AASIAN REUNAMAAT.
Taka-Intia.
Klassillisella maailmalla oli epäilemättä Taka-Intiastakin enemmän tietoja kuin sen kirjallisuudessa on meidän aikoihimme säilynyt. Ptolemaioksen tiedot »Kultaisesta Khersonnesosta» eivät olleet löyhiä huhuja, vaan perustuivat kokemukseen. Eräs vielä vanhempi kirjailija, juutalainen Josefos, joka kirjoitti ensimmäisen vuosisadan jälkipuoliskolla, lausuu juutalaisten muinaismuistoista kirjoittamassaan teoksessa, että Salomo käski Tyyron kuninkaan Hiramin antamain luotsien »mennä hänen miestensä kanssa siihen maahan, jota muinoin sanottiin Ofiriksi, nyt sitä vastoin Kultaiseksi Khersonnesoksi, ja joka kuuluu Intiaan, tuomaan sieltä kultaa».
Tyyron Marinus taas, jolta Ptolemaios sai tietonsa, on idän kultamaasta kuullut Aleksandros nimiseltä merimieheltä, joka kaikesta päättäen oli purjehtinut Malaiji-niemelle saakka ja sen ohikin. Paitsi kultaa, saatiin sieltä siihen aikaan jo mausteitakin, joiden kauppa silloin vielä oli hindujen käsissä, kunnes arabialaiset sen heiltä vahasivat.
Nykyaikoina on koetettu saada selville sekä Kultaisen Khersonneson että Ptolemaioksen mainitsemain muittenkin paikkain todellisuus, ja osaksi siinä on onnistuttukin. Malakan niemimaan sisäosista, Pahangista, on todella löydetty ikivanhoja, erinomaisen laajoja kultakaivoksia, jotka on kvartsisuoniin louhittu. Ne todistavat sangen kehittynyttä kulttuuria, mutta siitä, minkä kansan työtä nämä kaivokset ovat, tuskin on mahdollista enää saada tietoa. Kaivokset ovat pyöreitä tai suorakaiteenmuotoisia kaivoja ja ulottuvat toiset lähes 40 metriä maan sisään. Ne ovat vierekkäin, mutta alapäästä on louhittu pitkiä sivukäytäviäkin. Epäilemättä näistä kaivoksista on aikanaan saatu sangen paljon kultaa.
Ptolemaioksen jälkeen kului paljon aikaa, ennenkuin Taka-Intiasta saatiin enemmän tietoja. Kosmas Indikopleustes, entinen kreikkalainen kauppias, sittemmin munkki, joka eli kuudennella vuosisadalla (I, s. 190), sai oikeita tietoja Kiinaan vievästä purjehdusreitistä, vaikk'eivät ne ulottuneetkaan tämän laivamatkan varrella oleviin maihin. Ptolemaios oli piirtänyt Intian meren sisämereksi, jota maa joka puolella ympäröi, mutta Kosmas oli kuullut, että laivain riittävän kauas itään purjehdittuaan tuli kääntyä pohjoiseen ja purjehtia pitkä matka siihen suuntaan Kiinaan päästäkseen.
Ensimmäiset seikkaperäiset kertomukset meritiestä Kiinaan tapaamme persialaisten ja arabialaisten maantieteilijäin teoksissa. Persiasta kehittyi sinne laivaliike Rooman kaupan rappeuduttua ja Persian jälkeen arabialaiset saivat tämän ja yleensä koko Intian meren kaupan käsiinsä, perustaen sekä mannerrannoille että saarille lukuisia kauppasiirtoloita. Ja vuodelta 851 on säilynyt muhamettilainen purjehdusopas, jossa selostetaan Kiinaan vievä väylä, vaikka nimiä onkin vaikea tuntea, arabialaiset kun yleensä vääntelivät oudot nimet aivan muodottomiin. Sekä arabialaisilla että persialaisilla oli melkoisia kauppasiirtokuntia Kiinassa saakka.
Marco Polo oli ensimmäinen eurooppalainen, jonka selostus Kiinaan johtavasta meritiestä on meille säilynyt. Itse hän ei tosin nähnyt malijien asumia maita paljonkaan, mutta hän kokosi niistä kuitenkin jonkun verran tietoja. Parhaiten hän tutustui Sumatraan, jossa hänen kiinalaisen laivaston keralla täytyi odottaa viisi kuukautta suotuisaa tuulta. Marco Polon käydessä arabialaiset jo olivat ruvenneet käännyttämään Sumatrankin asukkaita muhametin uskoon. Polon jälkeen matkustivat tätä meritietä Odoric, Marignelli ja Ibn Batuta, joista olemme kohdallaan kertoneet. Kaikki nämä matkustajat kertovat Champa- eli Zampa-nimisestä valtakunnasta, jonka kuninkaalla oli pari-, kolmesataa lasta; se käsitti nykyisen Kotshinkiinan ja Annamin eteläosan, mutta katosi jo viidennellätoista vuosisadalla valtakuntain luvusta.
Vasco da Gaman löydettyä meritie Intiaan ei kauaa kulunut, ennenkuin Taka-Intiankin valtakunnat ja kansat saivat eurooppalaisiin tutustua, ja vaikutukset, joita he silloin saivat, juurruttivat heihin lähtemättömän vastenmielisyyden valkoista rotua vastaan.
Kun Alfonso de Albuquerque oli Malakan valloittanut (II, s. 146) — oikeastaan jo ennenkin ratkaisevaa taistelua — lähetti hän kotiaan palaavain kiinalaisten djunkkien mukana Duarte Fernandezin lähettilääkseen Siamin hoviin. Tämä mies oli ensimmäinen, jonka tiedetään käyneen Siamin vanhassa pääkaupungissa Ajuthiassa, joka kaupunki oli nykyistä Bangkokia jonkun verran ylempänä Menamin varrella (II, s. 150).
Venezialainen Nicolo de Conti (II, s. 139) oli ensimmäinen valkoinen, jonka tiedämme Burmassa käyneen. Puolen vuosisataa myöhemmin (v. 1496) kävi genovalainen Hieronymus de Santa Stephan© Pegussa ja vähän myöhemmin Ludovico di Varthema. Malakan valloitettuaan Albuquerque lähetti Peguunkin lähetystön ja myöhemmin sinne näyttää asettuneen portugalilaisia kauppiaita ja seikkailijoita, jotka palvelivat maan kuninkaita palkkasotilaina. Kauan ei sitten kulunut, ennenkuin sinne löysi italialaisia ja englantilaistakin kauppiaita.
Kaikkien näiden matkustajain kertomuksista näkyy, että Pegun valtakunta, jonka päämaa oli Irawadin delta, kuudennellatoista vuosisadalla oli niin mahtava, rikas, loistava ja vaikutusvaltainen, ettei niissä maissa ainoakaan toinen valtakunta ole myöhemmin sen vertaiseksi kohonnut. Mutta siihenkin aikaan käytiin ainaisia sotia Pegun ja Siamin, Tungun, Avan ja Arakanin välillä ja moneen näistä sodista portugalilaiset seikkailijat ottivat osaa. V. 1548 taisteli Pegun puolella sodassa Siamia vastaan 180 portugalilaista de Melon johdolla ja Siamin puolella toinen portugalilainen osasto erään Pereyran johdolla. Kuudennentoista vuosisadan loppuvuosina hyökkäsivät kuitenkin Arakanin ja Tungun kuninkaat Pegun kimppuun ja perinpohjin kukistivat sen.
V. 1600 kävi siellä Boves niminen jesuiitta, joka seuraavasti kuvaa näkemänsä hävityksen kauhuja:
»Surkeata on nähdä, kuinka jokirannoilla, joille on istutettu määrättömän paljon hedelmäpuita, kullatut temppelit ja jalot rakennukset nyt kaikkialla ovat raunioina. Tiet ja vainiot ovat täynnään nälkään kuolleitten tai tapettujen onnettomain pegulaisten pääkalloja ja luita, ja jokiin heitä on heitetty niin kosolti, etteivät laivat pääse ruumiitten paljouden vuoksi kulkemaan. Puhumattakaan niistit poloisista ja murhista, joihin tämä julmin kaikista tyranneista (Arakanin kuningas) on tehnyt itsensä syypääksi.»
Arakanin kuninkaan puolella oli Filip de Briton johdolla taistellut joukko portugalilaisia palkkasotilaita ja palkaksi de Brito sai Sirianin sataman, johon hän perusti muutaman vuoden pystyssä pysyvän itsenäisen pikkuvaltakunnan, pitäen kuninkaan poikaa panttivankinaan ja naittaen oman poikansa Martabanin kuninkaan tyttären kanssa. V. 1613 Avan kuningas kuitenkin tuli Siriania piirittämään ja sai de Briton petoksella käsiinsä, surmaten hänet kamalasti kiduttaen. Siitä alkain alkoi Ava saada koko Burman valtansa alle.
Burmaan portugalilaiset eivät perustaneet pysyviä kauppa-asemia, mutta Siamin alueelle syntyi jo v. 1516, Malakan niemimaan itärannalle, melkoinen asema, johon asettui satoja portugalilaisia. Varsinaiseen Siamiinkin asettui paljon portugalilaisia kauppiaita ja laivat pyrkivät sinne suojaan niihin aikoihin vuodesta, jolloin koillismonsuuni riehui Kiinan merellä ja sillä oli vaarallinen purjehtia. Siamin kuningas v. 1620 tarjosi portugalilaisille vakinaisen satamankin rannoiltaan, mutta näillä oli siihen aikaan niin täysi työ entistenkin asemainsa puolustamisessa, etteivät he voineet ottaa tarjousta vastaan. Sitä paitsi olivat hollantilaiset seitsemännentoista vuosisadan alkupuolella alkaneet tunkea portugalilaisia tieltään Siamistakin.
Laivain oli tapana purjehtia Malakan salmesta suoraan Etelä-Kiinaan, jonne oli rakennettu portugalilainen kauppakeskus, ja sen vuoksi Champan ja nykyisen Annamin rannat jäivät tuntemattomiksi. Fernão Mendes Pinto ja Don Antonio de Faria (III, s. 172) olivat ensimmäiset, jotka merirosvousristeilyillään näyttävät niihin tutustuneen, mutta useimpia Pinton mainitsemista nimistä on mahdoton tuntea. Hänkin kuuli kautta Taka-Intian yleisen tarun, että muka niemimaan kaikki joet alkavat samasta suuresta järvestä, kuten ne ovatkin piirretyt vielä Bläunkin karttaan v. 1663.
