Maantiede ja löytöretket 4

by Into Konrad Inha

JAAN, VILUN JA MYRSKYN MAANOSA.

James Cookin ennustus, ettei ihmisellä olisi milloinkaan asiaa Antarktikan hyisille rannoille, ei toteutunut. Ei kauaakaan kulunut, ennenkuin amerikkalaiset hylkeenpyytäjät sinne löysivät ja pyyntinsä ohessa alkoivat näitä maita tutkia ja kartoittaa. Amerikkalaisten jälkeen sinne pian saapui muita, varsinkin englantilaisia pyytäjiä. Jo v. 1812 amerikkalaiset ilmestyivät Etelä-Shetlannin saarille, mutta he pitivät toimensa ja kokemuksensa tarkkaan salassa, etteivät niistä muut hyötyisi. Ja 1808 englantilaisten Enderby veljesten pyyntialukset kävivät Bouvet'n löytämällä saarella saakka, vaikkeivät voineet sille maihin nousta. Jälkeen v:n 1815, kun Euroopassa Napoleonin kukistuksen jälkeen oli koittanut rauhan aika, lisääntyi kaikkien kansain pyyntialusten luku Etelä-Jäämeren myrskyisillä vesillä suuresti.

On arveltu hollantilaisen purjehtijan Dirk Gerritsin v. 1598 löytäneen Etelä-Shctlannin saariston, mutta todistukset ovat niin heikot, että tämä löytö on epäiltävä. Saariston varsinaisena löytäjänä on pidettävä englantilaista kapteenia William Smithiä, joka v. 1819 näki monessakin kohdassa maata matkalla Valparaisoon, ja hänen antamansa on saariston nimi. [Saaristo on jotenkin samalla eteläisellä leveyspiirillä kuin Shetlandin saaret pohjoisella.] Pian sen jälkeen englantilaiset meriupseerit kartoittivat saariston. Sen rannoilla oli suunnattomat laumat turkishyljettä, joka oli niin kesy, että se tuota pikaa voitiin kokonaan sukupuuttoon tappaa. Ne amerikkalaiset ja englantilaiset pyytäjät, jotka ensiksi saapuivat saaristoon, saivat sen vuoksi suunnattoman saaliin. Mutta näiden rauhallisten ja vihollista tuntemattomien eläinten joukkomurha oli niin säälittävää, että sanotaan vanhain merikarhujenkin siinä työssä kyyneliä vuodattaneen.

V. 1821 englantilainen merikapteeni George Powell löysi Etelä-Orkney saariston, joka on yli 300 kilometriä kauempana idässä, ja sielläkin alkoi ahkeraan käydä pyyntilaivoja, kunnes turkishylje oli kaikista näistä kolkoista maista sukupuuttoon hävitetty.

Etelä-Shetlannin saariston kukkuloilta amerikkalainen merikapteeni Nathaniel B. Palmer ensi kerran näki Antarktikan manteren ja pienellä laivallaan teki sinne tutkimusretken, mutta löytö ei suurestikaan ihastuttanut, sillä tämän uuden maan kolkoilla lumisilla rannoilla ei ollut ensinkään turkishylkeitä. Paluumatkalla tältä rannalta hän sumussa odottamatta kohtasi Bellingshausin johtaman venäläisen retkikunnan, joka matkallaan maan ympäri oli siihen saakka päässyt ja Palmerin opastamana poikkesi Deception saaren oivalliseen satamaan vaurioitaan korjaamaan. Palmer antoi Bellingshausenille tiedon etelämpänä löytämästään suuresta maasta, jonka rannan Bellingshausen itse oli koko joukon lännempänä tavannut. Palmer vielä myöhemmin teki retken löytämälleen rannalle ja purjehti sitä pitkin ahtojään reunaa seuraillen itään päin, mutta ahtojää-vyöhyke oli niin tiivistä ja täynnään valtavia jäävuoria, ettei hän kartallaan kyennyt erottamaan jäätä maasta, vaan piirsi jäävuoria maaksi.

Bellingshausenin retki Antarktikan ympäri.

Keisari Aleksanteri I varusti v. 1819 meriministerinsä, paroni de Traverseyn kehoituksesta kaksi retkikuntaa, joista toisen piti purjehtia Luotcisväylä Beringinsalmesta itää kohti, toisen tutkia etelänavan ympäristöjä. Jälkimmäisen johtajaksi nimitettiin kapteeni Thaddäus von Bellingshausen, joka oli syntynyt Saarenmaalla v. 1778 ja tunnettu kokeneeksi purjehtijaksi. Hänen laivansa, korvetti »Vostok», oli 130 jalan pituinen uusi purjelaiva; toinen laiva, jota luutnantti Lazarev komensi, oli 530 tonnin »Ladoga», jolle annettiin uusi nimi, »Mirni». Retkikunta oli muutoin mitä parhaiten varustettu pitkälle matkalleen. Köpenhaminasta oli otettava mukaan kaksi saksalaista tiedemiestä, sillä retkikunnan tehtävä oli etupäässä tieteellinen, mutta nämä eivät lupauksestaan huolimatta tulleetkaan. Bellingshausen koetti sitten saada mukaansa englantilaisia oppineita, mutta näitäkään ei haluttanut lähteä matkaan. Retkikunnan upseerit koettivat sitten parhaan taitonsa mukaan täyttää aukon.

Retkikunta lähti Portsmouthista syyskuun 5:ntenä 1819, ohjaten ensinnä Canarian saarien kautta Rio Janeiroon ja sieltä suoraan etelää kohti, kunnes Etelä-Georgia joulukuun 27:ntenä tuli näkyviin. Cook oli kartoittanut tämän saaren pohjoisrannikon, Bellingshausen ohi purjehtiessaan määräsi etelärannan pääkohdat. 56:nnella leveyspiirillä nähtiin ensimmäinen jäävuori pingviineineen ja venäläiset merimiehet hämmästyksellä sitä katselivat. Valaita näkyi paljon ja albatrossit seurailivat liidellen laivoja niiden jatkaessa matkaa etelää kohti.

Uutta maata.

Tammikuun 3:ntena 1820 löydettiin ensimmäinen uusi maa, kolme pientä saarta Sandwichin saariston pohjoispuolelta. Ne saivat Venäjän meriministerin nimen. Eräs niistä oli toimiva tulivuori, jonka korkeasta huipusta nousi suuria höyrypilviä. Maa oli korkealle vuoren rinteille aivan lämmintä ja lumetonta ja tällä lumettomalla puolella oli suunnattomasti pingviinejä.

Retkikunta jatkoi matkaansa etelää kohti Sandwichin saariston itäpuolitse, tavaten tiellä yhä enemmän jäävuoria, sumuja ja myrskyjä, kunnes 60:nnen leveyspiirin eteläpuolella tuli vastaan niin sankka ahtojäävyöhyke, että suuntaa oli muutettava. Mitä vaikeimmissa sääoloissa taistellen molemmat laivat palasivat Sandwichin saarille ja purjehtivat sitten itää kohti, kunnes alkoi tuntua etelän puolelta maininki, joka ilmaisi sillä taholla olevan avomerta. Silloin käännyttiin jälleen etelää kohti ja jouduttiin vesille, joilla ei siihen saakka ainoakaan purjehtija ollut käynyt.'

Tammikuun 26:ntena kuljettiin eteläisen napapiirin poikki ja helmik. 1 p. saavutettiin leveys 69°25', mutta sitten tuli vastaan niin vahvoja jäitä, että Bellingshausenin täytyi kääntyä takaisin, arvatenkin jotenkin lähellä napamannerta, melkein Greenwichin meridiaanin kohdalla. Lunta satoi vahvalta ja ilma oli jäähtynyt jonkun asteen jäätymäkohtaa kylmemmäksi.

Retkikunta palasi napapiirille ja alkoi jälleen purjehtia itää kohti niin eteläistä reittiä kuin suinkin, noin viisi astetta Cookin väylää etelämpänä. Helmikuun puolivälissä voitiin jälleen kulkea napapiirin poikki ja saavuttaa leveys 69°6'. Ilma oli kylmää, meri täynnään jäitä ja lumi ja sumu vuorottelivat ankarain myrskyjen keralla. Kun oli mahdoton tunkeutua kauemmaksi etelään, niin käännyttiin jälleen pohjoista kohti ja Hyväntoivon-niemen kohdalla uudelleen kuljettiin napapiirin kesäpuolelle.

Jonkun aikaa itää kohti purjehdittuaan Bellingshausen kulki kolmannen kerran napapiirin poikki samoilla seuduilla kuin Cook neljäkymmentäseitsemän vuotta aikaisemmin ja huomasi kompassin poikkeuman lisääntyneen lähes 11° länttä kohti. Lintujen esiintymisestä voitiin päättää, ettei maa ollut kaukana, ja jos retkikunta olisi voinut kulkea niin kaukana etelässä itää kohti, niin se luultavasti olisi löytänyt Enderbyn maan, mutta jääesteet olivat voittamattomat ja oli jälleen palattava pohjoista kohti. Helmikuun 26:ntena yllätti laivat rajuin myrsky, mitä ne vielä olivat kokeneet. Lumi ja jää peittivät kannen ja köysistön, valtavat laineet huuhtoivat laivain yli, niin että joka hetki pelättiin niiden menehtyvän. Lumituisku esti näkemästä jäävuoria, ennenkuin oltiin aivan lähellä niitä. Purjeita oli melkein mahdoton liikuttaa, kun kaikki köydet olivat jäässä ja purjeet kohmettuneet koviksi, ja purjehtijat itse pitivät ihmeenä, että he pääsivät onnellisesti takaisin selvemmille vesille.

Bellingshausen jatkoi sitten matkaa itää kohti jonkun verran pohjoisempana ja kulki taas aloja, joita ei ennen häntä ainoakaan purjehtija ollut kyntänyt, koska Cook oli jättänyt melkoisen kappaleen tutkimatta etsiessään pohjoisempaa erästä ennen nähtyä saarta. Mutta »Vostok» ja »Mirni» eivät muuta löytäneet kuin jäitä ja jäävuoria. Samalta kohdalta, jolta Cook mutkan tehtyään oli uudelleen purjehtinut etelää kohti, ne nyt palasivat pohjoiseen.

Laivaväki tosin oli kaikin puolin mitä parhaissa voimissa, mutta ruokavarastot alkoivat vähentyä ja sen vuoksi Bellingshausen päätti käydä Sydneyssä, jonne molemmat laivat eri teitä pyrkivät. Sydneyssä tavattiin se retkikunta, joka oli Beringin salmeen matkalla; se ei vielä ollut pidemmälle päässyt. Vastaanotto Australian pääkaupungissa oli mitä parhain.

Molemmat laivat korjattiin perinpohjaisesti ja toukokuun 19:ntenä Bellingshausen lähti uudelleen merelle. Hän ei kuitenkaan suunnannut oikopäätä etelää kohti, vaan purjehti Tyynelle merelle ja tutki Paumotu-saariston, joka silloin vielä oli aivan vaillinaisesti tunnettu. Seitsemäntoista uutta saarta löydettiin ja niille annettiin venäläisiä nimiä, jotka kuitenkin myöhemmin on enimmäkseen vaihdettu asukkaitten itsensä käyttämiin. Paumotusta lähdettyään Bellingshausen poikkesi Tahitiin, jossa ruhtinas Pomare ja englantilaiset lähetyssaarnaajat ottivat hänet mitä parhaiten vastaan. Syyskuun puolivälissä molemmat laivat palasivat takaisin Sydneyhin, jossa Venäjän konsuli antoi Bellingshausenille tiedon Etelä-Shettannin saarien löytämisestä v. 1819. Marraskuun 11:ntenä »Vostok» ja »Mirni» jälleen käänsivät keulansa etelää kohti, poiketen ensin Macquarie-saarille, jonka luona koettiin ankara vedenalainen maanjäristyssysäys.

Jouluk. 8:ntena tavattiin ensimmäiset jäät, eivätkä jäät sen koommin kadonneet näkyvistä, ennenkuin oli lopullisesti kotimatkalle käännytty. Ensin tuli vastaan yksityisiä jäävuoria, sitten ahtojääkenttiä, joiden keskelle oli jäävuoria jäätynyt. Näitä alussa luultiin saariksi. Bellingshausen purjehti nyt Rossin meren suitse, jonka alati sulkee ahtojäävyöhyke, mutta hän ei uskaltanut laivainsa heikon rakenteen vuoksi näihin ahtojäihin tunkeutua ja niiden takana oleva laaja, verraten jäätön meri jäi kuuluisaa englantilainen löytöretkeilijä odottamaan. Samaa seutua oli aikoinaan Cook karttanut. Edempänä jäät yhä sakenivat ja kerrankin oli samalla haavaa näkyvissä yli sata komeata jäävuorta. Kierrellen kaarrellen purjehdittiin pitkin ahtojäiden reunaa itää kohti, kunnes jouduttiin kamalaan myrskyyn. Suuret aallot huuhtoivat keikkuvien laivojen kannen yli ja köysistöistä tippui jäätä ja lunta, niin että kannella oli vaarallista liikkua.

Joulukuun lopulla kuljettiin neljäs kerta napapiirin poikki, mutta laajat ahtojäät ja suunnattomat jäävuoret pakottivat pian palaamaan takaisin selvemmille vesille. Samoilla seuduilla, joilla Cook oli samaan vuodenaikaan purjehtinut pitkät matkat napapiirin eteläpuolella, täytyi nyt tehdä laaja kierros pohjoista kohti. Mutta kun tultiin sille kohdalle, missä Cookin oli täytynyt uupuneen väkensä keralla suunnata pohjoista kohti lämpimämpiin vesiin, saattoi Bellingshausen vuorostaan ohjata uudelleen etelään. Joulupäivänä (vanhaa lukua) nähtiin 244 jäävuorta. Laivoilla kaikki olivat mitä parhaissa voimissa, paljon paremmissa kuin kuumassa vyöhykkeessä. Tammikuun 11:ntenä kuljettiin viides kerta napapiirin poikki. Pian tosin oli palattava takaisin, mutta vain vähäksi aikaa. 103:lla läntisellä pituusasteella Bellingshausen kuudennen kerran kulki napapiirin poikki ja valtavien jäävuorien keskellä purjehtien lopulta tammikuun 1:nä 1821 kohtasi kiinteän jääseinän. Hän oli näin saavuttanut retkensä eteläisimmän kohdan, leveyspiirin 69°52'.

Uusia maita.

Matkaa jatkettaessa takaisin pohjoisemmille vesille keksittiin idässä jään keskellä musta pilkku, joka huomattiin yksinäiseksi saareksi. Se oli ensimmäinen maa, mitä kohdattiin siitä, kuin oli Macquarien saarilta lähdetty, etelänapamaan etuvartija näillä kulmilla, toista tuhatta metriä korkea, äkkijyrkkä ja melkein kauttaaltaan lumen ja jään peittämä, jyrkimpiä kallioseiniä lukuunottamatta. Bellingshausen nimitti sen Pietari I:sen saareksi. Merivesi oli koko joukon sameampaa kuin ulompana, ja siitä voitiin päättää, ettei Antarktikan manner — jota ei kukaan ollut nähnyt muualla kuin Uuden Shetlannin saarien kohdalla — voinut olla kaukana. Eikä tarvinnutkaan aivan kauan kulkea, ennenkuin se nähtiin. Tammikuun 28:ntena kohosi näkyviin korkea, paljon laajempi maa, jonka lähelle ei tosin päästy, mutta jonka piirteet kuitenkin selvästi erotettiin, koska sattui olemaan kaunis päivä, kaunein koko sillä ajalla, minkä oli Jäämerta kynnetty. Tämä maa nimitettiin Aleksanteri I:n maaksi.

Bellingshausen ei kuitenkaan voinut seurata sen rantoja, jäät pakottivat häntä hakemaan avoimempia vesiä, ja muutaman päivän kuluttua molemmat laivat saapuivat Etelä-Shetlannin saarille tavaten siellä amerikkalaisia hylkeenpyytäjiä, niinkuin olemme jo ennen kertoneet. Bellingshausen tutki saariston eteläkulmia ja antoi toisille saarille venäläisiä, toisille ranskalaisia nimiä — sota Napoleonia vastaan oli vielä tuoreessa muistossa — kuten Jaroslav, Waterloo, Borodino, Smolensk ja Leipzig — mutta nämä nimet eivät tulleet käytäntöön, koska englantilaiset olivat jo vähän aikaisemmin kartoittaneet ja nimitelleet saariston.

Purjehdittuaan Etelä-Orkney saariston läpi »Vostok» ja »Mirni» tutkivat Etelä-Georgian pohjoisrannankin ja suuntasivat sitten Rio Janeiroon, jossa ne viipyivät maalisk. 9:nnestä toukokuun 4:nteen. Kronstadtin satamaan retkikunta saapui heinäkuun 5:ntenä 1821 oltuaan kaksi vuotta matkalla, matkalla, joka on Venäjän laivaston kunniakkaimpia ja joka löytöretkenä on kaikkien kansain kesken suuressa arvossa. Syy siihen, ettei se vastaisiin naparetkiin vaikuttanut niin paljon kuin olisi odottanut, on se että matkakertomuksen julkaisemista viivytettiin, jota paitsi se julkaistiin vain venäjäksi. Vasta v. 1902 siitä julkaistiin jotenkin täydellinen saksankielinen selonteko. Ainoastaan kolme miestä Bellingshausen menetti matkallaan. Hän ylennettiin v. 1831 amiraaliksi ja myöhemmin nimitettiin Kronstadtin satamakapteeniksi ja kuvernööriksi. Pronssinen kuvapatsas siellä jälkimaailmalle muistuttaa tämän venäläisen merisankarin mainetta.

Pyyntimiesten retkiä.

Weddellin retki.

Bellingshausenin retken jälkeen kului taas aikoja, ennenkuin varsinaista tutkimusretkeä tehtiin Antarktikan vesille. Niiden tuntemus kuitenkin melkoisesti laajeni pyyntiretkien kautta. Koska uusilla, kenenkään ennen käymättömillä rannoilla aina odotti ensiksi tulevaa runsain hyljesaalis, niin tekivät jotkut kapteenit sangen uskaliaita yrityksiä tuntemattomia rantoja löytääkseen, tunkeutuen siten sangen kauas etelää kohti ja tavaten Etelänapa-manterenkin tai löytäen sen reunoilta ennen tuntemattomia saaria. Kuuluin näistä pyydystäjistä on James Weddell, englantilainen meriupseeri, joka sodan päätyttyä oli ruvennut hylkeenpyytäjäksi, ja siinä toimessa teki kummallekin jäämerelle monta retkeä.

V. 1823 hän pienellä »Jane»-nimisellä prikillään, jonka seurana oli vielä pienempi yksimastoinen jahti, Etelä-Orkney-saarilta lähti tunkeutumaan etelää kohti uusia rantoja etsiäkseen, ja tällä retkellä hän löysi verraten jäättömän, kauas etelänapaa kohti pistävän merenpoukaman, johon hän purjehti aina leveyspiirille 74°15' saakka, kauemmaksi etelään siis kuin kukaan ennen häntä. Meri oli vielä siitä eteenkinpäin sulana niin pitkälti kuin silmä kantoi, mutta kun vuodenaika oli myöhäinen ja molemmat laivat ja niiden miehistöt huonosti varustetut ja kun sitä paitsi retken tarkoitus oli yksinomaan hylkeenpyynti, kääntyi Weddell siitä takaisin, juhlallisin menoin nimitettyään tämän meren »Kuningas Yrjö IV:nnen mereksi». Nimi on kuitenkin myöhemmin muutettu löytäjän mukaan »Weddellin mereksi». Kertomusta tästä rohkeasta ja onnistuneesta retkestä kauan epäiltiin, mutta uusimmat tutkimusmatkat ovat epäämättömästi osoittaneet, että moinen jäistä verraten vapaa meri tosiaan on olemassa Atlantin meren eteläosissa.

Biscoe.

Eräs Lontoon laivanvarustajahuone, Enderby-veljekset, joka lähetti laivojaan Etelä-Jäämerelle hylkeitä pyytämään, harrasti erikoisesti löytöretkiäkin — eräs sen jäsenistä oli Englannin tiedeseuran jäsen — ja vaatimattomista varustuksistaan huolimatta Enderby-veljesten laivat sangen huomattavasti kartuttivat Antarktikan tuntemista. John Biscoen matka »Tula» nimisellä prikillä pienen »Lively» kutterin seuraamana vetää vertoja Cookin ja Bellingshausenin retkille.

Pyydystettyään huonolla menestyksellä hylkeitä Sandwichin saaristossa, Etelä-Jäämeren pohjoisreunalla, Biscoe päätti lähteä uusia rantoja etsimään ja purjehti jäiden ja myrskyjen keskellä itää kohti sekä Cookin että Bellingshausenin reittejä etelämpänä. Vihdoin hän Intian meren eteläpuolella, melkein suoraan etelään Crozetin saaristosta, näki jäiden keskellä selvän maan ja niemen, jonka hän nimitti Kap Annaksi — mainitsematta kenenkä Annan kunniaksi — mutta tätä maata hänen oli mahdoton saavuttaa, sillä vaikka sen luo johti avoin vesi, niin ajoi kuitenkin raju myrsky molemmat alukset jäiden keralla vastustamattomalla voimalla pohjoista kohti, ja vaikka Biscoe pari viikkoa myrskyn kanssa taisteltuaan uudelleen pääsi Kap Annan näkyviin, täytyi hänen kuitenkin vielä toisen kerran luopua yrityksestä ja kiiruimman kautta paeta Tasmaniaan alustensa vaurioita korjaamaan. Töin tuskin hän sinne pääsi, sillä ankarassa taistelussa tuulta, vilua ja jäitä vastaan oli monta miestä kuollut ja loput niin sairaina, että ainoastaan yksi merimies kykeni olemaan apuna laivan hoitamisessa. Kutteri »Livelyssä» oli vain kolme miestä elossa. Töin tuskin se vältti haaksirikon Austraalian rannikolla.

Laivansa vauriot korjattuaan ja uuden miehistön pestattuaan Biscoe kuitenkin lähti etsiskelyitään jatkamaan, purjehtien edelleen itää kohti Etelänapamaan ympäri. Hän pysytteli nyt selvemmillä vesillä säästääkseen aluksiaan ja miehiään, mutta lähestyi kuitenkin Tyynen meren kaakkoiskulmilla ikuisen jään alueitta ja löysi Länsi-Antarktikan rannoilta korkean saaren, jonka hän nimitti kuningattaren muistoksi Adelaiden maaksi. Vähän kauempaa hän löysi kokonaisen jonon matalia jään peittämiä saaria, jotka kartoilla ovat Biscoen saariston nimellä, ja näki niiden takana suuren vuorisen maan, joka myöhemmin nimitettiin Grahamin maaksi.

Pari kuukautta hylkeitä pyydettyään Etelä-Shetlannin saarilla ja monta vaaraa kestettyään — kutteri »Lively» tuhoutui Falklannin saarilla — Biscoe palasi kotimaahan, jossa hänen löytönsä herättivät niin suurta huomiota, että Englannin tiedeseura hänelle antoi kultamitalinsa. Pariisin tiedeseura myöhemmin seurasi esimerkkiä.

Biscoe teki vielä myöhemminkin retkiä löytöjään jatkaakseen, mutta hänellä ei enää ollut yhtä hyvää onnea. Ensimmäinen hänen löytämistään maista on kartoilla merkitty »Enderbyn maaksi». Tätä maata ei kukaan ole sen koommin nähnyt, mutta saksalainen meritutkimusretkikunta, joka v. 1898 »Valdivia» laivalla tutki Etelä-Jäämertakin, pääsi jotenkin lähelle niitä seutuja, missä maan pitäisi olla.

