin ryöstöretken.

V. 1876 eversti Miles jatkoi Wellstedin työtä Omanissa, mutta kauas sisämaahan ei hänkään päässyt tunkeutumaan, ennenkuin ääretön hiekkameri ylipääsemättömänä pakotti hänetkin palaamaan.

Wellsted oli yrittänyt tunkeutua Hadramautin sisäosiin, ennenkuin alkoi työnsä Omanissa. Cruttendenin, »Palinuruksen» merimittausretkikuntaan kuuluvan upseerin keralla hän oli etelärannalta noussut kappaleen matkaa sisämaahan ja löytänyt Nakab-el-Hadjarin rauniot himjarilaisaikaisine kivikirjoituksineen, mutta kun hän v. 1835 aikoi Asirista käsin pyrkiä Hadramautin sisäosiin, saapui tieto egyptiläisten siellä kärsimästä suuresta tappiosta ja hänen oli jättäminen matkansa sikseen. Omanistakin käsin hän yritti päästä Hadramautin salaperäisiin sisäosiin, mutta sen esti Dahnan eli Ruba-el-Khalin suunnaton hietameri.

Hadramaut.

Vanhastaan Hadramaut oli tunnettu Arabian niemimaan pääosiin kuuluvaksi, ja kun se oli nykyaikoihin säilyttänyt ikivanhan nimensä, niin toivottiin siellä säilyneen muinaisilta mahtiajoilta kirjoituksiakin ja raunioita. Toivottiin sen tutkimuksen selittävän muinaisen Arabian historiaa aina Ofirin aikoihin saakka, jolloin Arabian yhteys Intiaan lienee alkanut, Elämin katkaistua Babylonilta sinne tien. Nakab-el-Hadjar, joka oli noin 90 kilometrin päässä merenrannasta, oli huomattu ihmeteltävän suurenmoiseksi rauniokaupungiksi kymmenen metriä korkeine marmorimuurineen ja neliskulmaisine tornineen ja 20 senttiä korkeine kivikirjoituksineen, sortuneine temppeleineen. Löydetyt kirjoitukset olivat ensimmäinen varma todistus siitä, että Arabian sivistyksen mahtiajoilta oli säilynyt himjarilaisia kirjoituksia. Nykyään niitä tunnetaan tuhansia ja ne ovat luoneet arvaamattoman paljon valoa niemimaan vanhaan historiaan.

[Himjarilaiset asuivat Arabian lounaiskulmauksessa. V:n 115 vaiheilla e.Kr. he laskivat Saban valtansa alaiseksi ja heidän hallitsijansa nimittivät itseään »Saban ja Raidanin kuninkaiksi». Himjarilainen valtakunta oli voimassa vuoden 300 vaiheille j.Kr., jolloin abessinialaiset sen kukistivat.]

Hadramaut oli monestakin syystä pysynyt muulle maailmalle tuntemattomana, vaikka olikin niin suuren laivareitin ääressä. Maakunnan keskusta ja tärkein osa on pitkä vadi eli jokilaakso, joka kapean korkean erämaa-ylängön takana juoksee 800 kilometriä melkein yhdensuuntaisesti meren kanssa, lopulta karuna erämaana, koska sen vesi ylempänä käytetään niin tarkkaan maan kasteluun, ettei suupuoleen riitä mitään. Luonnon eristämänä muusta Arabiasta, mutta meritse yhteydessä muun muhamettilaisen maailman kanssa Hadramaut, toisin kuin muu Arabia, on pysynyt jyrkästi oikeaoppisen muhamettilaisuuden kannalla ja säilyttänyt jyrkkää suvaitsemattomuutta kristittyjä kohtaan, osaksi ehkä siitäkin syystä, että sen asukkaat taajoilla Intian matkoillaan ovat tulleet huomaamaan orjuuden lakkautuksen olevan ensimmäisen seurauksen kosketuksesta valkoisten kanssa. Hadramautissa pidetään hyvin paljon orjia, joiden työhön suureksi osaksi perustuukin maan varallisuus. Englantilaisten anastettua Adenin, Hadramautin asukkaat alkoivat vielä entistä kateellisemmin vartioida, ettei ulkomaalaisia päässyt heidän maahansa tunkeutumaan.

v. Wrede Hadramautissa.

Heidän valppautensa ei kuitenkaan ollut eurooppalaisen yritteliäisyyden tasalla. Eräs baierilainen sotilas, Adolf von Wrede, joka Kreikassa kuningas Oton palveluksessa ja sitten Egyptissä oli tutustunut Itämaiden oloihin, päätti koettaa, voisiko Hadramautiin tunkeutua muhamettilaisena, kuten Wellsted oli väittänyt, ja saapui sitä varten Adeniin v. 1843. Purjehdittuaan sieltä Mokallaan, Hadramautin rannalle, hän viidentoista beduiinin seurassa alkoi sisämaan matkansa, tekosyynä pyhiinvaellus Hud nimisen pyhimyksen haudalle, jonka tiedettiin olevan Hadramautissa. Tie kulki aution, loivasti kohoavan rantavyöhykkeen poikki ylämaan reunalle ja tämän päällä aution ylängön poikki, jolla ei ollut asukkaita, mutta tien vieressä kuitenkin vesisäiliöitä matkustavia varten. Yhdeksäntenä päivänä tultiin mahtavan rotkolaakson partaalle ja sen pohjalla näkyi paljon kyliä ja laajoja taatelilehtoja. Tämä oli vadi Doan, varsinaisen vadi Hadramautin etelänpuolisia syrjälaaksoja, jonka rikkaudesta ja hedelmällisyydestä Niebuhr oli Jemenissä kuullut. Wreden osaksi tuli Khoraiben kylässä hyvä vastaanotto ja hänen sallittiin mielihyvällä jatkaa matkaa länttä ja pohjoista kohti. Löydettyään vadi Ubbmessa uuden himjarilaisen kirjoituksen, hän saavutti meren rannan, mutta pakotettiin sieltä kääntymään takaisin Khoraibeen, voimatta käydä Nakabissa jatkamassa Wellstedin työtä. Khoraibesta Wrede nyt kulki ylängön poikki vadi Doanin rinnakkaislaaksoon tavaten siellä sheikin, joka oli käynyt Intiassa, osasi englannin kieltä ja omisti Scott'in »Napoleonin». Tämä maailmaa nähnyt mies älysi kyllä, että matkustaja oli eurooppalainen, mutta ei kuitenkaan ilmiantanut häntä. Wrede sai jatkaa matkaa, kunnes tuli Hadramautin päälaakson yläosaan, nousi siitä jälleen ylängölle ja saapui Sawan kylään, jonka asukkaat keräsivät ja möivät erämaan suolaa. Heiltä hän kuuli, että hietaerämaa, jonka nimi siellä oli Bahr es-Safi oli vain päivän matkan päässä, ja lähti beduiineineen sitä katsomaan. Hiekkanietokset kohosivat korkealle vielä ylängönkin pinnasta. Niiden keskellä oli valkoisia täpliä, joiden hiekan beduiinit sanoivat olevan niin hienoa, että kaikki raskaat kappaleet upposivat siihen. Varustettuna kuusikymmentä syltä pitkällä luotirihmalla Wrede lähestyi erästä valkoista täplää. »Lähestyin sen reunaa ylen varovasti tutkiakseni hietaa, joka oli melkein näkymättömän hienoa pölyä, ja nakkasin siihen luotirihmani niin kauas kuin suinkin. Se upposi paikalla, alussa nopeammin, sitten yhä verkallisemmin ja viiden minuutin kuluttua rihman pääkin katosi tähän kaikkinielevään hautaan.»

Palattuaan vadi Doaniin pyhiinvaeltajamme vihdoinkin lähti hakemaan Hudin hautaa, mutta hänen hitautensa oli herättänyt epäluuloa ja eräässä kylässä markkinakansa kävi hänen kimppuunsa, pakottaen sheikin ottamaan hänet vangiksi englantilaisena vakoojana. Menetettyään enimmän osan muistiinpanoistaan ja tavaroistaan v. Wrede kuitenkin pääsi vapaaksi, mutta hänen täytyi nyt palata oikopäätä Mokallaan.

v. Wreden retki herätti mitä suurinta huomiota, mutta kun kuulu Humboldt väitti hänen kertomustaan hietaerämaasta valheelliseksi, niin v. Wreden koko matka joutui epäilyksen alaiseksi ja tästä hän niin loukkaantui, ettei julkaissut mitään matkakertomusta, vaan lähti Amerikkaan, jossa hän v:n 1860 vaiheilla lienee tehnyt itsemurhan. v. Wreden päiväkirjan julkaisi kuitenkin myöhemmin paroni H. v. Maltzan, joka v. 1860 oli salapuvussa käynyt Mekassa, v. Wreden matkan todellisuutta ei käy epäileminen ja kaikki Arabian matkustajat myöntävät hänen matkakertomuksensakin oikeaksi. Paras todistus siitä on eräs mestarillinen kertomus Hadramautista, jonka Van den Berg v. 1886 laati sieltä Jaavaan muuttaneitten siirtolaisten tietojen mukaan. Näistä moni oli ollut läsnä siinä tilaisuudessa, kun v. Wrede vangittiin.

Shammar.

Viimeiseksi eurooppalaiset tutkijat tunkeutuivat siihen osaan Arabiaa, joka on maanosaamme lähinnä. Kauan oli tosin tietty, että Syyrian kovan aron eteläpuolella oli vyöhyke hieta-aavikoita ja tämän eteläpuolella urhoollinen karkaistu beduiiniheimo, shammar nimeltään, joka asui Nedjdiin kuuluvassa vuorimaassa. Joitakuita asutuskeskuksiakin tiedettiin nimeltä. Asukkaat olivat olleet epäjumalanpalvelijoita, kunnes Bagdadista ja Basrasta tulevat pyhiinvaeltajat olivat ruvenneet heidän maansa kautta matkustamaan. Faid, Shammarin pääkaupunki, oli anivarhaisista ajoista saakka ollut puolimatkan asema, johon pyhiinvaeltajat saattoivat jättää osan matkatavaroistaan hyvään talteen, kunnes olivat palanneet Mekasta. Vielä paljon varhaisemmin Shammarin kautta lienee kulkenut kauppareitti Petrasta Gerrhaan, kaldealaisten pakolaisten Persian lahden rannalle rakentamaan suolakaupunkiin, josta Strabon kertoo. Shammarin nykyinen pääpaikka Hail on ehkä Ptolemaioon Aine; hänen mainitsemansa Salma on nimenä säilynyt Djebel Selma vuoressa.

Nedjdin ainaisten sisällisten taisteluitten vuoksi karavaanitiet kuitenkin olivat uudella ajalla käyttämättä ja vesisäiliöt ja matkustajamajat, joita Harun-ar-Rashidin hurskas puoliso oli rakentanut Mekan tien varteen, olivat saaneet rappeutua. Kun wahhabilaiset kohosivat Sisä-Arabiassa mahtiin, parani turvallisuus jonkun verran, niin että Seetzen v. 1808 saattoi lähettää Jerusalemista palveluksessaan olevan syyrialaisen Djaufiin eli Djofiin, joka oli Syyrian viimeinen tai Arabian ensimmäinen keidas. Djofista, Ptolemaioon Dumaethasta, joka aikanaan oli roomalaisten äärimmäinen etuvarustus näillä kulmilla, Seetzenin palvelija väitti tunkeutuneensa Nefudin hietaerämaan poikki, jossa hän näki valkoisia lehmiä (antilooppeja) ja hietanietoksia, korkealle vuorelle, joka hänen mielestään veti Libanonille vertoja. Tämä vuori oli Shammarin Djebel Adja. Siinä kaikki, mitä tästä Arabian osasta tiedettiin ennen egyptiläisten retkeä.

Shammar pysyi egyptiläisten sotiessa wahhabilaisia vastaan puolueettomana, mikä ei kuitenkaan estänyt Ibrahimia valloittamasta sen pääkaupunkia Hailia.

