Maantiede ja löytöretket 4

by Into Konrad Inha

SISÄ-AASIAN VUORISTO!SSA, ERÄMAISSA JA YLÄNGÖILLÄ.

Aasian reunamaat, sen laajan keskuskohoaman ympärystät, olivat yhdeksännentoista vuosisadan alkaessa suurin piirtein tunnetut. Tosin oli entinen osittain täydellisempikin maantuntemus jälleen suureksi osaksi menetetty, mutta kuitenkin voitiin arvata, ettei ympärysmaissa enää olisi suuria maantieteellisiä yllätyksiä, vaikka ne uudenaikaisen tutkimuksen kannalta katsoen olivatkin perin vaillinaisesti tunnetut.

Mutta tuo Sisä-Aasian täyttävä tunturimaailma, »maailman katto», valtavain vuoristoiden, tunturiröykkiöiden, ikuisen lumen piirissä värjöttäväin ylänköjen hyinen maailma, se oli vuosisadan alussa kartoilla vielä tyhjää täynnään. Suurten valloittajain ja valtakuntain perustajain tie ei ollut sinne vienyt, siksi valtavat olivat siellä luonnon rakentamat esteet, siksi niukka valloittajaa odottava saalis; eivätkä ne rosvoineen, hyisine hirmuineen, harvoine asutuksineen houkutelleet kauppiaitakaan. Vasta uudenaikainen tieteellinen löytöretkeilijä oli se mies, jolle Tibetkin oli siksi viehättävä maa, että siihen tutustuakseen kannatti nähdä suurimmatkin vaivat ja uhraukset; ja ehtymättömänä virtana on heitä joka taholta kiipeillyt- tuonne maailman ylisille huolimatta siitä, että asukkaat, jotka heidän käsittämätön itsepintaisuutensa on täyttänyt levottomuudella ja pelolla, ovat liittäneet vihamielisyytensä luonnon luotaan torjuvaan ynseyteen.

Aivan aiheeton ei Sisä-Aasian vuorelaisten pelko ole ollutkaan. Heidän maansa ei tarjoa rikkauksia, mutta sillä on jonkin verran valtiollista merkitystä suurvaltain kilpailun vuoksi. Venäjän saavuttua keskuskohoaman luoteiskulmilla vuoriston juurelle, oli sen seuraava askel tunkeutua itse maailman katolle ja seuraavana olisi ollut — laskeutua sieltä Intiaan. Tämän englantilaiset jo varhain älysivät ja ryhtyivät vastatoimiin. Etenkin Pamir tuli näitten molempain maitten kilpailun johdosta kauttaaltaan kuljetuksi.

Intia XIX:llä vuosisadalla.

Englantilainen Itä-Intian komppania jatkoi nopeaan valloituksiaan Etu-Intian niemimaalla. Tuskin oli Mysoren ruhtinaat, Hyder Ali ja Tippu, voitettu ja heidän pääkaupunkinsa valloitettu, kun sen jo täytyi lähteä sotaan omia liittolaisia, mahratteja vastaan, jotka Hindustanin eteläpuolella olevista mäkimaistaan käsin harjoittivat laajalti rosvoutta ja ylläpitivät ainaista levottomuutta. Mahrattisodista oli varsinkin toinen englantilaisille kunniakas. He saivat monta loistavaa voittoa, vaikka ranskalaiset apujoukkoja lähettäen koettivat parhaan taitonsa mukaan pysäyttää heidän voittokulkunsa, ja v. 1803 he valloittivat Delhin ja Agran.

Kymmenkunta vuotta myöhemmin Intian brittiläisten vallanpitäjäin täytyi lähteä taisteluun Nepalin ghurkoja, Intian sotilaskastiin kuuluvaa heimoa vastaan, jok oli alistanut Nepalin valtansa alle ja tullut sinne vallitsevaksi luokaksi. Ghurkot voitettiin ja sopien heidän kanssaan englantilaiset saivatkin heisiä oivalliset liittolaiset, jotka sittemmin ovat antaneet Intian armeijaan sen parhaat sotilaat. V. 1818 kukistettiin kolmannen mahrattisodan jälkeen Goan ja Gwaliorin väliset mahrattivaltiot.

Ensimmäinen sota siihen aikaan itsenäistä ja verraten pitkälle kehittynyttä Burmaa vastaan käytiin v. 1824. Assam ynnä Arakan ja Tenasserim olivat tämän sodan saavutukset.

Punjabin sikhiläisvaltioiden vuoksi täytyi englantilaisten lähteä sotimaan Afghanistania vastaan, ja nämä sodat olivat, Afghanistaniin johtavien vuorisolien vaarallisuuden vuoksi, vaikeimpia, mitä englantilaiset ovat Intiassa käyneet. V. 1841 täytyi 4000-miehisen armeijan, jolla oli 12,000 kantajaa, suin päin paeta Kabulista, mutta solissa se surmattiin tai vangittiin niin tarkkaan, että vain yksi mies pääsi Intiaan kertomaan armeijan tuhosta. Moiset onnettomuudet olivat omiaan perusteellisesti valaisemaan maantieteellisiä oloja Induksen laakson luoteiskulmilla, ja niistä otettiinkin sikäli oppia, etteivät samanlaiset tapahtumat enää toiste uusiintuneet. V. 1842 Kabul valloitettiin ja sen jälkeen englantilaisilla oli Afghanistanissa määräävä sananvalta, vaikkeivät he tätä jylhää maata ja sen itsenäistä sotaista kansaa yrittäneetkään alamaisikseen pakottaa.

V. 1843 valloitettiin Sindh (Induksen suistamo-maakunta), 1845—49 sikhien maa ja Punjab, 1856 Oudh ja paljon pieniä vasallivaltioita. V. 1852 oli toinen Burman sota ja Pegu liitettiin brittiläisiin alueihin.

V. 1857 sepoyt, hinduista harjoitetut sotamiehet, tekivät suuren kapinansa, jonka kukistamisen jälkeen Englannin kruunu otti tämän valtavan ja rikkaan valtakunnan välittömän hallintonsa alaiseksi. Sillä oli jo sitä ennenkin ollut määräävä sananvalta komppanian hallinnossa. Kauppayksinoikeutensakin oli Itä-Intian komppania menettänyt jo vuosisadan alkupuoliskolla.

Sodista ei silti loppua tullut, mutta ne ovat olleet pienempiä, käytyjä pohjoisen ja läntisen rajan vuoristoissa asuvia sotaisia kansoja vastaan, jotka eivät ole tahtoneet luopua vanhasta tavastaan tehdä ryöstöretkiä Intian rikkaihin alamaihin. Englantilaiset ovat tavallisesti joka sodassa rakentaneet hyvän tien niin pitkälle kuin ovat tunkeutuneetkin, ja siten ovat nämä retket pysyväisesti liittäneet vuorimaatkin brittiläisiin alusmaihin.

Maantuntemus edistyi rinnan brittiläisen vaikutusvallan kanssa. Ja brittiläisten luomien hallintolaitosten kehittyessä se syveni yhäkin. Jo v. 1784 oli perustettu Bengalin aasialainen seura, joka lukuisien haaraosastojensa avulla aloitti suuripiirteisen maantieteellisen tutkimuksen. Intian brittiläiset virastot ovat koonneet suurenmoisen ainesvaraston, joka on yhdistetty toistakymmentä osaa käsittäväksi lähdeteokseksi. Intia on kaiken kaikkiaan parhaiten tunnettu troopillinen maa, eikä missään muualla tutkijalla ole yhtä hyvää tilaisuutta tutustua kuuman ilmanalan kaikkiin elämän ilmiöihin kuin tässä uudenaikaisesti hallitussa ikivanhassa sivistysmaassa. Mutta niin rikas on Intian maailma, että Dekkanin sisäosissa kansatieteilijöillä vielä tänä päivänäkin on melkein koskemattomia työmaita.

Matkoja Intiasta Länteen.

Luonnollista on, että englantilaiset Intiasta käsin kokosivat tietoja naapurimaista, vaikka tämä olikin yksityisille matkustajille hyvin vaarallista sekä niissä vallitsevan uskonkiihkon että myös kaikenpuolisen turvattomuuden vuoksi. Aina on kuitenkin rohkeita, yritteliäitä luonteita, joita vaarallisimmatkin seikkailut houkuttelevat, etenkin kun niihin liittyy yhteishyöty.

Afghanistanista kokosi v. 1808 maantieteellisiä aineksia brittiläinen lähetystö, joka matkusti Peshawariin Afghanistanin emiiriä tapaamaan. Näiden tietojen nojalla laadittiin siitä ensimmäinen kartta. Paluumatkalla lähetystön jäseniä kävi Suliman vuoriston korkeimmalla kukkulalla, Takt-i-Sulimanilla, jolle vanhan tarun mukaan Noan arkki tarttui vedenpaisumuksen jälkeen.

Pari vuotta myöhemmin lähti kaksi englantilaista upseeria, Christie ja Pottinger, seikkailurikkaalle tutkimusretkelle Intian lännenpuoleisiin maihin.

Belutshistanin väestö oli viime vuosisadan alkupuolella yhtä uskonkiihkoista kuin Arabiankin, niin että kristityn olisi ollut mahdoton maassa matkustaa muuta kuin valepuvussa. Molemmat upseerit pukeutuivat kabulilaisiksi hevoskauppiaiksi, kulkivat merenrannalta Kelatiin, Belutshistanin pääkaupunkiin, ja sieltä aution, harvaan asutun erämaan poikki Afghanistanin rajalle. Sieltä he jatkoivat matkaa Persiaan eri teitä ja välttivät onnellisesti Sindhin emiirin lähettämät takaa-ajajat. Kapteeni Christie kulki erämaan poikki Hilmendin, Afghanistanin tärkeimmän joen rannalle, vaihtoi sitten hevoskauppiaan puvun pyhiinvaeltajan pukuun ja matkusti edelleen Heratiin, Afghanistanin läntiseen rajakaupunkiin. Heratissa hän uudelleen rupesi hevoskauppiaaksi ja kuukauden siellä viivyttyään jatkoi matkaa Persian Jesdin kautta Isfahaniin, jossa luutnantti Pottinger jälleen yhtyi häneen. Viimeksimainittu oli niinikään vaihtanut valepukua ja Belutshistanin pohjoisosain kautta sekä Kirmanin kautta retkeillyt Isfahaniin. Hän oli niin hyvin näytellyt pyhiinvaeltajan osaa, että hänen oppaansa, joka oli kaksi kuukautta vähääkään epäilemättä kunnioittanut hänen suurta pyhyyttään, kauhistui sanattomaksi nähdessään, mikä mies hänen pyhä »pyrzadehinsa» oikeastaan oli.

Näiden matkain kautta saatiin paljon uusia tietoja maista, jotka jälkeen klassillisien aikojen ja Aleksanteri Suuren valloitusretken olivat saaneet häipyä tarujen ihmepiiriin. Belutshistan ei ole vielä: tänä päivänäkään kunnolla tunnettu. Se on tavattomien lämpövastakohtien maa. Kelatissa oli helmikuussa niin kylmä, että maahan valettu vesi paikalla jäätyi, jota vastoin muutama kymmenkunta penikulmaa lähempänä lämpömittari oli osoittanut -51°C varjossa.

Afghanistanin asukkaat, jotka ovat vanhaa aarialaista juurta, ovat uskonvimmansa ohella mitä pahimpia rosvoja. Vieraanvaraisuuden käskyä kunnioittaen he tosin suojelevat kestivierasta, niinkauan kuin hän on heidän kattonsa alla, mutta tämä ei estä heitä punomasta juonia, miten saisivat hänet sitten matkalla ryöstetyksi.

Matkustajain huomiota on herättänyt, että afghanilaisten kesken tapaa sekä miehiä että varsinkin naisia, joilla on erikoisen juutalaiset kasvonpiirteet. Ja maan vallitseva heimo; durani-afghaanit, väittääkin olevansa Ben-i-Israel, s.o. polveutuvansa niistä heimoista, jotka Babylonian kuningas Nebukadnezzar vei Palestiinasta Mediaan vankeuteen.

Afghanistanissa on tavattu paljon vanhain kaupunkien pohjia, jopa Aleksanteri Suuren ajoilta saakka, mutta maassa vallitsevan turvattomuuden vuoksi ne vielä ovat tutkimatta.

Vanhemmista matkustajista mainittakoon vielä luutnantti Broadfoot, joka v. 1839 tutki karavaanitien Afghanistanrn Ghasnista Dera Ismail Khaniin Induksen rannoille. Hän pukeutui kauppiaaksi ja liittyi erääseen karavaaniin, joka aikoi kulkea Suliman vuoriston poikki. Reitti oli eurooppalaisille siihen saakka tuntematon luonnonvaikeuksiensa ja asukkaitten hurjuuden vuoksi. Broadfoot kertoo: »Kaksikymmentä päivää kuljin valtavien vuorijonojen keskellä näkemättä hevosta, lehmää, koiraa taikka yleensä mitään muuta elon merkkiä kuin yölliset rosvot, jotka väijyivät karavaania.»

Gangeen lähteet.

V. 1808 Itä-Intian komppania lähetti retkikunnan etsimään Gangeen, hindujen pyhän joen, lähteitä, joista kulki sangen ristiriitaisia tietoja. Luutnantti Webb nousi joen vartta kautta hedelmällisien lakeuksien, mutta joutui, ne taakseen jätettyään, niin valkeihin seutuihin, että hän itse jäi välille ja lähetti vain osan miehistään matkaa jatkamaan. Nämä kävivätkin perillä saakka, niin he vakuuttivat, ja näkivät mi joen virtaavan korkean kallion kahden puolen, mutta sitä edemmäksi oli mahdoton päästä, koska korkea kallioseinämä sulki tien. Ganges muka näytti saavan alkunsa tämän vuoren juurella olevasta lumesta. Joen lähde heidän mielestään oli lehmän suun näköinen, ja tästä näköisyydestään se muka oli saanut erään hindulaisista nimistään (Gauomokhi).

V. 1817 kapteeni J.A. Hodgson kävi Gangeen ja sen syrjäjoen Jumnan lähteillä, kartoittaen seudun. Hän sanoi Gangeen alkavan suunnattomasta lumijäätiköstä ja matalan jääkaaren alitse ilmestyvän päivän valoon. Paikan korkeus merestä oli 3,900 metriä. Samanlaisesta vuorijäätiköstä näytti Jumna alkavan.

V. 1812 William Moorcroft ja kapteeni Hearsey johtivat retkikuntaa, joka oli lähetetty Baltistaniin, Nepalin pohjoispuoliseen vuorimaahan, hankkimaan lauman Kashmirin kuuluja vuohia sekä samalla tutkimaan Manasarowarin, hindujen pyhän järven maantiedettä. Hindulaisiksi pyhiinvaeltajiksi puettuina he viidenkolmatta seuralaisen keralla lähtivät matkaan, suunnaten ensin kulkunsa Nepaliin. Ainoa keino matkain mittaamiseksi oli erään retkeläisen askelten lukeminen; hän oli sitä varten sitoutunut aina astumaan neljän jalan mittaisia askeleita.

Kuljettuaan Himalajan poikki retkikunta saapui Gartok nimiseen pyhään kaupunkiin, jonka muuri oli rakennettu paljaista rukouksilla kirjoitetuista kivistä. Sieltä oli verraten lyhyt matka Manasarowar-järvelle, joka on Himalajan pohjoispuolisen rinnakkaisvuoriston alla, laajan viettävän niittymaan juurella. Hindut väittivät Gangeen, Sutlejn ja Kalin alkavan tästä järvestä, mutta Moorcroftin tutkimuksien mukaan siitä ei lähtenyt ainoatakaan jokea. Sven Hedin viimeisellä matkallaan uudelleen tutki tätä asiaa ja tuli siihen johtopäätökseen, että järven laskuväylät ovat maanalaisia. Korkealla vedellä siitä kuitenkin lähtenee Sutlejhin joki. Paluumatkalla retkikunnan johtajat Nepalissa tunnettiin ja heille luultavasti olisi käynyt huonosti, ellei muuan karjapaimenista olisi päässyt karkaamaan Intiaan viemään brittiläisille viranomaisille sanaa heidän pulastaan. Intiasta heille toimitettiin apua.

Moorcroft matkusti myöhemmin sekä Ladakhissa, Kashmirissa että
Afghanistanissa ja Bukharassakin.

Manning Lhasassa.

Thomas Manning oli ensimmäinen englantilainen, joka pääsi Lhasaan, Tibetin pyhään kaupunkiin. Hän matkusti v. 1811 lääkärin valepuvussa, tapasi Tibetin rajalla kiinalaisen sotajoukon, jonka päällikkö oli sairas, ja pääsi hänen lääkärinään Lhasaan. Kaupunki itse kammottavassa likaisuudessaan ei suurestikaan herättänyt hänen mielenkiintoaan, mutta Potalaa, dalailaaman palatsia, hän ei voinut kyllin ihailla. Eikä maailmassa olekaan toista rakennusta, joka mahtavan aseman ja laajuuden puolesta voittaisi tämän Keski-Aasian Vatikanin. Manning viipyi Lhasassa monta kuukautta ja pääsi dalailaaman, omituisen näköisen kauniin pojan, puheille.

Himalaja.

Gangeen lähteitten etsiminen oli Himalajan tutkimuksen alkuvaiheita. Viime vuosisadan keskivaiheilla mitattiin Himalajan korkeimmat kukkulat. Mount Everest, maailman korkein kukkula, sai nimensä Sir George Everestistä, joka saattoi loppuun Himalajan kolmiomittauksen. Sen jälkeen korkein kukkula, K2, on saanut nimen Goodwin-Austenista, joka vuosikymmen myöhemmin kartoitti,Kashmirin, mutta usein sitä myös mainitaan geodeettisella kolmiopistenumerollaan. Himalajan kukkulain korkeus on kuitenkin mitattu yksinomaan geodeettisesti kulmamittauskoneilla, eivätkä arvot, koneiden tarkkuudesta huolimatta, sen vuoksi ole varmat, koska tämä korkea vuoristo liiaksi poikkeuttaa luotilangan suunnastaan eikä siis koneita voida asettaa tarkkaan vaakasuoraan. Ei myöskään varmaan tunneta valontaittumista lumipeitteisten kukkulain yllä olevassa ohuessa ilmassa, ja lisäksi kukkulain korkeus voi jonkun verran vaihdella eri vuosina. Jos nämä seikat otetaan huomioon,niin lienee Kangtshenjunga toinen ja K2 vasta kolmas järjestyksessä. Luultiin Mount Everestin pohjoispuolella olevan vielä korkeampia kukkuloita, mutta kun vuoristoa on Tibetin puolelta tarkastettu, on huomattu tämän luulon perättömyys. Mount Everest sieltä katsoen erinomaisen selvään erottuu kaikista muista kukkuloista ja kohoaa korkealle niitä ylemmäksi. V. 1903 Nepalin asukkaat suuressa durbarissa antoivat kapteeni Woodille luvan nousta Kathmandun lähellä oleville kukkuloille, joilta hän saattoi selvittää sekä kukkulain että vuorenharjanteidenkin suhteet. Hän saattoi todeta, ettei Himalajassa ole varsinaista pääharjannetta, jolla korkeimmat kukkulat olisivat, vaan on sen rakenne sangen monimutkainen. Gaurisankar, jota on luultu samaksi vuoreksi kuin Mount Everest, onkin aivan erillinen ja koko joukon matalampi vuoristosuuruus.

Himalajan luoteispäätä ja Karakorumia ovat varsinkin F. Younghusband ja H.H.P. Deasy tutkineet, selvitellen vedenjakajain suhteita sillä puolella. Muut Himalajan osat ovat paljon paremmin tunnetut, mutta matkustajani luku on liian suuri, jotta voisimme mainita muuta kuin muutamia vanhempia. Kuulu englantilainen kasvitieteilijä Sir Joseph Hooker (1817—1912), joka John Rossin etelänaparetkellä ensimmäisenä tutustui Antarktikan köyhään kasvistoon, työskenteli vuosina 1847—51 Etu-Intiassa ja nousi Gangeen laaksosta Himalajalle, ensinnä Nepalin itä-osiin, jossa hän muun muassa ihaili Kangtshenjengan suurenmoisia kukkulamaisemia, sitten Sikkimiin, siihen pieneen ruhtinaskuntaan,. joka on Nepalin ja Bhutanin välillä ja jonka kautta tie Tibetiin kulkee. Monessa paikassa hän oli ensimmäinen eurooppalainen. Sikkimistä Hooker laati kartan, joka kauan oli ainoa, mikä siitä oli olemassa. Hookerin toveri James Thompson tutki Karakorum-vuorta, jonka kautta tie kulkee Ladakhista Jarkentiin.

1850-luvulla työskenteli Intiassa ja Tibetissä kolme saksalaista Schlagintweit veljistä, Hermann, Adolf ja Robert. Milloin yhdessä, milloin erikseen retkeillen he laajalti tutkivat Himalajaa, Karakorumia ja Kuenlunia.

Himalajan maisemat, etenkin solat, ovat sanomattoman mahtavat, mutta silmä ei helposti opi niiden mahtia käsittämään. Sveitsin Alppien kukkulat näyttävät yhtä mahtavilta kuin jotkut Himalajan korkeimmista. Mont Blancista näkyy lähellä Chamonixia samalla haavaa 3,500 metriä korkea rinne, Mount Everestistä vain 2,400 metriä. Himalajan mahtavin kukkula silmällä nähden on Nanga Parbat, sillä siitä näkyy lähes 7,000 metriä rinnettä. Euroopan alpit ovat vihantine laitumineen, kylineen, metsineen ja karjataloineen, ihanine järvineen, paljon luonnonkauniimmat kuin Himalajan jylhät, ruskeat, alastomat, auringon paahtamat rinteet, joiden harjanteet enimmäkseen peittyvät tasangolta kohoaviin autereihin. Harvat eurooppalaiset toden teolla saavat nähdä Himalajaa, vaikka olisivat lähelläkin sen näköpiirissä. Vielä harvempi voi sattuvilla sanoilla vaikutuksensa kiinnittää. Tietoisuus nähtyjen kukkulain korkeudesta kehoittaa liioittelemaan vaikutusta. Himalajan rinteillä ovat maailman sateisimmat seudut, ja rankoilla sateilla kokoontuu vuoripuroihin niin suunnattomasti vettä, että ne lyhyessä ajassa voivat kokonaan muuttaa suurien maisemien ulkomuodon, huuhtoa pois mäkiä ja vaaroja, repiä rotkolaaksoja, avata uusia väyliä. Himalajan etelärinteillä on siitä syystä yhä vielä monessa paikassa äsken suoritetun luomistyön leima.

V. 1868 R.B. Shaw, brittiläinen teekauppias, kulki Ladakhin Lehin pohjoispuolella olevien korkeitten solien poikki Jarkentiin, vieläpä kauppakaravaanin keralla, ja hän oli ensimmäinen, joka onnellisesti palasikin tältä retkeltä. Heti hänen jälkeensä suoritti saman matkan Brittiläisen maantieteellisen seuran lähettämä J.W. Hayward, joka Karakorum-vuoriston glasierien keskeltä löysi Jarkent joen lähteet.

Pundiitit.

Kun eurooppalaisten kartoittajain oli vaarallista ja usein mahdotontakin tunkeutua Intian rajamaihin, varsinkin Tibetiin, niin alkoivat Intian geodeettisen mittauksen johtajat opettaa älykkäitä hinduja kulmamittauskoneita käyttämään ja lähettää heitä pääsemättömistä maista karttoja laatimaan. Näiden löytöretkeilijäin nimet pidettiin tarkkaan salassa, jotta he saattoivat kulkea epäilyksiä herättämättä ja usean kerran samoilla paikoilla.

Muuan nuori bramiini, joka kävi »ensimmäisen pundiitin» nimellä, tunkeutui 1865—66 Intiasta Nepalin kautta Lhasaan ja nousi sitten Brahmaputran latvapuolta länteen päin aina lähteille saakka, jotka ovat lähellä Manasarowar-järveä suurissa glasiereissa. Sieltä hän Himalajan poikki palasi Intiaan. Hän kulki tällä matkalla noin 1,300 kilometriä aivan tuntemattomia seutuja, tehden tähtitieteellisiä havainnolta ja topograafisia muistiinpanoja. Ammatiltaan hän oli olevinaan kauppias, mutta laatikoissa, joissa hänen kauppatavaransa olivat, oli kahdenkertaiset pohjat ja niiden välissä hän piti koneitaan. Välimatkoja hän mittasi lukemalla askelensa, pudottaen rukousnauhassaan yhden helmen aina sadalta askelelta. Kädessään hän kantoi pientä rukousmyllyä, jommoiset ovat Tiketissä yleisesti käytännössä hartaudenharjotuksissa, ja tämän myllyn onttoon sisustaan hän pisti paperiliuskat, joihin oli muistiinpanonsa kirjoittanut. Brahmaputran latvaosa eli Sangpo oli hänen tietojensa'mukaan aluksilla kuljettava vielä 130 kilometriä Lhasan yläpuolellakin, jossa sen korkeus merenpinnasta on 4,000 metriä. Hän tutki myös Lhasan eteläpuolella olevan Jamdok-järven, joka on siitä merkillinen, että sen melkein kokonaan täyttää niemimaa, jota luultiin täydelliseksi saareksi.

Pundiitti 2, joka oli edellisen veli, kävi Gartokin kaupungissa Länsi-Tibetissä ja palasi sieltä eri teitä, yhdistäen reittinsä intialaiseen kolmioverkkoon.

V. 1867 nämä molemmat pundiitit erään kolmannen keralla lähetettiin tutkimaan Sutlejn yläjuoksua, Induksen latvahaaroja ynnä Gartokin itäpuolella olevia kulta- ja suolakaivoksia. He totesivat oikeaksi huhun, että Induksella olisi itäinenkin latvahaara, vieläpä osoittivat, että itäinen latvahaara oli pidempi. Alkuasukasten kesken sitä mainitaan »Leijonan kidaksi». Kulkiessaan Gartokin läheisyydessä Tibetin alueelle he taas matkasivat kauppiaina. Matkallaan he näkivät tavattomat määrät antilooppeja, villiaaseja, jakkeja, harmaita susia ja jäniksiä ja pienet lammet olivat täynnään vesilintuja. Etsimänsä kultakaivokset he löysivät keskeltä aavaa ruskeata tasankoa, jolla kävi niin kylmät tuulet, että kullankaivajat olivat pystyttäneet telttansa kolmatta metriä syviin kuoppiin. Pundiitit vaihtoivat itselleen koralleilla kultaa.

V. 1871 eräs pundiitti löysi Sikkimin ja Tibetin joilla melkoisen järven ja kulki sitten Tashi-laaman pääkaupunkiin Shigatseen, josta hän Nepalin kautta palasi takaisin.

Eräs toinen pundiitti, joka oli tibetiläinen synnyltään, lähetettiin tutkimaan Brahmaputran pohjoispuolisia tuntemattomia seutuja. Hänellä oli kuormajuhtina viisikymmentä tibetiläistä lammasta, lammas kun oli ainoa eläin, joka kesti niiden seutujen ankaraa kylmyyttä. Marraskuussa 1871 pundiitti lähti Shigatsesta ja tammikuussa saapui Nientshentangla vuoristoon, joka on Shigatsen pohjoispuolella, osa Sven Hedinin myöhemmin tutkimaa suurta Trans-Himalajaa. Siellä oli paljon kuumia lähteitä, jotka höyrypatsaineen olivat omituinen vastakohta muun maiseman tuimalle kylmyydelle.

Pamir.

Pamir, jota aikanaan luultiin aarialaisen rodun kehdoksi, oli kauan salaperäisyyden verhoama tarumaa, mutta vihdoin on sekin saatu tutkituksi, suureksi osaksi Venäjän ja Suur-Britannian välisen valtiollisen kilpailun kiihoituksesta. Tiedämme sen nykyjään korkeaksi ylänkömaaksi, jota kolmella puolella piirittävät vielä korkeammat lumiset vuoristot ja jonka kautta moneen suuntaan kulkee matalampia vuorijonoja. Näiden vuorijonojen välillä on leveitä matalia laaksoja, jotka länttä kohti syvenevät rotkolaaksoiksi. Näiden laaksojen pohjalla rientävät länttä kohti Amu-darjan latvahaarat. Ei puita eikä pensaita ole koko Pamirissa ja ruohoakin kasvaa vain siellä täällä jokien rannoilla, joilla kirgiisit kesällä syöttelevät karjojaan. Lämpöerotukset ovat tavattoman jyrkät, lunta on kylmyydestä huolimatta niukasti. Pamirissa asustaa suurin kaikista kesyttömistä oinaista, Ovis Poli.

1870-luvulla pundiitit tekivät Pamiriin useitakin matkoja. Kokandin valloitettuaan v. 1876 venäläiset alkoivat tunkeutua sinne pohjoisesta päin. Veljekset Gregor ja Mihail Grum-Grshimailo vv. 1885-87 vaelsivat Pamirin joka suuntaan, ja v. 1887 ranskalaiset Capus ja Bonvalot keskellä talvea suorittivat sangen vaikean matkan Pamirin poikki. He olivat ensimmäiset, jotka kulkivat Venäjän Turkestanista oikotein Intiaan. Venäläinen eversti Grombtshevski täydensi v. 11885 ja seuraavina vuosina moneen suuntaan Pamirin tuntemista, ja v. 1890 oli englantilainen F.E. Younghusband siellä toimessa. Hän kulki Pamirin poikki moneen kertaan.

V. 1886 Ney Elias teki matkansa Pamirin poikki ja tutki Rang-kul järven, jota luullaan buddhalaisten pyhäksi Louhikäärme-järveksi. Rannat olivat suolakerroksen peittämät, mutta järven vettä sanottiin suolattomaksi. Järven rannalla on eräässä kohdassa äkkijyrkkä kallioseinämä, jonka yläosassa eräässä luolassa palaa ainainen tuli. Ney Elias itse kaukoputkellaan selvään näki tämän tulen ja luuli sitä fosfori-ilmiöksi, mutta kirgiisit ja muut, joille ilmiö oli tuttu, väittivät sitä timantiksi, joka oli aarteita vartioivan louhikäärmeen päässä.

V. 1891 venäläiset anastivat Pamirin, mutta viisi vuotta myöhemmin saatiin Venäjän ja Suur-Britannian välillä aikaan sopimus, jonka kautta tämä vuoriylänkö jaettiin kummankin välillä vaikutusalueihin. Raja kulkee Viktoria-järven poikki. Seuraavana vuonna englantilainen lordi Curzon julkaisi Pamirista suuren teoksensa, joka m.m. sisälsi siitä ensimmäisen tarkan kartan. Sven Hedin v. 1894 tutki Pamirin järviä ja ilmastoa ja seuraavina vuosina Mustag-Ataa. Monta muuta tutkijaa on sittemmin »maailman katolla» retkeillyt, muun muassa kaksi tanskalaista retkikuntaa. Pamir on yksi Intian avaimia, siinä pääsyy, miksi se on niin vilkkaan huomion alaiseksi joutunut. Vaikka se on niin korkea ja sen ilmasto niin kylmä, ei armeijan kuitenkaan liene aivan toivotonta yrittää sen poikki etelän uhkuviin maihin.

Amu-darjan lähteet.

John Wood, joka vv. 1836—38 seurasi Burnesia Kabuliin, teki sieltä käsin retken Pamiriin ja löysi järven, josta Amu-darjan pohjoinen lähdehaara saa alkunsa. Hän kulki uzbekiläisestä Kunduz kaupungista ylöspäin ja kävi Faisabadissa, jonka lähellä ovat, Koktshan rannalla, vanhastaan kuulut lapislazuli-louhimot. Sieltä hän jälleen palasi Amun laaksoon, tavaten sen lähellä vanhoja rubiinikaivoksia. Issarissa, 3,000 metriä merenpinnan yläpuolella, joki haarautui ja Wood alkoi seurata pohjoista lähdehaaraa, koska sen vesi oli paljon kylmempää ja siis tuli korkeammalta ja koska kirgiisit sanoivat sitä päähaaraksi. Alussa matka kävi sangen vuorisen maan kautta, mutta jo toisena päivänä joki oli niin vahvassa jäässä, että Wood saattoi sitä pitkin matkata. Tulta ei voitu tehdä muuten kuin kirgiisien vanhain kesäleirien pohjille, joista oppaat lumen alta kaivoivat kameelin lantaa ja sitä polttivat. Muutaman päivän kuluttua Wood saapui siihen osaan Pamiria, jonka nimi on Bam-i-Duniah (maailman katto) ja näki jalkainsa alla Sirikul järven. Maisemaa hän kuvaa seuraavin sanoin: »Tämä ihana järvi on puolikuun muotoinen, noin 14 mailia pitkä ja keskimäärin yhtä leveä. Kolmella puolella sitä piirittävät paisuvat, pari sataa metriä korkeat mäet, pohjoispuolella taas 1,000 metrin korkuiset vuoret, joilla on ikuinen lumi (niiden korkeus on 5,700 metriä merestä) ja sieltä järvi saa ehtymättömät vetensä. Ja niiltä saa samalla alkunsa tuo kuulu joki, joka purkaa vetensä Aral-järveen. Maiseman ulkonäkö oli sanomattoman talvinen. Joka puolella maata verhosi häikäisevä lumipeite ja taivaankansi oli tumma ja ankaran näköinen. Pilvet olisivat silmää virkistäneet, mutta ei ainoatakaan näkynyt. Ei pientäkään tuulenhenkäystä tuntunut jäätyneen järven pinnalla, ei ainoatakaan eläintä, ei edes lintua näkynyt.» Mutta olikin silloin talviaika. Wood toi kerallaan tietoja kirgiisien paimentolaiselämästä muuttoineen ja jakista, joka on kirgiiseille yhtä tärkeä kuin lappalaisille poro.

Venäläisiäkin matkustajia oli jo varhain näillä kulmilla liikkeellä. V. 1858 Valikanov pohjoispuolelta kulki Tianshan vuoriston poikki Kashgariin, toiset tutkivat Issyk-kulista sinne johtavat tiet, Tianshanin länsipään ja Tersa joen hiilikentät ja kultalöydöt. Toiset kartoittivat Nälkäaron, jonka karuja aavikoita ennen muinoin' Serawshan vedellään kostutti.

Vambery Turkestanissa.

Suurimman kuuluisuuden saavutti Turkestanin matkustajana unkarilainen kielentutkija Vambery.

Vambery, joka syntyperältään oli juutalainen, oleskeli ensin kuusi vuotta Konstantinopolissa kieltenopettajana ja perehtyi siellä niin perusteellisesti turkkiin ja muihin itämaisiin kieliin ja tapoihin, että hän v. 1863 saattoi eurooppalaisuutensa salaten kulkea Armenian ja Persian kautta Bukharan pyhään kaupunkiin Samarkandiin ja perusteellisesti tutustua Turkestanin keidasvaltioihin.

Vamberylla oli hyvät suhteet sekä englantilaisiin että turkkilaisiin mahtimiehiin, joten hän turkkilaisilta viranomaisilta sai hankituksi väärän, Turkin alamaiselle annetun passin. Näin varustettuna hän ensin matkusti Teheraniin, pukeutui siellä köyhäksi dervishiksi ja liittyi sitten pyhiinvaellusretkikuntaan, joka palasi Mekasta Turkestaniin.

Karavaani kulki Kaspian meren kaakkoiskolkan poikki, jonka jälkeen matka osaksi jalan, osaksi kameeleilla kävi Kara-kumin eli Mustan erämaan poikki Khivaan, joka silloin (v. 1863) vielä oli itsenäinen. Paljon kurjuutta Vambery sai kokea retkellään arojen villien ja tietämättömien, vaikka samalla rehellisten ja hyväntahtoistenkin ihmisten parissa, nukkuen heidän teltoissaan paljaalla maalla. Hän koetti silloin tällöin tehdä muistiinpanoja, mutta se herätti aina epäluuloa, ja hänen täytyi luovuttaa pois lyijykynänsäkin. Amu-darjan laakson soissa ja rämeissä Vambery seuralaisineen monta kertaa oli hengenvaarassa, mutta pääsi kuitenkin Khivaan.

Khivassa Vamberya niinikään epäiltiin eurooppalaiseksi ja hänet vangittiin. Kaanin eteen vietynähän kuitenkin osasi puolustautua niin taitavasti — hän oli perinpohjainen koraanin tuntija — että kaani jälleen laski hänet vapaaksi.

»Ressid effendi» — se oli Vamberyn valenimi — tekeytyi edelleenkin kiihkeäksi muhamettilaiseksi matkaansa jatkaessaan ja noudatti mitä ankarimmin kaikkia koraanin säädöksiä. Hirmuisten myrskyjen ja paahtavan auringon vaikutuksesta hän sitten erämaan matkalla vaarallisesti sairastui ja oli köytettävä kiinni kameelin selkään, ettei putoisi. Amu-darjan yli kuljettuaan hän matkusti Bukharaan ja Samarkandiin, jossa häntä niinikään epäiltiin ja vietiin emiirin luo. Puolen tuntia emiiri häntä kuulusteli, mutta Ressid effendi suoriutui kiirastulesta jälleen niin hyvällä menestyksellä, että emiiri laski hänet vapaaksi ja antoi hänelle vielä sievoisen lahjankin.

Matkaa jatkaessaan Vambery edelleenkin joutui moneen vaaraan ja pulaan, etenkin erään afghanilaisen vuoksi, jonka kanssa hänen täytyi matkustaa. Afghanilainen oli alun pitäen epäillyt häntä eurooppalaiseksi vakoojaksi ja yllytti kaikkialla asukkaita häntä vastaan. Muuan kunnon sheikki kuitenkin suojeli Vamberya ja takasi hänen oikeauskoisuutensa ja kuntonsa. Vambery perehtyi villien turkmeenien elämään ja tapoihin mitä perusteellisimmin.

Heratissa Vambery erosi dervisheistä ja matkusti erään karavaanin keralla Teheraniin ja sieltä maaliskuussa 1864 Trebisondin ja Erzerumin kautta Konstantinopoliin.

Vambery saavutti palatessaan sekä Turkin että Englannin hallituksen kiitollisuuden antamalla niille tietoja Venäjän etenemisestä Keski-Aasiassa; hän oli venäläisten ja heidän toimiensa vastustaja. Lontoossa käydessään hän sai mitä parhaan vastaanoton, ja vaikka hänen matkakertomuksensa olikin puutteellinen, kun hänellä ei ollut muistiinpanoja, saavutti se kuitenkin kuvaamainsa omituisten olojen, kirjoittajan kokeman kurjuuden ja kärsimysten ynnä suoran, yksinkertaisen esitystapansa johdosta suurta suosiota.

Vambery oli turkkilaisten ihailija ja koetti todistaa unkarilaisten olevan alkujuureltaan turkkilais-tataarilaisia, mutta tämän väitteen aiheuttamissa tieteellisissä riidoissa hän joutui alakynteen. Vambery nimitettiin itämaisten kielten professoriksi Budapestin yliopistoon ja kuoli v. 1913.

Venäjä valloittaa Khivan, Bukharan ja Kokandin.

Venäläiset olivat vähitellen vallanneet kirgiisien arot ja ryhtyivät nyt ahdistamaan Turkestanin keidasvaltioita.

Ensimmäinen yhteentörmäys tapahtui Khivan kanssa, jonka alamaisiin kuuluvat paimentolaisheimot tekivät rosvoretkiä Venäjän alueelle. Kenraali Perovskij lähti v. 1839 Orenburgista liikkeelle, mutta hänen retkensä päättyi sangen huonosti. Menetettyään aroilla lumimyrskyissä neljännen osan armeijastaan ja toistakymmentätuhatta kameelia hänen täytyi palata takaisin, ennenkuin oli Allat Kuli kaanin joukkoja edes nähnyt.

Kymmenen vuotta myöhemmin Kokandin kaani kirgiisien avulla koetti karkoittaa venäläiset Syr-darjan alijuoksulta, mutta siitä oli seurauksena, että venäläiset vain vahvistivat asemiaan, perustaen v. 1853 Perovskin, uhkaamaan Kokandia. Krimin sodan johdosta eteneminen joksikin aikaa seisahtui, mutta 1860-luvun alkuvuosina venäläiset jälleen sekä valloittivat Tshun laakson yläpään että tunkeutuivat Syr-darjan laaksoa Turkestan nimiseen kaupunkiin ja sen ohi Tshimkandiin.

Bukharan ja Kokandin jouduttua keskenään sotaan venäläiset v. 1865 valloittivat maankastelulaitoksistaan ja hedelmäpuistoistaan kuulun Tashkentin, ennenkuin Bukhara ennätti sen itselleen riistää. Venäläiset tämän johdosta joutuivat sotaan Bukharankin kanssa, voittaen emiirin armeijan ja valloittaen v. 1866 Khodjentin, ihanan Ferghanan avaimen. V. 1868 kenraali Kaufmann valloitti ikivanhan Samarkandin, Timur Lenkin entisen pääkaupungin. Bukharan täytyi luovuttaa Venäjälle koko Serawshanin laakso, paras maakuntansa, ja tyytyä itse vasallivaltion asemaan.

Kirgiisien ja turkmeenien rosvoretket lopettaakseen ryhtyivät venäläiset seuraavalla kymmenluvulla uudelleen sotaan Khivaakin vastaan, hyökäten v. 1873 monelta puolelta samalla haavaa sen kimppuun. Kaanin täytyi ruveta Venäjän vasalliksi. Pari vuotta myöhemmin antoi Kokandissa syttynyt sisällinen sota Venäjälle aiheen käydä tämänkin valtakunnan kimppuun ja keväällä v. 1876 liittää koko Ferghana alueihinsa.

Epäilemättä olisivat venäläiset jatkaneet valloituksiaan myöskin itäänpäin ja anastaneet Tariminkin syvänteen, joten he olisivat saaneet haltuunsa Kiinaan vievän ikivanhan kauppatien pitkin pituuttaan, mutta Kiinan onnistui sitä ennen tehdä loppu siellä vallitsevasta s sekasorrosta ja laskea koko Itä-Turkestan vuoristoa myöten valtansa alle. Tämä ratkaisu oli Englanninkin etujen mukainen.

Viimeiseksi tuli villien turkmeenien vuoro, jotka vallitsivat Kaspian meren itäpuolella olevia aroja. Kenraali Skobelev valloitti näiden rosvojen lujan linnan Gök-Tepen v. 1881 urhean puolustuksen jälkeen ja ulotti Venäjän alueen Persian rajalle saakka. Samalla venäläiset rakensivat Trans-Kaspian radan alkupään. Samalla vuosikymmenellä syntyi Venäjän ja Englannin kannattaman Afghanistanin välillä riita Merwinkin keitaasta, joka yhteisellä sopimuksella sitten myönnettiin Venäjälle.

Näin Venäjä oli saavuttanut ne rajat, joitten eteläpuolelle Englanti tuskin olisi sitä sodatta laskenut. Pamirin kautta Venäjä kuitenkin koetti avata itselleen tien Intiaan, samalla kuin se alkoi sekaantua Persiankin asioihin, saadakseen sen kautta pääsyn Intian merelle.

Przevalski Tarimin syvänteessä ja Tibetissä.

Tarimin syvänne keitaineen ja karavaanireitteineen, vanhastaan kuuluine järvineen, oli mitä houkuttelevin tutkimusalue löytöretkeilijöille, mutta epävarmat olot estivät siellä matkustamasta. Jo toisella vuosisadalla e.Kr. maa tuli Kiinan haltuun ja buddhan oppi tuli vallitsevaksi — nestoriolaisillakin oli siellä tunnustajia — mutta kymmenennellä vuosisadalla muhamettilaisuus tunkeutui sinnekin. Kuuluttuaan Tshingis-kaanin valtakuntaan ja oltuaan myöhemmin kalmukkien vallan alaisena Itä-Turkestan v. 1757 jälleen joutui Kiinan alle, kunnes se v. 1865 joksikin aikaa vapautui ja Jakub-Bekin johdolla muodosti itsenäisen valtakunnan. Jakub-Bekin kuoltua kiinalaiset v. 1877 uudelleen laskivat Tarimin syvänteen valtansa alle ja sikäläiset olot alkoivat vakaantua.

Seuraavina aikoina, jopa vähän ennenkin, sinne alkoi saapua matkustajia, jotka ovat sen maantieteelliset olot pääpiirtein selvitelleet ja muun muassa todenneet Marco Polon kertomuksen siitä oikeaksi ja tosioloihin perustuvaksi.

Ennen muita on näistä matkustajista mainittava kenraali N. Przevalski.

Nikolai Mihailovitsh Przevalski (1839—1888), kuuluin. Itä-Aasian venäläisistä tutkijoista, oli strateegisen maantieteen opettajana Warsowan sotilaskoulussa, kun hänet lähetettiin Irkutskiin ja edelleen Ussurin maahan sikäläisiä maantieteellisiä oloja tutkimaan. Siellä työnsä tehtyään hän Kalganista käsin teki muutamia matkoja Pohjois-Kiinaan ja v. 1872 lähti pitkälle matkalle, joka perusti hänen maineensa.

Kuukauden kuljettuaan kiinalaisen karavaanin mukana Przevalski erosi siitä ja mukanaan sangen vähäiset varustukset matkusti Koillis-Tibetin Kuku-nor järvelle maan kautta, joka vielä oli äskeisen kapinan jäljeltä levottomuutta täynnään. Kuku-norin taajaan asutuilta rannoilta hän kameeleja ostettuaan kulki vuoriston poikki Altyn-tagin eteläpuolella olevaan Tsaidamin seutuun, jonka hän huomasi suunnattoman laajaksi ruokoa kasvavaksi suolarämeeksi. Maan asukkaat kertoivat tämän suon muka ulottuvan länttä ja pohjoista kohti salaperäiselle Lop-norille saakka. Tsaidamista Przevalski kulki Pohjois-Tibetin karuille autioille ylängöille, joissa tuskin oli ainoatakaan ihmisasuntoa, sitä enemmän sen sijaan nelijalkaista arokarjaa, etenkin kesyttömiä jakkeja. Seutu oli 4,000—4,500 metriä merenpintaa korkeammalla. Sieltä hän löysi Jangtsekiangin, Kiinan jättiläisjoen, latvaosan. Hän oli päässyt noin kuukauden matkan päähän Lhasasta, kun kameelien uupuminen ja varojen loppuminen pakotti hänet palaamaan Kiinaan.

Seuraavana vuonna Przevalski kulki Alashanista Gobin erämaan poikki Urgaan, jota reittiä ei ennen häntä kukaan eurooppalainen ollut matkustanut. »Tämä erämaa on niin kamala», hän kirjoitti Gobin pahimmasta osasta, »että Pohjois-Tibet sen rinnalla on viljava. Siellä on edes laaksoissa vettä ja hyviä laitumia, mutta täällä ei ole kumpaakaan, ei ainoatakaan keidasta. Kaikkialla vain kuolonlaakson hiljaisuus.»

Przevalski oli ensimmäinen tieteellisesti sivistynyt maantieteilijä, joka loi valoa Lop-norin vanhastaan kuuluihin seutuihin. V. 1876 hän lähti Kuldshasta, Venäjän alueen rajalta, Tianshanin poikki vuoriston yläpuolella olevaan erämaahan ja saavuttuaan Tarim-joelle seurasi tämän joen laaksoa, kunnes saapui laajaan rämeeseen, joka hänen vakuutuksensa mukaan oli taruperäinen Lop-nor. Järven itä- ja eteläpuolisista erämaista hän löysi kesyttömän kameelin, josta maan asukkaat olivat huhuja kertoneet, ja saapui sitten mahtavalle vuoristomuurille, joka etelän puolella rajotti lakeuden, vaikk'eivät kiinalaiset kartat siitä mitään tienneet. Lopin erämaa, jossa Marco Polo 13:nnella vuosisadalla kuuli kummituksia (I, s. 344), oli Przevalskin mielestä autioin ja karuin, mitä hän oli milloinkaan nähnyt. Lop-nor tuskin järven nimeä ansaitsi, se oli vain tulvillaan oleva räme, satakunta kilometriä pitkä, ja sen itäpää katosi suolasuohon. Länsipäässä vesi oli suolatonta, syvyys oli metri toista, toisin paikoin kolme tai neljäkin metriä. Järvessä kasvoi kuutta metriä pitkää ruokoa ja näissä ruo'ostoissa vielä oli kahta lajia kalaa.

V. 1879—80 tapaamme Przevalskin jälleen uudella retkellä. Hän nousi nyt Saissan-norin rannoilta Irtyshiä ja sen syrjäjokea Urungua Altai-vuoristoon ja sieltä kulki erämaan poikki Tianshanin juurelle. Siellä hän löysi villihevosen, jota hänen nimellään mainitaan, ja näki jälleen villikameelinkin. Tämän jälkeen hän löysi Nanshan vuoriston, Altyn-tagin itäisen jatkon, ja kulki sen kimaltelevien lumikenttien poikki Tsaidamin syvänteeseen. Itää kohden kääntyen hän sitten tuli samalle tielle, jota v. 1873 oli kulkenut, ja pyhiinvaeltajain reittiä seuraten pääsi 270 kilometrin päähän Lhasasta, mutta sitten laamat sulkivat häneltä tien ja pakottivat hänet palaamaan takaisin.

Urgasta lähtien Przevalski v. 1883 kulki Gobin itäosan poikki Alashaniin ja aikaisin seuraavana vuonna Tsaidamin kautta saapui Hoanghon lähteille, seutuun, jota kiinalaiset maantieteilijät sanoivat »tähtien mereksi», mongoolit taas Odon taiaksi eli »tuhanneksi lähteeksi». Tämä suoseutu, joka on Koillis-Tibetin sekä vain vuorijonojen keskellä, on nykyisin täynnään pieniä järviä, mutta ennen se on ollut suurena sisämerenä. Przevalski oli ensimmäinen «eurooppalainen sen näkemään. Sen korkeus merestä on 4,000 metriä. Sieltä hän kulki Itä-Tibetin poikki Jangtsekiangin latvaosalle, mutta kun kameeleja oli mahdoton kuljettaa joen poikki, palasi hän takaisin, tutkien molempien jokien latvain välisiä kylmiä soisia seutuja. V. 1885 hän jatkoi matkaa Tsaidamista länttä kohti, seuraillen sen etelärantaa, johon Tibetin korkeat vuoristot rajoittuivat. Hän löysi tällä matkalla Altyn-tagin ja Kuenlunin välisen Tuulien laakson ja jatkoi sitten tutkimuksiaan Lop-norin seuduilla. Sieltä hän kulki Kuenlunin autioita rinteitä seuraillen länttä kohti Khotaniin, poiketen Tjertjenin, Kerijan ja Nian keitaissa, jotka ovat Takla-Makan erämaan etelälaidassa. Seuraillen sitten Khotan-darjaa hietaerämaan kautta pohjoista kohti hän keskellä hietaerämaata löysi Mazar-tagin, kaksi yhdensuuntaista vuorijonoa, joista pohjoispuolinen oli valkoista alabasteria. Näiden vuorien takana Khotan-darja vähitellen kuivumistaan kuivui, kunnes se 130 kilometrin päässä Tarimista kokonaan katosi hiekkaan, pääjokeen ennättämättä. Suuri järvi, joka ennen oli ollut Khotan-joen latvaosan länsipuolella, oli kokonaan kadonnut.

Enemmän kuin kukaan ennen häntä oli siis Przevalski valaissut Keski-Aasian maantiedettä. Hän oli kulkenut Gobin karujen, myrskyjen lakaisemien aavikkojen poikki moneen suuntaan, tutkinut Kuenlunin, »Aasian selkärangan», tuntemattomia osia, hän oli kartalle sijoittanut aivan uusia vuoristolta, valmistellut Lop-norin erämaan tarkempaa tutkimista ja valaissut kaikkien näiden seutujen eläimistöä. Kuolema katkaisi hänen ratansa kesken uuden retken valmistuksia.

Maailman korkeimmassa maassa.

Tibetille paremminkin kuin Pamirille olisi sopinut nimitys »maailman katto». Niin laajalla alalla kuin Saksa, Ranska ja Itävalta-Unkari yhteensä se kolkkoine, autioine ylätasankoineen lepää mahtavien vuoristoiden harteilla, toisin paikoin kauttaaltaan 5,400 metriä merenpintaa korkeammalla. Ei koko maan pinnalla ole toista siihen verrattavaa paisumaa. Keskimääräkorkeus merestä on 4,200 metriä. Ilma on niin korkealla jo siksi ohutta, etteivät ihmiset eivätkä varsinkaan kuormajuhdat siellä kestä, ja tämä onkin suurimpia vaikeuksia, mitä kaikkien Tibetin tutkijain on voitettava. Heti Himalajan pohjoispuolella on verraten asuttu vyöhyke, jonka tutkimisen etupäässä Tibetin hallitus on niin vaikeaksi tehnyt. Sen pohjoispuolella on vyöhyke, joka viimeiseen saakka on pysynyt kartoilla valkoisena, kunnes Sven Hedin viimeisellä matkallaan saattoi siihen piirtää itse Himalajan kanssa kilpailevan valtavan vuorijonon. Tämän vuoriston pohjoispuolella on ylävä Keski-Tibet, Tshang-tang, jonka laitumilla käy paimentolaisheimoja karjoineen, ja pohjoisimpana vihdoin on laaja asumaton erämaa, jonka ikivanha mahtava Kuenlun pohjoisen puolessa rajoittaa. Tibetin suolaisilla ylängöillä, joilla sademäärän niukkuuden vuoksi kaikkialla on arojen luonne, on kasvisto verraten niukka, laitumet laihat, mutta siitä huolimatta niillä saa toimeentulonsa lukemattomat laumat kaikenlaista kesytöntä karjaa. Puita ei ole nimeksikään, mutta ruohoa on suojaisilla ja riittävän kosteilla paikoilla. Przevalski tapasi vain kolme pensasta, joista paju kasvaa puolta jalkaa korkeaksi, molemmat toiset eivät voi maasta ensinkään päätään kohottaa. Mutta eläimiä sama tutkija tapasi viisi petoeläinlajia ja yksitoista suurta ruohonsyöjää, ja toisinaan hän yhtenä päivänä näki satoja kesyttömiä villiaaseja, antilooppilaumoja, eivätkä nämä eläimet ymmärtäneet ihmistä pelätä. Nämä karjat ovat monella tavalla helpottaneet tutkijain matkoja Tibetin poikki, ehkäpä kaikkein enimmän sen kautta, että niiden kuivuneesta lannasta saadaan polttoainetta — muuta poltettavaa kun ei ole laajoilla aloilla.

Hucin ja Gabet'n matka.

Manningin jälkeen kävi Tibetin pääkaupungissa Lhasassa William Moorcroft, jos apotti Hucin saamat tiedot ovat oikeat. Moorcroft'in, jonka matkoista jo olemme maininneet, oli luultu saaneen surmansa Afghanistanin rajalla v. 1825, mutta Hucin tietojen mukaan hän v. 1826 saapui Lhasaan, asuen siellä muhamettilaisena kaksitoista vuotta. Lähdettyään Lhasasta v. 1838 hänet kotimatkalla murhattiin ja tällöin löytämistään kartoista ja piirustuksista tibetiläiset ensi kerran näkivät, mikä mies hän oli ollut.

Seuraava Lhasassa kävijä oli apotti Evariste Régis Huc, joka Josef Gabet nimisen latsaristimunkin ja erään kristinuskoon kääntyneen tibetiläisen keralla yritti perustaa sinne lähetysaseman.

Huc, joka oli ranskalainen, samoin kuin Gabet'kin, oli saapunut Kiinaan v. 1839 ja siellä toiminut lähetyssaarnaajana. Oleskeltuaan monessa osassa maata hän vihdoin asettui Mongolian rajalle suuren muurin taa, He Shuyn laaksoon, jonne Kia-Kingin vainon aikana oli paennut paljon kristityitä. Mongolian apostolisen vikaarin kehoituksesta Huc, joka oli perehtynyt tataarienkin kieleen, v. 1844 lähti Tibetiin, hankkiakseen maasta ja sen asukkaista tietoja.

Retkikunta pukeutui laamoiksi, s.o. tibetiläisiksi papeiksi, herättääkseen niin vähän huomiota kuin suinkin. Hoanghon yli kuljettuaan Huc tovereineen saapui kamalaan hiekkaiseen Ordos-erämaahan, jossa veden puute ja kylmyys tuottivat heille loppumattomia kärsimyksiä. Kansuun tultuaan retkeilijät uudelleen kulkivat Hoanghon poikki, joka oli tulvillaan ja peitti vedellään valtavan laajalti maata, ja vasta tammikuussa 1845 he saapuivat Tang-Kiuliin, Tibetin rajalle.

Kun täältä olisi ollut neljän kuukauden vaarallinen matka Lhasaan, päätti Huc odottaa kahdeksan kuukautta Pekingistä palaavaa Tibetin lähetystöä matkustaakseen sen mukana. Väliajan hän toverinsa keralla käytti tibetin kielen ja buddhalaisen kirjallisuuden tutkimiseen, oleskellen kolme kuukautta Kumbum nimisessä laamaluostarissa, jossa vakuutettiin asuvan 4,000 laamaa. Syyskuun lopulla saapui palaava lähetystö, johon kuului 2,000 henkeä ja 3,700 juhtaa, ja siihen Huc tovereineen liittyi.

Matka piti ensin Koko-Norin erämaitten poikki samannimiselle suurelle järvelle, jonka saarilla asuu erakkolaamoja, ja sitten edelleen vaikeita mutkittelevia teitä lumipeittoisten vuorien poikki, kunnes tammikuun 29 p. 1846 saavuttiin Lhasaan.

Tibetiläiset viranomaiset ottivat Hucin ja hänen toverinsa suosiollisesti vastaan, niin että hän saattoi avata pienen kappelin ja ruveta lähetysasemaa perustamaan, mutta sitten Kiinan lähettiläs alkoi juonitella heitä vastaan — Tibet oli Kiinan yliherruuden alainen — ja lopun lopuksi tibetiläiset viranomaiset heidät karkoittivat, lähettäen heidät erittäin vuorisia teitä aseellisen saattojoukon seuraamina Kiinan Szetshuan maakuntaan, josta he matkustivat edelleen Kantoniin.