Kapteeni Horsburgh, brittiläisen Itä-Intian komppanian palveluksessa oleva meritutkija, oli jo v. 1830 Englannin tiedeseuran kokouksessa huomauttanut, kuinka kaukana pohjoisessa oli v. 1828 tavattu Etelä-Jäämerestä poistuvia jäävuoria, ja siitä hän päätti, että Greenwichin meridiaanin itäpuolella mahtoi Antarktikassa olla maata, jolla saattoi syntyä moisia valtavia jäävuoria. Jäävuorien lukuisuus mainittuna vuonna saattoi johtua siitä, että maanjäristys oli niitä lohkaissut tavallista suuremman määrän. Biscoe tosiaan löysikin moisen rannan, vaikka vielä koko joukon idempää, ja jotkut toiset purjehtijat tapasivat yhtä kaukana pohjoisessa maata toisilla leveysasteilla. V. 1833 eräs toinen Enderby-veljesten kapteeneista, Kemp, luuli näkevänsä maata Intian meren eteläreunalla Kerguelen saaren eteläpuolella. Tämä maa on kartoilla merkitty Kempin maaksi.

Balleny.

V. 1838 Enderbyt lähettivät John'Ballenyn pyyntiretkelle, kehoittaen häntä samalla uusia maita etsimään. Ballenylla oli »Eliza Scott» niminen 154 tonnin kuunari ja toisena aluksena 54 tonnin kutteri »Sabrina». Hän purjehti Uudesta Seelannista melkein suoraan etelää kohti ja löysi helmikuun 9:ntenä 1839 Antarktikan manteren ulkoreunalta saariston, joka on kartoille hänen nimellään nimitetty. Jotkut näistä saarista olivat sangen korkeat, mutta niin yltyleensä jäätiköiden peittämät, että niille oli mahdoton nousta maihin. Sumut tavan takaa peittivät helmaansa nämä juhlalliset maisemat, niin että niitä nähtiin vain vilaukselta. Ne saivat kukin nimensä niistä lontoolaisista laivanvarustajista, jotka olivat olleet avullisina retkikunnan varustamisessa. Yksi saarista oli toimiva tulivuori, josta parista kohden nousi ilmaan savupatsaita. »Sabrinan» kapteeni henkensä uhalla kävi eräällä saarella sen verran maalla, että sai kopatuksi kiven saaliikseen, ja tämä kivi oli tulivuoren purkama. Molemmat laivat jatkoivat matkaa länttä kohden ja näkivät eräässä kohdassa maan tapaista, nimittäen löytönsä »Sabrinan maaksi». Pian tämän jälkeen pieni »Sabrina» eräänä myrsky-yönä ahtojäissä näytti sinistä hätävalkeata, ja se oli viimeinen elonmerkki, mitä siitä tai sen miehistöstä nähtiin. Balleny laivoineen sitä vastoin pelastui.

Dumont D'Urvillen retki.

Tarve saada tietoja magneettisista voimista ja magneettisen navan asemasta eteläisellä pallonpuoliskolla oli päävaikutin siihen, että Antarktikaan viime vuosisadan kolmannella ja neljännellä vuosikymmenellä alettiin lähettää hyvin varustettuja tieteellisiä retkikuntia. Kuta enemmän laivaliike kehittyi, sitä tärkeämmäksi kävi saada tarkkoja tietoja kompassineulan poikkeumasta (deklinaatiosta) eteläiselläkin pallonpuoliskolla. Ajan etevimmät tiedemiehet, ennen muita A. v. Humboldt, jolle kaikissa maissa tunnustettiin ensimmäinen sija varsinkin maantiedettä koskevissa luonnontieteissä, kehoittivat hartaasti perustamaan eteläiselle pallonpuoliskolle magneettisia havaintoasemia ja samalla lähettämään retkikuntia tekemään havaintoja niin lähellä eteläistä magneettista napaa kuin suinkin. Kuulu saksalainen J.K.F. Gauss oli nerokkaiden laskujen kautta johtanut kaavat poikkeuman määräykselle kaikkialla maanpinnalla. Pohjoisella pallonpuoliskolla hänen kaavansa olivat loistavasti käyneet yhteen havaintojen kanssa, mutta eteläiseltä pallonpuoliskolta puuttui vertaukseen kelvollisia havaintoja. Suurin osa vanhemmista, laivoilla tehdyistä havainnoista, oli kelvottomia, koska laivan metalliosien vaikuttamaa häiriötä ei oltu osattu poistaa sijoittamalla vastavaikutusmetalleja soveliaihin paikkoihin. Eteläisen magneettisen navan asemaksi Gauss oli laskenut 66° etel. leveyttä, 146° itäistä pituutta Greenwichistä. Gauss oli sitä paitsi keksinyt entistä täydellisempiä koneita magneettisten voimain mittaamiseksi, ja näillä olivat uudet havainnot tehtävät.

Ranskalaiset olivat ensimmäiset, jotka saivat retkikuntansa valmiiksi, heidän jälkeensä amerikkalaiset ja viimeksi englantilaiset, joiden valmistukset suurisuuntaisuutensa vuoksi vaativat enimmän aikaa.

Dumont D'Urville.

Jules Dumont D'Urvilie eli merimiesuransa parhaat ajat Tyynellä merellä, jolla Ranskan lippu yhdeksännellätoista vuosisadalla liehui kaikkia muita ylinnä. Valaanöljy oli siihen aikaan hyvässä hinnassa ja Tyynen meren kaikissa osissa oli sen, vuoksi pyytäjiä. Ranskan satamista lähetettiin sinne paljon laivoja, jotka tavallisesti viipyivät kolmisen vuotta ja kauemminkin matkallaan, ennenkuin takaisin palasivat. Ranskan meriministeriö lähetti aina jonkun ajan kuluttua sotalaivan valaanpyytäjien luo eteläisen lauhkean vyöhykkeen yksinäisille merenkeskeisille saarille viemään kaikenlaisia tarpeita, antamaan lääkärin hoitoa, rankaisemaan rikoksentekijöitä, etsimään haaksirikkoisia merimiehiä, ja nämä retkikunnat samalla parhaan taitonsa mukaan edistivät maantuntemusta. D'Urville, Ranskan sotalaivaston upseereja [Dumont d'Urvilleä Ranskan on kiittäminen siitä, että se omistaa Meliläisen Venuksen, kreikkalaisen kuvanveistotaiteen jaloimman tuotteen, sillä hän Välimerellä risteillessään ensimmäisenä oivalsi äsken maasta kaivetun mestariteoksen arvon, ja hänen innokkaan suosituksensa johdosta Ranskan hallitus patsaan lunasti.], suoritti vv. 1822—25 ensi matkansa Tyynelle merelle ja sai pian sen jälkeen itse retkikunnan johdettavakseen. Tämä uusi retki kesti kolme vuotta (1826—1829) ja sen kuluessa hän tutki varsinkin Tyynen meren saaristojen kansallisia oloja, sillä kansatiede oli tämän purjehtijan varsinainen tutkimusala. Retkellä hän ohjeittensa mukaan etsi La Pérousen haaksirikkoutunutta laivaa ja löysikin sekä sen että paljon muitakin jäännöksiä kadonneesta retkikunnasta. Dumont d'Urville julkaisi retkestään 20 osaa käsittävän matkakertomuksen.

Oltuaan jonkun aikaa epäsuosiossa Dumont d'Urville sai kaksi laivaa viimeistä ja suurinta retkeään varten, jolla hän aikoi täydentää Tyynen meren tutkimuksiaan, mutta lisäksi hänet velvoitettiin ulottamaan maantuntemusta jäiden piirittämässä Antarktikassa niin kauas kuin suinkin ja toimittamaan tarkkoja fysikaalisia ja muita luonnontieteellisiä havainnoitu. Syyskuun 7:ntenä 1837 »Astrolabe» ja »Zélée» lähtivät Toulonin satamasta pitkälle matkalleen, parannellen ensi työkseen Magalhãesin salmen karttaa ja kääntäen tammikuun alussa 1838 kokkansa etelää kohti, tunkeutuakseen vielä kauemmaksi etelään kuin Weddell. Weddellin ennätyksen voittamisen oli Ranskan kuningas nimenomaan hänen tunnolleen laskenut, se oli oleva hänen päätehtävänsä Antarktikassa.

Tammikuun 22:ntena 1838 tavattiin ahtojäävyöhyke, mutta se näytti kokemattomain ranskalaisten upseerien mielestä niin tiheältä, etteivät he uskaltaneet siihen soreine sotalaivoineen tunkeutua, ja Weddellin ennätys jäi siis voittamatta, ei sitä edes likimain saavutettukaan. D'Urviileä tämä harmitti niin suuresti, että hän sitten väitti Weddellin puhuneen matkastaan paljaita loruja. »Astrolabe» ja »Zélée» purjehtivat näillä seuduilla edestakaisin lähes pari kuukautta, koettaen yhä uudelleen tunkeutua jäiden sekaan ja kokien paljon vastuksia tämän meren ainaisten myrskyjen, lumipyryjen, sumujen ja suunnattomien aaltojen vuoksi. Retkikunnan mukana oli etevä taiteilija ja hänen kuvansa ovat jälkimaailmalle säilyttäneet erinomaisen esityksen molempien laivojen seikkailuista.

Helmikuun 27::ntenä 1838 molemmat laivat näkivät maata Etelä-Shetlannin saarien lounaispuolella ja d'Urville luuli olevansa sen ensimmäinen löytäjä, vaikka se oli samaa rannikkoa, jonka Palmer ja Biscoe jo paljon aikaisemmin olivat löytäneet. Hän nimitti maan Louis Philipin maaksi kuninkaansa mukaan, mutta ei viitsinyt sitä tarkemmin tutkia, vaikka jääsuhteet vielä näyttävät olleen suotuisat. Vuodenaika oli kuitenkin myöhäinen ja Dumont d'Urville halusi päästä pois Tyynen meren vienommille vesille, varsinaiselle tutkimusalalleen, ennenkuin talvi hänet yllättäisi. Siellä hän vietti pari vuotta ja käytti aikansa mitä parhaiten. Ennen kotiin lähtöään hän kuitenkin päätti vielä kerran tunkeutua Antarktikan jäihin, toivoen onnen ehkä olevan suotuisemman kuin ensi kerralla. Hän oli kuullut englantilaisen ja amerikkalaisen retkikunnan pyrkivän magneettiselle navalle ja tahtoi ennättää ennen niitä.

Uuden vuoden päivänä 1840 »Astrolabe» ja »Zélée» lähtivät etelää kohti Tasmanian pääkaupungista, jossa taiteilija Goupil oli kuollut ja johon osa miehistöstä jäi sairastamaan. Tyhjille tiloille hän suurella vaivalla sai englantilaisia merimiehiä. Tammikuun puolivälissä tultiin jäihin ja yhä etelämpänä alkoi ilmestyä suunnattomia tasalakisia jäävuoria, jotka eivät varmaankaan olleet oileet kovin kauaa tuulien ja aaltojen ajettavina, koska niiden sivut vielä olivat niin ehjät. Pingviinejä, hylkeitä ja valaita nähtiin ja päätettiin, ettei maa voinut olla kaukana.

Ådélien maa.

Juuri kun toivottiin päästävän napapiirin eteläpuolelle — ensi kerran koko matkalla — nähtiin maata, joka 1,000—1,200 metrin korkuisena ulottui kahden puolen silmän siintämättömiin, mutta oli niin kauttaaltaan jään ja lumen peittämä, ettei siitä pistänyt esiin ainoatakaan kohtaa paljasta maata. Ranta oli äkkijyrkkä korkea jääseinä, josta meressä uiskentelevat jääsaaret ilmeisestikin olivat lohjenneet. Sää oli kuitenkin nyt niin tyyni, että d'Urvillen oli mahdoton päästä laivoillaan lähemmäksi tätä maata, ja sen edustalla vietettiin siis nyt suurella melulla merimiesjuhla, joka oli napapiirin ylimenoa varten valmistettu. Tammikuun 21:ntenä kuitenkin saatiin vähän tuulta ja molemmat laivat lähtivät purjehtimaan pitkin tätä löydettyä rantaa, kautta kujan, jonka muodostivat »kuin tarumaailman kristalli- ja timanttipalatsit». Sää oli edelleenkin kaunista ja d'Urville antoi loistavan kuvauksen häikäisevästä jäämäailmasta, joka hänelle oli täten porttinsa avannut. Laivat kulkivat vienon tuulen vetäminä rannikkoa seuraillen itää kohti ja merimiehet kilvan kirkuivat pingviinien kanssa, jotka outoutensa kautta suuresti huvittivat heitä. Kallisteneula osoitti 86° ja kompassit olivat niin pyörällä, ettei koko laivalla ollut kahta, jotka olisivat samalla tavalla osoittaneet. Näytti siltä, että magneettinen napa oli nähdyllä maalla jonkun matkan päässä rannasta. Uiskentelevat jääpalatsit toisinaan tulivat niin lähelle, että laivat näyttivät kulkevan jättiläiskaupungin kapeita katuja. Upseerin komentosanat kajahtelivat takaisin kohtisuorista jääseinämistä ja aallot hyökkäsivät pauhaten vesirajaan muodostuneihin jääluoliin, synnyttäen pyörteitä, jotka olisivat saattaneet laivat suureen vaaraan, jos tuuli olisi tyyntynyt. Auringonpaisteessa suli lumi jäävuorien laa'alla laella ja sieltä suistui mereen könkäitä. Yksi jäävuori oli tummanvärinen, ikäänkuin jään seassa olisi ollut multaa. Erään jäävuoren matalalla niemekkeellä tehtiin magneettisia havainnolta. Mutta sitten huomattiin rannalla selviä kallioita ja paikalla lähti kummastakin laivasta vene kilvalla soutamaan näille kallioille, joille trikoloori tuota pikaa pystytettiin liehumaan, vaikka maihin nousu olikin hyökylaineiden vuoksi vaarallista. Pullo bordeaux-viiniä tyhjennettiin ja kun oli otettu mukaan kivinäytteitä — mitään muuta ei näillä kallioilla ollutkaan — niin palattiin laivaan. Dumont d'Urville nimitti maan vaimonsa mukaan »Adélien maaksi».

Pari päivää laivat seurailivat tätä rannikkoa, jonka suurin korkeus nyt arvosteltiin 500 metriksi, mutta sitten täytyi jäiden vuoksi kääntyä pohjoiseen. Äkillinen myrsky erotti laivat toisistaan, »Astrolaben» isopurje repesi riekaleiksi ja pelättiin mastojen katkeavan, mutta ilman suurempaa tapaturmaa molemmat laivat kuitenkin suoriutuivat myrskystä, vaikka olivatkin kahdessatoista tunnissa kärsineet enemmän vaurioita kuin ennen kuudessa kuukaudessa. Eräänä iltapäivänä nähtiin amerikkalaiseen Wilkesin retkikuntaan kuuluva laiva, mutta molemmanpuolinen kateus ja epäluulo vaikuttivat, ettei aluksien välillä syntynyt mitään keskustelua. Virallisessa kertomuksessaan kummankin retkikunnan johtaja syytti toinen toistaan. Kauempana lännessä Dumont d'Urville tapasi uuden, 40 metriä korkean, rannan kaltaisen jääseinämän, jonka päällystä kuitenkin näytti olevan aivan tasainen. Vaikkei tämän seinämän takaa näkynytkään vuoria, päätti hän kuitenkin, ettei kiinteä maa voinut olla kaukana, ja »Zéléen» kapteenin rouvan kunniaksi ranta nimitettiin »Clarien rannikoksi». Sitten oli käännyttävä pohjoista kohti jäiden vuoksi ja d'Urville saattoi mielestään kokonaan kääntää selkänsä Antarktikalle ja palata Tyynelle merelle.

Marraskuussa 1840 retkikunta saapui takaisin Ranskaan, jossa d'Urville ylennettiin amiraaliksi ja seuraavana vuonna valittiin Ranskan maantieteellisen seuran neuvoston presidentiksi. Hän julkaisi matkastaan suuren teoksen, joka varsinkin oivallisten kuvainsa ja luonnonkuvauksiensa vuoksi saavutti paljon tunnustusta. Toukokuussa 1842 hän vaimonsa ja poikansa keralla sai surmansa rautatiematkalla Versaillesiin. Dumont d'Urville oli äreä ja riitainen ja joutui helposti huonoihin väleihin niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa hän joutui tekemisiin, mutta Ranskan tutkimusmatkustajain loistavassa sarjassa hänellä kieltämättä on etevä sija.

Wilkes purjehtii maansa kunnian vuoksi.

Charles Wilkes.

Yhdysvalloissa oli tultu siihen päätökseen, että nuoren tasavallankin tuli ryhtyä muiden kansain keralla maapallon karttaa täydentämään ja sen luontoa retkien kautta valaisemaan, mutta valtiomahdit olivat tämmöisissä asioissa niin riitaiset, että se retkikunta, joka elokuussa v. 1838 lähti pitkälle tutkimusmatkalleen, oli kaikin puolin kunnottoman huonosti varustettu Antarktikan vaikeita sää- ja purjehdusoloja kestämään. Laivoja retkikuntaan kuului kuusi, mutta niistä yksi, varastolaiva, oli niin kömpelö purjehtimaan, että se täytyi kesken takaisin lähettää, yksi niin laho, että pelättiin sen joka myrskyssä pohjaan menevän, ja kaksi oli vain pientä luotsipurtta, joista toinen ei ollut edes sadan tonnin kantoinen. Miehistöllä ei ollut kunnollisia lämpimiä vaatteita, mutta siitä huolimatta oli tunkeuduttava etelänapaa kohti niin pitkälle kuin suinkin. Useita tiedemiehiä seurasi laivain mukana, mutta vapaassa Amerikassa oli tiede vielä niin ala-arvoisessa asemassa, etteivät nämä edes päässeet mukaan varsinaisille jäämerimatkoille, jota paitsi he muutoinkin olivat kaikessa meriupseerien määräysvallan alaisia.

Retkikunta purjehti ensin Tulimaan vesille toimittamaan siellä merimittauksia ja luonnontutkimuksia, ja neljä laivaa yritti sieltä kahdessa osastossa tunkeutua etelänapaa kohti. Mutta Wilkes ei itse päässyt likimainkaan niin kauas etelää kohti kuin Weddell hänen purjehtimallaan reitillä, eikä toinen osasto kauemmaksi Cookia niillä seuduin, missä tämä kuulu purjehtija oli tunkeutunut kauimmaksi eteläisen napapiirin taa.

Palattuaan Tulimaahan jäämeren retkeltään koko laivasto lähti Valparaisoon, Chileen. Kap Hoornin edustalla toinen luotsialuksista miehineen päivineen joutui aaltojen uhriksi. Valparaisosta kuljettiin Tyynen meren poikki semmoisia reittejä, joilla oli vähimmin purjehdittu, etsien saaria ja kareja, jotka vain arviokaupalla oli karttaan pantu. Marraskuussa 1839 neljä laivoista saapui Sydneyn satamaan — suurin oli hitautensa vuoksi lähetetty kotiin — ja sieltä lähdettiin uudelle retkelle Antarktikaan. Laivat varustettiin nyt vaarallista matkaansa varten niin hyvin kuin voitiin, mutta sittenkin ne olivat aivan epätyydyttävät taistelemaan Etelä-Jäämeren jäitä ja myrskyjä vastaan. Wilkestä retki kovin epäilytti, mutta maansa kunnian vuoksi hän sille kuitenkin lähti, vaikka raskaalla mielellä.

Tammikuun puolivälissä amerikkalaiset luulivat näkevänsä jään peittämää maata ja alkoivat seurata sen reunaa länttä kohti. On mahdollista, että Ballenyn saaret olivat ensiksi nähty maa, vaikka retkikunta kulki jotenkin etäältä niiden ohi. Mutta pian tuli näkyviin yhtäjaksoisempi ranta, jonka korkeimpain kohtain Wilkes arveli kohoavan 1,000 metriä merestä. Laivat seurailivat sitä länttä kohti pitkin jyrkän, korkean jäämuurin reunaa, valtavien tasalakisten jäävuorien keskellä, joista toiset kohosivat 60 metriä merestä. Joukossa oli kuitenkin monenlaisia murtomuotojakin, niin että Wilkes mielestään purjehti kuin raunioiksi sortuneen alabasterikaupungin vesikatuja.

»Peacockin» seikkailu.

Täällä laho »Peacock» törmäsi perä edellä jäävuoreen, särki peräsimensä ja oli jääankkureilla kiinnitettävä jäävuoreen. Mutta tuulen yltyessä jääankkurit irtautuivat ja laiva ajautui kylki edellä jäävuoreen, joka pahasti ruhjoi sitä. Viime hetkessä se kuitenkin saatiin purjeiden avulla ulospäin kääntymään. Tuskin se oli puolta laivanmittaa poistunut, ennenkuin jäävuoren räystäästä suurella pauhulla putosi laivan vanaveteen jääkallio, joka olisi koko laivan ruhjonut, jos se vielä olisi ollut paikallaan. Monta päivää »Peacock» oli mitä kamalimmassa vaarassa, kolhien kylkiään survoviin jäihin, mutta vihdoin peräsin saatiin auttavasti korjatuksi ja laiva pääsi poistumaan jäämuurin lahdelmasta, jossa se oli ollut vähällä tuhoutua. Paitsi muita vammoja se oli miltei koko keulansakin menettänyt. Ainoa pelastuksen mahdollisuus oli nopea matka Sydneyhin, jonne se myrskyisen ja vaarallisen matkan jälkeen saapuikin. Se jäämuurin aukko, johon laiva oli tuulen pyöräyksen kautta sortunut, oli päivää aikaisemmin Wilkesin itsensä ohi purjehtiessa ollut ummessa ja luultavasti se taas pian sulkeutui »Peacockin» pois päästyä. Laiva tosiaan oli ollut samanlaisessa satimessa kuin Jasonin »Argo» Symplegadien, kahden yhteen lyövän kallion, välitse purjehtiessaan.

Wilkesin päälaivat, »Vincennes» ja »Porpoise», jatkoivat matkaansa länttä kohti pitkin jäämuuria. Wilkes haki aukkoa, josta pääsisi maihin nousemaan. Joinakin päivinä ilma oli kaunista, mutta toisina raivosivat kammottavat myrskyt, jotka tekivät purjehtimisen näissä jäävuorisokkeloissa vielä monin verroin vaarallisemmaksi. Lopulta Wilkesin täytyi pyrkiä väljemmälle vedelle, sillä tammikuun 28:ntena ilmapuntari uhkaavan nopeaan laski. Lumimyrsky esti näkemästä ja tyrsky hyytyi kannelle ja köysistöön jääksi. Purjeita pienennettiin, ei kuitenkaan niin vähäksi kuin tuulen voima olisi vaatinut, sillä laivalla täytyi ohjausta varten olla hyvä vauhti. Illalla jäävuoria alkoi olla hyvin tiheässä. Peräsintä täytyi tavan takaa kääntää puolelta toiselle niitä väistellessä ja laivaa purjein rasittaa, jotta voitiin pysyä tuulen puolella niistä.

»Purjehdimme aivan läheltä niiden tuulen päällisen kyljen ohi ja selvään kuulimme hyökylaineiden pauhun niitä vastaan. Silloin tällöin näimme hämäriä ulkopiirteitä, ne näyttivät silloin olevan aivan lähellä päällämme. Monesta vaarapaikasta päästyämme huomasin laivan lopulta niin jään peittämäksi ja vahtivuorossa olevat niin voimattomiksi sitä hoitamaan, että heti puolenyön jälkeen joka mies kutsuttiin kannelle.» Seitsemän tuntia olivat kaikki kannella ja laiva oli kaiken aikaa perikadon partaalla. Ankara kiihtymys valtasi mieliä. Tykkipäällysmies kaatui jäisellä kannella ja katkaisi kylkiluunsa, muuan merimiehistä joutui mastossa purjeen mutkaan sitä kääriessään ja saatiin hädin tuskin pelastetuksi ja köydellä kannelle lasketuksi, ennenkuin hän paleltui kuoliaaksi. Kerran laiva jo näytti syöksyvän aivan päin valtavaa jääsaarta, mutta viime hetkessä huomattiin kahden jäävuoren välillä kapea kuja. Tämän kujan petolliseen tyventöön »Vincennes» syöksyi, tuulen pyörre iski äkkiä aivan edestä purjeisiin, kaikki oli hiljaa ja hetkisen kaikki häälyi elämän ja kuoleman välillä. Ilokseen kapteeni kuitenkin pian taas kuuli myrskyn raivoisan ärjynnän ja tiesi laivoineen pelastuneensa kamalasta perikadosta. Iltapäivällä myrsky taukosi ja Wilkes kääntyi uudelleen etelää kohti nähdäkseen, eikö hän jollakin kohdalla pääsisi maihin. Tammikuun 30:ntenä aurinko kirkkaasti valaisi merta, joka oli täpötäynnään kaiken kokoisia jäävuoria, ja purjehtijat hämmästyksellä katselivat, minkälaisen' vuorisokkelon kautta laiva oli pimeässä syöksynyt perikatoon joutumatta. Täysin purjein »Vincennes» nyt nopeaan läheni jäämuuria ja löysi lahden, jonka toisella puolella oli jäämuuri, toisella puolella kallioita. Kallioiden ja jäämuurin takana näkyi selvään 1,000 metrin korkuinen maa, joka ulottui lännestä itään ainakin sata kilometriä. Meri oli kuitenkin yhä niin levoton, ettei venettä voitu laskea veteen. Wilkes nimitti maan »Antarktikan mantereksi». Se oli sama maa, jonka d'Urville jo oli löytänyt.