Shammar kuitenkin pian vapautui ja tunnusti sen jälkeen vain nimellisesti Riadin emirin Feisalin yliherruutta, joka vuorostaan oli Egyptin vasalli. Shammaria hallitsivat sen oma emiri Äbdallah Ibn Rashid ja varsinkin hänen poikansa Talul niin viisaasti ja tarmokkaasti, että siitä heidän aikanaan tuli mallivaltio, jossa vallitsi järjestys ja turvallisuus ja monenlainen toimeliaisuus. Tämän vallan kehittyminen herätti Egyptin huomiota, niin että sen varakuningas v. 1845 päätti lähettää salaisen asiamiehen ottamaan siitä selkoa. Semmoisella asialla väittävät englantilaiset auktorit Yrjö Aukusti Wallinin lähteneen ensimmäiselle Arabian matkalle, vaikka muka nimellisesti hevosia ostamaan. »Mutta olipa hänen asiansa mikä tahansa», lausuu Hogarth, »Wallin kuitenkin kaikitenkin oli kaikkein kyvykkäimpiä eurooppalaisia, mitä milloinkaan on Arabian mantereelle jalkansa astunut, ja ainoastaan Seetzen ja Burckhardt olivat ehkä yhtä pätevin tehtäväänsä kuin hän».

Yrjö Aukusti Wallin.

»Hänessä näemme», jatkaa mainittu muinaistutkija, »ehkä ensi kerran Arabian löytöhistoriassa tieteellisen tutkijan parasta uudenaikaista laatua, joka perin pohjin valmistuneena ei aikonut jättää mitään tehtävää niille, jotka hänen jälkeensä tulisivat. Hän näyttää täydellisesti onnistuneen itämaalaisena esiintyessään; mutta tämä ei mitenkään estänyt häntä tekemästä havaintoja maisemista ja ihmisistä, jotka häntä ympäröivät; ja hänen matkakertomuksensa tarkkuus pienimpiäkin seikkoja myöden, joka on ilmeinen myöhempien matkustajien selontekoihin verratessa, viittaa siihen, että hän häiritsemättä kirjoitti sangen runsaat muistiinpanot, paitsi uskonvimmaisten persialaisten pyhiinvaeltajain keralla pyhiin kaupunkeihin matkustaessaan».

Wallin oli todella hyvin valmistunut vaikeaan tehtäväänsä, kuten hänen elämäkertansa kirjoittajat yksimielisesti myöntävät, ja lisäksi rohkeutensa, neuvokkaisuutensa ja järjen ja sydämen kunnon kautta harvinaisen kykenevä suuria aikaansaamaan. Hän ei tuntenut ainoastaan arabian kieltä ja kirjallisuutta, vaan oli myös opinnoitten ja oman kokemuksensa kautta perehtynyt itämaalaiseen yhteiskuntaan, sen käsityksiin ja tapoihin. Saavuttuaan lopulla vuotta 1843 Egyptiin hän katkaisi melkein kaikki siteet länsimaisen yhteiskunnan kanssa ja saavutti jokapäiväisen harjoituksen kautta niin täydellisen arabialaisen käytöstavan, että häntä oli perin vaikea muuksi tuntea muhamettilaisen pukunsa ja puheenpartensa alta. Mutta sitä varten pitikin hyvin tarpeen se pitkä aika, minkä hän Egyptissä viipyi, vaikka se tapahtuikin vasten hänen tahtoansa. Vasta huhtikuussa 1845 Wallin vihdoin pääsi lähtemään Kairosta ensimmäiselle Arabian matkalleen.

Wallinin ensimmäinen matka.

Hän lähti Kairosta huhtikuun 11 p. 1845 ja matkusti aluksi Suezin kannaksen ja Sinain niemimaan kannan poikki Ma'an kaupunkiin, joka on Kuolleen meren eteläpuolella lähellä Petraa, ja sieltä edelleen Tafile nimiseen erämaanpaikkaan, joka on Kuolleen meren kaakkoispuolella. Sieltä hän suuntasi suoraan itään, kulkeakseen Syyrian erämaan eli Hammadan poikki Djofiin eli al Gofiin. Kameelilla ratsastaminen miellytti häntä suuresti, samoin mahtava erämaakin, ainaisesta yksitoikkoisuudestaan huolimatta. Päivät olivat kuumat, yöt sitä vastoin jotenkin kylmät, niin että Wallin mielestään kärsi enemmän vilusta kuin kuumuudesta. Muutoin uni pehmeässä hiekassa — missä sitä oli — ihanan säteilevän tähtitaivaan alla tuntui hänestä erinomaisen viihdyttävältä. Pitkin matkaa matkustajamme poikkesi beduiinien leireihin, viipyen niissä päiviä. Erämaan pojat ottivat hänet vieraanvaraisesti vastaan ja Wallin puolestaan harjoitti lääkärinammattia ahkerasti, lisäten vaikutusta loitsuilla ja manauksilla, missä lääkärintalo ei auttanut. »Alussa beduiinit olivat hyvin röyhkeitä vaatimuksissaan, mutta minäpäs pian opetin heille toiset tavat», lausuu Wallin, »sillä vanhojen ja nuorien, etevimmän sheikin ja kurjimman muijankin täytyi kauniisti tulla luokseni ja partaani kosketettuaan suudella sormiaan.» Varsinkin naiset olivat usein lääkärin tarpeessa ja seurustelivat hänen kanssaan arkailematta. Varsinainen Hammada, jossa ei kahdeksaan päivään tavattu ainoatakaan luotua olentoa, paitsi joskus gaselli, jänis tai pikkulintu, oli Wallinin mielestä kovin mieltä masentava, »kova, kuiva, pienien kiviliuskareiden peittämä aavikko», hän kertoo, »vihannuutta ei missään, ei sammalta eikä hietaakaan. Vuoret, joita kohoo kaikkialla, ovat ihan paljaat ja hohtavat päivänpaisteessa niinkuin itse maakin, mikä valkoiselle, mikä punaiselle, mikä mustalle». Kangastuksiakin hän tällä taipaleella sai ihailla ja tuntea niiden tuottaman pettymyksen. Hammadassa oli kuitenkin syvennys, hietainen Vadi Sirhan, jossa olivat Weisitin lähteet. Sieltä oli vielä neljänkymmenen päivän matka Djofiin, jonne Wallin saapui toukokuun 25:ntenä. Erämaamatkan jälkeen tämä keidas pyöreässä laaksossaan ihanine palmulehtoineen ja hedelmäpuistoineen tietenkin miellytti matkustajaa sitä enemmän, kun kahden puolen oli niin kamalat erämaat. Wallin viipyi siellä neljättä kuukautta, asuen enimmän osan ajasta erään sairaan beduiinipäällikön luona, jota hän hoiti kuukauden, ja tutustuen toiseen sheikkiin, joka kuului wahhabilaisiin.

Elokuun viimeisinä päivinä Abdulwali, s.o. Herran palvelija, lähti jatkamaan matkaansa Shammariin, kulkien nyt Nufudin hiekka-aavikon poikki. Matkalla Shammar heimoon kuuluvat beduiinit kävivät sen pienen retkikunnan kimppuun, johon Wallin kuului, mutta kun mukana oli eräs heimon vaimo ja retkikunta siis oli heimon suojeluksen alainen, niin Abdulwall sai viittansa takaisin ja matkueen sheikki kameelinsa. Hieta-aavikoilla loppui vesi, mutta vastaan tulleet beduiinit opastivat matkueen Djubbeen, pieneen erämaan koskelliseen keitaaseen, jossa Wallin viipyi kaksitoista päivää, kopioiden eräällä läheisellä vuorella muutamia kufilaisia kirjoituksia ja tuoden tiedon kalliopiirustuksista, joita sittemmin saksalainen Euting kävi matkallaan katsomassa. Wallin oli matkallaan saanut sen vaikutuksen, että Arabian niemimaa oli kaiken aikaa Syyriasta alkaen alennut etelää ja kaakkoa kohti, mutta erehtyi; niemimaa alenee koillista kohti.

Nefudin hiekka vaihtui sitten aivan äkkiä rapautuneeksi graniitiksi, palmulehtoja alkoi olla tuon tuostakin ja edessä päin kohosivat Djebel Adjan ja Djebel Selman pensaiden verhoamat suolaiset ja karut graniittikukkulat, yksinäisinä ja harmaina. Wallin antoi näistä molemmista vuorista ensimmäisen ja vielä tähän päivään saakka tarkimman kertomuksen, tehden samalla selkoa keinotekoisista maankastelu-laitoksista, joilla niille satava vesi johdetaan tasangolle, viljavainioille ja puutarhoihin. Kuljettuaan Djebel Adjan poikki ja huomattuaan, ettei sitä korkeutensa puolesta suinkaan voinut Libanoniin verrata, Wallin syysk. 21 p. saapui Shammarin pääkaupunkiin Hailiin, jossa emiri Abdallah Ibn ar Rashid asui. Tämän siistin ja hyvin rakennetun kaupungin varallisuus ja toimelias väestö, sen avoimet täydet markkinat, turvallisuus ja tyytyväisyys herättivät Wallinin ihmettelyä. Vaikka Abdallah oli hallinnut Shammaria vasta kymmenen vuotta, saattoi vuoristoissakin, jotka ennen olivat olleet niin vaarallisia, liikkua hyvässä turvassa. Ruhtinaallista vieraanvaraisuutta osoitettiin joka päivä hänen talossaan ja hänen avoimessa neuvostossaan jaettiin patriarkallista oikeutta koko pohjoiselle Sisä-Arabialle. »Mahti ja varallisuus eivät yksin hankkineet Abdallahille tätä suurta arvovaltaa arabialaisten kesken», lausuu Wallin, »paljon enemmän se johtui hänen persoonallisista ominaisuuksistaan, urheudestaan ja miehuullisuudestaan, jyrkästä oikeamielisyydestään, joka usein kallistui ankaruuteen, ehdottomasta sanansa ja lupauksensa pitämisestä — hänen ei tiedetty koskaan niitä rikkoneen — ja ennen kaikkea hänen verrattomasta vieraanvaraisuudestaan ja hyväntahtoisuudestaan köyhiä kohtaan, joista ei kukaan, kuten hyvin tiedettiin, ollut milloinkaan lähtenyt hänen oveltaan apua saamatta. Abdallah omisti suurimmassa määrässä nämä hyveet, parhaat, mitä beduiinilla voi olla.»

Wallin vuokrasi itselleen Hailissa huoneen, joka oli kauniissa puutarhassa, asuen siinä erään persialaisen munkin keralla kaksi kuukautta. Djofissa hänen oli täytynyt tyytyä paljaisiin taateleihin, jotka herkullisuudestaan huolimatta kuitenkin olivat yksitoikkoista ruokaa, mutta Hailissa hän sai kaikenlaisia vihanneksia ja lampaanlihaa, niin että hän ravinnonkin puolesta viihtyi siellä erittäin hyvin. Kaupunkilaisten suosion hän saavutti siihen määrään, että moni heistä kehoitti häntä sinne jäämään ja eräs Nedjdin kuuluimmista runoilijoista tarjosi hänelle kauniin viidentoista vuotiaan tyttärensä vaimoksi, mutta »Herra soi toisin».

Wallin tutki tarkemmin kuin kukaan hänen jälkeensä tullut Djebel Shammarin väestöä ja sen sukujuuria, joka hänelle kävi mahdolliseksi Arabian vanhan kirjallisuuden ja perintätiedon tuntemisen kautta. Shammarin väestö kuitenkin eroaa Arabian muitten keitaitten asukkaista siinä, että kaupunkilaisetkin ja maanviljelijät siellä ovat säilyttäneet beduiinilaiset käsityksensä, jota vastoin muualla Arabiassa paimentolaisten ja vakiintuneen väestön välillä on jyrkkä ero. Hailin emirikin vietti yhä suuren osan vuodesta mustassa beduiiniteltassaan aito paimentolaiseen tapaan. Täten hänen olikin mahdollinen pakottaa beduiiniheimot järjestykseen ja lainkuuliaisuuteen.