Huc julkaisi Tibetin retkestään erinomaisen viehättävän matkakertomuksen. Hänellä ei tosin ollut maantieteellisiä tietoja eikä edes silmää huomaamaan maantieteellisiä seikkoja, mutta hän oli loistava kertoja ja kuvaili ihmisiä erinomaisen sattuvasti. Hucin kirjassa kerrottiin paljon niin oudostuttavia asioita, että toisten on tehnyt mieli leimata hänet valehtelijaksi, mutta myöhemmät matkustajat ovat voineet todeta, että hänen kertomansa seikat perustuivat tosiasioihin.

Hucin ja Gabetin jälkeen ei ainoakaan eurooppalainen päässyt Lhasaan tunkeutumaan, ei julkisesti eikä salapuvussa, ennenkuin aseellinen armeija Intiasta käsin valloitti sen tämän vuosisadan alkuvuosina.

Muissa Tibetin osissa on sitä vastoin paljon matkustettu, niin että
Tibetin maantieteen pääpiirteet nyt tunnetaan.

Careyn ja Dalgleishin matka.

Vuosina 1885—87 A.D. Carey ja Dalgleish suorittivat Keski-Aasiassa huomattavan matkan, kulkien melkein koko Itä-Turkestanin ympäri ja tunkeutuen Pohjois-Tibetiinkin. Ladakhin Lehistä retkikunnan matka ensiksi piti vuoristojen ja ylänköjen poikki Kuenlunille ja Khotanin keitaaseen, jonka jälkeen se kulki pohjoisen kautta Tarimin syvänteen ympäri Lop-norille, tunkeutuakseen sieltä jälleen Tibetiin. Altyn-tagin ja Kuenlunin välillä se kahdeksankymmentä päivää samoili oppaitta, paljon kurjuutta kärsien, ennenkuin löysi Kuenlunin poikki solan ja jälleen pääsi seuduille, joilla silloin tällöin kulki kauppamatkueita. Ja todella löytyikin äsken matkanneen karavaanin jäljet, josta turkmeenilaiset palvelijat niin ilostuivat, että heittäytyivät kasvoilleen, suutelivat jalanjälkiä ja ilosta itkivät. Retkikunta pääsi Matshu-joelle saakka, noin 600 kilometrin päähän Lhasasta, mutta siitä sen täytyi palata takaisin ruokavarain puutteen vuoksi, tosin uutta reittiä kulkien.

Rockhill.

Paria vuotta myöhemmin amerikkalainen W.W. Rockhill matkusti Tsaidamista Itä-Tibetin kautta etelää kohti Dretshu nimiselle Jangtsekiangin lähdehaaralle ja sieltä Dergen ja Nyarongin vaikeiden seutujen kautta, joihin parikymmentä vuotta aikaisemmin roomalaiskatoliset lähetyssaarnaajat olivat suotta yrittäneet tunkeutua, Kiinan Szetshuaniin. Rockhill matkusti kiinalaiseksi virkamieheksi puettuna. Tsaidamin itäosissa turvattomuus oli niin suuri, että kahden matkueen toisensa kohdatessa voimallisempi piti luonnollisena asiana heikomman ryöstämisen. Riistaa oli kaikkialla, niin että Rockhill kerrankin kolmen päivän kuluessa näki ainakin tuhannen villiä aasia. Monelta taholta hän kuuli semmoistakin huhua, että muka Itä-Tibetin pääsemättömissä vuoristoissa eli karvaisia villi-ihmisiä. Vuosina 1891 ja 1892 Rockhill teki uuden matkan toisia teitä, mutta ei nytkään päässyt Lhasaan, vaan täytyi hänen sen pohjoispuolisilta heinäaroilta palata takaisin. Rockhill hallitsi täydelleen tibetin kieltä.

Pevtsov.

M.V. Pevtsov, joka oli ollut Przevalskin mukana eräällä hänen matkallaan, teki vv. 1889—90 laajoja tutkimusretkiä Keski-Aasiassa, tutkien varsinkin Tibetin ylängön pohjoisia rinteitä. Kuenlunin pohjoisrinteen laaksoissa hän tapasi luola-asukkaita, jotka taikauskoisella kammolla puhuivat eteläisistä suurista erämaista, »maasta, joka on pilvien takana». Sama retkikunta löysi Tianshanin itäpään eteläpuolelta Luktshunin syvänteen, jonka pohja on 220 metriä merenpintaa alempana.

Bower.

Kapteeni A. Bower lähti Ladakhin Lehistä v. 1891 ja kulki melkein suoraan itää ja kaakkoa kohti Keski-Tibetin halki, kolmesataa kilometriä Lhasan pohjoispuolitse. Hän tutki pitkän sarjan järviä, joita ei ennen häntä kukaan eurooppalainen ollut nähnyt. Tämä laaja autio keskusylänkö on tibetiläisten Tshang-maa. Se on täynnään mäkiä ja vuoristoita, joiden välissä joet virtaavat missä mihinkin suuntaan, kukin suolajärveensä päättyen. Viiden kuukauden aikana ei kertaakaan tehty leiriä Mont Blancin huippua matalammalla, eikä ainoatakaan puuta kasvanut sillä laajalla alueella, jonka kautta tällä ajalla kuljettiin. Muuan löydetyistä järvistä oli 5,300 metriä korkealla, saaria täynnään. Melkein koko matkaa varten, joka päättyi Kiinassa, Bowerin täytyi kuljettaa mukanaan kaikki varastot, mitä karavaani tarvitsi.

Bonvalot.

Ranskalainen Gabriel Bonvalot, kerallaan eräs katolilainen munkki ja Orleansin prinssi Henri, lähti marraskuussa 1889 Tjartshlikista, Lop-norin lounaispuolelta, ja melkein suoraan etelää kohti matkustaen saapui seuraavana vuonna helmikuussa Tengri-norin itäpäähän. Sieltä hän, yhä etelää kohti matkaten, kulki Nientshentangla vuoriston poikki lähelle Lhasaa. Tibetiläiset viranomaiset kuitenkin pakottivat hänet kääntymään takaisin ja kulkemaan teekaravaanien reittiä Kiinan Tibetin kautta Jangtsekiangin yläjuoksulle ja Kiinan länsirajalle. Bonvalot näki Pohjois-Tibetissä sammuneita tulivuoria.

Dutreuil de Rhins.

Surullinen kohtalo oli eräällä toisella ranskalaisella, Dutreuil de Rhnsillä, joka Ferdinand Grenard'in keralla v. 1893 lähti Lop-norin lounaispuolella olevasta Tjertjenistä, Lhasa matkan määränä. Matkattuaan ensinnä etelään, retkikunta Keski-Tibetin järviseudulle tultuaan kulki kaakkoa kohti, kunnes saapui Tengri-norin rannalle, mutta siellä tibetiläiset viranomaiset sen pysäyttivät, ja turhaan lupaa odotettuaan sen oli käännyttävä koillista kohti Kiinaan. Matka piti suureksi osaksi aivan tuntemattomia teitä. Ennenkuin päästiin Kuku-norin rannalle, hyökkäsivät rosvot retkikunnan kimppuun, surmaten sen johtajan. Grenard pelasti kuitenkin sen tärkeät tieteelliset kokoelmat ja kartat ja saapui onnellisesti kotimaahan.

Edellisinä vuosina oli eräs englantilainen naislähetyssaarnaaja, neiti A.R. Taylor, koettanut Kiinan Kansusta päin tunkeutua Lhasaan vain viisi aasialaista matkaseuranaan, mutta hänetkin tibetiIäiset viranomaiset pakottivat palaamaan takaisin tyhjin toimin.

Littledale.

Englantilainen George A. Littledale, joka oli aikaisemmin tehnyt rohkeita matkoja Pamirissa ja Gobin erämaassa, kulki v. 1895 vaimonsa keralla Tibetin halki pohjoisesta etelään ja pääsi 80 kilometrin päähän Lhasasta, mutta sitten oli hänenkin poikettava länttä kohti ja matkustettava Ladakhin Lehiin. Littledale kulki uutta reittiä, tutkien muun muassa kappaleen matkaa Nientshentanglaa, jota jo silloin pidettiin Himalajan pohjoisena rinnakkaisharaänteena. Pohjois-Tibetin erämaissa sudet olivat syöneet kaikki retkikunnan lampaat, niin että sen täytyi suurimmaksi osaksi elää riistalla. Jo paljon aikaisemmin Littledale sai käskyn kääntyä takaisin, mutta hän ei tibetiläisten viranomaisten käskyistä välittänyt, vaikka he joka vuorensolassa kalistelivat aseitaan. Lopulta kuitenkin täytyi totella. Paitsi tiekarttojaan Littledale toi matkaltaan kymmenen uutta kasvia.

Sven Hedin.

Kuuluin kaikista Tibetin matkustajista on ruotsalainen Sven Hedin. Jo kahdennellakolmatta ikävuodellaan hän alkoi tutkimusretkensä Aasiassa. Tehtyään ensin pari valmistelevaa matkaa Persiaan ja Bukharaan hän v. 1894 matkusti Pamiriin ja alkoi siten tutkimuksensa, jotka hänelle tuottivat maailmanmaineen. Hän nousi mainittuna vuonna kuululle Mustaghatalle eli »Jäävuorien isälle» kuudentuhannen metrin korkeuteen, mutta sen kolmenkertaiselle taruissa kuululle lumihuipulle hänen oli mahdoton päästä. Kirgiisit väittävät, että kotkainkin on mahdoton päästä tämän vuoren kukkulalle. Siellä muka on taivaallinen kaupunki, Janaider, jonka puutarhoissa kuolema, kylmyys, pimeys ja suru ovat tuntemattomat. Tämä, vuori on Pamirin ylängön voimallisin itäinen rajavartija ja Himalajan, Karakorumin ja Tibetin korkeiden kukkulain viimeinen etuvartija luoteen ilmalla. Hedin tarkkaan kartoitti sen laajat glasierit ja laajensi ympäristöjen karttaa kauas Pamirin sisäosiin saakka.

Seuraavana vuonna Hedin teki vaarallisen ja uhriensa vuoksi kamalan matkan Jarkentista Khotaniin Takla-makanin erämaan poikki.

V. 1896 hän kulki Takla-makanin poikki Khotanista Shahjariin, Tarimin rannalle. Tällä retkellä hän löysi kaksi muinoista kaupunkia, jotka olivat vuosisatoja maanneet liikkuvan hietameren alla, jälleen paljastuakseen hieta-aaltojen kulkiessa tuulen mukana eteenpäin.

Samana vuonna Sven Hedin vielä valaisi Lop-norin aluetta, jonka omituisiin soihin ja järviin Tarimin vesi jää. Hän löysi suuren muinaisen järven kuivuneen uoman metsäisine rantoineen ja luuli tätä uomaa varsinaiseksi historialliseksi Lop-noriksi. Przevalskin Lop-nor on kauempana etelässä eikä sen rannalla ole mitään metsiä.

Lop-norin seuduilta Hedin jatkoi matkaansa Tibetiin ja tämän myrskyjen lakaiseman ylängön eräästä tuntemattomasta osasta löysi melko jakson suolajärviä, joiden »korkeat smaragdiviheriät aallot metallisella soinnulla iskevät rantojaan» keskellä erämaan suurta hiljaisuutta. Vuosina 1899—1900 hän tarkkaan tutki ja kartoitti Jarkent-joen ja sen jatkon Tarimin, laskien sitä veneellä aina Przevalskin Lop-noriin saakka. V. 1901 hän vielä tarkemmin tutki nämä järvet ja rämeet, joihin Tarim pitkän juoksunsa jälkeen riutuu, ja lähellä sitä kuivanutta uomaa, jota hän itse pitää oikeana Lop-norina, löysi vanhan hylätyn buddhalaistemppelin, jossa oli lähes tuhat vuotta vanhoja käsikirjoituksia.

Toukokuussa 1901 Sven Hedin tällä neljännellä matkallaan lähti Tsharkhlikista, Takla-makan erämaan eteläreunalta, kulkeakseen koko Tibetin poikki Induksen lähteille. Hän kulki korkean Arka-tagin ja useiden muitten itä-länsisuuntaisten vuorijonojen poikki, mutta viiden päivämatkan päässä Lhasasta hänet pysäytettiin ja palautettiin takaisin. Hän matkusti nyt muiden tutkimia seutuja Lehiin ja sieltä Intiaan. Hänen tarkat ja seikkaperäiset karttansa, järvimittauksensa, vesistötutkimuksensa ynnä geologiset ja meteorologiset havaintonsa saivat tiedemiesten puolelta mitä parhaan mainesanan.

Viidennellä matkallaan (1906—1908) Sven Hedin matkusti Turkin Armenian, Persian ja Belutshistanin kautta Intiaan, aikoen sieltä Himalajan poikki kulkea Brahmaputran latvaosan Tsangpon laaksoon ja tutkia sen pohjoispuolella olevan tuntemattoman alueen. Englannin hallitus kuitenkin kielsi häneltä pääsyn Tibetiin, joka Younghusbandin Lhasaan tekemän sotaretken jälkeen oli kokonaan suljettu eurooppalaisilta, ja Hedinin täytyi sen vuoksi kulkea Kashmirin kautta Ladakhiin ja sieltä muka Itä-Turkestaniin lähdettyään poiketa matkalla Tibetin keskiosiin, lähestyäkseen pohjoisesta valitsemaansa tutkimusaluetta. Hänellä oli Lehistä lähtiessään oivallisesti varustettu karavaani ja runsaasti hevosia ja muuleja, mutta vuodenaika oli myöhäinen, Tibetin ylängöllä talvisydän, ja siitä tuli todellinen »kuolonmarssi» hänen kuormajuhdilleen. Ankarissa myrskyissä ja pakkasissa niitä sortui kuolemaan melkein joka leiripaikalle, ja susilaumat ja korpit sen vuoksi olivat hupenemistaan hupenevan karavaanin uskolliset saattajat. Mutta laitumesta ei näillä myrskyisillä ja melkein lumettomilla ylängöillä ollut puutetta, sen enempää kuin vedestäkään, ja aroriistaa, kesyttömiä jakkeja, antilooppeja ja kulaaneja eli villiaaseja oli laumoittain melkein kaikkialla. Ngangtsetso järvelle päästyään Hedin suoritti tarkkoja syvyysmittauksia ja kartoitti järven, mutta siellä hänen tiensä oli nousta pystyyn. Piirin maaherra aikoi kieltää häntä edelleen Shigatseen matkustamasta, mutta peruutti kiellon, kun Hedin sinne sai Intiasta lähetetyn postinsa tashilaaman, koko Tibetin ylimmän hengellisen herran toimesta. Hän kulki nyt matkaa jatkaessaan ensi kerran Trans-Himalajan poikki ja saapui asutumman maan kautta onnellisesti Shigatseen. Kiinalaisen vaikutuksen kautta hän siellä sai nähdä tibetiläisten hengelliset uudenvuodenjuhlat ja pääsi itse tashilaaman, buddhalaisten paavin, puheille. Matkaa jatkaessaan Hedin aikoi käydä Dangra-jum-tso järvellä, mutta tibetiläiset estivät tämän, samoin kuin menomatkallakin, koska järvi oli pyhä. Tällä retkellä Hedin tuli kulkeneeksi kahdesti Trans-Himalajan poikki. Palattuaan Tsangpon laaksoon hän Tradumin kohdalla kulki Nepalin rajan poikki ja kiertoteitä matkaten löysi tämän kuulun joen lähteet pyhän Manasarowar-järven eteläpuolelta Himalajan pohjoisimmasta harjanteesta, suuresta Kubigangri nimisestä glasierista. Tämän jälkeen hän tutki Sutlejn lähteet ja Manasarowar-järvet ynnä niiden maanalaiset laskuväylät. Nämä työt suoritettuaan hän matkusti Gartokiin ja sieltä edelleen Lehiin. Tärkein tulos hänen matkastaan oli tieto Trans-Himalajasta, jonka hän huomasi ulottuvan Tengri-norista Gartokin pohjoispuolelle saakka.

Lehistä käsin hän teki vielä toisen retken Tsangpon pohjoispuolisiin seutuihin ja päätti nyt Transhimalajan selvittelyn. Seuraavassa kerromme lähemmin tämän aikamme onnekkaimman Aasian-tutkijan matkoista.

Sven Hedin Pamirissa, Itä-Turkestanissa ja Tibetissä vv. 1894—1897.

Saavuttuaan arojen poikki ihanan Ferghanan pääkaupunkiin Margelaniin, Hedin päätti kulkea Kashgariin »Maailman katon» poikki, vaikka kaikki olojen tuntijat varoittivat häntä lähtemästä talvella Pamiriin. Turkestanin venäläinen kenraalikuvernööri lähetti alueen kirgiiseille käskyn, että heidän piti jurttineen, polttoaineineen ja ruokatavaroiden tulla määrätyille paikoille matkustajaa vastaanottamaan, ja huolimatta lumimyrskyistä, kammottavista pakkasista, korkeista alppisolista kaikkine talvisine vaaroineen kirgiisit uskollisesti noudattivat tätä käskyä. Sittenkin oli matka vaikeuksia ja vaaroja täynnä.

Alain poikki talvikelillä.

Isfairanin laaksoa nousten, vaarallisia iljankopolkuja matkaten, Hedinin retkikunta nousi lähes 4,000 metriä korkeaan Tengis-bajsolaan, yhteen niistä monista, joita Ferghanasta kuljetaan 6,000 metrin korkuisen Alai-vuoriston poikki Pamirin pohjoisosassa olevaan Kysyl-sun laaksoon. Helmikuun loppu oli lumimyrskyjen ja lumivyöryjen vuoksi vaarallisin aika solamatkalle.

Kymmenkunta kirgiisiä kulki edellä raivaamassa tietä kinoksien läpi ja hakkaamassa jäätiköihin portaat. Matkustajan kaikki tavarat oli sälytetty pienien vuorihevosten selkään, jotka ihmeteltävän ketterästi suoriutuivat näillä vaarallisilla vuoriteillä, laskien luisua tai takakintuillaan laahustaen rinteitä pitkät matkat, kiiveten ketterästi kuin kissat jyrkänteille ja uskomattoman varmasti astellen kapeita livettäviä polkuja, jotka useimmiten olivat iljangalla, äkkijyrkkä kuilu allaan. Suurenmoisten rotkolaaksojen pohjaa nousi tie yhä korkeammalle, kulkien Isfairan joen poikki hataria, osasta puolilahoja siltoja. Luonto oli samalla sekä ihanaa, että kammottavan kolkkoa. Jossain paikassa oli äsken pudonnut lumivyöry täyttänyt koko laakson pohjan, haudaten sekä joen että tien alleen; joki oli puhkaissut vyöryn läpi tunnelin itselleen, mutta retkikunnan täytyi kiivetä lumimäen poikki, joka oli niin jyrkkä, että tarvittiin kuusi kirgiisiä joka hevosta mäen päälle työntämään. Laakson pohja ja polku sen mukana nousi lopulta niin jyrkäksi, että kuormat oli miesten selässä vähin erin kannettava pelättyyn Tengis-bajsolaan, joka katkaisee Alain selänteen.

Joka puolella näkyi solasta lumisia vuorenselänteitä, siellä täällä vain kurkisti lumesta paljas kallionkeila. Kaakossa hohti Alain terävien selänteitten takaa etäisyydestä sinisenä ja valkoisena ihana Trans-Alai pilviin katoavine huippuineen ja häikäisevän kirkkaine lumikenttineen. Takanapäin laskivat vedet Syr-darjaan, edessäpäin Amu-darjaan. Tie laskeutui vedenjakajalta taas jyrkkään ja toisen laviinikeilan poikki toisensa jälkeen täytyi retkikunnan kiivetä. Suurin lumivyöry oli lähes puolta kilometriä leveä ja pariakymmentä metriä paksu. Moinen lumivyöry olisi alleen haudannut vaikka mimmoisen matkueen, ja kun laviinin alaosa aina paineen vuoksi paikalla muuttuu jääksi, olisi sen alta ollut mahdoton pelastua. Lumi suli jo kaikkialla, ja muiden vaikeuksien lisäksi oli aina vähän väliä kahlattava purojenkin poikki. Kun alkoi sataa lunta ja ilma kävi aivan sakeaksi, täytyi yhden miehen edellä kulkien tunnustella pitkällä tangolla tien pohjaa. Pahemmitta tapaturmitta retkikunta kuitenkin pääsi Alain laaksoon sillä kohdalla, jossa Kokandin entisen hallitsijan vanhan linnan savimuurit vielä muistuttelivat Pamirin menneitä valtiollisia oloja; mutta jos matka olisi tapahtunut päivää myöhemmin, olisi lumimyrsky,, buraani, sen solassa tavannut ja silloin sen olisi voinut periä ellei tuho, niin ainakin pitkällinen viivytys.

Talvinen Pamir.

Alain laakso, jonka läpi Kisil-su juoksee, on Pamirin lumisin osa. Kirgiisit hankkivat täällä kaksi kameelia edellä kulkemaan, ja nämäkin saattoivat toisin paikoin vaipua lumeen melkein näkymättömiin. Öillä oli -20° pakkanen. Kun lunta on laaksossa oikein vahvalti, täytyy kirgiisien solista toiseen kulkiessaan ajaa edellään jakkeja, jotka kahlaavat ja puskevat puhki pahimmatkin kinokset.

Seurattuaan jonkun aikaa Kisil-sun pohjoisrantaa retkikunta kahlasi sen poikki ja lähti nousemaan mahtavaan Trans-Alain vuoristoon, jonka korkein kukkula kohoaa 7,000 metriä merenpinnasta. Urtakin luona eivät retkikuntaa odottaneetkaan jurtat eikä valmiit valkeat, koska se kylänvanhin, jonka velvollisuudeksi tämä oli annettu, oli Attjollin solassa joutunut buraaniin, joka esti häntä matkaa jatkamasta ja eräältä paimenelta hautasi lumeen 40 lammasta. Hän oli lähettänyt kuusi miestä Hediniä vastaan, mutta yhdeksän päivää ponnistettuaan lumisessa solassa ja hevosen menetettyään oli näiden täytynyt jättää sekä jurtta että poltokset solaan. Kaksi miestä oli kadonnut. Neljä oli kuitenkin päässyt Djipptikin kirgiisien luo, joilta he olivat saaneet lainaksi jurtan ja poltoksia, tuoden ne myöhemmin illalla Urtakiin. Näistä neljästä oli yksi palelluttanut jalkansa ja toinen tullut lumisokeaksi; kaksi tervettä miestä oli suojellut silmänsä jouhiverkolla ja nahkaremmillä. Yöllä oli tällä asemalla -34° pakkanen; mutta maalisk. 5 p. osoitti lämpömittari auringonpaisteessa +52° C. Susilaumain jälkiä näkyi ja kirgiisit kertoivat niistä paljon kamalia juttuja.

Aamulla maalisk. 9 p. kaikki kirgiisit polvistuivat lumeen rukoillakseen Allahilta onnellista matkaa pelätyn Kisil-art-solan poikki, jossa buraanit ovat kovin äkilliset ja vaaralliset, mutta Hedinin retkikuntaa suosi solassa mitä paras sää. Vedenjakajalla on solan korkeus 4,271 metriä. Solan eteläpuolella lumi nopeaan väheni, maa oli laajalti aivan paljastakin, laaksot olivat avarammat ja vuoret suhteellisesti matalammat, maan yleinen tasapinta kun oli niin korkea.

Kara-kul.

Karavaaninsa jakaen Hedin teki matkan Kara-kul nimiselle suolajärvelle mitatakseen sen syvyyden. Jää, joka toisin paikoin oli yli metriä paksu, paukkui ja soi kummasti jalkain alla. Mukana olevat sarttilaiset luulivat äänen johtuvan siitä, että suuret kalat puskivat jäähän päätään, mutta kirgiisit tiesivät, ettei järvessä ollut kaloja ensinkään. Suurin mitattu syvyys oli 230 metriä. Järven toisella rannalla Hedin erään seuralaisensa keralla eksyi joukostaan ja heidän täytyi viettää yönsä taivasalla kirgiisiläiseen tapaan polvillaan, pää maahan taivutettuna ja korot tuulessa. Kirgiisi tässä asennossa nukkui makeasti. Hedin ei tosin saanut unta, mutta hänen täytyi myöntää, että se paremmin kuin mikään muu suojeli vilulta.

Kara-kulin eteläpuolella, avarassa Mus-kol laaksossa, jossa maa oli kokonaan rapautumisesta syntyneen soran peitossa, kuten Pamirissa yleiseenkin, ja lunta oli vähän, oli vastassa Pamirskij Postista lähetettyjä juhlapukuisia kirgiisejä, jotka olivat siellä jo odottaneet viisi päivää telttoineen, lampaineen ja polttoaineineen. Laakson eteläpäässä oli kuljettava 4,682 metriä korkean solan poikki lumituiskussa. Maalisk. 18 p. Hedin vihdoin saapui Pamirskij Postiin, jossa häntä jo oli kauan huolestuneina odotettu ja jossa hänet nyt sitä sydämellisemmin ja vierasvaraisemmin vastaanotettiin.

Toukokuun lopulla ja kesäkuun alussa, runsaan ruohon ruvettua rehoittamaan, tulevat Ferghanan rikkaat ja hyvin toimeentulevat kirgiisit vuoriston poikki karjoineen Alai-laaksoon, pystyttäen Kisil-sun rannalle kesäleirinsä. He panevat silloin toimeen ratsumieskarkelonsa, pitävät kestejä, viettävät häitä. Parin kolmen kuukauden kuluttua suurin osa palaa takaisin Ferghanaan. Alai-laakson kautta kulkee kesällä tärkeä liikennereitti Itä-Turkestanista Amu-darjan laaksoon. Sitä kulkevat sekä kauppiaat että matkustajat.

Huhtik. 7 p. Hedin lähti vieraanvaraisesta Pamirskij Postista pyrkimään Pamirin itäosan korkeimmalle kukkulalle Mustag-atalle, joka kohottaa lakeaan kokonaista 7,860 metriä merenpinnan yläpuolelle, lähes vetäen vertoja Himalajan korkeimmille kukkuloille. Matkustajan kunnianhimona oli tämän kukkulan valloittaminen.

Mustag-atalle.

Lumipeite oli jo ohut, järvet tosin vielä jäässä, mutta salmet olivat auki ja niihin oli jo kokoontunut suuret määrät sorsia. Mitattuaan Rang-kul järven syvyyden Hedin saapui Kiinan rajalle. Epäluuloistaan huolimatta eivät kiinalaiset rajavartijat voineet estää niin voimallisesti passitettua matkustajaa eteenpäin kulkemasta, vaikka tekivätkin hänelle paljon pientä kiusaa. Suurimman osan karavaaniaan jälkeensä jättäen Hedin muutaman miehen keralla lähti vuorelle pyrkimään. Kirgiisit vakuuttivat kaikki yhteen ääneen, että vuorelle oli mahdoton nousta. Jyrkänteet ja rotkot muka sulkivat kaikkialla tien, vuoren rinteet olivat kirkasta jäätikköä, ja myrsky, joka muka korkeudessa oli yksinvaltias, pyyhkäisisi kaikki mukaansa kuin hiekkajyväset. Heidän kammoonsa oli suurena syynä taikausko. Vuorta pidettiin pyhänä ja siihen liittyi monenlaisia taruja. Yleinen luulo oli, että sen luoksepääsemättömällä laella oli maallinen paratiisi.

Nimi merkitsee »Jäävuorien isä», ja kuten isä lastensa keskellä tämä vuori kohottaakin valkoista päätään korkealle yli läheisten kukkulain, vaikka nämäkin ovat korkeita, valkoisiin vaippoihin puettuja ja jääpanssarilla suojeltuja. Kuten majakka se luo hopeista hohtoaan kauas erämaitten piiriin. Vuoren juurella kirgiisit eivät kuitenkaan pelänneet Mustag-ataa samassa määrässä kuin Pamirin sisäosissa asuvat, vaan lupasivat mielellään auttaa Hediniä vuorelle pääsemään. Hekään eivät kuitenkaan luulleet yritystä mahdolliseksi. Metsämiehet, jotka olivat joutuneet vuoren yläosiin, olivat ilman »raskauden» vuoksi tunteneet pyörrytystä, eivätkä edes ketterät ja nopsat arkkari-oinaat takaa-ajettuinakaan uskaltaneet korkeuksiin lähteä, joiden jyrkillä iljanne-rinteillä oli mahdoton saada jalansijaa. Yksin kotkankin siivet raukesivat, ennenkuin sen laelle ennätti.

Huhtikuun 17:ntenä Hedin lähti isäntänsä Togdasin-Bekin varakkaasta, vierasvaraisesta leiristä matkaan. Matkassaan hänellä oli kuusi ahavoittunutta, lämpimiin lammasnahkaturkkeihin puettua kirgiisiä, joilla oli pitkät sauvat kädessään, yhdeksän suurta mustaa, hyväntuulista jakkia ja kaksi lammasta. Jakit kantoivat eväitä, lapioita, tuuria, kirveitä, köysiä, turkkeja, huopia, huopamattoja, valokuvauskoneita y.m. Koneita kantoivat kirgiisit laukuissa. Muut jakit satuloitiin, jonka jälkeen miehet nousivat selkään ja hitaasti alkoivat luoteispuolelta nousta vuorelle. Jakkia ohjattiin turparuston läpi pistetystä nuorasta. Enimmäkseen tämä juhta kuitenkin kulkee, miten itse haluaa, turpa maassa kiinni, ja läähättää kuin höyrysaha…

Vuorijättiläisen rinteillä.

Rinne kohosi sangen jyrkkään. Ensimmäisten glasieerikielien ohi kuljettiin jo sangen alhaalla. Kiinteätä kalliota ei näkynyt missään, niin vahvalti oli vuoren rinteellä kaikenkokoisia gneissipaasia. Ensimmäinen yö vietettiin rinteellä lähes 4,500 metrin korkeudessa. 5,336 metrin korkeudessa retkikunta joutui niin ankaraan lumimyrskyyn, että sen monta tuntia täytyi olla alallaan. Illaksi se palasi takaisin leiriinsä, jonne Togdasin-Bek oli lähettänyt jurtan, lisää evästä ja polttoaineita. Huhtikuun 19:ntenä raivosi leirin seuduilla lumimyrsky, kirgiisit sairastivat vuoritautia ja Hedin muutaman miehen keralla tutki mahtavan Jambulak-glasieerin alapäätä. Seuraavana päivänä piti tehtämän uusi yritys korkeutta kohti vuoren eteläpuolelta, mutta Hedin itse sai nyt silmätulehduksen, joka pakotti hänet palaamaan karavaaninsa luo, pyrkiäkseen Kashgariin lepäämään.

Kashgariin.

Paljon lunta oli satanut, joet olivat tulvillaan, matka vaikeata, mutta reippaan väkensä keralla Hedin hyvin suoriutui vaikeuksista. Pamirilta alas laskeuduttaissa lämpeni ilma nopeaan ja luonto muuttui vehmaammaksi ja toukok. 1:senä matkustaja saapui Kashgariin, jossa hän vanhan ystävänsä, venäläisen pääkonsulin Petrovskijn luona sai mitä vierasvaraisimman asunnon.

Hedinin aikomus oli ensiksi lähteä Lop-norille, mutta kesäkuun alussa tapahtui säänmuutos, joka sai hänet muuttamaan mielensä. Aasialainen kesä lähestyi jättiläisaskelin, »päivän tähti hehkui kuin valtava sulatusuuni, varjossa kohosi kuumuus 38 asteeseen, yö ei ennättänyt jäähdyttää Itä-Turkestanin hehkuvaa ilmakehää, ja joka ilta peittivät tulikuumat, hienoa pölyä tuovat aavikkotuulet Jakub-Bekin vanhan pääkaupungin sakeaan tukahduttavaan utuun.» Vielä kuumempi olisi idässä, Tarimin rannoilla, ollut, ja Hedin sen vuoksi päätti palata kesäksi vuoristoon, uudistaakseen yrityksensä nousta Mustag-atalle. Kesäk. 21 p. illalla hän jälleen lähti Kashgarista matkaan.

»Laskevan auringon tulikuumissa säteissä pieni karavaanimme hitaasti eteni poppelien ja piilipuiden välitse leveää maantietä, jonka Jakub-Bek aikanaan rakensi ja jolla nyt, basaaripäivänä, vallitsi mitä vilkkain liike. Mandariineja, millä korkeampi, millä matalampi nuppi hatussaan, ajeli tiellä pienillä sinisillä vaunuillaan, joita kulkusin ja helyin koristetut muulit vetivät. Kiinalaisia upseereja ja sotamiehiä ratsasti kirjavissa univormuissaan. Jangi-hissarista tai Jarkentista tuli isoja maalauksellisia araboja, joiden kuperan olkikaton alla istui melko seurat kiinalaisia ja sartteja ja joita neljä kulkusin ja kelloin runsaasti koristettua hevosta veti, yksi aisoissa, kolme kaukana edellä kulkien ja köysistä kiskoen. Nämä käytännölliset ajoneuvot ovat Itä-Turkestanin diligenssejä ja 10 tengehillä (noin 3 mk), mitättömällä maksulla siis, voi täten kulkea neljä pitkää päivämatkaa Jarkentiin saakka.

»Tavarakaravaaneja kulkee ohi toinen toisensa perässä, ojanpartaalla istuu kaikenlaisia raajarikkoja ja kerjäläisiä, vesikauppiaita suurten saviruukkujensa vieressä, leipureita ja hedelmäkauppiaita pienien kojujensa ääressä, ja pieniä ruskettuneita poikia ui tien vieressä ojain mutavedessä. Kuljemme pyhimyshautain ohi, Adolf Schlagintweitin muistopatsaan ohi, jota tulvavesi on vahingoittanut, jälkeemme jää Jakub-Bekin sortunut linna Dovlet-bag (rikkauden puutarha) ja Kisil-su, joka punaisenruskeana savivellinä virtaa kahdenkertaisen siltansa alitse.

»Vasemmalle kädelle jää kiinalaiskaupunki, Jangi-shahr, tulemme autiolle hiljaiselle maaseudulle, joka tasaisena ja rannattomana leviää etelää ja itää kohti silmän siintämättömiin. On tullut pilkkopimeä, jonka vuoksi k:lo 9 pysähdyimme Jiggde-arikin kylään illastamaan ja kuun nousemista odottamaan. Vasta kahden aikaan aamulla saavuimme Japptjaniin, joka oli matkan lähin päämäärä.»

Matka kävi aluksi suoraan etelään keidasalueen kautta ja joskus hietanietoksien poikki, läpi kylien, joissa kiinalaiset viranomaiset, Kashgarin daotain määräystä noudattaen, nyt kohteliaammin ottivat vastaan ruotsalaisen matkustajan. Yöllä matkattiin — päivällä levättiin. Eräässä paikassa Hedin näki pienen rautakaivoksen, jossa malmi saadaan maa- ja savikerroksista sekä sitten kuljetetaan Igisjariin sangen alkuperäisellä tavalla pelkistettäväksi.

Vuoristo alkoi vähitellen lähestymistään lähestyä, lakeudelta nousta laaksoja, joita pitkin kirgiisit ajoivat karjojaan ylämaahan. Kengkol laakson alaosassa oli hyvät laitumet ja siellä täällä puitakin. Joka ilta ajettiin lampaat ja vuohet auliin lypsettäviksi sekä teljettiin sitten avariin karsinoihin, joissa vihaiset koirat yöllä vartioivat niitä susilta, sillä niitä seudussa oli kovin runsaasti. Asukkaat kuuluivat kipptjakkirgiiseihin. Korkeammalle kohottaessa laakso kapeni ja oli kuljettava vedenjakajan poikki Jarkentin laaksoon. Vedenjakajalla paimennettiin Jarkentin sarttilaisten omistamia suuria hevoslaumoja.

Maisemista oli omituisin pitkä kapea kuru, jonka pohjaa tie vaahtoavan vuoripuron keralla kohosi paasirytelkköjen keskitse Mustag-atan liepeille. Tuskin oli matkue päässyt tästä vaarallisesta solasta, kun joki äkkiä latvoillaan sataneesta vedestä alkoi rajusti nousta; jos tulva olisi matkueen solassa tavannut, olisi se voinut tuhoutua.

Kulkien Mustag vuoriston pääharjanteelle Hedin tuli Tag-arma lakeudelle Mustag-atan eteläpuolelle, ihaillen sen erinomaisia laitumia, joilla suuria jakki- ja lammaslaumoja söi. Kiertäen sitten vuoren länsipuolelle Sarik-kolin laaksoon hän tutki jättiläisvuorta, jonka ympäri hän täten tuli kulkeneeksi, ja jäävirtoja, joita säteili sen laelta joka suunnalle. Sarik-kolin laaksossa hän taas tapasi tuttavansa Togdasin-Bekin ja sai saman herttaisen vastaanoton sekä hänen että laakson kaikkienkin kirgiisien puolelta. Läheltä ja kaukaa heitä tuli hänen vieraikseen, tuoden lahjaksi lampaita, sorsia, peltopyitä, leipää, jakin maitoa ja kermaa, ja kun Hedin vaelluksillaan lähestyi jotakuta aulia, tuli ratsumies aina häntä vastaan, opastaen hänet bekin (s.o. ruhtinaan) jurttiin, jossa hänelle tulen ääressä osoitettiin kunniasija ja tarjottiin »dastarkhani», s.o. ryyppy purtavineen. Hyvää suhdetta todistaa sekin, että Togdasin-Bek heinäk. 11:ntenä vieraansa kunniaksi pani toimeen »bajgan» eli kirgiisiläisen ratsumieskarkelon, joka kieltämättä johtaa muistoon arokansain muinaisia mahtiaikoja. Hedin kertoo siitä:

Kirgiisien bajga.

»Aamun kuluessa karautti seudun paras miehinen väestö etelää kohti pienissä joukoissa, sillä Irik-jakin kentällä sikäläisten ylempien aulien luona oli tämän hurjan karkelon määrä tulla esitetyksi. Kun puolenpäivän aikaan lähdin heidän jälkeensä, saatteli minua 42 kirgiisiä, yllään parhaat, kaiken kirjavuiset halaatit, vyötäisillä kirjavat vyöt, tikarit ja puukot, kalisevia nippuja, joissa oli tuluksia, naskaleita, tupakkakukkaroita y.m. pieniä esineitä. Päähineitä oli monenlaisia, useimmilla kuitenkin vuodenajan takia pienet pyöreät mustat patalakit, punaisin, keltaisin ja sinisin kirjauksin. Tämän juhlapukuisen rahvaan keskellä, joka taajana joukkona minua ympäröi, tunsin yksinkertaisessa harmaassa matkapuvussani olevani kuin dervishi parempien ihmisten joukossa.

»Arvoltaan ja puvultaan etevimmät olivat kuitenkin Togdasin-Bek, yllään tulikeltainen, kullalla kirjailtu kunniahalaatti, jonka olin Kashgarista tuonut ja hänelle lahjoittanut, sekä Togda Muhammed-Bek, Mustag-atan itäpuolella asuvain kirgiisien päällikkö. Tämän puvussa näki kylläkin rohkeita väriyhdistelmiä, joitten luultavasti oli sattumaa kiittäminen siitä, että ne olivat samalla ihmisruumiilla sijansa saaneet; pitkä halaatti oli merensininen, leveä vyö vaaleansininen ja päässään hänellä oli korkea sinipunerva, kultareunuksellinen pipolakki. Tämä puku somisti pitkää, oikein alkurotuista kirgiisiä, jolla oli vinot kapeat silmät, ulkonevat poskipäät, harva musta leukaparta ja jouhevat viikset, ja ratsu hänellä oli jättiläismäinen, sysimusta, vierasrotuinen. Kun vielä lisäämme, että hänen kyljellään roikkui koukkumiekka mustassa huotrassaan, niin on meillä edessämme oikea aasialainen Don Quixote.

»Ylempien kylien luona näkyvistä laajenevista ratsumiesjoukoista voimme arvata olevamme perillä, ja keskelle kenttää oli varattu avopaikka, jolle pysähdyimme. Tässä meitä odotti sadanyhdentoista vuotias Khoat-Bek viiden poikansa keralla, jotka hekin jo olivat harmaantuneita vanhuksia, saattonaan parikymmentä muuta ratsumiestä. Khoat-Bek istui satulassa yhä yhtä karskina ja varmana kuin konsanaankin, vaikka selkä olikin jonkun verran iän koukistama. Yllään hänellä oli nahkareunainen violetti halaatti, ruskeat nahkasaappaat ja ruskea turbaani. Kasvonpiirteitä oli lyhyt valkea täysiparta, iso kotkannenä ja syvät harmaat silmät, jotka enimmäkseen näyttivät viihtyvän menneiden aikain muistoissa.

»Kaikki osoittivat hänelle mitä suurinta kunnioitusta ja bekitkin laskeutuivat hevosen selästä häntä tervehtiäkseen, ja hän istui siinä levollisena kuin jumala ja otti vastaan heidän kunnianosoituksensa. Vanhus oli ennen vanhaan ollut Sarik-kol-kirgiisien tjong-beki eli suurpäällikkö, joka arvo oli ollut seitsemällä hänen esi-isistäänkin, osaksi itsenäisinä, osaksi vieraan vallan alaisina. Milloin hän ei vaipunut omiin muisteluihinsa, oli hän sangen puhelias ja kertoi ilmeisestikin hyvin mielellään muistoistaan ja perheoloistaan.

»Hänellä oli seitsemän poikaa ja viisi tytärtä, 43 lastenlasta ja 16 lastenlastenlasta. Kaikki he asuivat samassa yhteiskunnassa, suuressa aulissa, joka kesäisin on Kara-kulin luona, talvella Bassik-kulin seuduilla. Vanhin poika, Oshur-Bek, josta vähitellen tuli minun miehiäni, oli erittäin leikillinen ukko. Hän kertoi, että Khoat-Bekillä eläissään oli ollut neljä kirgiisiläistä vaimoa, joista kaksi yhdeksänkymmenen ikäistä vielä eli, ja sitä paitsi satakunta sarttilaista, joita oli eri aikoina ostettu Kashgarista ja sitten toinen toisensa jälkeen hylätty.

»Khoat-Bek mielistyi siihen määrään silmälaseihini, että pyysi saada ne omikseen, mutta kun minulla ei ollut niitä liikenemään, niin sanoin hänelle, että kun hän oli tullut niittä toimeen satayksitoista vuotta, niin varmaan hän tulisi niittä toimeen eteenkinkäsin. Lahjoitin hänelle sen sijaan kankaita, lakkeja ja huiveja. Syksymmällä vanhus erään poikansa keralla ratsasti Jangi-hissariin solan kautta, joka oli vain sataa metriä Mont Blancia matalampi. Hän omisti siellä maata ja tahtoi lisäksi vähän huvitella ennen talvea.

»Pukki kiskotaan eteemme, kirgiisi yhdellä iskulla katkaisee siltä kaulan ja antaa veren juosta, kunnes se tyrtyy. Teurastettu eläin on nyt kisan keskustana, kisaavat kun kilpailevat siitä, kuka saa sen itselleen anastetuksi.

»Muuan ratsumies vie sen kerallaan pois ja odotamme sitten hetkisen. Etäisyydessä näkyy ratsumiesjoukko; se lähestyy hurjaa vauhtia; kahdeksankymmenen hevosen kaviot räikkyvät kovalla tanterella, jonka nurmen lammaslaumat jo ovat kalvaneet juuriaan myöten. Melu käy huumaavaksi, siihen sekaantuu hurjia huutoja ja jalustimien kalinaa. Pölypilvessä he kiitävät aivan ohitsemme. Eellimmäinen heittää pukin ruumiin hevoseni etujalkoihin. Kuten hunnit tai hävittävä rosvojoukko he laukkaavat pois, tekevät arolle kierroksen, mutta palaavat jo samalla takaisin. Se, jonka eteen pukki heitetään, kiittää tästä kunniasta siten, että kutsuu joukon pieniin kemuihin, kuten kirgiisit tavallisesti tekevät, taikka antaa heille kourallisen hopeatengehiä, kuten minä tein.

»Tuskin olemme kuitenkaan ennättäneet hieman peräytyä, ennenkuin hurja joukko taas palaa ja hyökkää pukkirievun kimppuun, jonka ruumis ei vielä ole ennättänyt jäähtyä. Nyt siitä syntyy taistelu, ikäänkuin olisi se kultia täynnään — siinä on nyt selittämätön sekasotku hevosia ja miehiä, kaikki pölypilven peittäminä. Hevosia kompastuu, toisia karkaa pystyyn, ryöstää. Miehet yhä satulasta kiinni pitäen heittäytyvät suin päin maata kohti ja tapailevat palkintoa. Toisia on pudonnut hevosen selästä ja he ovat vähällä sotkeutua jalkoihin, toisia puoleksi riippuu hevosten alla, mutta kaikki kiistävät ja teutaroivat hurjimmassa epäjärjestyksessä nahkan anastaakseen.

»Jäljelle jääneet tai äsken tulleet ratsastajat karauttavat täyttä laukkaa keskelle joukkoa, ikäänkuin tahtoisivat he ajaa tämän pölyyn kietoutuneen, kirkuvan ja elämöivän hevos- ja ihmisvuoren yli. Pienet metkut ovat luvallisia. Mikä nykäisee naapurin hevosta suitsista päästäkseen lähemmä nahkaa, mikä sivaltaa ruoskan varrella kuonoon saadakseen sen pystyyn karkaamaan taikka taapäin peräytymään, tahi koettavat he pudottaa toinen toisensa satulasta.

»Sekasortoa vielä lisäsi pari miestä, jotka ratsastivat suipposarvisilla jakeilla. Jakit ryteikköön tunkeutuessaan tietysti kutittelivat hevosia sarvillaan ja nämä siitä potkimaan jakkeja, jotka vuorostaan vihastuivat puskemaan, niin että kisa hieman muistutti härkätaistelua. Vihdoin on joku miehistä saanut nahkasta kiinni, pistää sen oikean reitensä ja satulan väliin ja kiitää nopeaan kuin tuuli laajaa piiriä pitkin lakeutta muiden takaa-ajamana. He katoavat etäisyyteen, mutta palaavat parin minuutin kuluttua takaisin. Taas kuulemme kavioiden iskevän tantereeseen. Ratsumiehet syöksyvät suoraa päätä meitä kohti, esteistä välittämättä; seuraavassa silmänräpäyksessä he hyökkäävät päällemme ja musertavat meidät; emme ennätä alta — mutta parin askeleen päässä ja yhä hurjimmassa vauhdissaan he äkkiä ponnahtavat syrjään, nakattuaan ensin eteemme nahkan, joka nyt oli muuttunut muodottomaksi tukoksi, jonka jälkeen taistelu alkaa uudelleen.

»Togdasin-Bekikin lopulta kiihtyi taistelun hälinästä niin, että hyökkäsi joukkoon ja tosiaan saikin palkinnon kerran anastetuksi, mutta keikahdettuaan nurin hevosineen päivineen ja saatuaan naamaansa ja nenävarteensa muutamia punaisia kiinalaisia kirjaimia, talttui hän lauhkeaksi kuin lammas ja jäi kauniisti meidän luoksemme.

»Karkelon aikana olivat useimmat riisuneet halaattinsa, jopa toisilla oli yläruumiinsa koko oikea puoli paljaana. Harva siitä ehjin nahkoin suoriutui; monen naama oli verissään ja sitä nyt menivät läheiseen puroon hautomaan, ja onnahteli joku hevosistakin. Kentällä on hajallaan lakkeja ja ruoskia, joita omistajat vähitellen käyvät perimässä. Suuresti ihmettelin, ettei sattunut pahempia tapaturmia, mutta tämä tietysti riippuu siitä, että kirgiisit pienestä pitäen ovat hevosen selässä kasvaneet. Jännittävän ja vaarallisen leikin päätyttyä kutsuttiin arvohenkilöt dastarkhanille lähimmän bekin telttaan, jossa seudun soittoniekat aterian aikana ilahuttivat meitä sävelillään.»

Pieni Kara-kul.

Tämä ei ollut ainoa kerta, kun Hedinille näyteltiin näitä kisoja, ja joskus ne olivat vielä hurjempiakin. Hän asettui nyt leiriin Mustag-atan pohjoispuolelle Pienen Kara-kulin rannalle kartoittaakseen seutua ja tutkiakseen sen maantieteellisiä oloja. Tämä pieni alppijärvi oli viehättävä jylhän karussa ympäristössään, harmaitten, synkkäin jättiläisvuorien ympäröimänä, Mustag-atan valkoiset lumikentät muita korkeampina loistaen. Vain etelärannalla oli lakeus vehmaine laitumineen. Näköalain jylhyyttä vilkastuttivat järven räikeän kirkkaat värivivahdukset. Kaikkialla osoittivat moreenit, että seutu ennen oli kokonaan ollut jäätiköiden peittämä. Äkkituulet, rankkasateet, pyörremyrskyt haittasivat Hedinin työtä, mutta loma-aikoja vilkastutti kirgiisien ystävällinen seurustelu.

Suoritettuaan Kara-Kulilla työnsä Hedin nousi Mustag-atan rinteille tutkiakseen aluksi vuoren kymmenet jäävirrat. Vuoren louhisilla rinteillä hän ratsasti jakilla, joka ihmeteltävän taitavasti suoriutui pahimmistakin paikoista. »Milloin tuo raskas eläin astelee pitkin suuren lohkareen terävää reunaa, milloin ketterästi hyppää mustan ammottavan rotkon yli ja paikalla tapaa jalansijan seuraavalla paadella, milloin se taas liikkumattomin kankein jaloin laskee jyrkkää, pystyä sorarinnettä, jolla ei kaksijalkainen olento mitenkään pysyisi pystyssä.» Näitä jäätikkötutkimuksia paljon haittasi epävakainen sää, myrskyt, rae- ja lumisateet, sillä korkeuksissa alkoi talvi jo tehdä heinäkuun lopulla tuloaan.

Uusia hyökkäyksiä Mustag-atalle.

Elok. 6:ntena oli sää vihdoin siksi edullista, että Hedin saattoi uudelleen yrittää nousta Mustag-atalle, jonka läntinen rinne oli alhaalta katsoen näyttänyt kohoavan hyvin verkalleen, vain 20° kulmin. Matkaan lähdettäessä oli mukana seitsemän jakkia, kullakin ajajansa, mutta toinen toisensa perästä uupuivat juhdat ja miehet saivat niin ankaran silmä- ja päänsäryn, että heidän täytyi jäädä tielle. 5,300 metrin korkeudesta alkaen oli Hedinillä mukana vain kaksi jakkia ja kaksi kirgiisiä, jotka vuoron jälkeen ratsastivat toisella. Nämäkin valittivat päänsärkyä ja hengenahdistusta. 6,300 metrin korkeuteen päästyään Hedinin täytyi kääntyä takaisin noudattaen kirgiisien neuvoja, jotka varoittivat lähtemästä siitä alkavalle rinteelle, jolla nyt oli paljon verestä lunta ja jolla he alhaalta katsoen usein olivat nähneet valtavia lumivyöryjä. Jakitkin alkoivat lopen väsyä ja jalan olisi matkustaja tuskin jaksanut korkeammalle.

Syynä siihen, että Hedin oli vuoritanudilta säilynyt, oli se, ettei hänen ratsastaen tarvinnut rasittaa itseään. Paluumatka kävi nopeaan ja klo 7 aikaan olivat kaikki taas leirissä.

Seuraavana päivänä tehtiin uusi yritys ja otettiin mukaan pieni jurtta, Hedin kun aikoi viettää yön 6,000 metrin korkeudessa, jatkaakseen siitä toisena päivänä nousua. Puolenpäivän aikaan oli päästy noin 5,000 metrin korkeuteen. Vuoren yläosan kaikki kuperat pinnat ovat paksun jääpanssarin peitossa — koverilla paikoilla on jäävirrat — ja Hedin sattui nyt kohdalle, josta tälle panssarijäälle oli mahdollinen päästä. Alussa oli panssarijäätä verraten helppo kulkea, mutta pian alkoi tulla vastaan yhä suurempia halkeamia ja jääröykkiöitä. Kirgiisien neuvosta seurattiin vuorivuohien jälkiä, mutta monta kertaa jakkien sorkka putosi lumisillan läpi alla ammottavaan salattuun kuiluun. Nämä viisaat vuoristoeläimet eivät siitä kuitenkaan hätääntyneet, vaan tukivat eturuumistaan turvallaan, kiiveten taas ylös hangen pinnalle. Eräs lumisilta kuitenkin petti ja etumainen jakki sortui jäähalkeamaan, niin ettei näkynyt muuta kuin sarvia ja toista takasorkkaa. Puhkuen ja ähkyen jakki riippui ammottavan kuilun päällä, mutta ymmärsi pysyä siinä niin alallaan, että kirgiisit ennättivät kietoa köysiä sen sarviin ja ruumiin ympäri, jonka jälkeen miehet ja muut jakit yhteisvoimin kiskoivat sen ylös. Kun vielä kirgiisikin putosi jäähalkeamaan ja toinen jakki — molemmat kuitenkin pelastuivat — ei lopulta ollut muuta neuvoa kuin muutaman valtavan halkeaman pannalla kääntyä takaisin. Mustag-atalle oli ilmeisestikin mahdotonta nousta tältä puolelta.

Jatkettuaan vielä muutaman päivän glasieeritutkimuksiaan Hedin elokuun 16:ntena lähti neljättä kertaa yrittämään Mustag-atalle, mukanaan seitsemän miestä ja kymmenen jakkia. Pieni jurtta, jossa oli makuusija kolmelle, pystytettiin 6,300 metrin korkeuteen, mikäli aneroidi-mittauksiin oli luottamista — elohopea-ilmapuntari oli joku aika takaperin mennyt rikki — mutta pari miehistä sairasti jo niin kovaa päänsärkyä ynnä muita vuoritaudin vaivoja, että he saivat palata takaisin. Kaikki muutkin kirgiisit voihkivat koko yön, eikä ruoka eikä juoma maittanut ketään.

»Suurenmoisemmalla paikalla ei leirini ole koskaan ollut. Olinhan vuoren rinteellä, joka on maailman korkeimpia, allani jäävirtain kielekkeitä, vuoripuroja ja järviä yön hämärissä, vieressämme jäävirta, jota ihmeellisempää vuoristoissa saa harvoin nähdä. Meidän ei olisi tarvinnut astua kuin muutaman askeleen etelää kohti pudotaksemme 400 metriä syvään kuiluun glasieerin teräksen hohtavalle, sinisen kirkkaalle jäälle.» Kuu oli yöllä niin kirkas, että siihen tuskin saattoi katsoa. Näköala oli kuitenkin sekä päivällä että yöllä suurenmoisuudestaan ja äärettömästä laajuudestaan huolimaita niin sekavaa lukemattomine huippuineen ja selänteineen, ettei siitä ollut helppo löytää johtopiirteitä.

Yö oli sekä ulkopuolella että jurtassakin oleville niin kylmä, ettei kukaan saanut unta silmiinsä. Lisäksi alkoi tuima lounaistuuli suomia tunturin rinteitä. Miehet valittivat päänsärkyään, kuin olisivat olleet piinapenkillä. Aamun koittaessa oli tuuli kiihtynyt täydeksi myrskyksi ja hieno lumi lensi tuiskuna. Ulkona yönsä viettäneet kirgiisit olivat vilusta niin kohmettuneet, että tuskin pääsivät jurttaan kömpimään. Jakit seisoivat liikkumattomina kuin kivipatsaat samalla paikalla, mihin ne oli edellisenä yönä jätetty. Jumalan kiusaamista olisi näin ollen ollut lähteä lumimyrskyssä pyrkimään huipulle, jossa väijyivät jäähalkeamat, lumivyöryt ja tiesi mitkä tuntemattomat vaikeudet. Tosin kirgiisit olisivat alistuvalla mielellä suostuneet jatkamaan nousua, mutta vilpitön oli siitä huolimatta kaikkien ilo, kun johtaja antoi peräytymiskäskyn. Huimaavaa vauhtia riennettiin vuorelta alas. »Jakit» — joita vain ainaisin hoputuksin oli saatu ylöspäin kulkemaan — »heittäytyivät kerrassaan päistikkaa jyrkänteitä alas, sukelsivat kuin saukot kinoksien läpi eivätkä ruumiittensa painosta ja kömpelyydestä huolimatta kertaakaan kompastuneet tai nurin luiskahtaneet.»

Huolimatta kaikkien yritystensä myttyyn menemisestä ei Hedin kuitenkaan, luule mahdottomaksi nousta tälle korkealle vuorelle, itse kiipeäminen kun on verraten helppoa.

Käytyään elokuun lopulla pikimmältään Pamirskij Postissa ja Alitshur-Pamirissa, hän syyskuun lopulla palasi työmaalleen, mitaten nyt Pienen Kara-kulin syvyyden. Kun kirgiiseillä ei ollut aavistustakaan siitä, mikä kapine vene oli, eikä kymmenien penikulmien piirissä ollut muuta puuta kuin muutamia pieniä koivuja eräillä pyhimyshaudoilla, täytyi jurttakepeistä ja nahkoista kyhätä pieni — parin metrin mittainen — purjevene, jonka ulkolaidoille Hedin vielä kiinnitti ilmalla täytettyjä nahkasäkkejä, jotta pursi paremmin kesti tuulta ja lainetta. Erään kirgiisin keralla hän sitten tällä veneellä purjehti järven poikki moneen kertaan ja sai suoritetuksi kaikki mittauksensa, mutta pari kertaa oli myrsky upottaa uhkarohkean purjehtijan tovereineen.

Lokakuun toisella viikolla matkustajamme jälleen lähti Kashgariin.