Uusi raivomyrsky iski laivan kimppuun, niin ettei se voinut pitää muuta kuin paria myrskypurjetta, ja vielä toinen kammon yö sen täytyi viettää jäävuorien keskellä, joka mies kannella, perikato joka hetki uhkaamassa. Tällä kertaa vaara oli vielä suurempi sen vuoksi, että tuuli puhalsi jäämuuria kohti, painaen laivaa yhä lähemmäksi sitä. Myrsky kuitenkin taukosi ja Wilkes läksi heti takaisin noustakseen maihin löytämässään lahdessa.

Laivan lääkärin suosituksella miehistö nyt vaati palaamaan takaisin, koska sen terveys oli kovin riutunut näinä myrskypäivinä, mutta maansa kunniaa muistuttaen Wilkes vaati kulkemaan eteenpäin ja häntä oli toteltava.

Helmikuun 2:na »Vincennes» taas purjehti jäämuurin reunaa länttä kohti ja ennen mainittu korkea maa oli näkyvissä. Nähtiin paljon pohjaan tarttuneita jäävuoria ja vesi oli sekaista, kuten rannan läheisyydessä ainakin. Tuli jälleen pahoja säitä ja yöt alkoivat pidetä, mutta helmikuun 7:s oli kirkas ja kaunis ja »Vincennes» seuraili 50 metrin korkuista äkkijyrkkää jäämuuria länttä kohti. Sen takana näkyi selvään korkean maan ulkopiirre; se oli Dumont d'Urvillen »Clarien rannikko». Seurasi sitten useitakin kauniita päiviä ja jäämuuri esiintyi koko mahtavuudessaan, mutta maamerkit kävivät epäselvemmiksi ja niitä nähtiin harvemmassa. Yöllä nähtiin pohjoisessa komeat revontulet. Helmikuun 12:ntena nähtiin taas selvään maata, mutta sitäkin oli mahdoton saavuttaa. Se oli korkea vuoristo monine selänteineen ja lovineen. Sen edessä oleva jäämuuri oli niin korkea, äkkijyrkkä ja yhtämittainen, että oli aivan mahdoton päästä maihin. Seuraavanakin päivänä nähtiin korkeata, lumista maata ja yhä sitäkin seuraavina, mutta kun sitä oli mahdoton saavuttaa, niin noustiin eräälle suurimmalle jääsaarelle ja koottiin siitä kivinäytteitä, basalttia ja punaista hiekkakiveä. Ei ollut sitä miestä, joka ei olisi halunnut ottaa mukaansa näytettä Antarktikan manteresta. Jääsaaren laella oli puolen hehtaarin laajuinen sileän jään peittämä allikko, ja sen pinnalla miehet liukuivat huvikseen. Jään alta saatiin suolatonta vettä ja voitiin täyttää kaikki vesiastiat.

Uusia maita.

Wilkes jatkoi yhä matkaa länttä kohti, toivoen saavuttavansa Enderbyn maan. Meressä kiehui valaita, hylkeitä ja pingviinejä. Monta soran sekaista jäävuorta nähtiin ja muutamilla niistä käytiin. Helmik. 16 p. jäämuuri mutkasi pohjoista kohti ja seuraavana päivänä oli mahdotonta tunkeutua kauemmaksi länttä kohti. Lounaassa nähtiin maan merkkejä ja siellä oleva maa sai nimeksi »Termination Land». Tosin ei »Challenger»-retkikunta myöhemmin tavannut Wilkesin osoittamalla paikalla maata, eikä enää jäämuuriakaan, mutta saksalaisen »Gauss»-retkikunnan löytämä Gaussin vuori ei ole paljoakaan kauempana samassa suunnassa, jossa Wilkes luuli viimeisen maan nähneensä. »Vincennes» oli lopulta joutunut suureen jäämuurin lahdelmaan, jossa oli runsaasti suunnattoman suuria valaita. Ne puskuttivat kuin veturit ja tulivat paljon lähemmäksi laivaa, kuin laivassa olijat oikeastaan olisivat suoneet. Yöllä nähtiin erinomaisen komeat revontulet ja ne miehistöstä, jotka eivät olleet työssä, makasivat selällään katselemassa monivärisiä säteitä, jotka loimusivat taivaan navasta taivaanrantaa kohti joka suuntaan. Jäämuurin suojassa oli tyyni kuin joella ja alettiin jo pelätä, että ehkä olikin jouduttu umpimutkaan, mutta 20:ntena tuntui maininkia, joka ilmaisi avomeren läheisyyttä, ja pian se sitten saavutettiinkin. »Olen harvoin nähnyt niin paljon iloisia kasvoja», kertoo Wilkes, »taikka semmoista riemua, kuin syntyi laivalla ilmoittaessani jättävämme nämä vedet». Miehistö riemuitsi, kun tämä vaarallinen risteily vihdoinkin oli päättynyt.

Maaliskuun 11 p. »Vincennes» saapui Austraaliaan Sydneyn satamaan. Siellä tavattiin »Peacock», mutta »Porpoise» ja »Flying Fish» vasta Uudessa Seelannissa. »Porpoise» oli se Wilkesin laivoista, joka johtajan laivasta erottuaan oli tavannut Dumont d'Urvillen retkikunnan. »Porpoisen» kapteeni, väärin käsittäen ranskalaisten liikkeet, oli luullut d'Urvillen tahtoneen häväistä Yhdysvaltain lippua ja sen vuoksi hän niin nopeaan käänsi ranskalaiselle selkänsä. Wilkes kuultuaan kertomuksen tapauksesta suuttui ankarasti, mutta luultavaa on, että suuttumuksen syy johtui väärinkäsityksestä. Retkikunnan pienin alus oli joutunut jäissä niin tukalaan tilaan, kun miehet sairastuivat, ettei lopulta edes voitu isoa purjetta reivata ja taistellessaan myrskyjä vastaan se oli vuotanut niin pahasti, että pumppujen täytyi alituiseen olla käynnissä. »Flying Fishin» oli sen vuoksi täytynyt kesken luopua löytöretkestä ja henkensä edestä paeta Uuteen Seelantiin, jonne se vaarallisen matkan jälkeen saapuikin.

Wilkesin maa.

Austraaliasta Wilkes lähetti löydöistään karttaotteen, James Rossille, joka juuri oli lähdössä suurelle tutkimusretkelleen, ja herätti sillä Rossin suuttumuksen, sillä juuri samoille seuduille Ross oli matkalla, saavuttaakseen magneettisen navan lyhyintä tietä. Nyt oli amerikkalainen joutunut ennen, tutkinut rannan ja osoittanut laivalla olevan mahdotonta magneettista napaa saavuttaa. Ross puolestaan kosti retkeltään palatessaan siten, että osoitti ainakin länsiosan Wilkesin piirtämästä maasta riittämättömällä syyllä maaksi piirretyksi, sillä hän oli purjehtinut Wilkesin maan poikki. Monta vuosikymmentä myöhemmin Scott »Discoveryllä» osoitti merta ulottuvan vielä paljon kauemmaksikin länttä kohti aloilla, jotka Wilkes oli piirtänyt Antarktikan mantereksi. Wilkes oli merkinnyt rannikoksi likimain suuren jäämuurin reunan, mutta myöhemmät purjehtijat ovat osoittaneet, että jäämuuri toisina vuosina voi ulottua kauas merelle, kunnes jääkenttä maanjäristyksien tai muitten syitten vuoksi lohkeaa jäävuoriksi ja sen reuna siirtyy kauas etelää köhii. Siitä huolimatta osoitti jäämuuri kuitenkin rantaa, vaikk'ei se ollutkaan niin lähellä kuin Wilkes oli luullut. Hyvällä syyllä koko tämä rannikko on nimitetty »Wilkesin maaksi» muistoksi amerikkalaisen purjehtijan uljaasta taistelusta sen jäiden saartamilla äärillä.

Antarktikasta lähdettyään Wilkes vielä ohjeittensa mukaan tutki Tyynen meren pohjoisosia. Amerikkaan palattuaan hän sai aluksi huonon palkan palveluksistaan, sillä hänet haastettiin sotaoikeuden eteen vastaamaan virkavaltansa väärinkäytöstä y.m. syytöksistä. Oikeus kuitenkin vapautti hänet ja Charles Wilkes kohosi korkeaan asemaan Yhdysvaltain laivastossa. Orjasodassa hän taisteli pohjoisvaltojen puolella.

James Ross löytää Antarktikan ihmeet.

James Ross.

Englannissa varustettiin samoihin aikoihin erittäin perusteellisesti retkeä eteläiselle magneettiselle navalle ja retkikunnan johto uskottiin James Clark Rossille, joka jo oli vienyt maansa lipun pohjoisellekin magneettiselle navalle. Ross oli perinpohjin tutustunut pohjoisnavan luontoon. Hän oli ollut mukana monella Parryn retkellä ja setänsä John Rossin retkellä Boothia Felix-niemimaalle, jonka niemimaan hän rekiretkillään tutki. Lisäksi hän oli kenraali Sabinen ja Lloydin keralla ollut osallisena Brittein saarien magneettisessa kartoituksessa ja oli perehtynyt tämän tieteen uusimpiin saavutuksiin. Hän siis tämänkin vuoksi oli oikea mies johtamaan retkeä, jonka päätehtävä juuri oli magneettisten voimien tutkiminen eteläisellä pallonpuoliskolla. Muut tieteet olivatkin retkellä huonommin edustettuina, niihin kuuluvat havainnot ja kokeilut kun oli uskottu laivain lääkärien huoleksi. Onneksi oli yksi näistä Joseph Dalton Hooker, kuulun kasvitieteilijän poika, joka tällä matkalla niin viehättyi kasvitieteeseen, että hänestä sitten tuli tämän tieteen etevin edustaja maassaan. Retkikunnan molemmat laivat, »Erubus» ja »Terror», olivat oikeastaan pommitusta varten rakennettuja jotenkin pieniä puisia sotalaivoja, mutta ne olivat erinomaisen lujatekoiset ja vahvistettiin erikoisesti tätä matkaa varten kaikkea sitä kokemusta hyväksi käyttäen, mitä oli valaanpyytäjäin jäämeriretkillä vuosisatojen kuluessa karttuuni. Kaikista tarpeista pidettiin mitä parhain huoli, niin että Rossin retkikunta epäilemättä oli parhaiten varustettu retkikunta, mitä oli kummallekaan jäämerelle milloinkaan lähetetty. Tulokset olivat sen mukaiset.

Oli syyskuun 25. 1839, kun »Erebus» ja »Terror» lähtivät pitkälle retkelleen. Heti merelle tultuaan Ross aloitti tieteelliset havainnot. Viheriän niemen saarilla, St. Paulin kalliolla ja Etelä-Trinidadissa tehtiin magneettisten voimien mittauksia, St. Helenan saarelle perustettiin vakinainen havaintoasema, Hyväntoivonniemelle samoin.

Kerguelenin saarella.

Intian meren eteläosassa poikettiin Kerguelenin saarella Joulusatamassa ja siellä suoritettiin toukok. 29 ja 30 p. havainnoita. Nämä olivat ennakolta sovitut määräpäivät, joina tehtiin kaikilla eurooppalaisilla ja brittiläisillä asemilla havainnolta, ja tulokset olivat sangen huomattavat. Noina päivinä sattui olemaan kovat magneettiset häiriöt eli »myrskyt», ja myöhemmin tuloksia verrattaessa huomattiin magneettineulan Kerguelenin saarella tehneen täsmälleen samat liikahdukset kuin maapallon vastakkaisella puolella Kanadan Torontossa. Päälle kaksi kuukautta laivat viipyivät tällä autiolla, puuttomalla, ainaisten myrskyjen lakaisemalla saarella. Neljäkymmentäviisi raivoisaa myskyä koettiin tällä ajalla ja vain kaksi päivää oli sateetonta. Mutta koko ajan toimitettiin magneettisia havainnoita yöt umpeensa, päivät pääksytysten.

Elokuun puolivälissä molemmat laivat saapuivat Tasmanian pääkaupunkiin Hobart Towniin, jossa John Franklin siihen aikaan oli kuvernöörinä. Hänen avullaan rakennettiin sinnekin vakinainen magneettinen havaintoasema, jossa toimitettiin havainnoita varsinkin kansainvälisinä määräpäivinä. Tasmaniassa Ross sai kuulla Dumont d'Urvillen ja Wilkesin matkoista, joiden kautta juuri ne seudut olivat tulleet tutkituiksi, joihin hänen oli määrä lähteä, ja uutinen harmitti häntä katkerasti. Hän päätti sen vuoksi koettaa onneaan toisella taholla ja tunkeutua etelää kohti paljon idempänä, 170 itäisen pituusasteen kohdalla, jossa Balleny pari vuotta aikaisemmin oli tavannut avointa vettä sangen kaukana etelässä.

Marraskuun 12:ntena »Erebus» ja »Terror» käänsivät keulansa kohti Etelä-Jäämerta. Matkalla poikettiin vielä muutamilla pienillä saarilla havainnoita tekemässä; pari päivää joulun jälkeen nähtiin ensimmäiset jäävuoret. Paljon valaita nähtiin, ja ne olivat niin kesyjä, että laivat saattoivat laskea aivan läheltä niiden sivuitse. Vuoden viimeisenä päivänä nähtiin taivaanrannalla pitkä valkoinen juova ja saavuttiin ahtojäiden reunaan.

Kaikki edelliset purjehtijat olivat visusti karttaneet ahtojäitä, peläten laivainsa niissä puhkeavan, mutta »Erebus» ja »Terror» laskivat pelkäämättä niiden joukkoon. Miehistö sai tapauksen kunniaksi ylimääräisen kestityksen ja lämpöisemmät vaatteet. Matka ahtojäätikön läpi edistyi pitkin railoja ja avopaikkoja odottamattoman hyvin. Pingviinejä nähtiin ja matkimalla niiden kiljunaa merimiehet houkuttelivat ne laivoja seuraamaan. Helposti ne saavuttivat täysin purjein kiitävät laivat, leikkien niiden sivuilla kuin delfiinit.

Rossin meri.

Ahtojäät tihenemistään tihenivät, mutta etelässä taivas tummeni, mikä osoitti siellä olevan avovettä, ja tilaisuutta hyväkseen käyttäen molemmat laivat tammikuun 9:ntenä saavuttivat aivan avoimen meren, jonka pinnalla ei seuraavana päivänä näkynyt jään hituistakaan. Se ahtojäätikkö, joka oli edelliset purjehtijat saanut takaisin kääntymään, oli tällä kohdalla vain verraten kapea vyöhyke, jonka takana oli etelää kohti avoin meri niin pitkälti kuin silmä kantoi. Suunta käännettiin suoraan magneettista napaa kohti, joka ei enää voinut olla kaukana.

Kap Adare.

Mutta juuri kun toiveet sen saavuttamisesta olivat ylimmillään, keksittiin keulan edessä maata, ja tässä erikoisessa tapauksessa uuden maan löytö oli ikävä yllätys. Tämä maa oli vielä noin 160 kilometrin päässä, kun se ensi kerran nähtiin, ja lähemmäksi purjehdittaessa nousi merestä korkeita kukkuloita. Ross ohjasi suoraan kohti korkeinta, jonka hän nimitti Mount Sabineksi retken ensimmäisen esittäjän, kenraali Sabinen kunniaksi. Tammikuun 11:nnen aamulla oltiin vain muutaman kilometrin päässä maasta, mutta rantaa vastaan oli ajautunut niin paljon jäitä, joiden keskellä aallokko hyökyi, ettei ollut mahdollista nousta maihin. Näkyvin niemen nokka nimitettiin Kap Adareksi erään henkilön kunniaksi, joka oli hartaasti toiminut retken hyväksi. Nähtiin selvään kaksi alppijonoa, joiden korkeimmat kukkulat kohosivat 3,000 metriä merestä.

Viktorian maa ja sen alpit.

Ne olivat lumen peittämät, siellä täällä vain pisti lumipeitteen alta näkyviin mustia kallionpolvia ja laaksoista laski kauas mereen jäävirtakielekkeitä, joiden päät päättyivät äkkijyrkkiin jääseinämiin. Vuoriston Ross nimitti »Amiraaliviraston vuoristoksi» ja kukkulat amiraaliviraston jäsenien mukaan; joitakuita heistä tuskin enää muun vuoksi muistellaankaan.

Laivoilla mieliala oli innostunut, sillä löydetty maa oli eteläisin, mitä vielä kukaan kuolevainen oli nähnyt. Magneettiset havainnot osoittivat, että magneettinen napa oli noin 800 kilom. päässä lounaassa. Tammikuun 12:ntena Ross ja »Terrorin» kapteeni Crozier kävivät maissa eräillä pienillä saarilla. Mannermaan rannalle oli aivan mahdoton nousta yhtämittaisen jäävyöhykkeen vuoksi. Suur-Britannian lippu, »Union Jack», kohotettiin saarelle pingviinien kilvan melutessa. Näitä lintuja, joita d'Urville vertasi »pieniin vanhoihin herroihin, joilla on hännystakki päällään», saari oli täpösen täynnään, niitä oli korkealla rantakallioiden pykälilläkin. Kasvullisuudesta saarella ei ollut merkkiäkään. Guanon löyhkä oli niin valtava, että miehet kiittivät onneaan, kun pääsivät takaisin laivaan.

Seuraavina päivinä raivosi tuima etelämyrsky, joka esti laivoja jatkamasta matkaansa etelää kohti, mutta 14:ntenä sää asettui ja selvisi ja Ross saattoi taas lähestyä löytämäänsä maata. Paljon valaita nähtiin. Vuoristoa jatkui Kap Adaresta etelää kohti ja se oli erinomaisen komeata alppimaisemaa, yli 4,000 metriä korkeine kukkuloineen, jotka olivat tahrattoman lumivaipan peitossa merestä huippuihin saakka. Ross antoi seuraaville kukkuloille maansa etevimpien tiedemiesten y.m. nimiä. Pingviinit kisailivat etelää kohti kiitävien laivain ympärillä kuin delfiinit. Mutta ei ainoatakaan satamaa voitu löytää, vaikka kuinka etsittiin, sillä joka lahti ja laakso oli täynnään jäätä ja jäävuoria. Meri ei ollut aivan syvä, jonka vuoksi sen pohjasta saatiin nuotalla sangen runsas saalis jäävuorien pudottelemia kiviä ja merieläimiä. Vuoristoa jatkui etelää kohti ja kun virisi hyvä myötätuuli, kiitivät molemmat laivat vinhasti napaa kohti. Upseerit ja miehistö olivat niin innostuneella mielellä, että he tuskin malttoivat nukkua, peläten muutoin menettävänsä jonkun uuden maan tai muun kumman näkemisen.

21:ntenä nähtiin vuori, joka oli kaikkia ennen nähtyjä korkeampi, ja se sai pääministeristä nimeksi Mt. Melbourne. Se oli erinomaisesti Etnan näköinen. Kauneina öinä aurinko näkyi koko yön neljä läpimittaansa korkealla taivaalla. Miehille annettiin ylimääräinen grogiannos, kun Weddellin eteläennätys sivuutettiin. Magneettisen navan arvosteltiin olevan 400 kilometrin päässä. 27:ntenä käytiin eräällä saarella maissa, mutta maihinnousu oli niin vaikeata, että kaikki olivat läpimärät, ennenkuin pääsivät takaisin laivoille. Tälläkään saarella ei ollut minkäänlaista kasvullisuutta.

Etelänavan portinvartijat.

Tammikuun 28:ntena kohosi merestä korkea kukkula, joka näytti olevan lumituiskuharson peittämä, mutta sitten huomattiinkin, että se oli tulivuori, josta tuprusi sankkoja savupilviä. Kun tultiin lähemmäksi, leiskui savussa joko liekkejä taikka näkyi kajastuksia kraaterin hehkuvasta sulasta laavasta. Jotkut luulivat näkevänsä punaisia laavavirtoja, joita valui lumelle. Vuori, jonka korkeus arvosteltiin 3,700 metriksi, sai nimeksi Erebus-vuori, ja toinen sen takana oleva vähän matalampi nimitettiin Terror-vuoreksi. Löytö herätti hämmästystä, sillä toimivaa tulivuorta ei kukaan ollut odottanut täällä ikuisen jään ja vilun kodissa, vaikkapa ilmiö tarkemmin ajatellen ei ollutkaan niin outo, sillä olihan Balleny löytämillään saarilla nähnyt toimivia tulivuoria, ja Länsi-Antarktikasta tunnettiin monta tuliperäistä saarta.

Barrier-jäätikkö.

Ross piti näitä maanalaisen tulen edustajia hyvänä enteenä ja toivoi pääsevänsä vielä pitkät matkat etelämmäksi, mutta pettymys oli lähellä. Kirkkaassa auringonpaisteessa nähtiin juova valkoisia kallioita, joita oli tulivuorista itää kohti silmän siintämättömiin, ja kun niitä lähestyttiin, huomattiinkin ne valtavaksi jäämuuriksi, jonka vertoja ei kukaan kuolevainen ollut vielä nähnyt (D'Urvillen ja Wilkesin matkain kokemukset olivat vielä julkaisematta). Tämän salvan puhki olisi ollut yhtä mahdoton purjehtia kuin Doverin rantakallioiden puhki, ne täytyi koettaa kiertää, jos mieli jatkaa yhä kauemmaksi etelään. Magneettineula osoitti, että retkikunta nyt oli magneettisen navan sekä itä- että eteläpuolella. Länttä kohti oli mahdoton purjehtia, sillä puolella oli kokonainen alppivuoristo vastassa, seurattiin sen vuoksi jäämuurin reunaa itää kohti siinä toivossa, että se lopulta kääntyisi etelään. Pysytellen siitä puolen penikulman päässä laivat alkoivat matkansa. Jäämuuri oli 60—90 metriä korkea, niin ettei sen päälle voinut nähdä edes mastonhuipuista, mutta kaikesta päättäen sen päällystä oli tasainen. Aallot hyökyivät sen jyrkkää seinämää vastaan ja olivat sen alaosaan syövyttäneet luolia. Ross nimitti jäämuurin Barrier-jäätiköksi.

Erebus-vuori puhkesi äkkiä rajuun purkaukseen puhaltaen ilmaan 500—650 metriä korkean savupatsaan.

Viisi päivää laivat seurailivat Bairier-jäätikön reunaa itää kohti. Meren syvyys oli 250—500 syltä. Toisin paikoin jäämuuri näytti olevan pohjassa kiinni, toisin paikoin uivan. Ne suunnattomat tasalakiset jäävuoret, joita meressä näkyi matkalla pohjoista kohti, epäilemättä olivat tästä jäätiköstä lohjenneet. Merimiehet sattuvasti huomauttivat, että koko Lontoo olisi mahtunut yhden semmoisen jäävuoren laelle.