Portugalilaisia näyttää sittemmin asettuneen Kambodjaan omin päin samoin kuin Burmaankin, ilman hallituksensa suojelusta. Vuonna 1570 he löysivät Tonle Sap järven ja Angkorin rauniot. Louvet oli nimeltään ensimmäinen ranskalainen, joka (v. 1580) kävi Mekongin deltassa. Hollantilainen van Linschoten on ensimmäinen, joka v. 1596 julkaisemassaan teoksessa mainitsee suuren Mekongin nimeltään. Taka-Intian sisäosistakin hän kokosi tietoja. Seitsemännentoista vuosisadan vaiheessa portugalilaiset perustivat Kotshinkiinaan ja Kambodjaan säännöllisiä kauppa-asemia.
Suurempaa huomiota omistivat Taka-Intian maille hollantilaiset, englantilaiset ja ranskalaiset Portugalin vallan Intian vesillä murrettuaan. Seitsemännentoista vuosisadan alussa alkoivat englantilaiset tehdä kaupparetkiä sekä Siamiin että Burmaan. Itä-Intian komppania perusti kauppa-aseman Burman ylämaahankin aina lähelle Kiinan rajaa. Hollantilaisella komppanialla oli niinikään Burmassa kauppa-asemia. Seuraavina aikoina eurooppalaisten ja burmalaisten suhteet olivat monenlaisten Vaihteluiden alaisina, mutta saavutettu maantuntemus ainakaan ei mennyt hukkaan, vaikka kauppiaitten täytyikin monta kertaa peräytyä. V. 1795 luutnantti Woods ensimmäisenä kartoitti Irawadin kunnollisesti Rangoonista Avaan saakka.
Avan kuninkaat, jotka siihen aikaan vallitsivat koko Burmaa, olivat ylenmäärin ylimielisiä, kohtelivat loukkaavasti Itä-Intian komppanian lähettiläitä ja häiritsivät sen raja-alueita, niin että komppanian lopulta (v. 1825) täytyi ryhtyä sotaan tätä valtakuntaa vastaan. Seuraavana vuonna Avan kuningas suostui rauhaan ja luovutti Itä-Intian komppanialle Arakanin ja Tenasserimin, s.o. suurimman osan rantamaistaan, joista sitten brittiläinen Burma kehittyi.
Siamissa hollantilaiset olivat koko seitsemännentoista vuosisadan niin suosittuja, että heitä monta kertaa pyytämällä pyydettiin perustamaan sinne kauppa-asemia, ja Hollannin asiamies oli ensimmäinen ulkomaalainen, joka (v. 1685) pääsi Siamin kuninkaan puheille. Kahdeksannellatoista vuosisadalla välit kuitenkin häiriintyivät ja hollantilaisten kauppa Siamissa lakkasi kokonaan.
Konstantinos Phaulkon.
Omituinen ilmiö Siamin ja länsimaitten suhteiden välittäjänä oli Konstantinos Phaulkon, Joonian Kefalleniassa syntynyt kreikkalainen, joka v. 1640, vielä alaikäisenä lapsena, oli karannut Englantiin ja sieltä, mieheksi vartuttuaan, purjehtinut Itä-Intiaan. Siellä hän menestyi niin, että lopulta omisti oman laivan, kunnes kärsi Menamin suulla haaksirikon. Täten Siamiin jouduttuaan hän vietti siellä muutamia vuosia, oppien perusteellisesti maan kieltä. Lähdettyään Siamista uudelle meriretkelle hän Malabarin rannikolla taas kärsi haaksirikon. Hänen laivansa koko miehistö hukkui, hän yksin pelastui. Alastomana ja surkean puutteen alaisena — 1,000 kruunua hänellä oli rahaa, mutta kun paikka oli asumaton, ei niistä ollut apua — hän kuljeskeli rannalla ja sattui silloin tapaamaan toisenkin haaksirikkoisen, joka niinikään oli yksin pelastunut laivastaan ja oli vielä suuremmassa hädässä kuin hän. Kielestä Phaulkon paikalla tunsi hänet siamilaiseksi ja sai häneltä kuulla, että hän oli korkea virkamies, jonka Siamin kuningas oli lähettänyt Persiaan lähetyskunnan keralla. Phaulkon osti haaksirikostaan pelastamillaan rahoilla pienen laivan ja vei sillä uuden ystävänsä Siamiin ja uusi ystävä puolestaan hankki hänelle maassaan erinomaisen vaikutusvaltaisen aseman.
Phaulkon paikalla saavutti suuren maineen selvittelemällä eräitten muhamettilaisten laskut niin taitavasti, että hän saattoi osoittaa, ettei kuningas ollutkaan heille velkaa, vaan hänellä päin vastoin oli heiltä melkoinen summa saatavaa. Itämaisessa hovissa moinen äly paikalla saa tunnustuksen ja niinpä Konstantinoskin alkoi ylenemistään yletä, kunnes hänestä v. 1665 tuli Siamin pääministeri. Lopburissa Menamin laaksossa on vielä raunioita hänen teettämistään rakennuksista.
Phaulkon oli Englannissa hylännyt katolinuskon ja kääntynyt anglikaaniseen uskoon, mutta jesuiitat saivat tästä vihiä ja alkoivat häntä muokata, kunnes hän taas kääntyi katolinuskoon. Hän näyttää nyt toivoneen voivansa kääntää Siamin kuninkaan katolinuskoon ja suuressa määrin hänen toimestaan Ranskan kuningas Ludvig XIV vuosina 1685 ja 1687 lähetti Siamin hoviin de Chaumontin johtamat melkoiset lähetyskunnat, joihin enimmäkseen kuului jesuiittoja. Ranskan kuninkaan lähetyskunnat otettiin hyvin vastaan, mutta Siamin kuninkaalla ei ollut vähääkään halua luopua uskostaan, vaikka hän olikin sangen vapaamielinen ja edistynyt mies. Jesuiitat kuitenkin jäivät maahan ja olivat muun muassa avullisina muhamettilaisten tekemän kapinan kukistamisessa. Maan ylimykset ja rahvas alkoivat kuitenkin vihata heitä ja lopulta heidät viimeiseen mieheen murhattiin ja Phaulkon itse häpeällisesti mestattiin.
Kahdeksannellatoista vuosisadalla ei Siamissa sitten käynyt muita eurooppalaisia kuin moniaita kauppiaita ja lähetyssaarnaajia.
Indokiinaankin, johon kuuluvat Kotshinkiina, Kambodja, Annam, Tonkin ja Mekongin laakson Laos-maa, johon portugalilaiset kuudennellatoista vuosisadalla muodostivat joitakuita siirtokuntia, perustivat sekä englantilainen että hollantilainen Itä-Intian komppaniakin kauppa-asemiaan. Hollantilaisilla oli asema Kambodjan pääkaupungissa Pnom-Penhissäkin ja he olivat ensimmäiset nousemaan Mekongia ylämaahan. Sitten heidän asiamiehiään kuitenkin alettiin portugalilaisten yllytyksen johdosta vainota, jonka vuoksi he poistuivat maasta. Portugalilaisilla oli nyt jonkun aikaa melkoinen vaikutusvalta Kambodjan hovissa ja Mekongin suistamossa, mutta seitsemännentoista vuosisadan lopulla kotimaiset virkamiehet, luulon mukaan Kiinan yllytyksestä, murhauttivat kaikki valkoiset, eivätkä portugalilaiset enää saaneet takaisin, mitä silloin menettivät.
Seuraavina aikoina Indokiinassa ei käynyt sanottavasti muita kuin lähetyssaarnaajia, etenkin ranskalaisia. Kahdeksannentoista vuosisadan lopulla ranskalainen piispa de Behaine sai suuren vaikutusvallan Kotshinkiinan kuninkaaseen Gia Longiin, joka oli suosiollinen kristityille ja ranskalaisten seikkailijain avulla valloitti Annamin ja Tonkkiinkin. Gia Longin v. 1820 kuoltua ranskalaiset kuitenkin jälleen karkoitettiin maasta ja kristinuskoon kääntyneet alkuasukkaat murhattiin. Tosin ranskalaiset lähetyssaarnaajat myöhemmin palasivat takaisin ja alkoivat uudelleen käännytystyönsä, mutta v. 1851 puhkesi uusi kristittyjen vaino, jonka johdosta ranskalaiset yhdessä espanjalaisten kanssa valtasivat Kotshinkiinan, jota Ranska ei sen koommin laskenut käsistään.
Kambodja oli joutunut Siamin ja Annamin sorron alaiseksi, jonka vuoksi sen kuningas v. 1857 pyysi Ranskan apua, ja Ranska ottikin sen suojeluksensa alaiseksi. Osan alueestaan Kambodjan kuitenkin täytyi luovuttaa Siamille. Nykyjään Kambodja on kokonaan Ranskan alusmaa.
Tonkinissa oli hollantilaisilla kauppa-asema seitsemännentoista vuosisadan jälkipuoliskolla, mutta v. 1700 he taas hylkäsivät sen. V. 1802 Annam valloitti Tonkinin ja Annamin kanssa se sittemmin joutui Ranskalle.
Khmerien entinen kulttuuri.
Kambodjan sisässä säilyneet suurenmoiset rauniokaupungit ja temppelit ovat jäännöksiä entiseltä mahtavuuden ajalta, jolloin tässä maassa vallitsi loistava sivistys. Ei vieläkään ole voitu varmaan määrätä tämän sivistyksen aikaa, mutta kaikesta päättäen se käsitti ajanlaskumme ensimmäisen vuosituhannen.
Jo v. 1570 ensimmäiset eurooppalaiset näyttävät käyneen Angkorissa, khmerien hylätyssä entisessä pääkaupungissa, ja tutustuneen sen ihmeihin ja nähneen sen kiveen hakatut kirjoitukset, joita ei silloin enää kukaan paikkakuntalainen kyennyt lukemaan. Seuraavain aikain kirjallisuudessa tapaa Angkorista niinikään montakin mainintaa, mutta vasta 1860-luvulla ranskalainen matkustaja A.H. Mouhot sen perusteellisesti tutki ja kuvasi. Vähän myöhemmin de Lagréen-Garnierin retkikunta täydensi hänen tutkimuksiaan.