Hedin käänsi nyt tutkijahuomionsa uusille aloille, siihen aavaan lakeuteen, joka leviää Pamirin itäpuolella Tianshanin ja Kuenlunin välillä, muodostaen Tarimin ja sen syrjäjokien vesistösyvänteen. Suurimmalta osalta tämä alue on mitä kamalinta hiekkaerämaata, mutta reunoilla on hyvin viljeltyjä keidasalueita, niin pitkälti kuin vuoristoista laskevien jokien vesi riittää maankasteluun. Kuuluimmat näistä keitaista ovat Kashgar ja alueen eteläreunalla Jarkent, Khotan, Kerija ja Tjertjen, pohjoispuolella, lähellä Tarimia, taas Maralbashi ja Aksu. Koko alue kallistui pohjoista kohti ja sitä laitaa sen vuoksi kiertää pääjoki Tarim. Etelästä siihen pyrkivät syrjäjoet nykyjään enimmäkseen juoksevat kuiviin Takla Makanin hiekkoihin, mutta lienevät ennen aikaan, ennenkuin hiekkamuodostus sai niin suuren vallan, vieneet vetensä avouomassa perille saakka.

Ikivanhoista ajoista saakka on tämä alue pikemmin yhdistänyt kuin erottanut Kaukaisen idän ja Lännen maita, sillä sen kahden puolen kulkivat suuret kauppatiet, joiden vaikutus kuvastuu länsimaitten oloihin jo klassilliselta ajalta saakka. Tieto Kiinasta ja Kiinan tuotteista saapui sen kautta, vaikka vasta Polo-veljekset ja heistä toisen poika Marco olivat ensimmäiset eurooppalaiset, joiden matkasta tämän alueen kautta on säilynyt jälkimaailmalle enemmän tietoja.

Paitsi maantieteellistä liittyi siis tärkeä historiallinenkin mielenkiinto siihen maahan, jonka kesken jäänyttä tutkimusta Sven Hedin nyt lähti jatkamaan, vieden sitä sangen tuntuvan kappaleen eteenpäin.

Kashgar-joen varrella.

Helmikuun puolivälissä 1895 Hedin kahdella neljän hevosen vetämällä araballa lähti Kashgarista uudelleen matkaan, tällä kertaa matkan lähimpänä määränä Maralbashi, joka on kauempana Kashgar-joen rannalla. Alussa matka kävi verraten asuttujen seutujen kautta, mutta jo kolmantena päivänä maisema oli vain autiota aroa, jolla oli niin vahvalti hienoa, tuulen ajelemaa pölyä, että arabat kulkivat kuin polsterilla ja kävelevän jalka melkein kokonaan vaipui siihen. Tuulen mukana pöly tunki kaikkialle, tehden matkustuksen työlääksi ja raskaaksi. Paikoitellen oli suuria metsiäkin, jotka täällä sisimmässä' Aasiassa ovat niin harvinaisia. 22 p. helmik. Hedin koko päivän ajoi poppelimetsässä, jossa sanottiin asustavan tiikereitä, susia, kettuja, hirvieläimiä, antilooppeja ja jäniksiä. Tie oli yleinen kiinalainen postitie ja sopivien matkain päässä oli aina asematalot. Polttopuu- ja heinävarastoineen, vajoineen ja rattaineen nämä usein olivat sangen maalaukselliset. Sarvikarja, lampaat, kissat, koirat ja kanat vilkastuttivat niiden elämää. Munia, maitoa ja leipää oli kaikkialla saatavana. Aasikaravaanit kuljettivat tätä tietä pumpulia, teetä, mattoja, vuotia y.m. Aksusta Kashgariin. Joka asemalla oli kiinalainen postinhoitaja, kolme muhamettilaista postinkuljettajaa ja kymmenen hevosta ja posti kulki täsmälleen ja nopeaan. Sitäpaitsi oli tällä välillä huolellisesti rakennettu sähkölennätinjohto.

Maralbashi oli pieni kaupunki kiinalaisine linnoineen, muurineen, moskeijoineen. Lähellä kaupunkia pyörittivät Kashgar-joesta johdetut kanavat myllyjä, seudussa kun viljeltiin paljon riissiä, maissia ja vehnää. Asukkaat olivat turkkilaista rotua, kuten yleensäkin Itä-Turkestanissa, jossa kuitenkin väestön sekoitus on hyvin suuri. Sotaväki ja ylemmät virkamiehet ovat kiinalaisia, kauppiaat osaksi hinduja.

Erämaan kangastuksia.

Hedinin aikomus oli nyt lähteä rohkealle matkalle Takla-makan erämaan poikki, toivoen tästä matkasta tärkeitä sekä maantieteellisiä että muinaistieteellisiä tuloksia. Pitkin keidasseutuja puhuttiin siitä, että muka erämaassa oli paljon suurien vanhojen kaupunkien raunioita ja salatuita aarteita ja Hedin oli vakuutettu siitä, että näillä huhuilla ja taruilla oli tosipohja, hiekkaerämaa kun kaikesta päättäen on Tarimin syvänteessä historiallisellakin ajalla vallannut keidasviljelykseltä alaa.

Matkaa varten hän tarvitsi kameeleja ja näitä oli hänen vakuutettu paraiten saavan Maralbashista. Siinä toivossa hän kuitenkin kokonaan pettyi; jonka vuoksi hän matkusti lounatta kohti Lajlikiin, joka on Jarkent-joen varrella, odotellakseen siellä matkavarustuksia ja kameeleja, joita hän lähetti miehensä hankkimaan. Matka Lajlikiin kulki laakeain seutujen kautta, joita kauan rinnakkain juoksevat Kashgar-darja ja Jarkent-darja osaksi tulvillaan, osaksi kaivettujen suurenmoisten kanavain kautta hedelmöittävät. Melkoisia poppelimetsiä kasvoi täälläkin monessa kohden, kylät olivat rauhallisia, matkustaja otettiin hyvin vastaan, ja kiinalaiset viranomaiset, joilla oli tieto Hedinin tulosta, pitivät kiitettävää huolta hänen toimeentulostaan ja viihtymyksestään. Monta hyvää tilaisuutta hänellä oli tutustua rahvaan elämään ja tapaan, jolla sitä hallittiin, varsinkin oikeudenkäyntiin, jota usein hoidettiin aito salomonilaiseen henkeen, mutta ehkä vielä useammin molempien riitapuolien vahingoksi. Maanviljelys on kokonaan keinotekoisen kastelun varassa, ja jos joet uomaansa muuttavat, joka lakeuksilla ei ole harvinaista, jäävät kylät ja kaupungit autioiksi, ellei niille voida keinotekoisilla laitoksilla vettä johtaa. Sateentulo on vähäinen vuoden umpeensa, talvi tosin kylmä, mutta melkein lumeton. Kun vallitsevat tuulet tulevat erämaan puolelta, ovat pölymyrskyt keidasalueella yleisiä ja silloin voi ilma käydä sakeaksi kuin sakeimmassa sumussa. Mihin kanavia ei voida suunnata, siellä on maa kuivaa aroa ja hiekka-erämaata, mutta missä vettä on saatavana, antaa se erinomaisia satoja.

Kaikissa näissä kylissä puhuttiin erämaan tarukaupungeista ja aarteista. Siellä oli muka torneja, muureja ja taloja, joissa oli hopeaa ja kultaa kasoittain. Mutta jos joku lähti sinne kameeleineen ja sälyytti näiden selkään kultaa ja hopeaa, niin ei hän päässytkään palaamaan, erämaan henget kun muka pidättivät hänet; vasta hopeat ja kullat pois annettuaan hän saattoi toivoa pelastuvansa. Muuan 80-vuotias ukko kertoi nuoruudessaan tunteneensa miehen, joka oli erämaassa eksyttyhän tullut autioon vanhaan kaupunkiin. Huoneissa oli ollut suunnattoman paljon kiinalaisia jalkineita, mutta ne olivat rauenneet tomuksi, kohta kun niihin oli koskenut. Muuan toinen oli tavannut kaupungin, jossa oli ollut paljon hopearahoja, mutta kun hän oli täyttänyt kaikki taskunsa ja mukana olleen säkin ja lähtenyt paluumatkalle, oli hänen kimppuunsa hyökännyt parvi villikissoja säikäyttäen hänet niin pahanpäiväisesti, että hän heitti pois kaikki hopeat. Kun hän jonkun ajan kuluttua palasi takaisin, koettaakseen uudelleen onneaan, oli hiekka haudannut alleen koko salaperäisen kaupungin.

Parempi onni oli eräällä muhamettilaisella papilla ollut. Hän oli velkaantunut ja lähtenyt erämaahan kuolemaan. Mutta sieltä hän olikin löytänyt niin paljon kultaa ja hopeaa, että hän nyt oli suunnattoman rikas. Mutta lukemattomia aarteiden etsijöitä oli erämaahan kadonnut ainiaaksi. Jos mieli pois päästä ja tuoda kulta mukanaan, täytyi voida karkoittaa henget pois. Nyt henget noituivat ne onnettomat, jotka erämaahan lähtivät. Heidän päänsä joutui pyörälle, niin että he tietämättään aina kulkivat piiriä ja palasivat entisille jäljilleen. Käveltiin ja käveltiin, kunnes uuvuttiin tai janoon sorruttiin. Jarkentista piti samaan aikaan lähteä kaksitoista miestä erämaahan aarteita etsimään. Näille retkille lähdettiin mieluimmin keväällä, koska luultiin hietamyrskyjen silloin paljastavan kullan. Kuukausi takaperin oli erämaahan lähtenyt mies, mutta hän ei koskaan palannut. Jarkentissa kerrottiin vaeltajan erämaassa tuon tuostakin kuulevan ääniä, jotka mainitsivat häntä nimeltä; jos hän lähti kulkemaan näiden äänien perässä, eksyi hän ja nääntyi janoon.

Nämä jutut sattuvasti muistuttavat niitä taruja, joita Marco Polo aikanaan kuuli Lopin erämaasta.

Sven Hedin olisi tahtonut tehdä tämän erämaanmatkan talvella, jolloin erämaassa olisi tullut mukaan otetulla vedellä paljon kauemmin toimeen, mutta kameelien viipymisen vuoksi myöhästyi retki, niin että lähtö saattoi alkaa vasta huhtikuun 10:ntenä. Vettä, jota kuljetettiin rautasäiliöissä ja nahkasäkeissä, oli arvion mukaan 25 päiväksi, ruokavaroja kuukausiksi, kameeleja varten öljyä, joilla niiden sanottiin tulevan erinomaisen kauan toimeen muutta ruoatta, ja erinomaisen runsaat muut varustukset, Hedinin aikomus kun oli Khotan-darjan laakson saavutettuaan jatkaa matkaa Tibetiin. Hän aikoi ensin kulkea koillista kohti Masar-tag nimiselle vuorelle, jonka luultiin Jarkent-darjalta kulkevan erämaan poikki sille Masar-tagille, jonka edelliset matkustajat olivat tavanneet Khotan-darjan luona, koska vuorijonon juurella saattoi toivoa sekä dyynittömämpää seutua että ehkä lähteitäkin.

Ensimmäisen viikon ja alun toista piti matka koillista kohti varsinaisen hietaerämaan ja suurien dyynien rajaa seutujen kautta, joissa hietanietokset olivat pienemmät tai niitä ei ollut ensinkään, vaan maa oli kiinteätä aroa. Yksinäisiä puita, joskus metsiköltäkin tavattiin, mutta ei minkäänlaisia raunioita näkynyt. Toisin paikoin oli sangen hyvää vettä, osoittaen maan olevan kosteata melko kauas Jarkent-darjasta.

Erämaan järviä.

Eteisillä ilmoilla kohosi sitten näkyviin korkea vuori, joka oli ennen mainittu Masar-tag, Jarkent-darjan etelärannalla. Pian tuli sitten vastaan laaja poppelimetsä ja melkoinen kamishia kasvava järvi. Ihmisjälkiäkin täällä näkyi. Kauempana pohjoisessa järvi laajeni, metsät, joita kasvoi sen dyynirannoilla, kävivät yhä vehmaammiksi ja taajemmiksi, mitä ihanimpia näköaloja avautui erämaasta tulleille vaeltajille. Järvi luultavasti on jonkun Jarkent-darjan putaan muodostama, täyttyen joen kesällä tulviessa. Asukkaita ei näkynyt, ei kuulunut. Samanlaisia järviä oli edelleenkin, vaikka pienempiä, niiden vesi erittäin maukasta, ja kameeleille oli vehmasta laidunta. Vuorilta oli laajat näköalat vehmaille aroille. Kaiken kaikkiaan nämä seudut täällä erämaan kainalossa tuntuivat Hedinistä maalliselta paratiisilta. Vielä kauempana tavattiin muutamia Maralbashin miehiä, jotka olivat täältä suolaa keräämässä; muutoin seutu oli autio. Nämä miehet tiesivät, että alue näiden järvien ja Khotan-darjan välillä oli aivan vedetöntä hietaerämaata, ja viimeiselle kukkulalle noustessaan Hedin yhdellä silmäyksellä saattoi todeta, ettei Masar-tag suinkaan jatkunut erämaan poikki, kuten Przevalskij oli sen piirtänyt. Kaikesta päättäen oli nyt kuljettava mitä kamalimman erämaan poikki, jos mieli päästä Khotan-darjalle. Hedin arveli voivansa kulkea matkan kuudessa päivässä ja otti vettä mukaan vain kymmeneksi, jottei rautasäiliöitä tarvinnut kokonaan täyttää, kameelien kuormat kun muutoinkin olivat liian raskaat.

Kun oli kuljettu puolentoista tuntia viimeisen järven rannalta, oltiin täydessä hietaerämaassa.

Takla-Makanin hiekoissa.

Kauan ei tarvinnut kulkea, ennenkuin dyynit olivat 6—7 metrin korkuiset. Missä kaksi aaltosuuntaa kohtasi toisensa, oli hietanietoksia, jotka olivat kahta vertaa korkeammat ja pyramiidien tavoin kohosivat ympäristöstään. Jossakussa kohdassa, missä itse maaperä näytti olevan korkeampaa, kohosi oikeita hiekkavuoria, joilta oli suurenmoiset näköalat yli kammottavasti aaltoilevan hieta-aavikon. Hedinin mielestä tämä näköala hiljaisuudessaan ja levossaan oli sanomattoman kaunis. Hän yhä toivoi löytävänsä sen povesta salattuja tiedon aarteita.

Dyynien korkeus nopeaan lisääntyi, toisten harja oli 18—20 metriä aallon pohjaa korkeammalla. Kamalan vaikea oli päästä niiden poikki. Raskaista taakoistaan huolimatta kameelit kuitenkin kiipesivät niille sangen rivakasti ja varmoin jaloin luistelivat rinteitä alas; milloin joku sattui kompastumaan, ei se kuitenkaan jaksanut nousta ylös omin voimin, ennenkuin kuormaa oli puolennettu. Hediniä oli varoitettu, että hän oli kameelien selkään sälyttänyt liian suuret kuormat, ja varoitusten oikeutus tuli nyt piankin ilmi. Hän ei kuitenkaan hennonnut uhrata kallista varustustaan kuormia pienentääkseen. Pahimpain dyynien poikki täytyi lapioida polku, ennenkuin kameelit saattoivat niille nousta.

Vielä kauempana hietanietoksien korkeus oli 25—30 metriä; niiden harjaa kulkeva kameeli näytti kerrassaan pieneltä aallon laaksosta nähden. Kovaa maata ei enää tuntunut hieta-aaltojen pohjallakaan ja taakse olivat jääneet viimeisetkin tamariskit, jotka kaukana muusta kasvullisuudesta olivat uhmanneet erämaan kuumaa puhallusta. Ei näkynyt ainoatakaan kortta, lehteä, kaikki oli vain keltaista hiekkaa. Ei ainoatakaan lintua lentänyt ilman piirissä, gasellien ja hirvieläinten jäljet olivat jo ammoin kadonneet ja Masar-tagin uloinkin niemeke pölyyn häipynyt. Toinen koirista jäi jo ensimmäiselle erämaan taipaleelle, miesten luulon mukaan kuoltuaan auringonpistoksesta. Ensimmäisenä iltana löytyi vielä dyynien välistä pieni laikka kovaa savea, jossa kasvoi kaksi viimeistä tamariskia.

Kameelit paikalla kuorivat ne. Muuta laidunta ei tietenkään ollut, vaan juhtain oli tyytyminen öljyyn ja sesaminkuoriin. Tähän yritettiin kaivaa kaivo, mutta kun maa 70 sentin syvyyteen oli rutikuivaa, täytyi siitä luopua.

»Omituisin, selittämättömin tuntein pystytimme nyt ensi kerran leirimme maapallon autioimpaan erämaahan. Miehet eivät paljoa puhuneet eikä kukaan nauranut; omituisen vaiteliasta oli pienen tulen ympärillä, jota tamariskin juurilla vireillä pidettiin. Haudan hiljaisuus vallitsi seudussa. Tiu'utkin vaikenivat. Ei kuulunut muuta kuin kameelien pitkäveteistä, raskasta, säännöllistä hengitystä. Teltassani lepatteli kynttiläni ympärillä pari eksynyttä yöperhosta, jotka kaikesta päättäen olivat tulleet karavaanin mukana.»

Seuraavana aamuna puhalsi länsimyrsky, hieta lensi, mutta taivas oli tällä tuulella enimmäkseen verraten pölytön, se kun tuli keidaspuolelta. Hieta ei jaksanut nousta paria miehen mittaa korkeammalle. Aurinko paahtoi polttavan kuumasti. Lentohiekka tunkeutui kaikkialle, suuhun, sieraimiin, silmiin ja vaatteihinkin, niin että ihossa tuntui ilkeätä hiestausta, johon kuitenkin pian tottui.

Islam Baj, Hedinin oiva ferghanalainen palvelija, kulki kompassi kädessä edellä etsimässä dyynien lomitse parasta tietä. Usein oli melkein mahdoton päästä eteenpäin, jonka vuoksi karavaanin täytyi tehdä isoja kierroksia ja matkan pituus täten sangen tuntuvasti venyi. Ainainen jano alkoi vaivata matkamiehiä ja tuon tuostakin täytyi juoda. Kameelit väsyivät pehmeässä hiekassa ja alkoivat yhä useammin kompastella. Tämä viivytti matkaa. Kun oli kuljettu 13 kilometriä, olivat kaikki niin uupuneet, että oli jäätävä siihen yöksi.

Yöllä oli vain pari lämpöastetta ja seuraavana päivänä puhalsi koillistuuli, joka sekoitti ilman niin pölyiseksi, ettei aurinko päivällä päässyt liiemmäksi lämmittämään. Maisema oli niin sankan udun verhoama, että vain lähimmät dyynit näkyivät.

Kuolonhiljaisunden koti,

Mutta aamulla Hediniä odotti surullinen havainto. Rauta-astioissa ei ollut enää vettä kuin kahdeksi päiväksi, miehet kun olivat ottaneet sitä viimeisestä järvestä paljon vähemmän kuin käsky oli ollut. Jolltji, retkikunnan opas, vakuutti tämän hyvin riittävän Khotan-darjan laaksoon ja Hedin luotti hänen sanoihinsa, luullen sinne olevan saman verran matkaa kuin takaisin Masar-tagin järville.

Pölyssä oli entistä vaikeampi arvostella etäisyyksiä. Usein näytti joku dyyni olevan kaukana, vaikka katsoja seisoikin aivan sen juurella. Hiekkanietosten laaksoissa oli siihen saakka ollut omituisia savimultapengermiä, joita Hedin luuli entisen merenpohjan lietteistä syntyneiksi muodostumiksi, mutta nyt nekin katosivat ja kaikkialla oli paljasta hiekkaa. Yksi kameeleista uupui, pysähteli tavan takaa, lopulta kävi pitkäkseen, eikä enää suostunut liikkeelle lähtemään, ennenkuin sen kuorma oli muiden kameelien selkään sälytetty. »Kauhistus valtaa mielen, kun erämaan laiva, josta pelastus riippuu, täten tekee haaksirikon.»

Toivottomuus alkoi yhä enemmän vallata mieliä, mutta kun äkkiä paarma ilmestyi kameelien keskuuteen, muuttui mieliala taas mitä toivehikkaimmaksi. Toisin paikoin olivat korkeimmat dyynit 50—60 metrin korkuiset, alentuen taas puoleen tästä määrästä. Ensimmäinen kameeli oli täytynyt jättää jäljelle, josta sen möly kauan kuului, eikä tarvinnut kauaakaan odottaa, ennenkuin taivaalle ilmestyi korppi. Siitä taas kaikki ilostuivat, luullen Khotan-darjan olevan lähellä. Sitten teki suuri musta kameeli tenän ja oli leiriydyttävä. Todenteolla oli silloin kuljettu vasta kolmasosa varsinaisesta erämaan matkasta. Kaikki luulivat joelle olevan korkeintaan kolme päivämatkaa, vaikka todenteolla kului yhdeksän päivää tämän matkan kulkemiseen. Telttaan ilmestyi illalla kaksi sääskeä ja ne taas vuorostaan kohottivat mielialaa.

Hedin oli tähän saakka ratsastanut kameelilla, mutta lähtenyt, juhtain kuormaa huojentaakseen, jalan edellä kulkemaan. »Leiri ja kameelit katosivat pian taakseni näkyvistä; vain kärpänen, jota katselin erikoisen suopein silmin, teki minulle seuraa.» Dyynit kohosivat taas 40—50 metrin korkuisiksi, niiden jyrkempi puoli vietti itää kohti osoittaen luodetuulen puhaltaneen täällä viime päivinä. Tuulen mukana leijaili silloin tällöin ilman kautta joitakuita kevyitä kasviuntuvia ja erään nietoksen rinteellä oli kuivuneita takkiaisia. 13 kilometriä kuljettuaan Hedin uupuneena laskeutui nietoksen selkään odottamaan, kunnes karavaani hänet saavutti. »Tuolla tulivat kameelit horjuvin askelin. Niiden silmistä loisti raukea kuolonhohde. Katse oli alistunut ja välinpitämätön, se ei enää näyttänyt laidunta tähyilevän.» Niitä oli enää kuusi, kaksi oli jäänyt jäljelle, kaksi miestä niiden keralla, taluttamaan ne jäljestäpäin leiriin.

Dyynien välissä alkoi nyt olla sanomattoman hienoa, kuohkeaa ainetta, johon jalka upposi kuin liejuun, ja laakson pohjia oli vältettävä. Toisin paikoin hiekan pinnalla oli harva kerros pieniä teräväsyrjäisiä piikivenkappaleita; näillä oli hietanietoksiin sama vaikutus kuin öljyllä aaltoihin; dyynit olivat niiden kohdalla ikäänkuin litistettyjä. Eräästä dyynilaaksosta löytyi villihevosen luuranko, joka oli niin hauras, että se koskettaissa hajosi kuin tuhka. Hedin arveli, että tuo luuranko saattoi olla vaikka tuhannen vuoden vanha, sillä hiekan alla kaikki säilyy ihmeteltävän hyvin. Kun dyynit ainiaan vaeltavat, oli luuranko ehkä aivan hiljan voinut hiekasta paljastua. Yön viileydessä tulivat molemmat jäljelle jääneet kameelit leiriin.

Iltasella koetettiin dyynien lomassa paljastuneeseen savimaahan kaivaa kaivo. Suurella innolla miehet ryhtyivät työhön — dyynit olivat tässä taas verraten matalia, joten toivottiin erämaan päättyvän — ja innostus vielä kiihtyi, kun tuli vastaan yhä kosteampaa maata, kuta syvemmälle kaivettiin. Kameelitkin käsittivät, mitä oli tekeillä, ja kurottelivat kaulaansa vainutakseen kosteasta hiekasta veden hajua. Sitä kamalampi oli pettymys, kun parin metrin syvyydessä äkkiä tulikin vastaan rutikuivaa hiekkaa. Märkä kerros oli ehkä jonkun lumi- tai vesisateen vajonnutta kosteutta.

Yhden päivän vesivara oli enää jäljellä viimeisessä vesisäiliössä.
Kameeleille ei oltu annettu vettä kolmeen päivään.

Seuraavana aamuna, huhtik. 27:ntenä, kevennettiin kameelien kuormia, jotta ne paremmin jaksaisivat. Kauan ei tarvinnut kulkea, ennenkuin hiekkanietokset taas kohosivat suunnattoman korkeiksi eikä ainoatakaan risua näkynyt korkeimmaltakaan hietavuorelta. Mutta erään dyynin kupeesta löytyi pieni hiekan värinen lisko, joka sukkelaan livahti hiekan sisään reikäänsä. Mistä se eli ja sai vettä? Korkealla ilmassa lensi kaksi hanhea luodetta kohti. Turhat olivat kuitenkin toiveet, joita ne herättivät; mitä merkitsi hanhille 30 penikulman laajuinen erämaa! Dyynit kohosivat nyt 60 metrin korkuisiksi, matka oli kuljettava kierrellen, kaarrellen, ja parhaatkin kameelit olivat niin uupuneet, että niiden polvet lotisivat.

Molemmat sairaat kameelit eivät enää jaksaneet seuraavaan leiriin. Ajajan jättäessä ne oman onnensa nojaan oli toinen maannut uupuneena, toinen vielä seisonut lotisevin säärin, sieraimet suurina, kiiluvin silmin, luoden surullisen, kaihoavan katseen karavaaniin, joka hietakummun taa katosi sen näkyvistä. Illalla näkyi lännessä pilviä ja toivottiin sadetta, mutta tämä toivo petti. Miehet väittivät, että karavaani oli noiduttu ja ettei se koskaan pääsisi erämaasta. Ei edes kompassiin uskottu, vaan väitettiin senkin kiertävän piiriä. Piintyneimmät eivät enää uskoneet aurinkoonkaan. Katkeralla ivalla he kehoittivat toisiaan rupeamaan hiekasta aarteita kaivamaan.

Huhtik. 28 p. puhalsi itäpohjoisesta hirveä hietamyrsky, »karaburaani», joka pimitti päivän. Vaikeata oli kulkea eteenpäin, mutta ilma oli viileätä eikä jano vaivannut niinkuin päivänpaisteisina päivinä. Eteensä ei nähnyt kuin lähimmän kameelin. Kaikkien täytyi pysytellä niin lähekkäin kuin suinkin, sillä auttamattomasti hukassa oli se, joka joukosta eksyi. Ilmassa kuului ihmeellistä sihinää ja suhinaa miljardien hiekkajyvästen ohi kiitäessä. Keltainen tai harmaa hämäryys vallitsi kaikkialla, muuttuen kuitenkin toisin ajoin pilkkopimeäksi. Kovimpien puuskien ajaksi miehet menivät kameelien taa suojaan ja kameelit taas kävivät maahan maata, perä tuuleen, ojentaen kaulansa maata pitkin. Yksi nuoremmista kameeleista sortui uupumuksesta eikä hietamyrskyssä kukaan uskaltanut lähteä sitä etsimään.

Illalla kevennettiin jälleen kuormia, jättäen ensinnäkin hiekkaan kolmen kuukauden eväät, talvivarustuksia, taloustarpeita y.m. Hedin merkitsi kuitenkin paikan toivoen voivansa vielä palata pelastamaan varustuksensa. Miehille jaettiin viimeisetkin vettä sisältävät konservit ja tultuaan vakuutetuiksi siitä, etteivät ne sisältäneet sianlihaa, söivät he ne mielihalulla. Vettä oli jäljellä vain kaksi litraa. Kameelien kurkku oli niin kuivanut, etteivät ne enää voineet syödä. Seuraavana aamuna, 29 p. huhtik., oli joku miehistä, epäluulon mukaan opas, juonut toisen vesilitran, niin että asema todella näytti toivottomalta. Rannattomana levisi erämaa edelleenkin joka puolella. Nyt olivat sitä paitsi dyynien jyrkät puolet vastassa, loivat puolet myötämaata, ne kun olivat itätuulella syntyneet. Päivän kuluessa tavattiin myyrän luuranko ja ikivanha juureton poppelin runko. Ne jälleen virittivät toiveita. Kameelit eivät syöneet enää mitään, laihtuivat nopeaan ja näyttivät surkean huonoilta. Tyynesti ja juhlallisen arvokkaasti ne siitä huolimatta astelivat eteenpäin. Päivä oli viileä, kuten edellisetkin, muutoin luultavasti sekä kameelit että miehet jo olisivat sortuneet.

30 p. huhtikuuta oli rautakannussa jäljellä kaksi lasia vettä. »Muiden miesten karavaania kuormatessa yllätti Islam Baj Jolltjin (oppaan) tämän selin tovereihinsa kohottaessa kannun huulilleen. Islam Baj ja Kasim hyökkäsivät vihasta kiehuen Jolltjin kimppuun, iskivät hänet nurin, löivät häntä kasvoihin, potkivat häntä ja olisivat hänet tappaneet, ellen ankarasti olisi käskenyt heitä lakkaamaan.» Puolet, noin 1/2 litraa oli vielä jäljellä. Tällä oli päivälliseksi kostutettava miesten huulia ja illalla oli loput jaettava viiteen yhtä suureen osaan.

Keskellä dyynimeren toivottomuutta kuultiin västäräkin viserrystä ja se jälleen herätti uutta toivoa. Jolltji jätätti itsensä jälkeen ja jätettiin erämaahan kuolemaan. Muut miehet olivat vakuutetut siitä, että hän oli ottanut niin vähän vettä mukaan ehdollaan hukuttaakseen karavaanin, varastettuaan sen verran itselleen, että pelastuisi ja voisi palata ryöstämään tavarat.

Janokuolema hieta-aavikolla.

Kun viimeinen vesierä oli illalla jaettava, olivat Kasim ja Muhammed
Shah juoneet kaikki.

Yö vapunpäivää vasten oli kylmä, vappu valkeni kirkkaana ja kauniina. Aamulla varhain Jolltji saavutti karavaanin ja oli vakuutettu siitä, että tänään löydettäisiin vettä. Hedin, joka ei ollut edellisenä päivänä saanut juoda ensinkään, joi nyt mukana olevaa kiinalaista viinaa, mutta lamautui siitä niin, että tuskin pääsi kulkemaan. Vähän väliä hän kaatui; mutta kompuroi uudelleen jalkeilleen, jääden yhä kauemmaksi karavaanista, lopulta hän kuitenkin taas saavutti sen, kun viisi eloon jäänyttä kameelia oli lopen uupuneena laskeutunut eräälle dyynille maata. Vanha Muhammed Shah makasi hiekassa suullaan, mutisi rukouksia ja rukoili Allahilta apua, houraili, naureskeli, itki, jokelteli ja leikki hiekalla, suodattaen sitä sormiensa läpi. Kun hän ei enää kyennyt kulkemaan, täytyi karavaanin leiriytyä siihen päivän kuumimmaksi ajaksi ja yöllä jatkaa matkaa. Teltta pystytettiin ja sen varjoon tunkivat kaikki, koira ja eväiksi otettu lammaskin — ainoa elossa oleva kolmesta — joka uskollisesti oli kulkenut karavaanin mukana. Jolltji makasi ulkopuolella teltan suojassa, mutta Muhammed Shah jäi makaamaan siihen, mihin oli sortunut. Mukana olevat kanat vain olivat yhä virkeinä, kävellen ympäri ja nokkien kameelien satuloita ja eväspusseja. Kello oli vasta puolikymmenen e.pp. Hedin itse lepäsi alastomana vuoteellaan ja edellisen elämän vaiheet kulkivat kirjavina kuvina hänen sisällisen silmänsä ohi. Päivä oli loppumattoman pitkä, joka tunti oli kuin ikuisuus.

Puolenpäivän aikaan heräsi tuulenhenki ja kolmen aikaan oli niin viileätä, että paljas ruumis kaipasi peitettä. Ja sitä myöden virkistyivät matkustajan voimatkin, niin että hän illalla tunsi olevansa aivan virkeä. Ja samalla hänessä heräsi toimintatarmo; hän ei tahtonut kuolla. Islam Baj ja Kasimkin alkoivat virkistyä. Hämärässä opaskin virkosi houreistaan, ryömi Hedinin luo, heristi nyrkkiään, huusi leikkaavalla kolealla ja uhkaavalla äänellä: »Vettä, vettä, antakaa meille vettä, herra!» Sitten hän lankesi polvilleen ja rukoili säälittävällä äänellä edes jotakuta tippaa vettä.

Leikattiin kukolta kaula poikki; siitä ei saatu monta tippaa verta. Teurastettiin lammas, vaikka miehet sen tekivät kovin vastenmielisesti, se kun oli niin uskollisesti ja toverillisesti jakanut ilot ja surut; mutta sen veri maistui niin iljettävältä, ettei kukaan voinut sitä juoda. Vielä epätoivoisemmin keinoin koettivat miehet janoaan sammuttaa.

Erotettuaan erilleen ne tavarat, jotka välttämättä oli koetettava pelastaa — Islam Bajn kehoituksesta puoli kameelinkuormaa hopeaakin — ja jätettyään molemmat hourailevat leiriin kuolemaan Hedin lähti Islam Bajn ja Kasimin keralla matkaa jatkamaan itää kohti; molemmat palvelijat jalan kulkien, hän itse kameelilla ratsastaen.

Kauan ei tarvinnut kulkea, ennenkuin yksi viidestä kameelista uupui ja laskeutui kuolemaan. Mutta muutkin kameelit olivat niin uupuneet, että ne aina vähän väliä pysähtyivät. Islam Baj oli niin sairas, että voihki isoon ääneen ja väänteli maassa kuin mato. Hedin laskeutui nyt alas edellä oppaana kulkeakseen, joka tehtävä yön pimeydessä ei ollut helpoimpia, vaikka taivas olikin tähdessä. Lopulta Islam Baj ei kuitenkaan jaksanut kulkea kauemmaksi ja hän sai sen vuoksi jäädä erämaahan kameelien keralla Hedinin lähtiessä Kasimin keralla, joka oli vielä jotakuinkin virkeä, jalan Khotan-darjaa kohti pyrkimään. Islam Baj oli erottaessa niin huonona — osaksi nauttimistaan iljettävistä juotavista — ettei Hedin luullut hänen enää elävän monta tuntia.

Jätettyään täten toukok. 2 p. kuolevan karavaanin Hedin Kasimin keralla lähti eteenpäin pyrkimään, tuntien itsensä nyt kokonaan vapaaksi ja esteettömäksi. Uupuneina, aina väliin torkkuen, kunnes vilu ajoi liikkeelle, nämä molemmat pyrkivät eteenpäin läpi dyynimeren. Aamulla puhalsi raikas länsituuli, joka edisti matkaa. Mutta puolenpäivän aikaan kuumuus kävi niin sietämättömäksi, että maailma alkoi mustua ja molempien vaeltajain täytyi asettua jyrkän dyynin varjopuolelle lepäämään, kaivautuen viileään hietaan, kaikki vaatteet päältään riisuttuaan. Sääski ja kaksi kärpästä tekivät heille seuraa; ne kuitenkin saattoivat olla tuulen tuomia pitkien matkojen päästä. Kuuden aikaan illalla molemmat vaeltajat lähtivät matkaansa jatkamaan, kulkien, vähän väliä seisahdellen, kello yhteen yöllä. Nukuttuaan eräällä dyynillä puoli viiteen he jälleen aamulla lähtivät eteenpäin kompuroimaan. Äkkiä Kasim seisahtui, tarttui Hediniä olkapäähän ja tuijotti ja osoitti itää kohti sanaakaan sanomatta. Tämä ei mitään nähnyt, mutta haukan silmillään Kasim oli etäisyydessä nähnyt tuoreen tamariskin. Siihen nyt kohdistuivat heidän kaikki pelastuksen toiveensa.

Tamariski.

»Suuntasimme suoraan tamariskia kohti, pitäen tarkkaan varamme, ettei se päässyt hukkumaan näkyvistä. Kun laskeusimme dyynien laaksoon, katosi se, mutta seuraavalta aallonharjalta se taas näkyi. Lähestyimme yhä enemmän. Saavutettuamme sen kiitimme Jumalaa, iloitsimme sen raikkaasta vihannuudesta ja pureskelimme kuin eläimet sen mehukasta kuorta.

»Se todella eli. Ilmeisestikin sen juuret ulottuivat pohjaveteen ja maanpäällinen vesi oli siis mahdollisuuden rajoissa. Se asui urheasti hietanietoksen kukkulalla eikä läheisyydessä näkynyt alkuakaan lakeasta maasta. Ihmeellinen on näiden vaatimattomien kasvien (Taniarix elongata) elämä. Korkeintain parin metrin korkeita sitkeitä runkojaan auringon paisteessa paahdattaen ne juurineen tunkeutuvat tuntemattomiin syvyyksiin, imien sieltä pohjavedestä kosteutta kasville, joka ulpukan tavoin uiskentelee hiekkameren liikkuvalla aaltoilevalla pinnalla.

»Nautinto oli tamariskin paljas katseleminenkin ja suloista oli joksikin aikaa lepuuttaa väsyneitä jäseniään sen hatarassa varjossa. Se oli öljypuun oksa, joka ennusti, että hiekkamerelläkin oli rajansa, uloin meren luoto, joka haaksirikkoisille ilmaisi maan läheisyyttä! Otin kokonaisen kimpun sen havunkaltaisia oksia ja nautinnolla hengitin niiden raikasta tuoksua. Toivoni oli nyt entistä varmempi ja rohkealla mielellä jatkoimme kulkuamme itää kohti.»

Dyynit olivat nyt vain kymmenkunnan metrin korkuisia ja parin välissä tavattiin ensimmäiset kamishikorret (Lasiagrostes splendens), joita molemmat pureskelivat. Klo 10 aikaan tuli vastaan toinen tamariski ja idässä päin niitä näkyi enemmänkin. Mutta päivän helle uuvutti molempain kulkijain voimat niin, että he vaipuivat voimattomina tamariskin varjoon, makasivat yhdeksän tuntia kuin kuolleet hiekassa alasti, ja Kasim tuskin enää jaksoi ajaa herransa päälle verestä hiekkaa. Hämärän tullessa he horjuvin askelin lähtivät matkaa jatkamaan. Kolmen tunnin kuluttua Kasim taas pysähtyi äkkiä ja huudahti »tograk» (poppeli)! Dyynien takaa todella löytyi kolme oivaa poppelia (Populits diversifolia), joilla on sangen mehukkaat lehdet. Niin karvaita ovat nuo lehdet kuitenkin, ettei niitä mielellään pureskele; mutta matkamiehet hieroivat niillä ihoaan, kunnes se kostui. Mukaan otetulla lapiolla he sitten koettivat kaivaa juurelle kaivon, mutta voimat uupuivat kesken ja hiekka tuskin oli kosteata. Sen sijaan he kuivista oksista tekivät suuren tulen Islamille merkiksi.

Kasim kärvensi lampaan lihavan hännän, jonka hän oli eväiksi ottanut, Hedin avasi hummeripurkkinsa ja suurella vaivalla he saivat vähän syödyksi. Aamulla oli taas edessä hiekka-aavikko, poppeleita ei enää näkynyt, tamariskejakin oli entistä harvemmassa. Klo 9 aikaan molemmat vaeltajat voimattomina vaipuivat tamariskin juurelle ja makasivat siinä kymmenen tuntia auringonpaahteessa. Kasim ei enää jaksanut kuoppaa kaivaa eikä luoda herransa päälle viileätä hiekkaa ja tämä sen vuoksi kärsi kovin kuumuudesta. Illalla Kasim ei enää jaksanut nousta, Hedin lähti yksin matkaa jatkamaan.

Toukokuun 5:ntenä aamuyöstä hän uupuneena vaipui tamariskin juurelle, koetettuaan turhaan tehdä tulta. Hän uinahti. Mutta kuuli äkkiä hiekan kahinaa, näki lähestyvän ihmishaahmon. »Sinäkö se olet, Kasim?» »Niin — herra». Kasim oli yön viileydessä virkistynyt ja lähtenyt eteenpäin kämpimään. Yhdessä lähtivät he pilkkopimeässä eteenpäin, lasketellen alamäet ja ryömien nelinkontin ylämäet. Sitten he tapasivat verekset ihmisjäljet ja kavahtivat ilmivalveille — ne olivat heidän omat jälkensä. Nukahtaen pimeän ajan he aamulla kompuroivat eteenpäin. Kasim näytti kamalalta, kieli oli ajettunut, valkoinen ja kuiva, huulet sinertävät, posket olivat kuopalla, silmät raukeat, lasikiiltoiset. Häntä vaivasi kouristuksen tapainen nikotus, ja koko hänen ruumiinsa vapisi. Kummankin kurkkua poltti sietämätön kuivuus. Silmät olivat niin kuivat, että niitä tuskin saattoi sulkea ja avata, nivelistä tuntuivat viimeisetkin rasvat lähteneen.

Metsä.

Auringon noustessa näkyi idän rannalla terävä syrjä. Molemmat hätkähtivät sen nähdessään. Se oli aivan toisen näköinen kuin tavallisesti. Ja vähän päästä näkyi selvä musta juova. Mikä ilo, mikä onni! Se oli Khotan-darjan metsä! Viiden aikaan he saapuivat vanhaan virran uomaan, jonka pohjalla kasvoi paljon poppeleita, mutta eivät jaksaneet kaivoa kaivaa. Eteenpäin ponnistaen he kapean hiekkavyöhykkeen poikki puoli kuuden aikaan tulivat taajaan metsään, joka jo oli puhjennut täyteen lehvään, luoden maahan raikkaan varjon. Metsässä vallitsi ihanin kevät.

»Kädellä otsaani pidellen seisahduin kuin lumottu tätä ihmettä katsomaan. Minun täytyi koota ajatuksiani, olin vielä ilmivalveilla kuin kamalasta unesta, hirmuisesta yöpainajaisesta herättyäni. Emmekö vast'ikään olleet viikkokausia ja polttavassa hiekassa hitaasti kuolemaa tehden laahanneet itseämme eteenpäin varjojen maassa — ja nyt! Mihin vain katsoimme, joka puolella vain paljasta elämää ja kevättä, linnunliverrystä, metsäkukkia, kaikenlaista vihannuutta, varjoa ja tuolla metsän vanhain runkojen välissä metsäeläimien jälkiä jos kuinka paljon: tiikerien, susien, kettujen, hirvieläinten, antilooppien, gasellien ja jänisten! Ilmassa hyöri kärpäsiä ja sääskiä, kovakuoriaisia lensi nuolen nopeaan ohitsemme ja niiden siipien ääni oli kuin urkupiipun hyminää, ja lukemattomat linnut lauloivat huomenlaulujaan. Metsä laajenemistaan taajeni. Siellä täällä verhosivat liaanit poppelien runkoja. Toisinaan ehkäisivät kulkuamme kaatuneiden puitten, risujen ja pökkelöiden muodostamat murrokset ja yhtä usein okaiset ja tiheät pensaat.»

Metsä vihdoin harveni ja nyt näkyi ihmisten ja eläinten jälkiä sekä hevosenlantaa. Ne kuitenkin saattoivat olla vanhoja. Päivällä oli kuitenkin metsässäkin niin kuuma, että vaeltajain täytyi olla alallaan, vaikka jano oli kauhea ja he arvelivat virran olevan aivan lähellä. Hämärässä piti lähdettämän matkaa jatkamaan, mutta Kasim ei enää kyennyt liikahtamaankaan, ei saanut edes sanaakaan sanotuksi, viittasi vain, että Hedin lähtisi vettä hakemaan ja juotuaan toisi sitä hänellekin, muutoin hän kuolisi siihen missä oli. Lapiosta varren tuekseen ottaen Hedin lähti matkaan, yhä itää kohti ponnistaen. Hämärsi ja tuli pimeä ja vähän väliä pysähtyen matkustaja lepäsi jonkun kaatuneen puun rungolla. Mutta sitten metsä äkkiä päättyi kuin tulella poikki leikattuna ja idässä oli rannaton lakeus, joka oli tasainen kuin permanto, tiiviistä savesta ja hiekasta muodostunut. Kun se oli paria metriä matalampana metsämaata, arvasi Hedin heti, että se oli Khotan-darjan uoma. Sitä osoittivat teräväreunaiset vaotkin, joita virta oli uurtanut. Mutta hieta oli kuivaa kuin erämaan dyynien, uoma tyhjä, odottaen vuorilta laskevaa kesätulvaa.

Arvellen kuitenkin, että uoma, samoin kuin Jarkent-darjankin monessa kohden, oli siirtynyt idemmäksi, Hedin lähti kulkemaan tämän lakeuden poikki, ennenkuin heitti kaiken toivon. Hän muutti nyt kuitenkin suunnan kaakkoiseksi, osaamatta itsekään sanoa, miksi. Hän kulki sitä suuntaa »vastustamattomasti kuin näkymättömän käden ohjaamana». Puolen kolmatta kilometriä eteenpäin ponnistettuaan kuutamossa yhä raukenevin voimin hän näki vastarannan metsän, joka yhä selveni, näkyi viidakko ja ruovokko ja puoleksi kaatunut poppeli nuokkui uomassa olevan syvennyksen yli. Äkkiä kohosi pelästynyt sorsa lentoon, kuului veden molskinaa ja samassa seisoi vaeltaja pienen, tuskin 20 metriä pitkän allikon partaalla, jossa oli raikasta, kylmää, ihanaa vettä!

Siitä hetkestä Hedin sanoo muistavansa, miltä vesi maistuu. Hän joi ja joi, ja sitä myöten alkoi veri suonissa virrata nopeammin, kädet käydä täyteläämmiksi, iho kostua ja norjistua ja otsa hiestyä. Ei koskaan ollut elämä hänestä tuntunut suloisemmalta. Hänestä tuntui, kuin olisi näkymätön käsi häntä ohjannut tähän allikkoon, sillä yhtenäistä virtausta ei Khotan-darjan uomassa tähän aikaan vuodesta ollut, siellä täällä vain pitkäin matkain päässä viime vuodesta säilyneitä allikotta. Pitkät matkat olisi tästä täytynyt kulkea kumpaankin suuntaan, ennenkuin olisi toisen allikon tavannut.

Levättyään ja virkistyttyään hän riisui pitkävartiset saappaansa jalastaan, täytti ne vedellä ja lapion varsi korentona lähti sukkasillaan tallustelemaan Kasimin luo. Mutta Kasimia oli sangen vaikea löytää. Hän sytytti metsään suuren tulen, huuteli, mutta ei kuullut vastausta. Vasta aamun tullen jälkensä tavattuaan hän löysi Kasimin, joka yhä makasi samassa asemassa, kähisten vain: »Minä kuolen!»

Kuultuaan saappaasta loisketta hän hätkähti, mörähti ja saappaan huulilleen saatuaan joi sen tyhjäksi yhdellä henkäyksellä ja paikalla sitten toisenkin. Ja Kasimissa tapahtui sama ihmeellinen muutos kuin Hedinissäkin. Hän oli kuitenkin niin heikko, ettei voinut tätä seurata allikolle, jonka vuoksi Hedin jätti hänet hiljalleen perässä tulemaan. Itse hän riensi edellä allikolle, joi, ui ja odotti tuntikauden ja kun Kasimia ei kuulunut, lähti hän nopeaan kulkemaan etelää kohti tavatakseen ihmisiä, ruokaa saadakseen ja Islam Bajn apuun päästäkseen. Kasimin hän otaksui tulevan vähitellen omin päin toimeen. Kauan sai hän kuitenkin etsiä, jonkun pienen allikon löytäessään joi ja joi, nukkui sitten rupeaman oikein sikeästi, tunsi herätessään nälän käyvän kahta vaativammaksi janon sammuttua, nieleskeli allikoista sammakonpoikasia, jotka olivat sangen karvaan makuisia. Ankara musta buraani alkoi raivota, täyttäen hänen mielensä synkillä ajatuksilla. Se tietysti hävittäisi kaikki jäljet, niin ettei Islam Baj näkisi perässä tulla, sen enempää kuin hänkään palata apuun ja tavaroitaan pelastamaan.

Seutu näytti ihmistyhjältä. Vettä kuitenkin oli joen uomassa siellä täällä edelleenkin. Leikaten ruokoja ja heiniä silpuksi ja siihen vettä sekoittaen matkustaja rakensi itselleen aamiaisen. Toisin paikoin dyynit vasemmalla rannalla ulottuivat aivan joen uomaan saakka. Eräässä paikassa Hedin löysi vanhan lammasnavetan, toisessa vereksiä ihmisjälkiä. Näytti siis kuitenkin siltä, kuin seudussa olisi ihmisiä. Toukok. 8:ntena iltahämärässä hän oli kuulevinaan omituista ääntä — äänen selvemmin toistuessa hän tunsi sen lehmän ammumiseksi. Hurjan toivon valtaamana hän lähti juoksemaan ääntä kohden, tunkien läpi okapensaiden, hyppien yli kaatuneiden puiden, syöksyen puhki kamishiruohikoiden, ja kuta kauemmaksi hän riensi, sitä selvemmin alkoi kuulua puhetta ja lampaiden määkinää, kunnes hän metsäaukiolla näki paimenen, joka sauva kädessä kaitsi karjaansa. Paimen tietysti hämmästyi suuresti, kun repaleinen outo mies, siniset silmälasit päässään, äkkiä hyökkäsi metsästä. Hetken tuijotettuaan hän pakeni, palatakseen kuitenkin vähän ajan kuluttua takaisin vanhemman miehen keralla, jonka kanssa syntyi keskustelu. Hedin kertoi seikkailunsa ja kuultuaan, ettei hän ollut syönyt kahdeksaan päivään, he veivät hänet pieneen risumajaan, jossa hän sai maissileipää ja lampaanmaitoa.

Nämä paimenet kaitsivat täällä erään Khotanin pohatan laumoja. Vuoden umpeensa he asustelivat täällä, kulkien paikasta paikkaan, sen mukaan kuin laidunta täytyi vaihtaa, ja rakentaen itselleen kaikkialle pienet risumajat. Tällä seudulla, jonka nimi oli Buksem, s.o. taaja metsä, he olivat olleet vasta viisi päivää ja aikoivat taas lähteä pian pois. Perheet asuivat Khotanissa, matkustavat kiinalaiset kun eivät olisi jättäneet naisia rauhaan, jos he olisivat asuneet täällä erämaassa. Paitsi maitoa he söivät etupäässä maissileipää, jota leivottiin kahdesti päivässä. Jauhot sekoitettiin veteen suolan keralla, vastattiin taikinaksi ja muodostettiin pyöreässä puuvadissa litteäksi leiväksi, joka pantiin hiillokselle paistumaan ja peitettiin kuumalla tuhkalla. Kolmen neljännestunnin kuluttua se oli valmiiksi paistunut ja maistui erinomaiselta. Sangen vieraanvaraisesti sitä annettiin tälle oudolle kulkijallekin, vaikka paimenet häntä epäilivätkin. Vaatteita heillä oli repaleinen mekko ja lammasnahka-lakki sekä vyö, johon teevarasto käärittiin. Jalassa oli jonkinlaiset lammasnahkalötöt, säärien verhoksi kiedottiin pitkät kangaskaistaleet. Taloustavaroita oli kolme erikokoista puuvatia, kuparipata, pumpun kuori vesiastiaksi, kauha, huopamatto ja kolmikielinen kitara. Tärkein työase oli kirves. Valkea tehtiin tuluksilla, mutta valkean kerran rakennettuaan he eivät päästäneet sitä sammumaan, niin kauan kuin seudussa viipyivät. Hiillos peitettiin tuhkalla ja kun illalla palattiin, oli siitä helppo saada uusi tuli kuiviin oksiin. Samanlaisia paimentolaisia oli Khotan-darjan laaksossa kauttaaltaan ja eteläänpäin yhä taajemmassa.

Iltapäivällä paimenet taas katosivat laumoineen ja Hedin oli ypöyksinään. Ohi kulki suuri, satakunnan aasia käsittävä karavaani, joka kuljetti riissiä Khotanista Aksuun. Vähän myöhemmin majan eteen ilmestyi kolme varakasta kauppiasta, jotka oivilla hevosilla ratsastaen matkasivat Aksusta Khotaniin. Kohteliaasti tervehtien he tulivat oikopäätä Hedinin luo ja kertoivat Buksemin pohjoispuolella tavanneensa joen vasemmalla rannalla puolikuolleen miehen, jonka kameeli oli metsänreunassa laitumella. Kun he olivat häneltä kysyneet, mitä hän tarvitsi, oli hän kähissyt »vettä, vettä», jota hänelle oli paikalla noudettu lähimmästä allikosta. Juotuaan suunnattomasti ja syötyään pähkinöitä, rusinoita ja leipää mies oli vironnut ja kertonut, kuinka hän oli siihen tullut. Sven Hedinin ei ollut vaikea älytä, että se oli Islam Baj, jonka hän oli luullut erämaahan kuolleen, mutta joka olikin pelastunut. Kauppiailta Hedin sai sylyksen vehnäleipää ja 18 hopearahaa, tengehiä, lainaksi.

Hän lähetti nyt yhden paimenista Islam Bajta etsimään ja toukok. 10:ntenä tämä saapuikin majalle, kerallaan valkoinen kameeli, jonka selässä olivat tärkeimmät koneet, muistiinpanot ja kiinalaiset hopearahat, ynnä Kasim, jonka miehet niinikään olivat tavanneet. Islam heittäytyi itkien isäntänsä jalkoihin, syleillen niitä, jonka jälkeen hän kertoi vaiheensa.

Kauppakaravaaneja kulki sivu harva se päivä suuntaan ja toiseen, ja näiltä Hedin saattoi ostaa hevosia ja kaikenlaisia ruokatavaroita, jonka jälkeen hän palkkasi muutamia metsämiehiä, jotka sattuivat siihen tulemaan, pelastamaan erämaahan jääneitä tavaroita. Yhden kuorman he pelastivat, mutta eräs toinen oli selittämättömällä tavalla kadonnut, vaikka paikka, mihin se oli jätetty, oli löydetty. Se oli varastettu, kuten myöhemmin tuli ilmi, ja varkaat olivat juuri samat metsästäjät, jotka nyt lähetettiin tavaroita hakemaan.

Mahdotonta oli nyt jatkaa matkaa Tibetiin, jonka vuoksi Hedin päätti pohjoista tietä palata Kashgariin uusia varustuksia hankkimaan.

Khotan-darja.

Khotan-darja, jonka uomaa hän nyt palasi pohjoista kohti, eroaa monessa suhteessa Jarkent-darjasta, joka, sen kanssa melkein yhdensuuntaisesti juosten, niinikään laskee Tarimiin. Jarkent-darja on Itä-Turkestanin suurin joki, siinä on vettä vuoden umpeensa ja varsinkin kesäkuussa sen syvässä, voimatekoisessa uomassa juoksee suunnattoman paljon vettä. Sen poikki ei yleensä pääse muuta kuin lautalla, paitsi talvella, jolloin se jäätyy. Khotan-darja sitä vastoin pysyy kuivana suuren osan vuotta ja vain keskikesällä on sen uoma reunojaan myöten täynnään. Se juoksee Takla-makan erämaan pahimman osan läpi ja ankaraa taistelua sen täytyy käydä lentohiekkaa vastaan, joka uhkaa sen erottaa pääjoesta, kuten se jo on Kerija-darjan erottanut.

Jarkent-darjan ja Khotan-darjan uomat siirtyvät itää kohti, kuten vanhat, kuiville jääneet uomat osoittavat. Tiet kulkevat vasenta rantaa ja Jarkent-darjan enimmät kylätkin ovat vasemmalla rannalla, jossa ne ovat paremmin suojatut. Khotan-darjan erämaanmatkalla ei ole kyliä, ei muuta kuin paimenten majoja. Suunnattoman rajut hietamyrskyt raivoavat usein tämän joen laaksossa, jonka vuoksi metsän on kahta vaikeampi pitää erämaata vastaan puoliaan. Hieno pöly täyttää silloin ilman taajimmassakin metsikössä. Punkkeja ja skorppiooneja oli Khotan-darjan laaksossa toisin paikoin maanvaivaksi saakka. Tiikereistä puhuttiin paljon, mutta niitä Hedin ei sattunut näkemään. Ennen oli näissä metsissä ollut paljon rosvoja, kunnes Khotaniin tuli uusi maaherra, joka katkoi pahimmilta kaulan.

Toukokuun viimeisinä päivinä Hedin vihdoin kulki Jarkent-darjan poikki, jonka vesi silloin oli matalimmillaan. Aksu-darjan laakso oli sangen hyvin kanavilla kasteltu ja viljelty, niin että tie toisin paikoin päivän pitkän kulki yhtämittaisen kylän kautta. Aksu oli melkoinen kaupunki, raikasvetisen joen rannalla, erinomaisesti viljellyssä seudussa. Hedinin otti mitä parhaiten vastaan muhamettilainen kauppias, joka oli paikalla Venäjän konsulina, ja hänen avullaan ja seurassaan paluumatka Kashgariin sujui mitä parhaiten. Kashgarista Hedin tilasi uuden valaistuksen Euroopasta ja sitä odotellessaan päätti lähteä Pamiriin kesäksi, varustautuen sitä varten Kashgarissa olevien ystäviensä avulla niin hyvin kuin taisi.

Hän kulki nyt vuoristoon erinomaisen vaikean Ullug-art solan kautta, jossa kirgiisien täytyi kantaa kaikki tavarat selässään ja kaksi miestä tarvittiin joka hevosen tyhjänä alas viemiseen pahimmista paikoista, toinen pääpuolesta hoivaten, toinen hännästä pidellen. Sola oli vaikein ja vaarallisin, mistä Hedin oli siihen saakka kulkenut.

Jälleen Pamirissa.