Wallin oli aikonut matkustaa Hailista Nedjdin kautta Persian lahden rannalle, mutta edessäpäin vallitseva sotatila pakotti hänet, jossain määrin vastoin tahtoaan, liittymään persialaisiin pyhiinvaeltajiin ja käymään heidän kerallaan Medinassa ja Mekassa. Karavaaniin kuului 1,500 kameelia ja se kulki suoraan Medinaan tietä, jota ei kukaan eurooppalainen ole sen jälkeen matkustanut. Sitä suurempi vahinko oli, ettei Wallin julkaissut pyhiinvaellusretkestään mitään tarkempaa tietoa; luultavasti hänen oli mahdoton tehdä muistiinpanoja. Hailista Medinaan oli 85 tunnin matka. 39 tunnin kuluttua Djebel Adja oikealla kädellä vaipui taivaanrannan alle. Osoitettuaan Medinassa kunnioitusta profeetan haudalle Wallin samoin kuin muutkin pyhiinvaeltajat pukeutui alihramiin, 10 kyynärän pituiseen palttinan kappaleeseen, josta osa kiedottiin vyötäisille, loput kaulan ympäri ja hartioille; tämän kevyen puvun ohessa ei sallittu muita vaatteita, ei edes päähinettä eikä kenkiä. Mekassa hän neljän Hailin miehen ja kahden naisen keralla asui kurjassa olkimajassa, ollen mukana kaikissa niissä juhlamenoissa, jotka pyhiinvaeltajain oli läpikäytävä hadjin arvon saadakseen. Näistä menoista hän ei kuitenkaan ole kertonut mitään, mitä ei jo ennen varsinkin Burckhardtin kertomuksesta olisi tietty. Mekka ei häntä ensinkään miellyttänyt. Juhlamenot hänestä tuntuivat tyhjiltä ja taikauskoisilta, elämä siveettömältä, kaupungin siivottomuus ja tuhansien teurasuhrien haju herättivät hänessä inhoa. Ja luultavasti valepuvussa esiintyminen ja teeskentely täällä rasittivat häntä vielä tavallista enemmän. Varmaan hän tunsi sanomatonta huojennusta päästessään marraskuun 15:ntenä lähtemään Mekasta Djiddaan, jonne hän saapui repaleisena ja melkein rahattomana. Djiddassa hänellä kuitenkin oli Kairosta sinne lähettämiään rahoja. Mutta vasta tammikuun 8:ntena v. 1846 hän saattoi jatkaa Djiddasta matkaa kannettomalla arabialaisella rannikkopurrella, jota kaksi suurta kolmikulmaista purjetta veti ja joka tuulessa kallisteli niin pahasti, että Wallin joka hetki pelkäsi sen kaatuvan. Laivalla oli paljon muita pyhiinvaeltajia ja muutamia Mekan sheikkejä, jotka eivät koskaan kiroamatta maininneet kristityn nimeä. Purjehdus Sueziin kesti kaksi kuukautta ja Wallin oli kovin uupunut, kun hän vihdoin sai astua jalkansa Egyptin mantereelle.

Wallinin toinen matka.

Postinkulun hitauden vuoksi kului lähes pari vuotta, ennenkuin Wallin saattoi palata Arabiaan. Välillä hän teki matkan Sinain niemen luostareihin, Jerusalemiin ja Damaskoon, palaten höyrylaivalla Beirutista Egyptiin. Sinne tultuaan hän sai kuulla, että rahakysymys oli kotimaassa tullut ratkaistuksi suotuisaan suuntaan, mutta kun vuodenaika oli sopimaton erämaan matkaan ja hän lisäksi sairastui, pääsi hän vasta joulukuun 14:ntenä 1847 uudelleen lähtemään Kairosta.

Wallin oli aikonut uudella Arabian matkallaan kulkea ensin Jerusalemin ja Damaskon kautta Bagdadiin ja Basraan ja tunkeutua Arabian sisäosiin siltä puolelta, koska kaikkia Egyptistä tulevia Arabiassa epäiltiin. Hasan maakunnasta, Persian lahden rannalta, hän oli, kapteeni Sadlierin tavoin, aikonut matkustaa Nedjdiin, wahhabilaisten päämaahan, ja sieltä tunkeutua, jos suinkin mahdollista, suuren hietaerämaan poikki Mahraan, joka on Hadramautin jatkona Arabian etelärannalla. Ellei se olisi mahdollista, olisi hän palannut Basraan, kulkenut meritse Maskatiin, sieltä Mahraan ja Mahrasta »Akhafia vuoritasangon» poikki Jemenin Sanaan, täydentääkseen Arnaudin ja v. Wreden tutkimuksia. Sanasta hän aikoi kulkea Nedjdin pääkaupunkiin Riadiin vadi Dauasiria pitkin ja edelleen pyhiinvaeltajain tietä Hedjasiin.

Tämä suurenmoinen matkasuunnitelma oli hänen kuitenkin täytynyt muuttaa ja pyrkiä Riadiin ja Mahraan oikoisempia teitä. Hän matkusti ensin Suezin kautta Sinain niemen länsirannalle, aikoen siellä nousta laivaan, mutta kun sitä ei saapunut, kulki hän arabialaisella purrella meren poikki Muelehiin, Midianin rannalle, josta hän, pari viikkoa sairastettuaan, helmikuussa 1848 jatkoi matkaa sisämaahan. Rannikko oli jo ennen tutkittu, mutta sisämaa oli aivan tuntematon.

Matkalla Tebukiin, vanhaan kylään, joka oli Syyriasta tulevan karavaanitien läheisyydessä, hän kulki »tasaisten mustain kivikenttäin poikki, joiden läpi siellä täällä kohosi keilamaisia kallioita. Näiden kallioiden juurella »maassa oli vahvalta mustia, huokoisia, omituisen kevyitä kiviä». Vuoristot itse olivat punaista hietakiveä, mutta niiden sivut ja harjanteet olivat niin vahvalta näiden mustien jäännöksien peitossa, että alla olevan punaisen värin muka huomasi vain tarkan tutkimuksen jälkeen. Wallin arveli mainitun mustan värin johtuneen siitä, että hietakiven sisältämä rautaoksidi oli ilmakehästä enemmän happea otettuaan muuttunut mustaksi peroksidiksi. Siitä muka sai selityksensä, että ne olivat niin tuhkan näköisiä. Tuhkan näköisiä ne kyllä tosiaan ovatkin, sillä ne ovat — laavaa! Samanlaisia laavakenttiä on tavattu pitkin Punaisen meren vajontasyvänteen itäreunaa ja Kuolleen meren ja Jordanin laakson itäreuna aina Damaskon seuduille saakka.

Huhtikuun 19:ntenä Wallin jälleen saapui Shammar heimon rajoille Teiman keitaaseen, jossa ei vielä kukaan eurooppalainen ollut käynyt, vaikka se kirjallisuudesta oli hyvin tunnettu. Keidas palmulehtoineen oli melkein kokonaan Nefudin ympäröimä ja sai maankasteluun tarvittavan vetensä kautta Arabian kuuluisasta lähteestä. Vehnänkin viljelemiseen siitä riitti vettä. Teimassa Wallinia pidettiin Egyptin asiamiehenä, jonka luultiin lähteneen Nedjdiin hevosia ostamaan. Hän tapasi siellä joukon Nedjdin emirin Feisalin miehiä, jotka olivat paluumatkalla Egyptistä, sinne hevosia vietyään. Wallin pyrki heidän seuraansa, hän kun juuri oli matkalla emirin pääkaupunkiin Riadiin, eikä sitä kielletty, koska Wallin muka oli heille tuttu mies. Hailissa, Shammarin pääkaupungissa, hän kuitenkin erosi Feisalin miehistä, koska tämä kuului pareillaan olevan sotaretkellä, jääden itse Hailiin hoitamaan erästä sairasta sheikkiä. Eräs nuori mies, jonka tuttavuutta Wallin oli tehnyt edellisellä matkallaan, lähetti hänelle nyt hänen isäntänsä kautta seuraavan neuvon: »Kiellä häntä menemästä Feisalin luo, sillä hän ja hänen kansansa epäilevät jokaista, joka tulee Egyptistä, Hänellä sitä paitsi ei ole mitään tekemistä siellä, ja olen varma siitä, että hänet siellä surmataan joko miekalla tai myrkyllä. Sano hänelle viimein, että me tiedämme hänen olevan kristityn. Mutta hän on kunnon mies, ja sen tähden me häntä kunnioitamme ja siksi lähetän hänelle tämän ystävällisen neuvon.»

Tämä tapaus muutti kokonaan Wallinin matkasuunnitelman. Lähteä näine tietoineen Nedjdiin olisi ollut lähteä tietoisesti suoraan surman suuhun. Kauan mietittyään Wallin päätti lähteä suorinta tietä Bagdadiin. Tosin hän oli Hailissa hyvässä turvassa, vaikka vanha Abdallah emiri olikin kuollut ja hänen poikansa Talal veljensä keralla hallitsi maata, mutta siellä hän jo oli työnsä tehnyt ja tuskinpa hänen olisi ollut viisasta Punaiselle merellekään palata, kun hänet ehkä laajemmaltakin tunnettiin kristityksi. Yhtyen viiteen Shammarin mieheen, jotka lähtivät Meshed Aliin, Eufratin rannalle, riissiä ostamaan, Wallin kesäkuun 7:ntenä keskellä kesähelteitä lähti matkaan. Tie kulki lännempänä persialaisten pyhiinvaeltajain reittiä, sillä kun oli vähemmän pelkoa rosvoista. Kun oli kuljettu Nefud erämaan kulmauksen poikki, saavuttiin parin päivän kuluttua kovemmalle maalle, jossa kesälläkin oli rotkojen pohjalla vettä. Neljäntenä päivänä Shammarin miehet »ottivat pohjantähden silmäkulmiensa väliin» ja kulkivat siihen suuntaan suorinta tietä yli sorakumpujen, kunnes kesäkuun 5:ntenä Alin haudan kullattu kupoli kohosi näkyviin. Vaikka Wallin oli kovin uupunut, täytyi hänen kuitenkin neljän päivän kuluttua lähteä Meshed Alista. Osaksi maata, osaksi jokea kulkien hän juhannuspäivänä saapui Bagdadiin, jossa hän sairastui ankaraan kuumeeseen. Matkan epäonnistuminen ja rahanpuute lisäksi masensivat kovin hänen mieltään, ja turhaan hän kolme kuukautta odotti kirjettä sekä Kairosta että Suomesta. Niin ollen hän ei voinut jatkaa matkaa Omaniin, vaan päätti käydä Persiassa, voidakseen sieltä palattuaan jälleen poiketa Bagdadiin kirjeitään tiedustelemaan.

Mekasta palaavain pyhiinvaeltajain seurassa matkustaen Wallin kulki Sagros vuorien poikki Ispahaniin, sieltä Shirasiin ja vihdoin lumisten solien poikki joulukuun jälkipuoliskolla Bushiriin Persian lahden rannalle, josta hän purjelaivalla vaarallisen merimatkan jälkeen saapui Basraan. Tässä »likaisessa tunkiossa» Wallinin täytyi rahanpuutteen vuoksi elää pari kuukautta sanomattomassa kurjuudessa. Erään englantilaisen kapteenin keralla hän vihdoin pääsi Bagdadiin ja sai siellä olevilta eurooppalaisilta sen verran rahaa, että saattoi lähteä suorinta tietä paluumatkalle. Hänen omat rahalähetyksensä olivat Ranskan konsulin kuoleman vuoksi jääneet tulematta. Matkalla erämaan poikki Damaskoon Wallin ryöstettiin, kunnes rosvot huomasivat, ettei heillä oikeastaan ollutkaan oikeutta ryöstää tätä matkuetta, joka kuljetti Englannin postia. Wallin sai takaisin suurimman osan omaisuudestaan. Damaskosta hän matkusti Beirutiin, sieltä meritse Egyptiin, saapuen takaisin Kairoon kesäkuun 1:nä 1849.

Kuudetta vuotta Itämailla oltuaan Wallin omain sanainsa mukaan oli siihen määrään itämaalaistunut, että hän kaipauksella sieltä erosi kotimaahansa palatakseen. Varain puute kuitenkin pakotti hänet lähtemään. Hadramautin tutkijan v. Wreden saattamana hän elokuun 9:tenä Aleksandriassa astui itävaltalaiseen laivaan, joka vei hänet Triestiin. Sieltä hän matkusti Italian kautta Sveitsiin, Sveitsistä pitkin Rheiniä Belgiaan, ja vihdoin Lontooseen, jossa kuulu Rawlinson, Mesopotamian nuolenpääkirjoituksen tutkija — Wallin oli häneen tutustunut Bagdadissa — tutustutti hänet Englannin tiedemiehiin. Huhtikuussa Wallin esiintyi Englannin maantieteellisen seuran kokouksessa tehden selko Arabian matkoistaan. Rawlinson julkaisi myöhemmin hänestä erinomaisen ylistävän kirjoituksen, joka käänsi häneen tieteellisen maailman huomion. Hän sai palkintoja ja kunnianosoituksia monesta Euroopan maasta. Englannin maantieteellisen seuran aikakauskirjassa julkaistiin hänen selontekonsa sekä ensimmäisestä että toisesta matkasta, ja näihin perustuvat ne tiedot, mitä ulkomailla on Wallinin matkoista. »Mikäli tiedämme», lausuu Hogarth, »ei hän ole muita selontekoja jälkeensä jättänyt. Tekisi mieli tyytyä vähempään hänen seuraajainsa kertomuksista, jotta saisi enemmän Wallinin. Hän oli viimeinen niistä ensimmäisistä tienraivaajista, jotka Niebuhrin jälkeen ovat Arabiaa avanneet, viimeinen tärkeimpien tuntemattomien seutujen salpojen murtaja.»