Khmerien entisten rakennusten raunioita on kautta koko nykyisen ja muinaisen, suuren osan Siamiakin käsittävän, Kambodjan ynnä Mekongin ylämaassa Laos valtioissa, mutta valtavimmat ovat ne rakennukset, joita on entisen pääkaupungin tiloilla Tonle Sap järven pohjoispuolella.
Pnom Penhin kohdalla laskee Mekongiin syrjäjoki, jota, myöten laivalla pääsee nousemaan Tonle Sapiin. Järven pohjoisrannalla on muutaman kilometrin päässä rannasta lakeuden keskellä kukkula, jonka laella kasvavassa lehdossa ovat Krôm-vuoren temppelin rauniot niin sankan kasvullisuuden kätköissä, että niitä tuskin näkee. Hämmästyneenä matkustaja tiheikön sisästä löytää siroja torneja, tavattoman kuvanveistosten runsauden, korkokuvia ja jättiläismäisiä kivikuvia, joista osa on ehjänä säilynyt, osa taas surkeasti typistelty. »Tuntuu ihmeelliseltä», kirjoittaa Hugh Clifford, »kun viikkokausia metsäerämaan läpi matkustettuaan ja vain siellä täällä ryhmän ruokomajoja nähtyään äkkiä, ilman vähintäkään valmistusta, tapaa tämän kauniin taiderakennuksen, jonka sulavat viivat, solakat kuvut ja kaaret, hienodetaljiset veistokuvat kaikki todistavat suurten rakentajain korkeata kulttuuria ja sivistystä.»
Vähän kauempana on Krôm-vuoren ja Angkorin välillä Siamreapin asuttu kylä, joka viheliäisyydellään todistaa nykyisyyden vähäpätöisyyttä suuren entisyyden rinnalla. Kun matkustaja siitä jälleen tunkeutuu metsään, yllättää hänet taas ilman vähintäkään aavistusta Angkor Vatin suurenmoinen temppeli. »Aarniometsän ja ihmisen huolitteleman rakennuksen vastakohdan vaikutus on valtava ja dramaattinen.» Garnierin mielestä Angkor Vatin loppumattomat portaat ja käytävät, sisäpihat ja samanlaisilta näyttävät pylväistöt symmetriastaan huolimatta tai ehkä juuri symmetriansa vuoksi muodostivat aivan selittämättömän labyrintin. Rakennuksen eri osat ovat niin suunnattoman laajat, että kokonaisuudesta oli melkein mahdoton saada käsitystä. Rakennusryhmän ympärysmitta sitä piirittäväin ojain sisäpuolelta mitaten on viisi ja puoli kilometriä, eikä semmoisen talon jäsentelystä ollut helppo päästä aivan äkkiä selville.
Tämä suunnaton rakennus on rakennettu neljänkymmenen kilometrin päästä tuodusta hietakivestä. Jotkut paasista ovat hyvin suuret, painaen yli kahdeksan tonnia, ja ilman minkäänlaista muurilaastia ne on liitetty yhteen erinomaisen tiiviisti ja saumat ovat suorat kuin viivoittimella vedetyt. Arvoitukselliselta näyttää, kuinka niin suuret paadet voitiin kalliosta irroittaa, kuljettaa paikalle ja sijoittaa seinään; epäilemättä siihen tarvittiin sangen paljon väkeä ja työtä.
Vielä ihmeteltävämpi kuin näiden raunioitten suunnaton laajuus on niiden koristelun rikkaus. Melkein joka, kivi on muovailtu. Valtavia Buddhan, jättiläisten ja kuninkaitten kuvapatsaita on joka puolella ja näiden jatkoksi leijonia, louhikäärmeitä ja taruhirviöitä. Reliefiveistoksissa näemme sotilaita, jotka pitkissä jonoissa ratsastavat linnuilla, hevosilla, tiikereillä, elefanteilla ja satueläimillä, näemme apinain kuninkaan ja enkelien kuninkaan välisiä taisteluita, veneitä, joita pitkäpartaiset miehet soutavat, kukkotaisteluita, pienokaistensa kanssa leikkiviä vaimoja, jousilla, keihäillä, miekoilla ja pertuskoilla asestettuja sotamiehiä ja lukemattomia, muita kuvaesityksiä. Epäilemättä näiden taideteosten luojat olivat kehittyneempää ja älykkäämpää kansaa kuin Indokiinan niemimaalla nykyaikoina tapaa.
Neljän kilometrin päässä Angkor Vatista pohjoiseen on Bakheng-vuoren pagodi kukkulan laella samoin kuin Krôm-viwrenkin temppeli. Vuoren juurella on kaksi mahtavaa, jalustoineen; yhdestä, kivestä hakattua leijonaa. Kukkulalle portaat. Laelta on erinomaisen laaja ja kaunis näköala yli edellä mainittujen rakennusryhmien, Tonle Sap järven ja ja.vastakkaisella puolella yli niiden vuorien, joista kaikkiin näihin rakennuksiin kivet tuotiin. »Koko tämä seutu on nykyjään yhtä autio ja hylätty kuin se ennen on ollut täynnään eloa ja vilkkautta. Vain petojen kiljuna ja muutamain harvain lintujen rääkynä häiritsee yksinäisyyttä.»
Bakheng vuoren temppeli ilmeisestikin on Angkorin rauniorakennuksista vanhin, Angkor Vatin suuri temppelikartano taas nuorin, kuten kuvan veistostenkin kömpelömpi ja kehittyneempi luonne osoittaa.
Edellä mainitut rakennukset ovat kaikki olleet uskonnollisia tarkoituksia varten rakennetut, mutta kilometrin päässä tapaamme Bakhengin takana raunioita, joilla on ollut aivan toinen tarkoitus. Siellä on Angkor Thôm, s.o. »suuri Angkor», joka oli khmerien mahtavan valtakunnan pääkaupunki. Temppeleistä ei tosin ole sielläkään puutetta, mutta suurin osa taloista on kuitenkin ihmisasunnoiksi rakennettu. Ulkomuuri, joka on raudanpitoisesta kivestä tehty, on neliön muotoinen, joka sivu 3,2 kilometriä pitkä. Muurissa on viisi monumentaalista porttia, joiden kautta sisään kuljetaan. Sisällä on metsän verhossa palatsien ja temppelien raunioita. Kuninkaallinen palatsi oli erikoisen muurineliönsä keskellä, joka myös käsitti suuren pyramidin muotoisen uskonnollisen rakennuksen. Tämän kartanon itäpuolella on laaja terassi, joka on suurenmoisilla korkokuvilla koristettu. Ehkä merkillisin kaikista khmerien muinaisrakennuksista on Baijonin temppeli, joka niinikään on Angkor Thômissa, oman pylväsneliönsä piirittämänä. Sisimpänä on ristinmuotoinen rakennus, jonka keskeltä, pyöreältä pohjalta, kohoaa valtava torni. Pylväskäytäväin päällä on säännöllisin välimatkoin viisikymmentä tornia, jotka ovat Brahman nelinkertaisilla kasvoilla koristetut.
Sillä tuhannen hehtaarin alalla, jonka Ankor Thômin ympärysmuuri sisäänsä sulkee, rehoittaa nykyjään troopillinen metsä ja tiheikkö koko uhkeudessaan — se on mitä takkuisin sekasorto tummanharmaita runkoja ja laajoja oksikoita, korkeuteen ponnistavia versoja, tiheätä alusmetsää, luikertelevia köynnöskasveja ja riippuvia loiskasviuutimia, mitä vain näitten uhkuvain troopillisten maitten lämmin kostea maa voi kasvattaa. »Tämän uhkean lehväpeitteen lymyissä, Jumalan vihannan verhon kunnioittavasti kätkemänä, lepää kuolleitten kaupunki. Täällä ovat pagodit nykyjään metsän petojen pesinä, joissa menneiden sukupolvien eläjät rukoilivat ja valittivat, talot, joissa he syntyivät, suunnittelivat ja rakastivat, työskentelivät ja riitelivät, kärsivät ja kuolivat, suuret aarrekammiot, joissa säilytettiin kokonaisen valtakunnan rikkauksia, uljaat palatsit, joissa kuninkaat ja kuninkaitten isät asuivat.»
Se kansa ja valtakunta, joka on nämä suurenmoiset muinaisjäännökset luonut, on kauan pysynyt arvoituksellisena, eikä asiaa vieläkään ole täydelleen selvitetty.
Vanhin kirjoitettu tieto Angkorista on erään kiinalaisen diplomaatin kertomus matkastaan, jonka hän v. 1295 Kiinan keisarin käskystä teki Kambodjaan, jota kiinalaiset siihen aikaan sanoivat Tshin-laksi. Matka kävi merta pitkin, jota pidettiin turvallisempana kuin maamatkaa. Matkakertomuksessaan kiinalainen diplomaatti tekee selkoa Kambodjan neliönmuotoisesta pääkaupungista, joka kaikesta päättäen oli juuri Angkor, mainiten muunmuassa »jättiläisten tien» kuvanveistoksineen, joka on Angkorin huomattavimpia nähtävyyksiä. Kolmannentoista vuosisadan lopulla Angkor Thômissa siis vielä asuttiin ja hallittiin.
Jonkun verran valaistusta tarjoavat myös Angkorin rakennuksissa säilyneet piirtokirjoitukset. Niitä on kahdenlaisia, osa kirjoitettu samanlaisilla kirjaimilla, mitä Kambodjassa nykyisinkin käytetään, osa toisilla vanhemmilla. Edellisiä buddhalaiset munkit jotenkin helposti lukevat, jälkimmäiset ovat maan oppineimmillekin miehille ymmärtämättömät. Niitä ovat ranskalaiset oppineet viime aikoina tutkineet ja selvitelleet. Kambodjalaisilla kirjaimilla kirjoitetut lauseet enimmäkseen koskettelevat vain uskonnollisia asioita, eivätkä sanottavasti valaise rakennusten entisyyttä.