Keskellä Pamiria hän nyt tapasi venäläis-englantilaisen rajakomissionin, joka pitkällisten töitten jälkeen oli saanut rajan määritellyksi. Hedinin tullessa oli juuri saatu hallitusten vahvistus uudelle rajalle, ja tapausta vietettiin molempain saattojoukkojen välillä toimeenpannuilla kisoilla ja kilpailuilla ja loistavilla pidoilla, joissa kalleimmat viinit täällä maailman katolla juoksivat virtanaan. Matkustajamme, jolla jo silloin oli kuulu nimi, kutsuttiin näihin pitoihin ja sai unohtumattomat muistot seurustelustaan niiden etevien miesten kanssa, joiden työn onnellista päättymistä juhlittiin. Venäjän ja Englannin välinen pitkällinen ja vaarallinen rajariita oli näin saatu onnelliseen päätökseen.

Hedin jatkoi sitten matkaansa Pamirin kaakkoiseen osaan, jylhään
Tagdumbash-Pamiriin, jossa Jarkent-darjan lähteet ovat.

Kuljettuaan noin 5,000 metrin korkuisen Kandahar-solan poikki hän yhdytti Jarkent-darjan ja kulki sen vartta takaisin lakeudelle ja lakeuden reunaa Kashgariin, jossa häntä odottivat tilatut tavarat ja — toista kuukautta kestävä kuume.

Jarkent.

Jouluk. 14:ntenä 1895 Hedin lähti Kashgarista uudelle matkalle, ei enää sinne palatakseen tällä rupeamalla. Lähimpänä päämääränä oli nyt Khotanin vanha tärkeä keidasseutu. Viikon kuljettuaan karavaani saapui Jarkentiin, Itä-Turkestanin suurimpaan kaupunkiin. Kiinalainen ja muhamettilainen kaupunki ovat siellä noin kilometrin matkan päässä toisistaan ja niitä yhdistää yhtämittainen puukatollinen basaari, jossa vielä myöhään illalla öljylamppujen valossa vallitsi vilkasta hyörinää. Se oli yhtenä ainoana päättömänä tunnelina, jonka kahden puolen oli myymälöitä ja puoteja, ja tungoksesta, melusta ja kirkunasta ja kameelikaravaaneista saattoi huomata, että todella oli tullut suurkaupunkiin. Läheisine kylineen Jarkentissa on kaiken kaikkiaan noin 150,000 asukasta. Kiinalainen hallitusmies, ambani, otti Hedinin sangen kohteliaasti vastaan, lähetti hänelle tavanmukaiset lahjat, näytti kaupungin nähtävyydet, etenkin muhammettilaiset moskeijat ja pyhimyshaudat, jotka kuuluvat «Itä-Turkestanin maisemain luonnepiirteihin. Kaupunki on ympäröity savimuureilla. Talot ovat sangen hatarat, kadut mutkaisia, kaupungin ulkopuolella katse katoaa vainioihin, notkoihin, kastelukanaviin, ja luoteessa Jarkent-darja kiemurtelee erämaahan kohti etäistä päämääräänsä, Lop-noria.

Kaupunki saa kanavia pitkin Jarkent-darjasta juomavetensä, joka kaupungissa kootaan allikoihin. Kun näitä allikoita ei mitenkään suojella likaantumiselta, ovat ne mitä saastaisimpia taudinpesiä. Niistä Jarkentin asukkaat muun muassa saanevat ilkeän kaulakasvannaisen, joka on tämän keitaan erikoisuus.

Jarkent-darjalta matka kävi taajaan asuttujen keitaitten kautta. Kargalikin tuolla puolella oli tie autioilla aavikoilla merkitty viitoilla, joita oli aina 80—90 metrin päässä, koska hiekkaburaanit tuon tuostakin hautasivat sen alleen. Varsinaiseen hietaerämaahan oli puolentoista päivän matka. Talvet ovat näillä seuduin, mannerilmaston sydämessä, sangen ankarat, kesät helteisen kuumuus. Maaliskuun lopulla alkavat buraanit raivota ja niiden valtakausi kestää kesän loppuun saakka. Keskimäärin lasketaan viisitoista buraania vuotta kohti. Ne melkein aina alkavat iltapäivällä ja kestävät tunnin verran. Ne ovat suunnattoman rajut ja kiitävät vastustamattomalla voimalla tasankojen poikki, vieden usein lampaita mukanaan tai erottaen ne muusta karjasta. Vanhan tavan mukaan paimen ei ole velvollinen korvaamaan omistajalle niitä lampaita, jotka hän menettää buraanissa.

Koko tie on mitattu »potaihin», joiden pituus oli noin 3 1/2—3 3/7 kilometriä. Joka »potai» oli merkitty 6—7 metrin korkuisella savipyramidilla. Missä vuoristosta laski lakeudelle joki, siinä oli keidas kylineen, mutta näiden välimatkat enimmäkseen olivat kuivaa aroa. Toisinaan ovat hiekkanietokset niin lähellä, että ne selvään näkyvät, kylässä kohoaa maailman mahtavin vuoristomuuri, Kuenlun, joka kuitenkin näkyy vain selvällä säällä. Lämpöisenä vuodenaikana sitä ei hiekkaburaanien vuoksi näy ensinkään, eikä sen vuoksi ole ihmettelemistä, ettei Marco Polo sitä mainitse, vaikka hän matkusti juuri tätä samaa tietä.

Eräällä autiolla taipaleella, jolla oli kuljettava melko korkeitten dyynien poikki, oli erään pyhimyksen hauta, jonka omituisuutena olivat tuhannet aljot kyyhkyset. Matkustajain tapana oli ruokkia niitä maissilla, uhraten täten pyhimykselle, ja ne olivat niin aljoja, että istuivat Hedinin lakille ja olkapäille ja söivät maljasta, jolla hän heitteli jyväsiä, vieläpä nokkivat itse säkistäkin, tuntematta minkäänlaista pelkoa.

Ilman matkustajain uhria eivät nämä kyyhkyset tulisikaan niin autiossa seudussa toimeen. Kaikenlaisilla pelottimilla niitä suojeltiin petolintuja vastaan ja rahvas uskoi, että petolintu, joka kävi niiden kimppuun, samalla kuoli.

Khotan.

Tammik. 5:ntenä retkikunta kulki viimeisen taipaleen, joka sillä vielä oli Khotaniin. Tie kulki komeassa poppelikujanteessa, kahden puolen maankastelukanavia, kyliä ja vainioita. Khotanin ambani lähetti tulkkinsa erään Venäjän etuja hoitavan länsi-turkestanilaisen kauppiaan kanssa Hediniä vastaanottamaan, toimittaen hänelle asunnon sangen hyvässä talossa, ja kun Hedin kävi hänen virastossaan tervehdyksellä, ammuttiin hänen kunniakseen kolme tykinlaukausta, kuten jossakin toisessakin kaupungissa oli tehty. Ambani itse oli sangen sivistynyt ja herttainen mies ja edisti kaikin tavoin hänen matkaansa.

Khotanin historia ulottuu ikivanhaan muinaisuuteen, niihin aikoihin, jolloin Tarimin syvänne ei vielä ollut hiekkaerämaata. Eurooppaan siitä toi tiedon Marco Polo, joka matkallaan Kublai kaanin hoviin saapui sinne Samarkandin ja Jarkentin kautta. Kiinassa Khotan oli kuulu varsinkin nefriitistä, jota saatiin sekä Jurunkash- ja Karakash-joen uomista, että niiden vuoristolaaksoistakin. Kiinassa tästä jalosta harvinaisesta kivestä valmistettiin rasioita, pulloja, kuppeja ja rannerenkaita, piipun suupaloja y.m. ja erästä Pekingin porteista sanottiin nefriittiportiksi, koska tämä tavara sen kautta tuotiin pääkaupunkiin. Nykyjään on Khotan verraten vähäinen kaupunki, asukasluku noin 5,500, joista 500 kiinalaisia, loput muhamettilaisia. Khotan on vielä kuulu erinomaisista silkkimatoistaan, joita Kiinassakin pidetään mitä suurimmassa arvossa. Viljelyskasveista mainittakoon viiniköynnös, riissi- ja muut viljalajit, puuvilla ja hedelmäpuut. Keitaassa on kaikkiaan kolmisensataa kylää. Kiinan kauppa kulkee ensin Tarimin laaksoon ja sieltä pohjoista tietä Aksun ja Turfanin, ei sitä vastoin paljon ensinkään Lop-norin tietä, jota Marco Polo kulki.

Kymmenisen kilometriä kaupungista erämaahan päin oli Jurunkashin uomassa nefriittikaivoksia, joita Hedin kävi katsomassa. Kaikkialla näki siellä kuoppia, joita oli kaivettu soraan, ja kuopista nostettujen soran ja mukulakivien seasta löydettiin nefriitti, josta keltaiset ja valkoiset punapilkulliset palaset varsinkin olivat hyvässä hinnassa. Paikalle oli syntynyt pieni hökkelikylä, johon oli johdettu erikoisella kanavalla vettä. Maa oli jaettu palstoihin, »klaimeihin», niin että kaikki kävi laillisesti eikä syntynyt riitoja. Työmiehet enimmäkseen olivat kiinalaisia.

Borasanin muinaislöydöt.

Hedin kävi sitten Borasanin kylässä, jonne Khotanista oli puolen penikulman vaiheilla, tutkiakseen siellä olevaa muinaislöytökenttää. Paikalla on kahdeksaa metriä vahva kerros keltaista tuulimultaa eli lössiä, joka lepää kovalla mukurakivialustalla. Tuulimultaan on puro uurtanut syvän rotkon, jolla on pystysuorat seinät, ja varsinkin keväällä ja kesällä, lumen sulaessa Kuenlunin pohjoisrinteillä, puro paisuu suuresti, viruttaen mukaansa tuulimulta-äyräitään. Syksyllä veden laskettua löydetään sitten penkeristä kaikenlaisia ikivanhoja taideteollisuustuotteita, kuten pieniä terrakotta-esineitä, pronssisia Buddhan kuvia, kaiverrettuja jalokiviä, rahoja y.m. Nämä löydöt olivat jo tulleet siksi tunnetuiksi, että ne olivat herättäneet muinaistutkijain huomiota, ne kun osoittavat, että Intian vanha, kreikkalaisten vaikutusten jalostama taide oli tunkeutunut tänne Aasian sydämeen saakka.

Hedinin käydessä paikalla oli vuoden muinaislöytösato jo aikoja sitten poimittu, mutta Khotanista ja paikkakuntalaisilta hän kuitenkin sai ostetuksi enemmän kuin puolentuhatta terrakottaesinettä, rahoja ja kirjoituksia lukuunottamatta. Luulon mukaan saapui tämä taide Khotaniin Aleksanteri Suuren jälkeläisten aikaan, muuttuen vähitellen yhä puhtaammin intialaiseksi. Säilyneet esineet ovat hienosti muovailtuja miesten ja naisten päitä, apinain, jalopeurain kuvia, paikkakunnan eläinten kuvia, Buddhan kuvia y.m. Borasan, intiaksi Birasan, näyttää olleen suosittu buddhalainen pyhiinvaelluspaikka. Kiinalaiset saivat Rhotanissa jalansijaa jo ajanlaskumme alussa ja jälkimaailmalle on säilynyt useitakin kiinalaisia matkakertomuksia, jotka valaisevat seudun oloja ajanlaskumme ensi vuosisadoilla. Nämä matkustajat nimenomaan painostavat sitä, että keidas oli Buddhan palveluksen pääpaikkoja. Jälkeen v:n 400 Khotan näyttää menettäneen merkityksensä.

V:lta 632 j.Kr. on säilynyt legenda Buddhan kuvasta, jota siihen aikaan säilytettiin Piman kylässä Khotanin länsipuolella. Se oli 20 jalkaa korkea, santelipuusta vuoltu ja muitten merkillisten ominaisuuksiensa ohella se alituiseen hohti kirkasta valoa. Se oli ennen vanhaan viety pohjoisessa olevaan Ho-lao-lo-kia nimiseen kaupunkiin, jonka rikkaat asukkaat olivat antautuneet ylelliseen elämään ja laiminlyöneet jumalan. Kaupunkiin oli silloin saapunut »rahan» eli oppinut mies palvelemaan kuvaa, josta asukkaat olivat niin vihastuneet, että olivat haudanneet rahanin suutaan myöten hiekkaan. Eräs hurskas mies, joka oli Buddhan kuvaa palvellut, antoi rahanille ruokaa, ja kun tämä vihdoin pääsi pois lähtemään, sanoi hän pelastajalleen: »Seitsemän päivän kuluttua on satava hietaa ja maata, jotka kokonaan hautaavat tämän kaupungin, niin ettei siitä pääse poistumaan kukaan muu kuin sinä.» Rahan sitten katosi. Hänen pelastajansa varoitti sukulaisiaan, mutta kaikki pilkkasivat häntä. Hän piiloutui silloin itse erääseen luolaan ja seitsemäntenä päivänä satoi puoliyön jälkeen niin viljalti hiekkaa, että koko kaupunki hautautui sen alle. Mies ryömi sitten esiin luolastaan ja meni Pmaan, ja tuskin hän oli sinne tullut, kun Buddhankin kuva itsestään siirtyi sinne.

Vertauksen vuoksi Hedin mainitsee, mitä taru nykyjään kertoo Ho-lao-lo-kian tuhoutuneesta kaupungista: »Se ei nykyjään ole muuta kuin laaja hietakasa. Monen maan ruhtinaat ovat eri aikoina koettaneet panna paikalla toimeen kaivauksia, viedäkseen pois hiekan kätkemät aarteet. Mutta joka kerta on tullut hirmuinen tuuli, joka on peittänyt kaikki savuun ja taajaan sumuun, tukkien tiet ja eksyttäen työmiehet.» Muuan Khotanin mies väitti Hedinille löytäneensä erämaasta hiedan peittämän kaupungin, jonka taloissa hän oli nähnyt ihmisruumiita juuri siinä asennossa, jossa kuolema oli ne äkkiä yllättänyt ja hiekkaan peittänyt, kuten tulivuoren kuuma tuhka Pompejin asukkaat. Yleiseen uskottiin, että tämä hiekkaan peittyminen oli hetken tapaus, tuhoturmio kerrassaan, mutta jotenkin varmana voitanee kuitenkin pitää, että se on tapahtunut vähitellen, pitkäin aikain kuluessa.

Mainitulta vuodelta. 632 on sekin kiinalainen tieto,'että Khotanin asukkailla oli aikakirjat ja että he olivat Intiasta lainanneet kirjoitustaidon, lakinsa ja kirjallisuutensa. Löydetyt käsikirjoitukset ovat tämän täysin todistaneet. Kiinalainen matkustaja kertoo, että Khotanin itä-puolella oli ennen ollut Tu-ho-lo niminen vanha kuningaskunta, joka kuitenkin aikoja sitten oli jo muuttunut erämaaksi. Kaikki sen kaupungit olivat raunioina ja kasvien peittämät. Tu-lo-ho on Hedinin tutkimusten mukaan sama nimi kuin Tuhkari, kiinalaiseen tapaan vaan väärennetty. Tuhkari-niminen kansa taas asui ennen vuotta 157 e.Kr. Bulungir-golin seuduilla, muuttaen sitten kokonaan pois Länsi-Turkestaniin, jossa nimi Tokharistan sitä vielä muistuttaa. Tu-lo-ho niinikään on epäilemättä sama sana kuin Takla, jonka vuoksi Hedinin löytämät rauniokaupungit, joita samoin kuin koko erämaatakin, väestön kesken kutsutaan Takla-makaniksi, epäilemättä ovat kuuluneet samaan vanhaan Tu-ho-lon valtakuntaan. Ja Khotanin läheisyydessä on Tokhlan pieni kylä, jonne noiden muinaisten kaupunkien asukkaat lähtivät hiekan päälle tunkiessa, säilyttänyt tämän vanhan kansan nimen.

Muhamettilaiset Khotanin valloittaessaan hävittivät sen vanhat suuret buddhalaiset temppelit, jonka vuoksi kaupungissa ei nykyjään ole minkäänlaisia rakennus-muistomerkkejä.

Tammik. 14:ntenä 1896 Hedin lähti Khotanista etsimään tuhkarien vanhoja kaupunkeja. Suurimman osan tavaroitaan hän jätti Khotaniin. Suunnitellusta pienestä erämaanretkestä tulikin sitten paljon pidempi kuin hän oli aikonutkaan.

Neljä päivää kuljettuaan autioita maita ja hajallisten metsiköitten kautta Hedin saapui Islam-abadiin, jossa viimeiset ihmisasunnot olivat, ja meni jäätä pitkin joen poikki. Päivän levättyään hän kääntyi suoraan itää kohti hietaerämaahan, joka ei tällä kohtaa ollut puoltakaan niin leveä kuin se, jonka poikki hän edellisenä kesänä oli kulkenut, jota paitsi se ei ollut likimainkaan niin vaarallinen. Vakuutettiin, että kaikkialla oli mahdollista saada kaivamalla vettä, jota paitsi tamariskeja ja poppeleita kasvoi siellä täällä. Viimeisestä kylästä otettiin kaksi, opasta jotka monta kertaa olivat käyneet hiekan peittämässä kaupungissa aarteita kaivamassa.

Hietaerämaan rauniokaupunki.

Dyynit olivat kahtena ensimmäisenä päivänä vähäpätöiset, kohoten kuitenkin kolmantena päivänä metrin ja seuraavina 5—10 metrin ja seuraavana 12—15 korkuisiksi. Vettä saatiin kuitenkin kaikkialta kaivamalla paria metriä syvät kaivot. Tammikuun 23:ntena retkikunta saapui syvänteeseen, jossa oli paljon kuivunutta metsää, matalia pökköjä ja kantoja, jotka olivat harmaita ja hauraita kuin lasi, kuivuuden käpristämiä oksia ja auringon haalistamia juuria. Metsä oli kasvanut pohjois-eteläsuunnassa olevassa syvänteessä, joka ilmeisestikin oli Kerija-darjan vanha uoma. Pari elävääkin poppelia oli vielä jäljellä, katoavan sukupolven viimeinen jälkijoukko. Tähän metsään leiriydyttiin ja viritettiin loimuavat tulet — oli 15—20 asteen pakkanen — ja seuraavana aamuna kaikki lähtivät rauniokaupunkiin. Kauan sitä ei tarvinnutkaan etsiä, se oli aivan läheisyydessä.

Nämä rauniot kokonaan poikkesivat kaikesta, mitä Hedin oli ennen nähnyt Itä-Turkestanissa. Talot eivät olleet savesta, vaan kaikki poppelinrungoista rakennetut. Huoneenpohjat näkyivät selvään, mutta rakennuksista ei ollut muuta jäljellä kuin ylöspäin ohenevia, tuulen ja hiekan syövyttämiä patsaita, jotka olivat niin hauraat, että murenivat kappaleiksi, kun niitä terävään iski. Näitä taloja oli näkyvissä sadoittain, vaikka dyynit ovatkin kaupungin enimmäkseen alleen haudanneet. Niiden esille kaivaminen oli sangen vaikeata työtä hiekan juoksevuuden vuoksi. Eräässä talossa oli patsaitten välissä vielä paikoillaan vähän seinääkin, joka oli tehty savella silatusta kamishista. Seinä oli kahden puolen valkaistu ja sille oli sangen taidokkaasti maalattu värillisiä kuvia, kuten rukoilevia polvistuvia naisia, joilla oli kasvoissaan selvään hindulaisia tunnuspiirteitä, etenkin silmäkulmat ja nenänjuuren päällinen merkki. Muitten kuvien kesken herättivät huomiota etenkin mustapartaiset miehet, joiden puku oli ilmeisesti aarialainen, samanlainen kuin nykyisten persialaisten. Vielä oli kuvattu koiria, hevosia ja aalloilla soutavia laivoja, jotka täällä hieta-aavikon keskellä tuntuivat kylläkin oudoilta. Kaikenlaisia koristeita on runsaasti, samoin lootoskukkia, buddhalaisten pyhää symbolia. Saattajat arvelivat, että talo oli ollut buddhalainen temppeli. Seiniä esiin kaivettaessa löytyi kappale paperia, jossa oli tuntematonta kirjoitusta. Muitakin esineitä kaivaus paljasti hiekan peitosta, mutta vasta myöhempien tutkijain oli suotu suuremmilla voimilla penkoa tätä vanhaa rauniokaupunkia ja saattaa päivänvaloon sen entisyyden pääpiirteet. Näkemästään Hedin kuitenkin saattoi päättää, että kaupunki aikanaan oli ollut Kerijan rannalla ja että vettä oli lukuisissa jokiloissa virrannut sen talojen ja temppelien ohi. Ympäristössä kasvoi silloin reheviä metsiä, kuten nykyisen Kerija-darjankin laaksossa, ja asukkaat istuskelivat kesäkuumalla aprikoosipuitten taajain latvusten varjossa. Vedellä oli ollut niin paljon voimaa, että se saattoi pyöritellä myllynkiviäkin. Silkki- ja puutarhaviljelys kukoistivat, teollisuus oli ollut vireä, ja kansa, joka tässä asui, oli osannut koristaa kotinsa aistikkaasti ja taiteellisesti. Tämä oli se rauniokaupunki, jota oppaat sanoivat Takla-Makaniksi. Kaikesta päättäen se oli buddhalainen ja siis vanhempi 700-lukua, jolloin muhamettilaisuus Itä-Turkestanin valloitti. Dyynien vaelluksista Hedin päätti, että kaupunki oli ainakin 1,500 vuotta vanha. Asukkaat lienevät olleet aarialaista rotua.

Kerija-darja.

Takla-Makanista Hedin tammik. 25:ntenä jälleen lähti itää kohti samoamaan, tavaten matkalla jopa 25 metrin korkuisia hiekkanietoksia. Vettä kuitenkin saatiin kaivamalla. Parin päivän vaelluksen jälkeen retkikunta saapui Kerija-darjan rannalle. Joki, joka oli paksussa jäässä, oli tällä kohdalla 32 metrin levyinen, rannoillaan rehevät metsät. Ei ainoakaan eurooppalainen ollut siihen saakka käynyt sen laaksossa Kerijan kaupunkia pohjoisempana, jonka vuoksi sen juoksu oli tuiki tuntematon. Ihmisten ja karjain jälkiä näkyi kaikkialla, mutta vasta pitkän etsinnän jälkeen löydettiin joku paimen; kaikki olivat kauhistuneina rientäneet pakoon muukalaisten tullessa. He paimentelivat täällä Kerijan pohattain lammaslaumoja, kuten etelämpänäkin asustavat paimenet. »Kerija-darjan metsissä elää kaupungin alapuolella täten puolentoista sataa ihmistä, jotka etäällä kaikesta seurasta ja kaikista valtateistä muodostavat kokonaan oman maailmansa, kaiken esivallan holhouksesta vapaina, ympärillään hietameren kuolonhiljaisuus.» Näillä paimenilla, joiden ei tarvinnut pelätä matkustajain ja kiinalaisten väkivaltaa, oli perhe mukanaan. Joestaan nämä paimenet kertoivat, että se Kerijan alapuolella kokonaan katoaa, sen vesi kun käytetään niin tyystin maankasteluun, mutta yhä alempana joki muodostuu runsaista lähteistä uudelleen. Siinä syy, miksi se oli aikaisemmilta matkustajilta jäänyt huomaamatta. Kesällä, lumen sulaessa Tibetin vuorilla, on uomassa kuitenkin yhtämittainen virta. Pari kuukautta on uoma kauttaaltaan niin kuiva, että paimenten täytyy kaivamalla etsiä karjoilleen vettä. Kerija-darjakin pyrki milloin mistäkin kohdasta siirtämään uomansa itää kohti.

Hedinin aikomus oli ollut palata täältä takaisin Khotaniin, mutta matkan näin hyvin onnistuessa hän suuresti laajensi suunnitelmaansa, päättäen ensinnäkin kulkea Kerija-darjan vartta Tarimiin saakka. Paimenten opastamana retkikunta samosi pohjoista kohti jokivarren taajain aarniometsäin kautta. Heidän osoitustensa mukaan Hedin vasemmalta puolelta erämaan keskeltä löysi toisenkin vanhan rauniokaupungin, samanlaisen kuin ensimmäinenkin. Mitään mainittavia muinaisesineitä ei sieltä kuitenkaan löytynyt.

Joki alkoi lopulta yhä enemmän haaroa ja samalla sen metsäalue ja ruovostot melkoisesti levisivät. Ei kuitenkaan tarvinnut enää kauankaan kulkea, ennenkuin se lyhyeen loppui ja ikuinen hieta levisi eteisellä ilmalla silmän siintämättömiin. Paimenet luulivat maailman sille puolelle loppuvan eivätkä tienneet Tarimista mitään.

Villikameeli.

Täällä erämaan rajalla Hedin sai paimenilta tietoja villistä kameelista, joka niillä seuduin asusti. Sitä sanottiin kovin araksi. Huomatessaan itsensä takaa-ajetuksi se pakeni kuin tuuli, pysähtymättä kahteen päivään. Enimmän se kuitenkin pelkäsi leiritulen savua ja sen vainutessaan katosi paikalla pitkiksi ajoiksi. Kerran oli paikkakunnalla ollut pari aljoa kameelia, mutta vaikka niiden selästä oli otettu kuormasatulat, pelkäsivät villikameelit niitä kuin ruttoa, pitäen niitä vielä sutta ja tiikeriäkin vaarallisempina vihollisina. Paimenet väittivät villikameelin paikalla huomaavan reiän puikkoineen ja nyörineen, joka aljolla kameelilla on nenävarren rustossa ja josta sitä ohjataan. Se paikalla vainuaa, että aljo heimolainen on kuormajuhta, jauhojen, lihan, lampaanvillojen tai muun kantaja, ja huomaa, kuinka kuormasatula on painanut luttuun sen kyttyrän. Paimenet niitä kuitenkin ampuivat joka vuosi, vaikka heillä olikin niin huonot pyssyt, että niillä ei viittäkymmentä askelta kauempaa osannut edes kameeliin. He tiesivät villikameelien asustavan aivan erämaan sisässä, missä siellä täällä kasvoi poppeleita ja tamariskeja. Kesällä, jolloin joki on tulvillaan ja sen vesi jaksaa tunkeutua kauemmaksi erämaahan, se tulee laumoissa juomaan siitä ja syö silloin kamishia. Talvella se ei juo ensinkään, vakuuttivat paimenet. Metsään se ei lähde koskaan, tämä kun estää näkemästä, vaan pysyttelee aukealla, jossa se voi luottaa nopeuteensa. Kuljettuaan vähän kauemmaksi erämaahan matkue näki montakin laumaa villikameeleja, jotka eivät olleet ensinkään arkoja, niin että Hedinin miehet saattoivat ampua kolme kappaletta, kunnes hän kielsi enempää teurastamasta. Yhden nahka otettiin Eurooppaan. Villikameeli on hyvinkin samanlainen kuin kesy, karva kuitenkin on paljon lyhempi ja kyttyrät pienemmät eikä alahuuli ole lerpallaan, kuten kesyn.

Pohjoista kohti kulkiessaan matkue seurasi notkelmaa, jossa oli tuon tuostakin tamariskeja, kamishia ja kuivuneita, jopa toisin paikoin tuoreitakin poppeleita. Kahden puolen oli korkeat dyynikasaumat, davaanit. Ilmeisestikin laakso oli Kerija-darjan uoman jatko; joki siis näyttää ennen jaksaneen kauemmaksi erämaahan. Kaivamalla oli uomasta helppo saada vettä pitkin matkaa, vaikkapa toisin paikoin oli kuljettava paksujenkin hiekkojen poikki. Vihdoin alkoi edestäpäin häämöttää kasvullisuutta, saksaul-pensasta (Anabasis ammodendron), Transkaspian erämaitten tunnettua vesipuuta, jota vastoin tamartékia ei näkynyt ensinkään. Täälläkin näkyi paljon villikameelien jälkiä. Helmik. 20:ntenä näkyi etäisyydessä Tarimin tumma metsävyöhyke, jossa retkikunta kuitenkin sai etsiskellä pari päivää, ennenkuin löysi vettä. Metsässä tosin oli paljonkin putaitten uomia, mutta ne olivat kaikki kuivilla. Vasta pääjoessa oli vakinainen vesi. Paimenia oli täälläkin, tuhatpäiset lammaslaumat paimennettavinaan. 23 p. helmik. retkikunta onnellisesti saapui pieneen Shah-jar nimiseen kaupunkiin, kuljettuaan 41 päivässä Takla-makanin erämaan poikki.

Tarim.

Shah-jarista Hedin kääntyi samoamaan Tarimin rantuetta itään päin, tutkiakseen Lop-norin, tuon pulmallisimman Sisä-Aasian maantieteellisistä kysymyksistä. Pitkin matkaa hän tapaamiltaan paimenilta tiedusteli seudun maantieteellisiä oloja. Tarimin, jonka nimi koko joukon vaihteli eri paikkakunnilla, sanottiin tulvivan kesäkuussa. Vesi nousee silloin parikymmentä päivää, kunnes joki on kolmesataa syltä leveä ja niin syvä, että poppeli tuskin pohjaa (n. 15 m). Kuukauden oltuaan näin korkealla vesi jälleen alkaa aleta, ensin hitaasti, sitten nopeammin, kunnes joki marraskuun lopulla jäätyy. Kolme ja puoli kuukautta joki on jäässä. Alimmillaan vesi on toukokuun alussa. Paljon riistaa on Tarimin aarniometsissä, suurta riistaa etenkin tiikereitä. Hedin näki lukemattomia hanhikarjoja, jotka tähän aikaan vuodesta näyttivät olevan matkalla Lop-noriin.

Lop-nor.

Poikettuaan Korlassa lisävarustuksia hankkimassa Hedin lähti Tarimin suupuolta ja Lop-noria tutkimaan. Hän löysi tuota pikaa vanhan linnoitetun ja »potailla» merkityn tien, joka johti Korlasta suoraan erämaan sisään ja nykyjään oli aivan käyttämättä. Tien jatkon suunnassa on vanhoilla kiinalaisilla kartoilla Lop-norin kaupunki, jota ei nykyjään ole olemassakaan. Przevalskij oli matkustanut Lop-norille valtatietä, joka kulki Tarimin ja sen kanssa pitkät matkat rinnakkain juoksevan Kontje-darjan väliä, mutta Hedin poikkesi maalisk. 31:nä Tikkenlikistä suoraan itää kohti, jossa hänelle oli vakuutettu olevan monta järveä. Sieltä hän toivoi löytävänsä oikean Lop-norin.

Przevalskij oli ensimmäinen eurooppalainen, joka tällä järvellä kävi. Hän löysi järven kokonaisen asteen etelämpää kuin se oli kiinalaisiin karttoihin merkitty, jota paitsi se oli suolaton. Richthofen, kuulu Aasian maantieteen tutkija, vakuutti kuitenkin, että Lop-norin kaltaisessa laskuväylättömässä erämaan järvessä välttämättä täytyi olla suolaista vettä. Richthofen sen vuoksi otaksui, että Przevalskijn löytämä järvi oli joku uusi muodostus, joka oli syntynyt vasta sen jälkeen, kuin kiinalaiset olivat merkinneet Lop-norin karttoihinsa. Hedin löysi nyt Tarimin itäpuolelta Kontje-darjan uomasta pitkän kapean järven, josta Przevalskij ei saanut mitään tietoa, ja luuli sitä kiinalaisten Lop-noriksi. Tämä järvi näyttää olleen kuivillaan, silloin kuin Przevalskij niillä seuduin matkusti, jonka vuoksi se jäi häneltä huomaamatta. Se oli jonkun tulvan aikana sen jälkeen täyttynyt, joten siinä nyt oli suolatonta vettä, mutta entisestä järvestä jääneet suolalampareet osoittivat, että järvi ennen kuivamistaan oli ollut suolainen.

Hedinkään ei kuitenkaan tällä matkallaan selvittänyt kysymystä lopullisesti, vasta seuraavalla hänen onnistui mittauksilla osoittaa, mikä oli kiinalaisten Lop-norin kuivunut uoma. Näillä tuiki lakeilla seuduilla saavat hietamyrskyt, dyynien vaellukset ja Tarimin kuljettamat lietteet tuon tuostakin aikaan mullistuksia, joiden kautta vesistöolot muuttuvat kokonaan toisiksi. Suunnattoman ankarat kevätmyrskyt tunkemalla tunkevat matalia järviä länttä kohti, samalla kun lentohiekka täyttää niiden uoman.

Eteläinen Lop-nor oli Przevalskijn ajalla melkoinen järvi, niin että hän Abdall-nimisestä kylästä saattoi tehdä pitkän venematkan itää kohti. Sen jälkeen oli järvi kasvanut niin täyteen ruokoa, että sillä vain avattuja kanavia pitkin pääsi kulkemaan. Järven läntinen osa, Karaburan, sitä vastoin oli venäläisen matkustajan käydessä niin aava, ettei toista rantaa näkynyt. Hedinin käydessä tämä järvi oli kokonaan liettynyt umpeen, niin ettei sitä voinut edes ruuhella kulkea — taikka ehkä sekin oli oikeammin siirtynyt yhä kauemmaksi länttä kohti, vaikk'ei Hedin tätä länsiosaa huomannut. Että tämä Etelä-Lop-nor on myöhäinen muodostuma, sitä todistaa poppelimetsien puuttuminen sen ympäriltä; ne eivät ole vielä ennättäneet kasvaa. Ja Abdallin päällikön säilyttämän perintätiedon mukaan oli sen paikkakin noin 175 vuotta takaperin vielä ollut hietaerämaata ja hänen esivanhempansa olivat silloin asuneet pohjoisessa olevan suuren järven rannalla, kunnes se oli kuivunut sen johdosta, että Tarim oli uomaansa muuttanut.

Löydettyään huhtik. 4:ntenä Avullu-köllin, jota hän piti pohjoisen Lop-norin alkuna, Hedin kolmisen päivää kulki sen oikeata rantaa, joka enimmäkseen oli autiota dyynimaisemaa, siellä täällä kuitenkin poppelimetsiäkin, missä dyynit eivät järveen ulottuneet, tai tamariskivesakoita, missä hietanietokset olivat matalia. Järvet olivat niin ruo'on tukkimat, että vain korkeimmilta dyynikummuilta näkyi aukeata vettä. Ruovostot olivat kameelia kahta vertaa korkeammat ja taajat kuin seinä. Tyyninä päivinä olivat sääsket ylenmäärin rasittavat, jonka vuoksi Hedin eräässä kohdassa, kylläkin ajattelemattomasti, sytytti koko kamishikentän palamaan. Siitä syntyi suunnaton roihu, joka levisi laajalle joka puolelle — melkein laajemmalle kuin sääskien karkoittamiseksi olisi ollut tarpeen. Onneksi seutu oli asumaton, mutta eläimiä varmaan paloi.

Venematka Lopin järvillä ja Tarimilla.

Viikkokauteen retkikunta ei näillä taipaleilla nähnyt ihmisiä, mutta tapasi sitten Ilekin rannalla kalastajakylän, josta Hedin palkkasi kaksi kalastajaa viemään itseään haapiolla uuden. Lop-norin päähän, jonne Islam Baj vei karavaanin maitse. Vaihteluksi oli vesimatka erinomaisen hauska, vaikka aallot aavoilla järvillä toisinaan kävivätkin vaarallisiksi. Haapio oli poppelin eli haavan rungosta koverrettu ja miehet kuljettivat sitä polvillaan meloen tai seisoen, kun oli ruovokon läpi kuljettava. Toinen meloi keulasta, toinen perästä, Hedin istui keskellä. Järvet olivat kauttaaltaan hyvin matalat, erinäisiä hautoja lukuunottamatta. Kylissä, joihin poikettiin, rahvas hyvin muisti »suuren herran», Przevalskijn, joka parinkymmenen aseellisen miehen ja suuren karavaanin keralla oli ohi matkustanut. Hediniä kestittiin vereksellä kalalla, sorsan munilla, nuorilla, mureilla kamishiversoilla ja leivällä.

Järvillä raivosi enimmäkseen kauheat myrskyt — järviä oli paljon peräkkäin, lyhyet vuolteet välissä. Lahtia, niemiä, saaria, oli suunnattomasti. Itärannan dyyneistä myrsky lietsoi taivaalle lentohiekka-pilviä, kattaen järvet kellertävällä harsolla ja kietoen tuhruun rannat. Vesi lensi aaltojen harjoista ja venemiehillä oli täysi työ hoivatessaan niiden keskellä alustaan. Järvien päätyttyä kuljettiin taas Ilek-jokea, kunnes Shirge-tjappgan kylässä tavattiin Islam Baj karavaanin keralla. Hedin jatkoi matkaa edelleen veneellä, laskien Ilekistä itse Tarimiin ja sitten sitä edelleen Tjeggelik-ujhin, uuden Lop-norin rannalle. Myrsky kun raivosi entistäkin hirveämmin, olivat miehet kytkeneet yhteen kaksi kanoottia, joita he nyt neljän miehen meloivat. Joki lenkoili tällä välillä suunnattomasti. Tjeggelik-ujsta, jonka keltaisissa kamishimajoissa asui kymmenkunta kalastajaperhettä, Hedin kulki edelleen Abdalliin veneellä, tavaten siellä Przevalskijn vanhoja tuttavia ja viipyen siellä jonkun aikaa. Kuulu venäläinen matkustaja oli samonnut sieltä koko joukon kauemmaksi itää kohti Kara-koshun-nimiseen kylään, mutta väli oli sen jälkeen kasvanut niin täyteen kamishia, että kylä oli täytynyt hylätä eikä veneellä voitu kulkea muualle kuin mihin oli kamishiin avattu kanavia, »tjappganeja». Tarim itse oli täällä kohottanut uomansa ympäristöään korkeammalle, muodostellen sinne tänne viereensä lammikolta, missä vesi tokeitaan rikkoen virtasi aroille. Asukkaat itsekin puhkoivat joen rantavalleja muodostellakseen lampareita, joista he veden haihduttua pyydystivät kalat.

Lop-norin sokkeloissa.

22:sena huhtik. Hedin teki Abdallista kahdella haapiolla venematkan niin kauas itää kohti kuin oli mahdollinen tunkeutua. Joki haarautui Kum-tjappgan nimisen kylän takana, kadoten sitten läpitunkemattomiin ruovostoihin, joihin »loplikit», s.o. Lopin asukkaat, olivat aukoneet kapeita »tjappganeja». Estääkseen näitä umpeen kasvamasta nyhtivät asukkaat joka kevät juurineen pois nuoret pohjasta kohoavat kamishiversot. Moinen kanava on korkeintaan metrin levyinen ja kahden puolen kohoavat viittä metriä korkeat sankat seinät. Usein on kamishi kuitenkin sidottu kimppuihin tai kahden puolen lamottu, ettei se pääse kanavaan kaatumaan. Näiden tjappganien tarkoitus on vielä enemmän kalanpyynti kuin venekulku. Niihin lasketaan verkkoja ja matkallaan Hedin kulki satain verkkojen ohi, joista kalat kirkkaassa vedessä näkyivät kuin akvaariosta. Jokaisella perheellä oli omat tjappganinsa, joissa ei muilla ollut oikeutta kalastaa. Niitä risteili joka suuntaan ja oudon olisi ollut mahdoton osata mihinkään tässä sokkelossa. Toisissa paikoin oli pyöreitä aukioita, joihin joka suunnalta juoksi säteettäin kanavia. »Kun oli tultu tämmöiselle laguunille, jonka vastakkaisella puolella ruovosto seisoi kuin läpitunkematon muuri, ottivat melojat kovan vauhdin, haapio kiiti vedenpinnan poikki, niin että vesi keulassa kohisi ja teki mieli luulla, että se seuraavassa silmänräpäyksessä puskisi keulansa rikki puuseinään. Mutta sähisten seinä aukenikin, kamishiruovot taipuivat kuin uutimet syrjään ja haapio liukui seuraavaan tjappganiin». Siellä täällä näkyi selvään riutuvan Tarimin virtaus. Toisin paikoin oli melko suuria järviä, joitten syvin mitattu syvyys oli vähän päälle 4 metriä. Puolentoista päivää kestäneen venematkan jälkeen päättyivät reitit ja vastassa oli jopa 8 metriä korkea kamishiseinä, jonka läpi oli mahdoton tunkeutua kanootilla; ei edes talvella, jäätä pitkin, niiden läpi pääse. Eräältä kunnaalta nähtiin kamishin jatkuvan itää kohti silmän siintämättömiin, mutta avovettä ei loistanut mistään.

Tästä Hedin palasi takaisin Abdalliin. Huhtik. 25:ntenä hän lähti sieltä suorinta tietä Khotaniin, varustuksiensa ja rahojensa luo. Tjarklilikista kiinalainen mandariini kuitenkin aikoi lähettää hänet takaisin samaa tietä, jota hän oli tullutkin, koska hänen suuri passinsa oli jäänyt Khotaniin, mutta sotaväen päällikkö, joka itsekin oli maantieteilijä ja sangen taitava kartoittaja, pelasti hänet tästä retkestä, joka olisi ollut sitä ikävämpi, kun kesän kuumin aika oli tulossa ja Hedin sitä paitsi oli myynyt kameelinsa, jotka kesällä saavat käydä vapaina. Paluumatka kävi pitkin Tjertjen-darjan laaksoa ja sitten Kuenlunin pohjoisrinteitä, teitä, jotka olivat monen entisen matkustajan matkoista hyvin tunnetut. Khotanissa häntä odotti tieto, että hänen Takla-Makanin erämaahan jääneet varustuksensa oli kiinalaisten salapoliisien toimesta osaksi saatu takaisin, ja olivat varkaat olleet samat metsämiehet, jotka silloin olivat auttaneet häntä kameelien etsinnässä ja myöhemmin olleet hänen kerallaan Kerija-darjan uomaa tutkimassa.

Vietettyään kuukauden päivät Khotanissa Sven Hedin kesäkuun viimeisinä päivinä uudelleen suoriutui taipaleelle kulkeakseen Pohjois-Tibetin kautta Pekingiin ja sieltä edelleen kotimaahansa.

Keidastie.

Parikymmentä hevosta, 30 aasia ja koko joukko palvelijoita kerallaan hän kulki Jurun-kashin (Khotan-darjan) rannalle. Joki oli nyt tulvillaan ja vyörytti uomassaan suuria vesipaljouksia, joiden rajuudesta maa vapisi jalkain alla. Parikymmentä jokimiestä tarvittiin retkikuntaa toiselle rannalle viemään. Tie kulki lukemattomien kastelukanavain poikki, jotka olivat reunojaan myöden täynnään joen vettä, ja kasvullisuus oli uhkeimmillaan. Samalla kun viimeinen kastelukanava jäi taakse, lakkasi kaikki kasvullisuuskin, kuin olisi se kiehuvan kuumalla vedellä poiskaltattu. Edessä oli kova kellervä, verkalleen kohoava ja aivan hedelmätön »saji», joka on hietaerämaan ja vuoriston välimuodostuma. Saji oikeastaan on vuoriston rapautumistuote. Sen ja hietaerämaan välillä on tuo kapea keidasvyöhyke, jonka kautta karavaanitie kulkee. Sajilla on pieniä kyliä siinä, missä joet tulevat vuoristosta; niissä viljellään hieman viljaa, pidetään lampaita ja karjaa. Kerija-darjan uomassa oli niin paljon vettä, että Hedinin täytyi poiketa Kerijaan saakka sen yli päästäkseen. Noustuaan taas lähemmä vuoristoa hän osti kameeleja. Seudussa asuvain turkkilaissukuisten taglikkien opastamana retkikunta nousi ensimmäisen, lähes 5,000 metriä korkean solan yli vuoristoon. Samalla oli tultu asumattomaan, karuun Pohjois-Tibetiin, jossa vasta kahden kuukauden kuluttua uudelleen päästiin tuntumukseen ihmisten kanssa.

Pohjois-Tibet.

Maa oli aivan metsätöntä ja laitumiakin oli vain harvoissa paikoin, jonka vuoksi retkikunnan täytyi tehdä pitkiä ja rasittavia päivämatkoja. Matkaa tehtiin Mont Blancin korkeudessa, eikä kauan kulunut, ennenkuin toinen toisensa jälkeen sairastui vuoritautiin, Islam Baj, karavaanin johtaja, niin pahasti, että hän jo pyysi saada palata takaisin. Kiinalainen tulkki sai luvan palata kotia. Taglikeista osa karkasi, ottaen mukaansa hevosia ja tavaraa, mutta saatiin kiinni ja pakotettiin jälleen yhtymään retkikuntaan. Joka iltapäivä raivosi säännöllisesti ankara myrsky, joka tuiskutti lunta ja rakeita. Kaikki nämä alueet olivat laskuväylättömiä ja järvien vesi sen vuoksi suolaista, jokien vuorilta tuoma vesi kun katoaa ilmaan haihtumisen kautta, siinä liuenneina olleet suolat sitä vastoin jäävät järveen, tehden veden yhä suolaisemmaksi. Juomavedestä ei siltä yleensä ollut puutetta, jokia ja lähteitä kun oli pitkin matkaa. Vuoret kohosivat vielä parituhatta metriä näitä ylänkölaaksoja korkeammalle, ollen suureksi osaksi ikuisen lumen peitossa. Niiden muodot eivät ole yhtä särmikkäät kuin Alppien, vaan tylpähköt ja pyöreähkötkin, koska rapautuminen on niiden suuren iän vuoksi joutunut pidemmälle ja rapautumistuotteet juoksevan veden niukkuuden vuoksi ovat suureksi osaksi jääneet paikoilleen.

Kuljettuaan jonkun aikaa Altyn-tag ja Arka-tag jonojen välistä laaksoa Hedin meni Arka-tagin yli solaa pitkin, jonka Littledale maan poikki matkustaessaan oli löytänyt. Arka-tagin eteläpuolella hän jälleen muutti suuntansa itäiseksi, kulkien noin 600 kilometriä Arka-tagin ja Kokoshili-jonon välisessä laaksossa, jonka pohja keskimäärin oli 4,900 metriä merenpintaa korkeammalla, melkoisia suolajärviä täynnään. Useatkin matkustajat olivat kulkeneet tämän laakson poikki pohjois-eteläsuuntaan eri paikoista, mutta Hedin oli ensimmäinen, joka samosi sen kautta pitkin maisin. Kokoshili-jonon eteläpuolella olevassa rinnakkaislaaksossa ovat Jangtsen lähteet, jotka kapteeni Wellby samana vuonna löysi.

Seutu oli khulaanin eli villiaasin ja kesyttömän jakin koti. Huolimatta laitumien tavattomasta karuudesta tavattiin kumpiakin tuon tuostakin, isompia ja pienempiä laumoja ja sitä enemmän, kuta enemmän itää kohti kuljettiin. Khulaaneja ei ollut kovin vaikea päästä ampumamatkan päähän, mutta antiloopit, jotka samoilivat pienissä parvissa, olivat sitä arempia. Ainoa polttoaine, mitä näissä korkeuksissa sai, oli lanta, mutta enimmäkseen sitä tavattiin siksi paljon, että voitiin keittää ruoka ja ylläpitää tulta yölläkin. Öillä oli pureva pakkanen, vaikkapa kesä olikin parhaillaan ja leveysaste sama kuin' Algerian. Jakkia oli vaarallista ampua sen tavattoman sitkeähenkisyyden vuoksi. Haavoitettuna se paikalla kääntyi päin hurjassa raivossa, ja töin tuskin Islam Baj uupuneella hevosellaan sen kerran vältti. Toistakymmentä luotia ruumiissaan se raivoisasti kävi hänen kimppuunsa, kunnes aivan vierestä läpi sydämen ammuttu laukaus päätti sen päivät. Maanasukkaat eivät lähdekään jakin ajoon koskaan muuta kuin joukolla. Jakin nahka on tavattoman sitkeytensä vuoksi suuressa arvossa ja lihat ovat näissä leivättömissä korkeuksissa tärkeä ravintoaine. Kaikkien matkustajain ihastusta on tämä eläin herättänyt, »ei ainoastaan mahtavan kokonsa kautta — sen pituus on 3 1/4 metriä häntää lukuunottamatta — vaan senkin vuoksi, että se on ainoa kuolevainen, joka ei pelkää korkeimpiakaan vuoristoita, alhaisimpiakaan lämpötiloja, tylyintä ilmastoa, rajuimpiakaan lumi- ja raemyrskyjä. Villijakki ei välitä tuosta kaikesta mitään, se päinvastoin näyttää kerrassaan nauttivan, kun rakeet selkää suomivat. Se käy rauhallisena laitumella, ikäänkuin olisi kaikki niinkuin pitääkin, lumimyrskyn kietoessa sen valkoisiin poimuihinsa. Ainoa, mikä ei oikein miellytä sitä, on kesäinen auringonpaiste. Jos päivä alkaa tuntua liian lämpimältä, lähtee se lähimpään puroon viruttelemaan itseään, taikka nousee ylös jäävirtain partaan alle tai ikuisen lumen raikkaille aukeille. Siellä se erikoisella nautinnolla rypee ja lepäilee hienorakeisessa kuivassa firn-lumessa.»

Syyskuun jälkipuoliskolla retkikunnan voimat alkoivat arveluttavassa määrässä uupua ja juhtia nääntyi taipaleelle harva se päivä. Vihdoin alkoi kuitenkin näkyä ihmismerkkejäkin, ensimmäiseksi pyhiinvaeltajain pystyttämä »obo», isoista syrjilleen asetetuista liuskelaa'oista tehty katos, jonka joka laaka oli täynnään tibetiläistä kirjoitusta. Ihastuneena löydöstä, jolla hän arveli ehkä olevan suuren historiallisen merkityksen, Hedin pystytti leirinsä uhratakseen pari päivää kirjoituksen kopioimiseen. Jonkun aikaa kopioituaan hän kuitenkin ihmeekseen näki samain merkkien säännöllisesti toistuvan ja kirjoituksia vähän enemmän vertailtuaan tuli vakuutetuksi siitä, että ne kaikki olivat vain budhalaisten isämeitää »On mane padme hum», s.o. »Oi lootuskukan jalokivi» (tarkoittaa Budhaa, joka kuvataan lootus-ulpukan limpussa istuvaksi). Budhalaisten hartauskäsityksen mukaista nimittäin on, että rukous on sitä otollisempi Budhalle, kuta useampaan kertaan se toistetaan.

Riistaa alkoi olla yhä enemmän, khulaaneja sadoittain laumassa. Eräässä paikassa Islam Baj lokak. 1 p. näki jakkilauman, lähestyi sitä hiipien ja ampui erästä, kuitenkaan osaamatta; mutta samalla juoksi esiin vanha eukko huutaen ja viuhtoen käsillään, josta voitiin huomata, että jakit olivat aljoja. Suuri oli retkikunnan ilo, kun se täten huomasi 55 päivää kestäneen erämaanvaelluksen jälkeen vihdoinkin tulleensa ihmisten ilmoille.

Ensimmäiset mongolit.

Eukko oli yksinäisen mongoliperheen jäsen, joka perhe oleskeli täällä ylämaassa jakkeja pyydystämässä. Teltta, jossa se asui, oli huopaa ja kupumainen, kuten kirgiisienkin. Vastapäätä oviaukkoa oli pieni kuutiomainen puulaatikko, budhalaisen temppelin jäljennös. Sisällä siinä säilytettiin tibetiläisiä kirjoja, jotka oli kirjoitettu pitkille kapeille irtaimille lehdille. Kannella oli joitakuita pyhiä astioita. Muita talousesineitä teltassa oli kiinalainen posliinimalja, nahkainen sanko ja kannu, rautapata, kuparikastrulli, messinkinen teekannu, pussi, jossa oli kuivattuja hyvänhajuisia kasveja, puukko, palkeet, tulukset, satula varustuksineen, repaleisia vaatteita, jakin rasvalla täytetty lampaanmaha sekä pussillinen tsambaa. Suurimman tilan kuitenkin ottivat suuret jakinlihan kappaleet, joita oli sekä sisällä että ulkona kuivamassa. Kuivuttuaan se on mustaa ja kovaa kuin puu. Siitä leikataan puukolla viipaleita, jotka tulella paahdetaan ja sitten syödään. Teltan keskellä oli pata kolmen kiven kannattamana, ympärillään valli jakin lantaa. Tulen tehdessään eukko löi teräksellä kuiviin kasvikuituihin kipenen ja kasvikuiduilla sytytti kuivan hevosenlannan. Kun tämä paloi, kasattiin päälle jakin lantaa. Puita ei tietysti täällä kasvanut; telttakepitkin oli tuotu Tsaidamin soilta; ne olivat tamariskia. Lampun virkaa toimitti kuopallinen kivi, jota kannatti matala puinen kolmijalka ja jossa poltettiin jakin rasvaa. Tamman maidosta valmistivat mongolit samanlaista juomaa kuin kirgiisitkin.

Sekä miehillä että naisilla oli pukunaan lammasnahkaturkki ilman minkäänlaisia alusvaatteita, vyöltä vyötetty, miehillä lisäksi nahkahousut, jaloissa saappaat ja päässä huovasta patalakki. Asumuksen isännän nimi oli Dortje. Hän oli ulkomuodoltaan aito mongoli, pieni ja ahavoitunut, naama ryppyinen, silmät pienet, poskipäät ulkonevat, parta ja viikset ohuet, pörröiset.

Dortje lähti Hedinille pariksi viikoksi oppaaksi. Matkan pääsuunta muutettiin nyt koilliseksi ja moniaan vuorisolan poikki kuljettuaan retkikunta tuli Tsaidamin syvänteeseen. Matkalla sinne tuli vastaan ratsastava mongoliparvi, viisi miestä ja yksi nainen; he olivat matkalla vuoristoon hankkimaan talveksi jakin lihaa. Kolmisen viikkoa piti retken kestää, mutta eväitä oli vain yhdeksi; loput oli saatava metsästämällä. Paras metsästysaika oli juuri käsillä, jakit kun paraillaan laskeutuivat paremmille syyslaitumilleen. Samoin kuin taglikit, mongolitkin aina miehissä metsästivät jakkeja, heillä kun oli vain suusta ladattavat piilukkoiset kiväärit. Metsästysaikaa kestää kuukauden päivät ja kullakin joukolla on omat sovitut metsästysmaansa, joilla he viettävät nämä viikot ilman telttaa ja muita varustuksia kuin pitovaatteensa, satulansa, pyssynsä ja ruokatavaransa, joita he pitävät nahkapusseissa.

»He leiriytyivät pensaihin telttani viereen, tekivät kolmen kiven väliin tulen, nostivat padan tulelle ja tervehtivät minua ystävällisesti, kun lähdin joukkoon. Heti kun vesi kiehui, otti eräs vanhemmista miehistä pussista kuusi matalaa puukuppia, jotka jaettiin, ja pani muutaman kourallisen jauhoja kuhunkin kuppiin. Sitten hän leikkasi ohuita viipaleita lampaanrasvalla täytetystä suolesta ja nämä viipaleet sekoitettiin jauhoihin. Vaimoihminen, joka istui ja piti vireillä tulta, otti sitten padasta vettä rautakauhalla ja täytti sillä kupit, ja niin oli »tsamba», mongolien pääruoka, valmis. Kun kuppien sisällys oli nautittu ilmeisellä halulla, oli sen pohjalla vielä sen verran rasvaa ja jauhoja, että sitä vielä riitti höysteeksi kauhalliseen vettä tai pariin. Tämä oli heidän aine a ruokalajinsa, mutta päivällisen jälkeen otettiin vasemmalta puolelta vyöstä esiin piiput ja huono kiinalainen tupakka, ja nyt vallitsi mitä kodikkain mieliala. Kaikki näyttivät olevan hartaita tupakkamiehiä. ‘Pakkaselle he näyttivät olevan aivan tunnottomia, sillä oikea käsivarsi ja sama puoli yläruumista olivat aivan paljaat. Yöksi he kietoivat turkit paremmin ympärilleen ja koukistuvat tulen ympärille maata. Lumimyrskyn puhjetessa raivoamaan he pyssyistä, satuloistaan ja huovistaan kyhäävät hätäteltan. Kaikilla oli hiukset palmikoituina. Istuessaan he hypistelivät helminauhaa laskien sillä, montako kertaa olivat toistaneet rukouksensa: »On mane padme hum».

Tsaidamin räme.

Tsaidamin syvänne muistuttaa monessa suhteessa Tarimin syvännettä. Vuoriston juurella on ensin samanlainen erämaavyöhyke, ennenkuin päästään keitaihin, samat hiekkaan ehtyvät joet, vaikka hiekka täällä esiintyykin vain kapeana ohuena vyöhykkeenä, ja syvänteen keskusta on laajana suolarämeenä. Retkikunnan mukana olleet taglikit saivat vihdoin täältä palata parempia teitä takaisin. Niistä 56 juhdasta, jotka Hedinillä oli ylämaan vaelluksensa alkaessaan, ei ollut jäljellä muuta kuin 3 kameelia, 3 hevosta ja 1 aasi; kaikki muut olivat uupumuksesta tielle sortuneet. Tsaidamin mongoleilta hän osti parikymmentä verestä hevosta ja muita varustuksia, niin että hänellä, tuota pikaa oli uusi karavaani. Mongolit olivat muutoinkin ystävällisiä ja avuliaita, eivätkä vähääkään vierastelleet. Naisilla oli paljon suurempi vapaus kuin muhamettilaisten luona ja yksiavioisuus oli vallitseva.

Jo ensi päivänä saapui Jike-tsohangolin päällikkö vieraihin, tuoden lahjaksi maitoa, käynyttä tammanmaitoa ja moisesta maidosta valmistettua viinaa, joka oli pahanmakuista, mutta vaikutuksista päättäen sangen väkevää. Päällikkö oli puettu tulipunaiseen viittaan ja päässään hänellä oli kiinalainen nuppilakki nauhoineen.