Palattuaan Suomeen ja tultuaan nimitetyksi itämaisten kielten professoriksi yliopistoomme, Wallin tuota pikaa alkoi puuhata uutta Arabian matkaa, jonka Venäjän ja Englannin maantieteellisten seurain piti yhdessä kustantaa. Matkan piti kestää viisi vuotta, mutta Wallinin laatima kustannusehdotus päättyi niin suureen summaan, ettei matkasta tullut mitään. Hänen terveytensä oli sitä paitsi jo niin heikontunut, ettei hän luultavasti olisi kauaa kestänyt, vaikka olisikin päässyt takaisin erämaihin, joita hän haaveellisella rakkaudella ja särkyneen mielen kaiholla ikävöitsi. Lokakuun 23:ntena 1852 hän kodissaan Helsingissä kuoli 41 vuoden ikäisenä. Wallin oli yksi niitä harvoja suomalaisia, joiden sanomakellot ovat kuuluneet kauas synnyinmaan rajojen ulkopuolellekin.

Kuulu saksalainen maantieteilijä Karl Ritter julkaisi vuosina 1846 ja 1847 suuren Aasian maantieteensä Arabiaa koskevat osat, joissa kaikki Wallinia aikaisemmat löydöt oli huomioon otettu. Suurin piirtein oli niemimaa nyt tunnettu, mutta paljon oli vielä tutkimatontakin, sekä maantieteellisiä, että varsinkin muinaistieteellisiä asioita.

Burton midianilaisten maassa.

Yhdeksännentoista vuosisadan jälkipuoliskolla alkoi Arabian tutkimuksen myöhempi vaihe. Kerromme tämän aikakauden tutkijain retket maantieteellisessä, eikä aikajärjestyksessä.

Lähdemme matkaan Midianinmaasta, joka Akaban lahden ja Punaisen meren pohjoispään itäpuolella sijaiten vielä tänä päivänä on saman nimellinen kuin raamatun aikoina Tämän maan tuntemista edisti paljon englantilainen R.F. Burton, Tanganjikan kuulu löytäjä, joka eräältä egyptiläiseltä pyhiinvaeltajalta oli kuullut Midianissa olevan vanhoja kultakaivoksia ja arvatenkin siis kultasuoniakin. Egyptin hallituksen avulla hän v. 1877 varusti pienen retkikunnan ja kulki Muelehiin, samaan pikkukaupunkiin, jossa Wallin kolmisenkymmentä vuotta ennen oli maihin noussut. Edward Rüppell oli jo v 1826 löytänyt tältä rannikolta muinaisten asumusten jäännöksiä, ja hänen tietään Burton nousi ylämaahan, toivoen niistä johtoa vanhain kaivosten löytämiseen. Hän löysikin sekä raunioita että malmia, jonka johdosta Egyptin hallitus vuoden lopulla varusti hänelle paljon suuremman retkikunnan. Rannikko on hyvin vuorinen, karu ja harvaan asuttua nykyään, mutta vanhoja raunioita ja työmaita löytyi vielä kaukana Muelehin eteläpuolellakin. Kultaa retkikunta ei kuitenkaan löytänyt, mutta egyptiläiset upseerit kartoittivat koko rannikon ja Burton laati siitä kertomuksen, joka vielä tänä päivänä on paras ja uusinkin lähde muinaisten midianilaisten maan tuntemiseen.

Hedjasissa Arabian suuri vedenjakaja on kauempana sisämaassa kuin sekä Midianissa että eteläpuolella Asirissa ja Jemenissä, ja pitkiä vadeja juoksee sisämaan laavakentiltä Punaiseen mereen. Epäilemättä pohjois-Hedjasin samoin kuin Midianinkin takamaa nykyään on tullut entistä paljon paremmin tunnetuksi rautatien kautta, joka v. 1908 jatkettiin Syyriasta aina Medinaan saakka. Pyhissä kaupungeissa on Wallinin jälkeen käynyt moni eurooppalainen, joukossa eteviä arabian kielen tuntijoita, kuten Burton ja Snouck Hurgronje.

Burton teki matkansa jo v. 1853 afghanilaiseksi pyhiinvaeltajaksi puettuna. Hänen aikomuksensa oli saada hadjin nimi, voidakseen sitten tunkeutua suuren hietaerämaan halki Maskatiin ja myöhemmin matkustaa paremmassa turvassa sekä Aasiassa että Afrikassa. Erämaanretki täytyi kuitenkin jättää sikseen, koska beduiinit yksimielisesti vakuuttivat ei kenenkään enää sitä tietä kulkevan, vaikka vanhat arabialaiset auktorit ovat jättäneet meille tietoja vanhasta reitistä Ruba el Khalin pohjoisosan poikki. Maantiede ei siis paljoa hyötynyt Burtonin Arabian matkasta, mutta vilkkaan kuvailevan tyylinsä vuoksi hänen matkakertomuksensa saavutti hyvin suurta suosiota.

Burton nousi Jambon satamasta Medinaan sanomattoman aution luonnon kautta. Se oli kuin kuumaisema täynnään paljaita mäkiä, autioita laaksoja, karuja tasangoita. Isot rotkot olivat kuin maan laihoihin kasvoihin iskettyjä haavoja. Siellä täällä ne laajenivat mustiksi rotkolaaksoiksi taikka kapenemistaan kapenivat, kunnes lopulta olivat vain hohtavia valkoisia hiekkajuovia. Toisella taivaanrannalla lepäsi taivas kuin kansi kiilloitettua terästä, toisella oli valtava keltainen loimu, jota ei ohuinkaan auerjuova masentanut.» Medinasta Mekkaan Burton kulki itäisempää erämaantietä, jota käytettiin vain silloin, kun rosvot sulkivat rantatien. Kaksitoista päivää hän kulki seutuja, jotka olivat eurooppalaisille aivan tuntemattomat. Suuri pyhiinvaeltajakaravaani matkasi päivän hellettä välttääkseen yöllä kuutamossa ja matkueen maalauksellisuus teki syvän vaikutuksen englantilaiseen matkailijaan. Maa oli pitkulaisia tasangolta, joita kuivat vadit toisistaan erottivat. Tuon tuostakin oli basalttivyöhykkeitä. »En missään maailmassa», kirjoittaa Burton, »ole nähnyt maata, jossa olisi enemmän tuliperäisiä ja primäärisiä muodostumia taikka seutua, jossa maan anatomia olisi niin alastomana edessämme». Taivaanranta oli kangastusmerenä, joka rinteellä oli kuin keijujen virtoja, jättiläismäisiä hiekkapatsaita kieppui rannattomalla tasangolla.

Snouck Hurgronje.

Snouck Hurgronje, alamaalainen kansallisuudeltaan, matkusti Mekkaan kolmisenkymmentä vuotta Burtonin pyhiinvaelluksen jälkeen. Astuttuaan maihin Djiddassa hän vietti ensin viisi kuukautta rannikolla ja matkusti sitten Mekkaan oppineena lääkärinä. Mekassa hän oleskeli toiset viisi kuukautta pyhiinvaelluskaravaanien väliajalla tutustuen pyhään kaupunkiin sen arkiasussa. Matkakertomuksessaan hän mitä tarkimmin kuvaa sitä, kertoen muun muassa, kuinka kaupungin pinta hitaasti nousee pyhien rakennuksien ympärillä, niin että nämä ovat jääneet yhä syvenevään kuoppaan. Sama ilmiö oli aikoinaan huomattavana Egyptin temppelikartanoiden ympärillä. Kaaba on nykyään pari kolme metriä katua alempana ja joutuu sen vuoksi sateilla tulvan valtaan. Epäilemättä rautatie on Arabiassa samoin kuin muuallakin lieventävä eristäymistä, niin että muhamettilaisten pyhiin kaupunkeihin käy yhä helpommaksi päästä, mutta mitään uutta niistä tai niiden menoista tuskin enää tulee julki.- ecu.

Kaaba.

Mekan kuulu Kaaba on Muhammedia ja hänen uskontoaan paljon vanhempi pyhättö. Nimensä se on saanut siitä, että se on kuusitahoisen arpanopan muotoinen. Se on kömpelö kivirakennus, jonka ovi yhä vielä, samoin kuin ennen Muhammediakin käytetyssä rakennuksessa, on 7 jalkaa korkealla maasta, niin että huoneeseen on noustava tikapuilla. Akkunaa siinä ei ole ensinkään. Kaaba on siis Arabian vanhin epäjumalantemppeli. Muhammed poisti siitä epäjumalat ja antoi sen synnylle uuden selityksen: se muka oli Abrahamin ja Ismaelin rakentama, yhden Jumalan palvelukselle pyhitetty rakennus, jonka pakanat sitten myöhemmin muuttivat epäjumalantemppeliksi. Alkuperäinen rakennus on tosin moneen kertaan uusittu, mutta yhä vielä Kaaba on lähinnä samanlainen kuin alkuaikoina. Seinien rakenne on samanlainen kuin Salomonin temppelin. Hävittäessään epäjumalat Muhammed kuitenkin säilytti niiden palvelemiseen liittyvät menot, antaen niille vain uuden sisällyksen. Tärkein palvontaesine on yhä vielä Safaa kohti antavaan ulkonurkkaan kiinnitetty musta kivi, joka on siksi korkealla, että keskikokoinen ihminen parhaiksi ulottuu sitä suutelemaan. Kivi luultavasti on joko tulivuoren purkama tai ilmasta pudonnut meteorikivi. V. 683 j.Kr. se tulipalossa halkesi, mutta molemmat puoliskot liitettiin yhteen hopealla. Muhammedin sanain mukaan enkeli Gabriel antoi tämän kiven Abrahamille, mutta tietenkin se oli vain pyhin kaikista niistä fetisheistä, joita temppelin ympärystä oli täynnään Muhammedin aikana. Hävittäessään epäjumalat profeetta säilytti menot, kuten pyhätön kiertämisen seitsemään kertaan ja palvottujen esineiden kosketuksen eli suutelemisen. Mustan kiven ohella hän säilytti n.s. etelän kiven, saman, joka nykyään on Kaaban Jemeniä kohti antavassa nurkassa. Korvaukseksi epäjumalain poistamisesta Muhammed keksi paikkoja, jotka pyhitettiin Abrahamille, Ismaelille ja Hagarille. Kaaban itäseinällä on »Multazam», jossa palvojain tulee rukoilla levitetyin käsin ja painaen ruumistaan huonetta vastaan. Samalla seinällä on oven toisella puolella matala kuoppa, jossa ennen oli se kivi, jolla Abraham seisoi Kaaban rakentaessaan. Nykyään paikkaa sanotaan savensekoitus-paikaksi, sillä siinä muka valmistettiin muurilaasti, kun pyhättöä rakennettiin. Kaaban pohjoispuolella ovat Ismaelin ja Hagarin haudat. Näissä ja useissa muissa paikoissa rukous on erikoisen tehokas ja tulee kuulluksi. Muhammedin aikana Kaaban ulkopuoli verhottiin raidallisella Jemenin kankaalla, mutta kaliifit hankkivat sen sijaan kuvin kirjailtua brokaadia. Egyptin hallitus lähettää vielä tänä päivänä jokaisen pyhiinvaeltajakaravaanin kanssa uuden mustan brokaadin eli kiswan, johon on kullalla ommeltu koraanin lauseita. Makaamia eli kiveä, jolla Abraham seisoi, säilytettiin ennen itse Kaabassa — sittenkuin se oli otettu pois savensekoituspaikasta — nyt sitä vastoin erikoisessa pienessä pyhätössä laatikkoon suljettuna. Palvojat saavat ristikon läpi koskettaa laatikkoa, mutta kiveä heille ei näytetä. Keskiajalla se joskus näytettiin; siinä oli kirjoitus ja muka Abrahamin jalan jälki. Kirjoituksesta Fakihi niminen vanha arabialainen historioitsija on julkaissut osan jäljennettynä: se näyttää olevan kirjoitettu vanhoilla syyrialaisilla kirjaimilla.

Pyhiinvaellus Mekkaan.