Khmerit näyttävät olleen sekarotua, syntynyttä alkuasukkaitten ja Sisä-Aasian ylängöltä tulleen valloittajakansan sekaannuksesta. Muutama vuosisata ennen kristityn ajanlaskun alkua alkoivat Etu-Intian itärannalta tulleet siirtolaiset saada Kambodjassa vaikutusvaltaa, tuoden sinne brahman uskon ja sanskritin kielen. Varsinkin kuudennella vuosisadalla j.Kr. hindulaisuus alkoi saada vaikutusvaltaa. Angkor Thômin rakensi kuningas Jasovarman v:n 900 vaiheilla j.Kr. Samaan aikaan buddhalaisuus alkoi tunkea tieltään brahmalaisuutta. Angkor Vat luultavasti rakennettiin kahdennellatoista vuosisadalla, jolloin viimeinen khmerien suurista kuninkaista valloitti Champan. Seuraavan vuosisadan lopulla khmerit karkoitettiin Menamin laaksosta ja Siam ja neljännellätoista vuosisadalla toiset viholliset moneen kertaan valloittivat ja ryöstivät Angkor Thômin. Viidennellätoista vuosisadalla khmerien kuninkaat hylkäävät vanhan pääkaupunkinsa ja valtakunta rappeutumistaan rappeutui.
Kambodjalaiset itse kutsuvat maataan Sroc Khmeriksi. Eurooppalaisten käyttämä nimi on muodostettu hindulaisesta sanasta Kambuja, joka taas oli johdettu Kambusta, khmerien rodun taruperäisestä perustajasta.
De Lagréen ja Garnierin tutkimusretki Mekongilla.
Jo v. 1641 hollantilaiset lähettivät kaupparetkikunnan nousemaan Mekongia aina Vien-Tiane nimiseen Laos-valtioon saakka, jossa retkikunta otettiin jotenkin hyvin vastaan, vaikk'ei sitä tahdottu mielisuosiolla pois laskea; mutta sen jälkeen tapaamme siellä matkustajia vasta yhdeksännellätoista vuosisadalla.
Henri Mouhot, jonka työt Angkorin rauniokentillä jo mainitsimme, matkusteli sekä Siamin ylämaassa että kävi korkealla Mekongillakin, mutta ollen valokuvaaja ammatiltaan hän ei kyennyt tekemään kunnollisia paikanmääräyksiä ja lopulta kaukana Mekongin ylämaassa kuoli kuumeeseen.
Burmasta käsin kävi McLeod-niminen skotlantilainen Mekongin ylämaassa, poikkimaisin matkustaen, muutama vuosi ennen ranskalaista retkikuntaa, koettaen saada aikaan kauppayhteyden Mulmeinin ja Laos-valtioiden kanssa ja yhä edelleen Kiinan Jynnaniin, mutta Mekongin jokivartelaisia suunnitelma ei miellyttänyt ja Jynnaniin McLeodia ei laskettu.
Näiden retkien maantieteelliset työt olivat kuitenkin sangen puutteelliset, niin että ranskalaisella retkikunnalla, joka heinäkuun 7 p. v. 1866 lähti Pnom Penhistä Mekongia nousemaan, oli jotenkin alkamaton työmaa edessään.
Tämä retki oikeastaan oli François Garnierin suunnittelema, mutta kun hän vielä oli sangen nuori, uskottiin ylijohto Doudart de Lagréelle, joka siihen aikaan oli Ranskan valtiollisena asiamiehenä Kambodjan kuninkaan hovissa. Molemmat he olivat meriupseereja. Kymmenkunta muuta ranskalaista kuului retkikuntaan, näistä neljä tieteelliseen työskentelyyn perehtynyttä. Odotellessaan Pnom Penhissä Siamin hallituksen passia retkikunta oli käynyt Angkorin muinaisraunioilla täydentämässä niiden tutkimusta.
Garnier yhdisti Angkorin raunioista saamansa vaikutukset seuraavaan lauseeseen: »Tuskin missään muualla on näin valtavaa kivimäärää käsitelty näin taiteellisesti ja tieteellisesti. Pyramideja ihailemme ihmisvoiman ja sitkeyden jättiläismäisinä teoksina, mutta tässä on yhtä suureen voimaan ja sitkeyteen vielä lisättävä nero.»
Retkikunta nousi Mekongia kahdella matalakulkuisella tykkiveneellä, mutta toiveet, että näin mukavasti pitkälle päästäisiin, raukesivat sangen pian, sillä Somborin luona, suorin tein parinsadan kilometrin päässä Pnom Penhistä, tuli vastaan niin ankarat kosket, ettei ollut ajattelemistakaan nostaa laivoja niiden päälle.
Mekong oli rankkain sateitten johdosta alkanut tulvia ja oli nyt viittä metriä tavallista korkeammalla. Sankkain, sotkuisten aarniometsäseinäin välissä joki vyörytti ruskeata vettään vaahtoavaan koskeen, jonka monen monet saaret jakoivat pauhaaviin haaroihin.
Retkikunta osti nyt maan asukkailta jokiveneitä, joilla se sauvoen alkoi matkaa jatkaa, kulkien suureksi osaksi tulvan vallassa olevain metsäin läpi. Veneet oli polttamalla tehty pitkästä pölkystä, jonka kahden puolen sitten oli lisätty laudoista laitoja. Keskellä oli pieni ruokokattoinen maja, jota bambusta tehty kansi kannatti. Sauvoimet oli päästä raudoitettu.
Khonin koskien kohdalla Mekongin leveys oli 1,000 metriä ja vesi putosi pystysuorana könkäänä 15 metriä. Ylempänä joen leveys kuitenkin oli tulvan aikana viisi kilometriä. Kahden puolen maa oli taajaan asuttu ja hyvin viljelty.
Retkikunta ei tutkinut ja kartoittanut vain Mekongia, vaan kaikki siihen laskevat syrjäjoetkin melkoiseen matkaan. Pohjoisempana alkoi edessä päin olla korkeita vuoria.
Bassakissa, jossa retkikunta viipyi pitkän ajan, Garnier mittaili Mekongin vesimäärän, huomaten sen tavallisella vedellä olevan 9,000 kuutiometriä sekunnissa, tulvan aikana taas 50,000 ja vähimmillään 2,000—3,000 kuutiometriä. Pnom Penhissä tulvan vesimäärä on 60,000— 70,000 kuutiometriä. Ganges kuljettaa tulvillaan vielä kaksi vertaa sitäkin enemmän. Mekongin pinta on ylimmillään toistakymmentä metriä tavallistaan korkeammalla, jonka vuoksi se hedelmöittää laajat vainiot vedellään ja lietteellään ja tarjoaa hyvät edellytykset, riisinviljelykselle.
Garnierin piti nyt palata Pnom Penhiin postia, kiinalaista passia ja tärkeitä koneita noutamaan, muun retkikunnan poiketessa Siamiin tutkimaan Nam-Mun nimistä suurta syrjäjokea. Retkikunnan selän takana oli kuitenkin syntynyt suuri kapina, joka kokonaan katkaisi sen selkäpuolen yhteydet ja Garnierin täytyi sen vuoksi palata takaisin ja tehdä Siamin kautta pitkä kierros Angkoriin ja sieltä veneellä kulkea vihollisen vallassa olevan maan kautta Pnom Penhiin. Tällä vaikealla, tarmolla suoritetulla matkalla hän näki useita tuntemattomia khmeriläisraunioita, muun muassa suurenmoisen, kolmekymmentä metriä yli joen pinnan kohoavan sillan, josta kolme suurta kappaletta vielä oli jäljellä. Keskimmäisen siltakaaren pituus oli 148 metriä, leveys 15. Kaaria oli ollut kolmekymmentäneljä. Silta oli hiekkakivestä rakennettu ja veistoksilla runsaasti koristettu.
Saatuaan osan kaipaamistaan tavaroista ja ennen kaikkia kiinalaisen passin, joka oli välttämätön, jos mieli päästä Jynnaniin, Garnier samoja teitä palasi takaisin. Tällä kerralla hänen täytyi jollakin taipaleella kannattaa tavaroitaan tytöillä, kun ei muuta keinoa ollut. Tytöt kuitenkin ottivat työn aivan leikin kannalta, nauroivat vain veitikkamaisesti hänen kiirehtiessään ja uivat joka joessa, vähääkään välittämättä hänen pyynnöistään ja käskyistään. Muun retkikunnan tavatessaan Garnier oli kulkenut yli 1,600 kilometriä seutujen läpi, jotka suurimmaksi osaksi olivat eurooppalaisille aivan tuntemattomat.
Huhtikuun 2 p. 1867 ranskalainen retkikunta saapui Vien-Tiaheen, entisen laosvaltakunnan pääkaupunkiin, joka hollantilaisten siinä 1641 käydessä oli suuri kukoistava kaupunki. Nyt se oli raunioina ja troopillinen tiheikkö oli kokonaan peittänyt sen rehevään vaippaansa. Tämäkin laosvalta oli kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla joutunut Siamin vaikutusvallan ja sorron alaiseksi, kunnes Vien-Tianen kuningas v. 1820 murhautti hovissaan olevan Siamin lähettilään, tämä kun niin armottomasti nylki hänen maataan. Siamista lähetettiin paikalla suuri armeija Vien-Tianea kurittamaan. Kaupunki valloitettiin ja hävitettiin ja sen asukkaat karkoitettiin. Valloittajat polttivat paljon ihmisiä huoneihin ja harjoittivat kaikenlaista julmuutta kostaakseen vainajan puolesta. Anu kuningas pakeni Annamiin. Sieltä hän kuitenkin annettiin pois ja vietiin Bangkokiin ja pantiin häkkiin, jossa hän kuoli surkean kuoleman. Hänen poikansa, jota säilytettiin eräässä pagodissa vankina, hyppäsi sen tornista ja sai siten surmansa. Vien-Tianen asukkaita ajettiin kuin karjalaumaa etäisiin seutuihin ja sadoittain heitä sortui matkalla nälkään. Toiset joutuivat voittajain orjiksi. Kun Vien-Tianesta oli kaikki vähänkin kelvollinen ryöstetty, jätettiin kaupunki metsittymään, eikä troopillinen tiheikkö pitkää aikaa tarvinnutkaan, ennenkuin se oli entisen vilkkaan elämän paikalla yksinvaltiaana.