»Seuraavana päivänä lähdin vastavierailulle. Aivan avaran teltan oviaukkoa vastapäätä oli pieni kotitemppeli, muutamasta päällekkäin ladotusta laatikosta muodostettu, tasainen laudanpätkä kantena. Laudalla oli rivissä messinkimaljoja ja kuppeja, joissa oli vettä, jauhoja, sambaa ja muita uhrilahjoja budhankuville. Sitä paitsi siinä oli pyhiä kirjoituksia, rukousmyllyjä ja buddhankuvia, joita oli tuotu Lhasasta ja Tashilumposta. Kun näitä pitää kädessään tai niitä katselee, ei niiden päälle saa puhaltaa tupakansavua eikä hengittää. Kun tietämättäni rikoin tätä sääntöä vastaan, puhdistettiin burkhaani paikalla siten, että sitä pidettiin hiilivadin päällä, jossa poltettiin hyvänhajuisia mausteita. Yhtä tarkkaan on varottava, etteivät kuvat joudu maan tomun yhteyteen.

»Keskellä telttaa paloi tamariskin oksista ja juurista tehty tuli 'tolgassa', rautakopassa, jonka kolmen pystyn käsivarren nenässä pata oli. Vieraitten eteen asetettiin ruokaa tarjottaessa pienet jakkarat. Teltassa oli siis enemmän huonekaluja kuin kirgiiseillä. Teltan eteen oli pystytetty keihäs päällikön asunnon merkiksi. Ympärillä kasvoi tamariskeja, jotka olivat kerrassaan suuria puita. Niistä saadaan kalupuuta kuppeihin, punkkiin, satulantelineihin, telttakeppejä y.m., ja mongolit valmistavat itse kaikki nämä esineet. Taloustarpeensa ja jauhot he suureksi osaksi tuovat Siningfusta.»

Nämä mongolit olivat täydellisiä paimentolaisia. Laitumen jollain seudulla loppuessa he muuttivat telttoineen karjoineen toiseen paikkaan. Suurimman huolen he omistivat hevoshoidolle. Kaikkialla ympäristössä hirnui hevosia ja iltasin naiset lypsivät tammat. Kumissi, käynyt tammanmaito, olikin paras juotava. Lampaita, kameeleja ja sarvikarjaa oli runsaasti. Maanviljelystä ei harjoitettu ensinkään. Paikkakunnan korkeus merenpinnasta oli enää vain 2,815 metriä ja matkustajat nauttivat sanomattomasti sekä ihmisten seurasta että vahvemmasta ilmasta. Vaikka Hedinin muhamettilaiset karavaanimiehet halveksivatkin mongoleja, pitäen heitä raakalaisina ja pakanoina, oli sopu kuitenkin mitä paras.

Tanguutit.

Kuljettuaan Tsaidam-rämeen poikki kapeimmalta kohdalta Hedin tutki muutamia sen pohjoispuolella olevia järviä, jonka jälkeen retkikunta aavaa Kuku-noria lähestyessään tuli varkaiksi ja rosvoiksi tunnettujen tanguuttien maahan, jossa jo usea matkustaja oli surmansa saanut. Hediniä varoitettiin sekä näistä vaarallisista rosvoista, jotka olivat ainaisena rasituksena naapureilleen mongoleille, että myös karhuista, joita seudussa oli tavattoman paljon. Paljon jälkiä näkyi ja oppaat vakuuttivat karhujen pensaiden takana väijyvän hevosia, iskeäkseen niihin niiden ohi kulkiessa. Karhut eivät kuitenkaan tehneet hyökkäystä, vaikka niiden jälkiä näkyi kaikkialla, mutta kauan ei kulunut, ennenkuin tultiin tanguuttien kanssa tekemisiin. Ensimmäisessä parvessa oli kaksitoista miestä ja Hedinillä oli heitä vastaan vain kolme pyssyä ja viisi revolveria. Päättävällä esiintymisellä hyökkäys kuitenkin torjuttiin, ennenkuin syntyi verenvuodatusta, mutta yöt päivät rosvot seurasivat kintereillä, väijyen tilaisuutta ellei muuhun niin ainakin hevosten ryöstämiseen. Yöllä he ulvoivat kuin sudet tai nälkäiset hyeenat saadakseen siten selville, oliko heidän aiotuilla uhreillaan koiria. Hedinin leirissä valvottiin yöt umpeensa.

Hedinin onnistui kuitenkin tehdä muutamien tanguuttiperheitten tuttavuutta ja käydä heidän telteissään. Tanguutit ovat oikeita tibetiläisiä ja heidän kielensä poikkeaa kokonaan mongolien puheenparresta. Puvut ovat samanlaiset, mutta teltat ovat tanguuteilla erilaiset, typistettyä pyramidia muistuttavat. Elämänlaatu muutoin oli jotenkin samanlainen. Lopulta tanguutit tulivat karavaanin leirissäkin käymään; punaisine ja sinisine vaatteineen, pipolakkineen ja suorine miekkoineen he tekivät hyvinkin sotaisen vaikutuksen. Toisin paikoin näkyi kymmeniä telttoja ja leiritulia, tuli vastaan melkoisia karavaanejakin, mutta retkikunta sai kulkea rauhassa. Mongolit, joiden pyhiinvaellusretkillään Lhasaan täytyy kulkea tanguuttien maan läpi, matkustavat silloin hyvin suurissa ja hyvin varustetuissa karavaaneissa voidakseen torjua rosvojen hyökkäykset.

Marrask. 9:ntenä tuli Kuku-norin rannaton ulappa näkyviin. Se lainehti vielä sulana: vesi ei ollut likimainkaan niin suolaista kuin useimpain muitten suolajärvien. Suolaista se kuitenkin on, järveltä kun puuttuu laskuväylä. Järven synnystä kertoi seudun mongolilainen opas seuraavan tarun: Ennen vanhaan oli suuri laama sille kohdalle kaivanut maahan suuren kuopan. Sitten hän oli ottanut jostain kasvista valkoisen ja mustan juuren, pitänyt niitä kuopan päällä ja leikannut mustan kahtia. Puoliskoista oli silloin virrannut niin paljon vettä, että kuoppa oli täyttynyt. Jos hän sitä vastoin olisi leikannut halki valkoisen juuren, olisi kuoppa juossut maitoa täyteen. Sitä, että se täyttyi vedestä, pidettiin sanomattomana onnena, sillä muutoinhan seudun väestö olisi menettänyt rakkaimman toimensa, karjainsa hoidon. Sitten laama oli noussut läheiselle korkealle vuorelle, ottanut siitä valtavan paaden ja nakannut sen järven keskelle saareksi.

Kuku-norin rannalla oli paljon tanguuttien telttoja ja niiden asukkaat tulivat käymään retkikunnan leirissä, paljastetut miekat kupeillaan. Retkikunnan mongolilaiselta oppaalta, joka samalla oli tulkki, heidän oli tapana kysyä, oliko tavara-arkuissa sotamiehiä, ja tulkki vakavasti sanoi, että isommissa arkuissa oli kaksi, pienemmissä yksi sotamies ja sitä paitsi kiväärejä. Kamiinaa kummallisine savutorvineen he luulivat kanuunaksi. Heidän kysymykseensä, miksi siihen iltasin tehtiin valkea, tulkki vastasi, että se siten tehtiin valmiiksi tappeluun. Paikalla vaaran uhatessa paiskattiin torveen ruutia ja luoteja, jonka jälkeen siitä lähti murhaava tuli.

Tanguutit möivät retkikunnalle maitoa ja jonkun hevosen ja lampaankin. Kuku-norin he sanoivat olevan jäässä kolme kuukautta, mutta jääpeite oli vahvuudestaan huolimatta niin petollista, että se tuulilla aukesi täyteen railoja. Railojen vuoksi eivät pyhiinvaeltajat saarella olevassa temppelissä käydessään voineet ratsastaa sen poikki, vaan heidän täytyi kulkea jalan, vetäen kelkalla kolmen päivän eväät. Kelkat tehdään niistä molemmista sälöistä, jotka muodostavat kuormasatulan rungon. Veden korkeus vaihteli suuresti eri vuosina. Kun vesi oli korkealla, merkitsi se hyvää vuotta, kun matalalla, huonoa.

Kuku-norin tuolla puolen retkikunta lähestyi Tenkaria, ensimmäistä varsinaista kaupunkia, ja yhä suurempia karavaaneja tuli Vastaan, jopa muuan, jossa oli 300 ratsastajaa, kaikki miekoilla ja pyssyillä asestettuja. Kuormaa, jauhoja, makaroonia, vaatteita, astioita, saappaita y.m. kantoi ainakin 1,000 hevosta ja 300 kameelia. Juhdat kulkivat taajoissa joukoissa ja kohottivat ilmaan sankkoja pölypilviä. Se oli mitä vilkkain ja värikkäin näky. Karavaani tekee hyvin lyhyitä päivämatkoja ja matka edistyy hitaasti. Moinen armeija tietysti syö puhtaaksi kaikki laitumet matkansa varrella. Ratsumiehet eivät kulje nopeampaan kuin kameelitkaan. Aseelliset ovat jaetut tasan pitkän karavaanin eri ryhmäin sivustoille. Kymmenkertaisissa riveissä joukko matkasi eteenpäin, ettei hyökkäyksen sattuessa olisi kovin hajallaan. Maa tärisi niin monen juhdan polkiessa sitä kavioillaan. Mongolit sälyttävät hevostensa selkään hyvin pienet kuormat, ehkä kolmannen osan siitä, mitä tutkimusmatkustajamme. Mutta senpä vuoksi heidän hevosensa eivät rasitu vähääkään, vaikka matkan teko tapahtuukin niin korkealla merenpinnasta.

Tenkarissa, johon Hedin saapui marrask. 15:ntenä, hän tapasi hollantilaisen lähetyssaarnaajan amerikkalaisen vaimon, joka toimi siellä lääkärinä: mies sattui olemaan Pekingissä, jonne hän oli lähtenyt kuukausi takaperin eteläisempää reittiä Tibetin läpi matkustaneen kapteeni Wellbyn kanssa. Muutaman päivän kuluttua Hedin matkaa jatkaessaan poikkesi Lusarin kylään, joka on kuulu Kum-bumin eli »kymmenentuhannen kuvan»temppelistä. Siningfussa, jossa englantilaiset lähetyssaarnaajat tarjosivat väsyneelle matkustajalle viihdykkään kodin, Hedin muodosti itselleen uuden, Kiinassa matkustukseen soveliaan karavaanin, lähettäen sieltä kaikki palvelijansa, Islam Bajta lukuunottamatta, karavaanitietä takaisin Itä-Turkestaniin. Itse hän matkusti alussa rattailla, sitten kameeleilla Alashan- ja Ordos-erämaiden poikki, joissa talvisydämen pakkaset ja rajut lumimyrskyt olivat tuhota matkustajan ja hänen saattajansa, sekä lopulta taas rattailla, kunnes saapui Pekingiin.

Kiinan pääkaupungista Hedin Gobin erämaan poikki matkusti Siperiaan ja sieltä vihdoin kotimaahansa.

Tärkeimmät matkan saavutuksista olivat epäilemättä Tarimin erämaan tutkimukset ja rauniokaupunkien löytö ynnä lisävalaistus Lop-norin asiaan. Paitsi tarkkaa ja laajaa retkikarttaa ja korkeushavainnoita, Hedin omisti huomionsa etenkin vesistöseikoille, kooten kaikkialla havainneita jokien vesimääristä ja syvyyssuhteista samoin kuin järvienkin syvyydestä, missä se oli mahdollista. Matka päättyi toukokuussa 1897.

Sven Hedinin retki Tarimin syvänteeseen ja Tibetiin vuosina 1899-1902.

Jo kesällä 1899 Sven Hedin lähti uudelle retkelle samoihin seutuihin, joita hän edellisellä oli tutkinut. Tällä kertaa hänen tarkoituksensa oli etenkin tutkia Tarim ja Lop-nor sekä tunkeutua kauemmaksi Tibetiin.

Lauttamatka Tarimilla.

Elokuun puolivälissä tapaamme hänet Kashgarissa, jossa hän varusti karavaanin ja lähetti sen maitse Lop-norille. Itse hän Lajlikissa, Jarkent-darjan rannalla, osti lautan, laskeakseen sillä Tarimin ja kartoittaakseen sen Lop-noriin saakka. Lautalleen hän pystytti telttansa ja »mustan kammion» valokuvain valmistamista varten, ja itse piirustuslautoineen, kompasseineen ja koneineen katoksen alla istuen ja virtaa kartoittaen, sitä myöten kuin lautta lipui eteenpäin, antoi Lajlikissa palkattujen jokimiesten hoitaa purjehdusta. Pienempi lautta seurasi mukana ja sillä kuljetettiin ruokavaroja ja ylläpidettiin yhteyttä rantain kanssa. Sitä paitsi oli mukana Englannista tuotu purjeellinen kangasvene.

Dastarkhaneja Tarimilla.

Matka oli erinomaisen hupaisa ja mukava, vaikka hidas joen ainaisen mutkailun vuoksi. Vain parissa paikassa oli vähän kosken tapaista. Rannat olivat missä poppelimetsiköitä, osaksi oikeita aarniometsiä, missä aroa; jossain paikassa lähestyivät vuoretkin joen rantoja. Asukkaat olivat yksinomaan paimenia, mutta jonkun matkan päässä oli vasemmalla rannalla kyliäkin. Kiinalaisten viranomaisten ja Venäjän ylikonsulin vielä mahtavamman suosituksen johdosta oli vastaanotto väestön puolelta mitä parasta; sitä paitsi oli Hedin jo laajalti tunnettukin. Kun läheisten kyläin päälliköt saivat kuulla lautan kulkevan sivu, varustivat he johonkin niemen nokkaan pidot, »dastarkhanin», jota oli poikettava syömässä. Vasta siitä kohdasta, missä vetevä Aksu-darja laskee jokeen, sanotaan sitä Tarimiksi: siihen saakka sitä mainitaan Jarkent-darjan nimellä.

»Emme olleet pitkällekään ennättäneet» (yhtymäkohdasta), kirjoittaa Hedin, »ennenkuin rannalle ilmestyi ratsumies. Paikalla meidät huomattuaan hän kuitenkin katosi pensaihin ja älysimme silloin, että se oli tiedustelija. Ja vähän ajan kuluttua tosiaan karautti rannalle iso parvi ratsumiehiä; he laskeutuivat alas hevosen selästä, levittivät maahan mattoja ja tarjosivat dastarkhaniksi rypäleitä, meluuneja ja leipää. Se oli Jangi-Avvatin »joll-beki» eli tiepäällikkö, joka oli lähetetty tänne tervehtimään meitä. Vähän aikaa viivähdettyämme jatkoimme matkaa, päällikkö vieraana lautallamme, joukon seuratessa ratsastaen rantaa pitkin. Vähän ajan kuluttua ilmestyi vielä toinenkin ratsumiesjoukko, kaikki värikkäihin halaatteihin puettuina ja joukossa pari erikoisen hienon näköistä miestä. Nytkin meidän täytyi pysähtyä ja vastaanottaa uusi dastarkhan. Tämä oli andistanilaisten kauppiaitten etevin »baji» Avvatista; hänetkin otettiin lautalle ja hänen ratsumiehensä ratsastivat oikeata rantaa pitkin. Meillä oli siis nyt saattojoukko kummallakin rannalla, ja lautalla Islam Baj sai hoitaa isännyyttä ja tarjota teetä peräkannen hiillostulen ympärillä. Vielä kappaleen matkaa alempana meitä odotti niemen nenässä kolmisenkymmentä ratsumiestä ja niemi oli aivan täynnään hedelmiä, leipää, munia ja kokonaisia teurastettuja lampaita. Tässä Avvatin beki itse korkeassa persoonassaan tahtoi esittää tervehdyksensä. Hänkin liittyi muihin peräkannen vieraihin ja lautallamme oli nyt väkeä enemmän kuni koskaan ennen. Rannoilla kulki kerallamme parvittain ratsumiehiä. Juhlallisempaa ja komeampaa saattoa eivät Jarkent-darjan sekaiset aallot olleet vielä milloinkaan nähneet. Mukana oli kahdeksan ratsastavaa haukkametsästäjää, kahdella heistä oli kotkat, muilla jalohaukat, hurjat silmät hilkkain peitossa. Ne kuuluvat paraatitilaisuuksissa yleiseen komeuteen. Myöhemmin petolinnut päivän kuluessa hoitajiensa johdolla näyttivät taitoaan, jonka saaliiksi tuli neljä jänistä ja yksi kauris; nämä kaikki annettiin minulle.»

Enimmäkseen kulki matka kuitenkin läpi autioiden maisemien. Lokakuun viimeisenä päivänä lautta saapui Aksu-darjan suulle ja vesimäärä lisääntyi tässä monenkertaiseksi, joki ei enää mutkaillut niin paljon kuin ylempänä, matka luisti nopeammin. Vilu alkoi kuitenkin jo vaivata; sitä miehet torjuivat kisoilla, milloin oli joutoa. »Illan leiripaikassa Leshlikissä lauttamiehet esittivät muitten ratoksi hullunkurisen näytelmän. Kaksi miestä ottaa kumpikin toverin selkäänsä ja tämän kädet ja jalat sidotaan. Kantajilla on keppi kädessä ja sillä he lyövät voimansa takaa. Iskut sattuivat viattomiin mallassäkkeihin, jotka joutuivat vihan vimmoihin ja syytivät toisiaan vastaan sadatuksia. Kun toinen kantaja on saanut lyödyksi vastustajan mallassäkkiä, koettaa vastustaja kostaa siten, että lyö kantajan mallassäkkiä, niin että keppi vinkuu. Uhri yllyttää silloin kantajaansa kostamaan ja tämä sivaltaa — ei lyöjää, vaan hänen kiinni sidottua ratsastajaansa. Tässä hoitivat Palta ja Nasim keppejä, Kasim ja Alim saivat selkäänsä. Palta ja Nasim nauroivat niin että kyyneleet tippuivat, Kasim ja Alim taas kiukusta kiljuivat ja katsojat olivat läkähtyä nauruun. Saadakseen kostaa ehdottivat Kasim ja Alim, että he saisivat vähän aikaa olla kantajina, mutta siihen eivät nuo molemmat toiset ensinkään suostuneet; he olivat lyöneet siksi nasevasti ja nyt heillä oli huono omatunto.»

Tarimin kartoitus.

Pitkin matkaa Hedin palkkasi rannoilta maanasukkaita nimittelemään hänen karttaansa kaikki paikat, niin pitkältä kuin heidän tietonsa ulottui. Virtaus kävi keskijuoksulla paljon nopeammaksi, samalla kuin väyläkin oikeni. Tarimkin pyrkii ilmeisesti siirtämään uomaansa oikealle, kappale kappaleelta. Nämä uudet uomat huomaa paikalla siitä, ettei niiden varrella vielä ole poppelimetsiä — vanhan uoman varteen jääneet poppelimetsät taas vähitellen kuivuvat. Varsinkin siellä, missä erämaa lähestyy jokea, sortuvat äyräät siihen helposti. Hietaerämaan läpi kulkiessaan Tarim sai nimekseen Jumalak-darja. Erämaamatkalla ne paimenet, joita silloin tällöin nähtiin, paikalla juoksivat pakoon lautat nähdessään, mutta silloin tällöin saatiin joku kiinni.

Tarimin tiikeri.

Tiikeri oli näillä seuduin sangen yleinen, kertoivat paikkakuntalaiset. »Ostin aika suuren ja kauniin nahan, jonka pitäjä pari viikkoa takaperin oli ammuttu. Edellisinäkin vuosina oli Dung-Kotanin luona ammuttu tiikereitä. Tekee mieli ihmetellä, kuinka nämä yksinkertaiset erämaan ihmiset alkuperäisillä, suusta ladattavilla kivääreillään todella kykenevät tekemään lopun tiikerin kaltaisesta eläimestä. Ilman viekkautta se ei onnistuisikaan. Ilman sitä tiikeri veisi heistä voiton. Tiikeri ryöstää hevosen, lehmän, tai lampaan ja raahaa saaliinsa ruovostoon. Siellä se syö minkä jaksaa ja loput jättää toiseksi kerraksi; poistuessaan se kulkee jotain paimenpolkua. Siitä syystä sitä sanotaan »Jollbarsiksi», s.o. polkutiikeriksi. Jäljistä nähdään, mihin suuntaan se on mennyt ja miltä suunnalta sitä voidaan odottaa, ja haaskan jätteistä voidaan arvata sen tulevan takaisin, kun alkaa nälkiintyä. Polulle asetetaan silloin raudat, jotka peitetään tarkkaan oksilla, risuilla ja lehdillä, ja alle kaivetaan puolta metriä syvä kuoppa. Tiikeri tarttuu rautoihin, jos sillä on huono onni, ja jää kiinni. Raudat ovat niin raskaat, että otus töin tuskin voi poistuessaan niitä mukanaan raahata. Mutta irroittaa se ei voi niitä millään, sangat ovat siksi jämeät ja niissä on terävät hampaat. Jäljet ovat hyvin selvät ja helpot seurata, mutta metsästäjät antavat pedon kulkea ainakin viikon, ennenkuin uskaltavat lähestyä. Tiikeri kun ei nyt voi vapaasti liikkua, ei se voi hankkia ravintoa, vaan nälkiintyy ja uupuu. Lopulta miehet uskaltavat lähestyä, ladatuin pyssyin ja hevosella ratsastaen, ja tavallisesti ampuvat satulasta ollakseen paremmassa turvassa, jos tiikeri viimeiset voimansa ponnistaen uskaltaisi heidän kimppuunsa hyökätä. Se tiikeri, jonka nahan ostin, oli ollut aivan viimeisillään, kun miehet lähestyivät sitä 40 metrin päähän, ja heti ensi luodin jälkeen, joka oli sattunut vasempaan silmään, se oli kääntynyt kyljelleen. Mutta siihen määrään he sitä pelkäsivät, etteivät nytkään lähteneet hevosenselästä, vaan vielä ampuivat siihen viisi luotia, ennenkuin uskalsivat lähestyä. Helppo on arvata heidän mielihyvänsä, kun näin saivat kaadetuksi karjainsa pahimman vihollisen.» Hedin miehineen ei tosin nähnyt tiikeriä — eikä edes etsinyt sitä, hän kun ei vähääkään ollut metsästäjä, — mutta jälkiä kyllä nähtiin. Kauempana Lopin puolessa tiikeri on yhä yleisempi.

Marraskuun lopulla alkoi Tarimissa muodostua yhä enemmän jäätä ja kävi ilmeiseksi, ettei retkikunta ennen talven tuloa ennättäisi Lop-noriin saakka. Viimeiseen saakka se kuitenkin jatkoi matkaansa, Takkus-kumin kohdalla joen rannalla oli 60 metriin korkuisia dyynejä, erämaa kun sillä kohdalla ulottui jokeen saakka. Kauempana, Dashi-köllin kohdalla, nähtiin rannalla kaksi ratsumiestä, jotka Hassan, Teis-köllin beki, oli lähettänyt retkikunnasta selvää ottamaan. Hyvän joukon alempana odotti bekin poika kymmenen miehen keralla. Oli sovittu, että molemmat tiedustelijat sytyttäisivät merkkitulet, heti kun tapaisivat retkikunnan, ja pian nähtiinkin savupilven toisensa jälkeen kohoavan taivaalle, ja kun retkikunta saapui bekin pojan kohdalle, oli siellä leirituli jo sytytetty ja dastarkhan valmiiksi katettu. Täällä Hedin sai senkin tärkeän tiedon, että maakaravaani oli läheisyydessä, ja saattoi määrätä sille uuden pysähdyspaikan entistä lähempänä, joen jäätyminen kun jo muutaman päivän kuluttua pakottaisi asettumaan talvikortteeriin.

»Joen ominaisuuksista näissä seuduin minulle kerrottiin, että se on jäässä joulukuun alusta maaliskuun alkuun, mutta vielä sen jälkeenkin siinä on pari viikkoa jääsohjoa. Vasta elokuussa tulva ennättää näihin lähteistä etäisiin seutuihin ja syyskuun lopussa tai lokakuun alussa se on korkeimmillaan. Sitten vesi taas päivästä päivään alenee, mutta pysyy jonkun aikaa ennen jäätymistä alallaan. Joen jäädyttyä vesi nousee ja samalla kohottaa jääpeitettään, jonka sanottiin johtuvan siitä, että ajojäät alempana muodostavat patoja ja saavat aikaan tulvan. Padon puhjettua vesi taas alenee. Kesäkuussa vesi on alimmillaan, ja monesta kohdasta voi silloin ratsastaen kahlata joen poikki.

»Itsestään selvää onkin, että korkean veden ja matalan veden erotuksen Tarimin alajuoksulla täytyy olla paljon pienemmän kuin esim. Jarkent-darjan Jarkentin kohdalla ja Aksu-darjan Aksun luona. Kuta kauemmaksi alaspäin käymme, sitä enemmän nämä erotukset vähenevät. Melkoisessa määrässä vedenkorkeutta tasaavat ne lukemattomat laguunit ja rantajärvetkin, jotka loisina paartavat Tarimia kahden puolen, imien siitä elämän nestettä. Kevättulva, joka on niin suunnattoman raju Jarkent-darjassa ja Aksu-darjassa, Khotan-darjassa ja Kisil-sussa, menettää siitä syystä matkalla vähitellen tulvavoimastaan. Ensinnä ovat nimittäin kesällä kuivuneet laguunit jälleen täytettävät ja siihen tarvitaan suunnattomia vesimääriä. Vasta kun ne ovat osansa saaneet, alkaa tulva tuntua alijuoksulla, ja veden yläjuoksulla taas ehtyessä nämä säiliöt vaikuttavat tasaavasti.» Nyt, joulukuun alussa, oli jo kulunut pari kuukautta siitä kun tulvavesi oli ennättänyt Tarimin alapäähän.

Karaulin kohdalla Tarim, jyrkkään poikkeaa kaakkoista kohti, virratakseen sitä suuntaa Lop-noriin. Pitkälle ei lautta enää saanut uutta suuntaa jatkaa, ennenkuin sen täytyi asettua talvikortteeriin. Lähellä oli melkoinen kylä, Jangi-köll, ja paljon väkeä kokoontui katselemaan lauttaa, joka oli tullut kuuluksi. Jangi-köllin beki rakensi tälle matkustajalle, joka kulki niin mahtavien virallisten suositusten suojassa, talvikortteeriksi hirsistä ja kamishista huoneen, samanlaisen kuin maaseudulla Lopin maassa yleensä käytettiin. Maaretkikunnan hevosille rakennettiin tilava talli. Lehmiä ja lampaitakin Hedin osti, saadakseen väelleen ja itselleen maitoa. Majain, lauttain ja tavarapinojen välille jäi avoin piha, jolla yöt päivät paloi tuli. Tulen ympärillä oli mattoja ja siinä otettiin vieraat vastaan. Vasta toukokuussa seuraavana vuonna tämä tuli sai sammua; sitä ylläpitivät yövartijat pysyäkseen talvipakkasilla lämpiminä. Ranskalainen matkustaja Bonin, joka matkusti Aasian poikki Kiinasta länteen, poikkesi Hediniä tässä leirissä tapaamassa.

Takla-inakanin poikki.

Hedin ei kuitenkaan malttanut olla toimetonna jäiden lähtöä odotellessaan; hän päätti matkustaa kameeleilla aivan tuntemattoman Tjertjen erämaan kautta Tjertjen-darjalle, joka Kuenlunista alkaen laskee erämaan kautta koilliseen suuntaan Uuteen Lop-noriin. Rahvaan tarinat tiesivät tälläkin välillä muka olevan aarteita ja hylättyjä kaupungeita. Erämaamatka oli kahta vertaa pidempi kuin ensimmäinen, joka alkoi Jarkent-därjan rannoilta ja päättyi niin huonosti, mutta vuodenaika oli paljon suotuisampi, ihmiset ja eläimet kun tulivat toimeen paljon vähemmällä vedellä. Sen sijaan oli tosin kuljetettava polttopuita ruoan keittämistä ja lämmitystä varten, sillä yöt erämaassa olivat tavattoman kylmät, jopa kolmeenkymmeneen pakkasasteeseen. Vesi kuljetettiin mukana jääharkkoina.

Bajirit.

Tätä matkaa suosivat odottamattomat maantieteelliset olotkin, joista Hedinillä ei matkaan lähtiessään ollut aavistustakaan. Dyynit tosin ovat tässäkin erämaassa hirmuisen korkeat, jopa sataan metriin, mutta niiden välissä oli omituisia, pohjoisesta etelään kulkevia savipohjaisia laaksoja, »bajireja», joita oli koko joukon helpompi kulkea kuin hietavuorien poikki, vaikka niidenkin suolainen pohja toisin paikoin oli hyvin vetelää. Kaksi kolmannesta koko matkasta oli näitä suojaisa uomia, joiden synty on vielä selittämätön — otaksutaan niitä tuulen muodostamiksi — ja matkan jälkipuoliskolla niissä vielä keskellä erämaata tavattiin kamishhkin, jota kameelit mielihalulla söivät, ja kaivamalla saatiin juomiseen kelvollista vettä. Lopulta peittivät lumisateet koko hieta-aavikon paksuun lumeen, joten ei vettä edes tarvinnut säästää. Tamariskeja ja kuivuneita poppelipökköjä alkoi vähitellen ilmestyä, etäisyydessä alkoi kohota näköpiirin yläpuolelle Kuenlunin siintävä selkä ja tammikuun 8:ntena 1900 retkikunta leiriytyi jäätyneen Tjertjen-darjan rannalle, kulkien sitten jokivartta Tjertjenin kaupunkiin. Erämaamatka oli kestänyt 20 päivää. Yksi kameeleista oli matkalla sortunut.

Rauniokaupunki.

Huhu erämaahan haudatusta kaupungista sai Hedinin sitten tekemään lounatta kohden pikamatkan Andereen, löytämättä kuitenkaan muuta kuin vanhoja torneja, jotka lienevät merkinneet entistä tietä. Aurel Stein kävi vuotta myöhemmin kauempana ja löysi vanhan hylätyn kylänkin, josta hän kaivoi esiin tärkeitä käsikirjoituksia. Hedin palasi Anderesta Tjertjeniin, kulkeakseen Lopin kautta takaisin talvikortteeriinsa.

Tjertjen-darja muuttelee uomaansa, kuten Tarimin syvänteen muutkin joet, ja osittain näitä vanhoja uomia, osittain joen vartta Hedin matkasi. Tjertjen-darja laskee Kara-Buruniin, samoin kuin Tarimkin, muodostaen hyvin laajan suistamon, joessa kun talven aikana on paljon vettä ja seutu on aivan lakeata. Pohjoista kohti tästä kulkee Eltek-Tarim, pääjoen vanha uoma, joka kolmisenkymmentä vuotta on ollut kuivilla, vaikka siinä ennen on virrannut yhtä paljon vettä kuin nykyisessäkin pääuomassa. Tätä kuivaa uomaa vastavirtaan matkustaen Hedin saapui ensin itse Tarimille ja sitten talvikortteeriinsa.

Sinne oli tullut kaksi burjaattilaista, buddhanuskoista Siperian kasakkaa, jotka Venäjän keisari oli antanut Hedinille saattajiksi; Kashgarista saakka hänellä jo oli ollut kaksi venäläistä kasakkaa, jotka muun muassa hoitivat talvikortteerissa ilmatieteelliset havainnot Hedinin retkeillessä.

Tarimin vanha uoma.

Maaliskuun ensi viikolla Hedin pienen kameelikaravaanin keralla lähti matkaan uudelle suunnalle. Tarimin vasemmalla puolella virtaavasta rinnakkaisjoesta, Kontje-darjasta, poikkeaa Jangi-köllin alapuolella suoraan itää kohti kuiva uoma, jonka eräs venäläinen matkustaja oli löytänyt, ja rahvaan käsitysten mukaan se oli itse Tarimin vanhin uoma. Hedin piti tätä hyvin luultavana ja lähti katsomaan, eikö Lop-nörin vanha syvänne löytyisikin sieltä, kuten se vanhoissa kiinalaisissa kartoissa oli merkitty. Että tuo kuivanut uoma, Kurruk-darja, todella oli vanha jokiuoma, sitä kaikki muodostukset todistivat, samoin kuin kuivuneet, lahonneet metsätkin, joita oli joka puolella. Toisin paikoin uomassa vielä kasvoi tamariskeja ja kamishiakin. Joen varressa olleita entisiä laguuneja muistuttivat suolattoman veden näkinkengät, joita oli maassa. Tämä autio erämaa, jossa kuitenkin oli siellä täällä joku lähde ja kamishilaikkoja, oli villin kameelin luvattu maa. Monta laumaa nähtiin matkalla ja joitakuita retkikunnan metsästäjät saivat ammutuksikin. Lopulta Kurruk-darjan uoma kerrassaan päättyi ja retkikunta oli tullut ilmeiselle vanhalle järvenpohjalle, jolle ei vielä ollut ennättänyt tulla lentohiekkaa eikä muodostua dyynejä. Kovin monia satoja vuosia ei se niin ollen liene ollut kuivilla.

Lop-norin vanha uoma.

Marco Polon aikana eteläistä Lop-järveä ilmeisesti ei vielä ollut olemassakaan ja siitä saa selityksensä, miksi erämaata hänelle mainittiin niin yhtämittaiseksi ja suunnattoman suureksi. Monesta kohdasta löydettiin astiankappaleita, jotka todistivat ihmisten ennen liikkuneen näillä seuduin. Siellä täällä oli suolamuodostuksia, jotka osoittivat järven vähitellen kuivuessaan käyneen yhä suolaisemmaksi. Suunnattoman ankarat myrskyt lakaisivat tähän aikaan vuodesta näitä saviaavikoita. Järven uomassa oli kuitenkin eräässä kohden hyvä keidas lähteineen ja ruohokenttineen. Kauempaa löytyi selviä rantamuodostuksia, kuten kuivunutta poppelimetsää, ja vihdoin parin melkoisen rakennuksen ja savitornin rauniot. Hedin päätteli, että siinä oli muinoisen Lop-norin pohjoisranta ja että vanha Pekingin tie oli siitä kulkenut. Taidokkaista puunveistoksista päättäen rakennukset olivat olleet tavallista tärkeämpiä, toinen ehkä temppeli.

Juomaveden vähyys esti jatkamasta näitä tutkimuksia; Hedin sen vuoksi kääntyi lounatta kohti, kulkeakseen Lop-norin vanhan uoman poikki ja päästäkseen Kara-koshunille, ennenkuin vesi kokonaan loppui. Matka piti niiden omituisien pengermien ja kourujen suuntaan, joita tuuli oli aikain kuluessa muodostanut pohjaan.

Ördek.

»Parikymmentä kilometriä kuljettuamme pysähdyimme vähäpätöiseen notkelmaan, jossa vielä kasvoi pari elävää tamariskia ja josta sen vuoksi toivoimme löytyvän pohjavettä. Mutta kun kaivoa piti kaivertaman, huomattiinkin lapion unohtuneen raunioille, ja Ördek, joka oli laiminlyöntiin syypää, ehdotti paikalla, että hän lähtisi sitä noutamaan. Minua arvelutti lähettää häntä yksinään niin vaaralliselle kävelyretkelle vuodenaikaan, jolloin saattaa syntyä hiekkamyrskyjä millä hetkellä hyvänsä, mutta kun vesivarastomme oli pieni ja lapio meille saattoi käydä arvaamattoman tärkeäksi, käskin häntä lähtemään ja seuraamaan jälkiämme. Sitä ennen hänen kuitenkin piti vahvistaa itseään parin tunnin unella ja kehoitin häntä, että hän, ellei meitä enää tapaisi, kulkisi suoraan etelään, kunnes lopulta tulisi Kara-koshunin rannalle (jonne Hedin itse oli arvellut olevan viikon matkan). Itse emme voineet häntä odottaa, mutta helpottaakseni hänen tehtäväänsä annoin hänen ottaa hevosen. Syötyään perusteellisen illallisen, riissiä ja leipää, hän puolenyön aikaan palasi erämaan halki pohjoista kohti.

»Jo kahden aikaan aamulla tapahtui se mitä pelkäsin: minut herätti puolittainen koillismyrsky, jota sitten jatkui kaiken päivää, tuiskuttaen hietaa ja pölyä. Kauas ei ollut mahdollista nähdä, eivätkä jäljet voineet säilyä kauan. Toivoin kuitenkin Ördekillä olleen sen verran älyä, että hän jätti lapion oman onnensa nojaan ja paikalla kääntyi takaisin. Meille, jotka jatkoimme lounatta kohti, myrsky sitä vastoin oli tervetullut; se työnsi meitä eteenpäin, helpotti kulkua ja lievensi päiväsydämen painostavaa hellettä. Erämaa muuttui nyt yhä autiommaksi, kuollut metsäkin loppui melkein kokonaan, hiekka kävi yhtenäiseksi, vain siellä täällä siinä oli joku »bajiri», mutta dyynit olivat vain viittä metriä korkeat. Niistä näkee; että hiekka käy yhä korkeammaksi länttä ja lounatta kohti, jonne tuuli ainiaan sitä kantaa. Kuihtunut kamishi, jonka ohi silloin tällöin kuljimme, oli niinikään tuulen lamaama lounatta kohti, ikäänkuin olisi se jättiläisharjalla sitä kohti harjattu.

Ördekin löytö.

»Leirin n:o XVIII teimme muutamaan paikkaan, josta löysimme pari puun pökköä. Meidän vielä siinä hommatessamme ilmestyi oiva Ördek, mukanaan lapio ja taluttaen hevosta, joka oli samoin kuin hänkin lopen uupunut kuljettuaan kuusi penikulmaa vaikeata maata. Mutta merkillisin oli se tärkeä uutinen, joka Ördekillä oli kerrottavana, kun hän oli vähän aikaa levännyt. Hän oli myrskyssä ratsastanut harhaan, eksynyt jäljiltämme ja tavannut 'tuuran', jonka läheisyydessä oli ollut monen, runsaasti vuolluilla lankuilla koristetun talon rauniot. Sielläkin oli ollut savikuppeja, vartaita, kirveitä, metallikappaleita, rahoja y.m., joita hän oli ottanut mukaansa ja nyt näytti. Hän oli niinikään ottanut mukaansa kaksi vuoltua lankkua, parhaat mitä oli, ja sitten lähtenyt hakemaan ensimmäistä rauniopaikkaa, jonka hän lopulta löysikin. Suotta hän oli koettanut sälyttää laudat hevosen selkään, tämä oli pelännyt, niin että hänen täytyi itse ne kantaa. Olkapäät olivat nuorista verissään. Kameelien jäljet olivat näkyneet savimaassa selvään, mutta hiekassa ne olivat tuiskunneet umpeen. Kun hän oli ennättänyt leiriimme n:o XVII, oli hän taas koettanut sälyttää kuormansa hevosen selkään, mutta tämä oli ryöstänyt ja karannut länttä kohti. Monen vaivan jälkeen hän vihdoin oli saanut harmaansa kiinni, mutta oli nyt niin väsynyt, että jätti laudat siihen ja saavutti meidät ratsastaen.

»Minulle paikalla selvisi, että tämä tieto muuttaisi koko seuraavan vuoden ohjelman. Aluksi käskin Ördek-parkaa seuraavana aamuna palaamaan matkalle jättämäinsä löytöesineitten luo, jonka hän tekikin, ennenkuin lähdimme matkaan. Lankut olivat erinomaisen hyvin säilyneet ja vuolluilla kukilla ja köynnöksillä koristellut. Minulla oli suuri halu palata takaisin, joka kuitenkin olisi ollut mieletön teko, meillä kun ei enää ollut vettä kuin kahdeksi päiväksi ja lämmin vuodenaika lähestyi nopein askelin.» Hedin päätti palata raunioille talvella, Tibetin matkan ensin tehtyään.

Uusi järvi.

Erämaa kävi yhä autiommaksi, vanhan Lop-norin kasvullisuusvyöhyke kun jäi kokonaan jäljellepäin. Kameelit alkoivat uupua, ne kun eivät olleet saaneet viiteen päivään vettä. Huhtik. 1:sen aamuna ne saivat kukin yhden hinkillisen — kameelille vain yksi siemaus — jonka jälkeen vettä ei ollut kuin yhdeksi päiväksi. Kara-koshun järvelle ei kuitenkaan enää ollut kuin 6 tai 7 penikulmaa. Äkkiä dyyneiltä kuitenkin näkyi lounaassa melkoisia vedenpintoja, joista ei kenelläkään ollut aavistustakaan. Hedin melkein epäili näkyä kangastukseksi, mutta ei, se tosiaan oli järvi, täynnään mitä ihmeellisimpiä lahtia, mutkia, saaria, salmia, mitä sotkuisimpia vedenpintoja, joita voi syntyä vain tasaisella maalla, dyynien ja tuulen muodostamain pengermäin kesken. Mutta kasvullisuutta ei täällä ollut nimeksikään, joten seutu vasta hiljakkoin näytti veden valtaan joutuneen. Vesi oli hiukan suolaista, mutta kaikki eläimet joivat sitä suurella halulla. Rannat olivat kosteat ja maa hyllyi kameelien astuessa; järven pohja oli niin vetelää, ettei ollut koettamistakaan yli. Vihdoin löytyi kuitenkin kaalamo, jossa oli hiekkapohja ja vain metrin verran vettä. Etelärannalla alkoi jälleen hiekkaerämaa, mutta sitä ei enää kauan kestänyt; eräältä kummulta näkyi lounaassa, etelässä, kaakossa ja idässä suuria ja pieniä pintoja puhdasta sinistä vettä, jota keltaiset kamishiruovostot jakoilivat.. Sorsia, hanhia ja joutsenia uiskenteli ja sukelteli järvellä. »Erämaan kulkija ei voi haaveksia kauniimpaa näköalaa. Telttakangas lepatti järveltä tulevassa tuulessa. Mikä erotus erämaan tuuleen ja sen pölyyn verraten!»

Ruoka alkoi kuitenkin loppua, ja kun seutu oli asumatonta ja Kumtjappganiin vaikea pääsö, alkoi tila huolestuttaa. Veneen puutteessa ei vesilintujakaan voitu ampua. Kaukana järven keskellä näkyi kuitenkin eräänä iltana suuri savu ja Hedin arvasi sen johtuvan kalastajain sytyttämästä ruovonpalosta heidän raivatessaan tietä kalastuspaikoilleen. Ördek, joka oli »loplikki», lähetettiin savua kohti, ja kaalaten ja uiden hän lopulta tapasikin kalastajia, jotka illalla tulivat leiriin, tuoden suuret säkit hanhia, munia, kaloja, jauhoja, riissiä ja leipää. Kalastajat opastivat retkikunnan Kumtjappganiin, joka oli Hedinille jo edelliseltä matkalta tuttu. Hän teki sieltä pari retkeä Kara-koshun järvelle, niin pitkälle kuin oli mahdollista päästä. Sitten edellisen retken olivat kaikki maisemat peräti muuttuneet. »Oli mahdotonta tuntea näitä veden, ruovoston ja hiekan maisemia; siihen määrään oli kaikki neljän vuoden kuluessa muuttunut. Järvet, jotka silloin olivat aukeina ja puhtaina, olivat nyt kasvaneet kamishia aivan tukkoon, toisia taas oli muodostunut viereen ja näillä oli uudet nimet. Kum-köll, s.o. hietajärvi ja Jangi-köll, uusi järvi, semmoiset nimet puhuvat itse puolestaan. Kaikki on näissä laa'oissa lieteseuduissa mahdollista.» Järvillä näkyi paljon kuolleita kaloja; rahvaan luulon mukaan edellisen talven ankaruus oli syynä kalain kuolemiseen. Joutsenia, hanhia ja sorsia oli järvillä suunnattomat määrät. Tutkittuaan sitten uuden suuhaaran, joka Shirge-tjappganin kohdalla oli eronnut Tarimista vasemmalle kädelle, mutta jonka virrat ja järvet jo olivat ennättäneet kasvaa täyteen mitä sankimpia kamishitiheikköjä, palasi Hedin talvikortteeriinsa samoja väyliä, joita hän neljä vuotta takaperin oli laskenut alas, ja nämäkin maisemat olivat siihen määrään muuttuneet, ettei niitä olisi samoiksi tuntenut.

»Askel askeleelta huomaamme, kuinka koko vesistö vaeltaa pohjoista ja itää kohti, palatakseen jälleen vanhan Lop-norin järvisyvänteeseen.»

Musta myrsky.

Lähettäen maakaravaanin Kuenlunin vuoristoon, jonne hän aikoi kesäksi lähteä, Hedin itse laski Tarimia edelleen lautallaan, tutkien haapioilla semmoisia paikkoja, joihin lautoilla oli mahdoton päästä. Toisinaan oli näillä retkillä hätä käsissä. Seutuja ja oloja kuvaavana mainittakoon »mustan myrskyn» yllätys Beglik-köll järvellä.

»Beglik-köll lepäsi rauhallisena ja tyynenä, niin että tuskin saattoi aavistaa taivaan mahtien voivan kohottaa kuohuviksi aalloiksi tätä peiliä, jonka haapiomme rikkoivat. Melkein säälitti rikkoa kuvastuksia, jotka olivat vedenpinnassa tarkkoina kuin valokuvat. Aurinko paahtoi nyt pahemmin kuin koskaan ja se tuntui sitä pahemmin, kun matkasimme kolmisen tuntia melkein suoraan etelää kohti. Minun täytyi yhtä mittaa pirskoittaa vettä valkoisille vaatteilleni pysyäkseni edes johonkin määrään viileänä. Koko päivä kului tällä järvellä ja pari lahtea jäi kuitenkin mittaamatta. Toinen niistä piirrettiin karttaan dyynin harjanteelta, jolle se näkyi lintuperspektiivissä. Hieta oli tulikuumaa, se paahtoi anturain läpi, ja hauskaa sen vuoksi oli saada istua ja molskia vettä jaloillaan kanootin reunalta ja polttaa piippu Virginiaa.

»Emme olleet kauankaan istuneet, ennenkuin vanha ystäväni Kirguj Pavan, toisella nimellä Kurgan, osoitti vastapäätä olevan itärannan korkeita jyrkkiä dyynejä ja sanoi kysyvällä äänellä: »Kara-buran». Siellä näkyi musta patsas, joka kohosi taivaanrannasta kallelleen ja jolla oli vaaleampia pilviä kapiteelina. Samanlaisia patsaita kohosi toinen toisensa jälkeen ensimmäisen kahden puolen pitkiin riveihin kuten kädet ja sormet; vähitellen ne vetäytyivät kokoon yhtenäiseksi muuriksi, jolla oli pykälikäs reuna, muuri kohosi yhä korkeammaksi, eikä meidän enää tarvinnut olla epätietoisia siitä, mistä oli kysymys.

»Hetkisen punnitsimme tilannetta. Lopin miehet ehdottivat, että jäätäisiin siihen, missä oltiin, mutta siihen en mitenkään voinut suostua, koska kronometrit olivat vedettävät tavalliseen aikaan… Meillä ei ollut muuta neuvoa kuin kulkea lahden suun poikki ja sitten seurata järven pohjoista rantaa, jossa saaret ja särkät suojelivat. Miehet meloivat niin tuimasti, että odotin saavani kuulla melain katkeavan; ne taipuivat kuin jousen kaari meidän pyyhältäessä tyynen veden poikki ja haapioitten keuloista vaahto pärskyi luutina. Miehet olivat kovin peloissaan ja yhtä mittaa huusivat kumeasti ja kamalasti 'Ja Allah'. Vielä ilmakehä oli alallaan, mutta tuntui, että oli tulossa hirmuinen luonnonmullistus, ja näkyi, kuinka myrsky valtasi alaa.

»'Nyt se on päässyt etäisimmille dyyneille', sanoi Kirguj Pavan, samalla kuin näiden piirteet hämmentyivät ja katosivat kuin rihvelitaululta pois pyyhkäisten, ja samassa katosi koko dyyniseinä, koko ranta paksuun harmaankeltaiseen usvaan. 'Melokaa, melokaa, lapset, Jumala on', hän lisäsi rohkaisevasti. 'Khodarin var' (Jumala on) oli aina vaaran hetkellä hänen tavallinen rauhoittava sananpartensa.

»Nyt tulivat koillisesta ensimmäiset vihurit, sitten kuului pauhua mustan pilven veden pintaan iskiessä, vesi kiehui ja pyrysi ja oli parin minuutin kuluttua täydessä riehunnassa, kohoten synkiksi vyöryviksi aalloiksi. Kuta lähemmä se tuli, sitä vimmatummin he meloivat ja vauhti oli nyt varmaankin penikulma tunnissa. Mutta nyt ei pohjoiselle rannalle ollut jäljellä kuin pari kilometriä. 'Emme ennätä', he huusivat, 'Ja Allah'.

»Pistin taskuihini ne muutamat koneet, mitä minulla oli matkassani, riisuin kengät ja sukat ollakseni valmis, tuli mitä tahansa. 'Nyt se on täällä', huusivat melojat ja pinnistivät yhäkin kovemmin, kaikki polvillaan, ja melan pistokset seurasivat niin nopeaa toisiaan, ikäänkuin olisivat melojain kädet käyneet höyryllä.

»Heti kun myrsky meidät saavutti ja olisi kevyen veneen kaatanut, ellemme olisi ajoissa nojanneet tuuleen päin, verhosi meidät vaippaansa tiheä paksu usva, joka oli paljasta hienoa pölyä. Nyt peittyi läntinen ja pohjoinenkin ranta ja meidät valtasi sangen vakava mieliala, kun emme nähneet muuta kuin raivoisia aaltoja, joiden keskelle kanootit katosivat kuin oljenkorret.»

Paarmat ja sääsket.

Haapiot kuitenkin pääsivät rannan suojaan, ennenkuin täyttyivät, ja kulkivat sitten suojaisia väyliä yön pimeydessä lautalle. Koko yön ja seuraavan päivänkin myrsky myllersi, peittäen kaikki viileään hämäryyteen. Sääsket ja paarmat se vähäksi ajaksi puhalsi pois, mutta ilman asetuttua ne piankin palasivat takaisin kahta suuremmalla voimalla, paarmat päivällä, sääsket illalla ja yöllä. Kuta alemmaksi kuljettiin, sitä kamalammaksi tämä maanvaiva kävi. Paarmat eivät säästä eläimiä eivätkä ihmisiä ja Tarimin alijuoksun varrella on karjaa niiden vuoksi melkein mahdoton pitää kesällä. Päivän eläimet täytyi pitää navetoissaan, ja Hedinin täytyi sittenkin pitää pari miestä varta vasten paarmoja tappamassa saadakseen kameelit alallaan pysymään. Ei edes kauriita eikä metsäkarjuja näkynyt, vaikka niitä ylempänä on runsaasti. Paarmavitsaus oli niin ankara, että päivällä oli mahdoton matkustaa.

Tibetiin.

Kara-koshunin rannoilta venäläiset kasakat, pikakäskyt saatuaan, palasivat Kashgariin ja Hedin kesäkuun lopulla lähti Tibetiin, jossa pääosa karavaania jo häntä odotti Vasta hyvässä matkassa Saiji-erämaassa paarmat luopuivat takaa-ajosta.

Kuljettuaan Altyn-tagin poikki Hedin ylämaassa tapasi karavaaninsa, johon Islam Baj muun muassa oli palkannut Aidat nimisen nuoren metsästäjän, sukuperältään afghaanin. Tämän miehen elämänlaatu on siksi kuvaavaa, että kerromme siitä Hedinin sanoilla:

Aidat.

»Aidat oli afghaanilaista rotua, mutta asui Tjertjenissä. Hän oli oleskellut talven vuoristossa jakkeja ampumassa, joiden nahkat, hän sitten möi Kerijan kauppiaille. Hän oli nuori, kaunis, kelpo mies, joka vuosittain Nimrodina harhaili näissä synkissä vuorissa. Syksyisin hän tulee tänne, ottaen mukaansa suuren varaston ampumatarpeita. Pyssy ja turkki ovat ainoat, mitä hänellä on kannettavaa, ja sitten hän harhailee ympäri kaiken talvea, ilman telttaa ja ruokatarpeita, kuten puolivilli vuorelainen, ja elää ampumainsa jakkien liirasta, juo lähteistä, jotka ikuisesta lumesta saavat alkunsa. Kesällä tulevat hänen veljensä aasien keralla, kokoavat nahat hänen eri varastopaikoistaan, leikkaavat pois kelvolliset kappaleet ja vievät ne Tjertjeniin… Aidat oli myötätuntoinen ja harvinainen ihminen, hänellä oli kotkan nenä ja täysi parta, pääkallolla oli aarialaisen rodun sopusuhtaiset muodot, sillä ei tippaakaan mongolilaista verta ollut sitä turmellut. Se yksinäinen, synkkä ja puutteesta rikas, vaikka samalla viehättäväkin elämänlaatu, jota hän oli tottunut viettämään Kuenlunin vuoristoissa ja ahtaissa laaksoissa, kuvastui hänen surumielisyyttä huokuvasta katseestaan, joka näytti kysyvältä ja ihmettelevältä… Hänen käyntinsä oli kuninkaallinen, hän näytti liitävän maan yli, hän ei koskaan väsynyt eikä huomannut ilman ohuuden raukaisevaa vaikutusta… Elämä, jota hän vietti, tuntui minusta selittämättömältä ja samalla lumoavaltakin. Kysyin häneltä, mitä hän teki, jos metsästys epäonnistui eikä hän saanut siitä ruokaa. Silloin näen nälkää, hän sanoi, kunnes tapaan jakin. Entä missä hän makasi? Kallionkoloissa ja kuruissa, joskus rotkoissakin. Eikö hän pelännyt susia? Ei, hänellä oli tulukset ja niillä hän joka ilta teki tulen jakin lihaa paistaakseen, muutoin hän luotti pyssyynsä. Eikö hän eksynyt? Ei, se oli mahdotonta, joka solan hän tunsi ja oli lukemattomia kertoja samoillut kaikki laaksot. Eikä ainainen yksinäisyys häntä vähääkään vaivannut; ei ketään muuta hänellä ollut, ketä kaivata, kuin vanha isänsä ja veljensä. — Levottomasti harhaileva sielu ihmishaahmossa! Tuskin voin kuvitella maata, jossa olisi synkempi olla yksinään kuin Pohjois-Tibetissä; hieta-aavikko ei olisi kamalampi. Päivät vielä menevät mukiin, mutta yöt, jolloin pakkanen puree ja synkät vuorijonot kuutamossa kohoavat kammottavina ja uhkaavina! Aldat-parka, kuinka monena iltana hän uupuneena ja masentuneena pettynein toivein on saapunut yksinäiselle lähteelle, jolle vain antiloopit juomaan poikkeavat ja jonka partaalle hän kääriytyi turkkiinsa odottamaan yön hetkien hidasta kulumista. Ja kun aurinko, hänen ainoa ystävänsä erämaassa, vihdoin nousi, ei sillä ollut hänelle muuta sanomista kuin kehoittaa häntä uupumatta kuin vainukoira jatkamaan villijakkien ajoa. Hänen elämänsä todella oli vaarallista, puutteenalaista ja suurta, ja vielä kauan hänen kuolemansa jälkeen oli minulle arvoitus, kuinka hän oli kestänyt. Minulla oli kaikki, mitä tarvitsin, palvelijat, kasakka-henkivartio, yövartijat ja koirat, mutta siitä huolimatta tuntui minusta usein sangen ikävältä lumimyrskyn jurtan ympärillä vinkuessa ja valittaessa ja susien vuorilla ulvoessa.»

Uusi pääkortteeri oli Altyn-tagin takana Temirlikissä. Siellä Hedin varusti itselleen pienemmän karavaanin, lähteäkseen sillä Tibetin sisäosiin. Edellisellä matkallaan hän oli kulkenut pitkin maisin, s.o. vuorijonojen välisiä laaksoja itää kohti, nyt hän sitä vastoin aikoi kulkea poikkimaisin vuorijonojen poikki, kuten useat muut matkustajat ennen häntä. Hänen menoreittinsä kulki jonkun verran idemmätse kuin Orleansin herttuan ja Bonvalot'n. Niiden seutujen yleinen luonne, joiden läpi hän kulki, oli jo kaikkine hirmuineen yllin kyllin tunnettu, mutta melkoisen määrän Hedin saattoi täydentää Tibetin karttaa, koska hän kauttaaltaan kulki uutta reittiä.

Matkan vaikeudet.

Laajat osat pohjois-Tibetiä ovat aivan asumattomat, jopa toiset alueet siihen määrään, ettei niissä edes kulaanit eivätkä jakit tule toimeen. Syynä on seutujen korkeus ja siitä johtuva kaiken kasvullisuuden puute. Nämä alueet tietysti tuottivat karavaanille vaikeuksia, koska juhdat laitumen puutteen ja ilman ylenmääräisen ohuuden vuoksi olivat niillä heikoimmat ja samalla voitettavat esteet olivat suurimmat, kaikki solat kun kuuluivat näihin vyöhykkeisiin. Solia oli voitettava poikkimaisin matkattaessa tuon tuostakin; ne eivät tosin olleet kovin jyrkkiä, mutta keli oli niissä usein hyvin huono. Vielä huonompi se kuitenkin oli useissa laaksoissa, missä maan vetelyyden, missä terävien kivien, missä liejun ja rämeiden vuoksi. Sisempänä Tibetissä maa oli ylätasankoluontoista ja niin korkeata, etteivät vuorijonot enää kohonneet kovin paljoa sen yli.