Pyhiinvaeltaminen Mekkaan oli sekin tapa, joka oli Muhammedia paljon vanhempi, mutta vasta Muhammedin kautta se kävi kansainväliseksi tavaksi, hän kun velvoitti jokaisen oppinsa tunnustajan käymään Mekassa ainakin kerran, taikka antamaan itsensä edustamisen jonkun toisen asiaksi. Mekassa käynyt saa hadjin arvon ja käy kautta muhamettilaisen maailman muita arvokkaammasta miehestä.

Suurimmat kaikista pyhiinvaeltajamatkueista ovat ne kaksi, jotka lähtevät vuosittain toinen Damaskosta, toinen Kairosta — edellinen nykyisin rautatietä kulkien. Egyptin matkueeseen yhtyi ennen lähellä Akabaa Pohjois-Afrikan pyhiinvaeltajamatkue, joka nyt kulkee Suezin kanavan kautta. Damaskon matkueeseen keräytyy joukkoja Anatoliasta, Kurdistanista, Mesopotamiasta ja Syyriasta. Kolmas pienempi matkue lähtee Meshed Alista, Eufratin suupuolesta, ja siihen kuuluu etupäässä persialaisia, neljäs, johon kuuluu neekereitä, nubialaisia y.m., kulkee Kosseirista, Ylä-Egyptistä, Punaisen meren poikki Medinan satamaan Jamboon, viides, joka tuo väkeä Intiasta ja Malaijisaaristosta, nousee maihin Djiddassa; näiden lisäksi tulee vielä pyhiinvaeltajamatkueita Jemenistä ja Nedjdistä. Matkan vaikeudet olivat varsinkin ennen tautien, puutteen ja rosvojen vuoksi niin suuret, että joskus karavaani saattoi menettää kolmasosan jäsenistään matkalla.

Saavuttuaan kymmenisen kilometrin päähän Mekasta pyhiinvaeltajat rukouksien ja peseytymisen jälkeen riisuvat päältään tavalliset vaatteensa ja pukeutuvat kääreeseen, o n näimme Wallinin tekevän. Muuten vaatekappaletta ei ole lupa pitää, ei edes päähinettä eikä jalkineita. Partaa ei saa ajaa, ei kynsiä leikata, eikä päätään öljytä sillä ajalla, minkä menoa kestää. Tärkeimmät menoista ovat käynti Mekan pyhässä moskeassa, jonka keskellä Kaaba on, ja mustan kiven suuteleminen, ynnä Kaaban kiertäminen seitsemään kertaan, kolmasti juosten, neljästi hitaasti, Abrahamin kiven koskettaminen, Safan mäelle nouseminen ja juokseminen siltä Manvan mäelle seitsemän kertaa, juokseminen Arafatin mäelle, saarnan kuuleminen. Muzdalifassa, joka on Mekan ulkopuolella, pyhiinvaeltajan tulee viettää yksi yö, sitten Minan läheisessä laaksossa kivittää pirua ja toimittaa siellä uhri. Näiden menojen jälkeen pyhiinvaeltajat pukeutuvat tavallisiin vaatteihinsa, viettävät Mekassa vielä kolmisen päivää ja käyvät sitten Medinassa profeetan haudalla rukoilemassa.

Hedjasin eteläosissa, Asirissa ja Jemenin pohjoisosissa tutkimus on viime vuosikymmeninä sangen vähän edistynyt. Osaksi tähän on syynä Jemenin kahvin viljelyksen rappeutuminen; tuskin väestön omaa tarvetta maa enää tuottaa. Jaava on kilpailullaan tuhonnut Arabian kahvinviljelyksen. Turkkilaisten anastettua Jemenin ylämaan matkustaminen kuitenkin kävi jonkun verran turvallisemmaksi, etenkin kun arabialaiset siitä pitäen kävivät eurooppalaisia kohtaan suosiollisemmiksi, toivoen heistä apua turkkilaisia vastaan.

Halévy.

Sanasta, Jemenin pääkaupungista, joka on enemmän kuin 2,000 metriä korkealla merestä, ylänkö verraten jyrkästi laskee itää kohti niille aroille, joiden keitaat olivat sabalaisten sivistyksen kantamaina. Näiden arojen eteläosassa on Jemenin Djauf, pohjoisosassa Nedjran, joka oli kristinuskon viimeinen tyyssija Arabiassa. Kun vanhain kirjoitusten tarve ensimmäisten löytöjen jälkeen kävi seemiläisten vanhan historian tutkimiselle yhä tärkeämmäksi, lähti Josef Halévy, nuori oppinut Ranskan juutalainen, v. 1869 Adenista näihin seutuihin pyrkimään, oppineeksi Jerusalemin rabbiksi pukeutuneena. Tämä valepuku suojeli hänen henkeänsä, vaikka saattoikin hänet kaikenlaisille nöyryytyksille alttiiksi. El Ghailin keitaassa hän löysi Meinin rauniot, otaksuen ne minalaisten vanhan pääkaupungin raunioiksi. Paljon vanhoja sabalaisiakin kirjoituksia hän täältä sai. Käytyään Kamnassa, roomalaisten Caminacumissa, ja Kharibab el Bedassa, Pliniuksen Mescassa, jonka luona roomalaiset Aelius Galluksen johdolla v. 24 e.Kr. voittivat sabalaisten sotajoukon, Halévy Ahkafin erämaan kulmitse matkusti Nedjraniin. Erämaan reunalla hän näki raunioita, mutta itää kohti levisivät rannattomat hieta-aavikot, jotka olivat beduiineille aivan tuntemattomat. Pohjoisella taivaanrannalla vihdoin kohosi näkyviin taaja palmumetsä ja kesäkuussa 1870 Halévy monien vaarain ja kärsimysten jälkeen saapui Nedjranin Makhlafiin, jossa juutalaiset erinomaisen innokkaasti ottivat hänet vastaan. Juutalaiset olivat tässä keitaassa suuressa suosiossa ja Halévy nautti siellä sen vuoksi vapautta ja lepoa. Hän tapasi Jemenissa paljon juutalaisia siirtokuntia (vert. I, s. 194); toisten luulon mukaan ne ovat siellä eläneet Salomon ajoista saakka. Makhlafista hän palasi Djaufiin läntisempää, vähemmän erämaanluontoista tietä, tavaten vadeissa raunioita, joista ei kenelläkään siihen saakka ollut aavistusta ja joita hänkään ei voinut tutkia, vaikkapa hänen otaksuttu pyhyytensä suojelikin häntä murhalta. El Ghailiin saavuttuaan hän matkusti sabalaisten muinoisen pääkaupungin Maribin ja sen kuulun padon raunioille, voimatta kuitenkaan saada siellä suuria aikaan, koska niillä seuduin oltiin erikoisen suvaitsemattomia juutalaisia kohtaan.

Glaser.

Halévyn työtä jatkoi samoilla seuduilla lähes parikymmentä vuotta myöhemmin itävaltalainen E. Glaser Turkin suojeluksen alaisena. Glaserin tieteellinen sato oli erinomaisen runsas. Sotaväen turvissa hän saattoi oleskella Maribissa kuukauden päivät, koota lähes neljäsataa kivikirjoitusta ja laatia seudusta ja sen muinaismuistoista kartan. Glaser olisi mielellään matkustanut täältä Hadramautiin, mutta siihen matkaan ei edes sulttaanin suojelus riittänyt. Vielä myöhemmin on kirjoitusvarastoa lisännyt rohkea italialainen kauppias Giuseppe Caprotti, jolla oli Sanassa veljensä keralla kauppaliike. Mutta epäilemättä näissä maissa vielä on muinaistutkimuksella paljon tehtävää, etenkin kun voidaan ryhtyä kaivauksiin.

Vuosikymmeniä kului, ennenkuin Wreden jälkeen kukaan pääsi uudelleen tunkeutumaan Hadramautin sisäosiin. Sitä myöten kuin rannikon sheikit joutuivat riippuvaisuussuhteeseen Englannista, saattoivat kuitenkin Adenin brittiläiset viranomaiset entistä paremmalla menestyksellä vaatia vapaata pääsyä sisämaahan. Siitä huolimattakin matka oli vaikea ja tilaisuus maantieteellisiin ja muinaistieteellisiin tutkimuksiin rajoitettu.

Hollantilainen Leo Hirsch, joka v. 1893 lähti Motallan sulttaanin suojeluksen turvissa ylämaahan, oli oppinut arabiankielen tuntija ja muinaistutkija. Löydettyään vadi Doanista vanhoja kirjoituksia ja raunioita hän kulki koillista suuntaa suureen Hadramautin laaksoon, jossa sheikki otti hänet ystävällisesti vastaan. Termissä, laakson vanhassa pääkaupungissa, lyhyen ajan oleskeltuaan, hänen kuitenkin täytyi kansan vihamielisyyden vuoksi palata rannikolle. Muutama kuukausi myöhemmin kulki samoja teitä englantilainen J. Theodore Bent vaimonsa kera, mukanaan muhametinuskoinen intialainen kartoittaja, joka laati vadi Hadramautista kartan. Useita himjarilaisia raunioita ja kirjoituksia nähtiin, mutta Hadramautin laaksossa kansa kuitenkin oli niin vihamielistä, että työ oli kesken jätettävä. Hadramautin ikivanhan maineen vuoksi nämä matkustajat olivat toivoneet tapaavansa siellä enemmänkin muinaismuistoja. Mahdollisesti tulevaisuudessa, asukkaitten vihamielisyyden taltuttua, tavataan enemmän. Vadin maantieteelliset ja sen monessa suhteessa alkuperäisen väestön yhteiskunnalliset olot tarjovat tuleville tutkijoille melkoisen paljon mielenkiintoa.

Vielä vähemmän kuin Hadramautia tunnetaan sen itäpuolisia rantamaita, Mahraa, Garaa ja Djenabaa. Nämä kansat ovat kaikki hyvin alkuperäisellä kehityskannalla eivätkä millään verukkeella laske eurooppalaisia maahansa. Ainakin Mahran asukkaat kuuluvat Arabian alkuväestöön, jonka semiläiset karkoittivat näille karuille aroille niemimaan paremmista osista. Mahralaisten kieli on vain pinnaltaan semiläistä, sen perusrakenne on vieras. Sitä ja kansaa itseänsä on tutkittu varsinkin Sokotran saarella, jonka Mahran sulttaani omistaa. Epäilemättä maa itse on Arabian asutuista osista huonoimpia, muutoin sen asukkaat tuskin olisivat saaneet sitäkään pitää.

Omanissa ovat jotkut matkustajat, etenkin englantilainen eversti Miles, jatkaneet Wellstedin tutkimuksia. Hän kävi varsinkin Bireiman keitaassa, se kun jäi Wellstediltä tutkimatta wahhabilaisten vuoksi, jotka siltä puolelta paraillaan etenivät Omanin takamaahan. Keidas on jotenkin suuri ja hedelmällinen. Sen eteläpuolellakin lienee melkoinen keidas, mutta sinne ei vielä kukaan ole tunkeutunut.

Bireiman länsipuolella on pitkä rannikkokaistale, joka vielä tänä päivänä on tuntematon; asukkaittensa, vaarallisten merirosvojen, vihamielisyyden vuoksi. Miles kuuli Bireimassa, että maa on aromaista, vettä verraten runsaasti, vaikka se oli jonkun verran suolahkoa. Tämä alue on tärkeä Arabian maantieteelle sen vuoksi, että siihen luultavasti päättyy vadi Jabrin, Nedjdin sisäosista tuleva melkoinen uoma, jonka yläosassa vanhain muhamettilaisten maantieteilijäin teosten mukaan on suuri, vaikka tuiki tuntematon keidas. Tässä keitaassa ei nykyään pitäisi olla vakinaisia asukkaita, koska se on kovin vilutautinen, mutta läheiset beduiiniheimot käyvät siellä taatelien poiminnan aikaan, ja he ovat siellä nähneet asuntojen raunioita ja sateiden jälkeen maanpinnalla rahoja.

El Hasa.

Paremmin tunnettu on Persian lahden lounaisrannikko, El Hasa, jonka turkkilaiset valloittivat voidakseen sieltä tarpeen tullen ahdistaa Nedjdiä. Tällä rannikolla on kaksi suurta keidasta, Hofuf ja Katif, pienempiä mainitsematta. Viidettäkymmentä vuotta kapteeni Sadlierin käynnin jälkeen oleskeli näillä seuduin kuulu Palgrave, jonka matkoista saamme tuonnempana kertoa enemmän. Hänen havaintojensa mukaan näiden keitaiden asukkaat olivat sula vastakohta lähimmille naapureilleen, Nedjdin puritaaneille, sillä heidän kesken elämän nautinnot olivat sen paras tarkoitus ja sisällys.