Vaikka Ross oli kaikkiin pohjoisnapaseutujen suuriin ilmiöihin perehtynyt, täyttivät Barrier-jäätikön giganttiset suhteet hänet hämmästyksellä. Helmikuun 2:sena laivat olivat seuranneet jäämuuria 400 kilometriä itää kohti; se oli sillä kohdalla 50 metriä korkea ja kaiken kaikkiaan varmaan 300 metriä vahva. Joka päivä mereen heitettiin pulloja, joissa oli tieto laivan asemasta, mutta ei ainoakaan näistä pulloista saapunut minkään toisen laivan tielle. Kuta kauemmaksi itää kohti kuljettiin, sitä enemmän alkoi meressä olla jäitä, sitä kylmemmiksi käydä säät. Eräässä kohdassa oli jäämuurissa lahti ja sillä kohdalla seinämä oli vain 15 metrin korkuinen, joten sen päälle voitiin ensi kerta nähdä. »Erebus» laski niin lähelle muuria, että se joutui vähäksi ajaksi sen tyventöön. Helmikuun 5:ntenä saavutettiin itäisin kohta, sitä kauemmaksi oli mahdoton tunkeutua, vaikka yritettiin kokonainen viikko, ja Rossin täytyi palata takaisin, vaikka vastahakoisesti.

Hän lähti nyt etsimään magneettisen navan kohdalta satamaa, jossa voitaisiin viettää talvi, mutia pitkin alppimaan rantaa, jonka Ross nimitti Viktorianmaaksi, oli niin paljon ahtojäitä, ettei päästy 25 kilometriä lähemmäksi, ja sen vuoksi hän päätti kiiruumman kautta palata Tasmaniaan. Myöhemmät retkikunnat ovat viettäneet talvea McMurdo-salmessa, joka on Erebus-vuoren ja Viktorianmaan välissä, mutta Ross ei poikennut tätä kahdeksi luulemaansa salmea tutkimaan, vaikka hän sille nimen antoi. Hänellä oli seudun maantieteellisistä oloista sikäli väärä käsitys, että hän luuli Erebus- ja Terror-vuorien kuuluvan mantereeseen, vaikka ne ovatkin saarella sen edustalla. Barrier-jäätikkö ulottui siihen aikaan nykyistä paljon pohjoisemmaksi ja siitä lienee johtunut erehdys.

Meri alkoi jo kauttaaltaan jäätyä, kun »Erebus» ja »Terror» käänsivät kokkansa pohjoista kohti. Ulompana tavattiin kuitenkin jälleen avovettä ja muutaman päivän kuluttua oltiin jälleen Kap Adaren luona, johon Viktorianmaa pohjoisessa päättyy. Turhaan haettiin sieltäkin paikkaa, jossa olisi voitu viettää talvi, ei edes maallenousupaikkaa löydetty. Yöt alkoivat jo pidentyä ja revontulet leiskua taivaalla. Parin päivän kuluttua nähtiin Ballenyn saaristo ja samana päivänä kuljettiin napapiirin poikki, jonka eteläpuolella retkikunta oli⁻ viettänyt 63 päivää, kauemmin kuin kukaan sitä ennen.

Ross purjehti nyt meren poikki, jossa Wilkesin kartan mukaan olisi pitänyt olla maata, ja kulki sitten onnellisesti ahtojäävyöhykkeen poikki avoveteen. Käytyään vielä lännemmässä magneettisilla mittauksilla hän käänsi keulan Tasmaniaa kohti ja saapui sinne huhtikuun 6:ntena 1841, molemmat laivat yhtä hyvässä kunnossa kuin matkaan lähdettäessäkin ja koko miehistö terveenä. Harvoin on kukaan löytöretkeilijä niin suurilta löydöiltä palannut niin ehjin nahoin.

Tasmaniassa tuli palaavan retkikunnan osaksi innostunut vastaanotto ja kotimaassa Englannissa tietoa sen saavuttamista suurista tuloksista tervehdittiin tyydytyksellä ja ylpeydellä. Tasmaniasta laivat purjehtivat Sydneyhin, jossa tehtiin magneettisia havainneita, ja sieltä Uuden Seelannin rannikolle, jossa Ross erään ranskalaisen sotalaivan kapteenilta sai tiedon d'Urvillen löydöistä.

Uusi retki etelään.

Kun eteläisen pallonpuoliskon suvi lähestyi, valmistui Ross jälleen palaamaan Antarktikan vesille. Hän koetti nyt tunkeutua etelään koko joukon idempänä (146° Gr. länt.) tavatakseen Barrier-jäätikön itäpään samoilla seuduilla, mistä hänen oli täytynyt edellisenä vuonna kääntyä takaisin. Ahtojäihin ajettiin nyt rohkealla mielellä ja valaitten ja muitten Jäämeren eläinten keskellä tunkeuduttiin etelää kohti. Valaat olivat niin kesyjä, että tuskin viitsivät tieltä väistyä, ja niinpä »Erebus» laski erään yli saaden niin kovan täräyksen, että se tuntui kautta laivan. Joulupäivänä kuljettiin napapiirin poikki ja joulukuun 30:ntena molemmat laivat kävivät ankkuriin matalan jäävuoren kahden puolen, jotteivät ne sumussa yhteen ajaisi ja vahingoittuisi. Jään poikki molempien laivain miehistöt kävivät toistensa luona vieraissa ja jääkenttään hakattiin tanssisali, joka koristettiin jäisillä kuvapatsailla. T:ri Hooker erään toisen avulla kaavaili jäähän istuvan Venuksen, jota paljon ihailtiin. Uudenvuoden päivää tervehdittiin suurella melulla, kaikenlaisilla soittokoneilla, rämpytyksellä, jopa toiset kantoivat kainalossaan vielä elossa olevia porsaitakin ja puristelivat niitä, kunnes ne kiljuivat, ikäänkuin säkkipillit ainakin. Molemmat kapteenit olivat ilonpidossa ylinnä ja lopuksi leikki päätettiin yleisellä lumipallosodalla.

Mutta eteenpäin päästiin tänä vuonna vain huonosti, usein myrskyt ajoivat laivoja taapäin pitkät matkat. Meren aaltoilu tuntui jääkentän kautta ja mainingit survoivat jäitä laivoja vastaan, niin että näiden asema kävi sangen vaaralliseksi kovilla myrskyillä. Tammikuun 18 p. nousi myrsky, joka saattoi molemmat laivat mitä suurimpaan vaaraan. Kerrottakoon tämä tapaus Rossin omin sanoin:

Myrskyssä ahtojäissä.

»Kun kaikki köydet, joilla laivamme olivat jäihin kiinnitetyt, toinen toisensa jälkeen katkesivat, niin nostettiin purjeet ja pysyttelimme sakeassa sumussa yhdessä laukaisemalla tykkejä ja antamalla toisillemme muita tavanmukaisia merkkejä. Lymysimme kaiken päivää erään jäävuoren suojassa, jonka poikkimitta oli mailin verta, odottaen selvää säätä parhaat railot valitaksemme, joka pakotti meidät vähentämään purjeet vähimpään määrään. Meri nousi nopeaan kammottavan korkeiksi aalloiksi, jotka tyrskivät korkeimpienkin jäävuorien yli, emme enää voineet suunnassamme pysyä, vaan ajauduimme verkalleen tuulen alla olevaa vahvaa ahtojäätikköä kohti. Heti puolenyön jälkeen laivamme joutuivat aallokkoon, joka oli täynnään graniittikovia keikkuvia jääkallioita, ja näitä aallot paiskoivat laivoja vastaan semmoisella voimalla, että mastot tärisivät, ikäänkuin saisi joka isku ne murtumaan. Iskut olivat niin kamalan kovia, että näytti siltä, kuin tuottaisivat ne ehdottomasti laivoillemme tuhon. Purjeilla peräytyen ja edeten koetimme välttää suurimpia röykkiöitä, mutta se ei aina ollut mahdollista. Jo myrskyn alkupuolella »Erebuksen» peräsin sai vian, niin ettei siitä ollut mitään hyötyä, ja samaan aikaan sain merkeillä tiedon, että »Terrorin» peräsin oli kokonaan tuhoutunut ja miltei revennyt irti kiinnityksistään… Tunti kului toisensa jälkeen olojen vähääkään parantumatta. Iskut olivat niin taajoja ja kovia, että näytti mahdottomalta, että laivamme enää kauaakaan koossa pysyisivät. Laitain ja kansien kova rytinä laivan survaistessa tavallista suurempaa jääkappaletta, väkemme kaikista ponnistuksista huolimalta, täytti kauhulla vahvimmankin sydämen, ellei sitä kannattanut luottamus Häneen, joka kaikkia tapauksia johtaa… Klo 2 aikaan j.pp. myrsky oli yltynyt kovimmilleen, sitten ilmapuntari alkoi vähitellen kohota… Laivamme yhä keikkuivat ja natisivat murtuvain vuorien jykeväin raunioitten keskellä. Näiden yli meri vyörytti vuoren korkuisia laineitaan, heitellen valtavia jääkallioita toistensa päälle ja taas haudaten ne syvälle vaahtoavain vettensä alle, paiskoen ja hieroen niitä yhteen pelättävällä väkivoimalla. Tämmöisen näytelmän kammottavaa suuruutta on mahdoton kuvitella ja mahdoton kuvata, ja vielä paljon vaikeampi on ymmärtää niiden tunteita, jotka olivat sitä näkemässä. Kukin meistä piteli kiinni, mistä taisi, odottaen ratkaisua tyytyväisenä siihen, mitä päättäisi Hän, joka yksin saattoi meitä suojella ja saattaa meidät turvallisesti pois iästä äärimmäisestä vaarasta, katsellen tuskalla ja henkeään pidättäen jokaisen yhteentörmäyksen vaikutusta ja vapisevien mastojen notkahduksia, joka hetki odottaen niiden katkeavan, kun emme voineet mitään tehdä niiden, pelastamiseksi. Vaikka tuulen voima, oli iltapäivällä jonkun verran laimentunut, olivat vihurit kuitenkin yhtä rajuja kuin ennenkin ja ne käänsivät laivan sivuttain ja uhkasivat puhaltaa myrskypurjeet palasiksi; onneksi ne olivat aivan uudet, muutoin ne eivät olisi niin hirveitä puuskia kestäneet. »Terror» oli tähän aikaan niin lähellä meitä, että sen kohotessa aallon harjalle »Erebus». oli tuulen alla seuraavan aallon harjalla, ja niitä erotti vain syvä kuilu, joka oli täynnään myllertävää vedenpaljoutta. Ja kun laivat laskeutuivat aaltojen väliseen kuiluun, näkyi toisesta laivasta vain maston latvoja välillä olevan aallonharjan takaa. Tämä antaa vähän käsitystä sekä aaltojen korkeudesta että laivaimme vaarallisesta asemasta. Yö alkoi nyt lähestyä ja peittää tämän kammottavan näytelmän synkkään vaippaansa, saattaen tilamme jos suinkin vielä entistä toivottomammaksi ja avuttomammaksi. Mutta puolenyön aikaan lakkasi lumisade, jota oli kestänyt monta tuntia, tuuli äkkiä kääntyi länteen ja aaltoilu asettui, ja vaikka laivaimme kestettävät iskut vielä olivat semmoisia, että ne olisivat viidessä minuutissa tuhonneet vaikka minkä tavallisen laivan, olivat ne kuitenkin heikkoja niiden rinnalla, mitä meidän oli täytynyt kestää, ja aloimme olla levollisemmat pelastuksestamme.»

Yön kuluessa laivat olivat ajautuneet jäävuorijonon suojaan, niin että Ross saattoi soutaa »Terroriin» saamaan selvää sen vaurioista, ja ne olivat paljon suuremmat kuin »Erebuksen». Peräsin oli kerrassaan tuhoutunut, jopa kiinnityskin niin runneltunut, että varaperäsintä oli sangen vaikea paikoilleen saada. Muut vauriot eivät olleet aivan suuria, eivätkä laivat niin pitkällisistä ankarista kolauksista huolimatta vuotaneet juuri enempää kuin ennenkään. Niin perusteellisesti ne oli tätä matkaa varten vahvistettu. Heti kun sää parani, kiinnitettiin laivat taas vankkaan jääkappaleeseen ja ryhdyttiin peräsimiä vaihtamaan. 24 p. tammik. lähdettiin täysin purjein matkaa jatkamaan, mutta ahtojäät uiskentelivat niin nopeaan pohjoista kohti, että matka edistyi sangen verkalleen. Niin suurien ponnistusten jälkeen laivat taas olivat jotenkin samalla paikalla kuin kolme viikkoa takaperin. Samoilla seuduilla, joissa Ross nyt koki näin suuria vastuksia, oli Cook aikanaan tavannut melkein avointa vettä, niin erilaisia ovat jääsuhteet eri vuosina. Vihdoin päästiin kuitenkin, helmik. 1 p., eteläisen sulan reunalle, jolla aallokko hyökyi valtavin tyrskyin jääkallioiden keskellä. Siinä oli jälleen vaarapaikka, jopa kaikkia edellisiä vaarallisempi, mutta onneksi voitiin kulkea sen poikki nopeaan hyvällä tuulella.

Se meri, joka on löytäjästä nimensä saanut, levisi taas »Erebuksen» ja »Terrorin» viilletettävänä. Säät olivat kuitenkin siksi epäsuotuiset, ahtojäätiköitä kierrettävä, että retkikunta vasta 19 p. helmik. pääsi Barrier-jäätikön läheisyyteen. Jäätä alkoi jo muodostua, laivan köysistö ja kansi olivat enimmäkseen vahvassa jäässä ja nuorien ja väkipyörien puhdistaminen jäästä oli sangen väsyttävää ja vaikeata. Pakkanen oli niin kova, vesi niin kylmää, että »Terrorin» kylkeen jäätyi kiinni kala, jonka aalto oli sitä vastaan heittänyt, peittyen tuota pikaa paksun jääkerroksen alle. Lähempänä jäämuuria oli niin paljon jääröykkiöitä, jotka nuori jää jo oli yhteen kiinnittänyt, etteivät laivat päässeet sen luo. Niiden asema oli silloin 78°9"30' etel. leveyttä ja 161°27' Gr. länteen.

Kuningas Edward VII:nnen maa.

Jonkun verran idempänä jäämuurin korkeus oli vain 25 metriä, niin että sen päälle hyvin nähtiin. Se näytti vähitellen kohoavan etelää kohti, kunnes etäämpänä oli korkeita vuoristoita, mutta vaikka Ross ja hänen upseerinsa olivat melkein varmat siitä, että taustassa oli kauttaaltaan lumen peittämä vuorimaa, eivät he sitä nimenomaan väittäneet, koska näköhairahdukset Antarktikassa helposti pettävät. Rossin osoittamasta suunnasta on myöhemmin löydetty vuorimaa, joka on nimitetty kuningas Edward VII:nnen maaksi, mutta Parry-vuoristo, jonka hän luuli jatkuvan Erebus- ja Terror-tulivuorista etelää kohti, on myöhemmin huomattu olemattomaksi, vaikka Ross luuli olevansa siitä aivan varma.

Näin vähäiset olivat tämän toisen vaikean ja vaarallisen retken tulokset, ja lisäksi meri jäätyi, niin että molemmat laivat olivat vähällä salpautua Barrierin luo talvea viettämään. Onneksi kuitenkin virisi kova etelätuuli ja sen vetämänä »Erebus» ja »Terror» täysin purjein puhkaisivat jääkentän ja saavuttivat avomeren. Mutta monta kovaa oli koettava, ennenkuin oltiin Falklandin saarilla, joilla Ross aikoi etelän talven viettää. Maalisk. 9 p. oli jo saavutettu 60 leveysaste ja kun meri näytti olevan jäistä vapaa, ohjasi Ross suoraan itää kohti saapuakseen Falklandin saaristoon niin nopeaan kuin suinkin.

Kauhun yö.

12 p. tuuli kiihtyi ja lunta satoi vahvalti. Pieniä jääkappaleitakin alkoi näkyä ja Ross oli juuri puolenyön aikaan antanut käskyn, että oli käännyttävä tuuleen ja odotettava päivän valkenemista, kun laivat äkkiä joutuivat suurimpaan vaaraan, mitä ne olivat vielä milloinkaan kokeneet, ja retkikunnan perikato näytti tunnin ajan olevan kohtalon päättämä. Koska tämä tapaus niin voimakkaasti kuvaa Etelä-Jäämeren vaaroja, kerromme senkin Rossin sanoilla:

»Suuri jäävuori nähtiin edessäpäin ja aivan vieressämme. Laiva paikalla käännettiin tuuleen vasemmalle kyljelleen, luulimme pääsevämme tuulen puolitse siitä. Mutta juuri samalla hetkellä näimme 'Terrorin' latvapurjein ja etupurjein laskevan suoraan päällemme. Ja kun sen oli mahdotonta välttää sekä vuori että 'Erebus', oli yhteentörmäys välttämätön. Paikalla käänsimme vastatuuleen kaikki purjeemme lieventääksemme yhteentörmäyksen rajuutta, mutta se siitä huolimatta oli sysäys niin kova, että melkein joka mies lensi nurin. Keulamastomme, etumastomme latva ja paljon pienempiä puomeja menetettiin. Ja laivat toisiinsa kiinni takertuneina köysistöistään paiskoivat toisiaan vastaan kamalalla voimalla ja ajautuivat alas tuulen alla olevan korkean vuoren tuulenpäällistä kylkeä kohti, jota vastaan aallot murtuivat ja tyrskyivät, kohoten melkein sen äkkijyrkän seinän yläreunaan saakka. Toisin ajoin 'Terror' kohosi korkealle yläpuolellemme, niin että melkein emäpuu näkyi, syöstäkseen taas alaspäin, kun me vuorostamme kohosimme aallon harjalle uhaten haudata sen allemme, ja kansirakennusten ja veneitten räiske yhä lisäsi hetken kamaluutta. Kohtalon sallimuksesta molemmat laivat vähitellen hivuttelivat itsensä toistensa ohi ja erosivat, ennenkuin olimme ajautuneet vaahtoaviin hyökyaaltoihin, ja mielihyväksemme näimme kumppanimme sivuuttavan vuoren nokan ja pääsevän turvalliselle vedelle. Mutta meidät se jätti aivan avuttomiksi. Alempiin puomeihin oli takertunut niin paljon rauskoja, ettemme voineet aukaista purjeita saadaksemme laivalle vauhtia, eikä meillä ollut tilaa kääntyä ympäri, sillä olimme nyt niin lähellä vuorta, että aallot sitä vastaan syöksyessään heittivät laivaamme taapäin roiskuvia tyrskyjä. Ainoa keino selvitä tästä kamalasta ja hirvittävästä asemasta oli temppu, joka semmoisessa myrskyssä oli niin vaarallinen, ettei sen käyttämistä olisi voinut mitenkään puolustaa, ellei se olisi ollut ainoa pelastuksen mahdollisuus. Laivan ankaran kallistelun vuoksi ja kun mastot uhkasivat murtua joka kerta, kun alempien raakapuitten päät iskivät kalliota vastaan, oli isonpurjeen aukaiseminen sangen vaarallista, mutta tuskin oli käsky annettu, ennenkuin brittiläisen merimiehen rohkea mieli ilmaisi itsensä — miehet juoksivat mastoihin niin ketterästi, kuin ei olisi ollut hätää mitään. Ja vaikka heidän täytyi enemmän kuin yhden kerran paeta raakapuulta, saivat he kuitenkin tuota pikaa purjeen irroitetuksi. Myrskyn ja aaltojen pauhussa oli vaikea sekä kuulla käskyjä että niitä toimeenpanna, ja sen vuoksi kului kolme neljännestuntia, ennenkuin saimme raakapuut kiristetyiksi ja purjeen jyrkästi tuulta vastaan käännetyksi. Lieneekö milloinkaan tähän temppuun turvauduttu moisessa säässä, mutta sillä oli toivottu vaikutus, laiva lähti peräytymään, työntäen peränsä aaltoihin, jotka huuhtoivat kannelta isoja ja pieniä veneitä mukanaan, ja alempien raakapuiden raapiessa jäävuoren rosoista seinää saavutimme me muutaman minuutin kuluttua sen länsipään. Alusvirtausta, joka vuoren jyrkästä seinämästä palasi ulospäin, saimme yksinomaan kiittää siitä, ettei laivamme ruhjoutunut atomeiksi vuorta vastaan. Tuskin olimme siitä selvinneet, ennenkuin näimme suoraan perän edessä toisen, jota vastaan ajoimme. Tässä oli nyt saatava laivan kokka yht'äkkiä tuuleen, jotta saatoimme laskea vuorien välitse, kautta salmen, joka tuskin oli kolmea kertaa leveämpi laivaamme. Mutta tämä vaikea temppu meille onnistui ja muutaman minutin kuluttua tuulta saatuaan aluksemme syöksyi kapeaan kanavaan äkkijyrkkien jääseinämien väliin keskelle vaahtoavia tyrskyjä, jotka täyttivät solan, ja käden käänteessä olimme tuulen alla tyynessä vedessä.»

Eräs »Terrorilla» olleista henkilöistä kuvaa edellä kulkeneen laivan seikkailuja seuraavasti: »Kaiken tämän aikaa olimme ajautuneet jäävuorta vastaan, niin että kun vihdoin pääsimme 'Erebuksesta' erillemme, huomasimme suunnattoman jäävuoren aivan vieressämme tuulen alla. Hirveä haaksirikko ja kuolema näyttivät varmoilta. Ei ollut muuta neuvoa, kuin laskea siihen mustaan kohtaan, jonka olimme ennen nähneet ja joka saattoi olla aukko, muutoin aallot olisivat paiskanneet meidät suoraan jääseinää vastaan. Peräsin viipymättä käännettiin oikealle ja purjeiden avulla alus totteli sitä sangen hyvin. Syöksyimme paikalla suunnattoman vuoren ohi, ja laiva peittyi kokonaan vaahtoon vuorta vastaan murtuvista aalloista. Joka hetki odotimme, että laiva törmäisi edessä olevaan jäähän. 'Peräsin tiukkaan vasemmalle', huudettiin keulasta (nyt tosiaan toivo meissä sortui); 'tiukkaan vasemmalle, raakapuut toiselle kyljelle.' 'Löysätkää iso märssipurje', huusi kapteeni, ikäänkuin olisimme satamaan ohjanneet. Miehet lensivät köysiin kiinni, vaikka laivassa tuskin oli ainoatakaan, joka ei sillä hetkellä luullut kaikkea toivoa turhaksi. Laiva kääntyi ja kulki molempien vuorien välitse aukosta, joka tuskin oli sitä kahta vertaa leveämpi, ja koko ajan vaahto ja tyrsky läpi laskiessamme lensi ylitsemme kummaltakin puolelta. Monta muuta hälyytystä annettiin, sillä meressä oli jäävuorista irtautunutta jääruuhkaa, joka pimeässä näytti jäävuorilta, mutta me olimme pelastuneet, vaikk'emme tienneet. Seuraava huuto oli: 'Missä Erebus?' — oman vaaramme vuoksi olimme sen joksikin aikaa aivan unohtaneet. Kaikkien katseet paikalla alkoivat sitä pimeydestä etsiä. Me poltimme sinisen tulen ja pian meillä oli ilo nähdä senkin polttavan samoin ja me siihen paikalla vastasimme. Tiesimme nyt, että se oli pelastunut, vaikk'emme olleet pitäneet sitä edes mahdollisena, koska se oli saanut niin suuria vaurioita.»

Molempain laivain täytyi nyt laskea tuulen mukana lämpimämmille vesille vaurioitaan korjaamaan, mutta heti kun mastot, raa'at ja köydet olivat kunnossa, Ross jälleen palasi etelään päin suorittaakseen eräitä magneettisia mittauksia. Kap Hoornin edustalla nähtiin ensimmäinen laiva sen jälkeen kuin oli Uudesta Seelannista lähdetty, ja huhtik. 6 p. laivat kävivät Falklandin saarille ankkuriin. Vaikka tästä toisesta matkasta ei ollutkaan muita tuloksia kuin Barrier-jäätikön tutkiminen kappaleen matkaa kauemmaksi kuin edellisenä vuotena, oli se kuitenkin ollut ensimmäistä matkaa monta vertaa vaarallisempi. Koko joukon tieteellisiä havainnoita oli tehty, vaikka meren syvempien kerroksien lämpötilain mittaukset olivatkin arvottomia, koska siihen aikaan ei vielä osattu valmistaa lämpömittareita, jotka olisivat kestäneet syvempien vesikerrosten paineen. Epäluotettavat olivat niinikään syvyysmittaukset, sillä Ross käytti hamppunuoraa, jonka päähän oli kiinnitetty iso paino, ja tämä hamppunuora vastusti siksi paljon merivirtauksia, että ne saattoivat lappaa sitä laivasta suuret määrät mutkalle, niin ettei luodin pohjaan iskemistä ensinkään tuntunut. Niinpä Rossin retkellä saatiin syvyysarvoja, jotka myöhemmät mittaukset ovat osoittaneet olleen tuhansia metrejä liian suuria.