Ilmasto muistuttaa Andien paramoilmastoa, ollen kuitenkin vielä paljon epävakaampaa ja kolkompaa. Lunta satoi heinäkuussakin ja äärettömän ankarat myrskyt raesateineen, ukkosineen, olivat milt'ei jokapäiväisiä ilmiöitä. Välillä oli taas helteisiäkin päiviä ja ilmakehän ohuuden johdosta aurinko paistoi polttavasti. Ylätasankojen korkeus meren pinnasta oli suureksi osaksi yli 5,000. metriä. »Mutta minkälaiseksi kävi lepomme tässä leirissä!» kirjoittaa Hedin erään päivän myrskyistä. »Aamu tosin näytti lupaavalta, mutta kun minun tuli mitata auringon korkeus, peittyi taivas pilviin. Sitten oli vuoteeni, vilttini ja mattoni kuivattava, ne kun olivat vielä edellisiltä päiviltä märät, mutta tuskin ne oli ripustettu nuorille, ennenkuin lännen taivas kävi aivan sinimustaksi. Tuskin ennätimme taas saada vaatekappaleet katosalle, ennenkuin raemyrsky tuli suurella pauhulla. Tämän rajuilman tauottua sain tilaisuuden tehdä aurinkohavainnon, jonka kuitenkin tuskin sain päätettyä, ennenkuin tuli uusi myrsky, yhtä musta kuin edellinenkin, mutta vielä seitsemän kertaa hirveämpi. Edellä kulki muutamia tummia vihureita, sitten tulivat raesade ja märkä lumi. Harvoin olen nähnyt Tiketissäkään pahempaa rajuilmaa. Salamoi ja jyrisi monta kertaa minuutissa ja rajuilma meni aivan ylitsemme ja aivan lähellä maanpintaa. Jyrähti, ikäänkuin olisivat vuoret haljenneet ja lohkareet jyristen ja ryskien alas vyöryneet. Vaistomaisesti täytyi sulkea silmänsä salamain häikäisevän kirkkauden vuoksi ja maa tärisi ukkosen jyristessä… Koirat ulvoivat surkeasti. Tuuli repi ylös miesten teltan, ja vasta suuren vaivan nähtyään he jälleen saivat sen kuntoon. Maisema taas peittyi rakeihin ja lumeen, joiden alta nälkiintyneet hevoset etsivät niukkaa ravintoaan.»

Eläimistö.

Mutta missä vain oli laidunta, siellä oli eläimiäkin odottamattoman runsaasti. Tosin näissä ylämaissa käydään metsästämässä, etenkin jakkia, jonka nahka on niin arvokasta, mutta läänit ovat avarat ja metsästäjiä vähän, heillä huonot aseet. Jakkeja ja kulaaneja oli yleisimmin ja ne esiintyivät aina suurissa laumoissa. Orongo-antilooppeja nähtiin niinikään tuon tuostakin, laumoittain niitäkin, mutta yleensä ne olivat paljon arempia. Arkharis-oinas ei näytä olevan yhtä yleinen kuin Pamirissa ja Tianshanissa. Missä oli hyvin runsaasti murmeleita, joiden kuopat olivat ratsumiehille ainaisena kiusana ja vaarana, siellä oli paljon karhujakin, joiden vakinaiseen ruokajärjestykseen murmelit kuuluvat. Sudet olivat niin rohkeita, että ne koirista ja vahdeista huolimatta ryöstivät leiristä lampaita. Jänikset, sorsat ja hanhet olivat jotenkin yleisiä, toisin paikoin oli sääskiäkin vaivaksi, asti mutta hyönteisistä olivat enimmän huomiota herättävät suuret kimalaiset, jotka olivat karvaisia, kuin olisivat olleet turkkeihin puetut, ja lentäessään synnyttivät urkupiipun ääntä muistuttavan surinan.

Erinomaisia maantieteellisiä löytöjä Hedin ei tällä matkalla tehnyt. Vuorenselänteet, joiden poikki hän kulki, olivat jo sieltä täältä ennen tunnetut: hän vain lisäsi tunnettuihin osiin pari uutta kappaletta. Mutta useita uusia järviä hän löysi, niistä toisia melko suuria. Suurin osa oli suolajärviä. Hän kartoitti ne ja pienen kaksiosaisen kangasjollansa vesille laskien mittasi niiden syvyydetkin. Joskus hän näillä veneretkillään joutui suureen vaaraan.

Kuljettuaan pääkortteeristaan puolitiehen Lhasaan yhä aivan asumattomien maitten kautta Hedin kääntyi paluumatkalle lännempää reittiä. Hevosia oli jo useita taipaleille sortunut ja jäljelle jääneet olivat pahoin uupuneet, kameelit raskaine kuormineen olivat niinikään pahoin ränstyneet. Retkikunnan jäseniltä alkoivat ruokavarat loppua, ja kun Aidat, joka oli metsästämällä pitänyt retkikuntia tuoreessa lihassa, kuoli johonkin hermotautiin, oli riistaakin entistä vähemmän saatavana. Niinkauan kuin oli ruokaa, tulivat juhdat heikkoudestaan huolimatta jotakuinkin, toimeen, mutta kun tultiin ylimmille laitumettomille seuduille, alkoi toinen toisensa jälkeen sortua. Myrskyn voima oli toisinaan niin ankara, että koko karavaani kulki kallellaan, makasi tuulen päällä pystyssä pysyäkseen. Sekä eläimet että miehet olivat nääntymässä uupumuksesta ja väsymyksestä retkikunnan saapuessa jälleen Arka-tagille, jonka poikki oli kuljettava. Annamme sananvuoron Hedinille.

Tibetin solissa.

»Päivän levättyämme pukeuduimme syyskuun viimeisenä päivänä perusteellisesti turkkeihimme, valloittaaksemme Arka-tagin vilut varustukset… Pian tapasimme pääselänteeltä tulevan erosio-uoman, jota pitkin oli hyvä nousta korkeuksiin. Rinne käy ylemmä kohottaessa jyrkemmäksi, kuten tavallista, laakson pohja on sorainen, mutta kova, molemmilta puolilta siihen päättyy sivulaaksoja. Ratsastin edellä Mollah Shahin ja Tjerdonin kanssa solaa kohti. Jo k:lo 3:n aikaan taivas meni pilveen ja kaikki hämärtyi. Eteläpuolella, josta nousimme, sola oli helppo ja saavutimme pian sen kynnyksen. Mutta pohjoispuolella, jossa kerrospäät ovat, oli lasku jyrkkä.

»Juuri tällä harjanteella, joka kohoaa maankuoren melkein kaikkia muita kohtia korkeammalle ja trampoliinin tavoin osoittaa maailmanavaruuteen, riehui lumimyrsky semmoisella raivolla, että täytyi pitää Itseään tuhon omana. Minulla tuskin oli voimia tehdä tarpeelliset havainnot. Kädet kangistuivat ja kävivät aivan tunnottomiksi. Korkeus oli 5,203 metriä. Karavaanin viipyessä molemmat miehet taas palasivat alas. Minä istuin selkä myrskyä vastaan ja kyyristyin kokoon niin paljon kuin taisin. Luutina lumi tuiskui kyljistäni. Pohjoisessa ei syvyyksistä erottanut mitään muuta kuin pyryäviä lumipilviä, kiehuvan lumikattilan; joka puolella kiljuu ja vinkuu, ja tuuli viheltää vyöryessään terävän solakynnyksen poikki.

»Sitten kuuluivat kameelien kellot aivan vierestäni. Kuin aaveet eläimet kulkivat ohitseni askelten kuulumatta. Turdu Baj kävi etukumarassa ja toinen käsivarsi suojakseen kohotettuna, ikäänkuin hän olisi tunkeutunut sankan viidakon läpi. Ja nyt oli laskeuduttava alas solan pohjoista puolta: piti kuin umpimähkään syöksyä tuntemattomaan kuiluun, jonka pohjaa ei näkynyt. Kaikki kulkivat jalan valmiina auttamaan ja tukemaan kameeleja. Kutjuk on ensimmäisenä ja tunnustelee eteensä. Hän kulkee jyrkänteen lukemattomissa koukuissa. Meidän täytyy pysähtyä joka kymmenes askel, voidaksemme suojella kasvomme paleltumiselta. Liu'uimme ja ryömimme alas kautta lumen. Muuan kameeleista luiskahtaa ja kaatuu, mukeltaa kerran nurin, mutta jää makaamaan niin edulliseen asemaan, että se pääsi kuormaa purkamatta nousemaan ylös. Taakkaa vain oli korjattava. Lumi tuiskuu ympärillämme, hengityksen vaivalloisuus voi aivan pakahduttaa ihmisen, ja maailma alkaa pyöriä silmissä.

»Päivä oli nyt kuhmut loppuun, tuli pimeä, mutta kuljimme edelleen, kunnes jyrkänne kävi loivemmaksi. Pilkkopimeässä leiriydyimme mäen rinteeseen, jossa ei ollut ensimmäistäkään heinänkortta, ja polttopuita meillä ei ollut, ei muuta kuin lunta ja jäätä, näitä tosin liiemmäksikin; lunta syyti taivaasta, se peitti maan ja kaikki oli valkoisenaan.

»Auringon lokak. 1:nä noustessa näimme, minkälainen se maisema oli, johon olimme pimeässä pysähtyneet. Joka puolella oli ympärillämme täydellinen talvi ja lunta satoi yhä. Juhtain jalat olivat kankeat, ne olivat nälissään, kun kuljimme tämän kylmän laakson läpi, ja siitä syystä pysähdyimme jo muutaman kilometrin päästä mäkeen, jossa oli välttävä laidun (4,899 metr.). Kirvelevällä sydämellä käskin teurastaa viimeisen lampaan; se oli aivan kuin olisi murhan tehnyt.

»Lokak. 2:sena kuljimme 30 kilometriä pohjoista kohti. Tie vietti alaspäin ja laakson pohja oli sorainen ja kova. Ympäristöstä ei paljoa nähnyt, koko maa kun katosi lumisateeseen. Vielä yhden päivämatkan auttoi tämä ystävällinen, verkalleen viettävä laakso meitä eteenpäin. Ilma oli selinnyt ja näimme Tjimenin vuoret hyvinkin kymmenen penikulman päästä. Mutta ennenkuin vielä ennätimme liikkeellekään lähteä, oli länsimyrsky jo kimpussamme uhaten kohmetuttaa meidät istuessamme huonojen hevosluuskiemme selässä. Jo pitkän matkan päähän näkyvät myrskyvihurien nopeimmat radat, avopaikoilla, kallionpolvekkeissa ja laaksojen suissa. Tomua ja pölyä kohoaa siellä kuin harsoa.

»Laakso laajenee — näemme pohjoisessa järven, Atjik-köllin nimeltään. Meidän olisi pitänyt pysähtyä siihen, mihin tähän saakka seuraamamme puro päättyi, mutta toivoimme ajoissa pääsevämme järven rannalle ja löytävämme sieltä tähteitä. Eläin-parat olivat uupumuksesta viimeisillään. Se hevonen, jolla olin Andereen ratsastanut, jäi jäljelle Niaksen kanssa, ja valkoinen hevonen jätettiin taipaleelle, Kutjukin hoitoon. Niiden piti verkalleen seurata meidän jälkiämme. Ratsastimme edelleen pohjoista kohti, hämärsi ja tuli pimeä, mutta kuu kalpealla valollaan valaisi vilua erämaata. Vettä ei näkynyt ja järvi jätettiin koko kauas suuntamme itäpuolelle. Turdu Baj kulki läpikohmettuneena edellä jalan. Tulimme perin iloisiksi, kun hän vihdoinkin pysähtyi ja huusi, että olimme saavuttaneet järveen laskevan joen. 37 1/2 kilometriä päivässä oli melkein enintä mitä eläimet tähän aikaan jaksoivat. Sairaat hevoset todella jaksoivat tulla tähän leiriin saakka (4,252 m), mutta vasta myöhään keskipäivällä ja oltuaan yötä jonkun matkan leiristä. Niitä sitten hoidettiin mitä parhaiten ja ruokittiin riissillä.

Atyk-köllin syvänne on laaja, etenkin itää ja läntti kohti. Tältä taholta siihen laskee melkoinen joki, joka oli ajojäitä täynnään meidän 5 p. lokakuuta kulkiessa sen poikki. Etelässä sitä rajoittaa Arka-tag, pohjoisessa pienempi jono, joka ei näyttänyt järin vaikealta.

»Omituinen kylmä kostea sumu verhosi 6 p. järvisyvännettä, ja tämän harson läpi kuvautui pohjoinen vuorijono heikosti ja hämärästi. mutta kuitenkin maalauksellisena. Se näytti olevan kevyin värein taivaan kannelle maalattu ja ylimpänä hohtaa lumi puoliselkeänä läpi. Masentuneiden vivahduksien vuoksi jono näytti olevan ainakin yhden päivämatkan päässä.

»Karavaani on kuolemaisillaan ja hautajaiskulkua nousemme verkalleen kohoavaan mäkeen. Kulaaneja ja varsinkin orongo-antilooppeja on sadoittain. Jolldash saavutti yhden viimemainituista, purren sen kuonoon kiinni ja vahtien sitä, kunnes Tjerdon ennätti paikalle ja pisti sen; siten saimme eväihimme sangen tarpeelliseen lisäyksen.

»Ylämäki käy jyrkemmäksi,‘kuljemme lukemattomien kurujen ja solien poikki; usein täytyy meidän joksikin aikaa pysähtyä, että eläimet saavat hengähtää. Pian ilmoitetaan, ettei muuan hevosista enää jaksa kulkea kauemmaksi. Tuskin se on teurastettu, ennenkuin toinen laskeutuu maata, eikä enää nouse. Ennenkuin pääsimme tähän ilkeään solaan, joka levänneelle karavaanille olisi ollut joutavanpäiväinen, menetimme vielä kaksi hevosta, toinen niistä uskollinen erämaaharmaani, joka oli minut kantanut Tjertjeniin ja Altimish-bulakiin. Solastakaan ei näköala ollut ilahuttava. Molemmin puolin oli pieniä jäävirtakielekkeitä ja pohjoisessa oikea sekasotku vuoria. Kumma kyllä saimme kaikki kameelimme onnellisesti yli, jonka jälkeen leiriydyimme rotkoon, jossa ei tosin ollut nimeksikään laidunta eikä polttoaineita.

»Niin paljon riissiä kuin meiltä suinkin liikeni, jaettiin viimeisille hevosille, jotka seisoivat sidottuina ja vilteillä peitettyinä. Aamulla makasi yksi niistä rivissä kuolleena, kaula pitkällä, tuijottavin silmin ja jo kankeaksi jäätyneenä. Ei kukaan ollut huomannut, kuinka ja koska sen kärsimykset päättyivät, eivätkä jäljellä olevat hevoset omistaneet sille vähintäkään huomiota. Ne olivat liian uupuneet ja kiusaantuneet osoittaakseen minkäänlaista myötätuntoa; ne näyttivät vain haluavan lepoa ja kuolivat ilman huokausta, ilman valituksen ääntä, jota vastoin minusta tuntui sanomattoman haikealta, että niiden tuho oli minun omallatunnollani.

»Ihmeteltävän alistuvaisina kameelit kuten tavallisesti makasivat liikkumattomina samassa asennossa, johon ne oli edellisenä iltana jätetty. Ne olivat härmästä valkoisina ja katselivat halukkaasti laaksoon, jota sitten kuljimme koilliseen. Lämpötila oli -3,8 ja tuuli oli vilu… Seutu oli karu, eikä riistaa näkynyt ensimmäistäkään. Kovin kauaksi emme tällä tavalla jaksaisi. Päivämatkat yhä lyhenivät ja eläinten voimat olivat viimeisillään.

»Yö lokak. 8:tta vastaan oli tyyni, kylmä ja selkeä ja minimi-lämpömittari osoitti -18,3°. Jääkylmää ilmaa virtasi alas laakson läpi; se oli tavallinen yötuuli, joka juoksee kuin vesi uomassaan. Jo k:lo 8 se oli tauonnut, ja ellei puhkea myrskyä, kääntyy se päivemmällä takaisin… Reipas karavaani olisi kulkenut tästä Temirlikiin neljässä päivässä, mutta meiltä matka kului hitaammin. Vain kuusi pientä leipäpalaa oli jäljellä ja riissiä meillä oli kolmeksi tai neljäksi päiväksi. Näytti siltä, kuin täytyisi meidän lopputaipaleilla nähdä nälkää. Suloista olisi ollut saada polttoaineitakin, mutta jakit eivät käyneet tässä seudussa.

»Vinkuvassa lumituiskussa marssimme alas tämän laakson kautta, joka pian ahdistuu rotkotieksi, pohja täpötäynnään alas sortuneita, osaksi pyöreiksi kuluneita paasia. Se on sangen tarmokkaasti graniittiin sahautunut murtolaakso ja maisemalla oli graniitin tavallinen villi, kallioinen, maalauksellinen ja oikullinen luonne. Istuin kerrassaan kiinnijäätyneenä kompastelevalla hevosellani, mutta miehistä useimpien täytyi kulkea jalan, heidän ratsunsa kun olivat tuhoutuneet. Joki oli enimmäkseen jäässä; vain koskissa vesi kohisi kristallikirkkaitten lasikupujen alla. Tuon tuostakin kuljemme sen poikki, pysyäksemme niin paljon kuin suinkin tasaisemmilla penkereillä. Usein jää kestää kameelienkin painon ja on silloin hiekoitettava, mutta missä se ei kestä, siinä se on ensin kivillä ja seipäillä rikottava. Toisinaan jää pettää ja eläimet kaatuvat. Vanhat kameelit suoriutuivat hyvin tällä vaikealla matkalla, vaikkapa niiden tehtävä nyt oli entistä raskaampi, niiden kun täytyi kantaa kuolleiden hevostenkin taakat.»

Kullanhuuhtomoita.

Tämä laakso on hyvin tunnettu Tjertjenin ja Kerijan kullanetsijöille. Retkikunta kulki heidän huuhtomakenttänsä ohi. Jo kuukausi takaperin olivat viimeisetkin huuhtojat lähteneet tiehensä. Heidän pienet autiot majansa olivat kivilohkareista ladotut. Läheisyydessä oli kaivajain kuoppia, syvimmät noin 2 1/2 metriä syvät. Toisissa kaivoksissa oli joku merkki, kuten antiloopin kallo tai kulaanin nahka tangon päähän nostettuna ilmaisemassa omistajaansa.

Vielä etäämmä kuljettuaan retkikunta monesta ajasta tapasi ensimmäiset ihmiset, jakkimetsästäjiä, ja Hedin sai heidät palkatuksi viemään sanaa pääkortteeriinsa Temirlikiin, pyytäen lähettämään sieltä apua. Apu saapui, ennenkuin retkikunnan ihmiset joutuivat saman kohtalon alaisiksi kuin hevoset, ja lokakuun viimeisellä viikolla Hedin vihdoinkin saapui pääkortteeriinsa Temirlikiin. 12 hevosesta oli jäljellä vain 2, 7 kamelista 4, jota paitsi yksi ihmishenkikin oli menetetty.

Pyhiinvaeltajat.

Vähän ajan päämajassaan levättyään Hedin retkeili ympäristössä karttaansa täydentämässä, vaikka talvimatkat näissä ylämaissa olivat kesämatkoja vielä paljon kolkommat. Siitä huolimatta matkustavat buddhanuskoiset pyhiinvaeltajat, jotka pohjoisesta päin, Venäjän ja Kiinan alueilta käyvät Lhasassa, tämän kolkon maan läpi syysmyöhällä tai talvella. Lämpöisenä vuodenaikana paarmat turmelisivat heidän kameelinsa Tarimin syvänteessä. Paluumatkalla, joka tapahtuu vasta seuraavana talvena, heidän täytyy enimmäkseen kulkea jalan, koska suurin osa juhdista matkalla kuolee. Abdallissa, Tarimin suupuolessa, he koettavat vaihtaa uupuneet kameelinsa hevosiin päästäkseen pikemmin kotia. Menomatkallaan he jättävät kameelinsa Tsaidam-mongolien maahan ja matkustavat sieltä vuokrahevosilla. Sieltä he niinikään ottavat oppaat, jotka tuntevat kaikki soveliaat leiripaikat. Neljä kuukautta kuluu matkaan ylämaan poikki. Pyhiinvaeltajat vievät mukanaan dalailaamalle melkoisen rahalahjan, samoin kuin katolilaiset paaville Pietarin penningin.

Takaisin Lop-maahan.

Lähetettyään Temirlikistä osan karavaaniaan Tjarkhlikin keitaaseen, joka on lähellä Lop-maata, Hedin toisen puolen keralla lähti suurelle kevätretkelleen, jonka päätarkoitus oli edellisenä syksynä löydettyjen raunioitten ynnä vanhan Lop-norin syvänteen tarkempi tutkiminen. Matka tapahtui kuitenkin kiertäen kaukaa idän kautta, Gobin erämaan poikki, Hedin kun toivoi niistä tuiki tuntemattomista seuduista ehkä löytävänsä muitakin vanhoja asutuksia. Ensin hän tutki Altyn-tagin itäistä jatkoa Anambarum-ulaa ja poikkesi Särtäng-mongolien luona, jotka ottivat hänet ystävällisesti vastaan, vaikk'eivät voineetkaan myydä hänelle kameeleja. Matkallaan Gobin erämaan poikki hän löysi useita idästä länteen kulkevia matalia rinnakkaisharjanteita, mutta muutoin erämaa oli sangen autiota. Lopulta alkoi retkikuntaa ahdistaa niin kova vedenpuute — kameelien täytyi olla 12 päivää vedettä — että asema alkoi näyttää epätoivoiselta. Altimish-bulakin lähteitten itäpuolella oli kuitenkin Kumik-tagin eteläpuolella muutamia pienempiä lähteitä ja ne pelastivat retkikunnan. AItimish-bulakissa Hedin oli jo edellisenä vuonna käynyt, kuten kerroimme; pari päivämatkaa siitä etelään tavattiin vanhan Lop-norin rantaviiva ja pian rauniotkin, jotka Ördek oli löytänyt, ja useitten muittenkin kylien raunioita. Suurimmassa oli ollut 16 taloa. Kaikissa oli korkeat täysinäiset savitornit, jotka aikoinaan lienevät olleet tienviittoina sekä myös tulimajakoina, joiden huipussa poltettiin tulta vihollisen maahan hyökätessä.

Lou-lan.

Taloista alettiin nyt etsiä kaikenlaisia muinaisesineitä, varsinkin kirjoituksia, mutta verraten vähän oli säilynyt, sillä nämä rauniot eivät olleet hiekan peittämät, kuten Takla-makanin. Päinvastoin oli tuuli vuosisatain kuluessa kaivanut maata pois, niin että talot nyt olivat jonkun metrin korkuisella kummulla, vaikka sisusta tosin olikin pölyn peitossa. Ne esineet, rahat, talouskalut ja aterianjäännökset y.m., mitä löydettiin, osoittivat seudulla ennen olleen maanviljelystä, karjanhoitoa, liikettä ja kalastustakin, toisin sanoen, että se oli ollut melkoisen järven rannalla ja jostain joesta saanut vettä kastelukanaviinsa. Lopulta löydettiin kirjoituksiakin eräästä rakennuksesta, joka aikanaan näyttää olleen jonkun virkamiehen toimisto. Näiden kiinankielisten kirjoitusten johdolla saattoivat etevät sinologit sitten määrätä rauniopaikan nimen, iän ja historiallisen merkityksen. Maakunnan vanha kiinankielinen nimitys oli Lou-lan ja aika, johon löydöt johtavat, ajanlaskumme ensimmäiset vuosisadat. Löydetyt kirjoitukset, joista osa oli paperille, osa puupaalikoille kirjoitettu, ovat paikkakunnallisia virallisia muistiinpanoja, joista voidaan tehdä johtopäätöksiä Lou-lanin asukkaiden elämänlaatuun nähden, mutta nimi itse avaa koko joukon vanhoja kiinalaisia lähteitä seudun historian tutkimiseksi.

Ensimmäisellä vuosisadalla e.Kr. Lou-lan ja sen takana olevat maat vielä olivat Kiinan ylivallasta vapaat, mutta Kiina lähetti Lou-lanin kautta lähettiläitä sen takaisiin maihin. Lou-lanin asukkaat kuitenkin kerran ryöstivät keisari Wu-tin lähettilään ja auttoivat Heun-nuja (hunneja) monessa tilaisuudessa ryöstämään kiinalaisia matkustajia. Kiinalaiset lähettivät sotaväkeä, joka valloitti Lou-lanin ja muut sen ympäristössä olevat maat, ja Lou-lanin täytyi ruveta Kiinalle veroa maksamaan. Lepyttääkseen sekä kiinalaisia että toisella puolen hunnejakin Lou-lanin kuningas lähetti yhden pojistaan Kiinan hoviin panttivangiksi, toisen hunneille, jotka olivat suuttuneet siitä, että Lou-lan oli Kiinan vallan alle alistunut. Siitä huolimatta kesti rettelöitä yhä, Lou-lan kun oli salaisessa liitossa hunnien kanssa näiden käydessä sotaa Kiinaa vastaan. Molemmat nämä veljet nousivat sitten vuoron takaa Lou-lanin valtaistuimelle, jälkimmäinen hunnien, edellinen kiinalaisten toimesta. Kun Kiinan hovissa kasvatettu prinssi, veljensä vallasta syöstyään, sai Lou-lanissa hallitusohjakset käsiinsä, pyysi hän saada sinne kiinalaisen varusväenkin, väestö kun vihasi häntä, ja samalla maan nimeksi pantiin Shen-Shen. Maassa oli tähän aikaan 14,100 asukasta ja 2,912 miestä harjoitettua sotaväkeä. Se siis oli pieni maa, mutta suurta liiketietä hallitsevana paikkakuntana kuitenkin Kiinalle tärkeä.

Hedinin löytämäin kirjoitusten aika on voitu tarkkaan määrätä. Viimeinen on vuodelta 310 j.Kr. Näyttää siis siltä, kuin olisi erämaanmyrsky tai tulva neljännellä vuosisadalla hävittänyt Lou-lanin. Läheisyyteen näytään rakennetun toinen kaupunki, n.s. Louhikäärmekaupunki, jonka vuorostaan myrskytulva hävitti ajalla 1303—11.

Perusteellisia Hedinin kaivaukset eivät tietenkään voineet olla, siihen hänen varustuksensa olivat riittämättömät, vedensaanti hankala, eväitä niukalti, mutta hänen tehtävänsä olikin etupäässä maantieteellinen. Pengottuaan jonkun päivän raunioita ja ne kartoitettuaan hän toimitti tarkkavaakituksen Lopin erämaan poikki pohjoisesta etelään, todistaakseen täten entisen järvisyvänteen olemassaolon. Se hänelle onnistui, mutta saaduista arvoista näkyy, että järvi on ollut hyvin matala, keskelläkin vain muutamaa metriä syvä. Ilman tarkkavaakitusta sen olemassaoloa ei olisi huomannut muusta kuin simpukankuorista, pohjalietteistä ja entisen rantakasvullisuuden tähteistä.

Suoritettuaan tämän vaakituksen Hedin jälleen tuli Kara-koshun rämeiden rannalle, tapaamatta kuitenkaan siellä odotettua apuretkikuntaa. Tällä kertaa nälänhätä oli tuottaa retkikunnalle tuhon. Hedin lähetti yhden miehistään, ilman ruokaa, aseita ja ampumaneuvoja, apuretkikuntaa etsimään. Kun miestä ei kuulunut takaisin, täytyi hänen itsensä muiden retkikunnan jäsenten keralla lähteä perässä kulkemaan, ja syy kaikkien ennakkosuunnittelujen myttyynmenemiseen selvisi hänelle nyt. Seutu oli edellisestä vuodesta perin pohjin muuttunut, järviä ja rämeitä ulottui kauas pohjoiseen semmoisille paikoille, jotka edellisenä vuonna olivat olleet maata. Tähän lienee ensi sijassa ollut syynä Tarimin tavallista suurempi tulva, joka näillä lakeilla dyyni- ja saviriuttaseuduilla voi käden käänteessä luoda uusia suuria vesistöltä sinne, missä ennen oli vedetön erämaa. Nämä järvet ja rämeet tosin olivat aivan matalia,, mutta niin täynnään salahautoja ja pehmeitä liejupohjia, ettei niiden poikki voitu kaalata kuin muutamassa kohdassa. Apuretkikunta kuitenkin lopulta tavattiin ja se oli sen tyhjin käsin lähetetyn loplikin ansio. Hän oli kulkenut ruoatta viisi päivää, kierrellen rantoja tai uiden järvien poikki, kunnes tapasi apuretkikunnan. Hedinin nyt nähdessään hän vaipui maahan itkemään, niin katkerilta hänestä vielä tuntuivat tuolla retkellä kestetyt kärsimykset. Apuretkikunnan mukana tuli toinen niistä venäläisistä kasakoista, jotka olivat saaneet käskyn palata; Venäjän keisari oli Hedinin kirjeen saatuaan paikalla peruuttanut poiskutsumis-käskyn ja kasakat olivat oikopäätä palanneet Kashgarista retkikuntaa etsimään. Hedinillä oli siis nyt saattajina neljä kasakkaa: kaksi venäläistä, Sirkin ja Tjernoff, ja kaksi burjaattia, Shagdur ja Tjerdon.

Kiertäessään tämän Kara-koshun järven pohjoisen kasvannaisen ympäri Hedin saattoi todeta, että se leviämistään leveni pohjoista kohti. Erämaahan virtasi monella haaralla paljon vettä, ja järvi olisi levinnyt Lop-norin vanhaa syvännettä kohti paljon nopeamminkin, ellei läpikuiva maa olisi imenyt itseensä niin suunnattomia määriä. Hedin kuitenkin oli vakuutettu siitä, että Lop-norin vanha syvänne taas täyttyy ja koko järvi muuttaa sinne, kalastajat kylineen sen mukana, ja että Kara-koshun järvi jää tyhjäksi. Syynä tähän on se, että aavikoiden äärettömän ankarat myrskyt kovertavat kuivia uomia, veden täyttämiä sitä vastoin liettävät umpeen. Lop-norin vanha syvänne siten syvenemistään syvenee, Kara-koshun taas täyttyy. Lopulta veden täytyy juosta vanhaan syvänteeseen ja Kara-köshun jää aivan kuivaksi. Tämän tapahduttua rupeaa vuorostaan vanha Lop-nor uudelleen täyttymään tuulen kuljettamasta tomusta ja hiekasta ja Kara-koshunin syvänne uurtautumaan, kunnes vesi taas vaihtaa paikkaa.

Hedin tuli siis tällä retkellä siihen päätökseen, että Lop-järvi säännöllisesti heilahtelee näiden molempain syvänteiden välillä. Aika, jonka se tähän tarvitsisi, tuntuu kuitenkin hyvin pitkältä, jos otaksumme Lou-lanin tuhon ja nykyisyyden käsittävän yhden tämmöisen heilahduksen. Przewalskijn aikana Kara-koshun vielä oli aava ja suuri järvi ja muutoksen loppuvaihe näyttää sen vuoksi kehittyneen sangen nopeasti.

Lhasaa kohti.

Kesän lähestyessä ja kuumuuden lisääntyessä Hedin jälleen käänsi kulkunsa Tibetin viileihin ylämaihin varustaen sitä varten retkikunnan Tjarkhlikissa, pienessä keidaskaupungissa Tjertjenin itäpuolella. Täällä hänen täytyi luopua uskotusta »karavan-bashistaan», s.o. karavaanin johtajastaan, Islam Bajsta, jonka jo kautta kuukausien harjoittamat petokset nyt tulivat ilmi, ja uskoa varustushommat uusiin käsiin. Toukokuun 17:ntenä hän jälleen oli matkavalmis ja lähti Tjarkhlik-jokea nousemaan Kuenluniin. Suuri ja hyvin varustettu oli hänen karavaaninsa, vuodenaika mitä paras, lukuunottamatta sitä, ettei ruoho vielä ollut päässyt alkuun, mutta kauan ei sen tarvinnut matkata Pohjois-Tibetin korkeiden solien yli, sen korkeilla ylätasangoilla, ennenkuin ravinnon niukkuus, vilu ja ennen kaikkea ilman ohuus riudutti sen voimat. Toisin paikoin oli lisäksi itse maaperä sateista niin vetelää, että matkan tekeminen siitäkin syystä oli ylen rasittavaa. Varsinkin korkea Arka-tag vaati jälleen uhrinsa, ja sitten juhtia edelleen nääntyi taipaleelle, hevosia, aaseja ja kameeleja harva se päivä.

Hedinin tarkoitus oli nyt pyhiinvaeltajaksi pukeutuneena burjaattilaisen kasakan ja erään mongolilaisen laaman keralla, jonka hän sai yritykseen pienen petoksen kautta houkutelluksi, tunkeutua Lhasaan, jonne pääsy oli jo vuosikymmeniä ollut kaikilta eurooppalaisilta kielletty. Tultuaan Tibetin pääkaupungista neljänsadan kilometrin päähän hän jätti karavaanin ja lähti seikkailuretkelleen.

Matka oli sekä jännittävä että rasittava, tibetiläiset kun jo alun pitäen epäilivät joukkoa, jota paitsi Hedinin nyt täytyi tulla toimeen ilman palvelijoitaan ja lisäksi tehdä kaikki havaintonsa ja muistiinpanonsa paljon vaikeammissa oloissa kuin tavallisesti. Suoranaista vaaraa ei kuitenkaan ollut, ei mitään sen tapaista kuin Wallinilla ja muilla valepukuisilla kristityillä Arabiassa tai Saharassa, sillä tibetiläisissä ei ilmaantunut sanottavaa uskonkiihkoa. Pääsy maahan oli eurooppalaisilta kielletty valtiollisista syistä ja rahvas heitä epäili ja vakoili etupäässä siitä syystä, että viranomaiset sakottivat ja rankaisivat jokaista, joka heille möi juhtia ja ruokatavaroita tai opasti heitä. Itsesäilytyksen vaisto ensi sijassa pakotti olemaan varuillaan. Moni kuitenkin kiiltävän rahan nähdessään möi Hedinille ruokavaroja, niin ettei hän nälkää nähnyt.

Lhasan tiellä.

Maassa oli sadeaika, joet tulvillaan, kaalamot syvät, ja monet kovat täytyi pyhiinvaeltajain sen vuoksi taipaleella kokea. Joka yö täytyi vuoron takaa valvoa rosvojen pelosta — ne jo olivat vieneet muutamia hevosia, ennenkuin tiedettiin olla varuilla. Matka piti nyt pitkin Lhasan suurta valtatietä, jolla tavattiin suuria karavaaneja. Eräässä tanguuttien kuljettamassa teekaravaanissa oli kolmisensataa kuormajäkkiä, joita 25 miestä hoiti. »Se tosiaan oli sangen omituinen ja maalauksellinen näky. Sotilaallisessa järjestyksessä se kulki ohi ja melkoinen aika kului, ennenkuin viimeiset olivat jättäneet telttamme taakseen. Ne matkasivat osastoittain, 30 tai 40 jakkia osastossa, ja kutakin osastoa hoiti pari miestä. Jakit kulkivat hitaasti, lyhyin sipsuttavin askelin, mutta erinomaisessa järjestyksessä, tuottamatta sanottavaa vaivaa miehille, jotka hoputtivat niitä lyhyin vihellyksin ja lyhyin, katkonaisin, kimakoin huudoin. Jos joku jakki erosi joukosta, ei jonkun ajomiehistä tarvinnut muuta kuin huitaista samaan suuntaan käsivarrellaan ja kimakasti viheltää, paikalla se palasi riviin paikalleen.» Eläinten voimiin verraten olivat kuormat pienet. Varmaankin tämä johtui kokemuksesta; eivät edes jakit kykene Tibetin ohuessa ilmassa suuria kuormia kuljettamaan, mitä sitten lakeuksilla kasvaneet hevoset ja kameelit.

Vaikka suuri karavaani olikin jäänyt kauemmaksi asumattomaan sisämaahan odottamaan pyhiinvaellusseikkailun päättymistä, olivat tibetiläiset viranomaiset kuitenkin saaneet siitä tietoja, heti kun se oli Kuenlunille lähtenyt — tiedon olivat tuoneet mongolilaiset pyhiinvaeltajat — eivätkä seikkailijamme olleet kulkeneet puoltakaan matkaa, ennenkuin heidän kintereillään kulki ilmettyjä vakoojia. Jakkikaravaanistakin oli muuan vanha mies osoittanut Hediniä sormellaan ja sanonut: »Peling». Nyt tuli vastaan vakoojia, jotka osasivat vielä tarkempaan, lisäten sanan »swed», joten siitä tuli »shwedpeling», s.o. ruotsalais-curooppalainen.

Tie pystyyn.

Vakoilijat alkoivat nyt käydä pienen pyhiinvaeltajajoukon teltissä saakka, toiset tutkivat »pelingin» silmät ja ihmettelivät, kun ne eivät olleetkaan siniset, vaan yhtä pikimustat kuin heidänkin, toiset heidän pyssynsä, jotka pika-ampumakojeineen heitä ihmetyttivät ja peloittivat. »Nyt luulimme saavamme olla loput päivästä rauhassa, mutta jo parin minuutin kuluttua tapahtui jotain, joka meissä synnytti jonkun verran levottomuutta. Joka puolelta keräytyi pienelle telttaleirille, joka oli meidän leiristämme kilometrin päässä, pieniä ratsumies-osastoita, joilla oli asetta jos jonkinlaista, keihäitä, peitsiä, miekkoja ja pitkiä mustia haarukkapyssyjä. Toisilla oli korkeat valkoiset huopahatut, toisilla mustat kääreet ja kaikilla oli avara kauhtana, ruskea, punainen, musta tai harmaa. Ne näyttivät ryöväreiltä ja rosvoilta, mutta ilmeisestikin ne olivat sotamiehiä, jotka oli nostatettu Etelä-Tibetiä puolustamaan uhkaavaa vihollista vastaan… Niitä näytti nousevan maasta kuin sieniä, teittäin ympärystä aivan mustui ja pian siellä oli 53 ratsumiestä… Laamani oli sangen alakuloinen ja luuli heidän aikovan tappaa meidät… Ikäänkuin vastaukseksi arveluihimme ne nyt tekivät liikkeen, joka ei ollut omiaan meitä rauhoittamaan. Kun seitsemän ratsumiestä oli tuimaa ravia poistunut⁻ itää kohti, arvatenkin Nakktjuun, ja pari Lhasaa kohti, karauttivat muut sankassa joukossa kattilalaakson pohjan poikki suoraan telttaamme vastaan. Hetkisen tosiaan luulin, että asemamme oli toivoton. Meillä sen vuoksi oli aseet valmiina ja istuimme tai seisoimme telttamme ovella. Tibetiläiset heiluittivat keihäitään ja miekkojaan ilmassa ja päästelivät mitä hurjimpia huutoja; tulivat täyttä laukkaa kuin ratsuväen hyökkäyksessä, kaviot iskivät läpimärkään maahan ja kura lensi heidän hurjasti lähestyessä. Jotkut miehistä heiluttelivat miekkojaan ja näyttivät huutavan komentosanoja. Joukko ei ollut teltastamme kaukana, kun ratsumiehet äkkiä käänsivät hevosensa, mikä oikeaan, mikä vasempaan, palatakseen kahdessa osastossa takaisin lähtökohtaan. Pari kertaa uudistettiin sama temppu ja pari pientä joukkoa ratsasti leiripaikkamme ympäri. Aikomus ilmeisestikin oli meissä synnyttää terveellistä kunnioitusta ja tämä kävi vielä ilmeisemmäksi, kun he hevosen selästä alas tultuaan alkoivat ampua pilkkaan pitkillä mustilla haarukkapyssyillään.»

Näiden näytteiden jälkeen tuotiin lahjaksi rasvaa ja piimää, josta ei otettu mitään maksua, vaikka sitten kuitenkin pieni vastalahja kelpasi, kun päällikkö oli antanut luvan sen vastaanottamiseen. Telttaan saapui sitten hyvin tungettelevia vakoojia, jotka ilmoittivat seikkailijain menettävän päänsä, jos yrittäisivät jatkaa tätä tietä Lhasaan. Muutoin he käyttäytyivät kylläkin ystävällisesti. Yöksi oli teltan ympärille asetettu 37 vahtimiestä. Aamulla, elok. 7:ntenä, alkoi tibetiläisiä jälleen lappaa teltalle jo päivän koitossa ja toiset pysyivät siellä niin itsepintaisesti, ettei ollut vähintäkään epäilystä siitä, etteivätkö he olleet vakoojia. Ulkopuolelle kokoontuneet ryhmät keskustelivat hyvin avomielisesti seikkailijoista, ilmaisten varsinkin mielipiteitään Hedinistä. Siitä, että niin paljon väkeä oli liikkeelle asetettu, saattoi päättää, että tibetiläiset pelkäsivät jäljelle jäänyttä karavaania, jonka miesluvusta, laadusta ja aseista heillä ei näytä olleen tarkkoja tietoja. Hedin saattoi heidän keskustelustaan päättää, ettei hänen persoonallisesti tarvinnut mitään pelätä, mutta toisin oli laaman laita, joka hänellä oli oppaana matkassaan. Laamoja Tibetin hengellisten viranomaisten oli tapana rangaista sangen ankarasti. Muuankin oli jonkun rikkomuksen sovittamiseksi tuomittu kulkemaan Urgasta, Mongolian pohjoisrajalta, rukousasennossa, s.o. polvillaan, Lhasaan asti. Hän heittäytyi maahan suulleen, kädet maata vasten, veti sitten polvet käsien luo, heittäytyi taas suulleen ja niin edespäin koko pitkän tien, kulkien täten kuusi vuotta, ennenkuin perille pääsi. Kun hän sitten oli päässyt viimeisen päivämatkan päähän Lhasasta, ei dalailaama lopultakaan päästänyt häntä pyhään kaupunkiin, vaan hänen täytyi palata takaisin tyhjin toimin. Vielä kahdesti oli mies kulkenut matkan polvillaan, kunnes polvet olivat käyneet koviksi kuin kameelin pakkulat, mutta dalailaama oli pysynyt järkähtymättömänä. Nuori mongolialainen laamamme saattoi sen vuoksi aavistaa, ettei hän enää koskaan pääsisi Lhasaan, jossa hän oli opiskellut ja jossa kaikki hänen harrastuksensa olivat.

Elok. 9:ntenä saapui vihdoin Nakktjun maaherra, Kamba Bombo, suuren seurueen keralla paikalle, kutsuen Hedinin telttaansa, johon hän oli valmistanut pidot. Erääseen hänen teltoistaan oli jo kannettu kokonaisena paistettu lammas, jonka ympärillä oli tee- ja tsambamaljoja, ja vieraitten piti kunkin saada »haddikinsa», s.o. ohut vaalea side, jonka mongolit ja tibetiläiset tavallisesti antavat eteville vieraille kunnioituksen merkiksi. Hedin kuitenkin vaati, että Kamba Bombon yleisen kohteliaan tavan mukaan piti ensiksi tulla vieraihin, soimaten häntä samalla tulkille parhaan taitonsa mukaan. Hän ei vielä ollut varma siitä, mikä kohtalo hänen osakseen tulisi, ja tahtoi hinnalla millä hyvänsä pysyä aseittensa luona, saadakseen edes ampua viisikymmentä patruunaansa loppuun, jos tibetiläisten oli aikomus murhata heidät. Kun Kamba Bombon teltassa oli muutama tunti neuvoteltu ja pyhiinvaeltajamme tämän ajan viettäneet mitä suurimmassa levottomuudessa, alkoivat tibetiläisen päällikön teltan ympärillä rivit jälleen taajeta, siellä juostiin ja kiirehdittiin, aseita tarkastettiin ja noustiin hevosen selkään. Kokonainen metsä ratsumiehiä ajoi täyttä laukkaa pitkänä mustana linjana suoraan odottavain telttoja kohti. »Ei satanut sillä haavaa, saatoimme häiritsemättä nauttia tästä todella uhkeasta näystä. Kuului epäselvää tohinaa, mutta pian erotimme hevosten nopean kavionkapsecn maata vastaan. Tuntui siltä, kuin vyöryisi päällemme laviini, seuraavassa silmänräpäyksessä meidät alleen haudatakseen. Kiväärit ja revolveri olivat käsillä aivan lähellä, mutta seisoimme teltan ulkopuolella, eikä kukaan voinut aavistaa sitä levottomuutta, joka meidät todenteolla oli vallannut. Tibetiläiset hyökkäsivät yhdessä rivissä. Keskellä ratsasti päällikkö isolla kauniilla muulilla, kaikki muut ratsastivat hevosilla. Hänellä oli mukanaan esikuntansa, sotilas-, siviili- ja pappisvirkamiehensä, kaikki upeihin juhlapukuihin puettuina. Sivustoilla oli sotamiehiä, jotka olivat kiväärein, miekoin ja keihäin varustetut, ikäänkuin olisivat olleet sotaretkellä vihamielistä heimoa vastaan. Saatoimme laskea, että heitä kaikkiaan oli 67 miestä.

»Joukosta erosi nyt muutamia ratsastajia, jotka vauhtia lisäten tulivat pari minuuttia ennen muita, laskeutuivat hevosen selästä ja tervehtivät. Eräs näistä oli tulkki-ystävämme, joka vain ilmoitti Kamba Bombon itsensä kunnioittavan meitä käynnillään. Tämä pysähtyi aivan lähelle telttaa, jonka jälkeen muutamat hänen seuralaisistaan hyppäsivät hevosen selästä ja levittivät maahan maton, jolle päällikkö astui. Varalla oli myös patjoja ja pieluksia ja näille hän istui ja hänen viereensä Mansolaama, etevä nakktjulainen pappi.» Hedinin kutsusta hän kuitenkin tuli telttaan. Hän oli puettu sangen aistikkaaseen ja hienoon pukuun. Suuren punaisen viitan ja punaisen paslikan riisuttuaan ja palvelijalle annettuaan hän esiintyi keltaisessa, isohihaisessa silkkipuvussa, päässään pieni sininen kiinalainen kalotti, jaloissa viheriät mongolilaiset samettisaappaat. Hänelle kannettiin sitten mustetolppo, kynä ja paperia, jonka jälkeen hän alkoi kuulustelun, tiedustellen varsinkin pääkaravaanin paikkaa ja mieslukua. Hedinistä itsestään hän ei paljon kysellyt, hänellä näytti olevan riittävät tiedot. Kasakka piti lujasti puoliaan ja arveli, että venäläiset viranomaiset loukkaantuisivat, jos heidän laamanuskoisia alamaisiaan estettäisiin käymästä pyhiinvaelluksella Lhasassa, mutta Kamba Bombo nauroi hänelle ja kätensä reunan kurkulleen nostaen osoitti, mikä kohtalo heidän osakseen tulisi, jos he tästä astuisivat askelenkaan Lhasaa kohti. Shereb-laamaa kiellettiin koskaan enää Lhasaan tulemasta. Pyhiinvaeltajat velvoitettiin oikopäätä palaamaan takaisin pääkaravaanin luo, maakuntansa rajalle saakka. Kamba Bombo antoi aseellisen saattojoukon, korvasi varastetut hevoset ja hankki kaikki ruokavarat. Kaiken kaikkiaan Hediniä siis kohdeltiin sangen suopeasti. Epäilemättä siihen oli syynä Lhasan viranomaisten halu välttää rettelöitä ulkovaltain kanssa — tieto siitä, kuinka Kiinaa oli boksarikapinan aikana tapahtuneesta eurooppalaisvainosta kuritettu, oli epäilemättä suurena syynä tähän, jota paitsi ehkä tiedettiin sekin, että »shwedpelingillä» oli henkivartionaan neljä venäläistä kasakkaa. Hedinille tämä tapaus selvitti asemaa melko lailla. Hän tosin tiesi, ettei häntä Lhasaan päästettäisi millään ehdolla, mutta toiselta puolen hän saattoi arvata voivansa petellä tibetiläisiä viranomaisia niin paljon kuin suinkin taisi, tarvitsematta pelätä muuta kuin että häneltä pääsy johonkin haluttuun suuntaan estettäisiin, jos se ilmi saataisiin. Tälle tiedolle hän perusti vastaisen Tibetin tutkimuksensa, joka sitten oli yhtämittaista viranomaisten nenästä vetämistä. Monelle hyväntahtoiselle virkamiehelle, joka tahtoi kuululle muukalaiselle olla niin mieliksi kuin Lhasan viranomaisten ankarat ohjeet suinkin sallivat, koitui siitä paljon harmia ja vahinkoa, esimiehet kun käyttivät tilaisuutta kiskoakseen heiltä hyvät sakot.

Hedin kävi seuraavana päivänä Kamba Bomboa tapaamassa, mutta turhat olivat kaikki hänen yrityksensä saada jatkaa matkaa Lhasaan. Parinkymmenen ratsumiehen saattelemana Hedin siis lähti paluumatkalle pohjoista kohti. Saattojoukko oli iloista ja ystävällistä väkeä, vaikka ulkomuodoltaan enemmän muistuttikin rosvo- kuin sotilasjoukkoa. Alueensa rajalta se palasi takaisin, jonka jälkeeni Hedinin taas täytyi kahden seuralaisensa kanssa matkustaa yksin ja yöllä vuoronsa takaa vartioida tavaraa ja hevosia, seuduissa kun sanottiin olevan paljon rosvoja. Elokuun 20:ntenä epäonnistuneet pyhiinvaeltajat vihdoin tapasivat pääkaravaanin, joka kaikkien asuttujen alueitten ulkopuolella oli sen aikaa odotellut ja koonnut voimia uusiin ponnistuksiin. Suuri oli karavaanissa ilo, jopa ilokyyneliin saakka, kun johtaja täten terveenä palasi takaisin seikkailuretkeltään.

Kun karavaani oli pysähtynyt kauas asumattomalle alueelle, eivätkä vakoojat olleet seuranneet sinne asti, päätti Hedin koko matkueen kanssa lähteä etelää kohti niin kauas kuin suinkin pääsisi ja sitten suunnata kulkunsa länteen päin Ladakhiin, joka on Indus-joen laaksossa Himalajan pohjoispuolella ja jo on Kashmirin aluetta, vaikka asukkaat ovatkin tibetiläisiä. Karavaanin juhdat olivat jonkun verran toipuneet, mutta olivat kuitenkin yhä edelleenkin niin heikkoja, että niitä ilman näkyvää syytäkin kuoli. Elokuun viimeinen viikko oli alkanut ja syksy teki tuloaan. Matkan pituuteen nähden saattoi pitää varmana, että karavaanin lopulta täytyisi antautua tibetiläisten armoille. Maa oli pitkällisistä sateista kovin märkää ja matkan teko senvuoksi paikoitellen suunnattoman vaikeata. Riistaa oli niukalti, mutta susia samoili joukoittain retkikunnan ympärillä ja korpit saattelivat sitä odottaen saalistaan. Jo syyskuun 1:senä tavattiin ensimmäiset tibetiläiset. Nämä yrittivät paeta, mutta kasakat saivat heidät kiinni ja ruoskivat heitä, kun he eivät muutoin suostuneet myymään ruokatavaroita, heitä kun oli kovasti kielletty.

Muutaman päivän kuluttua retkikunta saapui suurelle Selling-tso järvelle, joka tosin jo oli ennaltaan tunnettu, mutta jonka tuntemista Hedin kuitenkin koko lailla lisäsi. Täällä muuan alapäällikkö kielsi retkikuntaa jatkamasta matkaa etelää kohti, mutta Hedin ei luvannut hänen kiellostaan välittää, vaan uhkasi ampua, jos häntä asevoimalla estettäisiin, ja seuraus siitä oli, että Nakktjun maakunnan maaherra suuremman joukon keralla saapui paikalle. Verenvuodatus oli tibetiläisille kovin vastenmielistä ja Hedin käytti tätä tietoa peloitukseen. Hänen täytyi kuitenkin mukautua Lhasan pyhän neuvoston, »devashungin», määräykseen, ja kääntyä tästä länttä kohti Ladakhiin, vaikka hän halusta olisikin tarkemmin tutkinut etelämmässä olevan järviseudun, etenkin pyhän Dangra-jum-tson, josta edelliset matkustajat olivat laatineet vain puutteellisen kartan. Venematkaa Selling-tson eteläpuolella olevalle pienemmälle järvelle eivät viranomaiset kuitenkaan estäneet. Tie länteen päin oli retkikunnalle auki ja viranomaiset lupasivat pitää huolta siitä, että se saisi ruokaa ja jakkeja tavarainsa kuljetukseen. Vasta syyskuun jälkipuoliskolla se uudelleen lähti matkaa jatkamaan, melkoinen ratsumiesjoukko sekä suojanaan että estämässä kaikkia poikkeuksia säädetystä matkasuunnasta. Jos Hedin vähänkin yritti tunkeutua etelään, »pyhäin kirjain» maata kohti, paikalla saattajat hätääntyivät, uhkailivat ja rukoilivat ja olivat sanomattoman kiitollisia, kun hän lyhyen partioretken tehtyään palasi taas pääkaravaanin luo. Useita pieniä järviä Hedin kuitenkin saattoi tämän retken varrella tarkemmin tutkia; pääpiirtein olivat seudut edellisten matkustajani tutkimuksista tunnetut. Säät kävivät yhä kylmemmiksi, seudut autiommiksi ja joka taival vaati uhrinsa. Pari miestä kuoli tautiin, joka nähtävästi johtui liikarasituksesta liian ohuessa ilmassa. Karavaani alkoi lopulta olla viimeisillään ja kurikin höltyi, kun vastaan tuli Ladakhin kashmirilaisen maaherran lähettämä apuretkikunta, tuoden vereksiä juhtia ja runsaat varastot. Jouluk. 20:ntenä Hedin vihdoin saapui Ladakhin Lehiin, johon varsinainen tutkimusmatka päättyi. Käytyään Intiassa hän palasi takaisin Lehiin ja matkusti Karakorumin kautta Itä-Turkestaniin viedäkseen kaikki palvelijansa kotiseuduilleen.

Täten päättyneen matkan painopiste oli epäilemä itä vielä Tarimin syvänteessä ja Lop-norin alueella; Lou-lanin raunioitten ja Lop-norin vanhan syvänteen löytäminen olivat sen huomattavimmat tulokset. Seuraava matka sitä vastoin, jolle Hedin lähti alkupuolella vuotta 1906, oli kokonaan Tibetille omistettu. Se edisti tämän hyisen, salaperäisen kirkkovaltion maantieteen tuntemista erittäin ansiokkaalla tavalla.

Sven Hedin tutkii Transhimalajan vuosina 1906—1908.

Olot olivat niinä muutamina vuosina, jotka olivat edellisestä matkasta kuluneet, hyvin huomattavasti muuttuneet. Venäläisen vaikutuksen saadessa Lhasassa jalansijaa erään burjaattilaisen laaman toimesta alkoi dalailaama kohdella Intiaa niin ylimielisesti, että Intian hallitus v. 1904 lähetti hänen pyhään kaupunkiinsa hyvin varustetun sotaretkikunnan, jonka kuularuiskuja vastaan tibetiläisten vanhanaikuiset haarukkapyssyt eivät tietenkään tehonneet. Dalailaama pakeni maasta — sen kautta hänen vaikutusvaltansa kärsi pahan kolauksen — ja devashung solmi englantilaisten kanssa rauhan, jossa Tibet teki muutamia myönnytyksiä, mutta sai täydelleen pitää sisällisen itsenäisyytensä. Tibetiläisten mieliksi Intian raja lisäksi suljettiin muilta kuin pyhiinvaeltajilta ja kauppiailta, joille kolme Tsangpon (Brahmaputran) laakson kaupunkia jätettiin avoimiksi.

Lordi Curzon Intian varakuninkaana ollessaan oli luvannut mitä auliimmin edistää Hedinin matkaa, jos hän sen kautta uudelleen lähtisi Tibetiin, ja taivuttaa Tibetin hallituksen sitä kohtaan suosiolliseksi, mutta Hedinin Intiaan saapuessa Curzon olikin eronnut ja hänen jälkeläisensä, lordi Minton, täytyi ehdottomasti kieltää Hediniä kulkemasta Tibetiin Intian rajan poikki, hän kun oli siitä saanut Englannin hallitukselta nimenomaisen käskyn. Kielto koski yleensä kaikkia tieteellisiä retkikuntia. Harmistuneena yrityksensä myttyyn menemisestä Hedin silloin, suurta Tibetin tuntemustaan hyväkseen käyttäen, päätti tehdä matkansa tästä kiellosta huolimattakin, uhmaten sekä Tibetin hallitusta että Englantia ja vielä Venäjääkin, joka v. 1907 yhtyi Englannin tekemään päätökseen, että kaikki tieteelliset matkat Tibetiin estettäisiin.

Kun Intian raja oli suljettu, matkusti Hedin Lehiin, Kashmirin alueelle, ja varusti siellä karavaanin muka Itä-Turkestaniin matkustaakseen. Karakorum-vuoriston poikki koilliseen suuntaan kuljettuaan hän aikoi kääntyä Ak-sai-tshin nimiselle asumattomalle ja oikeastaan isännättömällekin alueelle, joka oli Kashmirin, Turkestanin ja Tibetin rajoilla, ja vasta sieltä samota Tibetiin, tunkeutuakseen sen asumattomien osain kautta niin kauas sisämaahan kuin suinkin ja koettaakseen sitten, kun hänet takaisin pyöräytettäisiin, asettaa paluumatkansa siten, että näkisi niin paljon kuin suinkin tuntemattomia seutuja. Erikoisesti hänen uteliaisuuttaan nyt kiinnitti se »valkoinen läntti», joka useimmillakin' kartoilla' oli Brahmaputran laakson ja Sisä-Tibetin, Tshang-tangin suolajärvialueen, välillä. Jotkut tutkijat olivat arvelleet, että tuolla alueella olisi Himalajan suuntainen vuorijono, mutta mitään varmaa siitä ei tiedetty, vain itä- ja länsipään vuoret oli nähty ja niiden ylikin kuljettu.

Vaikeita matkoja.