Näiden keitaiden luoteispuolella merenrannikko jälleen on karua, vedetöntä aroa, sateetonta ja arvotonta. Mutta Persian lahden luoteiskulmassa tapaamme syvän ja suojaisen merenlahden, jonka pohjaan sisämaasta laskee iso uoma, tarjoten riittävästi vettä asutuksille ja viljelyksille, niin että lahden eteläpuolelle on voinut syntyä pieni kaupunki. Tämä lahti on tuo Kuveit, josta aikoinaan niin paljon puhuttiin, se kun saavutti erinomaisen suuren kansainvälisen merkityksen. Satama kuului Turkin alueihin. Saksa aikoi johtaa siihen suuren Bagdadin radan pään, Englanti taas kaikin voimin tätä vastusti peläten siitä koituvan vaaroja Intialle. Kuveitin lahteen päättyvä vadi on Arabian merkillisin. Se nimittäin tuo mereen koko Sisä-Arabian vesistöjärjestelmän länsirannikon vuoristoylängöiltä saakka. Kartoissa sen nimi on »Vadi Rummah». Vettä siinä on vain suurimpien rankkasateiden jälkeen, mutta kaivamalla sitä saa helposti vuoden umpeensa. Ellei Arabia olisi niin kuiva maa, olisi tämä vadi sen suurin joki, milt'ei verrattava niihin kaksoisvirtoihin, jotka lyhyen matkan päässä Kuveitista purkavat Persian lahteen lietteiset vetensä. Epäilemättä se kerran on ollut suuri joki.

Palgrave.

Palaamme nyt takaisin niihin seutuihin, joiden tutkiminen on Wallinin kuolematon ansio. Jos kuulu kansalaisemme olisi voinut julkaista täydellisemmän ja laajemmalle leviävän matkakertomuksen, ei hänen ehkä olisi tarvinnut niin kauan odottaa seuraajaansa. Toistakymmentä vuotta kului, ennenkuin seuraava länsieurooppalainen matkustaja uskalsi tunkeutua Arabian sisäosiin, tällä kertaa syyrialaisen lääkärin pukimessa, vaikka hän todellisuudessa oli jesuiittain veljeskunnan jäsen. Tämä mies oli Englannin juutalainen William Gifford Palgrave. Mitkä Palgraven matkan varsinaiset tarkoitukset olivat, sitä ei vielä tänä päivänäkään varmaan tiedetä, mutta varat hänelle hankki Ranskan keisari ja todennäköistä sen vuoksi on, että hän vakoili Arabiaa Ranskan hyväksi. Maan asukkaitten kanssa hän sai toimeen sangen hyvät suhteet ja liikkui varsinkin Shammarissa varsin vapaasti.

Palgrave lähti v. 1862 matkaan Damaskosta, jonka ranskalaisesta jesuiittakolleegiosta muuan kääntynyt syyrialainen lähti hänen toverikseen. Gazan kautta Maaniin, Kuolleen meren kaakkoispuolelle, matkattuaan molemmat »lääkärit», — se- oli heidän julkinen ammattinsa — kulkivat Djaufiin, joka Palgraven mielestä oli paljon suurempi ja varakkaampi keidas kuin Wallin mainitsee. Palgrave epäilemättä liioitteli tässä, kuten enimmäkseen kaikessa muussakin; myöhemmät matkustajat ovat kannattaneet Wallinin käsitystä. Nefudin erämaastakin hän julkaisi hyvin liioitellun kuvauksen, tuoden samalla kuitenkin ensimmäisen tiedon sen omituisista hevosenkengän muotoisista rotkoista, jotka ovat tämän erämaan vaikeimmin selitettävä luonnepiirre. Viivyttyään jonkun aikaa Hailissa Palgrave matkusti kaakkoa kohti Bereidaan, tullen nyt seutuihin, joista ei ennen eikä jälkeen ole saatu sanottavasti tietoja. Sedeirin maakunnassa tavattiin laihoja aroja ja jyrkkäsivuisia laaksoja, joiden pohjalla oli vettä, viljelyksiä ja kyliä. Asukkaat olivat näissä seuduissa kohteliaita ja vieraanvaraisia, ja uutteria maanviljelijöitä. Sieltä Palgrave persialaisten keralla, joihin hän oli liittynyt, matkusti Riadiin, wahhabilaisten pääkaupunkiin, jossa vähän ennen häntä joku nimetön eurooppalainen, kuten kerrottiin, oli vakoojana surmattu.

»Edessämme oli», kuvaa Palgrave Riadia, »avara avoin laakso, laakson etuosassa, aivan sen soramäen alla, jolla seisoimme, oli Riad laajana ja nelikulmaisena korkeine tornineen ja vankkoine muurineen, kattoineen ja pengermineen, erillään muista Feisalin kuninkaallisen linnan laaja ja uhkaava, vaikka epäsäännöllinen rykelmä, sen vieressä oli yhtä näkyisä vanha palatsi, jossa asusti hänen vanhin poikansa Abd Allah asusti. Joka puolella oli lakeudella kolmea mailia laajalta, ja varsinkin länsi- ja eteläpuolella, kokonainen meri palmupuita, puistojen lomassa vihantia kenttiä ja hyvin kasteltuja puutarhoja… Etelää kohti laakso aukeni Jemamen laajoja ja vielä hedelmällisempiä lakeuksia kohti, jossa Manuhan kaupunki melkein vetää Riadille itselleen vertoja. Yhä kauempana taustassa näkyi sinivuoria, Jemamahin rosoisia selänteitä.»

Palgrave viipyi Riadissa viisikymmentä päivää ja seudun tuntemattomuuden vuoksi kokosi siitä tarkempia tietoja, kuin hänen tapansa yleensä oli. Maantiede hyötyi varsinkin hänen käynnistään El Aflaj keitaassa, joka on Riadista lounaaseen kuulussa Wadi Dauasirissa, joka on Arabian tärkeimpiä uomia, aivan Jemenin rajoilta alkava. Riadiin palattuaan hän alkoi joutua yhä ahtaammalle ja ahtaammalle, häntä kun ruvettiin epäilemään vakoilusta. Lopulta hänen täytyi toverinsa keralla kiiruumman kautta paeta, ja erään paikkakuntalaisen suosiollisella avulla pako onnistuikin. Mantuhan ja Jemamen kautta matkustaen Palgrave saapui Hofufiin ja matkusti sieltä Bahreinin ja Omanin kautta Eurooppaan.

Palgraven matkakertomus herätti seikkailuittensa ja tyylikkäitten kuvaustensa kautta hyvin suurta huomiota, vaikka tieteellinen maailma ottikin sen epäilyksin vastaan. Vahvimpana puolena hänen matkakertomuksessaan ovat yhteiskunnalliset, varsinkin kaupunki-yhteiskunnalliset havainnot.

Palgrave aikoi palata Arabiaan takaisin, mutta siitä ei tullut mitään. Heti Eurooppaan tultuaan hän luopui jesuiittain veljeskunnasta ja katolisesta uskostakin ja palveli loppuikänsä englantilaisena diplomaattina varsinkin itämailla.

Doughty.

Palgraven jälkeen on Sisä-Arabiam tutkijoista mainittava ennen muita englantilainen Charles Montague Doughty, joka v. 1875 alkoi seikkailurikkaat matkansa, tutustuen varsinkin vaeltavien beduiinien elämään. Saavuttuaan Jordanin taitse Maaniin Doughty kuuli paljon puhuttavan Medain Saliehin eli Hedjrin, Ptolemaioon Hegran, vanhoista muistomerkeistä ja lähti sinne pyhiinvaeltajien keralla, koska paikka oli suuren karavaanireitin varrella. Vaikka Doughty matkusti kristittynä, pääsi hän kuitenkin määräpaikkaansa ja löysi muistomerkit. Ne ovat kristillisen ajanlaskun ensi ajoilta, nabatalaisia kalliohautoja, samoin kuin Petrankin. Useita nabatalaisia ja himjarilaisia kirjoituksiakin hän sai kopioiduksi.

Melkein rahatta, lääkärin tointa harjoittaen kuten Wallin ja Palgravekin, Doughty sitten lähti matkaansa jatkamaan, päämääränään Kheibar keidas, jossa piti olla vanha juutalainen siirtokunta. Kun sinne kuitenkin oli mahdoton päästä, täytyi hänen kulkea kiertoteitä. Hän löysi näillä retkillään »Teiman kiven», joka vanhoine aramealaisine kirjoituksineen on Arabian suuriarvoisimpia muinaismuistoja, ja hänen osoitustensa mukaan Huber myöhemmin kävi sen talteen korjaamassa.

Doughty kierteli sitten, kunnes saapui Shammarin pääkaupunkiin Hailiin, oleskeli siellä siedettynä, vaikk'ei tervetulleenakaan vieraana, ja kulki vihdoin laavakenttien poikki Kheibariin, joka siihen aikaan oli turkkilaisten hallussa. Kheibar on jotenkin vetevä, mutta tavattoman karujen laava-ympäristöjensä vuoksi kartettu ja nykyään melkein kokonaan neekeriorjien ja abessiinialaisten jälkeläisten asuma. Juutalaiset sieltä ovat jo ainakin pari vuosisataa olleet sukupuuttoon kuolleina, vaikka paikkaa Vartheman aikana vielä sanottiin »juutalaisten vuoreksi». Ennen Doughtya oli vain italialainen Guarmani käynyt tässä keitaassa. Doughty otettiin siellä vangiksi ja sai kokea ylenmäärin kurjuutta, olipa vähällä henkensäkin menettää neekerimaaherran vimman vuoksi. Kheibarin läheisestä laavakentästä hän löysi suuren Vadi Rumman lähteet. Päästyään kolmisen kuukauden kuluttua lähtemään Doughtyn jälleen täytyi palata Hailiin, josta hänet, emirin poissa ollessa, häpeällisesti karkoitettiin. Paljon kurjuutta kärsittyään Shammarin aroilla hän pääsi Kasimin Bereidaan, mutta ajettiin pois sieltäkin, ja vasta läheisessä Aneizassa hän sai osakseen parempaa kohtelua. Valistuneet kauppiaat häntä suojelivat, ja vaikka hän olikin suuressa vaarassa, säilyi hän kuitenkin, kunnes vuotuinen »voikaravaani» lähti Mekkaan. Karavaanitie kulkee vähitellen kohoavaa maata, joka kuivuudestaan huolimatta tuottaa siksi paljon kasvullisuutta, että kaksi Arabian suurimmista beduiiniheimoista, Harb ja Ateiba, löytävät näiltä aroilta laidunta suurille karjoilleen. Viimeisessä seisauspaikassa ennen pyhää kaupunkia »natsarealainen» kuitenkin otettiin kiinni, ryöstettiin ja piestiin, olipa vähällä tulla murhatuksikin, mutta onneksi hän sai annetuksi tilastaan tiedon Taifin ruhtinaalle. Tämä vallanpitäjä, joka kävi suurta kauppaa Intiaan ja sitä paitsi muisti, kuinka ankarasti kristittyjen murha Djiddassa oli kostettu, pelasti hänet, vaatetti ja ruokki hänet, hankki hänelle takaisin ryöstetyn omaisuuden ja lähetti hänet turvallisen saattojoukon keralla Djiddaan, josta hän pääsi kotimaahansa palaamaan.

Ei kenkään ole Arabian maahan ja kansaan tutustunut niin perin pohjin kuin Doughty, ja kun hän lisäksi oli etevä kirjailija, saattoi hän mitä kaunopuheliaimmin kertoakin, mitä oli nähnyt.

Huber ja Euting.

Elsassilainen luonnontutkija Charles Huber matkusti alkupuolella vuotta 1878 Syyriasta Hailiin, jossa uusi emiri Muhammed otti hänet suosiollisesti vastaan. Nähtyään matkalla useita vanhoja kivikirjoituksia hän v. 1883 uudelle retkelle lähtiessään hankki matkatoverikseen. Strassburgin yliopiston opettajan, etevän seemiläisten kielten tutkijan Julius Eutingin. Hailiin saavuttuaan molemmat matkustajat kulkivat Teimaan, jossa Huber oli jo ensi matkallaan käynyt, kopioiden alkua sen kivikirjoituksestakin. Kivi oli otettu pois alkuperäisestä paikastaan ja muurattu suuren lähteen ympärysmuuriin, mutta Huber osti ja irroitti sen. Euting kopioi sen ja molemmatkin ottivat siitä paperipainalmukset, jonka jälkeen se kameelin selässä lähetettiin Mailiin. Huber ja Euting erosivat Teiman eteläpuolella. Euting tappoi kaksi beduiinia, jotka aikoivat hänet ryöstää ja vältti töin tuskin heidän heimonsa verikoston, pelastuen Jerusalemiin. Huber palasi Hailiin ja matkusti sieltä Djiddaan lähettääkseen paperipainalmuksensa Eurooppaan, mutta aikoessaan palata takaisin hän erämaassa murhattiin. Murha ehkä oli Ateiba heimon verikosto.