Siamin ja Annamin ja muitten valtain keskinäisen kilpailun johdosta oli koko Laos-maan rahvas siihen määrään menettänyt tarmonsa, että näytti mahdottomalta, voisiko se koskaan enää miehistyä. Se oli siihen määrään sorron alainen, että karavaanien kantajat pitivät luonnollisena oikeutenaan ottaa väkisin, mitä tarvitsivat, heille kun ei yleensä maksettu palkkaa. Ranskalaiset sitä vastoin maksoivat palkat joka miehelle, mutta sen sijaan vaativat, ettei väestöltä saanut ottaa mitään ilmaiseksi, ja tämä tuntui kaikista niin luonnottomalta, että he sitä tuskin ymmärsivät. Päälliköt julkisesti valittivat, kun hyvää messinkilankaa tuhlattiin suotta halvoille talonpojille.
Huhtikuun lopulla retkikunta saapui Luang-Prabangiin, ylimpään laos-valtioon, joka Vien-Tianen kukistuttua oli suuresti paisunut. Valtion samanniminen pääkaupunki oli suurin kaupunki (8,000 a.), mitä retkikunta oli ylämaassa nähnyt. Luang-Prabang maksoi veroa Kiinalle, Annamille ja Siamille ja oli siitä hyvästä saanut elää rauhassa ja kehittyä Mekongin ylämaan tärkeimmäksi kauppakeskustaksi. Nyt kuitenkin oli Kiinalta kielletty veron suoritus sillä verukkeella, että tiet olivat Jynnanin muhamettilaisten tekemän kapinan vuoksi epävarmat, eikä aiottu päästää ranskalaista retkikuntaakaan matkaa jatkamaan, koska tämä olisi voinut osoittaa verukkeen aiheettomuuden. Lopulta Luang-Prabangin kuningas kuitenkin suostui ja erosi de Lagréesta hyvänä ystävänä.
Mekong kävi tästä ylöspäin niin koskiseksi, että retkikunnan täytyi jatkaa matkaa kokonaan maitse. Lokakuun 12 p. se kulki rajan poikki Kiinaan ja ihmetteli heti ensi kylissä sitä korkealle kehittynyttä ikivanhaa sivistystä, joka Kiinassa heti kohtasi, todistaen sen asukkaitten suurta tarmoa. Mutta muhamettilaiskapinan hävityksetkin olivat kaikkialla ilmeiset ja monen talon oli koleera jättänyt autioksi. Se-Mao oli Jynnanin ensimmäinen kaupunki, johon retkikunta tuli. Mandariinit ottivat sen mitä parhaiten vastaan, sillä vaikka tulijain vaatteet olivatkin pitkällä vaivalloisella matkalla ränstyneet ryysyiksi, oli heidän Pekingistä lähetetty passinsa sitä tehoisampi. Se-Maon kauppapuodeista he saivat koko joukon apua ruumiinsa verhoamiseksi.
Jynnanissa ranskalaiset ihailivat sen kauniita järviä, korkeita vuoria ja suurenmoisia siltoja. Jynnanin kaupungissa he tapasivat pari ranskalaista lähetyssaarnaajaa, jotka monella tavoin helpottivat heidän seurusteluaan kiinalaisten viranomaisten kanssa.
Ranskalaisen retkikunnan olisi ohjeittensa mukaan pitänyt löytää Mekongin lähteet ja se aikoi nyt pyrkiä niille Jangtsen vartta, jossa on kauas ylämaahan teitä ja siltoja. Edessä oleva maa oli kuitenkin kapinallisten muhamettilaisten käsissä, jonka vuoksi Lagrée pyysi Jynnanissa asuvalta muhamettilaiselta pyhimykseltä suositusta kapinallisten muhamettilaisten sulttaanille, jonka päämaja oli Ta-li-fussa örrhai järven rannalla, lähellä Jangtsen mutkaa ja Kiinan rajaseutujen halki juoksevaa Mekongia. Garnier laittoi kuntoon pyhimyksen hallussa olevan erinomaisen eurooppalaisen tähtikiikarin ja pyhimys hänelle kirjoitti palkaksi kaikki mahdolliset suositukset.
Matkalla Jangtsekiangille, jota tällä osalla sanottiin Kinshaksi, Lagrée kuitenkin sairastui niin vaaralliseen kuumeeseen, että hänen täytyi lääkärinsä keralla jäädä erääseen kaupunkiin ja Garnier sai retkikunnan johdon käsiinsä.
Yhdytettyään Jangtsekiangin kohdalla, jossa saakka ei ainoakaan eurooppalainen matkustaja ollut käynyt jälkeen Marco Polon aikain, retkikunta lähti sen kukkulaisia rantoja ylämaahan nousemaan, tavaten matkalla sekä ranskalaisia lähetyssaarnaajia että kiinalaisia kristittyjä, ja saapuikin lopulta Ta-li-fuhun, muhamettilaisten päämajaan, mitä surkeimmin hävitetyn maan kautta kuljettuaan.
Ta-li-fussa oli vastaanotto kuitenkin niin vihamielinen, ettei voinut olla puhettakaan matkan jatkamisesta Mekongille, vaan täytyi ranskalaisten suin päin lähteä paluumatkalle samaa tietä kuin olivat tulleetkin.
Paluumatkalla he saivat surusanoman de Lagréen kuolemasta ja kuljettivat hänet kotimaahan haudattavaksi. Paluumatka kävi jokiveneillä ja dshonkeilla Hankauhin ja sieltä höyrylaivalla.
Vaikk'ei de Lagréen-Garnierin retkikunta löytänytkään Mekongin lähteitä — ne ovat kaukana Tibetin ylänkömaan sisäosissa — oli se kuitenkin suorittanut perusteellisemman työn kuin ainoakaan entinen matkustaja niillä mailla, jonka vuoksi se saikin tieteelliseltä maailmalta ansaitun tunnustuksen.
Löytöretkiä Burmassa.
V:n 1826 sota osoitti englantilaisille, kuinka välttämätöntä oli vastaisten rettelöitten varalta hankkia tarkemmat tiedot Burman maantieteellisistä oloista. Milloin vain vähänkin tilaisuutta tarjoutui, ulottivat englantilaiset tietojensa piiriä kautta maan.
Majuri Burney, joka v. 1829 saapui Avaan Englantia edustamaan, käytti kaiken vaikutuksensa helpottaakseen retkeilyjä. Tosin Avan hovi aikoi ottaa hänet vastaan yhtä ylimielisesti kuin entisetkin lähettiläät, mutta Burney ei suostunut mihinkään nöyryytyksiin. Hän sai aikaan sen, ettei kuningas ottanut häntä vastaan kodan- eli »anteeksipyyntö»-päivänä, kuten aina ennen oli tapahtunut, eikä hän myöskään enää suostunut marssimaan palatsin ympäri ja nöyrästi kumartamaan sille, ennenkuin pääsi audienssisaliin, ja monta muutakin tahallista nöyryytystä hän vältti, mutta riisumaan tohvelinsa audienssisalin ovelle hänen täytyi suostua. Vähitellen hän saavutti hovissa melkoisen vaikutusvallan.
V. 1830 luutnantti Pemberton matkusti Assamin Manipurista Avaan, vakoillen melkoisen alan maata, joka kartoilla oli aivan valkoista.
Puolen vuosikymmentä myöhemmin kapteeni S.T. Hannay teki Avasta retken Irawadin latvaosalle, jolla ei jälkeen kuudennentoista vuosisadan kukaan ollut käynyt. Hän tutustui täten Irawadin soliin, joissa se kapeassa uomassa vuorirantain välissä katkaisee tiellä olevia mäkimaita. Kauppatavaroita kuljetettiin täällä, samoinkuin Mekongillakin, bambulautoilla. Myös Pagan-nimisen vanhan pääkaupungin laajat rauniot hän näki. Niillä seuduilla alkoi Irawadin rannoilla olla teak-puuta, josta myöhemmin tuli tärkeä vientitavara, tämä puu kun kestävyytensä vuoksi on varsinkin laivanrakennuksessa korvaamaton. Bhamon, Ylä-Burman suurimman kaupungin tuolla puolella, maa alkoi käydä yhä mäkisemmäksi. Ylämaassa Hannay näki kansan, jolla oli selvään kaukasialaiset piirteet. Noin 640 kilometriä Avasta ylöspäin Irawadia voitiin kulkea suurillakin veneillä, mutta sitä ylempänä kosket alkoivat haitata venekulkua. Hannay teki sitten syrjämatkan eräillä kuuluilla kaivoksilla käydäkseen, jonka jälkeen hän palasi Avaan.
Richardson teki Maulmainista monta matkaa Saluen joen ylämaahan ja myös Siamin puolelle, etsiäkseen soveliasta kauppatietä Kiinan Jynnaniin, ja eräällä näistä matkoista oli ennen mainitsemamme McLeod mukana.
V. 1837 Burmassa tapahtui vallankumous, jonka johdosta Englannin lähettiläs poistui, eikä diplomaattisia suhteita solmittu uudelleen ennenkuin v. 1855, jolloin uuden lähetystön mukana oli eversti H. Yule, sittemmin kuulu Marco Polon tutkija. Edellämainittujen ja muiden mainitsematta jääneiden matkailijain tulosten ja maan asukkailta saatujen tietojen johdolla hän v. 1856 laati Burmasta kartan, joka oli kaikkiin edellisiin nähden suurenmoinen edistys. Samalla ryhdyttiin kuitenkin uusilla retkillä tietoja kartuttamaan ja varsinkin uudelleen etsimään kauppareittiä Burmasta Kiinaan.
Intian ja Kiinan väliset maat ovat maailman vaikeimpia epätasaisuutensa ja muitten luonnonesteittensä vuoksi. Niissä kulkee nimittäin suuri määrä yhdensuuntaisia vuorijonoja pohjoisesta etelään ja näiden vuorijonojen välisissä rotkolaaksoissa virtaavat rinnan ja toisiaan lähellä Taka-Intian suuret joet, Mekong, Menam, Saluen ja Irawadi ynnä kauimpana idässä Jangtsekiangin latvaosa, Kinsha, ja joku sen suurista syrjajoistakin. Siinä suurin syy, miksi tämä reitti ei lopulta kelvannut kauppareitiksikään, vaikka Jynnanin muhamettilaiset olivatkin sen avaamiselle suosiolliset.