Vasta elokuun jälkipuoliskolla 1906 karavaani pääsi matkaan lähtemään. Jo Karakorumin sola maksoi niin paljon rasituksia ja juhtia, ettei ollut ihmettelemistä vaikka karavaani olikin tenän tehdä, kun sille vihdoin selvisi, minne sitä vietiin. Talvi teki tuloaan, 5,500 metrin korkuisten ja korkeampienkin solien poikki kulki tie, vuoriston sokkeloissa oli vaikea löytää suuntaa, ja vielä vaikeampi laidunta, pakkasta oi parikymmentä astetta ja enemmänkin ja lumimyrskyt rajut ja loppumattomat. Hevosia ja muuleja alkoi kuolla yhä taajempaan, sudet ja korpit seurasivat nääntyvää karavaania kintereillä ja saivat runsaan palkan vaivoistaan. Lokakuun 9:ntenä retkikunta oli Karakorumin solilta edennyt puolentuhatta kilometriä, menetettyään puolet hevosistaan ja muuleistakin osan. Dangra-jum-tso järvelle, joka oli Hedinin lähin päämäärä, oli vielä 660 km, mutta karavaani ei kyennyt samoamaan kuin 12 km päivässä ja juhtia kuoli kuolemistaan. Lokakuun 24:ntenä oli vain 38 juhtaa jäljellä ja suuri osa varustuksesta oli täytynyt jättää tielle. Hedin itse sairastui ankaraan kuumeeseen, joka riisti retkikunnalta aikaa, mutta parani kuitenkin. Vähän myöhemmin hän oli vähällä henkensä menettää haavoitetun jakin hyökkäyksessä. Maat kuitenkin jonkun verran paranivat, kun vuoristosta päästiin, mutta ne olivat tuiki asumattomat, niin ettei ollut mahdollista hankkia uusia kuormajuhtia, ja asema alkoi näyttää epätoivoiselta.

Marraskuun 10:ntenä kohdattiin kuitenkin vihdoinkin ihmisiä, aluksi vaimo, joka kolmen lapsensa keralla asusti täällä hirmuisessa autiossa erämaassa mustassa teltassaan; miehet olivat, hänelle villiaasin lihaa eväiksi jätettyään, palanneet Gertseen. Vaimolla oli muutamia kesyjä jakkeja ja pieni lauma lampaita, joita vanhin lapsista kaitsi ja lypsi.

Parin päivän kuluttua tavattiin kuitenkin enemmänkin tibetiläisiä, jotka suostuivat sekä opastamaan karavaania että myymään sille jakkeja kuormia kantamaan.

»Nuo kelpo tshangpat! Kuten aavikon vaeltavat ritarit he saapuivat tykömme, villin komeina mustine, pörröisine hiuksineen, jotka riippuivat alas hartioille ja selkään, tahraten turkit rasvallaan; pitkät, mustat haarukkapyssyt olalla, kömpelötekoiset kalvat ja veitset vyöllä, he ratsastivat pienillä sitkeillä, pitkäkarvaisilla hevosillaan. Vaikka villejä ja likaisia, olivat he kuitenkin ystävällisiä ja hyväntahtoisia. Ikivanhoissa täipyneissä turkeissaan ei heitä suinkaan mahtanut vilustaa. Vanhemmalla oli pieni pyöreä nahkalakki, nuoremmalla turkishiippa, joka paitsi kasvoja peitti koko pään. He olivat ahtaneet eväänsä ja kaikenlaiset matkalla tarvittavat kapineensa turkinpoveen ja vyöstä riippui veitsi, naskali, tulukset, tupakkikukkaro ja piippu, mitkä joka askeleella heiluivat ja kalahtelivat yhteen. Jaloissa heillä oli huopasaappaat, alkujaan valkoiset, mutta nyt mustat ja nukkavierut, housuja ei lainkaan — mahtoipa tuntua raittiilta istua 20 asteen pakkasessa housuttomana satulassa!»

Nämä miehet olivat Gertsestä, lounaismaasta, eivätkä sen vuoksi tunteneet sitä maata, jonka läpi Hedinin matka piti, kuin vähän matkan. Talven he viettävät Gomon alueella, eläen siellä metsästyksellä. Karjanhoitoa harjoitetaan vain kotitarpeiksi. Gertsen, Senkorin, Bogtsang-tsangpon ja Nakttsangin tibetiläiset sitä vastoin pitävät suuria karjoja eivätkä talveksi siirry pohjoiseen, sillä heille taas metsästys on sivuasia. Metsästäjäheimot ajavat jakia, kiangia ja antilooppia. Jakin tavat he tuntevat vielä paremmin kuin jaki itse. Vaikka metsästäjä lähteekin metsälle paksuun turkkiinsa kääriytyneenä, hiipii hän kuitenkin niin äänettömästi ja notkeasti kuin pantteri maata pitkin, kunnes on tullut saaliistaan pyssynkantaman päähän. Sitten hän laskee tuliluikkunsa haarukan nenään, lyö teräksellä kipenen piikivestä, sytyttää sillä taulan, koskettaa sytytysnuoran päätä kytöön ja pitää varansa, että hana vie tulen juuri oikeassa silmänräpäyksessä ruutireikään. Kaikki käy niin levollisesti, kylmäverisesti ja varovasti, että metsästäjä huoletta saattaa toivoa otuksensa kaatuvan.»

Ensimmäiset rettelöt.

Edempänä tavattiin yhä suurempia telttoja ja karjoja ja Hedin saattoi ostaa jakkeja, hänen omista juhdistaan kun oli jäljellä vain 12 hevosta ja 8 muulia. Mutta sitten tultiin tekemisiin rahvaan kanssa, joka asettui jyrkästi kielteiselle kannalle: »Me tiedämme, että teillä on matkassanne eurooppalainen, jolle maa on suljettu. Estää emme nyt voi kulkuanne, mutta varomme kyllä myymästä teille jakkeja ja lampaita, emmekä voi teille tietojakaan antaa. Parasta olisi teidän kääntyä mitä joutuisimmin takaisin, muuten teidän käy huonosti.» Teltta, josta nämä kovat sanat sanottiin, kuului Lhasan dalailaaman hallitsemalle alueelle, jota vastoin niitä paimentolaisia, jotka olivat Hedinin ystävällisesti vastaanottaneet, hallittiin Tashi-lunposta, Tibetin hengellisen paavin eli tashilaaman pääkaupungista. Retkikunnan jäsenet koettivat tibetiläisille uskotella, että heidän päällikkönsä olikin ladakhilaincn kauppias, ja toiset sen uskoivat. Yhä edempänä tuli eräs gova eli piiripäällikkö ja vaati retkikuntaa joko palaamaan takaisin tai odottamaan, kunnes hän ennättäisi hankkia ohjeita Naktsangin maaherralta. Siihen ei Hedin kuitenkaan suostunut, vaan huomatessaan, ettei tämä pikkuvirkamies uskaltanut häntä väkivallalla estää, eteni hän Dangra-jum-tsota kohti, minkä hitaalla jakkikaravaanillaan suinkin pääsi. Juhdat olivat kuitenkin siihen määrään uupuneet, että Hedinin täytyi jäädä pariksi viikoksi Ngangtse-tson rannalle leiriin. Tämä järvi oli Dangrajum-tson itäpuolella; karavaani oli kulkenut pyhän järven sivuitse kaukana sen pohjoispuolitse.

Odotusajan Hedin käytti perusteellisesti tutkiakseen Ngangtse-tson, joka jo oli vahvassa jäässä, ja mitatakseen sen syvyydet. Se on enintäin 10 metriä syvä suolajärvi, kuten Tshang-tangin muutkin järvet. Hänen vielä järvellä retkeillessään saapui pohjoisrannalle Naktshangin maaherra, sama mies, joka edellisellä matkalla oli pakottanut hänet kääntymään takaisin Selling-tson luoteiskulmasta. Nyt hän vaati Hediniä palaamaan takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin, mutta kun matkustaja intti kiven kovaa vastaan, hänellä kun ei ollut moiseen matkaan tarvittavia varustuksia eikä juhtia enää, suostui maaherra siihen, että hän saisi matkustaa etelää kohti Shigatseen tashi-laaman luo, jonka Hedin oli sanonut itseään odottavan. Näistä paraillaan sinne tänne väiteltäessä saapui Shigatsesta Hedinin posti, jonka tashilaaman veli, herttua Kung Gushuk, oli perille toimittanut Englannin asiamiehen pyynnöstä. Tämä välitys, joka ei vielä itsessään suinkaan sisältänyt sitä, että Tibetin hengellinen paavi olisi Hediniä odottanut, ratkaisi asian kokonaan hänen edukseen; hän sai kulkea suoraan Shigatseen, joka matka vei tuntemattoman valkoisen läntin itäisimmän osan poikki.

Vedenjakajalla.

Tehden nyt matkaa kaakkoa kohti retkikunta ensin kulki vuorijonon poikki, joiden molemmilta rinteiltä vesi vielä juoksi laskuväylättömälle suolajärvialueelle, mutta tammik. 28 p. vihdoin voitiin nousta pää-vedenjakajalle, jonka etelärinteeltä vedet juoksivat Tsangpoon eli Brahmaputraan. Sola, jonka kautta Hedin nyt ensi kerran kulki Trans-Himalajan poikki, oli nimeltä Sela-la, sen korkeus 5,506 metriä.

»Alaspäin johtava laakso, Sela-nang, oli nyt iltapäivällä syvässä varjossa. Sen suu-aukeaman kautta näkyi oikea jättiläismeri jähmettyneitä vuori-aaltoja, jyrkkiä, syvien laaksojen erottamia kallioita, ei missään tasaista paikkaa eikä kasvullisuutta, vuoristosokkeloita… tämä kaikki paljon voimallisempana, ilmeikkäämpänä ja villimpänä korkokuvana kuin olin Tshang-tangissa missään nähnyt… Selvästi näin, että tämän solan täytyi sijaita sillä pääjonolla, jolla kauempana idässä kohoaa tunnettu huippu Nien-tschen-tang-la Nam-tson eli Tengri-norin etelärannalla, ja jonka yli jotkut harvat eurooppalaiset ja pundiitit ovat kulkeneet.»

Monen, vaikka matalamman vuorijonon poikki oli kiivettävä Sela-la solan eteläpuolellakin, ennenkuin Tsangpon laakso aukeni. Näiden harjanteitten välisistä laaksoista virtasi vesi jo Tsangpoon. Maisemien luonne muuttui vedenjakajan eteläpuolella suuresti, laaksot kävivät paljon syvemmiksi, vuoret rosoisemmiksi, koska jokien uurtava voima etelärinteillä on runsaampien sateitten vuoksi paljon suurempi. »Niinpä näimmekin kaikissa laaksoissa lähteitä, puroja ja jokia, vaikka aivan hiljakkoin olimme olleet vallan pulassa vedettömyyden vuoksi.»

»Odotukseni ja jännitykseni kasvoivat hetkestä hetkeen; joka päivä aavistin suuren uskonnollisen pääkaupungin läheisyyttä. Hartauspatsaat, mani-keot, pyhiinvaeltajat, karavaanit — kaikki ilmaisivat sitä. Ladakhilaiseni olivat joutuneet saman kiihtymyksen valtaan kuin Islamin pyhiinvaeltajat lähestyessään Arafat-vuorta, jolta he ensi kerran näkevät pyhän Mekan.» Pitkin matkaa paimentolaiset nyt mitä auliimmin avustivat retkikunnan matkaa, tashilaaman lähetti kun oli antanut sen tulosta tiedon ja suosituksen. Mutta säät olivat vielä sangen kylmät, pakkasta yli 30°. Tuskallista oli olo varsinkin korkealla solissa, joissa ankarat lumimyrskyt raivosivat.

»Helmikuun 6. päivän taival kuuluu niihin, joita en koskaan unhota. Sillä nyt laskeuduimme jättiläisportaita, Tshang-tangin reunaa, alas siihen jatuhautaan, jonka pohjalla ylempi Brahmaputra virtaa… Kulku La-rokkin solaan on yhtä keveä kuin lyhyt; ennen kuin aavistaakaan, on ylhäällä pienten kivikasojen väliin pystytetyn korkean muistopatsaan luona, josta kohoaa 'tarpotshe' (rukoustanko), jo iästä harmaa, haljennut, tuulten ja säiden pahoin pitelemä. Monet kalliolohkareet, joita makaa joukottain maassa solan itäsivulla, olivat pystysuorilta kyljiltään valkeiksi sivutut. On kuitenkin kuljettava vielä kahden pienemmän solan yli, ennenkuin näköala tulee vallan vapaaksi ja avoimeksi. Huomasi aivan selvästi Himalajan pohjoiset huiput, mutta raskaat pilvet kattoivat sen latvoja. Sen vuoksi ei voinut nähdä Mount Everestiäkään, maapallon korkeinta vuorta. Tsangpo eli ylinen Brahmaputra kuvastui aivan hienona, valoisana nauhana, ollen meistä vielä melkoisen matkan päässä… Mahtavimmat ovat kuitenkin vuorten jättimäiset haarautumat ja kielekkeet, jotka idässä ja lännessä kuin loppumaton rivi kurotettuja tiikerinkynsiä jyrkästi suistuvat Brahmaputran laaksoon.»

Viljavalta ja asutulta peltoineen, kaupunkeineen, valtavine luostareineen Tsangpon väljä laakso näytti, mutta ohra on päävilja, sillä tämä laakso on vielä 4,000 metriä korkealla merestä.

Loppumatkan Hedin kulki nahkaveneellä itse mahtavaa jokea, karavaanin jatkaessa maata pitkin matkaansa; hän toivoi siten huomaamatta pääsevänsä Shigatseen ja välttävänsä, ettei hänen matkaansa vielä viime hetkellä katkaistaisi. Iltahämärässä hän sitten saapui kaupunkiin, jossa karavaani jo oli majoittunut herttua Kung Gushukin puutarhaan. Yritys oli onnistunut ja karavaanin miehet, johtaja etupäässä, onnittelivat isäntäänsä. Kiinalainen, Itä-Turkestania varten asetettu passi hankki Hedinile SShigatsessa olevain kiinalaisten viranomaisten suojeluksen ja he toimittivat hänelle tilaisuuden olla läsnä suuressa uudenvuoden juhlassa Tashilunpossa.

Tashilaama, joka otti Hedinin puheilleen ja salli hänen ottaa itsestään valokuvankin, antoi hänelle myös luvan matkustella kaikkialla maassaan. Tämä suositus oli Hedinille sitten erinomaisen arvokas maaseuduilla, huolimatta Lhasan ja Kiinan viranomaisten vastatoimista. Tashilunpon luostari perustettiin v. 1445: siinä oli nyt 3,800 munkkia, suurin osa tibetiläisiä. Paitsi pyhiinvaeltajien lahjoista sillä oli tuloja maatiloistaan, karjoistaan, kaupasta ja kaikenlaisten talismanien, pyhäinjäännösten ja hartausesineitten myynnistä.

Hedinin oleskeltua Shigatsessa muutaman päivän saapui sinne kaksi lähetystöä, jotka oli Lhasasta lähetetty palauttamaan hänet takaisin kiiruimman kautta samaa tietä kuin oli tullutkin, mutta jotka olivat saaneet kauan matkustella ristiin rastiin häntä löytämättä. Lähetystöiltä hän kuuli, että Hladshe Tsering, se tibetiläinen maaherra, joka oli laskenut hänet Shigatseen matkustamaan, siitä hyvästä oli menettänyt virkansa, arvonsa ja omaisuutensa.. Nämä lähetyskunnat juonivat nyt yhdessä Kiinan lähettilään kanssa Hediniä vastaan, niin että hänen oleskelunsa Shigatsessakin alkoi lopulta tuntua vankeudelta. Hänen kanssaan ei uskallettu seurustella, eikä häntä haluttu enää ottaa Tashilunpossakaan vastaan. Lopulta häntä käskettiin kiiruimman kautta poistumaan Tibetistä. Ensin häntä vaadittiin palaamaan tarkkaan samoja jälkiä kuin oli tullutkin, sitten Gyangtsen kautta Sikkimiin, mutta Hedin vaati lupaa matkustaa luodetta kohti, kulkeakseen uudelta kohdalta Transhimalajan poikki. Pitkäin väittelyitten jälkeen asia selvisi siten, että hän sai luvan kulkea Tsangpon ja sen syrjäjoen Raga-tsangpon laaksoa Ladakhiin Saka-dsongin, Tradumin, Tuksumin, Gartokin, Demtshokin kautta, ja tuli hänen kulkea pitkiä päivämatkoja eikä missään viivytellä. Mukaan lähti virkamiehiä pitämään huolta siitä, että hän myös noudattaisi näitä ohjeita. Maaliskuun 27 p. 1907 karavaani lähti matkaan, Hedinin saatua sitä ennen tashilaamalta ystävällisen tervehdyksen ja muutamia muistoesineitä. Puolueensa keralla tashilaama suri sitä, että Kiinan vaikutus jälleen, englantilaisten voitosta huolimatta, oli käynyt Tibetissä ylivoimaiseksi, mutta hän ei uskaltanut sitä julkisesti vastustaakaan.

Tsangpon laaksossa.

Matka kulki alussa Tsangpon eli Brahmaputran vartta; jokea tällä kohdalla sanottiin Tamtshok-kambaksi. Hedin poikkesi Tarting-gumpan luostarissa, joka korkealle kukkulalle rakennettuna oli aivan suurenmoinen. Sen jumalainsali oli avarampi ja salaperäisen valaistuksensa johdosta vaikuttavampi kuin Tashilunponkin sali.

Useita muitakin luostareita oli kuin kotkan pesiä laakson valtavilla seinillä, muun muassa sekija-munkkikunnan, jonka laamoilla on oikeus mennä yhden kerran naimisiin.

Huhtikuun 5:ntenä Hedin, vartijainsa kanssa vähän riideltyään, pääsi valtatieltä eli »tasamilta» poikkeamaan syrjään sen verran, että näki sen paikan, jossa Raga-tsangpo laskee Brahmaputraan. Maisema on suurenmoisen jylhä korkeine vuoririnteineen, jotka ahdistavat pääjoen vain viidenkymmenen metrin levyiseksi ja lähestyvät sitä niin lähelle, että Ladakhista Kiinaan kulkevan suuren valtatien täytyy Tradumista saakka kulkea Raga-tsangpon laaksoa. Jokien yhtymäkohdalla oli niiden pinnan korkeus merestä 4,013 metriä.

Raga-tsangpon eli Doktshun laakso oli hurmaavan kaunis. Monen vuoren kukkulalla näkyi muurien ja tornien raunioita. Ilmeisestikin oli laakso muinoin ollut taajemmin asuttu. Parissa suojaisessa paikassa näki kitukasvuisia katajapensaita. Muutamaan veden muinoin hiomaan kallioseinään oli hakattu suuria Buddhan kuvia ja kirjoituksia.

Raga-tsangpon laaksosta tie poikkesikin vasten Hedinin odotuksia pohjoiseen sen syrjäjoen Mytshun laaksoon, suoraan Transhimalajan sisäosiin. Se oli hänelle mieluisa yllätys.

»Kuta ylemmä nousemme, sitä useammin saamme huomata, että kuljemme pyhällä tiellä, munkkien luostaritiellä, toivioretkeilijäin pyhiinvaellustiellä, tiellä joka vie temppelistä temppeliin ja jolla kulkiessa tavallista useammin 'Om mane padme hum» kulkijan huulilta pyörähtelee. Missä ovat kivilohkareet ja kallionkielekkeet punaisiksi sivellyt, missä taasen on kiviläjiä tienvarrelle ladottu, väliin näemme savutorven muotoisia muistomerkkejä, joita vitsakimppu viirinensä koristaa, paikoin taas tapaamme pitkiä mani-kekoja, joista eräskin oli 120 metrin mittainen. Kaksi keskitiellä kohtaamaamme graniittilohkaretta oli kokonaan peitetty hartauskirjoitelmilla, joiden hakkaaminen on vaatinut tavatonta työtä. Tie on todellakin suuren liikkeen valtasuoni, liike on täällä vilkkaampi kuin Tsangpon rannalla. Lakkaamatta kohtaamme jakki- ja aasikaravaaneja, ratsastajia ja jalankulkijoita, munkkeja, talonpoikia ja kerjäläisiä. Ne tervehtivät kohteliaasti, lakki vasemmassa kädessä ja oikealla päätänsä raapaisten, ja pistäen kielensä kauas ulos suusta huutavat minulle: 'Onnea matkalle, bombo'.

»Tien yli lorisee kirkkaita puroja. Laakso kapenee, muuttuu yhä suurenmoisemmaksi, sen taiteelliset muodot käyvät yhä rohkeammiksi, voimakkaammiksi. Graniitti loppuu ja sen sijalle tulee hienokiteinen liuskakivi…»

Huhtikuun 13:ntena Shigatsesta tulleet vartijat kääntyivät takaisin ja Hedin sai neljä uutta sijaan, jatkaen niiden keralla matkaa pitkin Mytshun laaksoa, joka täällä oli kuin rotkotie, kallioon louhittu. Tie kulki läntistä rantaa, jolla äkkijyrkät, valtavat kalliot kohosivat kuin vanhojen muurien rauniot tai harjakattoiset linnat. Vasemmalla rannalla kulki vain taivaan ja maan välillä pitkin kallioseinää pujotteleva pyörryttävä jalkapolku. Sivulaaksojen taustalla näkyi lumipeitteisen pääharjanteen osia.

»Laakso kapenee käytäväksi, jonka pohjan ottaa leveä, matala joki kokonaan. Oikealla puolella, jota yhä kuljemme, laskeutuvat liuskakivikalliot miltei luotisuorasti jokeen. Siitä huolimatta kulkee hengenvaarallinen kapea tie jyrkkää vuorenkuvetta pitkin, muistuttaen hyllyä. Täällä on luonto asettanut voittamattomia esteitä tibetiläisten tienrakennustaidolle. Kuormasto oli kantaen vietävä vaarallisen paikan ohi, ja täytyi ihmetellä, että hevoset voivat tyhjiltäänkään siitä päästä. Vuoriseinämän halkeamiin ja rosoihin 40 metriä joen pintaa ylemmä on kiinnitetty lappeita kiviliuskoja, juuria ja oksia, jotka ovat laudoilla, seipäillä ja kivillä tilkiten toisiinsa liitetyt. Siten on muodostunut jalan levyinen räystäs, mutta kaiteesta ei ole merkkiäkään olemassa. Täällä kulkiessa täytyy suorastaan pitää kieli keskellä kitaa, jos mieli tasapainonsa säilyttää. Tämä taival, jonka nimi on Tigu-tang, kuljetaan luonnollisesti aina jalkaisin, kallioseinästä tukea etsien. Helpotuksen huokaus nousee rinnasta, kun on päässyt paikan ohi ja näkee edessänsä suuren laakson-avautuman, johon yhtyy kaksi tärkeätä laaksoa Lingan luona…

»Eräässä läntisen vuoriston lyhyessä laaksossa, äkkijyrkän pengermän ylimmällä askelmalla, komeilee amfiteatterimainen Linga-gumpan luostari ihastuttavana, houkuttelevana kuin mielikuvituksien sotalinna. Sen valkeat rakennukset ovat siellä rauhassa kuin haikaran pesät vuorenhuipulla. Manirivi näyttää meille tietä sinne, missä hurskaat, nuhteettomat, asuvat ylhäisessä hiljaisuudessa, kylien touhun ja häärimisen, virran kuohun ja kohinan yläpuolella.»

Täällä eli erakkona muuan laama, joka oli sitoutunut kuolemaansa saakka asumaan pienessä, vahvaseinäisessä kivirakennuksessa, jossa ei ollut akkunaa, jonka ovikin oli hänen kuolemaansa saakka kiinni salvattu, niin ettei hänelle päässyt valoa eikä raikasta ilmaa muuta kuin lakeisesta ja pienestä aukosta, josta ruoka työnnettiin sisään. Ei kukaan tiennyt hänen nimeään eikä sukuaan, hänen ei ollut lupa puhua kenenkään kanssa, jos hän sairastui, ei hän saanut apua. Vasta jos hän kuuteen päivään ei huolinut hänelle työnnetystä ravinnosta, avattiin ovi, sillä silloin tiedettiin, että hän oli muuttanut autuaitten majoille. Tämä oli ollut suljettuna vasta kolme vuotta, mutta muuan oli samoin eristettynä elänyt 40 vuotta ja toisia vieläkin kauemmin.

Lingan luostarilta tie kulki yhä lähemmä Transhimalajan pääharjannetta ja joet ehtyivät yhä pienemmiksi. Tie kohosi Tshang-la-Podlan solaan, jonka korkeus oli 5,573 metriä; samannimisiä solia on muutoin monta, sillä riimi yleensä ilmaisee solaa (la), joka kulkee asutusta etelästä (Pod) paimenten Tshangiin. Tähän solaan saakka ulottuu Nien-tshen-tanglan jono.

Solan tuolla puolella vaihtuivat jälleen vartijat, ja Hedin koetti houkutuksilla ja lahjoilla saada uudet vartijat kulkemaan hieman pohjoisempaa reittiä, kuin olisi ollut tarpeen, nähdäkseen lähempää valtavan Targo-Gangrin ja ehkä Dangra-jum-tsonkin, pyhän järven, jota Lhasan viranomaiset olivat häneltä niin visusti varjelleet.

»Kun taas saavuimme aukealle alueelle, avautui lounaassa suurenmoisimpia maisemia, mitä olen Tibetin tässä osassa nähnyt: jättiläismäinen ketju yhtä korkeita, lumipeitteisiä huippuja, ja niiden välissä lyhyitä jäätiköitä, joiden vaikuttava kauneus ja voima miltei vetää vertoja Targo-gangrin läheisen näköalan teholle. Ketjun lumiharjojen väliset kohdat ovat sinisenmustat, ja sen juurella piti olla tuntematon, Shuru-tso-niminen järvi. Ngangtse-tsolle lasketaan täältä Shangbuk-solan kautta pohjoiskoilliseen kulkien olevan ainoastaan kolmen päivän matka. Targo-gangrin itäpuolella on kolme syvään uurtautunutta jäätikköä ja vielä idempänä pistää näkyviin Targo-tsangpon tasainen laakso»… Targo-tsangpo laskee Dangra-jum-tsohon.

Näin kauas Hedin pääsi, mutta ei kauemmaksi; Lhasan viranomaiset olivat ryhtyneet monenkertaisiin varokeinoihin turvatakseen itsensä »shwedpelingin» puolelta yllätyksiltä. Majesteetillisen Targo-gangrin juurella, Targo-tsangpon rannalla, odotti häntä 20 aseistettua ratsumiestä, joiden määrä oli estää häntä poikkeamasta pyhälle järvelle. Kolme päivää he jo olivat odottaneet. Kahden päivän matka olisi enää ollut Dangra-jum-tsolle.

»Taas oli meillä pitkä pakina naktsangilaisten vartijain kanssa. Ilmoitin heille, etten lähtisi nykyisestä leiristäni ennenkuin olisin nähnyt pyhän järven vaikkapa kaukaa. Ilokseni vastasivat he, etteivät he tahtoneet estää minua sitä näkemästä matkan päästä; kuitenkin tulisivat he tarkasti vartioimaan, etten jo mainitun punaisen vuoren takaa (josta Lhasan alue alkoi) saisi pohjoisemmaksi ratsastaa.

»Tuskin olivat he lähteneet, kun meidän vanhat kjangdamilaiset oppaamme tulivat valittamaan, että Naktsangin (Lhasan) ratsastajat olivat uhanneet heidät tappaa, koska olivat meidät tänne ohjanneet. Annoin noutaa naktsangilaiset uudestaan luokseni ja ilmoitin heille päättävästi, että heidän oli oitis lakattava torailemasta, koska minun täällä oloni oli yksinomaan minun syyni. Katsoen siihen, että he suureksi onneksensa olivat onnistuneet minut oikealla hetkellä kiinni saamaan, lupasivatkin he jättää pois kaiken vihamielisyyden kjangdamilaisia kohtaan. Nämä eivät tienneet, miten sovinnon tehneitä kylliksi kiittää, ja heidän riemunsa yhä kasvoi, kun lahjoitin koko joukolle rahaa, heidän niukan ruokavarastonsa lisäämistä varten. He osoittivat ihastustaan minun telttani edessä soitolla, tanssilla ja sylipainilla, ja vielä yömyöhällä kaikui heidän iloinen naurunsa ja melunsa vuoren seinistä.

»Mutta sitten saapui Naktsangista kaksitoista uutta sotilasta tuoden uuden käskyn: ei millään ehdolla saa sallia pohjoisemmaksi matkustaa. Kaikki olivat toki ystävällisiä ja kohteliaita; me naureksimme, laskettelimme keskenämme sukkeluuksia ja meistä tuli parhaat ystävykset. Merkillistä oli, ettei heiltä koskaan loppunut kärsivällisyys, vaikka minä aiheutin heille ainaisia rettelöitä, sekamelskaa ja kiusallisia matkoja.

»Huhtikuun 28:ntena nousin ylös kello 8, merkitsin auringon korkeuden, valokuvasin vuoren ja mittasin korkeuskulman, jota tehtävää varten lähetin joitakuita ladakhilaisia edeltäpäin paikalle tarpeellisia kojeita ja polttoaineita viemään. Juuri kun olin hevosen selkään nousemaisillani, tuli Largäpin päällikkö ratsujoukon kanssa. Hänen leiripaikalla olevat alaisensa tervehtivät häntä huikealla eläköönhuudolla. Komentavalla äänellä käski hän heti kutsua mieheni takaisin, ja 60 largapilaista ja naktsangilaista tibetiläistä tunkeutui telttini ympärille, ilmoittautuen uuteen neuvotteluun.

»Mutta Largäpin päällikkö oli itsepäisempi kuin vanha ystävämme, Naktsangin herra. Hän ei sallinut minun nousta punaiselle vuorelle, vaan vaati seuraavana päivänä poistumaan seudulta ja suoraa päätä Raga-tasamiin matkustamaan. Minä kysyin, kuinka hän, pieni vuoristolaispäällikkö, uskalsi niin käskevällä sävyllä puhua. Yksinpä Lhasan kiinalaisetkin olivat minulle olleet ystävällisiä ja suoneet minulle suuria vapauksia! Uhkasin repiä rikki shigatselaisen passini, lähettää pikaviestin tang darinin ja lien darinin luo ja odottaa Targo-gangrin juurella heidän vastaustansa. Päällikkö joutui hämillensä, nousi äänettömänä ja lähti joukkoineen matkoihinsa. Ennen iltaa he kuitenkin palasivat takaisin ja ilmoittivat hyväntahtoisesti hymyillen, että saisin kernaasti nousta punaiselle vuorelle, kunhan vain lupasin, etten matkustaisi järven rantaan saakka.»

Mainitulle vuorelle näkyi selvään Dangra-jum-tson eteläpää, jolla jäät juuri tekivät lähtöä. Ratsumies ratsastaa järven ympäri seitsemässä lyhyessä päivämatkassa. Pitkin rantoja kulkee pyhiinvaellusteitä. Oikeauskoiset kiertävät sen myötäpäivään, lahkolaiset vastapäivään, järven vesi on suolaista, mutta pyhiinvaeltajat juovat sitä, koska se on pyhää.

Toukokuun. 1:senä Hedin saavutti Shuru-tso-nimisen järven, joka oli aivan tuntematon, keskellä Transhi malajaa; sen eteläpuolella kohoava Dotsängkan on vuoriston korkeimpia selänteitä. 3:ntena hän jälleen kulki Transhimalajalle, laskeutuen 11:ntenä 5,394 metrin korkuiselta Lungring-solalta Raga-tsangpon rannalle, jonka vartta hän kulki Raga-tasamiin, suuren valtatien yhdyttäen.

Viranomaiset olivat täällä kyllä kohteliaita, mutta kielsivät häntä jyrkästi kulkemasta muuta kuin valtatietä, ja sitäkin viivyttelemättä. Hedin luuli kuitenkin voivansa vielä taivuttaa Lhasan kiinalaiset mahtimiehet ja lähetti salaa kaksi miestään Shigatseen, pyytämään ambanilta, devashungin ohi, lupaa reitin kulkemiseen, joka olisi vähemmän tunnettu. Viranomaiset, jotka eivät tästä tempusta mitään tienneet, rukoilivat joka päivä häntä lähtemään ja alkoivat pidätellä ruokavaroja, kun hän ei ottanut lähteäkseen. Lopulta hän sai heidät suostumaan siihen, että hän itse kulkisi omaa valitsemaansa tietä — tällä kertaa Brahmaputran vartta — kunhan vain karavaani kulkisi valtatietä Sakadsongiin. Kun Hedin syrjäretkensä jälkeen itsekin saapui sinne, oli hänen luotettava karavaaninjohtajansa Muhamed Isa, viranomaisten kanssa riideltyään, aivohalvauksen kohtaamana kuolonsairaana.

Sakadsongissa Hediniä niinikään alettiin uhkailla nälällä, kun hän ei ollut halukas lähtemään pois, vaan odotteli lähettämiään sanansaattajia. Ja kun hän ei sittenkään pitänyt kiirettä, annettiin hänelle lupa matkustaa pohjoisempaa reittiä kiertäen Njukuun, ja Njukun »gova», salli »shwedpelingille» uuden kierroksen, kun hänellä näytti olevan niin voittamaton vastenmielisyys tasamia vastaan, vieläpä vei hänet erääseen solaankin, Kilung-laan, josta oli sangen selvittävä näköala.

»Edessämme oli synkkä Hlumpo-gangrin vuoristo syvine, jylhine rotkoinensa, jyrkkine rinteinensä, pienine jäätikkökielekkeinensä ja ikuisine lumihattuinensa. Väkeni sanoi vuorta pyhäksi, jonkinlaiseksi Indus-virran lähteiden lähellä kohoavan kuuluisan pyhiinvaellusvuoren Kang-rinpotshen esipihaksi tai portiksi.»

Tällä matkalla Hedinin saavutti pikalähetti, joka toi Lhasan mandariinien vastauksen: se sisälsi kohteliaan, mutta jyrkän kiellon kulkea muuta kuin valtatietä. Hedinille annettu passikin otettiin takavarikkoon, sen piti kulkea hänen edelleen govalta govalle. Samana iltana palasivat hänen molemmat lähettinsä tomuisina ja risaisina. Heidät oli heti alkutaipaleella ryöstetty, mutta siitä huolimatta he olivat ajaneet asiansa. Tradumissa Hedin jälleen yhdytti 12 metrin levyisen tasamin. Täältä hän salavihkaa pistäytyi Nepalin puolella, arvatenkin katsellakseen Himalajalta, Korelan solasta, Transhimalajan harjanteita.

Kuta kauempana Lhasasta, sitä vähemmän vastustellen tibetiläiset viranomaiset, govat, soivat Hedinille sangen pitkiäkin poikkeuksia »tasamilta». Toiset ehkä eivät tienneet, että oli tulossa korkeita kiinalaisia herroja hoputtamaan epämieluisan vieraan poistumista — toiset eivät näyttäneet olevan heistä tietävinään. Täten Hedin saattoi tutkia koko sen seudun, josta Brahmaputra, Indus ja Sutlej alkavat, ja oikoa siihen saakka vallinneita vääriä käsityksiä.

Brahmaputran lähteet.

Brahmaputran latvaosan, Martsan-tsangpon, päälähteitten olivat edelliset matkustajat päätelleet olevan laakson pohjoispuolella Transhimalajan jäätiköissä, mutta eri lähdehaarain vesimäärää mittailtuaan Hedin huomasi, että Kubi-tsangpo, joka tuli Himalajan pohjoiselta harjanteelta, Kubi-gangrilta, oli kaikkia muita monta vertaa suurempi, ja sitä paikkakuntalaisetkin pitivät jokensa varsinaisena alkuna. Heinäkuun 12:ntena Hedin alkoi muutaman saattajan keralla nousta tämän joen vartta ylimmille lähteille saakka. Moreenien ja paasikoiden täyttämää laaksoa kulkien hän 4,864 metrin korkeudesta löysi sen paikan, missä Kubi-tsangpo lähtee pitkälle matkalleen valtavan glasieerin päästä.

Heinäkuun 19:ntenä Hedin, matkaa jatkaen, kulki sen 5,300 metriä korkean solan poikki, joka erottaa Brahmaputran vedet Induksen vesistä. Edessä oli nyt Manasarovarin, pyhän järven, syvänne, jonka takaa pyhä vuori Kangrinpotshe eli Kailas kohotti tutunomaista pyramidimaista lakeaan. »Sen nähdessään laskeutuivat miehemme oitis satulasta ja painoivat otsansa maahan. Rabsang vain, piintynyt pakana, jäi hevosen selkään ja sai myöhemmin Tseringiltä ansionmukaiset haukkumiset.»

Jaettuaan karavaaninsa ja lähetettyään suuremman osan edeltäpäin Ladakhiin, Hedin itse lähti Manasarovarille tutkiakseen sen perusteellisesti ja mitatakseen sen syvyyden.

Manasarovärin pyhä järvi.

»Oikealla kädellä leviää pyhän järven pinta turkoosisinisenä. Mikä ihana, mieltäkiinnittävä näky! Luulee hengittävänsä kevyemmin ja vapaammin, tulee taas elämänhaluiseksi ja toivoo pääsevänsä alas järven siniselle syvyydelle ja pyhille laineille. Sillä Manasarovar on pyhin ja kuuluisin järvi maailmassa. Se on toivioretkien päämäärä ja lukemattomien hindulaisten pyhiinvaeltajain unelma. Se on ikivanhain uskonnollisten hymnien ja laulujen järvi, jonka kirkkaissa aalloissa hindun tuhkalla on yhtä haluttu ja kunnioitettu hauta kuin Gangesinkin sameissa aalloissa. Intiassa ollessani olin saanut kirjeitä hinduilta, jotka pyysivät minua tutkimaan tämän kunniakkaan järven ja pyhän Kailas-vuoren, jonka kukkula täällä ylhäällä pohjoisessa kannattaa iäistä lumikupua ja jonka huipulla Shiva, yksi Intian jumalien kolmiyhteydestä, oleksii paratiisissansa keskellä henkijoukkoansa… Lamaistitkin pitävät järveä pyhänä, nimittäen sitä Tso-mavangiksi eli Tso-rinpotsheksi, 'pyhäksi järveksi'. Mutta kuinka voisikaan kaksi niin erilaista uskontoa antaa Manasovarille ja Kailasille jumalallisen merkityksen, jos ne eivät mahtavalla kauneudellaan puhuisi ihmismielelle ja tekisi siihen syvää vaikutusta! Jo ensimmäinen, rantakukkuloilta tähän ihmeelliseen, suurenmoiseen maisemaan ja sen valtaavaan kauneuteen luomamme silmäys sai minut ilonkyyneleihin puhkeamaan. Tämä soikea, pohjoisesta hieman kapeampi järvi hehkuu turkoosinsineään kahden maailman ihanimman ja kuuluimman vuorijättiläisen, pohjoisen Kailasin ja eteläisen Gurla Mandattan muodostamissa puitteissa, valtaisten vuorijonojen välissä, joiden yli molemmat jättiläiset kohottavat häikäisevän valkeita iäisiä lumikukkuloitansa.»

Hedin lähti ensimmäiselle syvyydenmittausretkelleen tyynenä iltana, pilkkopimeässä. Etelässä leimahteli salamia, kuu oli nousemassa, vaikka olikin vielä kukkulain takana, luoden järvelle taikamaisen hohteen, ja etelässä kohosi järven takana Gurla Mandatta kuin kuutamo-, lumikenttä- ja jäätikkökääreihin kapaloitu kummitus. Soutajat pitivät pimeässä yössä syvällä vedellä kulkemista kamalana ja rajuilman uhka teki sen vielä monin verroin kamalammaksi. »Jonkun ajan kuluttua leimahti koko eteläinen taivas yhtenä tulimerenä; salamat iskivät nopeasti toinen toisensa jälkeen, niiden hohde ulottui taivaan korkeimpaan kohtaan; ne näyttivät hetken pysyvän yhdessä kohti vuoren takana, värisevinä, jolloin oli valoisaa kuin päivällä, mutta niiden sammuttua näytti pimeys entistään synkemmältä. Niin lisäsivät ne yön äärettömän runollista, synkkää vakavuutta. Niiden valossa näin molempien miesteni kasvot. He olivat levottomat ja pelästyneet, eivätkä uskaltaneet enää soutulaulullansakaan kolkkoa hiljaisuutta häiritä. Veneemme soluu vitkaan pikimustalla vedenkalvolla, jonka maininkien välitse kuun tiet kirkkaina käärmeinä luikertavat…»

Hitaasti kuluvat aamuyön hetket; mutta vihdoin alkaa aamu sarastaa.

»Synkkä taivaanlaki muuttuu heleänsiniseksi, aamu saapuu idästä. Heikko kajastus leviää itäisen vuoriston yli ja kohta kohoavat sen piirteet terävinä, selvinä, kuin olisivat ne mustasta paperista leikatut. Pilvet, jotka vielä äsken leijailivat järven päällä valkeina ja kopeina, punertuvat ruusunpunaisiksi, alussa ainoastaan hieman, sitten yhä tuntuvammin, ja kuvastuvat kirkkaaseen veteen, loihtien sen pinnalle kokonaisen tuoreiden ruusujen maailman. Soudamme uivien ruusulavojen välitse, tuntuu aamun ja puhtaan veden tuoksu. Päivä valkenee valkenemistansa, maisema saa taas uutta väriä, uusi päivä, heinäkuun 28:s aloittaa voittokulkunsa maan yli. Ainoastaan loihtijan sivellin ja taikavärit kykenisivät maalaamaan sen kuvan, joka nyt tarjoutui katseilleni, kun koko maa oli vielä varjossa ja ainoastaan Gurla Mandattan korkein huippu kohosi nousevan auringon ensi hohteeseen. Aamuruskon voitokkaassa hehkussakin olivat vuori, sen lumikentät ja jääkaistaleet säilyttäneet hopeanvalkoisen värinsä, mutta nyt! Silmänräpäyksessä alkoi korkeimman huipun kärki hehkua purppuraisena kuin sula kulta. Ja loistava valaistus laskeutui vähitellen vuoren kupeille kuten vaippa. Alempana rinteiden ympärillä leijaili pieniä, ohuita, valkeita aamupilviä, muodostaen eräille jyrkästi rajoitetuille vuorikerrostumille vyön, joka heilui vapaana kuin Saturnuksen rengas, heittäen sen tavoin varjon ikuisille lumikentille. Nuo pilvet myös kultautuivat, punoittaen purppuraloistossa moisessa, ettei kukaan kuolevainen kykenisi sitä kuvaamaan. Lumoavana leviää valo järvelle. Aurinko valaisee vuorenhuipun toisensa jälkeen. Maiseman yksityiskohdat erottaa nyt yhä selvemmin. Värit, jotka olivat äsken olleet kepeitä ja haihtuvia kuin juhlapukuisen nuoren tytön puna, muuttuvat terävämmiksi, keskittynyt valo kokoontuu itäisten vuorten päälle ja niiden räikeiden ääriviivojen ylitse suihkuaa auringon yläreunasta huikaiseva sädekimppu järvelle. Päivä on nyt vienyt voiton, ja ikäänkuin unelmasta juopuneena koetan saada selvää siitä, mikä on minuun syvimmän vaikutuksen tehnyt — hiljainen kuutamoyökö, vaiko auringonnousu ja sen ruusuhohde ikuisilla lumilla.»

Vasta iltapäivällä seuraavana päivänä syvyydenmittaajat pääsivät järven lounaisrannalle 18 tuntia vesillä oltuaan. Manasarovarin pituus ei tosin ole kuin 25 kilometriä, mutta mittauksiin, etenkin lämpötilan mittauksiin, kului aikaa. Suurin mitattu syvyys oli 82 metriä. Pyhä järvi on Hedinin käsityksen mukaan entisten glasieerien kovertama, eikä moreenisärkkäin patoama.

Levättyään perusteellisesti taivasalla järven pengermällä Hedin sitten lähti toista linjaa mittaamaan, päämääränään pohjoisranta, jossa karavaani odotti erään luostarin luona. »Raikas etelätuuli puhalsi, nostimme purjeen ja pursi juosta huristeli hyvää kyytiä. Rannalla seisoi toivioretkeläisiä, jotka hämmästyen katselivat menoamme, ja Gossulin luostarin munkit vaivasivat päätään ajattelemalla, minkä lopun moinen pyhyyden häväisy saisikaan.»

Tuskin olivat vesillä olijat taas maihin poikenneet kun järvelle alkoi syöksyä rajuja myrskyjä vuorotellen aivan vastakkaisista suunnista. Siitä huolimatta Hedin seuraavana päivänä taas lähti vesille, mitatakseen linjansa valmiiksi. Voimakas länsituuli kiidätti pientä kangaspurtta vinhaa vauhtia ulapalle. Matka kävi nytkin onnellisesti. Hän saattoi melkoisesti oikoa järven karttaakin. Tugu-gumpan luostarin munkit luulivat Hedinin olevan korkeampien voimien suojassa, kun hän näin saattoi rankaisematta uhmailla vedenjumalan pyhää järveä; mutta suottapa hän muka ei ollutkaan tashi-laaman ystävä ja siunaama.

Myrskyssä pyhällä järvellä.

Mutta koettelemuksenkin hetki oli vielä tuleva. »Elokuun 7:ntenä herätettiin minut hyvin varhain, auringon valaessa uutta kultaa siniselle järvelle ja erään laaman seistessä luostarin katolla puhaltamassa näkinkenkätorvellaan pitkäveteisiä, kumisevia säveliä hiljaiselle vedenpinnalle. Riensin rantaan, missä vene tavallisine varustuksinensa jo valmiina odotti ja Shukkur Ali ja Tundup Sonam luotirihmaa selvittelivät sekä tavaroitamme paikoilleen asettelivat. Hindut maleksivat rannalla kuin villihanhet, riisuivat vaatteensa maalle ja kahlasivat veteen, liina vain lantioille käärittynä, uimaan autuaaksi tekevässä, siunausta tuottavassa järvessä. Kuuman Intian ihmisistä lienee uinti tuntunut hieman karmivalta näin viileänä aamuna vedessä, jonka lämpötila oli vain jonkun asteen yli nollan. Hämmästynein katsein seurasivat he venettäni, jota voimakkaat aironvedot kuljettivat luostarista etäälle. Järvi oli aamukirkas ja tyven, mutta jo ensimmäistä luotausta suoritettaessa puistatti veden jumala itseänsä, luoteistuuli nousi ja aallot loiskivat ja kisailivat iloisina veneen keulaa vastaan.

»Keskipäivällä paksunivat pohjoiset pilvet. Raskas, lyijyharmaa pilvikerros laskeutui hitaasti vuorten kupeille ja sen alemmasta, valoisammasta reunasta riippuivat sadehetaleet, kohoten synkkää taustaa vasten harmaanvioletteina. Vuoret ja ranta hävisivät pohjoisessa näkymättömiksi ja pilvipaljoudet näyttivät olevan järvelle putoamaisillansa. Tuuli asettui taas ja alkoi harvakseen sataa rapisevia isoja pisaroita, jotka vedenpintaan putoillessaan muodostivat hetken kestäviä, pyöreitä helmiä, kuin olisivat olleet öljyverhoon käärittyjä. Sitten seurasi kauhean sakea raekuuro, joka suomi veden pintaa, verhosi meidät puolipimeään, roiskutteli järven kalvosta miljoonia pieniä suihkuja ja värjäsi kahdessa minuutissa veneemme sisuksen valkeaksi. Ei voinut erottaa mitään muuta kuin veneen ja itsemme; muu kaikki oli yhtä vettä ja raetta, joka vitsoi järveä kuin raipalla, saaden aikaan suhisevan, kurluttavan äänen. Tuon tuostakin valaisivat väräjävät salamat pilvien sisustaa ja ukkonen jyrisi pohjoisessa uhkaavana ja kumeana. Silloin kääntyivät molemmat miehet katsomaan, mutta eivät nähneet sumussa mitään. Heitä alkoi kammottaa ja kaikki me tunsimme vaarallisen aseman olevan tulossa.

»Rakeita seurasi rankkasade, niin ankara kuuro, etten sen vertaista olisi voinut kuvitella. Vettä kaatui sellainen paljous ja niin rajusti, että se painoi kumaraan. Ylläni oli kolme paitaa ja nahkanuttu, mutta jo hetken kuluttua tunsin veden valuvan paljasta ihoani myöten. Siitä oli toki se etu, ettei se ylen runsas suihku, joka meitä vielä odotti, voinut minua pahemmaksi liottaa…

»Vihdoin harveni sade, mutta neljä minuuttia yli yhden kuulimme koillisesta huumaavaa pauhinaa, jyryä, jonka voi saada aikaan vain ensi luokan myrsky. Raesää ja sade eivät olleet sen rinnalla mitään. Nyt, raskaiden vesiuutimien hajottua, oli myrskyllä vapaa tanner, ja se kulki järvien yli vimmatulla voimalla. Miksemme lähteneetkään tuntia ennen ja jättäneet hindujen hartausuintia katselematta! Ei, Tso-navangin jumala suuttui ja tahtoi kerta kaikkiaan näyttää, ettei ole niin kevytmielisesti kohdeltava järveä, jonka vihertävää vettä hänen delfiinipyrstönsä ruoski. Miten kadehdimmekaan nyt Gossul-gumban munkkeja ja omaa, etelässä Tugu-luostarin rauhallisten muurien suojassa oleilevaa väkeämme! Mitähän he sanoisivat, mitähän he mahtaisivat yrittää, jos me hukkuisimme tähän järveen kuin kissat?

»Muutaman minuutin ajan taistelin suoraan oikealta lyöviä aaltoja vastaan kuin mielipuoli, voidakseni ohjata veneen oikeaan suuntaan. Ne paisuivat kauhistuttavan nopeasti ja jokainen aalto, joka veneemme pingotettuun kangaskuoreen lyödessään särkyi hyrskeeksi, sai aikaan pamahduksen, joka oli halkaista pikku aluksemme. Seuraava oli vielä vähäisempi; minä selvisin siitä intialaisella kypärilläni, mutta Tundup Sonam sai kylmän läiskäyksen, joka sai hänet hetkiseksi aivan pökertymään. Kun kolmas oli viskannut vaahtohuippunsa laidan yli veneeseen, oli siinä vettä 10 senttimetriä paksulti, pikku »pähkinänkuoremme» vajosi kolmen miehen painosta liian syvään ja siihen päässyt vesi läiskyi, huljui ja pulisi edestakaisin veneen keinunnan tahdissa.

»Nyt huomasin olevan mahdotonta yrittää pysyä tolallamme. Meidän täytyi alentua kurssiltamme tuulen ja aaltojen takia. Tuulen suunnassa oli Gossul-gumpa… luostarissa saisimme turvapaikan, jos sinne asti pääsisimme. Nyt oli vain käännyttävä… kumoon ajamatta Kaksi ensimmäistä yritystäni ei onnistunut, saimme vain vettä lisää veneeseen, mutta kolmas menestyi. Nyt piti meidän vain, jos henkemme oli kallis, varoa, ettei vene päässyt taas tuulessa kääntymään.

»Nyt alkoi kulku, jommoista en ollut kokenut ainoallakaan entisellä vesimatkallani Tibetissä. Myrsky muuttui hirmusääksi, jonka möyriminä laineet nousivat korkeiksi kuin Itämeren aallot myrskysäällä… Tuulen raivoavien voimien pieksäminä, ahdistamina ja ajamina pyyhälsimme järveä pitkin. Jokainen uusi aalto, joka meitä nosti, näytti olevan edellistänsä korkeampi. Muutamilla oli terävä, sileä harja, joku oli kuin vuorikristallista muovailtu ja kuvasti pohjoisen mustia pilviä — edessämme näytti olevan pohjaton vesihauta, jonka ammottava syvyys uhkasi joka hetki veneemme nielaista. Toiset aallot työnsivät edellänsä vaahtopoimua, vyöryen takaapäin vinkuen ja pauhaten. Silmissä musteni ajatellessa, että ne saattoivat täyttää silmänräpäyksessä veneen ja hukuttaa sen. Mutta aallonharja nosti taas kauniisti korkeuteen, näköala avautui joka suunnalle, etelässä paistoi vielä aurinko, Gurla Mandatta näkyi selvästi, tuulensuunnassa myös Gossul-gumpan penger. Pohjoisessa vain oli kaikki mustaa ja uhkaavaa. Sen sekunnin aikana, minkä vene vapisten hoippui aallonharjalla, saattoi luulla joutuneensa johonkin muita korkeampaan solaan Tshang-tangin vuoristossa, josta joka puolelle avautui vuorijonojen maailma…. aaltojen vaahto muistutti mieleen ikuisia lumikenttiä.

»Tämäkin aalto menee menojaan ja vene vajoaa laaksoon. Katoamme vesihautaan, lähimmät aallot sulkevat näköalan, takanamme ovat haudan seinät puhtainta malakiittia, edessämme smaragdia. Sivulle ne vetäytyvät ikäänkuin kulisseiksi. Taas nostetaan meidät ylös — 'lisää vain, Tundup Sonam, muutoin painaa meidät vaahtoharja upoksiin!' Hän ponnistaa viimeisetkin voimansa ja aalto menee ohi. Mutta tämä ei olekaan tasaselkäinen, vaan muistuttaa Kubi-gangrin pyramiidihuippua. Kaksi semmoista kohoaa aivan edessämme ja niiden kärjet taittuvat tuulessa. Ne ovat läpinäkyviä kuin lasi ja toisen läpi näkyvät Gurla Mandattan lumikentät kuin suurennuslasilla katsoen. Edessämme on vesiportti ja etelärannalla auringonpaisteen kajastus kultaa aallon reunat tummalla hehkulla.

»Taistelemme urhoollisesti. Minä istun veneen pohjalla ja puristan peräsintä kaikin voimin, pitääkseni venettä oikeassa suunnassa. Ylitsemme lentää myrskyn pirstoilema räiske kuin paloruiskun hajonnut suihku. Usein luikahtaa särkynyt aallonharja veneeseemmekin, emmekä jouda vettä äyskäröimään. Näemme veneen vähitellen täyttyvän — näinköhän päässemme rantaan, ennenkuin se vajoaa? Masto, purje ja kaksi vara-airoa ovat veneen pohjalla, keskellä venettä kiinni sidottuina. Jospa voisimme nostaa purjeen, niin olisi veneen ohjaaminen helpompaa, mutta sitä ei tarvitse nyt ajatellakaan…

». Ratkaisevana hetkenä, kun suhdaton vyöryvä aalto uhkasi venettä, huusin Tundupille, käskien hänen jännittää kaikki voimansa — ja hän tekikin niin jäntevästi, että airo paukahti poikki. Nyt oli kaikki hiuskarvan varassa: emme kyenneet enää venettä ohjaamaan, sen täytyi välttämättömästi mennä kumoon vaahtoavien aaltojen välissä. Mutta Tundupkin tunsi vaaran ja tempasi voimakkaalla vedolla vara-airon irti, Shukkur-Alin vasemmalla airolla huovatessa. Uuden ryöpyn saatuamme olimme taas oikealla suunnalla.

»Niin ajaa myrsky meitä edelleen. Aika tuntuu loppumattoman pitkältä. Viisi neljännestuntia olemme taistelleet veden jumalan oikkuja vastaan ja jokainen minuutti on tuntunut tunnilta. Vihdoinkin näkyy toki Gossulin luostari. Se suurenee, voi jo erottaa yksityiskohtia, näen sen valkean julkipuolen punaisine yläreunaviiruineen, sen akkunat ja tuuliviirin sekä muutamia munkkeja, jotka rintasuojuksen takana seisten liikkumattomina venettämme tähystävät. Mutta luostaripenkereen alla käy kamala tyrsky. En tiedä, miten päästä maihin. Tämäntapaisissa seikkailuissa olen kyllä ennenkin ollut, mutta en koskaan näin hurjassa. Kadehdimme ylhäällä seisovia munkkeja, joilla on kiinteä kamara jalkojen alla. Jospa olisimme jo heidän luonansa! Vauhtimittari on ollut koko ajan ulkona vedessä. Tempaan sen nopeasti talteen ja käsken miesten olla valmiina ja merkin saatuaan hypätä pois veneestä. Tämänpäiväisen muistikirjani ja karttapiirustuksen, joista tippuu vesi, kätken nahkanuttuuni, jotteivät ainakaan kootut numerot joutuisi hukkaan.

»Aikaa on enää kaksi minuuttia. Shukkur Alin avulla onnistuu minun vielä riisua raskaat, vettä täyteen imeytyneet saappaat jalastani, mutta samassapa jo vene rajusti viskautuu rantatyrskyihin. Vesi on ruskeankeltaista kuin kauravelli, ja aalto imee venettä taas järvelle päin. Tundup Sonam on jo veteen hyppäämäisillänsä, mutta neuvon häntä ensin airolla tunnustelemaan, kuuluuko jo pohjaa. Sitä ei tapaa, ja mies hillitsee itseänsä vielä. Vene saa takaapäin uuden sysäyksen ja on kaatua. Soutajat reutovat nyt kuin villityt, voittaaksensa aallon vedon, ja ennenkuin arvaankaan on Tundup hypännyt veteen, joka ulottuu hänelle rintaan asti, ja nyt kiskoo hän venettä kaikin voimin maata kohti. Me toiset seuraamme hänen esimerkkiänsä ja yhteisin voimin onnistuu meidän vetää se maalle, ennen kuin raivoava hyrsky ehtii sen murskata. Vielä yksi aimo kiskaus, ja me olemme saaneet veneen liejuvallin yli laguuniveteen, johon eivät aallot pääse.

»Mutta nyt olemme saaneet kyliämme ja heittäydymme hiekalle väsymyksestä menehtyneinä. Puolitoista tuntia kestänyttä ruumiin ja sielun tavatonta jännitystä ja kiihtymystä seurasi uupumisen ja huumautumisen tunne; meillä ei ollut toisillemme mitään sanottavaa, enkä minä antanut mitään käskyjä yötä varten. Olimme haaksirikkoisia, mutta meillä oli täysi syy olla iloisia ja kiitollisia siitä, että meillä oli taas kiinteä maa jalkojemme alla ja että olimme päässeet ehjin nahoin kaikkien niiden viheriäin hautojen yli, jotka allamme ammottivat valmiina meidät nielaisemaan, jollemme vaarallisilla hetkillä olisi varaamme pitäneet.»

Langak-tso.