Hailiin jäänyt kivi joutui kansainvälisen kiistan esineeksi, Euting kun vaati sitä Berliiniin, ranskalaiset taas Pariisiin, koska Huberin ansiot sen löytämisestä olivat suuremmat. Pariisiin se vihdoin joutuikin ja kuuluu nyt Louvren arvokkaimpiin muinaisesineihin.

Teiman kivi lienee seitsemänneltä vuosisadalta e.Kr. Sen syrjään on kuvattu jumala Salm, yläpuolelle siivekäs assyrialainen auringonkuva. Jumalan kuvan alla on hänen pappinsa (Salmoksin) kuva ja nimikirjoitus. Arameankielinen kirjoitus sisältää kirouksen kaikkia niitä vastaan, jotka hävittävät mainitun jumalan temppelin, ilmoituksen temppelille maksettavan veron suuruudesta sekä vakuutuksen, jonka mukaan pappius on ainiaan pysyvä kiven pystyttäjän suvussa.

Bluntit.

Muutama kuukausi sen jälkeen kuin Huber lähti ensi matkalleen, kulki Nefudin poikki kaksi jalosukuista englantilaista, diplomaatti ja runoilija Wilfrid Scawen Blunt ja hänen vaimonsa, runoilija Byronin tyttären tytär. Kumpikin oli erämaan heimoihin ja elämänlaatuun tutustunut Syyrian erämaassa ja Mesopotamian aroilla, ja näiden suhteitten turvissa he v. 1879 saapuivat Djaufiin, josta Blunt kosi nuorta neitosta Tadmorissa olevalle veriveljelleen. Djaufista Blunt vaimonsa keralla jatkoi matkaa Hailiin, kansallisuuttaan vähääkään salaamatta. Emiri otti ylhäiset kristityt vieraansa vastaan niin kohteliaasti kuin hän maanmiehiään loukkaamatta uskalsi — kuulumatonta oli, että kristitty nainen uskalsi tunkeutua muhammettilaisuuden kantamaahan — ja molemmat englantilaiset pääsivät onnellisesti palaamaan persialaisten pyhiinvaeltajien kanssa Kerbelaan ja Bagdadiin. Vaikk'ei Bluntien matkan tarkoitus ollutkaan tieteellinen, on heidän julkaisemansa matkakertomus kuitenkin tärkeä lähde Arabian sisäosien tuntemiselle.

Saksalainen seikkailija, paroni E. Nolde, kävi Hailissa v. 1893, vähän sen jälkeen kuin emiri oli Riadin ja Kasimin voitettuaan alistanut koko Nedjdin valtansa alle.

Guarmani.

Pohjoisen Nedjdin kävijöistä on vielä mainittava italialainen Carlo Guarmani, joka v. 1864 lähti sinne hevosia ostamaan Italian ja Ranskan hallitsijoille. Ollen vanhastaan hyvä tuttu Nefudin beduiinien kanssa hän nopeaan matkusti Teimaan, pukeutui siellä turkkilaiseksi, esiintyen muka Damaskon maaherran tallimestarina, ja saattoi siten jatkaa matkaansa siedettynä, vaikk'ei suinkaan suosittuna vieraana. Hän oli ensimmäinen, joka kävi Kheibarissa. Tämän keitaan väestö hänestä oli mustaa kuin sydän-Sudanin. Kun siellä ei kuitenkaan ollut hevosia, lähti hän arojen poikki Kasimiin, joutui kuitenkin välillä wahhabilaisten vangiksi »turkkilaisena vakoojana» ja lähetettiin Aneizaan, josta hän pääsi jatkamaan matkaansa Shammarin pääkaupunkiin. Hailin emiri otti hänet erittäin suosiollisesti vastaan ja salli hänen kulkea ristiin rastiin maansa kaikki keitaat hevosia ostamassa. Hänen matkakertomuksensa täydentää siten erittäin oleellisesti Wallinin ja Palgraven havaintoja, jotka enimmäkseen rajoittuvat kaupunkeihin. Guarmanin menestys oli sitä huomattavampi, kun muuan muhamettilaisena esiintyvä Persian juutalainen, joka oli tullut Persian shahille hevosia ostamaan, oli vähän ennen Shammarissa murhattu. Saatuaan hevosensa kokoon »turkkilainen» lähti paluumatkalle, kulki nopeaan Nefudin poikki ja toi kun toikin saaliinsa molemmille odottaville hallitsijoille. Maantieteilijöille hän toi suuren joukon kompassimääräyksiä, joiden kautta Shammarin vuorijonojen suunnat vihdoinkin voitiin tyydyttävästi karttoihin piirtää.

Pelly.

Tietomme Nedjdin eteläpuoliskosta perustuvat yhä vieläkin melkein yksinomaan Sadlierin ja Palgraven näkemyksiin, ainoastaan yksi eurooppalainen on viimeksimainitun jälkeen uskaltanut tunkeutua wahhabilaisten päämaahan, englantilainen diplomaatti, eversti Lewis Pelly, jonka valvonnan alaisena Persian lahti oli 1860-luvun alussa. Wahhabilaisten emiri ei tosin halunnut ottaa häntä vastaan, hän kun oli Englannille vihoissaan Persian lahden Arabian puolisen rannikon rosvopäälliköiden kurittamisesta, joita emiri piti omina alamaisinaan, mutta lopulta hän kuitenkin suostui, vaikk'ei luvannutkaan hänelle suojelusjoukkoa.

Pelly lähti pienen joukon keralla matkaan Kuveitista helmikuussa 1865. Ensimmäisenä kymmenenä päivänä matka kulki niin kuivan aron halki, että kameeleja vain yhden kerran voitiin juottaa. Wubran sadalta lähteeltä Pelly kulki suoraan erämaan poikki Ormah-lähteille, jotka olivat Djebdel Tucikin juurella. Sieltä Riadiin hän matkusti niemen kiertäen, tutkiakseen erästä muinaismuistoa, kivipatsasta, jossa oli vakuutettu olevan kirjoituksia. Kirjoituksia siinä ei kuitenkaan ollut, se luultavasti oli verraten myöhäinen, muhameettilaisuuden alkuajoilta.

Feisal emiri oli jo vanha ja juonivan vanhimman poikansa vaikutuksen alainen, eikä eversti Pellyn matka sen vuoksi johtanut mihinkään diplomaattisiin tuloksiin. Emiri tosin kehoitti häntä käymään Jemamessa karjojaan katsomassa, mutta peläten hänen hovissaan vallitsevia juonia Pelly kiiruumman kautta palasi takaisin, saatuaan erään salubi-beduiinin oppaakseen. Tällä heimolla on Arabiassa omituinen asema. Se asuu erämaassa hajallaan ja on erittäin taitava strutseja ja gaselleja pyydystämään. Oikeat arabialaiset halveksivat salubeja kuin halvempaa rotua, ylläpitäen heidän kanssaan siitä huolimatta ystävällisiä välejä. Salubit tekevät heille palkkalaisina työtä, saaden palkkansa luonnontuotteina. Näin he ilman maanviljelystä ja karjanhoitoa saavat toimeentulonsa. Nimestä — salub merkitsee ristiä — on otaksuttu heidän olevan muinaisia kristittyjä. Opas johti retkikunnan vähän kuljettua hyvin kuivaa reittiä Persian lahden rannalle.

Arabian maantiede matkustajain kuvauksien mukaan.

»Maa, jonka rakenne ja ilmasto ovat niin kauttaaltaan samanlaiset kuin Arabian niemimaan, ei voi säilyttää maantieteellisiä salaisuuksia muuta kuin suunnattomien, kenenkään käymättömien alueiden sydämessä.»

Nefudissa tosin on vielä tavattoman laajoja tuntemattomia aloja, mutta koska tutkijat ovat kulkeneet erämaan sekä päitse että poikki, niin voimme luottaa siihen, että meillä alueen yleisestä luonteesta on oikeat tiedot. Sama pitää paikkansa niistä muistakin osista, missä matkustajia on käynyt. Ja voimme lisäksi lausua senkin otaksuman, etteivät nekään Arabian osat, joissa ei kukaan eurooppalainen vielä ole käynyt — niihin kuuluu toinen puoli niemimaasta — sisältäne aivan suuria maantieteellisiä yllätyksiä. Tosin ei sisämaasta ole tähtitieteellisiä paikanmääräyksiä kuin joku ainoa, mutta siitä huolimatta voimme matkustajain kertomuksista saada jotakuinkin tyydyttävän kokonaiskuvan tästä vanhasta, mielenkiintoisesta maasta.

Arabian niemimaa on kauttaaltaan ylänköä, joka lännestä ja etelästä verkalleen kallistuu pohjoista ja itää kohti. Punaista merta ja Intian merta kohti ylängön reuna suistuu jyrkkään, ja kun se on, varsinkin Jemenissä, sillä puolella vallitsevien monsuunisateitten murtama, niin on se tältä puolelta nähden kuin mahtava vuorijono. Sisämaan puolelle ylänkö alussa viettää jyrkemmin, koska kuluttavat voimat ovat alussa uurtaneet rinnettä suuremmalla voimalla kuin alempana, johon ylhäältä päin kulkeneet maahiukkaset ovat kerääntyneet. Monessa kohdassa, varsinkin Hedjasissa, on ylängön länsireunalla laajoja laavakenttiä, jotka ovat suojelleet allaan olevia hietakivikerroksia ja muutoinkin jääneet koholle, koska laavakentät paljon paremmin kestävät tuulen, lämmön vaihteluiden ja juoksevan veden kulutusta kuin hietakivi. Kun ylängön pintakerrokset enimmäkseen ovat hietakiveä, niin tapaa kaikkialla Arabiassa suuria ja pieniä hietakenttiä. Hedjasin ja Shammarin uudet ja vanhat purkautuneet kallioiset ovat suojelleet niemimaan keskiosia ylenmäärin hiekoittumasta, ja sateen riittämättömyydestä huolimatta nämä osat sen vuoksi ovat aroa. Mutta sekä pohjois- että varsinkin eteläpuolella hiekka on vallannut äärettömän laajalta alaa, peittäen maan kaikki pintamuodot syvälle allensa. Juokseva vesi hautaantuu hiekan alle, joten vakinaiset asumukset ovat mahdolliset vain semmoisissa paikoissa, missä joku suojus on pysyttänyt kalkkikalliopohjan hiekasta paljaana, kuten Djubben ja Teiman keitaissa. Shammarin molemmat vuoret kokoavat jonkun verran sadetta, ja siitäkin syystä Nedjd on verraten luonnon suosima ja sinne, kauas kuivan niemimaan sisäosiin, on voinut syntyä kaupunkeja ja viljelyksiä. Vaikkei juoksevia jokia olekaan muuta kuin rankimpien sateiden jälkeen, on Sisä-Arabialla kuitenkin täydelleen kehittyneet laaksohaarautumansa, jotka jokihaarautumain lakeja seuraten juoksevat toisiinsa ja alenemistaan alenevat suupuoleen, kunnes suuren päälaakson kautta päättyvät Persian lahteen. Vadi Rumma kokoaa suurimman osan Sisä-Arabian laaksojärjestelmästä, yhdyttäen sen Kuweitissa mereen. Etelämpänä luultavasti laskee toinen samanlainen poikki niemimaan ulottuva laaksojärjestelmä Persian lahteen. Siitä ei kuitenkaan tunneta kuin yläosa. Nämä uomahaarautumat ovat Sisä-Arabian viljelyksen pohja ja perustus, sillä vaikk'ei niissä olekaan pinnalla vettä, saa sitä kuitenkin helposti kaivamalla. Kaikki viljelykset ovat keinotekoisesti kasteltavat.