»Erebus» ja »Terror» kolmannella matkallaan.

Falklandin saarilla molempien laivain vauriot perusteellisesti korjattiin ja »Erebus» sai uuden kokkapuun. T:ri Hooker tutki saariston kasvistoa ja kiinnitti varsinkin huomiota niihin valtaviin merileviin, joita rehoittaa tämän saariston vedenalaisilla rantapengermillä. Ross itse suoritti magneettisia mittauksiaan. Falklandista hän purjehti Kap Hoornin vesille samaa tarkoitusta varten, palaten sieltä jälleen Falklandin saarille.

Joulukuun 17 p. 1842 »Erebus» ja »Terror» lähtivät kolmannelle retkelleen Antarktikaa kohti. Aikomus oli nyt tunkeutua 55:ttä länt. meridiaania pitkin etelää kohti, kunnes tavattaisiin Dumont d'Urvillen löytämän Louis Philippen maan jatko, jonka rantaa sitten aiottiin tutkia kauemmaksi etelää kohti. Jos sillä suunnalla jäät olisivat esteenä, niin aiottiin yrittää, eikö Weddellin v. 1823 purjehtimaa reittiä päästäisi sangen kauas etelää kohti. Jouluk. 28 p. nähtiin vuorinen Joinvillen saari, joka on Länsi-Antarktikan manteren nokassa, ja »Terrorin» upseerit näkivät erään vuorenhuipun suitsevan tulta. Saari oli enimmäkseen lumen ja jäävirtain peittämä ja mereen päättyi paljon glasieerikielekkeitä, joiden päästä lohkeili jäävuoria. Rannikkoa kulki etelää kohti merivirta, joka toisin paikoin oli niin kova, etteivät laivat tahtoneet totella peräsintä. Valaita oli paljon ja ne olivat yhtä kesyjä kuin Viktorianmaankin edustalla. Seuraavan vuoden alussa sää muuttui myrskyiseksi ja laivat luovivat edestakaisin ahtojäiden keskellä, mutta tammik. 6 p. löydettiin tuliperäinen saari, joka otettiin Englannin omaisuudeksi. T:ri Hooker löysi siitä yhdeksäntoista vähäistä sammalta ja jäkälää. Mutta sitten jäät tekivät niin paljon haittaa, etteivät molemmat laivat koko kuukautena päässeet kauemmaksi etelään. Vasta ankaran taistelun jälkeen ne pääsivät irti, huomattuaan, ettei tällä suunnalla ollut yrittämistä kauemmaksi napaa kohti. Suunta muutettiin nyt Weddellin merta kohti, mutta sillä kohdalla, missä Weddell oli etelää kohti purjehtinut, oli ahtojäätikkö nyt niin vankkaa, ettei ollut yrittämistäkään tunkeutua siihen. Vasta helmik. 26 p., laivain saavutettua 12 läntinen meridiaani, ahtojäiden reuna kääntyi etelää kohti. Maalisk. 1 p. 1843 kuljettiin napapiirin poikki ja 4 p. 70:nnnen leveyspiirin poikki, mutta siitä eivät laivat enää päässeet kuin puolentoista asteväliä kauemmaksi etelää kohti, ennenkuin jäitä oli niin vahvalti, että oli palattava takaisin. Viimeisiksi jäähyväisiksi etelän jäille kohotettiin liput liehumaan ja mereen heitettiin tynnöri, joka sisälsi tiedon saavutetusta asemasta ynnä päivämäärän. Maalisk. 11 p. 1843 kuljettiin uudelleen napapiirin poikki, kun oli onnellisesti kestetty vaarallinen myrsky, ja kokka käännettiin kotia kohti.

Varsin paljoa ei siis tälläkään kertaa aikaansaatu. Paitsi vaikeita jääoloja siihen oli syynä väsymys, joka alkoi vallata sekä päällystön että miehistön. Ross itse oli melko lailla ränstynyt, eikä enää ollut yhtä nopea ja toimitarmoinen kuin ensi matkallaan, vaikkapa hän ponnistikin kaikki voimansa. Paluumatkalla etsittiin Bouvetin saarta, jolla moniaat pyyntilaivat olivat käyneet, mutta ei sitäkään löydetty. Huhtik. 4 p. saavuttiin Kap-maahan. Paluumatka kävi edelleen St. Helenan, Ascensionin ja Rio de Janeiron kautta ja Englannin rannikko kohosi syyskuun 2 p. näköpiiriin. Ross sai mitä innostuneimman vastaanoton, hänet aateloitiin, ja monet seurat kiiruhtivat hänelle arvonmerkkejään jakelemaan. Hän meni heti palattuaan naimisiin ja antautui loppuiäkseen kirjallisiin töihin, käyden vain kerran, vv. 1848—-49 pohjoisissa napamaissa Franklinia etsimässä, kuten on ennen kerrottu. James Ross kuoli v. 1862.

Pian Rossin palattua Englannin hallitus lähetti luutnantti T.E.L. Mooren johdolla uuden retkikunnan Etelä-Jäämerelle täydentämään magneettisia havainnoita. Nämä työt se toimittikin, mutta ei muutoin saanut suuria aikaan. Pahat säät estivät sitä saavuttamasta Enderbyn maata, kuten aikomus oli ollut. Retkikunnan huonoon menestykseen oli syynä sekin seikka, että se koetti suorittaa matkansa lännestä itäänpäin, vaikka jo hyvin tiedettiin, että Etelä-Jäämerellä 60:nnen leveyspiirin eteläpuolella kovat itätuulet ovat vallitsevina ympäri maan, samoin kuin pohjoisempana kuulut »urheat länsituulet».

Antarktikan uudempi tieteellinen tutkimus.

Mooren retken jälkeen kului paljon aikaa, ennenkuin Antarktika jälleen näki vesillään tutkimusta varten lähetettyjä laivoja. Franklinin onneton retki ja retkikunnan kauan kestänyt etsintä kiinnittivät kaiken huomion pohjoisiin napamaihin ja ne varat, joita kadonneen retkikunnan etsimiseksi uhrattiin, olivat niin suuret, että kului monta vuosikymmentä, ennenkuin etelänapamaihin mitään riitti. Yhdysvaltain meritutkimusten johtaja M.F. Maury, meren fysikaalisen maantieteen etevä kirjoittaja, oli se, joka ennen muita alkoi vaatia Antarktikan tutkimisen jatkamista, koska se oli sekä meritieteen että ilmatieteen edistymiselle välttämätöntä. Mutta turhaan hän sekä ulkomaiden että oman maansa hallituksille esitti retkikunnan lähettämistä, vaikea oli saada kiveä uudelleen vierimään. Toinen, joka z väsymättömällä innolla ajoi etelänapamaiden tutkimuksen jatkamista, oli saksalainen Yrjö v. Neumayer, joka alkoi ratansa merenkulkijana ja sitten toimi Melbournen magneettisen havaintoaseman johtajana ja vihdoin nimitettiin Hampuriin perustetun saksalaisen meritutkimuslaitoksen (Deutsche Seewarten) johtajaksi. Mutta ei Neumayerkaan saanut hartaasti puuhaamaansa retkikuntaa toimeen.

»Challenger».

Antarktikan tieteellisen tutkimuksen pani jälleen alkuun englantilainen »Challenger»-retkikunta, nykyaikaisen merentutkimuksen varsinainen uranaukaisija. »Challenger» oli ensimmäinen höyrylaiva, joka kulki etelänapapiirin poikki (helmikuussa 1874). Tämä tapahtui Intian meren eteläosissa Kerguelenin saaren kohdalla, jonka jälkeen se kulki ahtojäätikön reunaa Australiaa kohti, sivuten jotenkin läheltä Wilkesin »Termination»-maan näkemättä siitä merkkiäkään. Uusia löytöjä »Challenger»-retkikunta ei löytänyt, mutta tutkimalla meren eläimistöä ja niitä kivennäisiä, joita sen pohjasta kohotettiin, se mitä tehokkaimmin edisti Antarktikan yleistä luonnontuntemista. Etelä-Jäämeren eläinmaailma huomattiin niin odottamattoman rikkaaksi, ettei edes troopillinen meri sille vertoja vedä, ja pohjassa tavattavien kivennäisten laadusta saatettiin varmasti päättää, että etelänavan seudut muodostavat melkoisen manteren, kontinentin, koska samoja vuorilajeja ei ole tavattu valtameren saarilta. Oli tosin jo oltu selvillä siitä, että etelänavan aloja peittää suunnaton yhtenäinen jääkilpi, mutta olisihan ollut mahdollista, että kilven alla enimmäkseen olisi ollut merta ja että ne rannat, mitä varmasti oli nähty, vain olivat tämän jääkilven yhdistämiä saaria.

Kun ei varsinaisia tieteellisiä retkikuntia saatu liikkeelle, koettivat tutkijat jälleen hyötyä valaanpyytäjistä, mikäli se näiden pyyntitoimen ohessa oli mahdollista. Samaan aikaan kun »Challenger» pistäytyi Etelä-Jäämerelle, kävi kapteeni Dallmannin johtama saksalainen pyyntialus »Grönland» Tulimaan eteläpuolella olevassa Länsi-Antarktikassa ja luuli löytävänsä tämän maan poikki kulkevan salmen. Koko joukon kapteeni Dallmann korjaili näiden seutujen karttaa.

Kansainvälisen pohjoisnapatutkimuksen aikana, josta jo olemme kertoneet, oli ranskalaisilla havaintoasema Tulimaassa ja saksalaisilla Etelä-Georgiassa, jotta saataisiin pohjoisnapaseutujen havainnointiin verrattavia havainnoita etelänapamaistakin, mutta mitään varsinaisia tutkimusretkiä ei silloin pantu toimeen.

Pyyntiretkiä.

V. 1892 lähetettiin Skottlannin Dundeesta koko joukko pieniä höyryjä etsimään Etelä-Jäämerestä »oikeata valasta», joka Grönlannin vesistä alkoi olla loppuun pyydetty ja jonka hetulain arvo oli suunnattomasti kohonnut. Näiden laivain mukana t:ri W.S. Bruce lääkärinä teki ensimmäisen matkansa Etelä-Jäämerelle, vaikkapa pyynti jättikin hyvin vähän tilaisuutta varsinaiseen tieteelliseen työhön. Valaita ei kuitenkaan saatu, jonka vuoksi laivat käyttivät aikansa hylkeenpyyntiin Joinvillen saarella ja Louis Philippen maalla.

Suurempia sai aikaan norjalainen kapteeni Larsen, sama mies, joka oli aikanaan vienyt Nansenin Grönlannin itärannalle tämän lähtiessä hiihtoretkelleen maajäätikön poikki. Eteläisen pallonpuoliskon kesänä 1893—1894 Larsen »Jason» nimisellä laivallaan purjehti Grahamin maan itärantaa etelään päin, vaikka tosin monen kilometrin päässä rannasta, maata kun reunusti korkea jäämuuri. Jäämuurin takaisen maan hän nimitti »Foynin maaksi» tunnetun norjalaisen laivanvarustajan kunniaksi. Palatessaan pohjoista kohti hän löysi kaksi pientä saarta, Lindenbergin ja Christensenin, jotka olivat toimivia tulivuoria. Eräs toinen norjalainen laiva, kapteeni Evensenin johtama »Hertha», tunkeutui Länsi-Antarktikan manteren vastakkaista rantaa vielä kauemmaksi etelää kohti, saavuttaen Bellingshausenin nimittämän Aleksanterin maan ja kulkien paljon lähemmältä sen ohi kuin mainittu venäläinen purjehtija.

V. 1894 Svend Foyn lähetti Etelä-Jäämerelle »Antarktik» nimisen pyyntialuksen ja sen mukana kulki merimiehenä, kun matkustajaksi ei huolittu, Carstens Egeberg Borchgrevink, Australiaan asettunut norjalainen, jonka mieli hehkui päästä Antarktikan salaisuuksia maailmalle paljastamaan. Vuoden lopulla »Antarktik» saapui Ballenyn saarille ja tammikuun puolivälissä v. 1895 Viktorian maan rannikolle, ollen ensimmäinen laiva Rossin matkan jälkeen, joka niillä vesillä kävi. Eräältä saarelta, jolla Ross oli maalla käynyt, Borchgrevink löysi jäkäliä, ensimmäisen maakasvin, mitä eteläisen napapiirin takaa oli löydetty. Aina leveydelle 74° »Antarktik» kulki etelää kohti, mutta kun ei valaita ollut, palattiin takaisin ja kapteeni Christensen yhdessä Borchgrevinkin kanssa kävi Kap Adarella maissa, koska ranta oli jäistä vapaata ja siksi matalaa, että sille saattoi nousta. He olivat ensimmäiset ihmiset, jotka astuivat maihin Antarktikan manterelle. Sama jäkälä tavattiin sieltäkin ja suunnattomat määrät pingviinejä. »Antarktik» palasi tämän jälkeen kotia, ja kun ei sekään ollut löytänyt Etelä-Jäämerestä »oikeata valasta», josta valaanluu saatiin, vaikka Ross oli vakuuttanut niitä viljalta löytyvän, eivät valaanpyytäjät enää lähettäneet laivojaan Antarktikan vesille. Borchgrevink julkaisi matkastaan kertomuksen, ja sekin osaltaan melkoisesti vaikutti siihen, että etelänavan seudut sitten viipymättä tulivat suurenmoisen kansainvälisen tutkimuksen työmaiksi.

Tieteen keskustoissa Euroopassa tehtiin näihin aikoihin suuria ponnistuksia uuden antarktisen tutkimuskauden alkamiseksi. Saksassa Neumayer, Englannissa John Murray, »Challenger»-retken etevimpiä jäseniä, harjoitti asian hyväksi propagandaa, ja v. 1895 Englannin maantieteellisen seuran presidentti Clements Markham heihin yhtyi eikä herennyt, ennenkuin suuri brittiläinen etelänaparetki oli toimeen saatu.

Ensimmäinen etelänapayö.

Englantilaiset eivät kuitenkaan olleet ensimmäiset, jotka matkaan joutuivat. Suurien tieteellisten tutkimusretkien sarjan alkoivat belgialaiset. Adrien de Gerlache, belgialainen meriupseeri, oli nuoresta pitäen haaveillut etelänapamatkoja ja lopulta hän sai yksityisiltä seuroilta ja hallitukselta kokoon sen verran varoja, että saattoi ostaa vankan norjalaisen hylkeenpyyntilaivan, jonka hän nimitti »Belgicaksi», ja ryhtyä retkikuntaa kokoamaan. Retkikunnan tieteellinen valiosto oli kansainvälinen, siihen kun kuului pari puolalaista ja yksi romanialainen, yksi amerikkalainen ja kolme belgialaista. Perämieheksi lähti Roald Amundsen, josta ei silloin vielä muuta tiedetty, kuin että hän oli etevä purjehtija. Varoja oli verraten vähän — 300,000 mk — ja varustukset sen mukaan niukat, mutta rohkeasti retkikunta elokuussa 1897 lähti Antwerpenistä matkalleen.

Siihen saakka olivat Antarktikan rannoille lähteneet tutkimusretkeilijät, samoin kuin pyytäjätkin, pitäneet varansa, että he pääsivät Etelä-Jäämereltä pois ennen talven tuloa, sillä kun siellä oli niin vaikea missään maihin nousta eikä satamia ollut juuri nimeksikään, niin pidettiin vaarallisena jäädä sinne talveksi, vaikka niin monen monet retkikunnat jo olivat kokeneet pohjoisen napayön kammot. »Jokainen löytöretkeilijä oli kuvannut kirkkaan etelänapapäivän ihmeteltävää kauneutta, suloista herkeämätöntä auringonpaistetta, kertonut, kuinka mustat kalliot lämpiävät yhtämittaisesta säteilystä ja luovat päältään valkoisen peitteensä, kuinka lakeuksilla lumi sulaa vedeksi, joka kokoontuu puroiksi ja melkeinpä joiksi, kuinka jokainen jäälohkare maalla ja merellä hiljalleen soittelee putoavin pisarin ja maalla ja merellä raikuvat lintujen käheät huudot — niiden joukossa ei tosin ole sulosävelisiä laulajia, mutta elämäniloaan kirkuu joka kaula.» Mutta etelän talvi oli aivan tuntematon, sen lämpötiloista ei ollut kuin yksi ainoa mittaus — Etelä-Shetlannin saarille jätetyn minimilämpömittarin osoitus -20°C. Belgialainen retkikunta oli ensimmäinen, joka koki etelänapatalven.

Viivyteltyään Tulimaan salmissa »Belgica» mittasi sen ja Antarktikan välisen meren syvyyden, tavaten odottamattoman suuria arvoja (suurin syvyys yli 4,000 m) ja saapui vasta tammikuun jälkipuoliskolla Etelä-Shetlannin saarille. Sieltä etelään päin lähtien Gerlache löysi Palmerin maan takaa leveän, pitkän salmen, joka erottaa Palmerin maan eli saariston mannermaasta, ja tutki tämän salmen, joka kartoilla on hänen nimellään mainittu. Parissakymmenessä paikassa käytiin maissa ja kerättiin suuret geologiset ja luonnontieteelliset kokoelmat. Nämä olivat ensimmäiset tiedemiehet, jotka nousivat maihin Antarktikan mantereita, ja he osasivat täysin määrin käyttää hyväkseen tilaisuutta. Rannat kartoitettiin tarkemmin kuin ainoakaan etelämaan ranta sitä ennen. Rannikon mustat kalliot kohosivat yhtämittaisista lumikentistä, jotka lepäsivät pitkin rantaa kulkevalla jäämuurilla. Ainoastaan siellä täällä oli vähäinen kappale sorarannikkoa, jolle voitiin nousta maihin. Kirkkaina päivinä paistoi aurinko lumikentille niin kuumasti, että sitä oli melkein mahdoton kestää. Meren rannalta oli lumen alta paljastuneilla kallioilla verraten runsaasti jäkäliä ja sammalia, jopa tavattiin muutamia sangen alhaisia hyönteisiäkin.

Helmikuun 12 p. 1898 »Belgica» lähti salmesta ja vuodenajan myöhäisyydestä huolimatta tunkeutui napapiirin poikki etelää kohti ohi Aleksanteri I:n maan, jota ei voitu jäiden vuoksi lähestyä, mutta jonka korkeat vuoret ja jäävirrat selvään nähtiin. Lopulta oli vastassa yhtenäinen jääkenttä, mutta myrsky repi siihen leveitä railoja ja niitä pitkin »Belgica» tunkeutui yhä kauemmaksi etelää kohti, kunnes se leveyspiirillä 71°30' tarttui jäihin eikä päässytkään palaamaan, vaikka yritti. Kolmeksitoista kuukaudeksi se jäi siihen ajellen jääkenttien mukana edestakaisin sotkuista vyyhtä kykenemättä itse millään tavalla asemaansa muuttamaan. Onneksi jäät eivät kuitenkaan ahtautuneet päällekkäin ja sitä oli retkikunnan kiittäminen siitä, että laiva säilyi ehjänä. Varustukset talven viettoa varten olivat riittämättömät, mutta se kestettiin miten kestettiin. Jäähän hakattiin avannoita, joista luonnontutkijat pyydystelivät meren isompia ja pienempiä elimistöjä, ja ilmatieteellisiä ja magneettisia havainnoita tehtiin säännöllisesti. Ankarat myrskyt lakaisivat jääkenttiä, jotka paukkuivat ja jylisivät, toisinaan taas oli napayön kuutamo lumoavan ihana, tai loimusivat taivaalta etelänpalot kaamean juhlallisina, mutta enimmäkseen vallitsi synkkä pimeys, joka vaarallisesti riudutti retkikunnan ruumiin ja sielun voimia. Ravintoa tosin oli runsaasti, mutta se oli sopimatonta säilykeruokaa, joka ei täyttänyt kaikkia ruumiin vaatimuksia, ja tämä yhä rasitti mieliä ja alkoi saada aikaan vaarallisia tauteja, varsinkin sydäntauteja. Ihoväri muuttui kalman kalpeaksi, melkein vihertäväksi ja luutnantti Danco talvisydännä kuoli ja haudattiin mereen. Vastassa oleva ranta hänen kunniakseen nimitettiin Dancon maaksi. Melkein joka mies oli sekä ruumiin että sielun puolesta sairas, niin että he mielestään elivät kuin hulluinhuoneessa, ja t:ri Cook — sama mies, joka sitten koetti riistää Pearylta pohjoisnavan valloittamisen kunnian — sanoi elämän taivalta olleen »helvetillistä». Hän koetti virkistää miesten mieltä saattamalta heidän ihonsa niin kuuman säteilyn alaiseksi kuin suinkin saattoi sietää — siten auringonvaloa korvatakseen.

Bellingshausenin löytämä Pietari I:n maa oli kaukana meressä »Belgican» pohjoispuolella, eikä siis mannermaan reunassa, kuten Bellingshausen oli luullut. Mannermaa ei kuitenkaan saattanut olla kaukana, sillä jääkentän uiskennellessa etelää kohti meri mataloitui, niin että selvästi huomattiin oltavan tyypillisellä manner-rantamatalikolla, joka kulkee kaikkien maanosien ympäri. Heinäkuun puolivälissä valo palasi ja samalla laivalta parani mieliala ja ryhdyttiin jälleen säännöllisiin töihin. Mutta aurinko toi myös mukanaan ankarat myrskyt ja niin kovat pakkaset, että elohopea jäätyi. Säät lauhtuivat vasta joulun lähestyessä, jolloin aurinko pysyi taivaalla laskematta, mutta jääkentästään ei »Belgica» päässyt irti ennenkuin tammikuun puolivälissä ja silloinkin vain sahain ja räjähdysaineitten avulla. Ruokavarat alkoivat loppua ja retkeläisten jo täytyi syödä pingviinienkin lihaa, jota he siihen saakka olivat ylenkatsoneet. Maaliskuun lopulla saavuttiin Magalhãesin salmeen, jonka kolkot rannat näistä matkustajista vihantine tuoksuineen olivat oikea maallinen paratiisi.

Kotimaassa »Belgican» osaksi tuli mitä paras vastaanotto, ja vaikk'ei se löytänytkään niin paljon uusia maita, kuin oli toivottu, toi se sen sijaan mukanaan ensimmäiset täydelliset havaintosarjat ja runsaat kokoelmat perimmäisen etelän usvaisesta, viluisesta, lumen ja jään alleen hautaamasta maasta. Belgian hallitus julkaisi retkikunnan työn tulokset.

Borchgrevink Viktorian maassa ja Barrier-jäätiköllä.

V. 1898 norjalaiselle Borchgrevinkille monien ponnistuksien jälkeen onnistui saada kokoon päälle puolen miljoonaa markkaa varustaakseen retken etelänapamaahan. Rahat antoi muuan rikas englantilainen sanomalehden kustantaja. Englantilaisten ja norjalaisten tutkijatoveriensa keralla Borchgrevink astui maihin Kap Adaressa, joka pistää Viktorian maasta kauimmaksi koilliseen, lähetti laivan takaisin Australiaan ja sai sitten kokea etelänavan talven koko synkän ankaruuden. Paikka ei kuitenkaan ollut retkeilyyn otollinen, koska korkea vuorijono, joka erottaa matalan niemimaan sisämaasta, sillä kohdalla oli ylipääsemätön. Lisäksi Kap Adare on myrskyisimpiä koko myrskyisen Antarktikan tunnetuista seuduista. Vaikka retkikunta oli tuonut mukanaan kunnollisen majan, kävi talvi kylläkin miehiä koettelevaksi, ja lyhyillä, valiokoirilla tekemillään rekiretkillä retkikunnan jäsenet enemmän kuin yhden kerran olivat suurimmassa hengenvaarassa. Mukana oli kaksi lappalaistakin ja näistä varsinkin toinen enemmän kuin yhden kerran pelasti muitten hengen. Yksi retkikunnan jäsenistä, luonnontieteellisten esineitten täyttäjä Hanson, kuoli ja haudattiin Kap Adaren rannalle.