Kokonaisen kuukauden Hedin saattoi työskennellä pyhällä järvellä. Usein tosin saapui ratsastajia vaatimaan häntä matkaansa jatkamaan, mutta Hedin sattui niiden käydessä aina olemaan järvellä, eivätkä he odottaneet. Vihdoin hänen täytyi lähettää miehiään Parkaan, joka on pyhän järven rinnakkaisjärven pohjoispäässä, neuvottelemaan viranomaisten kanssa, mutta itse hän salavihkaa lähti juuri tälle rinnakkaisjärvelle, Langak-tsolle, viipyen sillä viikon päivät, vaikka viranomaiset olivat jyrkästi kieltäneet häneltä pääsyn sinne. Hän koetti saada selville näiden molempien järvien maanalaiset laskuväylät, sillä laskuväylät niillä on, koska niiden vesi on suolatonta, vieläpä erikoisen hyvänmakuistakin. Hedinin vakuutuksen mukaan ne molemmat ovat Sutlejn, Induksen suuren syrjäjoen, lähdejärviä. Langak-tsollakin hän sai kaiken aikaa tepastella myrskyjen kanssa.

Kun hän vihdoin elokuun 30 p. saapui Parkaan, pyysivät govat häntä jo seuraavana päivänä vihdoinkin lähtemään länteen päin ja Hedin suostui sillä ehdolla, että saisi viipyä kolme päivää Khalebissa, puolen päivämatkaa lännempänä, ilmoittamatta kuitenkaan aikomuksiaan. »Tahdoin nimittäin kiertää pyhän vuoren pyhiinvaellustietä myöten kulkien, mutta älysin, etteivät viranomaiset siihen koskaan lupaa antaisi. Ainoastaan viekkaudella voi se onnistua.»

Parkan etevin gova tuli Khalebiin valvomaan luvattoman vieraansa toimia, ja kun tämä neljän miehensä keralla, vain yhden hevosen kantamin kepein varustuksin lähti jonnekin matkaan, tuli gova kysymään, mitä se merkitsi ja minne hän aikoi, johon Hedin vastasi »minä tulen heti takaisin» ja meni sen sileän tien. Hänen miehensä kulkivat jalan, kuten pyhiinvaeltajain täytyi, itse hän ratsasti, arvellen, ettei ollut mikään pyhyyden loukkaus, vaikka pakana kulkikin ratsain.

Pyhä Kailas-vuori.

Metsättömässä ylämaassa ei pyhiinvaellustie Kailasin ympäri tarjoa erikoista viehätystä, mutta suurenmoisen jylhää tuo luonto kuitenkin on. Maat ovat paljaat kuin luomisen jäljeltä, kivijäätiköiden kuljettamat sora- ja rapamuodostukset, lumikentät, jäävirrat ja vaahtoavat vuoripurot ovat vallitsevina. Niukasta ruohopeitteestä elävät kuitenkin paimentolaisten jakkikarjat. »Kailasin huippu nousee jylhästä vuori-ulapasta kuin tavattoman suuri kuusitahoinen vuorikristalli.»

Vanha pyhiinvaeltaja oli tarjoutunut oppaaksi ja hän kertoi tien merkillisyyksistä.

»Erään tavattoman suuren graniittipaaden luona pysähtyy vanhuksemme ja selittää paaden olevan 'dikpa-kamak' eli syntisten koetuskivi. Kiven alla on sen ja maan välissä ahdas reikä. Joka on synnitön, tai jolla on edes hyvä omatunto, hän voi ryömiä reiän läpi, mutta jos kuka tarttuu välillä kiinni, on hän hylkiö…

»Noin 200 askelta kauempana on eräs toisenlainen koetuskivi mahtavien graniittipaasien sokkelossa, jossa kulki kuin matalien huoneiden ja muurien välisellä kylänraitilla. Tämän koetuskiven muodosti kolme lohkaretta, jotka nojasivat toisiinsa niin, että niiden väliin jäi kaksi aukkoa. Oikeauskoiseen suuntaan oli vasemmasta aukosta kontattava sisään ja oikeasta ulos…

»Khamin vuorimaasta kaukaisimmasta idästä, Naktsangista ja Amdosta, tuntemattomasta Bombasta, jonka olemassaolo oli minulle ainoastaan kuuleman mukaan himmeästi tunnettu, mustista teltoista, joita on siroteltu Tibetin autioihin laaksoihin kuin täpliä leopardin taljaan, etäisen lännen vuorilla sijaitsevasta Ladakhista ja eteläisistä Himalajan maista tulee tänne joka vuosi tuhansia toivioretkeläisiä kävelläkseen jalkaisin, hitaasti, syvissä mietteissä neljä penikulmaa tämän 'maan navan', autiuden vuoren ympäri.»

Kailas onkin sen vuoksi maailman kuuluin vuori, sillä kaikki hindut ja buddhalaiset sen tuntevat.

»Vapaaehtoinen oppaamme kertoi juuri olevansa yhdeksännellä kierroksellansa. Jokaiseen kierrokseen tarvitsi hän kaksi päivää, ja hän kiertäisi vuoren kolmeentoista kertaan. Sitä matkaa nimitti hän 'kang-koraksi', gangrin piiriksi. Olipa hän useita vuosia sitten suorittanut senkin ansiokkaan tehtävän, jonka nimi on 'gjangtshap-tsallgen'; siihen tehtävään kuuluu koko tien pituuden mittaaminen oman ruumiinsa pituudella. Yksi ainoa semmoinen kierros vastaa kolmeatoista tavallista, jalan astuttua kierrosta. Minun toivioretkeni ei kelpaisi ollenkaan, koska minä olen ratsain kulkenut, arveli vanhus. Jos halusin siitä jotain hyötyä, olisi minun se jalkaisin astuttava.»

Myöhemmin Hedin itse näki kaksi nuorta laamaa, jotka olivat lähteneet vuorta kiertämään siten, että mittasivat tien omalla ruumiillaan, kulkien aina pituutensa verran eteenpäin ja sitten laskeutuen suulleen pitkäkseen, uuden jalkain paikan katsoakseen. Toinen näistä nuorista miehistä aikoi vuoren ympäri ryömittyään lähteä erääseen luostariin ja muurauttaa itsensä loppuiäkseen erakoksi.

Erään kehämuurin sisällä oli kivi, jossa oli kolo. Pyhiinvaeltajat toisella kivellä jauhoivat tätä koloa ja jauhavat varmaan lopulta koko kiven puhki.

Jokaiselle sileälle kallionpinnalle, mitä eräällä selänteellä oli, oli pinottu pyramidiksi pieniä kiviä, ja toiset pyramidit olivat jo niin täpötäydet, ettei ainoatakaan kiveä enää mahtunut. Näiden kivikekojen johdolla pyhiinvaeltajat sumulla ja pyryssäkin pysyivät tiellä.

5,669 metrin korkuisessa solassa oli valtava paasi, paaden päässä pienistä kivistä rakennettu keko pitämässä pystyssä riukua, jonka päästä lähtee nuoria, päättyen maahan lyötyjen paalujen päähän. Sola on kierroksen puolivälissä ja sille ovat uhreja sarvet ja luut, joita paaden ympärillä on. Paaden kylkeen pyhiinvaeltaja peukalollaan vetää kokkareen voita ja painaa voihin kiinni tukon omia hiuksiaan. Uhri sekin! Kiven pinta oli täynnään hiuksia kuin peruukki. Jokaiseen kivenkoloon taas oli pistetty uhriksi hampaita. Vaatteenrepaleita oli ympärillä kasoittain.

Tie kulkee monessa kohdassa huimaavain jyrkänteitten reunoja ja on huonopäisille vaarallinen. Monta luostaria on sen varressa. Niissä pyhiinvaeltajat saavat maksutta viettää yötä. Kallionkylkiin on hakattu valtavat määrät hartauskirjoituksia; manikekoja, viirejä, kiviläjiä on loppumattomiin. Herkeämättömänä huminana kaikuu pyhiinvaeltajain ainainen rukous: »Om mane padme hum», ja jokaisen kerran rukouksen rukoiltuaan pyhiinvaeltaja pudottaa yhden helmen rukousnauhassaan.

»Leijonan kita.»

Hediniä kovasti halutti käydä Induksenkin lähteellä, »Leijonan kidassa», jonne ei ollut pitkä matka. Gova aluksi vastusti jyrkästi, mutta arveli lopulta, että kunhan vain karavaani kulkisi suoraan Gartokiin, voisi Hedin itse omalla vastuullaan käydä »Leijonan kitaa» katsomassa, jonka hän suurella riemulla tekikin, ollen ensimmäinen eurooppalainen, joka näki mahtavan Induksen äärimmäisen latvaveden kumpuavan maasta pieninä lähteinä ja niistä lähtevän kainona purona mainehikkaalle vaellukselleen merta kohti. Monet hartauskirjoitukset ja kivikeot todistivat, että lähdettä pidettiin pyhänä ja pyhiinvaelluksen arvoisena.

«Tielläni oli ollut suuria vastuksia, mutta korkeimmat voimat olivat lahjoittaneet minulle riemun päästä sekä Induksen että myöskin Brahmaputran todellisille lähteille ja voida määrätä noiden molempain maailmanhistoriallisten jokien synty ja lähde.»

Induksen lähteiltä Sven Hedin vihdoin matkusti Länsi-Tibetin pääpaikkaan Gartokiin, jossa kaksi varakuningasta eli garpunia hoiti hallitusta. Matka piti osaksi tuntemattoman maan kautta ja välillä Hedin kulki viidennen kerran Transhimalajan poikki Dshuk-ti-lan solan kautta, jonka korkeus oli 5,825 metriä.

Gartokissa hän sai paljon kirjeitä ja garpunit, jotka ottivat hänet mitä ystävällisimmin vastaan, eivät edes viitsineet kysyä, missä kaikkialla hän oli ollut. Heiltä hän vihdoin sai Lhasan kiinalaisen ambanin, Lien darinin, vastauksen kirjeeseensä — ja se olikin odottamattoman suotuisa.

Mahdollista kuitenkin on, että kirjeen sisällys oli tunnettu niille viranomaisille, joiden kanssa Hedin oli tullut matkalla tekemisiin, jonka vuoksi häntä ei pahemmin ahdistettu, vaikka toiselta puolen oli tahdottu antaa hänen ponnistaa omaa tyhjentymätöntä neuvokkaisuuttaan päästäkseen viranomaisista huolimatta tarkoitustensa perille. Lhasan herrat olivat täydelleen selvillä siitä, ettei heidän olisi tarvinnut pelätä mitään valtiollisia selkkauksia siinäkään tapauksessa, että olisivat voimakeinoilla taluttaneet hänet maasta lähimmän rajan poikki.

Mutta Hedin katui nyt kovin, ettei ollut odottanut tätä kirjettä, ja koetti käyttää sitä hyväkseen päästäkseen takaisin täyttämään Transhimalajaan jääneet aukot — 500 kilometriä oli häneltä jäänyt siitä näkemättä.

Gartokissa sattui oleskelemaan Hedinin vanha lehiläinen ystävä, rikas kauppias Gulam Rasul, joka ennenkin oli hänet pulasta auttanut. Garpuni oli tälle kauppiaalle velkaa ja siihen nojaten Gulam Rasul koetti pakottaa hänet antamaan Hedinille matkaluvan. Garpuni vastasi, että hänelle päänsä oli liian kallis, ja kieltäytyi ehdottomasti. Hedin ja kauppias koettivat silloin lahjoa hänet — yhtä huonolla seurauksella. Lopulta Hedin päätti tunkeutua Tibetiin uudelleen pohjoisesta, kuten edelliselläkin kerralla, päästäkseen asumattoman maan kautta kauas sen sisäosiin, ennenkuin hänet huomattaisiin. Tuumansa hän uskoi Gulam Rasulille — antoiko tämä siitä sittemmin salavihkaa tiedon garpuneille, siitä ei ole tietoa, mutta tuskinpa omantunnon syyt olisivat häntä siitä pidättäneet — ja kauppias ryhtyi paikalla kaikella tarmollaan häntä auttamaan, varustamaan uutta karavaania. Sitä varten nyt molemmat muuttivat lähemmä Ladakhia. Karavaanin piti muka matkustaa Khotaniin, jonne siis kaikki miehet palkattiin, mutta matkalla Hedin aikoikin poiketa Tshang-tangiin. Itse hän päätti pukeutua ladakhilaiseksi kauppiaaksi, koska hän täällä sai tiedon Venäjän ja Englannin välisestä sopimuksesta, joka hänen mielestään oli juuri häntä vastaan tehty: »Venäjä ja Englanti sitoutuvat kolmen lähinnä seuraavan vuoden kuluessa ilman edelläkäypää sopimusta olemaan päästämättä Tibetiin ainoatakaan tieteellistä retkikuntaa, minkälaatuisia ne lienevätkin, ja vaativat Kiinaa samoin menettelemään.»

Uudelle retkelle salapuvussa.

Gartokin garpunit saivat vihiä Hedinin uusista matkavalmistuksista ja tahtoivat tietää, mitä ne tarkoittivat. Heillekin hän vastasi lähtevänsä Khotaniin.

Hedinillä oli kauttaaltaan uudet miehet, kun hän joulukuun ensi päivinä v. 1907 lähti korkeaan Karakorumsolaan pyrkimään, kautta lumen, myrskyn ja pakkasten, jotka tuolla korkeudessa — solan kynnys on 5,580 metriä yli merenpinnan — nopeaan riuduttivat ihmisten ja juhtain voimat. Hänellä oli uljas karavaani, nelisenkymmentä reipasta hevosta ja muulia ja alun toistakymmentä miestä, luotettavaa, kunnon väkeä, kuten edellisetkin ladakhilaiset, mutta selvää on, ettei voimallisinkaan karavaani suoriudu moisista vaikeuksista niin ohuessa ilmassa sydäntalvella, lumen enimmäkseen peittäessä maan.

Tämä matka korkean, kylmän ja karun Tshang-tangin halki muodostuikin sen vuoksi vielä surullisemmaksi kuin edellisen vuoden, hevosia ja muuleja sortui pitkin matkaa, eikä montakaan minuuttia kulunut, ennenkuin ne olivat kivikoviksi jäätyneet. Lopulta asema oli niin epätoivoinen, että Hedin jo luuli sekä karavaanin että itsensäkin tuhon tulleen.

Helmikuun toisella viikolla alkoi näkyä merkkejä ihmisten läheisyydestä ja Hedinin täytyi nyt pukeutua ladakhilaiseksi, mustata naamansa, antaa partansa kasvaa ja tyytyä karavaanissaan toisarvoiseen sijaan. Karavaani oli muka Gulam Rasulin lähettämä ja oli sen määrä tiedustella, paljonko lampaanvilloja Tshang-tangin paimenet voisivat myydä seuraavana kesänä. Tuskin kukaan tibetiläinen kuitenkaan uskoi tätä valetta — ei ainoakaan ladakhilainen ollut vielä ollut niin mieletön, että olisi Tshang-tangin halki talvisydännä matkustanut — vaan heti alussa arvattiin, että Hedin sahib oli mukana — ellei ehkä jo ennakolta tiedettykin. Sana kulki karavaanin edellä paljon nopeammin kuin se matkasi ja korkeampia ja matalampia viranomaisia alkoi hyöriä joka puolella. Suotta Hedin näytteli lammaspaimenen halpaa osaa — 30 juhtaa menetettyään hänen täytyi lammasten selässä kuljettaa tavaroitaan — kun hän alkoi olla kyllin lähellä, paljastettiin hänet.

Sitä ennen oli hänellä kuitenkin ilo paljon selvitellä maantieteellisiä oloja, löytää suolajärviin laskeva melkoinen joki, Buptsang-tsangpo, ja ennen kaikkea huhtikuun puolivälissä kulkea Transhimalajan poikki uudesta kohdasta, 5,527 metrin korkuisen Samje-lan solan kautta, joka mitä tuntuvimmin valaisi vuoriston sisäistä rakennetta. Huhtikuun 24:ntenä Pemba Tsering, Sakadsongin käskynhaltijan apulainen, johon Hedin oli edellisellä matkallaan tutustunut, tuli ja paljasti hänet ja Hedin saattoi nyt pitkistä ajoista pestä itsensä, pukeutua omiin vaatteihinsa, muuttaa palvelijainsa telttaan laitetusta salasopesta omaan telttaansa ja — ruveta tibetiläisten viranomaisten kanssa juonimaan, saadakseen matkan jatkon muodostumaan niin suunnitelmiensa mukaiseksi kuin suinkin.

Pemba Tsering aikoi ensin viedä kutsumattoman vieraansa Sakadsongiin, mutta tämä vastusti sitä jyrkästi sillä verukkeella, että hänen entinen karavaanin johtajansa oli sinne haudattu, ja Pemba Tsering heti otti tämän syyn huomioon ja ehdotti Tsangpon rannalla, idemmässä, olevaa Semokua, johon Hedin suostui.

Semokussa maaherra kutsui Hedinin luokseen kivitaloon, jossa hän majaili, mutta Hedin vaati maaherraa tulemaan hänen luokseen telttaan, ja — tämä tuli. Hienolla ivalla Dortshe Tsuän ensiksi kysyi:

»Toivon, että matkanne on ollut onnellinen ja ett'ette ole liian paljon kylmästä kärsineet», vaikka hänelle epäilemättä oli tunnettua, että Hedin oli menettänyt melkein koko karavaaninsa. Sitten alkoi pitkällinen väittely paluumatkan suunnista. Maaherra oli jyrkkä, mutta Hedin osasi kuin osasikin pelata korttinsa sillä tavalla, että saattoi tutkia senkin osan Transhimalajasta, joka vielä oli näkemättä.

Hän sai kun saikin lopulta luvan kulkea haluamaansa tietä, kunhan pääosa karavaanista kulki Samje-lan solan kautta. Oppaaksi hän sai miehen, jota sanottiin rosvoksi, rosvopäällikön veljeksi, mutta matkalla tämä pyysikin häneltä hädän tullen apua muita rosvoja vastaan, jotka ehkä eivät hänen joukkoonsa kuuluisi. Toukokuun 11:ntenä Hedin täten saattoi kulkea seitsemännen kerran Transhimalajan pääharjanteen poikki Sangmo-bertik-lan solan kautta. Solan korkeus oli 5,820 metriä.

Hedin tuli sitten Teri-nam-tso järvelle, jota ei kukaan ennen ollut luotettavasti kartoittanut, ja aikoi taas ryöstäytyä pyhälle Dangra-jum-tsolle, mutta vartijat antoivat hänen aikomuksestaan salaa tiedon alueen maaherralle ja tämä tuli aseellisen joukon keralla mitä kohteliaimmin, vaikka mitä varmimmin tekemään hänen yrityksensä tyhjäksi. Teri-nam-tsolta Hedin lähti Mendong-Gumpan luostarille. Tämän luostarin erikoisuus oli, että sekä munkit että nunnat asuivat teltoissa.

Kulkien edelleen länteen päin hän ei tavannut karavaaniaan sovitulla yhtymäkohdalla eikä saanut siitä minkäänlaisia tietojakaan, ennenkuin Nganglaring-tso nimisellä järvellä, jonka hän ensimmäiseksi näki, vaikka eräs pundiitti olikin siitä kuullut. Hedinin rahat olivat aivan loppuneet, kun karavaani vihdoin yhdytti hänet. Nyt hän kääntyi lounatta kohti ja kulki 5,885 metrin korkuisen Dinglan solan poikki tasamin varrella olevaan Toktsheniin, jossa häntä odotti entistä sitkeämpi kinastelu viranomaisten kanssa.

Toktshenin govat eivät sallineet hänen lähteä Intiaan eikä Gartokin kautta Ladakhiinkaan, vaan aikoivat pakoittaa hänet kulkemaan vielä kerran »valkoisen täplän» poikki pohjoiseen ja sitten edelleen samoja teitä kuin hän oli Tibetiin tullutkin, mutta nyt Hedin oli niin lopen kyllästynyt sekä Tibetiin että »valkoiseen täplään», että hän, lähetettyään pääosan karavaanistaan Ladakhiin, muutaman seuralaisen keralla lähti lyhyintä tietä Simlaan, Intian englantilaisten viranomaisten kesäkaupunkiin Himalajan eteläliepeille. Kun viranomaiset eivät toimittaneet juhtia, lähti hän jalan, antaen retkikunnan jäljellejääneiden hevosten ja muulien kantaa kuormastoa.

Simlassa varakuningas, lordi Minto, ja Intian armeijan ylipäällikkö, lordi Kitchener, ottivat hänet mitä vieraanvaraisimmin vastaan, vaikkapa hän olikin uhmannut Englannin hallituksen kiellon Tibetiin matkustaessaan.

Transhimalaja.

Useat matkustajat olivat tosin ennen Hediniä nähneet ylisen Brahmaputran laakson takana valtavia lumivuoria ja jotkut olivat arvelleet sitäkin, että ne ehkä muodostivat yhden pitkän vuorijonon, mutta mitään varmaa ei tästä ennen Hedinin matkoja tiedetty. Vasta hänen tutkimuksensa paljastivat koko suurenmoisuudessaan tämän vuoriston, jonka korkeus ja laajuus täydelleen puolustavat Hedinin. antamaa Transhimalajan nimeä.

Se ei kuitenkaan ole yksi yhtenäinen selänne, kuten entiset matkustajat olivat arvelleet, vaan on päinvastoin jotenkin monipuolisesti jäsennetty. Itäpää, joka entisestään paraiten tunnettiin, on nimeltään Nien-tshen-tang-la. Kantshung-gangri on tämän läntinen jatko. Shuru-tson länsipuolella on Targo-gangri-Laptshung jono, sen länsipuolella Hiunpo-gangri ja Dingla-vuoristot.

Hedinin mielestä Transhimalaja on maailman korkein ja valtavin, jos merenpinnasta luetaan. Se on kapeampi kuin Himalaja ja sen huiput ovat matalammat kuin Himalajan, mutta Trarishimalajan solien korkeus on suurempi kuin Himalajan. Viiden Himalajan solan keskikorkeus on 5,101 metriä, viiden Hedinin mittaaman Transhimalajan solan 5,600 metriä. Himalajan korkein huippu, Mount Everest, on 8,840 metriä, Nien-tshen-tang-la, Transhimalajan, mikäli tiedetään, korkein huippu on 1,540 metriä sitä matalampi. Himalajan harjanteet ovat terävät ja suipot, laaksot syvään uurtuneet, Transhimalajan harjanteet ovat taaemmat, laaksot matalammat ja kapeammat. Tämä johtuu siitä, että Himalajalla sateentulo on niin paljon suurempi kuin Transhimalajalla, joka on edellisen sateensuojassa. Juoksevan veden uurtoteho on senvuoksi Himalajalla monta vertaa suurempi kuin pohjoisella rinnakkaisvuoristolla. Vedenjakajana sitä vastoin on Transhimalaja tärkeämpi kuin Himalaja.

Lhasan valloitus ja Tibetin entisyys.

Hedinin viimeisellä matkallaan vinkkuroidessa edestakaisin Transhimalajan yli oli Lhasa, johon niin moni matkustaja oli turhaan pyrkinyt, jo vihdoinkin menettänyt salaperäisyytensä. Englanti lais-intialainen sotajoukko oli ase kädessä tunkeutunut sinne ja tutkijat tietysti käyttivät tilaisuutta niittääkseen samalla tieteellekin niin runsaan saaliin kuin suinkin.

Jo vuoden 1880 vaiheilla oli Lhasaan saapunut Dordshiev-niminen burjaattilais-laama, joka oli Venäjän alamainen ja, Venäjällä välillä käytyään, pääsi siellä jonkinlaiseksi Venäjän asiamieheksi. Uskotellen dalailaamalle Englannin aikovan valloittaa Tibetin hän sai Lhasassa hyvin suuren vaikutusvallan, jota hän käytti Venäjän asiaa ajaakseen. Paremmin onnistuakseen hän uskotteli Tibetin mahtimiehille, että tsaari ja koko hänen kansansa ehkä saataisiin kääntymään buddhan uskoon. Dalailaama jo aikoi lähteä Pietarissa käymään, mutta tyytyi sitten, neuvostonsa vastarinnan vuoksi, lähettämään lähettilään, joka todella pääsi tsaarin puheille. Palatessaan hänellä oli liittoehdotus ja lupaus, että Lhasaan lähetettäisiin Venäjää edustamaan joku suuriruhtinaista, mutta tämä kuitenkin tibetiläisiä epäilytti, jota paitsi Lhasassa olevat Kiinan edustajat jyrkästi vastustivat sitä.

Varmana Venäjän kannatuksesta — Tibetiin oli tuotu venäläisiä aseitakin — dalailaama, Dordshievin neuvoja kuullen, alkoi tuottaa ikävyyksiä Englannille, sallien muun muassa hyökkäyksen Sikkimiin brittiläiselle alueelle. Lordi Curzon oli siihen aikaan Intian varakuningas, ja tämä tarmokas valtiomies ryhtyi viipymättä tehokkaisiin vastatoimiin. Kun tibetiläiset eivät suostuneet hyvällä hyvitystä antamaan, lähetettiin Tibetiin englantilais-intialainen sotajoukko kenraali Macdonaldin johdolla. Valtiollisena asiamiehenä seurasi eversti Younghusband mukana.

Sikkimin solat kapeine polkuineen ja pyörryttävine jyrkänteineen asettivat tykistön ja kuormaston kuljetukselle hyvin suuria vaikeuksia, mutta tavallisella neuvokkaisuudellaan ja vuorisodista saamansa kokemuksen avulla englantilaiset ne voittivat ja pääsivät Tibetin puolelle miekan iskutta. Joulukuun 12 p. v. 1903 retkikunta kulki rajan poikki ja huhtikuun 12 p. 1904 se saapui Gjangtseen, jonka luona tibetiläiset yrittivät tehdä vähän kovempaa vastarintaa. Uudenaikaista tykistöä ja kiväärejä vastaan he kuitenkin olivat aivan voimattomat. Gjangtsen ja Lhasan välillä vastarinta pitkin matkaa oli kovin heikkoa. Elokuun 3 p. Macdonaldin armeija saapui Lhasaan, josta dalailaama Dordshiewin kanssa oli paennut Mongoliaan. Sotaväki vain käymällä kävi itse kaupungissa, leiriytyen sitten sen ulkopuolelle, kunnes Lhasan vallanpitäjät olivat hyväksyneet englantilaisten ehdot. Tibetin tuli tunnustaa Sikkimin raja, avata Gjangtse, Gartok ja Jatung Intian kaupalle ja maksaa pieni määrä vahingonkorvausta, josta vielä annettiin kaksikolmannesta anteeksi. Tieteellisiä tutkimusretkiä koskevan kiellon olemme jo maininneet. Myöhemmin Kiina hyväksyi nämä ehdot ja Englanti sai Venäjänkin kanssa aikaan Tibetistä sopimuksen.

Englantilaiset upseerit käyttivät hyväkseen tilaisuutta tutkiakseen Lhasan ja sen luostarit sangen perusteellisesti ja everstiluutnantti Austine Waddel, etevä buddhalaisuuden tuntija, kokosi aineksia kirjaan, jossa hän tekee niistä selkoa. Waddelin mukaan selostamme seuraavassa pyhän kaupungin ja sen luostarien ihmeet.

Lhasa on rakennettu jotenkin tasaiselle lakeudelle, jota joka puolella kukkulat piirittävät. Kaupungin eteläpuolella juoksee vähässä matkassa Kjitshu niminen melkoinen joki, joka vie vetensä Tsangpoon. Kukkulat ovat paljaat ja karut, mutta lakeus on hedelmällinen, vaikka toisin paikoin soistunut. Lakeudella on paljon puutarhoja ja niissä kauniita puita. Kaupungin länsipuolella on kapea ja korkea vuoriselänne, jonka pohjoispäässä kukkulallaan on Potala, dalailaaman majesteetillinen palatsiryhmä, eteläpäässä taas rohtoparannuksen temppeli. Vuoriselänteen ja kaupungin välillä on puolentoista kilometrin levyinen vyöhyke, jossa on lehtoja, puutarhoja ja niittyjä. Lännestä tuleva tie kulkee Kjitshusta haaraantuneen kuivuneen putaan poikki Jutok Sampa eli turkoositiili-siltaa myöten, joka on Lhasan nähtävyyksiä.

Kaupungin ympärillä on ennen ollut korkeat muurit, mutta kiinalaiset hävittivät ne parisataa vuotta takaperin.

Kadut ovat jotenkin suorat, mutta kapeanlaiset. Kun ne eivät ole kivetyt, on niillä usein paljon kuraa ja varsinkin köyhemmät kaupunginosat ovat sanomattoman törkyiset. Paremmat talot ovat kivestä ja poltetuista tiilistä, huonommat vain, savesta tai auringonpaisteessa kuivatuista tiilistä. Etukaupungeissa on taloja, jotka on kokonaan rakennettu lampaan- ja nautakarjansarvista, liittäen nämä yhteen saviruukilla. Tavallisesti talot ovat kahden- ja kolmenkertaiset. Rikkaitten talot ovat hyvin varustetut. Joka talossa on jonkinlainen pyhättö, jossa kuvia ja pyhiä kirjoja säilytetään.

Jokhang.

Kaupungin keskellä on aukio, joka on kaupungin tärkein kauppatori. Siellä on »Jo'n» eli »Herra Buddhan» suuri temppeli, Jokhang, jota pidetään koko Tibetin ja sen kaikkien teitten keskustana. Luulon mukaan sen perusti hallitsija Srong-tsan-gampo v. 652 buddhanuskoon kääntyessään. Siinä sai sijansa toinen kahdesta erittäin pyhästä Buddhan kuvasta. Temppelin katto on kullattu, mutta muutoin se ei ole erikoisen muhkea rakennus eikä paljoakaan ympärillä olevia rakennuksia korkeampi. Siinä on kolme kerrosta. Sisäänkäytävä on vuoltujen ja kullattujen puupylväitten kannattama portiko. Seiniin on kaiverrettu kiinalaisia, tibetiläisiä ja mongolilaisia kirjoituksia ja yhdellä seinällä on suuri rukouspyörä. Esihalliin astutaan jykevistä, rautakoristeilla kaunistetuista ovista ja siitä päästään toisen oven kautta pihattoon, jonka ympäri kulkee pylväitten kannattama veranta pyhättöineen ja seinille maalattuine freskoineen. Vasemmalla puolella on suurlaaman pehmustettu valtaistuin ynnä muitten kirkollisten ylimysten istuimet, toinen toistaan korkeammalla sen mukaan, mikä kunkin arvo on. Sisäovesta ja siitä jatkuvasta käytävästä kuljetaan neliön muotoiseen kappeliin, jolla ei ole muuta kattoa kuin taivas. Sen kummallakin puolella on kolme kappelia ja päässä suorakaiteen muotoinen »kaikkein pyhin» sälövarjostimineen ja kullattuina Buddhan kuvineen. Kaikkein pyhimmässä on Sakjan suuri kuva istuvassa asennossa, ympärillään pieniä kuvia, lamppuja ja monenlaisia uhrilahjoja. Kuvapatsas on runsaasti koristettu jalokivillä, mutta yleensä tekotapa on karkeaa. Temppelin toisessa ja kolmannessa kerroksessa on paljon muiden jumalain ja jumalattarien pyhättöjä ja kuvia. Temppelissä on vielä valtavan paljon muita kuvia, kulta- ja hopea-astioita, lamppuja, pyhäinjäännöksiä ja kaikenlaista arvokasta rihkamaa. Paljon hartaudenharjoittajia käy joka päivä jumalanpalveluksessa, ja tiellä, joka käy päärakennuksen ympäri, kulkee lakkaamaton virta pyhiinvaeltajia, eri suuntiin sen mukaan, mitä ansiota kukin hartaustyöllään pyytää. Temppeli oli englantilaisten käydessä ylen likainen ja täynnään voilamppujen katkua.

Jokhangin ympärillä on luostarihuoneita, säiliöitä ja rakennuksia, joissa siviilivirastoilla, kuten valtionrahastolla, tullilla, tuomioistuimilla y.m. on huoneensa. Pyhällä alueella on naisten kielletty olemasta yötä.

Jokhangin pääsisäänkäytävän luona on pyhän pajun varjossa Doringin paasi, kuulu muistomerkki, johon on hakattu tieto Tibetin kuninkaan ja Kiinan keisarin v. 822 (eli 738) j.Kr. tekemästä liitosta. Saman paaden edustalla erään kuninkaan veli, joka oli laamalaisuudesta luopunut, murhattiin.

Potala.

Kuulu Potala, jolla dalailaaman palatsit ovat, muodostaa majesteetillisen rakennusvuoren. Päältä nähden se kaltevine seinineen muistuttaa linnoitusta. Eteläpuolella on vuoren alla laaja suljettu piha, jolla vilisee laamoja ja kerjäläisiä. Sieltä johtavat jotenkin mukavat portaat ja rinteet vuoren kukkulalle, joka on kokonaan palatsin peittämä. Rakennukset ovat eri ajoilta. Keskimmäinen kohoaa muita paljon korkeammalle, päättyen kullattuihin katoksiin. Siellä on korkealla pengermällä dalailaaman kävelypiha, josta hän katselee alle kokoontuneita pyhiinvaeltajia. Tämä rakennus on tulipunainen, jonka vuoksi sitä sanotaan punaiseksi palatsiksi. Siinä ovat tärkeimmät salit ja kappelit ja entisten dalailaamain pyhätöt. Niissä on paljon maalauksia, jalokivikoristeita, veistokuvia ja muita koristeita, mutta yleensä ei Potalan sisusta ole likimainkaan niin suurenmoinen kuin ulkopuoli. Muista Potalan vuorella ja sen läheisyydessä olevista rakennuksista mainittakoon sen juurella, järven saarella, oleva temppeli, joka kiinalaisten mielestä on Lhasan kauneimpia. Temppeli, Lu-Kang, on pyöreä ja sen ulkoseinää pitkin kulkee ympäriinsä pylväsloggia eli portiko, joka on maalauksilla kaunistettu. Temppeliä saartavat puut ja pensaat. »Käärmeen huoneen» nimen tämä temppeli on saanut siitä, että perintätiedon mukaan paikalla piilee louhikäärme, jota on lepytettävä, ettei se hukuttaisi Lhasaa tulvalla.

Kaupungin pohjoisosissa on Ramotshe niminen suuri kuulu temppeli. Sekin on perintätiedon mukaan Srong-tsan-gampon rakentama ja siihen haudattiin hänen kiinalainen puolisonsa. Temppelissä on Buddhan kuva, jonka tämä puoliso toi mukanaan »Lumimaahan». Tämä temppeli on loitsutaidon tyyssija.

Kaupungin pohjois-osassa on Moru-niminen luostari, joka on huomattava ulkonaisesta järjestyksestään ja puhtaudestaan. Se on kuulu loihtimisopisto, jota paitsi sen puutarhassa on kirjapaino. Kaupungissa tai sen läheisyydessä on neljä muuta luostaria.

Lhasan ympäristössä on vielä kolme suurta luostaria, jotka Tsongkhapa, nykyisen laamalaiskirkon uskonpuhdistaja (1356—1418), perusti.

Suurin näistä, Debung, on 10 kilometriä kaupungista länteen lakeutta pohjoisessa paartavain vuorten juurella. Se on maailman suurimpia luostareita, munkkeja 8,000. Dalailaama käy siinä kerran vuodessa. Debungissa mongolilaiset laamaoppilaat asustavat tullessaan Lhasaan tutkinnoita suorittamaan. Lähellä sitä on Tibetin pääloitsijan omituinen rakennus. Viiden kilometrin päässä Lhasasta pohjoiseen on Sera niminen luostari Mongoliasta tulevain pyhiinvaeltajain tien varressa. Paitsi suurenmoisia, amfiteatterin muotoon rakennettuja luostarirakennuksia siihen kuuluu paljon erakkokoppeja, joita on hajallaan korkealla vuorella. Soran päätemppeli on kuulu siitä, että siinä säilytetään »vajraa» eli Ukon vasamaa, kaksipäistä pronssipunttia, jota pidetään lujuuden perikuvana. Rukoillessaan pappi tekee sillä kaikenlaisia temppuja. Uudenvuoden juhlissa se juhlasaatossa kannetaan Jokhangiin. Lähellä on vuori, jonka luullaan sisältävän paljon hopeaa, mutta sitä ei sallita kaivaa. Kultaakin on ja sitä kaivetaan, mutta aina suuren nokareen löytäessään munkit paikalla kätkevät sen maahan, jotta se siittäisi hienoa kultaa, jota vain on lupa kaivaa.

Lhasan itäpuolella on 40 kilometrin päässä Galdan, »keltaisen lahkon» vanhin luostari, johon Tsongkhapa on haudattu marmorihautaan, kultapyhättöön.

Kauempana etelässä, Tsangpon rannalla, on Tibetin vanhin luostari Samje, joka on perustettu v. 770. Sitä ympäröi 2 1/2 kilometrin mittainen korkea, kivestä rakennettu kehämuuri, jonka päällystä on täynnään tiilistä ladottuja uhrikekoja. Luostarin keskustemppeli on valtavan suuri, suuri osa jumalankuvista on puhdasta kultaa. Luostaria sanotaan muutenkin hyvin rikkaaksi. Temppelien sisäseinät ovat täynnään mitä kauneimpia valtavan suuria kirjaimia, joita kansa luulee itse Sakjan kirjoittamiksi. Tibetin hallituksen sanotaan tallettavan tässä luostarissa valtion varoja.

Juhlat.

Lhasan juhlavuoteen kuuluu joukko isompia ja pienempiä juhlia, joihin saapuu pyhiinvaeltajia kaukaa Gobin erämaidenkin takaa. Suurin juhlista on uudenvuodenjuhla, jota kestää pari viikkoa. Se on jonkinlainen laamalainen karnevaali, jossa naamareilla ja valepuvuilla on hyvin tärkeä osa. Naamiohuvit muutoinkin ovat Tibetissä erittäin suositut. Juhla alkaa puolenyön aikaan huudoilla ja kellojen soitolla, gongien, kalistimien, rumpujen ynnä muitten samanlaisten tibetiläisten soittokoneitten paukutuksella. Ystäväin kesken käydään vieraissa, tarjoillaan vaatimattomia makeisia ja voinsekaista teetä. Toisena päivänä dalailaama pitää suuret pidot, joissa sekä maan omat että kiinalaiset viranomaiset ovat saapuvilla. Toreilla ja suurien luostarien edustalla esitetään kaikenlaisia näytelmiä ja ilveilijät tekevät temppujaan. Seuraavana päivänä esitetään eräs näytelmä, joka on Tibetin erikoisuuksia. Potalan muureilta jännitetään jollain korkealta kohdalta pitkä, nahkasäikeistä punottu köysi, jonka alapää lujasti kiinnitetään alla olevalle lakeudelle kiinni. Tätä pyörryttävää hypotenuusaa pitkin luistaa kaksi miestä päästä päähän, joskus rinnallaan maaten, jonka suojana on vahvasta nahkasta tehty levy. Levittäen kätensä ikäänkuin uidakseen he nuolen nopeudella laskevat alas torille. Tätä temppua sanotaan »jumalten tanssiksi». Toisinaan mäenlaskijat saavat surmansa, mutta hengissä maahan tulleet saavat hovilta lahjoja. Dalailaama itse tulee aina tätä lystiä katsomaan. Muuallakin tätä mäenlaskua harjoitetaan. Vielä uudella ajallakin se oli Euroopassakin käytännössä.

Huomattavin uudenvuoden juhlista on »monlam», jonka Tsongkhapa itse v. 1408 sääti. Lhasaan virtailee silloin laamoja koko Tibetistä, varsinkin lähiseutujen suurista luostareista, ja joka tiellä vilisee silloin jalan ja ratsain matkaavia munkkijoukkoja, keittoastiat ja rukouskirjat kerallaan. Ne, jotka eivät saa kortteeria, majailevat kaduilla ja aukioilla tai pystyttävät lakeudelle pienet mustat telttansa. Juhlia kestää kuusi päivää ja koko tämän ajan kaupungissa vallitsevat jonkinlaiset saturnaliat, sanomaton sekamelska ja epäjärjestys. Laamoja kulkee joukoittain pitkin katuja huutaen, laulaen ja tapellen. Tämän kokouksen tarkoitus on kuitenkin olevinaan uskonnollinen. Suurenmoisia juhlakulkueita mystillisine uhrineen ja soittoineen vaeltaa Jokhangiin ja Moru-luostareihin. Dalailaama on itsekin läsnä juhlassa ja korkealla valtaistuimella Jokhangin vieressä istuen ottaa vastaan kansan uhrit ja antaa sille siunauksensa.

Ensimmäisen kuukauden 15:ntenä sytytetään suunnattomat määrät soihtuja, jotka valaisevat kaupungin, niin että kajastus näkyy pitkäin matkain päähän, ja Jokhang on kaiken yötä valaistu lukemattomilla lyhdyillä, jotka luovat valoaan voista muovailtuihin, eläimiä, lintuja ja kukkia esittäviin reliefeihin. Ne kuvaavat episodeja Buddhan elämästä ja muita uskonnollisia aiheita. Kuvat ovat hyvin suurikokoisia ja erinomaisen taidokkaasti tehtyjä. Näiden taideteosten valmistukseen kuluu muutamia kuukausia ja juhlayön jälkeisenä aamuna ne heitetään menemään. Toisina päivinä on kilparatsastuksia Serasta Potalaan ja kilpajuoksuja Potalasta kaupunkiin. Kuukauden 27:ntenä kannetaan Ukon pyhä vasama juhlallisessa saatossa Serasta Jokhangiin ja dalailaaman luo Potalaan.

Muista suurista vuotuisista juhlista on yksi, jota vietetään neljännessä kuukaudessa, omistettu Sakjan kiitokselle, mutta oikeastaan tämä juhla näyttää olevan samanlainen vanha kevään ja luonnon nuorentumisen juhla kuin Intian huli-juhla.

Toisen kuukauden 30:ntenä päivänä vietetään erästä omituista menoa, joka muistuttaa syntipukin karkoitusta. Sitä sanotaan pahanhengen ulos ajamiseksi. Palkataan mies esittämään paholaisen tai oikeammin uhrin osaa, sillä joskus hän leikissä heittää henkensä. Hänet puetaan kummituspukuun ja naama maalataan mustan ja valkoisen kirjavaksi, jonka jälkeen hänet tuodaan Jokhangiin väittelemään uskon asioista henkilön kanssa, joka esittää dalailaamaa. Väittely päättyy arpanappulain heittoon, ikäänkuin arvottaisiin Lhasasta. Arpanappulat ovat siten väärennetyt, ettei paholainen voi voittaa. Uhri viedään sitten kaupungin ulkopuolelle kansanjoukkojen ja sotaväen saattamana, häntä kiljuen uhkaillaan ja sadatellaan ja sotaväki ampuu yhteislaukauksia hänen jälkeensä. Kun paholainen on ajettu pois, palaa väestö takaisin ja uhri viedään Samjen luostariin. Jos hän pian sen jälkeen kuolee, pidetään sitä hyvänä enteenä, muutoin häntä pidetään luostarissa kaksitoista kuukautta.

Pundiitti Nain Singh mainitsee erään omituisen tavan, joka on verraten myöhään valtaan päässyt. Uuden vuoden kahdeksikymmeneksikolmeksi ensimmäiseksi päiväksi on tapana antaa siviilivalta huutokaupalla vuokralle enimmän tarjoavalle. Ostajaa, jonka tulee kuulua Debung-luostariin, sanotaan Jalnoksi. Hän on jonkinlainen huonon hallinnon perikuva, sillä mainitulla ajalla hän kaikilla mahdollisilla luvattomilla tavoilla koettaa rikastua, kiskoen mielivaltaisia veroja ja sakkoja kansalaisilta.

Lhasa ja sen kauppa.

Lhasan väkiluku lienee noin 30,000, kaupungissa ja lähiseuduilla olevat laamatkin mukaan lukien. Ennen on kaupungin väkiluku kuitenkin ollut suurempi. Tibetiläisiä maallikoita on vain 1,500 miestä ja 5,000 tibetiläistä naista. Ulkomaalaisia, kuten kiinalaisia, nepalilaisia, ladakhilaisia y.m. on paljon. Tärkein teollisuus on kankaiden kutominen Tibetin hienosta villasta. Suuri vaikutus kauppaan on tietysti pyhiinvaelluksella. Joulukuussa saapuvat Länsi-Kiinan kauppiaat tuoden silkkiä, mattoja, posliinia ja teetä. Itä-Tibetistä tuodaan myskiä, josta osa kulkee edelleen Nepalin kautta Eurooppaan, Intian puolelta viljaa ja tupakkaa ja teollisuustuotteita. Maaliskuussa kauppiaat jälleen lähtevät matkoihinsa, ennenkuin joet alkavat tulvia, niin ettei niiden yli voi kahlata.

Tee on tärkein tuontitavara, sillä teettä ei kukaan tibetiläinen tule toimeen. Teetiilet käyvät maassa jopa rahasta.

Tibetin entisyys.

Että Tibetin kaltainen muusta maailmasta erotettu vuorimaa on voinut saavuttaa vallitsevan merkityksen laajain alain uskonnollisissa käsitteissä, todistaa jo itsessään, ettei tämä maa ole voinut olla kokonaan historiaa vailla. Tiedot sen menneisyydestä ovat kuitenkin sangen vaillinaiset, tibetiläisten oma »kuningasten kirja», joka tekee selkoa maan vanhoista hallitsijoista, kun on suureksi osaksi taruperäinen. Kiinalaisista lähteistä on kuitenkin saatu moniaita tietoja, jotka ulottuvat sangen kauas entisyyteen.

Kiinan aikakirjat mainitsevat kiang (paimentolaiset) nimellä Kukunorin ja Koillis-Tibetin heimoja jo 11 vuosisadalla e.Kr., mutta aina kuudenteen vuosisataan j.Kr. kiinalaisten tieto Tibetistä ulottui vain itäisiin rajaseutuihin. V. 433 eräs Kiinan eteläisen Liang dynastian jäsen pakeni kiang-kansain luo ja perusti heidän keskuuteensa valtakunnan. Lempeällä ja oikeudenmukaisella hallinnollaan hän saavutti suosiota ja saattoi levittää valtaansa suunnattoman laajan alan yli. Tibetiläisten omien, myöhemmin muistoon kirjotettujen ja muodosteltujen perimätietojen mukaan oli Tibetin ensimmäinen kuningas kotoisin Intiasta, Kosalan valtakunnasta, jonka päämaa oli nykyinen Oudh, buddhalaisuuden varhainen koti, hän muka oli tämän maan kuninkaan poika. Hän pakeni Himalajan taa Bod maahan (Tibetiin), jossa Etelä- ja Keski-Tibetin päälliköt valitsivat hänet kuninkaakseen. Hänen jälkeläistensä aikana tunkeutui buddhalaisuus Tibetiin ja saatiin Kiinasta luvunlaskutaito ja lääketiede. Maa oli niin karjarikasta, että eräs kuninkaista muurasi palatsinsa muurilaastilla, johon veden sijasta käytettiin lehmän- ja jakinmaitoa. Muuan kuningas toi Intiasta kirjoitustaidon ja perusti Lhasan. Hän käännytti koko kansan buddhalaisuuteen, valloitti maita pohjoisessa, lännessä ja Himalajankin eteläpuolella. Intialaiset aikakirjat eivät mitään tiedä tästä tibetiläisvallan ajasta, mutta kiinalaisten muistiinpanojen mukaan se käsitti koko Bengalin ja ulottui etelään aina Bengalin lahteen saakka, jota silloin sanottiin »Tibetin mereksi». Kansalliset ja kielelliset seikat viittaavat siihen, että tämä tieto on tosi. Eräs kuningas hyökkäsi v. 663 Kiinan kimppuun, mutta kiinalaiset kostivat ja tunkeutuivat Lhasaan saakka, jonka kuninkaallisen linnan he polttivat. Tibetiläisten itsensä mielestä oli Khri-sronglde-tsan heidän maansa kuuluin hallitsija, sillä hallitusajallaan (743—789) hän kaikin tavoin edisti buddhan oppia. Hänen poikansa koetti poistaa kaiken erotuksen rikkaitten ja köyhien, ylhäisten ja alhaisten välillä ja kolmeen kertaan jakoi kaiken omaisuuden tasan kaikkien alamaistensa kesken, mutta joka kerta olot palasivat entiselleen, rikkaat kävivät vielä rikkaammiksi ja köyhät vielä köyhemmiksi. Viisaat väittivät tämän johtuvan heidän hyvistä ja pahoista töistään entisessä elämässä. V:lta 821 on säilynyt kaksikielinen kirjoitus, jossa määritellään rauhanehdot Kiinan ja Tibetin välillä. Sitten Tibet jakautui kahteen valtakuntaan ja seurasi paljon sisällisiä sotia.

1020-luvulla saapui eräs kuulu Intian buddhalainen, Atisha nimeltään, kutsuttuna Tibetiin, toi mukanaan ajanlaskun, jonka mukaan aika jaettiin 60-vuotisiin jaksoihin, ja oli ensimmäinen ylimmäinen pappi, joka sai maassa suuremman vaikutusvallan. Hän perusti Tibetissä pappisvallan. Kublai kaanin valloitettua Itä-Tibetin (1253) tämä maa joutui Kiinan vallan alle ja sen hallitus uskottiin Sakja luostarin laamoille. Myöhemmin muut luostarit paisuivat sitä mahtavammiksi, kunnes jälleen nousi tibetiläinen maallikko, joka Kiinan hallituksen suostumuksella anasti vallan. Luostarien vaikutus oli kuitenkin Tibetissä jo niin suuri, että se pian jälleen voitti muut. 1400-luvulla eräs Tashilhunpo luostarin johtajista valittiin Lhasan etevimmän luostarin johtajaksi ja hänestä tuli Tibetin ensimmäinen dalailäama. Mutta koko maan hallitsijaksi dalailaama tuli vasta v. 1645 mongolilaisten avulla, jotka joksikin aikaa karkottivat kiinalaiset Tibetistä. Myöhemmin Kiinan hallituskin tunnusti dalailaaman yhdessä Tashilhunpon luostarin johtajan, pantshen laaman, keralla maan hengelliseksi ja maalliseksi esivallaksi, joka kuitenkin oli Kiinan ylivallan alainen.

Tibet sai uskontonsa ja sen keralla uskonnollisen kirjallisuutensa Intiasta, sillä maan vanhat kuninkaat antoivat tibetin kielelle kääntää kaikki buddhan opin pyhät kirjat. Jotkut niistä tunnetaankin vain tibetiläisistä käännöksistä. Kun buddhalaisuus Intiassa kukistettiin brahman opin jälleen elpyessä hindulaisuuden muodossa, peri Tibet Intialta buddhalaisuuden kantamaan kunnian ja siitä johtuu sen suuri arvovalta koko buddhalaisessa Aasiassa. Siitä tuli buddhalaisuuden pyhä maa, johon kaikista Aasian ääristä saavuttiin pyhiinvaelluksille, ja tämä seikka antoi niin suuren tuen sen luostareille, että niistä varttui Tibetin tärkein valtiomahti, jonka sortoa ja kiskomisia vastaan yhteinen kansa ei ole sen koommin voinut eikä tahtonutkaan kapinoida. Tuhansia ja kymmeniätuhansia munkkeja on Tibetin suurissa luostareissa, ja napisematta kansa heille maksaa raskaita veroja hyvässä luottamuksessa, että se siten parhaiten täyttää uskonnollisen velvollisuutensa.. Buddhalaisuus on kieltämättä painanut leppeän leimansa tähän luonnostaan ja luonnon olojen edellytysten johdosta raakaan ylämaan kansaan. Mutta kuitenkaan ei Tibetin buddhalaisuus ole kuin turmeltunut kuori Gautaman jalosta opista. Siihen on sekaantunut kaikenlaisia shamanilaisia lisäpiirteitä maan vanhasta taikauskonnosta. Tibetin laamalaisuutta voidaan verrata Rooman kirkon anekaupan kehnoimpiin aikoihin.

Itä-Turkestanin muinaismuistot.

Sven Hedinin löydöillä Takla-makanin hiekoissa oli tärkeä muinaistieteellinen merkitys, sillä ne osoittivat, että Itä-Turkestan on ennen ollut laajemmalti asuttu ja sen ilmasto ollut nykyistään kosteampaa. Vielä suuremman sisällyksen nämä löydöt saavat, kun huomioon otamme, että tässä maassa muinoin on asunut indoeurooppalaisiakin kansoja. Vielä ajanlaskumme alussa siellä oli jäljellä aarialaisia kansoja sekaisin ural-altailaisten kanssa. Sven Hedinin jälkeen ovat sen vuoksi muut tutkijat jatkaneet etsimistä ja löytäneet muinaisraunioita ja suunnattoman rikkaita käsikirjoituskokoelmia, jotka epäilemättä luovat aivan uutta valoa näiden maiden myrskyiseen historiaan ja vaelteleviin kansoihin, jotka ovat osansa näytelleet kuin näyttämöllä näyttelijät ja jälleen kadonneet aikain hämäriin.

Ne muinaisesineet, jotka Sven Hedin v. 1896 löysi Khotanin läheisyydestä erämaasta, saviesineet, pronssiset Buddhan kuvat, kaiverretut jalokivet, rahat ja käsikirjoitukset, lienevät kolmannelta vuosisadalta j.Kr., koska kreikkalais-intialaiset vaikutukset ovat niissä ilmeiset. Aleksanteri Suuren jälkeläiset niihin aikoihin perustelivat valtakuntiaan Persiaan, Khivaan, Merwiin, Afghanistaniin ja Pohjois-Intiaan. Keskeltä erämaata, lähellä Khotan joen kanssa yhdensuuntaisesti Tarimiin pyrkivää Kerija-jokea, Hedin löysi toisen vanhan kaupungin, jonka erämaan hiekat olivat kokonaan peittäneet. Tässä kaupungissa oli seinäkuvia, jotka esittivät paikallisia järvi- ja jokimaisemia, sieltä löytyi puuveistoksia, saviastiain paloja, kipsisiä Buddhan kuvia ja vanhoja puutarhan pohjia.

M. Aurel Stein löysi toisista Itä-Turkestanin osista saviastioita, kuvia, kuvapatsaita, rahoja, leimasimia, freskoja, sanskrittilaisilla, brahmilaisilla ja kiinalaisilla kirjaimilla kyhättyjä käsikirjoituksia, puutauluja, joiden kirjoitukset olivat kharoshti-kirjoitusta, huonekaluja ja eri viljalajeja. Nämä esineet näyttävät olevan ajanlaskumme kahdeksalta ensimmäiseltä vuosisadalta, sen ensi vuosista alkaen.

Aivan Lopin erämaan sydämestä Sven Hedin v. 1901 löysi Loulanin eli Shanshanin kaupungin vanhat rauniot. Tämän kaupungin näyttää hietamyrsky tai tulva, taikka ehkä molemmat hävittäneen kolmannen vuosisadan lopulla j.Kr. Kaupungista löydettiin muun muassa asiakirjoja, joista näkyi sen nimi ja aikamääräyksiä.

Ljuktshunin syvänteestä erämaan pohjoisreunalta D.A. Klements v. 1898 löysi vanhojen luostarien raunioita, joista vanhimmat ovat ajanlaskumme ensi ajoilta, ja näistä luostareista löydettiin sangen mieltäkiinnittäviä käsikirjoituksia, joista toiset ovat uigurin kielisiä, toiset tuntemattomia kieliä. Le Coq löysi samoilta seuduilta v. 1904 erinomaisen arvokkaita käsikirjoituksia, joista toiset ovat kiinalaiselle paperille, toiset valkoiselle nahkalle, toiset puulle kirjoitettuja, edustaen kymmentä eri kirjaimistoa. Kielistä kaksi on aivan tuntematonta. Muistakin Tianshanin eteläpuolella olevista keitaista löydettiin samanlaisia kokoelmia.

Vuosina 1906—1908 Aurel Stein teki uuden matkan, jonka tulokset olivat vieläkin runsaammat. Khotanin koillispuolella hän tutki suurta buddhalaista temppeliä, josta jälleen löytyi paljon käsikirjoituksia. Erämaan kuivan ilmaston vuoksi ne olivat täälläkin säilyneet ihmeteltävän hyvin suuresta iästään huolimatta. Nijasta, Kerijan itäpuolelta, löydettiin paljon kharoshtikirjoituksella kirjoitettuja puukirjoja ja asiakirjoja, joista toisissa vielä oli kreikkalaismalliset savileimat ja puukannet, ynnä huonekaluja ja muita esineitä. Lop-norin länsipäästä, Miranista, löydettiin buddhalaisia pyhättöjä seinämaalauksineen. Lopista itsestään löydettiin kiinalaisia ja kharoshtikirjoituksia, puulle, paperille ja silkille kirjoitettuja, ynnä lisäksi piikiviaseita ja muita esihistoriallisia esineitä. Löydettiin myös melkoinen kappale kiinalaista muuria tornineen ja vartija-asemineen ja paljon muinaisesineitä. Intialaisia, kharoshtilaisin ja brahmilaisia kauppa-asiakirjoja löydettiin sekä erästä tuntematonta kieltä, joka näytti aramealaiselta. Mutta kaikkien runsaimman käsikirjoitussaaliin saivat Stein ja hänen jälkeensä kulkenut ranskalainen matkustaja pyhitetyistä luolista, »Tuhannen Buddhan saleista», jotka ovat Satshoun kaakkoispuolella. Nämä löydöt ovat niin suunnattoman runsaat, että vasta jonkun ajan kuluttua voidaan saada käsitystä niiden sisällyksestä. Buddhalaisien luostarien kokoelmissa on muun muassa säilynyt jäännöksiä manikealaisten pyhistä kirjoista, sillä tämäkin kristinuskon ja zoroasterin opin yhteensulatus esiintyi aikanaan Itä-Turkestanissa käännyttäjänä. Ollen etevä maantieteilijä t:ri Stein myös monella tavalla kartutti näiden seutujen maantieteen tuntemista.