Etelä-Nedjdilläkin on, samoin kuin Shammarilla, pari omaa vuorijonoa, Ared ja Tveik, jotka pakottavat pilvet luovuttamaan rinteilleen sadetta, ja kun siellä lisäksi on runsaasti pohjavettä, niin ovat sen maakunnat, Riad etupäässä, verraten hyvin viljellyt ja väkirikkaat. Muutoin pohjoisen ja eteläisen hieta-aavikon välinen maa on aaltoilevaa aroa, jolla karjanhoito on ainoa mahdollinen elinkeino. Varhain keväällä ja yleiseen sateiden jälkeen varsinaisilla hieta-aavikoillakin kasvaa ruohoa ja Huber näki pahamaineisen Nefudinkin niin vihantana, ettei hän ollut silmiään uskoa. Tämä ruohonkasvu lakastuu kuitenkin pian ja silloin beduiinien on ajettava karjansa varsinaisille aroille. Keski-Arabia on beduiinien varsinainen koti. Niemimaan itärantue on enimmäkseen erämaata tai vedetöntä aroa, El Hasan suuria keitaita lukuunottamatta. Punaisen meren puolessa on ylängön jyrkän reunan ja meren välissä tuo kuuma ja kuiva rantalakea, Tihamma, jonka tutkimisen kautta Niebuhr-Forskålin retkikunta saavutti pysyvän maineen.

Vanhalla ajalla koko niemimaa oli tunnettu »Arabia felixin» mainesanalla, vasta keskiajalla tämä nimitys rajoitettiin Jemeniin, jota mekin olemme oppineet ajattelemaan »Onnellisesta Arabiasta» puhuttaessa. Jemen tosiaan mahtavine vuorineen ja runsaine sateineen onkin — Omanin ohella — ainoa Arabian osa, jossa on alati juoksevia jokia. Se oli sen vuoksi Vanhan ajan kukoistavimpien valtakuntienkin kantamaa, sieltä ovat löytyneet runsaimmat muinaisjäännökset. Täällä nykyäänkin tavataan taajin asutus ja suurimmat kaupungit, eikä maanviljelys ole yksinomaan riippuvainen keinotekoisesta kastelusta. Omanin niemimaa, jonka matala kaula yhdistää muuhun Arabiaan, on vieras sen yleiselle rakenteelle, samoin kuin se, ylipääsemättömän erämaan siitä erottamana, on pysynyt sen vaiheillekin suuressa määrin vieraana.

Yleensä eurooppalaiset matkustajat huomasivat Arabian sisäosat viljavammiksi ja asutummiksi kuin he olivat odottaneet. Mutta kameeli on siitä huolimatta kaikkialla Arabiassa tärkein kulkuneuvo. Ilman sitä olisi elämä siellä mahdotonta. Keväällä, jolloin erämaassakin on runsaasti ruohoa, beduiinit tekevät leirinsä kauas kaikista vesipaikoista ja elävät viikkomääriä vain kameelinmaidolla. Kuumillakaan ilmoilla kameelia ei tarvitse juottaa kuin joka kolmas taikka neljäs päivä, kylmillä säiliä, missä on riittävästi vihantaa rehua, kameelit voivat olla juomatta viisikolmatta päivää ja enemmänkin. Hyvä ratsukameeli voi viikon päivät kiidättää omistajaansa 150 kilometriä päivässä. Paroni Nolde kertoo kerran kulkeneensa 100 kilometriä seitsemässä tunnissa. Puhdasrotuisia ratsukameeleja ei ole muualla kuin Sisä-Arabiassa. Hevosella ei beduiinin taloudessa ole niin tärkeätä osaa kuin yleensä luullaan. Nedjdissä vain etevimmillä sheikeillä on hevosia, koska Nefudissa on niukasti vettä. Ne saavat kulkea erämaassa valloillaan ja itse etsiä laitumensa. Kun aiotaan lähteä jonnekin ryöstöretkelle, kootaan hevoset ja niille annetaan viikon tai pari viljaa. Täten hoidettuina ne ovat ihmeteltävän kestävät, ne voivat juosta kaksikymmentä tuntia vuorokaudessa kahdeksan tai kymmenen päivää yhteen mittaan. Tavallisesti niillä kuitenkin ratsastetaan vain hyökkäyksen aikana ja takaa-ajettaessa. Hevosten vesi ja rehu kuljetetaan kameeleilla. Suurin osa hevosista, joita ulkomaalle viedään, kasvatetaan Pohjois-Arabian erämaissa ja Mesopotamiassa, jonne jo monta miespolvea takaperin muutti Aneiseh ja Shammar heimoja, vieden mukanaan Nedjdin hevosrodun. Ko'on ja ulkomuodon puolesta nämä pohjoisien erämaiden hevoset ovat varsinaisia nedjdiläisiä jalommat, mutta viimeksi mainitut ovat kestävämmät. Hevoset viedään etupäässä Kuweitin satamaan. Oivallisia aaseja on kaikkialla Arabiassa, niillä matkaavat etupäässä varakkaat kaupunkilaiset. Sarvikarjaa ei ole muualla kuin asutuimmilla seuduilla. Arabian päärikkautena ovat lammaslaumat ja vuohet. Kuumalla ajalla niitä juotetaan joka toinen päivä, mutta keväällä, jolloin aroilla on runsaasti mehukkaita ruohoja, ne käyvät viikkoja juomatta. Lampaat ja vuohet lypsetään joka ilta, vaimot toimittaen lypsyn. Kameelien lypsäminen on miesten tehtävä. Maito tehdään joko voiksi tai juustoksi. Villasta naiset kutovat ryijyjä ja telttakangasta.

Samoin kuin Arabian tutkimuksen aamunkoitossa, samoin on yhä vieläkin muinaistieteellinen puoli niemimaan suurin viehätys ja sillä alalla ovat suurimmat tulokset saavutettavissa. Arabialainen perimätieto oli viimeisiin aikoihin saakka melkein ainoa lähde niemimaan Muhammedia vanhemman historian tuntemiselle. »Vanhan testamentin viittaukset olivat hämärät», lausuu Thatcher, »vähän valoa loivat klassillisen ajan kertomukset Aelius Galliuksen sotaretkestä v. 26 e.Kr. sen ajan Arabian⁻oloihin ja vielä vähemmän ne valaisivat sen menneisyyttä. Kreikkalaiset kirjailijat Theofrastoksesta, joka eli neljännellä vuosisadalla e.Kr., aina Ptolemaiokseen, joka kirjoitteli toisella vuosisadalla j.Kr., mainitsevat monta arabialaista henkilön ja paikan nimeä, mutta tietävät sangen vähän heidän historiastaan, ja tämäkin vähä oli senlaatuista, ettei sitä voitu muihin tietoihin verrata. Sama koskee niitä tietoja, joita Plinius antaa luonnonhistoriassaan. 19:llä vuosisadalla Assyrian taulukirjoitusten löytö ja selitys loi hiukkasen valoa Arabian ja Assyrian suhteihin alkaen kahdeksannesta vuosisadasta ennen ajanlaskumme alkua. Mutta suurimman lisän Arabian varhaisen historian tuntemiseen ovat tuoneet ne monilukuiset vanhat arabialaiset kirjoitukset, joita on kerätty ja selitetty. Ne ovat ensinnäkin osoittaneet Arabiassa olleen korkean sivistyksen lähes tuhannen vuotta ennen ajanlaskumme alkua, ehkä jo ennenkin, ja samalla ne ovat antaneet uutta virikettä Assyrian kivikirjoitusten, vanhan testamentin ynnä kreikkalaisten ja roomalaisten kirjoittajain tutkimiseen ja arvostelemiseen.» Kun vanhimmat Arabian kirjoituksista ovat päiväämättömiä ja enimmäkseen sisältävät vain jumalain ja hallitsijani nimiä tai taloudellisia ja uskonnollisia asioita, ja kun lisäksi kokoelmat vielä ovat hyvin epätäydelliset, niin on niiden johdosta paljon väitelty oppineiden kesken. Siitä huolimatta on kuitenkin voitu hahmoitella Arabian vanhan historian pääpiirteet.

Kaikki tutkijat ovat yksimieliset siitä, että Arabian kivikirjoitukset ulottuvat ainakin yhdeksänteen vuosisataan e.Kr., toisten luulon mukaan vanhimmat ovat jopa kuudenneltatoista vuosisadalta ennen ajanlaskumme alkua. Näiden vuosisatain kuluessa on Arabiassa ollut ainakin neljä sivistynyttä kuningaskuntaa, minalaisten, sabalaisten, Hadramautin ja Katabanian. Molemmista viimeksi mainituista tiedetään vähän. Hadramautissa hallitsi kuninkaita minalaisten ajoista aina vuoden 300 vaiheille j.Kr., jolloin Etiooppia sen valloitti. Katabanian valtakunnan rajoja ei tiedetä, mutta sillä on omat kirjoituksensa.

Saban kuningaskunnasta oppineet ovat jotenkin yksimielisiä. Kirjoitukset ulottuvat ainakin vuoteen 800 e.Kr., ehkä aikaisempiinkin aikoihin, ja sama pitää valtakunnasta itsestäänkin paikkansa. Kuningasten kirjassa kerrotaan, että sabalaisten kuningatar kävi Salomonin vieraana (v:n 950 vaiheilla e.Kr.); sabalaisissa kirjoituksissa ei kuitenkaan mainita naishallitsijaa, johon tämä tieto sopisi. Assyrialaisissa kirjoituksissa mainitaan muuan Saban kuningas Sargonin veronalaisena v. 715 e.Kr. Siihen aikaan sabalaisten valtakunta näyttää sijainneen Pohjois-Arabiassa, ellei heillä siellä ollut vain siirtokunta. Sabalaisten vanhin pääkaupunki oli Sirvah, tämän jälkeen Marib, jonka rauniot on löydetty Jemenin sisäosista. V:n 115 vaiheilla e.Kr. himjarilaiset valloittivat Saban, perimätiedon mukaan siitä syystä, että Maribin suuri pato oli murtunut ja maa sen kautta kuivunut. Luultavaa kuitenkin on, että syynä Maribin hylkäämiseen ja sabalaisten vallan rappeutumiseen oli maan vähitellen tapahtunut kuivuminen. Himjarilais-vallan pääkaupunki oli Sana.

Minalaisen valtakunnan kantamaa oli Etelä-Arabian Djauf, joka on Nedjranin ja Maribin välimailla. Tärkeimmät kaupungit olivat Kaman ja Mein. Kirjoituksista tunnetaan noin viidenkolmatta kuninkaan nimet. Jotkut luulevat minalaisvaltakunnan syntyneen jo v:n 1500 vaiheilla e.Kr., toiset taas, että se oli samanaikainen sabalaisvaltakunnan kanssa.

Himjarilaisvaltakunnan aikana Aelius Gallius teki sotaretkensä, joka oppaiden petollisuuden kautta sai niin huonon päätöksen. Roomalaiset eivät sen koommin yrittäneet saada Lounais-Arabiaa valtansa alle, mutta abessinialaiset, jotka alkuaan olivat arabialaista juurta, kukistivat himjarilaisen kuningaskunnan v:n 300 vaiheilla j.Kr. Himjarilaiset eli homeriitit kuitenkin, juutalaiseen uskoon käännyttyään, perustivat juutalais-sabalaisen kuningaskunnan, joka alkoi ankaran taistelun abessinialaisia ja samalla kristinuskoa vastaan (vert. I, s. 194). Arabian kristityt joutuivat silloin juutalaisten puolelta ankaran vainon alaisiksi. Abessinialaiset kuitenkin pääsivät taistelussa voitolle, kunnes persialaiset kuudennen vuosisadan jälkipuoliskolla, kristittyjen vastustajain maahan kutsumina, valloittivat Jemenin. Seuraavalla vuosisadalla Muhammed perusti uskontonsa, yhdisti Arabian ja laski arabialaisen maailman valtakunnan perustuksen.

Arabiassa on huomattavana merkkejä maan verkallisesta kuivumisesta historiallisella ajalla, kuten yllä huomautimme, ja tämän mukaan ehkä vielä voidaan odottaa yllättäviä muinaislöytöjä niistä niemimaan osista, jotka vielä ovat kokonaan tutkimattomia. Keskiajan arabialaiset kirjailijat mainitsevat keitaita, jotka sen jälkeen ovat näköpiiristämme kadonneet, ja perimätietojen ja kulkupuheiden mukaan ei suunnattoman Roba el Khalinkaan pitäisi olla kauttaaltaan niin hirmuista erämaata kuin sen nähdyt reunat. Muin muinaisten sivistyskansain mahtiaikoina se ehkä oli sitä vielä vähemmin. Ilmakulkuneuvojen kehityttyä sen täytyy salaisuutensa luovuttaa utelevalle tieteelle.