Uuden vuoden, Antarktikan kesän tullen laiva palasi ja retkikunta tunkeutui sillä etelää kohti pitkin Viktorian maan rannikkoa, joka nyt voitiin lähemmältä tutkia ja kartoittaa kuin Rossin matkoilla. Kuljettiin Erebuksen ohi, joka yhä suitsui, ja seurattiin itäänpäin Rossin löytämää jäämuuria, Barrier-jäätikköä, jonka huomattiin taantuneen koko joukon etelämmäksi Rossin ajoista. Onnistuipa Borchgrevinkille päästä sen päällekin eräästä matalasta kohdasta ja ensimmäisenä kulkea sitä pitkin koiravaljakolla kappaleen matkaa etelää kohti. Matkan kautta selvisi tämän jäämuurin oikea luonne entistä paremmin. Se oli suunnaton meren päällä lepäävä glasieeri, jonka pinta oli aivan tasainen. Borchgrevinkin havainnot ja kokemukset olivat kaiken kaikkiaan hyvänä valmistuksena niille suurille retkikunnille, joita sitten muutaman vuoden kuluttua lähti matkaan monesta maasta.

Englantilainen »Discovery» retkikunta.

Kesällä 1899 ruvettiin Englannissa valmistelemaan suurta hallituksen kannattamaa retkikuntaa, jota varten rakennettiin vankka tamminen laiva, sekä purjeilla että höyryn voimalla kulkeva. Suuri osa tämän laivan rungosta oli aivan vapaa magneettisista metalleista, jotta hienompiakin magneettisia havainnoita saatettiin merellä toimittaa. Retkikunnan johtajaksi määrättiin kapteeni R.F. Scott, tieteihin hyvin perehtynyt meriupseeri, ja muut upseerit ja koko miehistö valittiin sotalaivastosta. Retkikunnan tieteellisistä apuvoimista osa oli siviilimiehiä, osan tieteellisistä töistä suorittivat meriupseerit.

Elokuussa 1901 »Discovery» lähti matkalleen, kulkien ensin Uuteen Seelantiin, josta matka vuoden lopulla suunnattiin Etelä-Jäämerelle. Viikossa se kulki ahtojäävyöhykkeen läpi, joka sulkee Ross-meren, ja poikkesi Kap Adaressa ja edelleen monessa muussakin kohdassa Viktorian maan rannikolla. Tammikuun lopulla osa retkikunnan jäsenistä vietiin maihin Terror-vuoren juurelle, laivan itse jatkaessa matkaa Barrier-jäätikön reunaa itää kohti aina sen maan luo, jonka Ross oli sen itäpäässä nähnyt ja jonka Scott nyt nimitti »Kuningas Edward VII:nnen maaksi». Paljaat kalliot, jotka kohosivat lumen alta näkyviin, selvästi osoittivat, että otaksuttu maa todella oli maata. Eräässä kohdassa, jossa jäämuuri oli aivan matala, vietiin asemailmapallo maihin ja siitä tähystettiin maan laatua etelää kohti ja samalla tehtiin valmisteleva rekiretki pitkin jäätikön aaltoilevaa pintaa. »Discovery» sitten palasi Erebus- ja Terror-vuorien luo ja laski niiden ja merenrrannan väliseen salmeen. Rossin nimittämään McMurdon lahteen, joka näytti suovan talveksi hyvän suojan. Rannalle pystytettiin majat ja monta pientä retkeä tehtiin ympäristöön, jotka Ross oli vain mereltä näkemänsä mukaan kartoittanut, suureksi osaksi väärin. Eräänä päivänä lumimyrsky yllätti osaston, joka kulki mereen jyrkästi päättyvän kaltevan lumikentän poikki, ja yksi merimiehistä putosi jyrkänteen reunalta mereen ja hukkui.

Huhtikuussa 1902 alkoivat ankarat pakkaset, vaikkei lämpömittari laskenutkaan alle -40°C, ja ankaria myrskyjä raivosi, mutta talven vietto oli niin hyvin järjestetty, että se kului hauskasti tasaisessa työssä. Keripukki tosin alkoi näyttää hampaitaan, mutta se voitettiin. Keväällä, s.o. syyskuun alussa, alkoivat rekiretket. Aluksi vietiin varastoita joka suunnalle.

Barrier-jäätikköä etelään.

Marraskuussa Scott Shackletonin ja erään kolmannen seurassa lähti tunkeutumaan Barrierin pintaa etelää kohti. Pitkin matkaa jätettiin ruokavarastoja, »depoteja», paluumatkan varalle, mutta matka edistyi hitaasti, kun se oli kuormain raskauden vuoksi kuljettava moneen kertaan. Oikealla kädellä näkyi toisin paikoin korkea vuorijono, joka oli Viktorianmaan alppien suoranaista jatkoa, mutta sitä oli mahdoton saavuttaa, sillä lähempänä vuoriston juurta jäätikön pinta oli täynnään vaarallisia halkeamia ja se oli muutenkin epätasaista. Nähtiin korkeita kukkuloita, joista korkeimman huippu kohosi noin 4,600 metriä merestä. Se sai nimeksi Mount Markham. 59 päivää retkellä oltuaan Scott tovereineen oli päässyt 608 kilometrin päähän navasta. Suurin osa koirista oli joko menetetty tai uupunut ja ravintoaineet oli kulutettu niin vähiin, että niillä hädin tuskin annoksia vähentäen päästiin takaisin leiriin, jos jokainen välille jätetty varasto löydettiin. Paluunmatkalla ei koirista ollut sanottavasti mitään apua ja sää oli sangen huonoa. Shackletonin voimat loppuivat, niin että hän tuskin saattoi tyhjänä kulkea, Scottin ja Wilsonin oli vedettävä reet. 34 päivässä kuljettiin sama matka takaisin sankarillisten ponnistusten jälkeen ja helmik. 3 p. 1903 uupunut joukko saapui takaisin McMurdon salmeen. Tällä retkellä saatiin hyvä yleiskäsitys Barrier-jäätikön luonteesta ja vuoristosta, joka sen länsireunaa kulkee etelää kohti.

Jääylänkö.

Kaksi miestä oli sillä aikaa erästä jäävirtaa pitkin noussut McMurdon salmesta länteen olevan vuoriston päälle ja siellä tavannut 2,700 metriä korkean jääylängön. Kuljettuaan yli 200 kilometriä laivalta he palasivat takaisin. Monta pienempääkin retkeä oli tehty ja koottu paljon arvokkaita geologisia ja luonnontieteellisiä esineitä ja kaiken aikaa toimitettu säännölliset ilmatieteelliset ja magneettiset asemahavainnot.

Tammikuun lopulla 1903 saapui McMurdon salmeen kotimaasta lähetetty muonalaiva, mutta kun jää ei ollutkaan sinä vuonna lähtenyt salmesta, niin täytyi sen purkaa kuormansa lähes kahden penikulman päähän jäälle, josta se reillä kuljetettiin retkikunnan asemalle. Muonalaiva tämän jälkeen palasi takaisin ja sen keralla luutnantti Shackleton, jonka sijalle astui uusi mies. »Discovery» jäi paikoilleen vielä toiseksi vuodeksi ja uutteraan käytti retkikunta hyväkseen täten saamaansa lisäaikaa. Ammuttiin hylkeitä ja merilintuja talveksi, niin että verestä lihaa riitti kevääseen saakka. Talvi kului vielä rattoisammin ja nopeammin kuin edellisellä kerralla, eikä ainoakaan mies ollut sairaana. Aikaisin keväällä alkoivat rekiretket ankarasta pakkasesta huolimatta — lämpömittari kerran osoitti -55°C.

Kapteeni Scott kulki nyt kahden toverin keralla vuoriston poikki länttä kohti ja saapui sen takana olevalle jääylängölle. Tämä ylänkö oli niin tasaista, että vain tarkin teodoliittipunnitus osoitti siinä olevan aaltoja. Tällä kertaa ei ollut koiria mukana ensinkään, vaan kaikki varastonsa täytyi retkeilijäin itse vetää. Marrask. 30 p. 1903 Scott oli edennyt 460 kilometrin päähän laivasta ja siitä hän kääntyi takaisin, saapuen jouluaattona leiriin. Vuoriston takana ei tavattu mitään, mitä olisi voitu karttaan piirtää, ei muuta kuin lunta ja taivas, ei elonmerkkiä, ei maallista väriä, ei muuta kuin tasainen yksitoikkoinen lakeus. Pinnan laadusta Scott päätti, että haihtuminen tällä ylängöllä on ainakin yhtä suuri ellei suurempikin kuin lumentulo.

Ryhdyttiin nyt toimiin jään särkemiseksi, jotta laiva saataisiin avoveteen, mutta tänä kesänä sula näytti jäävän vielä kauemmaksi. Tammik. 5 p. 1904 apulaiva saapui jään ulkoreunaan tuoden käskyn, että retkikunnan oli ehdottomasti palattava, vaikkapa täytyisi »Discovery» hylätä, ja raskaalla mielellä Scott tovereineen valmistautui hylkäämään rakkaan laivansa siirtyäkseen kolmannelle laivalle, joka oli apulaivan mukana. Mutta kun kaikki koneet, kokoelmat ja varastot oli saatu laivoihin saatetuiksi, lähenikin sula siksi lähelle, että »Discovery» saatiin vapautetuksi, ja helmik. 18 p. kaikki kolme laivaa lähtivät pohjoista kohti. »Discovery» oli heti jäistä päästyään joutunut ankaran myrskyn käsiin, joka sorti sen karille, mutta pelastui kuitenkin suurta vahinkoa saamatta.

Paluumatkalla Scott kulki eri teitä ja ohjasi Ballenyn saarien eteläpuolitse, kulkien pitkät matkat semmoista merta, jonka Wilkes oli karttaansa merkinnyt korkeaksi vuorimaaksi. Kovin kaukana ei maa kuitenkaan voinut olla niillä seuduin. Hiilien vähyys esti häntä pidemmälti seuraamasta tätä suuntaa, vaikka avointa vettä olisi ollut. Oltuaan eteläisen napapiirin eteläpuolella yhteen mittaan kaksi vuotta ja kaksi kuukautta »Discovery» 5 p. maalisk. 1904 laski sen poikki ja saapui onnellisesti Uuteen Seelantiin ja sieltä Kap Hoornin kautta Englantiin syyskuussa 1904. Kotimaassa oli tyytymys saavutettuihin tuloksiin suuri ja Englannin maantieteellinen seura antoi Scottille kaksi kultamitalia.

Matkan tuloksista mainittakoon, että Scottin käsityksen mukaan Barrier-jäätikkö on suunnattoman jääkentän jäännös, joka jääkenttä muinoin on täyitänyt Etelä-Jäämeren, mutta sen jälkeen ohennut pinnan sulamisen kautta, että se nyt ui veden kannattamana. Viktorianmaan glasieeritkin, jotka laskevat vuoriston poikki Barrierille, ovat entisestään paljon vähentyneet. Etelänapamaailmassakin on siis jää varsinaisella jääkaudella ollut nykyistä paljon valtavampi.

Muiden kansain retkiä.

Saksalainen retkikunta.

Saksalainen retkikunta, jota johti tunnettu Grönlannin tutkija prof. E. v. Drygalski, matkusti v. 1901 »Gauss» nimisellä, »Framin» malliin rakennetulla laivalla ensinnä Kerguelen saarelle Intian meren eteläosiin, jonne perustettiin havaintoasema retken ajaksi, ja suuntasi sieltä matkansa Antarktikaa kohti.

Napapiirin kohdalla se tapasi matalan, kauttaaltaan maajäätikön peittämän mannerrannan, josta ainoastaan yksi kolmensadan metrin korkuinen keila »nunatakkina» kohosi ilmoille, paljastaen kappaleen Antarktikaa kiitollisten tutkijain käsiteltäväksi. Kukkula, joka⁻ huomattiin sammuneeksi tulivuoreksi, sai Gaussin vuoren nimen ja maa nimitettiin Keisari Wilhelmin maaksi.

Retkikunta asui talven laivassaan, joka oli kymmenisen penikulman päässä rannasta vankkain ahtojääkenttäin saartamana, tehden sieltä useita retkiä löytämälleen vuorelle. Kaikkien maamerkkien puute tällä jäätyneellä maalla ja kompassin epäluotettavuus vaikuttivat, ettei prof. Drygalski uskaltanut lähettää retkikuntia pidemmälle maamatkalle, vaikka laivan kapteeni itse tarjoutui lähtemään, jotteivät saksalaiset joutuisi aivan häpeään englantilaisten rinnalla. Retkikunnan johtaja pysyi jäykkänä, koska rajut kaakkois- ja itämyrskyt, jotka raivosivat koko talven, helposti olisivat voineet repiä laivan irti jääkenttineen ja rekiretkikunta palatessaan olisi jäänyt rannikolle, jolle ehkä olisi ollut mahdoton tuoda apua. Saksalainen retkikunta sen vuoksi tyytyi toimeenpanemaan erittäin huolellisia magneettisia, ilmastollisia ja biologisia havainnoita, joihin siten riittikin enemmän aikaa. Prof. Drygalski tutki eri oloissa muodostuneen jään sisällistä rakennetta ja sai selville määritelmiä, joitten nojalla jääpalasta mikroskoopin avulla voidaan sanoa, onko se maalla vaiko meressä muodostunut. Sekä talviasemalla että Gaussin vuorella lintumaailma tarjosi runsaasti tilaisuutta havainnoihin, mutta vielä rikkaampi elämä vallitsi matalan rantameren pohjassa, josta pienillä nuotilla kohotettiin ilmoille aavistamattoman runsaat saaliit alempia elämän muotoja. Antarktikan reunamerien runsas pohjaeläimistö ja leväkasvisto ovat sitä omituisemmat, kun niiden täytyy viettää suurin osa vuotta melkein täydellisessä pimeydessä vahvan jääpeitteen alla. Monta vuotta kesti kootun runsaan aineiston käsittelyä ja tulosten julkaisua.

Ruotsalaiset Länsi-Antarktikassa.

Vaihtelevammat kohtalot oli sillä retkikunnalla, jonka Otto Nordenskiöld, A.E. Nordenskiöldin veljenpoika, varusti Ruotsissa yksityisien lahjoittamilla varoilla. Hän osti »Antarktikin», saman laivan, joka valaanpyyntiretkellään oli »Erebuksen» ja »Terrorin» jälkeen ensimmäisenä käynyt Viktorianmaan rannoilla ja tätä johtamaan hän sai saman kapteeni C.A. Larsenin, joka »Jasonilla» oli niin hyvällä menestyksellä tutkinut Länsi-Antarktikan itärantoja, ja monta ruotsalaista tiedemiestä seurasi matkalle.

»Antarktik» lähti Gööteporista lokakuussa 1901 ja ohjasi kulkunsa Etelä-Shetlannin saarille sekä sieltä ensin Louis Philippen maan länsirantaa etelää kohti, kunnes huomattiin, ettei tämän maan poikki ollutkaan salmea, kuten d'Urville oli otaksunut, jonka jälkeen palattiin sen itäpuolelle Weddellin mereen.

»Antarktik» pyrki nyt Kuningas Oskari II:n rantaa etelää kohti, mutta jääolot olivat niin epäsuotuisat, ettei edes napapiiriä saavutettu, eikä myöskään voitu laskea mannerrannalle eteläisimmällä kohdalla, koska rantueella oli paljon jäitä.

»Antarktik» sen vuoksi palasi pohjoista kohti ja Nordenskjöld itse ja osa hänen apulaisiaan ja laivamiehiä perusti talviaseman Snow Hill-saarelle, joka on Louis Philippen maan itärannikolla. Laiva palasi pohjoisemmaksi meritutkimuksia toimittamaan, mutta sen koommin ei Nordenskjöld saanut sitä nähdä. Talvi 1902 vietettiin tällä asemalla ja monta pitkää rekiretkeä tehtiin. Pisin retki kävi etelää kohti sen leveän laakean jääkentän poikki, joka on Kuningas Oskarin maan rannikon edustalla ja josta Hyijesaaret kohoavat nunatakkeina. Norddnskjöldin mielestä tämä jääkenttä on verrattava Barrieriin, joka Rossin laivat pysäytti, vaikka se tietenkin on paljon pienempi. Hän oli sitä mieltä, että se on paikallaan muodostunutta meriveden jäätymisen ja lumen sen päälle kerrostumisen kautta.

Talvella vallitsivat kamalat säät, ankarat pakkaset ja myrskytuulet, jotka pakottivat retkeläiset pysymään kuusi kuukautta kotonaan. Onneksi he olivat tuoneet Ruotsista mukavan hirsirakennuksen. Tuli kesä, mutta ei palannut laiva, ja oli vietettävä samoilla paikoilla vielä toinenkin talvi. Kun kevät lokak. 1903 taas teki tuloaan, lähti Nordenskjöld rekiretkikunnan keralla tutkimaan lännessä kohoavan Haddingtonin vuoren ympäristöä ja huomasi vuoren olevan saarella, jonka hän nimitti Rossin nimellä. Kulkiessaan edelleen salmen poikki, joka erottaa tämän saaren Louis Philippin maaalla, hän äkkiä huomasi kaksi olentoa, joita koirat kiljuen pakenivat ja joita hänen oli vaikea ihmisiksi tuntea. He olivat mustat kiireestä kantapäähän, olkapäälle valui pitkät mustat hiukset ja rinnalle musta pörhöinen parta. Siinä olivat t:ri J. Gunnar Andersson ja luutnantti Duse, jotka olivat lähteneet »Antarktik» laivasta edellisenä kesänä heti kun huomattiin, että oli mahdotonta saavuttaa laivalla talvileiriä, pyrkiäkseen siihen jalan. Talven he olivat viettäneet rakentamassaan majassa ja niukkojen eväittensä jatkoksi syöneet hylkeenrasvaa, jota myös olivat polttoaineeksi käyttäneet. Nordenskjöld paikalla palasi heidän kerallaan asemalle, jossa alettiin laivaa odottaessa uutterasti jatkaa geologisia ja luonnontieteellisiä tutkimuksia.

Marraskuun 8 p. nähtiin vieraita tulevan. Vieraat olivat argentiinalaisen sotalaivan »Uruguayn» kapteeni Irizar ja yksi hänen upseereistaan, jotka olivat tulleet retkikuntaa pois viemään, kun »Antarktikista» ei mitään kuulunut. Mutta ihmeellisen yhteensattuman kautta ilmestyi Larsen, »Antarktikin» kapteeni, vielä samana yönä leiriin viiden miehen keralla. He kertoivat laivan tammikuussa tarttuneen jäihin Erebuksen ja Terrorin lahdessa, ja kuukauden niissä taisteltuaan se oli siihen määrään vahingoittunut, ettei ollut muuta neuvoa kuin hylätä se. Ruotsin lippu mastossa liehuen tämä hyvä laiva, joka oli niin paljon uusia väyliä Antarktikassa vakoillut, pahasti runneltuna vaipui meren pohjaan. Miehistö oli viettänyt talvea Paulet saarella, joten retkikunnan jäsenet olivat olleet kolmella taholla hajallaan. »Uruguay» otti kaikki vieraanvaraisesti vastaan ja iloisena ja ylpeänä kapteeni Irizar saattoi kääntää laivansa keulan Tulimaata kohti. Harvoin on apuretkikunta niin oikealla ajalla perille saapunut ja pahemmasta pulasta naparetkikuntaa pelastanut. Ruotsista oli lähetetty apulaiva, mutta retkikunta oli jo ennen sen tuloa pelastettu.

Ruotsalainen retkikunta toi Antarktikasta ensimmäisen suuren kivettymäkokoelman, joka kauas taapäin aikaan valaisee tämän kylmän maailman menneisyyttä ja osoittaa, ettei se ole aina ollut yhtä kyimä ja jään peittämä kuin nykyisin. Antarktikassa on menneinä geologisina aikoina vallinnut lauhkea ilmasto, ja silloin siellä eli pingviinejä, jotka olivat nykyisiä vielä paljon suuremmat. Vielä tertiääriajalla etelänapamannerta peittivät suuret metsät, joissa muun muassa kasvoi Chilen nykyistä araukariapuuta.

Charcot.

Ranskalainen lääkäri Jean B. Charcot oli niinikään varustanut apuretkikunnan lähteäkseen etsimään Nordenskjöldiä; saatuaan tiedon ruotsalaisen retkikunnan pelastuksesta hän päätti itse lähteä tutkimusretkelle. Retken hän oli omilla varoillaan varustanut. Palmer-saariston läpi kuljettuaan hän vietti talvea Gerlachen salmen eteläpäässä ja joulupäivänä v. 1904 lähti laivallaan jatkamaan matkaansa etelää kohti pitkin Grahamin maan rantaa, 67:llä leveyspiirillä hän löysi uuden rannan, voimatta kuitenkaan saada selville, oliko se yhteydessä Grahamin maan ja Aleksanteri I:n maan kanssa. Lähestyessään tätä maata »Français» törmäsi kallioon ja vahingoittui niin pahasti, että matkan jatkaminen oli mahdotonta. Uusi maa nimitettiin Loubetin maaksi.

V. 1908 Charcot jälleen omilla varoillaan, varusti toisen retkikunnan ja joulukuussa lähti »Pourquois Pas'illaan» Punta Arenaasta, Magelhãesin salmesta, ja v:n 1909 kuluessa tutki Loubetin maan tarkemmin, huomaten sen olevan yhteydessä pohjoisessa Grahamin maan ja etelässä Aleksanteri I:n maan kanssa. Biscoen löytämä Adelaiden saari tutkittiin ja koko Biscoen saaristo niinikään. Vietettyään talvea Petermannin saarella Charcot yritti tunkeutua Grahamin maan sisäosiin, mutta huonolla menestyksellä. Tammikuussa 1910 »Pourquois Pas» palasi Aleksanteri I:n maan luo ja löysi kauempaa lounaasta uuden rannan sekä jatkoi matkaa samaan suuntaan yhä kauemmaksi, kunnes hiilien puute pakotti lähtemään pois. Merta, jolla ei siihen saakka vielä kukaan ollut käynyt, hän tunkeutui jotenkin lähelle Kuningas Edward VII:nnen maata ja saattoi merkeistä päättää, että maata oli etelässä jotenkin lähellä sitä paikkaa, josta hänen täytyi takaisin palata.

Charcot on etevä tutkija ja hänen retkellään toimitetut havainnot ovat saaneet yleisen tunnustuksen osakseen.

Bruce Weddellin meressä.

Skotlantilaisetkin ottivat osaa tähän kansainväliseen tutkimustyöhön, johon heillä mielestään oli sitä parempi oikeus, kun Weddell, Ross ja monet muut Etelä-Jäämeren purjehtijat olivat olleet skotlantilaisia tai ainakin skotlantilaista sukujuurta. W.S. Bruce, joka ensimmäiseltä valaanpyytäjäin keralla tehdyltä Etelä-Jäämeren retkeltään palattuaan kävi Jacksonin keralla Frans Josefin maalla, sai Coats-suvulta varoja skotlantilaisen retkikunnan varustamiseen Weddellin merelle. Hän uudisti ja vahvisti pienen norjalaisen valaanpyyntilaivan ja siitä tuli siroin kaikista aluksista, mitä XX:nnen vuosisadan alussa purjehti Antarktikan vesillä. »Scotia» lähti matkalleen 2 p. marrask. 1902 ja Falklandin saarien kautta kulkien saapui helmikuun alussa Etelä-Orkney-saarille. Siellä alkoi taistelu ahtojäitä vastaan, mutta helmik. 18 p. »Scotia» kulki eteläisen napapiirin poikki ja tapasi sen takana aivan jäättömän meren, jolla se eteni etelää kohti aina leveyspiirille 70°25', mittaillen syvyyksiä. Mutta sitten tuli vastaan niin paljon jäitä, ettei ollut mahdollista kauemmaksi tunkeutua, jonka vuoksi se palasi Etelä-Orkney-saarille,ja vietti niillä talven.