V. 1868 englantilainen kapteeni Sladen lähti Mandalaysta suurelle retkelle, jonka päämäärä oli Ta-li-fu, Jynnanin muhamettilaisten pääkaupunki. Burman kuningas oli kannattavinaan tuumaa, mutta salassa hän oli ryhtynyt toimiin retkikunnan tuhoamiseksi ylämaan Shan-valtioissa, ja ellei Sladenille olisi onnistunut lähettää Kiinan muhamettilaisille sanaa, olisi hän tavaroineen kaikkineen ollut perikadon oma. Tieto muhamettilaisen sulttaanin ystävyydestä riitti kuitenkin pitämään Shan-maan rosvoja aisoissa ja Sladen saattoi käydä Momeinissa saakka, vaikk'ei matkasta sitten ollutkaan sen suurempia tuloksia.
V. 1874 Kiinan hallitus vihdoin kukisti Jynnanin muhamettilaiset, heidän sulttaaninsa käännyttyä Englannin puoleen sen tunnustuksen saadakseen, mutta Englannin hallitus jatkoi siitä huolimatta kauppasuhteiden valmistelua, lähettäen A.R. Margaryn Kiinasta maan poikki Burman Bhamoon ja eversti Brownen Bhamosta Shanghaihin Margaryn avaamaa tietä. Paluumatkallaan Margary murhattiin ja Brownen oli kiiruimman kautta taistellen palattava takaisin Burmaan. Colborne Baber, joka lähetettiin Kiinan puolelta Margaryn murhaa tutkimaan, tuli matkallaan siihen päätökseen, että Jynnanin luonnolliset kauppareitit käyvät merelle, koska Saluenin ja Mekongin rotkolaaksot asettavat karavaanien kululle melkein voittamattomia esteitä, lukuisista muista vaikeuksista puhumattakaan.
Muita matkustajia mainittakoon kapteeni W.G. Gill, joka v. 1877 matkusti Jangtsekiangin laaksosta Batangiin Tibetin rajalle ja sieltä Burman Bhamoon, kartoittaen tarkkaan reittinsä.
Kreivi Szechenyin johtama unkarilainen retkikunta kävi vv. 1878—80
Batangissa, Ta-li-fussa ja Bhamossa ja valaisi paljon Itä-Tibetin ja
Indo-Kiinan geologisia oloja.
Archibald R. Colquhoun nousi v. 1881 Kantonista Sikiang-jokea, jonka harvinaisen ihanat maisemat häntä hurmasivat, ja kuljettuaan jokea.800 kilometriä lähti maisin Jynnanin tuntemattomien eteläosien kautta Burman rajalle, josta hän seurasi Papien-jokea pohjoiseen Ta-li-fuun saakka ja sieltä kulki Bhamon kautta Irawadille ja sitä pitkin Rangooniin.
Orleansin prinssi Henrik oli ensimmäinen eurooppalainen, joka (v. 1895) kulki suorimman tien Kiinasta Intiaan. Lähtien Jynnanin Ta-li-fusta hän kulki Mekongin poikki, mutta tapasi Saluenin laaksossa niin pahaa maata, että retkikunnan täytyi hylätä muulit ja kulkea jalan. Kuukauden kestäneen vaikean jalkaretken jälkeen retkikunta saapui Khanitin lakeudelle ja sieltä kolmessa viikossa tuntemattomia reittejä Assaniin ja Intiaan. Tämän retken tuloksena oli Irawadin ja Saluenin latvaosan selittely ja uuden tien löytäminen Kiinasta Intiaan. Tämä tie on kuitenkin liian vaikea, jotta se kauppareitiksi kelpaisi, sillä prinssi Henrikin täytyi kahden kuukauden aikana kulkea kolmentoista vuorijonon poikki ja maiden kautta, joissa asui sotaisia kansoja.
V. 1878 Burman valtaistuimelle nousi tyranni, joka niin kylmäverisesti murhasi omaisiaan, että Englannin lähettiläs poistui Mandalaysta, kun ei voinut näitä kauhuja estää. Englantilaisilla oli jo Irawadilla suuri kauppalaivasto, joka sillä hoiti kaiken kuljetuksen, ja kun kuningas aikoi anastaa tämän laivaston, syntyi siitä vihdoin v. 1885 uusi sota, joka nopeaan päättyi Burman täydelliseen anastukseen. Maaseuduilla kuitenkin jatkui sissisotaa, jonka johdosta englantilainen armeija jaettiin pieniin osastoihin, jotka aliupseeriensa johdolla palauttivat kaikkialla rauhan. Sotaa sanottiin tästä »aliupseerien sodaksi».
Englannin vallan alle jouduttuaan Burma on kauttaaltaan tutkittu ja kartoitettu, sen luonnonrikkauksia, muun muassa rubiinikaivoksia, alettu hyödyntää, rakennettu rautateitä ja hankittu maalle uudenaikaisia laitoksia.
Siam.
Siam tuli osapuilleen jotenkin kauttaaltaan tunnetuksi yhdeksännentoista vuosisadan edellisellä puoliskolla, mutta varsinainen kartoitus alkoi vasta kun Siamin hallitus oli palvelukseensa ottanut ulkomaalaisia ammattimiehiä, jotka sen puolesta ovat tämän työn toimittaneet.
Siam on jotenkin hyvällä menestyksellä ryhtynyt sisälliseen rakennustyöhön länsimaisten voimain avulla, päästyään rauhaan naapureistaan. Niinkauan kuin Burma, Kambodja ja Annam olivat itsenäiset, oli sen alati taisteltava näitä vastaan. Uudetkaan naapurit eivät kuitenkaan ole sitä kokonaan rauhaan jättäneet, vaan etenkin Ranska ainaisessa maannälässään on pala palalta pienentänyt Siamin aluetta. Ensin Siamin oli sille luovutettava kaikki maa Mekongin itäpuolelta, sitten koko Luang Prabang ja se maakunta, jossa Angkorin rauniot ovat, ja Englannin kanssa tekemässään sopimuksessa Ranska on itselleen pidättänyt »vaikutusvallan» koko Itä-Siamissa, joka kuitenkin edelleenkin on siamilaisten viranomaisten hallinnossa. Ainoastaan koko Menamin vesistöalueen itsenäisyyden molemmat naapurit ovat Siamille taanneet. Se tosin onkin Siamin hedelmällisin osa. Englanti on tyytynyt muutamiin Malakan niemimaan pikkuvaltioista.
Ranskan Indo-kiina.
Garnier oli kiihkeä chauvinisti, jonka unelma oli Ranskan siirtomaamahdin kohottaminen, niin että hänen isänmaansa pystyisi merellä kilpailemaan Englannin kanssa. V. 1873 hänet lähetettiin Tonkiniin pienen joukon keralla hankkimaan »oikeutta» eräälle ranskalaiselle kauppiaalle, joka oli riitaantunut Hanoin mandariinien kanssa, kauppias kun yritti ostaa sieltä suolaa ja kuljettaa sen Kiinaan, vaikka suolakauppa oli Tonkinin hallituksen monopoli.
Garnier muutaman päivän turhaan kiisteltyhän päätti ratkaista kaikki vaikeudet maansa eduksi yhdellä miekan iskulla, kuten Aleksanteri Suuri lyödessään halki Gordionin solmun. Hän pitemmittä puheitta julisti Hanoin ohi virtaavan suuren Song-koi-joen avoimeksi kaupalle ja vesitien Jynnaniin siten avoimeksi. Siitä seurasi paikalla sota ja Garnier pienellä joukollaan valloitti Hanoin linnan väkirynnäköllä. Muutaman viikon kuluttua koko Ala-Tonkin oli hänen käsissään. Annam, jonka vallanalainen Tonkin oli, kutsui silloin avukseen »mustat liput», rosvojoukot, jotka Jynnanin melskeitten yhteydessä olivat saaneet haltuunsa ylämaat, ja eräässä taistelussa heitä vastaan Garnier kaatui. Hänen seuraajansa teki häpeällisen rauhan, ranskalaiset poistuivat Tonkinista ja heidän sikäläiset kannattajansa joutuivat tuhon omiksi..
Garnierin seikkailu oli ensimmäinen kohtaus pitkällisestä ja sangen sitkeästä taistelusta, joka sittemmin seurasi Tonkinin omistamisesta. Eräs myöhempi upseeri teki saman erehdyksen kuin Garnierkin ja aivan samoilla seurauksilla, saaden itse sen johdosta surmansa, mutta Ranskan hallituksen johdossa oli toisella kerralla mies — Jules Ferry — jolla oli samanlaiset käsitykset maansa tulevaisuudesta siirtomaavaltana kuin Garnierillakin, ja hän ryhtyi suuremmilla voimilla taistelua jatkamaan Seurauksena siitä oli, että Ranska riitaantui Annamin kanssa, jonka alusmaa Tonkin oli, ja vielä Kiinankin kanssa, jolle Annam nyt muisti olevansa vasallivallan suhteessa. Sekä Annam että Kiina lähettivät Tonkiniin sotaväkeä, jota paitsi »mustatkin liput» edelleenkin taistelivat ranskalaisia vastaan, ja siitä syntyi niin itsepintainen vastarinta, että ranskalaiset lopulta olivat joutua epätoivoon ja Ferrystä tuli Ranskan vihatuin mies. Vielä suurempia uhreja kuin vihollinen vaati Tonkinin kuuma kuolettava ilmasto. Lopun lopuksi sekä Tonkin että Annamkin joutuivat Ranskan alusmaiksi, mutta ne eivät suinkaan ole toteuttaneet niitä kauniita toiveita, joilla siirtomaanintoilijat lähtivät taisteluun.
Ranskan vallanalaisuudessa nämä maat ovat tulleet perusteellisesti kartoitetuiksi ja tutkituiksi.
Katsaus Taka-Intian tutkimukseen.
Indokiinan suuren niemimaan rannat ovat nyt mitä tarkimmin kartoitetut Gangeen suistamosta Kiinan rajaan saakka ja sama pitää paikkansa malaijisaaristostakin. Laivakulun tarpeiksi tämä on ollut mitä tähdellisintä.
Yhtä tarkkaan ei tunneta niemimaan suurenmoista jokiverkkoa, mutta suurin piirtein on sekin kartoitettu.
Tonkinin jo'ista toivottiin kulkureittiä Kiinan Jynnaniin, mutta tarkempi tiedustelu on osoittanut, että ne vuolautensa vuoksi ovat siihen sopimattomat, jonka vuoksi Ranska on rakentanut rautateitä Kiinan sisäosain kaupan anastaakseen.