Laurie-saarelle rakennettiin kivestä vankka huone ja asematyöt alkoivat siinä viipymättä. Marrask. 27 p. 1903 »Scotia» pääsi lähtemään merelle. Se jätti saarelle vakinaisen havaintoaseman, kävi Buenos Ayresissa ja toi sieltä argentiinalaisia ilmatieteilijöitä jatkamaan vielä toisenkin vuoden havainneita. Itse Bruce apulaisineen lähti laivallaan uudelle retkelle etelää kohti.

Ajojäistä ei ollut paljon mitään haittaa ja meren syvyyksiä mittaillen »Scotia» pääsi tunkeutumaan vielä kauemmaksi etelää kohti kuin edellisellä kerralla. Lopulta vesi alkoi madaltua ja kohosi näkyviin korkea, lumen ja jään peittämä maa, joka sai nimeksi Coatsin maa. Rantaa ei tosin voitu saavuttaa jäiden vuoksi, mutta etelää kohti tunkeuduttiin aina leveyspiirille 74°1', kauemmaksi kuin aikanaan Weddell huomioita herättäneellä ja mahdottomaksi luullulla retkellään. Vuodenajan myöhäisyyden vuoksi oli sitten palattava takaisin. Paluumatkalla jatkettiin merimittauksia ja uudelleen osoitettiin, että Rossin mittaamat suurimmat syvyydet olivat aivan väärät. Voimakas virtaus oli syvemmissä kerroksissa taivuttanut hänen mittaköyttänsä syrjään, niin ettei hän ensinkään tavannut pohjaa, vaikka lappoi mereen neljin tuhansin sylin nuoraa.

Brucen matka avasi Weddellin meren. Varain vähyys esti häntä itseään enää tälle työmaalleen palaamasta.

Shackletonin retki vuosina 1907—1909.

Scottin johtamalla »Discovery»-retkellä vv. 1902—1904 mukana ollut E. Shackleton, jonka sairauden vuoksi täytyi jo ensimmäisen talven jälkeen palata kotimaahan, halusi päästä takaisin ja koettaa omin päin jatkaa edellisen retkikunnan työtä. Kun varoja kuitenkin oli vaikea saada kokoon, niin hän muutamain ystäväinsä takauksella lainasi puolen miljoonaa markkaa, joka summa retken toteuttamiseksi oli välttämättä tarpeen, osti ja perinpohjin korjautti vankan norjalaisen valaanpyyntilaivan, »Nimrodin», kokosi joukon nuoria tiedemiehiä ja lähti kuin lähtikin matkaan, huolimatta vastuksista ja monessa suhteessa puutteellisista varustuksistaan. Australiasta hän sai 150,000 markkaa matkarahastonsa vahvistukseksi ja etevän tiedemiehen, prof. Davidin, seuralaiseksi, ynnä muutamia nuorempiakin voimia. Rahain vahvistuksen kautta hän saattoi vuokrata höyrylaivan hinaamaan »Nimrodia» lähemmäksi tutkimusaluetta, säästääkseen siten oman, apukoneella varustetun laivansa hiilivarastoa.

Matka ahtojäävyöhykkeeseen, joka sulkee Rossin meren, oli kylläkin seikallinen »kiljuvilla piireillä», »Nimrod» kun oli niin syvässä lastissa, mutta ilman suurempia vaurioita päästiin kuitenkin Rossin meren suulle, johon hinaaja jätti napamatkustajat. Toisilta kuluu tässä ahtojäävyöhykkeessä viikkoja, Shackletonin retkikunta sitä vastoin pääsi verraten helposti sen poikki. Mutta se ei kuitenkaan voinut tunkeutua Rossin meren itärannalla olevalle »Kuningas Edward VII:nnen maalle», jossa olisi ollut uusia aloja tutkittavana, eikä uskaltanut itse Barrierillekään nousta, koska huomattiin, että siitä oli Scottinkin retken jälkeen lohkeillut laajoja aloja ja koska sille tehty leiri sen vuoksi olisi voinut joutua jäävuorella mereen uiskentelemaan.

Shackletoninkin täytyi niin ollen laskea Erebus-vuoren juurelle ja rakentaa leirinsä vain parin penikulman päähän tulivuoresta, vielä koko joukon lähemmäksi sitä kuin Scottin retkikunta. Jo retkikunnan tavarain maihin vienti kohtasi melkein voittamattomia vaikeuksia, kun satamaa ei ollut, tavarat piti purkaa jääkentille, nämä lohkeilivat ja ajautuivat merelle, ja ainoastaan suurimmilla ponnistuksilla voitiin silloin kuormat ja ihmiset pelastaa. Milloin pakotti suunnattoman raju äkillinen myrsky — vaikka olikin kesäsydän — paikalla keskeyttämään työt ja laivan loittonemaan väljemmälle, milloin sen uhkasivat sulkea satimeen ajelevat jäälautat taikka merivirtain kuljettamat jäävuoret, jotka eivät tuulista mitään huolineet, vaan uiskentelivat omia menojaan ja musertivat kaikki, mitä eteen sattui. Tavarain, koirain ja Mandshuriasta ostettujen pienien hevosien maihin kuljetus saatiin kuitenkin lopulta suoritetuksi ja »Nimrod» saattoi palata talveksi Uuteen Seelantiin, ennenkuin jäät sulkivat tien. Retkikunta — toistakymmentä miestä — ryhtyi paikalla pystyttämään mukaan otettua huonetta, kiinnittäen sen jänteillä lujasti paikoilleen, sillä niin rajut olivat myrskyt, että ne muutoin ehdottomasti olisivat vieneet koko talon mukanaan. Vaikea ja usein vaaranalainen työ oli suoritettava, ennenkuin talvikortteeri oli kunnossa ja säännölliset asematyöt saattoivat alkaa.

Päästyään näin valmiiksi maaliskuun alussa, ennenkuin aurinko vielä oli taivaalta paennut ja napayö alkanut, retkikunta alkoi suunnitella ensimmäisiä matkojaan, käyttääkseen syksyn loppua hyväkseen — jos syksystä saattaa puhua maassa, jossa ei talven ja kesän välillä ole muuta suurta eroa kuin valo. Hyväksyttiin heti ensi työksi rohkea tuuma, päätettiin valloittaa Erebus-vuori, joka kohotti suitsuavaa lakeaan 4,000 metriä ilmaan aivan retkikunnan talon edessä. Yritys näytti kuitenkin siksi toivottomalta, ettei retkikunnan johtaja itse mukaan lähtenyt. Scottin retkikunta ei ollut yrittänytkään nousta Erebukselle, koska se piti sitä mahdottomana.

Käynti Erebus-vuorella.

Retkeilijäjoukko oli jakaantunut kahteen osaan, toinen oli varsinainen kiipijäosasto — sitä johti prof. David — toisen piti apuosastona seurata puolitiehen, mutta se ei malttanutkaan jäädä sinne, vaan tuli perille saakka.

Erebuksen korkuiselle vuorelle on kaikkiallakin maailmassa vaikea nousta, mutta varsinkin Etelänavan seuduilla, jossa kylmyys vuoren juurellakin on niin tuima. Meren rannasta noin 1,800 metrin korkeuteen tulivuoren kaltaat nousevat jotenkin loivasti, mutta siitä nousu muuttuu yhä jyrkemmäksi aina ensimmäisen kraatterin reunalle saakka. Rinteet ovat laajalti lumen ja jään peitossa merenrannasta alkain, ja jäätiköt päättyvät mereen joko äkkijyrkin seinämin taikka glasieerikielekkeinä, joista yksi kapean aallonmurtajan tavoin ulottui 8 kilometriä ulos mereen. Vuoren juurella on kuitenkin vanhoja moreeneja ja kalliota. Keskivyöhyke taas on melkein ympäriinsä jäätä ja lunta, ainoastaan siellä täällä paljastuu tummia laavakallioita, taikka pieniä »loiskeiloja», jotka ovat vähäisien sivupurkauksien kautta syntyneet ja erinomaisen selvään esiintyvät rinteen valkoista lumipeitettä vastaan. Noin 1,900 metriä korkealla on musta rosoinen kallionharjanne, jäännös kaikkein vanhimmasta kraatterista. Tästä kohoaa ulkokraatteri synkein seinämin; laavakalliot kannattavat sitä ikäänkuin pilarit, välillään jyrkkiä lumiluisuja. Tämän kraatterin reuna on 3,450 metriä korkealla, kita itse on sammunut. Vielä sitä korkeammalla on uusi toimiva kraatteri, joka Rossin ajalla purki laavaa. Siinä on yhä vieläkin sulaa laavaa pohjalla, josta melkein koko pitkän napayön näkyi taivaalla hehkua. Milloin ilmapaine oli tavallista alhaisempi, silloin hehku oli kirkkaimmillaan. Kraatterista kohosi ilmaan ainainen höyrypatsas, joka retkikunnalle oli hyvä ilmastollinen merkki, koska siitä aina saattoi nähdä tuulen suunnan korkeammissa ilmakerroksissa. »Se on tärkein ilmatieteellinen viisari, mitä on koko maapallolla». Mitenkä muutoin olisikaan voitu saada tietoja Etelämaan korkeammissa ilmakerroksissa vallitsevista, tuulista. Joskus tämä höyrypatsas kohosi kohtisuoraan 1,000—1,300 metriä, ennenkuin se levisi ilmavirran mukaan. Toisinaan näytti kraatteri olevan niin reunojaan myöden täynnään hehkuvaa laavaa, että retkikunta talvimajassaan huolestuneena pohteli, minkälaisia vaikutuksia laavavirta voisikaan aikaan saada, jos se äkkiä valuisi jäisille rinteille.

Maaliskuun 5 p. retkikunta lähti matkaan, vetäen perässään rekeä, jossa oli 226 kiloa eväitä ja muita varustuksia. Reen kuljettaminen tietysti oli vaikeata, etenkin kun toisin paikoin täytyi taivaltaa aivan paljaitten kivikoitten yli. Toisin paikoin taas täytyi vetää rekeä jyrkkiä jäärinteitä, joilla kiipijäin täytyi ryömiä nelin kontin, jos mieli päästä eteenpäin. Suurena vastuksena olivat nietokset, joita myrskyt olivat lietsoneet hangen pinnan täyteen. Nämä nietokset olivat kiusalliset varsinkin semmoisissa kohdissa, joissa ne juoksivat yhtä suuntaa kuin retkikunnan matka. Illalla tehtiin leiri, kun oli kuljettu 11 kilometriä ja noustu noin 840 metriä merenpintaa korkeammalle. Aamulla jatkettiin matkaa -23 1/2° pakkasessa. Nousu muuttui yhä jyrkemmäksi. Seuraava yö vietettiin jo 1,717 metrin korkeudessa, vaikka oli kuljettu vain 4 3/4 kilometriä eteenpäin. Sinä yönä lämpömittari osoitti yli -33° pakkasta. Matkalla tavattiin yhä enemmän kaikenlaista vulkaanista kuonaa, josta prof. David saattoi päättää, että Erebuksella oli aivan viime aikoina ollut purkaus.

Osa ruokavaroista jätettiin tähän toiseen leiriin, kun lähdettiin matkaa jatkamaan. Lumijyrkänteet kävivät yhä pystymmiksi. Muuan osanottajista, jonka jalka petti, luisti huimaa kyytiä alaspäin melko rinteen, mutta ei taittanut niskaansa eikä muitakaan jäseniään. Kolmantena iltana oltiin 2,670 metriä korkealla. Ilman lämpötila oli lähes -29° kylmää. Tämä lämpeneminen suuremmasta korkeudesta huolimatta ennusti lumimyrskyä. Se alkoikin yöllä ja kiihtyi seuraavana päivänä yhä, puhaltaen kauhealla raivolla rotkoon, johon retkikunta oli leirinsä pystyttänyt. Lunta tuiskui niin tiheään, tuuli rymysi niin julmasti, että vaikka molemmat teltat olivat vain 10 metrin päässä toisistaan, niin ei kumpikaan tiennyt toisestaan mitään, niinkauan kuin myrskyä kesti. Kiipeilijät makasivat kaiken päivää makuusäkeissään. Ulos ei ollut yrittämistäkään. Eräältä retkikunnan jäsenistä, joka pisti nenänsä ulos teltasta, myrsky riuhtasi rukkasen ja hänen lähtiessä sitä takaa ajamaan nakkesi miehen alas erääseen kuiluun ja vielä toisen miehen perässä, joka riensi edellistä auttamaan. Kolmannella teltan asukkaista oli sillä välin epätoivon työ pitää koossa telttaa ja tavaroita. Nelin kontin ryömien pääsivät molemmat myrskyn ryöstämät palaamaan, mutta toiselta olivat voimat siihen määrään uupunet, että hän oli vähällä jähmettyä, ennenkuin pääsi makuupussiin. Sanomattoman vaikea työ oli miesten vielä suoritettava, ennenkuin olivat saaneet yhteisen makuupussinsa tyhjennetyksi lumesta, jota oli siihen tuiskunnut. Koko päivän ja seuraavan yönkin täytyi retkeilijäin olla juomatta, kun ei voitu pitää edes sen -vertaa tulta, että olisi voitu lunta sulattaa. Vasta seuraavana aamuna oli myrsky asettunut, niin että voitiin lähteä matkaa jatkamaan.

Tie kohosi nyt niin jyrkäksi, että se oli kolmasosa suorasta kulmasta. Eräässä pystyssä jäätikkörinteessä valtasi ilman ohuuden vuoksi äkillinen väsymys erään kiipeilijöistä, niin että hän ilman joutuisaa apua olisi syössyt alas. Sinä päivänä saavuttiin vanhalle kraatterille, joka enimmäkseen oli täynnään lunta ja jäätä, toisin paikoin melkein reunainsa tasalle. Kraatterissa oli ihmeellisen muotoisia jäämöykkyjä, jotka huomattiin »fumaroleiksi», tulivuoren henkirei'iksi, joitten päälle halkeamista nousevat höyryt olivat tiivistyneet jääksi. Teltassa taas huomattiin, että eräs retkeilijöistä oli palelluttanut kaksi varvasta, joista myöhemmin, kun oli pääkortteeriin palattu, yksi oli leikattava. Yhteisin neuvoin saatiin mies kuitenkin kävelykuntoon. Missä kallio oli paljaana, löydettiin suuret määrät laavasta irti rapautuneita maasälpäkiteitä.

Nousu itse toimivan kraatterin reunalle, vuoren korkeimmalle kukkulalle, oli sangen vaivalloinen sekä pakkasen että ilman ohenemisen vuoksi. Erebuksen toimiva keila on pääasiallisesti muodostunut pienemmistä ja suuremmista hohkakivipaasista. Rikkihöyryjen vaikutuksesta niiden ulkopinnassa on harmaa tai keltainen silaus. Maaliskuun 10 p. aamupäivällä retkikunta vihdoin seisoi toimivan kraatterin partaalla, »ehkä merkillisimmällä kukkulalla, mitä on koko maapallollamme», sanoo prof. David.

Erebuksen kraatteri.

Seisoimme suunnattoman kuilun partaalla, emmekä alussa nähneet sen pohjaa, sen enempää kuin vastakkaista seinääkään, sillä kuilun täyttivät höyrypilvet, jotka kihisten nousivat 175—325 metriä korkealle ilmaan. Yhtämittaisen sihisevän pauhun jälkeen, jota kesti muutamia minuutteja, kuului vuoren sisustasta kumeata jyrinää ja tuossa tuokiossa ponnahti kuilusta ilmaan suuria pallomaisia höyrytukkoja, jotka paisuttivat kraatterin päällä alati häälyvää lumivalkoista pilveä. Tämä omituinen ilmiö uudistui monta kertaa meidän ollessamme vuorella. Koko ilma haisi palaneelle rikille. Äkkiä tuulenpuuska iloksemme hajoitti höyryn ja näimme edessämme suunnattoman kraatterin koko laajuudessaan ja syvyydessään. Mawson mittasi syvyyden ja huomasi sen olevan 275 metriä, leveys taas oli leveimmältä kohdalta 800 metriä.

Tämän suuren kattilan pohjalla oli ainakin kolme selvään huomattavaa aukkoa, joista vuoren sisässä tapahtuneitten räjähdysten pakotuksesta suihkusi ilmaan höyrypilviä. Kraatteriseinän lounaispuolella oli sata metriä syvä lovi. Kraatterin seinässä vaihtelivat tummat laavat ja puhdas hohkakivi lumilaikkojen kanssa, mutta mahdotonta oli saada selville, oliko lumi jäänyt kerroksiksi kalliokerrosten väliin; mahdotonta se ei ole. Erään vahvimman laava- tai hohkakivikerroksen yläpinnasta, siitä kohdasta, missä se lumeen liittyi, kohosi rivittäin pieniä höyrysuihkuja, ja tämä viittasi siihen, että lumikerros tosiaan lepäsi lämpöisten kivennäiskerrosten välissä.»

Vuoren korkeus määrättiin sekä ilmapuntarilla, että vettä kiehuttamalla, kiehumapisteen selville saamiseksi. Keskimäärätulos havainnoista oli, että Erebus kohoaa 4,077 metriä merenpinnasta. Tämä korkeus vaikuttaa sitä mahtavammin, kun rinteet kohoavat suoraan merestä. Näköala kukkulalta on äärettömän laaja ja suurenmoinen, ja syvän vaikutuksen jätti käynti mukana olleitten mieleen. »Ihana iltahämärä», kirjoittaa prof. David, »sitten allamme olevan pilvimeren yli nousevan auringon sanomaton tenho, Erebuksen mahtava varjo, joka aamuvalossa ulottui McMurdo-salmen poikki kauas sen takana oleville Alpeille, vanhan kraatterin kummat jäämöykyt valkoisine ja viheriäisine vivahduksineen, sen lukemattomat kristallit, jotka kimallelivat valkoisen lumen ja hohkakiven keskellä, toimivan kraatterin kihisevä pauhaava kattila korkeine höyrypatsaineen ja lumivalkeine pilvipatjoineen, nämä olivat näkyjä, jotka eivät milloinkaan haihdu muistostamme.»

Alas laskeminen tapahtui nopeammin, vaikka olikin lopen väsyneelle joukolle ylen vaivalloista. Melkoiset jyrkät lumirinteet laskettiin luikua. Loput matkasta kuljettiin lähestyvän lumimyrskyn pelossa rientomarssissa, jättäen reki tavaroineen jäljelle, ja onnellisesti, vaikka melkein näännyksissä väsymyksestä saavuttiin vihdoin talvimajaan. Jos lumimyrsky olisi joukon yllättänyt siinä kunnossa, ilman varustuksia, niin se helposti olisi voinut olla joka miehen loppu.

V. 1841 James Ross mitatessaan Erebuksen mereltä sai tulokseksi 3770 m, siis yli 300 metriä vähemmän kuin prof. Davidin johtama retkikunta. Mahdollista on, että molemmat tulokset ovat oikeat ja että kukkula sen jälkeen on kasvanut. Mieltäkiinnittäviä olivat vanhat moreenit, joita tulivuoren kupeilla tavattiin aina 300:kin metriä merenpintaa korkeammalla. Monesta seikasta saatettiin päättää, että ne olivat Barrier-jäätikön tuomia, eivätkä paikallisia muodostuksia. Niin korkealle on siis Barrier-jäätikkö ennen ulottunut, sulkien koko tulivuoren syleilyynsä. Jäätikön vahvuus oli silloin vähintäin 850 metriä, kun ympärillä olevan meren syvyys huomioon otetaan.

Pitkän napayön aikana retkikunnan jäsenet eivät voineet muuta tehdä kuin hoitaa säännöllisiä asemahavainnoita ja pitää huolta viihtymyksestään, miten parhaiten taisivat.

Kevään tullen ryhdyttiin valmistelemaan matkaa etelänavalle ja toista magneettiselle navalle.

Shackleton oli Scottin matkalla tehtyjen havaintojen nojalla tullut siihen johtopäätökseen, että etelänapa luultavasti on Barrier-jäätiköllä. Hän päätti, että navan saavuttaminen tasaista jääkenttää kulkien riippui vain siitä, saattoiko retkikunta kuljettaa mukanaan jääerämaahan riittävän paljon ruokatavaroita. Kylmyyttä vastaan oli jo opittu tarkoituksenmukaisilla varustuksilla, vaatteilla, makuupusseilla ja teltoilla taistelemaan. Koirilla, joita edelliset retkikunnat olivat käyttäneet, hän luuli retken onnistumista epäiltäväksi; hän oli sen vuoksi päättänyt käyttää vetojuhtina pieniä Mandshurian hevosia, koska ne ovat tottuneet erinomaisesti kestämään ankaria säitä ja jaksavat vetää paljon suuremman kuorman kuin koirat ja lopulta itse pätisivät retkikunnan ravinnoksi. Automobiili, joka oli samaa tarkoitusta varten kokeeksi mukaan otettu, huomattiin jo talvimajalla mahdottomaksi, koska se pieniäkin lumiesteitä kohdatessaan auttamattomasti takeltui. Poneista vain oli suuri osa merimatkalla menetetty, niin että ainoastaan neljä oli retkeä varten käytettävänä.

Etelänapa-retki.

Marraskuun ensi päivinä lähti etelänaparetkikunta neljän miehen matkaan, Shackleton, Adams, Marshall ja Wild, kukin poniaan ajaen. Alkumatkalle seurasi sitä paitsi talvikortteerista apuretkikunta. Matka piti pitkin Barrierin pintaa. Etelämyrskyt olivat puhaltaneet sen täyteen luminietoksia, jotka suuresti haittasivat kulkua. Ja kerrassaan vaarallisia olivat syvät halkeamat, joita jäätikössä oli varsinkin lähempänä maanrantaa, ne kun enimmäkseen olivat hangen peitossa, jonka läpi tuon tuostakin sorkahti miehen taikka juhdan jalka. Toiset halkeamat olivat niin leveitä, että mies kuormineen hevosineen millä hetkellä tahansa olisi saattanut pudota pohjattomaan syvyyteen, josta ei olisi ollut mitään pelastusta. Mutta onni oli suotuisa, ilman vahinkoa päästiin vuoriston juurelta keskemmälle, jossa näitä rakoja oli vähemmän. Shackleton arvelee halkeamain etupäässä syntyvän siitä, että valtava jäätikkö vuoren niemiä ja sivusta siihen laskevia vuoristoglasieereja kohdatessaan halkeilee. Sen vuoksi hän, toisin kuin Scott retkellään, kaiken aikaa kulki keskemmältä, noin 80—90 kilometrin päässä vuoristosta, joka mahtavana jonona seurasi jäätikön länsireunaa.

Monta päivää menetettiin lumimyrskyjen vuoksi. Milloin vain semmoinen sattui, oli pysyttävä kauniisti leirissä, kunnes myrsky oli tauonnut. Milloin taas sää oli muutoin synkkää, täytyi viivytellä siitä syystä, ettei huonolla valolla voitu erottaa jäätikön halkeamia. Semmoisina päivinä lumisokeus niinikään pahimmin vaivasi retkeilijöitä, jos nämä vähänkin yrittivät tulla värilaseitta toimeen. Lumisokeus vaivasi hevosiakin, joita matka muutoinkin suuresti rasitti. Pitkin matkaa jätettiin jäätikölle pieniä ruokavarastolta, joitten välimatkat sovitettiin siten, että toisesta aina nipin napin riitti toiseen muonaa neljälle miehelle. Varastojen viitoiksi rakennettiin pieniä lumikekoja, joille pystytettiin musta lippu, ja ne olivatkin retkikunnan palatessa suurena apuna, vanhat jäljet kun olivat enimmäkseen puhaltaneet umpeen. Lumikeko lippuineen ja pienine muonavaroineen näkyi hyvin kauas lakeassa lumierämaassa. Yhden ainoankin varaston sivuuttaminen paluumatkalla olisi voinut tuottaa retkikunnalle tuhon. Niin tarkkaan se oli jakanut ruokavaransa.

Ilman lämpötila oli matkalla 10—20° pakkasta. Pari- kolmekymmentä kilometriä kuljettiin päivässä. Marrask. 21 p. oli jo ensimmäinen hevonen ammuttava, se oli niin uupunut, ettei kauemmaksi jaksanut. Lihoista toinen puoli jätettiin varastoon, toinen otettiin matkaan, ja retkikunnan jäsenet pureksivat sitä raa'altaan, kun eivät öljyn menekin vuoksi raskinneet keittää ja tahtoivat häätää vihaista nälkää, jota niukat päiväannokset eivät tyydyttäneet.