Mekongilla höyryalukset nykyjään sekä väyläin perkauksen että alusten parantamisen vuoksi nousevat Luang Prabanginkin ohi, 2,500 kilometriä joen suusta. Voitettavat vaikeudet ovat kuitenkin niin suuret, ettei joen ylempien osien laivakululla ole mitään käytännöllistä merkitystä.
Mekongin lähteistä ei vielä ole täyttä tietoa. Latvaosaa tutkivat kuitenkin pitkän matkan Przevalskij, pundiitti Krishna, Dutreuil de Rhins, Orleansin prinssi Henrik ja luutnantti E. Roux. Molemmilla latvahaaroilla on monta nimeä, ennenkuin ne yhtyvät ja muodostavat erittäin voimallisen kosken.
Tibetin ylämaasta tultuaan Mekong juoksee yli 1,000 metriä syvässä rotkolaaksossa, johon maan asukkaatkaan eivät laskeudu paitsi niillä kohdilla, missä polut kulkevat silloille tai lauttapaikoille. Yhä alempana joen laakso leviää, kunnes se juoksee laajan lakeuden poikki, laskien sen tulvillaan ollessaan avaralta veden alle. Kaikkiaan Mekongin pituus on noin 5,000 kilometriä.
Menamin lähteet ovat Siamin pohjoisrajalla ja tämä joki syrjäjokineen tunnetaan kauttaaltaan, samoin kuin Malaijiniemenkin vetevät, juhlallisten aarniometsien läpi kiertelevät joet.
Saluen, joka laskee Martabanin lahteen, alkaa niinikään Tibetistä. Sen latvapuoli ei ole yhtä hyvin tunnettu kuin Mekongin, mutta sekä pundiitti Nain Singh että Przevalskij saivat jotenkin tarkat tiedot sen lähteistä. Saluen matkalla vaihtaa nimeään kymmenkunnan kertaa. Ainoastaan Burman alueella juokseva osa tunnetaan tyydyttävästi.
Tibetin Tsangpoa, joka juoksee Transhimalajan ja Himalajan välisessä laaksossa, luultiin kauan Irawadin latvaosaksi, mutta nykyjään tiedetään, että Tsangpo onkin Brahmaputran latvaosa ja että Irawadin lähteet ovat verraten lähellä, Himalajan itäisissä pääteharjanteissa.
Indokiinan niemimaan vuoristot ovat Himalajan jatkoa. Niiden korkeus on noin 1,000 metriä tasankopinnasta, mutta kukkuloita on, joiden korkeus on lähes 4,000 metriä. Niemimaan eteläosassa vuoret ovat juurelta harjanteille saakka sankan aarniometsän peittämät, mutta kauempana pohjoisessa kasvaa tammia ja havupuita ja sisämaassa monet kukkulat ovat aivan paljaat.
Kambodjan Tonle Sap luultavasti on se suuri järvi, joka vanhoissa kartoissa piirrettiin Taka-Intian kaikkien jokien yhteiseksi lähteeksi. Sen pituus on noin 160 km, leveys 30 km ja sadeajalla sen pinta kohoaa 7 metriä, peittäen kaikki ympärillä olevat seudut vedellään. Kuivalla ajalla sen syvyys ei ole kuin puolentoista tai pari metriä ja silloin sen rannoille kokoontuu paljon väkeä kalastamaan. Tonle Sap liettyy nopeaan yhä pienemmäksi.
Malaijisaaristo.
Portugalilaisilla ei entisestä mahdistaan ole Itä-Intian saaristoissa jäljellä muuta kuin itäinen osa Timorista, espanjalaisilla ei mitään. Hollannin lippu liehuu tässä rehevässä, luonnonrikkaassa saaristossa kaikkialla, lukuunottamatta Borneon pohjoisosaa, joka suureksi osaksi erään yksityisen henkilön, raja Brooken, toimesta joutui Englannille, ja Filippiinejä, joilla Amerikan Yhdysvallat nykyjään isännöivät, lopullisesti murrettuaan Espanjan siirtomaavallan.
Java on Sundasaarista taajimmin asuttu ja parhaiten tunnettu. Se on tarjonnut runsaan työmaan vulkaanisten ilmiöitten ja troopillisen kasviston tutkijoille, jälkimmäisille etenkin niiden suurenmoisten luonnonpuistojen ja koelaitosten johdosta, jotka hollantilaiset ovat Buitenzorgiin perustaneet ja jotka ovat kaikille tutkijoille avoinna. Hyvät kulkuneuvot ja yleinen turvallisuus edistävät tieteellistä työtä.
Vanhemmista tutkijoista on mainittava etenkin saksalainen F.M. Junghuhn, joka vv. 1835—49 kokosi aineksia suureen teokseensa Javasta, uudemmista hollantilainen R. Verbeck. Javan aarniometsissä on säilynyt suurenmoisia muistomerkkejä saaren hindulaisajalta, ennen kaikkia Boro-Budurin maailmankuulu temppeli.
Sumatra on vielä paljon alkuperäisemmäliä kannalla kuin Java, sen asukkaat osasta vielä luonnonkansain kannalla. Sotaretket näitä, etenkin Atjehia, vastaan ovat laajentaneet tietoja sisäosista, niin että Sumatrankin maantieteelliset olot jo jotakuinkin tunnetaan. Hollantilaisten käännettyä tähän suureen hedelmälliseen saareen ja sen luonnonedellytyksien tuntemiseen päähuomionsa edistyy sen tutkiminen entistä ripeämmin.
Borneo, Sundasaarista suurin, herätti viime vuosisadan alkupuoliskolla huomiota varsinkin suurisuuntaisella merirosvoudella, joka saattoi Malaijisaariston kaikki väylät turvattomiksi. Rantakyläin asukkaat lyöttäytyivät yhteen ja lähtivät suurilla laivastoilla, joissa saattoi olla pariin kolmeen tuhanteen mieheen, vuosikausia kestäville rosvoretkille, tehden sivistysmaidenkin kaupan toisin ajoin mahdottomaksi.
Sir James Brooke, Sarawakin raja, oli se mies, joka teki lopun Borneon merirosvoudesta. Hän oli omilla varoillaan varustanut laivan ja purjehtinut Bruneihin, saaren pohjoisrannalle, sekä tarjonnut siellä sulttaanille apuaan Sarawak-nimisessä vasallivaltiossa raivoavan kapinan kukistamiseksi. Suurella kyvyllään ja tarmollaan hän täydellisesti onnistui tässä yrityksessä ja hänet nimitettiin palkaksi Sarawakin rajaksi. Tässä asemassa hän sai Englannin sotalaivastolta apua merirosvouksen kukistamiseksi ja siitä syntyi tuima sota, jossa vuodatettiin sangen paljon verta, merirosvot kun sitkeästi puolustivat linnoitettuja kyliään. Lopulta Brooke kuitenkin sai täydellisen voiton ja kaupan elpyessä oli hänen entistä helpompi vahvistaa valtaansa Sarawakissa, jossa nyt hänen perillisensä hallitsee Englannin suojelusvallan alaisena.
Borneo on yhä edelleen hyvin vähän tunnettu, sen sisäosat kun vielä ovat luonnontilassa ja sikäläiset asukkaat, dajaakit, ovat kaulankatkomiskiihkostaan tunnetut. Useat hollantilaiset retkikunnat ovat kuitenkin matkustelleet Borneonkin sisäosissa, kartoittaen sen joet ja vuoristot, jota paitsi sekä luonnontutkijat että vuorimiehet ovat olleet siellä työssä. Norjalainen Lumholtz on erikoisesti mainittava uudemmista tutkijoista.
Borneossa on paljon kivennäisrikkauksia, timantteja kultaa ynnä useita muita metalleja, kivihiiliä ja öljyä, mutta niiden runsaudesta ei vielä, olla selvillä ja hyödyntäminen on vasta alkuasteillaan.
Kuulu englantilainen luonnontutkija A.R. Wallace, joka samanaikaisesti kuin muodosti oman kehitysoppinsa, oleskeli kahdeksan vuotta (1854—1862) Malaijisaaristossa, tutkien etenkin niiden eläinkunnan leviämistä. Hän osoitti halki Itä-Intian saariston, Balin ja Lombokin välisen kapean salmen kautta kulkevan rajan, jonka länsipuolella eläinkunta on intialainen, itäpuolella taas austraalialainen. Erittäin omituinen on Celebesin, Isoista Sundasaarista viimeisen, eläinkunta. Wallace oleskeli tälläkin saarella, mutta muutoin se aina vuoteen 1890 saakka oli sangen vähän huomattu. Sittemmin on kuitenkin tehty matkoja vaillinaisesti tunnettuihin sisäosiinkin.
Filippiineillä työskenteli jo Espanjan vallan aikana useita tutkijoita ja amerikkalaiset ovat tarmokkaasti jatkaneet työtä.
Kiina.
Kiinan tuntemus ei yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella suurestikaan edistynyt, koska hallitus piti maata visusti suljettuna ja sitä paitsi yleinen muukalaisviha teki sisämaanmatkat vaarallisiksi ja rasittaviksi. Useat lähetyssaarnaajat, sekä protestanttiset että katoliset, tekivät kuitenkin laajojakin matkoja, etenkin Huc ja Gabet, jotka jo mainitsimme Lhasassa kävijöinä.
Sotain johdosta, joita Kiina kävi Englantia ja Ranskaa vastaan, täytyi Kiinan kuitenkin raottaa porttejaan avaamalla merikaupunkejaan maailman kaupalle ja samalla kävi myös matkustelu sen sisäosissa mahdolliseksi. Ensimmäisiä, jotka käyttivät tilaisuutta hyväkseen, olivat englantilaiset Blakiston ja Ney Elias.
Englantilaisen laivaston v. 1862 noustua Jangtsekiangia Hankowiin saakka lähti kapteeni Thomas W. Blakiston omin neuvoin tutkimaan jokea vielä edemmäksi, aikoen kulkea Tibetin kautta Intiaan. Itshangin luona, noin 1,600 kilometriä merestä, hän saapui Jangtsekiangin suurenmoisiin soliin ja koskimatkalle, jota kesti 160 kilometriä. »Kun tulimme erääseen solaan», kirjoittaa Blakiston, »kohosi kahden puolen valtavat kallioseinämät suunnattoman korkealle ja niiden välillä vallitsi kaamea hämäryys, ja kallioiden rintamasta pisti ulospäin suuria pöydän kaltaisia laakoja, joista riippui valtavia stalaktitteja. Ja muutamien päällä kasvoi puita, joiden juuret riippuivat reunoista kukkakiehkurain tavoin.» Pingshanista, 2,800 kilometriä joen suusta, Taiping-kapina pakotti retkikunnan takaisin kääntymään. Se oli kuitenkin tutkinut 1,400 kilometriä Jangtsekiangin yläosaa, jolla ei siihen saakka ollut muita käynyt kuin maanasukkaiksi pukeutuneita katolilaisia lähetyssaarnaajia.
Samana vuonna Ney Elias tutki Hoanghon eli Keltaisen joen uuden uoman, joka päättyy Petshilin lahteen, 400 kilometriä vanhan suun pohjoispuolella. Joen uomanmuutoksesta maanasukkaat kertoivat: Kesätulvan aikana v. 1851 tapahtui ensimmäinen äyrään murtuminen Lanjanhein läheisyydessä Honanissa ja osa vedestä tulvi aukon kautta lakeuksille. Seuraavan vuoden tulva suurensi aukkoa ja vanhan uoman alaosasta vesi uudelleen väheni. V. 1853 joen koko vesimäärä tulvasi aukon kautta lakeudelle ja levisi itää ja pohjoista kohti, kunnes tapasi Tatsing-joen ja sen uomaa lähti mereen juoksemaan. Vanha uoma jäi kokonaan kuiville.
Hoangho, samoin kuin kaikki runsaasti lietettä kuljettavat joet, nopeaan korottaa uomaansa, niin että se enimmäkseen virtaa rantojaan, toisin paikoin jopa 8 metriä, korkeammalla, ja sen vuoksi se tuon tuostakin murtautuu äyräittensä yli ja etsii lakeudelta uuden uoman. Tulvillaan se silloin saa aikaan suunnattomia hävityksiä, ja suurenmoisesta hedelmöivästä vaikutuksestaan huolimatta sitä sen vuoksi sanotaan »Kiinan suruksi».
Neljä vuotta myöhemmin Ney Elias kulki Mongolian poikki Kalganista Altai-vuoriston pohjoispuolitse Uljassutaihin ja Kobdoon tehden pitkin matkaa paikanmääräyksiä.
Hoanghon lähteet ovat kaukana Tibetissä, Kuenlunin vuoristossa, ja sen latvaosa on aivan lähellä Jangtsckiangin latvaosaa. Sen koko pituus on noin 3,900 kilometriä. Vesimäärä ei ole kovin suuri, mutta kun joki on hyvin vuolas ja virtaa Pohjois-Kiinan tuulimultaseutujen läpi, kuljettaa se mukanaan sangen paljon lietettä ja kohottaa nopeaan uomaansa. Viisitoista vuotta kului, ennenkuin v. 1851 tapahtuneen uomanmuutoksen aikaan saamat vahingot oli korjattu ja uusi uoma maavallien sisään suljettu, mutta jo v. 1882 ja varsinkin v. 1887 joki taas murtautui ulos siitäkin ja aikaansai suunnattomia hävityksiä. Se saatiin kuitenkin palaamaan takaisin uomaansa ja tokeet korjatuiksi. Kokonaisia kyliä joki kuitenkin oli vienyt mukanaan ja miljoona ihmistä sai surmansa. Pienempiä vahingoita sattuu joka vuosi, mutta siitä huolimatta Kiinan hallitus ei vielä ole turvautunut länsimaisten insinöörien apuun, vaikka nämä epäilemättä »ovat sulkeneet suurempiakin, jalompiakin jaksaneet.»
Laivakululle Hoangho on aivan sopimaton, jota vastoin Jangtsekiang syrjäjokineen muodostaa vesiliikeväylän, jonka vertoja ei ole missään muualla maailmassa. Puolet Kiinan koko ulkomaisesta kaupasta kulkee Jangtsekiangia ja siihen päättyviä vesiväyliä kuluttajille.
Ansiokkain viime vuosisadan Kiinan tutkijoista oli saksalainen vapaah. Ferdinand v. Richthofen (1833—1905), opinnoiltaan etusijassa geologi. Hän oli jo paljon tutkinut Etelä- ja Kaakkois-Aasian geologiaa, kun hän, Kiinan olojen rauhoituttua, v. 1868 alkoi tässä maassa työnsä. Vuoteen 1872 saakka v. Richthofen matkusteli ristiin rastiin kautta koko Kiinan, käyden joka maakunnassa, Kansua ja lounaismaakuntia lukuun ottamatta, ja kooten tällä matkalla niin suurenmoisen sekä geologisen että maantieteellisen ja taloudellisen aineiston, että Kiina hänen suuren teoksensa ilmestyessä v. 1885 tuli kauttaaltaan tunnetuksi.
v. Richthofen ensinnä keksi Shantungin kivihiilivarat ja Kiaotshoun oivallisen sataman, jonka saksalaiset sitten valtasivat. Vuoristotutkimuksiensa kautta hän laski perustuksen koko Itä-Aasian omituisen vuoristojärjestelmän käsittämiselle. Tutkimalla ja selittämällä Pohjois-Kiinan lössinaisemat hän rikastutti maantiedettä kokonaan uudella maisematyypillä.
Richthofenin huomio kiintyi hienon savimullan muodostamiin maakerroksiin, joita Pohjois-Kiinassa on laajalla alalla; hän tuli siihen päätökseen, että ne ovat muodostuneet hienosta pölystä, jota tuulet tuovat mukanaan manteren sisäosista. Kun Kiinan luoteismaakunnissa tuuli puhaltaa Sisä-Aasiasta myrskyn voimalla, tuo se paljaista kallioista ja kentistä mukanaan niin suunnattomat määrät hienoa pölymäistä multaa, että koko ilma on sitä sakeana ja pöly tuulen tyynnyttyä laskee maahan ja verhoaa kaikki hienolla keltaisella kerroksella. »Shensissä, jossa ilma harvoin on kirkasta ja läpinäkyvää, on koko maisema kellervä. Tiet, rakennukset, puut ja laihot, jopa matkustajatkin, joita tiellä vastaan tulee, ovat yksitoikkoisen keltaiset. Keltainen on kiinalaisten pyhä väri, maan symboli ja keisarillisen mahdin vallanmerkki, sillä se on lössin eli tuulimullan ja lössimaitten, kansan ensimmäisen kehityksen kehdon väri.
Lössimaa muodostaa toisin paikoin 600 metrin vahvuisia kerroksia, joiden keräytymiseen tietysti on kulunut suunnattoman pitkiä aikoja. Tiet syvenevät niihin syviksi uurteiksi ja joet niihin kaivavat omituisia rotkolaaksoja, joilla on pystysuorat seinät. Mullan sisään lahonneen ruohon johdosta tämä pölymaa on erinomaisen hedelmällistä. Ruotsalainen Andersson, joka Kiinan hallituksen toimesta on tutkinut maan geologiaa, on kuitenkin sitä mieltä, että tuulimulta ainakin osaksi on jokien kuljettamaa lietettä.
Myöhemmin ovat monet muut tutkijat Kiinassa työskennelleet ja sangen monipuolisesti ovat myös uusia rautatielinjoja käyvät eurooppalaiset insinöörit valaisseet eri osien luonnonsuhteita ja asutusoloja. Mutta siitä huolimatta on Kiina yhä vieläkin sangen vaillinaisesti tunnettu ja yksin sen karttakin kaipaa joka tavalla täydentämistä ja korjailua. Kiinalaiset itse ovat hyvin vähän tehneet maansa tieteellistä tutkimista varten.
Japanissa sitä vastoin länsimaisia tutkijoita tuskin enää tarvitaan, sen omat voimat kun täydelleen kykenevät maansa tieteelliseen tutkimiseen. Japanilaiset ovat tutkineet anastamansa Formosankin, jonka sisäosat asukkaiden villeyden vuoksi olivat viimeiseen saakka täydelleen hämärän verhoamat.
* * * * *
Kaikissa muissakin Aasian maissa maantuntemus on yhdeksännentoista vuosisadan kuluessa edistynyt, vaikk'ei kaikissa niin paljon kuin niiden läheisyys olisi edellyttänyt. Etu-Aasiassa on vielä tänä päivänäkin paljon vaillinaisesti tunnettuja seutuja, Turkin kehnon hallinnon aiheuttama turvattomuus kun on tehnyt rauhallisen tutkimustyön mahdottomaksi.
Useissa näistä maista on muinaistutkimuksella suurenmoinen työmaa ja se onkin varsinkin Kaksoisvirtain maassa menestyksellä toimittanut kaivauksia ja paljastanut päivänvaloon niiden muinaisen sivistyksen. Vähässä Aasiassa on etenkin heettiläisvaltakunnan ajoilta säilynyt muinaismuistoja, jotka ovat synnyttäneet suurta mielenkiintoa ja joita jo on jonkun verran tutkittukin.
Senjälkeen kuin rautatierakennukset tulivat Etu-Aasiassakin päiväjärjestykseen, ovat ne melkoisesti edistäneet maan luonnonolojen ja asutuksen tuntemista. Persiassa kiinteitä muinaismuistoja on vähemmän, mutta siellä taas kansallisuusolot tarjoavat paljon mieltäkiinnittäviä kysymyksiä ratkaistaviksi. Persian erämaa-alueet ovat vielä suureksi osaksi aivan tuntemattomat. Maan pohjoisosissa ovat venäläiset, eteläosissa englantilaiset tutkijat liikkuneet ja sen mukaisiin »vaikutusalueihinkin» se on jaettu. Suurena yllykkeenä tutkijoille ovat maan kivennäisaarteet, etenkin öljy. Missä tiedemiesten työ tuottaa niin välitöntä hyötyä, siellä heiltä ei kielletä rahojakaan.
Siperiassa tutkijoilla edelleenkin on ollut helppo työskennellä Venäjän hallituksen suosiollisuuden vuoksi ja syntyisi pitkä luettelo, jos kaikki siellä matkustelleet tiedemiehet mainitsisimme.. Siellä ovat suomalaisetkin olleet uutterassa työssä Castrénista alkaen, valaisten sen kansatieteellisiä, kielitieteellisiä, luonnontieteellisiä ja muinaistieteellisiä oloja.