Seuraavana päivänä kohosi kaukana etelässä taivaanrannalle uutta maata, jota ei kukaan kuolevainen ollut ennen nähnyt. Oikealla puolella näkyi koko mahtavuudessaan alppijono, jota Scott ja Shackleton eivät olleet edellisellä matkalla.nähneet koska- he silloin olivat kulkeneet niin lähellä rantaa, että matalammat esivuoret olivat peittäneet näköalan. Nyt nähtiin saman vuoriston jatkuvan yhä eteénkinpäin niin pitkältä kuin silmä kantoi. Marraskuun 26 p. oli saavutettu Scottin eteläisin leveysaste (82°17'). Matkaa jatkettaessa kohoili oikealla kädellä yhä uusia kukkuloita näkyviin, mutta samalla huomattiin vuorijonon verkalleen kääntyvän kaakkoa kohti retkikunnan tien poikki, joka piti suoraan etelään. »Etelärekordin» voittaessaan retkikunta nosti rekilippunsa liehumaan.

Barrierin pinta alkoi nyt verkallisissa aalloissa nousta. Hevoset väsymistään väsyivät, pian oli ammuttava toinen, sitten kolmas ja lihat kaivettiin lumeen varastoon. Toisin kuin pohjoisnavan maissa ei täällä ollut pelkoa siitä, että mikään eläin tai ihminen kävisi välillä varastoja huventamassa, ja luonto piti huolen siitäkin, että ne säilyivät pilaantumatta, sillä lihat paikalla jäätyivät. Koko maa oli yksi ainoa jääkellari. Ehdoton kuolema vallitsi kaikkialla ja kammon sekaisen lumouksen valtaamina retkeilijät katselivat jylhää vuoristoa, joka heidän sivullaan vähitellen väistyi taaksepäin, jatkuen kuitenkin yhä uusin kukkuloin eteenpäin, sitä myöden kuin toisia jäi jäljelle. Matkan ankarista vastuksista ja puutteesta huolimatta he syvällä tyytyväisyydellä mittailivat noita kukkuloita, joista toiset kohosivat arvion mukaan viisikin tuhatta metriä meren pinnasta, ja nauttivat siitä tiedosta, että heidän katseensa käsitti seutuja, joita ei ennen yhdenkään kuolevaisen silmä ollut nähnyt. Mutta samalla kävi yhä varmemmaksi, että tämä valtava muuri oli sulkeva tien, että oli kuljettava sen poikki, jos mieli päästä etelänavalle. Se kääntymistään kääntyi viistoon eteen, jatkaen matkaa suoraan Länsi-Antarktikaa kohti. Retkikunnan täytyi sen vuoksi lähestyä maata vakoillakseen, näkyisikö missään solaa vuoriston poikki. Solan ja solajäätikön olemassaoloa saattoi aavistaa siitä, että Barrierin pinta edessäpäin oli sivulta tulevan puserruksen johdosta halkeillut täyteen ammottavia kuiluja. Noustiin 1,000 metriä korkealle vuorelle tähystämään ja nähtiinkin valtava vuoristoglasieeri, joka viistoon, etelästä suoraan pohjoista kohti, kulki vuoriston poikki, päättyen kauimpana etelässä rannattomaan jääylänköön.

Beardmore-glasieeri.

Siinä oli navalle avoinna suora tie. Samalta vuorelta määriteltiin kaikkien kukkulain ja selänteitten asemat ja huomattiin vuoriston jatkuvan kaakkoa kohti ainakin 86 leveyspiirille saakka, jossa se näytti katkeavan, mutta vielä katkeaman takaakin näkyi etäisiä vuoria jatkona. Erinomaisen viehättävää olisi ollut ryhtyä tätä vuoristoa edelleen seuraamaan, mutta se oli sikseen heitettävä, matka piti navalle.

Taivallettiin Barrierilta maakannaksen poikki suuren glasieerin pinnalle. Se oli vuorelta katsoen näyttänyt jotenkin tasaiselta ja ehjältä, ja reippaalla mielellä, vaikka tyhjällä vatsalla, lähdettiin sitä nousemaan… Jo viikkoja oli kulunut siitä, kun retkikunnan jäsenet olivat viimeksi syöneet vatsansa täyteen. Eväittensä jatkoksi he paraillaan pureskelivat poneilta jäänyttä maissia, rouhentaen sitä kivien välissä.

Mutta tällä glasieerilla taistelu vasta alkoikin. Viimeiset voimansa saivat retkeilijät ponnistaa, ennenkuin olivat sen päälle nousseet, ja enemmän kuin yhden kerran oli siitä tulla heidän hautansa. Se oli täynnään jääröykkiöitä ja halkeamia.. Suunnattoman vaikeata oli keinotella raskaita rekiä jääröykkiöitten yli, varsinkin sitä rekeä, jota retkikunnan ainoa henkiin jäänyt poni veti. Toisin paikoin täytyi kulkea useampaan kertaan samoja matkoja. Alati oli joku retkeilijöistä lumisokeakin, niin että hänen oli vaikea eteensä nähdä. Joulukuun 5 p. oli glasieerille lähdetty; jo parin päivän kuluttua menetettiin viimeinenkin hevonen. Se putosi glasieerihalkeamaan, mutta onneksi jäi kuorma jäljelle, jota ilman matkaa olisi ollut mahdoton jatkaa. Shackleton kertoo tapauksesta:

»Olimme juuri ilmaisseet ilomme siitä, että sää taas oli käynyt valoisammaksi, kun kuulimme Wildin huutavan apua. Pysähdyimme paikalla ja riensimme hänen luokseen. Hevosen vetämä reki istui keula halkeamassa kiinni ja Wild koetti sitä kiskoa takaisin. Mutta hevosta ei näkynyt missään. Wildin olimme piankin saaneet pelastetuksi vaarallisesta asemastaan, mutta »Socks» parka oli kadonnut. Ihme oli, että Wild pelastui. Hän oli kuormineen seurannut meidän jälkiämme. Olimme kulkeneet saman, lumen peittämän halkeaman poikki, meidät se oli kestänyt, mutta hevosen raskaan kuorman alla pettänyt, ja sekunnissa oli kaikki tapahtunut. Wild kertoi, että hän äkkiä oli tuntenut ikäänkuin tuulen suhinaa korvissaan, ohjakset riuhtaantuivat hänen käsistään, hän itse paikalla levitti kätensä ja sai vielä kiinni kuilun toisesta reunasta. Onneksi sekä hänelle että meille oli hevosen paino reväissyt irti jalaksen haan, ja se pelasti reen. Laskeusimme vatsallemme ja katselimme alas kuiluun, mutta sen pohjattomasta pimeydestä ei kuulunut ainoatakaan ääntä. Mikä olisi meidät perinyt, jos rekikin olisi mennyt mukana? Meille olisi jäänyt vain kaksi makuusäkkiä ja epäilen, tokko niin epätäydellisillä varustuksilla koskaan olisimme päässeet takaisin talvikortteeriimme… Ja aivan mahdotonta olisi ollut yrittääkään navalle. Mutta hevosenkin menettäminen oli suuri vahinko, koska sen kautta menetimme paljon lihaa. Oma kuormamme kasvoi tämän onnettomuuden kautta 450 kiloksi.»

Ei niin ollen ollut kumma, että matka oli rasittava, etenkin kun halkeamat ja jäämurrokot pikemmin lisääntyivät kuin vähentyivät ja matka kulki melkoista kaltevuutta ylöspäin. Toinen jos toinenkin retkeilijöistä katosi silloin tällöin pettävän hangen kautta ammottavaan pohjattomaan kuiluun, ja vaikka olikin varovaisuuden vuoksi vyöttäydytty yhteen, niin oli kuitenkin joskus tuhannet tuskat, ennenkuin kadonnut jälleen oli ilmoilla. Onneksi eivät reet pudonneet, vaikka semmoisia halkeamia oli viljalta, joihin ne olisivat mahtuneet — se olisi auttamattomasti ollut koko retkikunnan perikato. Ja ilmakin pysyi kaiken aikaa erinomaisen kauniina. Lähes parikymmentä kilometriä aherti retkikunta joka päivä päämääräänsä kohti. Matkan vaikeuksia korvasi mahtava luonto, glasieeri, jota Shackleton arveli suurimmaksi, mitä on koko maailmassa — hän nimitti sen Beardmore-glasieeriksi — ja jyhkeät lumen ja jään peittämät vuoristot kahden puolen. Tämäkin jättiläisglasieeri näytti ennen olleen vielä paljon suurempi, sillä vuorilla oli molemmin puolin reunamoreeneja aina parinsadan metrin korkeuteen. Kun jäävirta oli keskeltä kupera, syrjiltä kaltto, niin täytyi retkikunnan enimmäkseen taivaltaa keskeä, vaikka reunoilla olisi ollut parempi keli. Odottamattoman vaihtelevaksi ja mielenkiintoiseksi huomattiin kivennäinen, sekä se mitä moreeneissa tavattiin että itse vuorissa. Pieniä paloja vain saatettiin ottaa mukaan. Päivä päivältä edistyi matka, vaikka pinta toisin paikoin oli niin rosoista, ettei suurimmillakaan ponnistuksilla voitu päästä muuta kuin puolenkymmentä kilometriä eteenpäin. Retkikunta toivoi kuitenkin jäävirran pian päättyvän ja tien navalle sitten olevan auki.

Mutta Beardmore-glasieeria kesti loppumattomiin, ja yhä korkeammalle jouduttiin merenpinnasta. Joulukuun 14 p. oltiin jo 1,700 metriä korkealla, ja yhä ylemmäksi kohosi matka. Kummakseen näki retkikunta täällä yhden linnun lentävän, vaikk'ei voitu huomata sen lajia; mutta se olikin ainoa elämän merkki, mitä oli pitkiin aikoihin tavattu. Jäätikön pinta ylempänä parani, rosoisen sinijään sijasta oli lumikoita, maisema vihdoin avautui ja edessä kohosi glasieerista yksinäisiä vuoria kuin saaria, ja näitten välissä näkyi lakea lumiaukea, jonka retkeilijät päättivät vihdoinkin olevan kauan kaivatun jääylängön. Joulukuun 16 p. oltiin 84°50' eteläistä leveyttä. Siihen saakka oli kuljettu 160 kilometriä glasieerin rikkinäistä pintaa. Vielä kappaleen matkaa etelämmäksi sijoitettiin varasto, johon muun muassa jätettiin vahvemmat vaatteet, jotta paino saataisiin vähenemään niin pieneksi kuin suinkin. Näin tehtiin kaikki, mitä suinkin oli mahdollista, etelänavan saavuttamiseksi. Jäävirran yläpäästä löydettiin vuorista kivihiiltä, mutta aika ei suonut sen tarkemmin tutkia kerroksien laajuutta. Mutta rinteillä oli samanlaista kalliota laajat alat. Joulukuun 18 päivä oltiin vihdoinkin ylängöllä, noin 2,250 metriä merenpintaa korkeammalla. Arvion mukaan oli retkikunnalla silloin vielä viideksi viikoksi eväitä. Se päätti niiden kestävän navalle saakka, kun päiväannoksia vieläkin pienennettiin. Mutta vaikka varsinainen jäävirta näyttikin loppuneen, niin kohosi tie siitä huolimatta kohoamistaan. Jouluk. 19 p. oltiin 2,375 metriä korkealla merenpinnasta. Jäähalkeamiakin oli yhä, mutta kuitenkin oli päästy vuoriston poikki, lähestytty etelänapaa: 465 kilometrin päähän.

Etelänapaylängöllä.

Tasaisen lakeuden sijasta ylänkö olikin jähmettyneinä jääpengerminä, joista jokainen kohotti retkikunnan yhä korkeammalle merenpinnasta. Penkeret olivat täynnään kavalia halkeamia, joihin miehet olisivat jokainenkin kadonneet, elleivät sitoneet itseään samaan köyteen niinkuin alppivaelluksella. Vaikka oli kesäpäivän seisaus, niin oli parin- kolmenkymmenen asteen pakkanen. Jääpenkereet olivat niin jyrkät, että reet olivat yksitellen vedettävät niiden päälle, ja matka tämän kautta melkoisesti hidastui. Toisinaan lämpömittari laski elohopean jäätymäkohdan tasalle. Joulupäivänä oli vielä sitäkin kylmempi ja pureva etelämyrsky. »Jumalalle olkoon kiitos, että matkan määrä yhä lähestyy.» Joulupäivänä syötiin kunnollinen ateria, poltettiin vielä sikaritkin päälle ja nautittiin pari tippaa hyvää konjakkia ja tämä virkisti mieliä siihen määrään, että vatsan täyteydessä päätettiin vielä entistäkin enemmän — vähentää ruoka-annoksia.

Mutta nousua yhä kesti. Aina 12 kilometrin päässä lumikenttä kohosi jyrkäksi jääpenkereeksi ja muutaman päivän kuluttua oltiin jo enemmän kuin 3,000 metriä korkealla merenpinnasta. Korkeuden ja ilman ohenemisen vuoksi alkoi hengitys käydä yhä vaikeammaksi. »Mikä tunne olla enemmän kuin 3,000 metrin korkeudessa melkein maailman lopussa!» Retkeilijäin ruumiinlämpö oli enemmän kuin 1 aste normaalia alempi, mutta he siitä huolimatta voivat hyvin.

Vielä jouluk. 29 p. oli voitettava muuan penger niin ankaran työn kautta, »kuin ihmisen suinkin on mahdollista suorittaa.» Rekikin — toinen oli jätetty erääseen varastoon — alkoi käsissä hajota, anturat kulua pilalle rosoisella jäätiköllä. Asema alkoi käydä niin tukalaksi, että vihdoin täytyi ruveta ruoka-annoksia lisäämään, koska muutoin ei olisi päästy paikastakaan. Sen sijaan aiottiin viimeisestä varastosta melkein tyhjinä miehinä tehdä pikamarssien rynnäkkö navalle. Ja toivossa yhä jatkettiin, vaikka matka nousi ja kaikki viittasi siihen, että etelänapa on maapallon korkeimmalla ylängöllä.

Mutta retkikunnan ei ollut suotu saada voiton seppelettä, jonka se niin hyvin olisi ansainnut. Vihdoin uupuivat voimat. Shackleton kirjoitti päiväkirjaansa 4 p. tammik.:

»Loppu on näkyvissä: Emme voi enää kestää kuin korkeintain kolme päivää, voimamme alkavat nopeaan vähetä, yhä enemmän alkavat tuntua riittämättömän ravinnon, etelämyrskyjen ja lumituiskujen vaikutukset ja -42° pakkanen, ja tänään on meille selvinnyt, että raja on saavutettu. Olimme tänään päivällisaikaan siihen määrään uupuneet, että kolmen ruumiinlämpö oli alennut usean asteen normaalilämpöä alemmaksi (34,4°C)… 3,415 metrin korkeus ja pureva tuuli ovat lopen uuvuttaneet voimamme. Kasvomme ovat risoihin halkeilleet, vaivalla voimme estää käsiämme ja jalkojamme jähmettymästä. Sormemme tuon tuostakin kieltäytyvät kauempaa palvelemasta, saatamme töin tuskin estää niitä jäätymästä… Jalkineemme ovat kovin kuluneet ja tuon tuostakin meidän täytyy pysähtyä poistaaksemme lunta anturain välistä… yöt päivät täytyy olla samoissa vaatteissa. Ja nämäkin vaatteet ovat joka kulmalta paikatut. Kun aamulla aikaisin kömmimme ulos kosteista makuupusseistamme, niin jäätyy villapaita paikalla kankeaksi kuin peili… Yritämme päästä edes 150 kilometrin päähän navasta, sen enempää emme näissä oloissa voi toivoa. Olen melkein varma siitä, että napa on tällä ylängöllä, kaukana kaikkien vuorimaitten näkyvistä.» Korkeuden ja ilman ohuuden vuoksi retkikunnan jäseniä vielä vaivasi ankara päänsärkykin.

Tammikuun 7:ntenä ja 8:ntena raivosi ankara lumimyrsky, joka kiivaimmillaan puhalsi 145 kilometriä tunnissa. Retkikunnan täytyi maata jouten teltoissaan, kuinka katkeralta se tuntuikin. »Tuon tuostakin jähmettyy joku kahdeksasta säärestämme ja jähmettyneen jäsenen onnettoman omistajan täytyy koettaa saada se ulos pussista ja pistää se luultavasti yhtä kovaonnisen naapurinsa paljaalle vatsalle. Mutta pieni kappale täytyy meidän sittenkin vielä valloittaa eteläisimmästä etelästä, maksoi mitä maksoi, ja siitäkin huolimatta, että voimamme -58 1/2° pakkasessa nopeaan hupenevat… Telttaamme on kasaantunut niin paljon lunta, että tuskin voimme liikkua. Yhä taajemmin alkavat kouristukset miehiä ahdistaa.» Korkeus merenpinnasta oli 3,537 metriä.

Viimeinen hyökkäys.

Tammikuun 9:ntenä lähdettiin viimeiseen rynnäkköön. Leiriin jätettiin kaikki tavarat, mukaan otettiin vain kuningattaren lippu, asiakirjoja sisältävä messinkisilinteri, valokuvauskone, kiikari ja kompassi. Puoleksi juosten, puoleksi kävellen, viimeiset voimat ponnistaen, riennettiin näin eteenpäin ja saavutettiin leveys 88°23', siis 154 1/2 kilometrin etäisyys navasta. Tähän pystytettiin lippu, jätettiin asiakirjat ja koko ylänkö otettiin Englannin omaisuudeksi. Ryhmä lippuineen valokuvasi itsensä. Kiikarilla ei etelästä käsin, navalta päin, näkynyt mitään muuta kuin samaa kuolonkalpeata lumiaavikkoa. Siihen jätettiin messinkisilinteri, syötiin hät'hätää kehnot eväät ja lähdettiin kiiruumman kautta palaamaan teltalle ja suoriutumaan paluumatkalle.

Takaisin navan kynnykseltä.

Paluumatka kävi nopeammin, vaikka olivatkin voimat vähissä. Auttoi kuormain vähyys, myötäinen maa ja etelämyrskyt, joitten apua purjeella käytettiin. Onneksi eivät vanhat jäljet olleet menneet umpeen, muutoin olisi ollut vaikea löytää vähäpätöisiä, paluumatkaa varten jätettyjä varastolta. Jonain päivänä saatettiin, hyvän puhurin auttaessa, kulkea yli 42, jopa 46 1/2 kilometriä, siis kaksi sen vertaa kuin menomatkalla parhaimpinakaan päivinä. Purjeen avulla kiidettiin lennossa alas pengermät, yli jäätikön halkeamien.

20 p. tammik. saatettiin kamalalta jääylängöltä laskeutua Beardmore-glasieerille. Lämpötila nousi, vaikka oli vieläkin toistakymmentä astetta jäätymäkohdan alapuolella. Shackleton itse oli niin heikko, ettei hän toisina päivinä voinut vetää, mutta kykeni kuitenkin omin voimin kulkemaan. Taistelua elämästä oli koko paluumatka, usein olivat eväät kokonaan lopussa, ennenkuin oli seuraavaan varastoon saavuttu, jossa niitä oli vain semmoinen mitätön erä, että hädin tuskin auttoivat seuraavan taipaleen poikki. Retkeilijäin kaikki huomio kiintyi nyt vain siihen, miten lähin varasto saavutettaisiin; katselemiseen, tutkimiseen ei ollut aika eikä voimia. 27 p. Shackleton kirjoitti päiväkirjaansa: »Saatan huoletta sanoa, että ainoastaan jumalallinen kaitselmus meitä tänään ohjasi varastomme turviin.»

Beardmore glasieeri laskettiin onnellisesti ja 28 p. tammik. oltiin jälleen Barrier-jäätikön pinnalla. Täällä oli matka muutoin selvä, mutta nyt alkoi punatauti ahdistaa miehiä, arvattavasti siitä syystä, että teurastettujen hepojen liha niiden liikauupumuksesta oli myrkkyyntynyt. Ja siitä ja ravinnon vähyyden vuoksi kävi palaavien retkeilijäin matka pitkin Barrierin pintaa kuolemaan saakka uupuneitten ponnisteluksi henkensä edestä.

Taistelu elämästä ja kuolemasta.

Hitaasti kuin etanat he rämpivät eteenpäin lumierämaassa, varastosta varastoon, saaden kustakin juuri sen verran ravintoa, etteivät nälkään kuolleet, mutta ei likimainkaan niin paljoa, että olisivat voineet syödä yhdenkään kunnollisen aterian. Suuri ja odottamaton löytö oli jo se, kun joku sattui lumesta keksimään teurastetun hevosen möhkäleeksi jäätyneen veren. Keitettynä se maistui hyvältä ja virkisti melkoisesti uupuneita voimia. Lumimyrskyilläkin täytyi nyt kulkea. Vaikka ei nähtykään halkeamia, niin auttoivat myrskyt sen sijaan, aina etelästä tuullen, oivallisesti eteenpäin. Mutta purjeen pystyttäminen oli väsyneille usein melkein ylivoimainen urakka. Matkalla nyt tuskin mistään muusta puhuttiin kuin siitä, mitä kukin mieluimmin söisi, jos saisi vapaasti valita, ja mimmoista ruokaa hän voisi omasta päästään keksiä, ja näistä asioista väiteltiin joskus varsin tosissa ja ruoasta nähtiin kaikki unet.

21 p. helmikuuta — kolme viikkoa oli siis jo astuttu Barrierin pintaa — raivosi lumimyrsky ja oli -55° pakkanen, mutta siitä huolimatta täytyi pyrkiä eteenpäin, vaikka palettiinkin ankarasti. Oli kysymys elämästä ja kuolemasta… Seuraavana päivänä tavattiin vereksiä jälkiä! Ne olivat apuretkikunnan, joka oli käynyt palaajoita varten ruokatavaroita tuomassa ja oli samalla matkannut vähän edemmäksikin tiedustelemaan, eikö heitä kuuluisi.

Apuretkikunnan lepopaikka etsittiin tarkimmin ja löydettiin kolme suklaanpalasta ja joku biskitti. Niistä vedettiin arpaa. Shackletonilla oli huono onni ja »oli melkein naurettavaa, kuinka se minua hetken aikaa harmitti».

23 p. löydettiin vihdoin apuretkikunnan tuoma varasto, ja siinä oli vihdoinkin kyllin syötävää ja herkkuja jos minkälaisia.

Mutta kauan ei ollut aikaa niitä nauttia. Kaksi miestä, toinen niistä retkikunnan johtaja, lähti kiiruumman kautta matkaan joutuakseen talvimajaan, ennen kuin Australiasta palannut »Nimrod» aikaisemmin annettujen määräysten mukaan ennättäisi jälleen tiehensä lähteä. Yksi mies oli niin heikko, että hän oli jätettävä jäljelle, ja toinen hänelle avuksi. Shackleton ennättikin talvikortteeriin ennen laivan lähtöä ja palasi sieltä apumiesten kera jäljelle jääneitä pelastamaan, ja maaliskuun 4 p. olivat vihdoinkin kaikki hyvässä turvassa.

29 p:stä lokakuuta 4 p:ään maaliskuuta oli eteläretkikunta ollut matkalla ja tällä ajalla kulkenut kaikkiaan 2,824 1/2 kilometriä, päästen 154 1/2 kilometrin päähän etelänavasta, 706 kilometriä lähemmäksi kuin Scott v. 1902. Vähältä piti, ettei Shackleton saavuttanut itse päämäärääkin, vaikka vastukset olivat paljon suuremmat, kuin hän oli osannut arvata. Joka tapauksessa hänen retkensä on niin tarmokas ja uljas, että tuskin napamaitten koko löytöhistoriassa on sen vertoja. Puutetta ja ankaria kärsimyksiä on tosin ennenkin kestetty, mutta ei ole monikaan näin tarkimmilleen ponnistanut ihmisen viimeisiäkin voimia suuren päämäärän saavuttamiseksi.

Retken maantieteelliset tulokset olivat erittäin suuriarvoiset, vaikk'ei itse napaa saavutettukaan. Sen kautta osoitettiin Etelä-Viktorianmaan suuren vuoriston kääntyvän Länsi-Antarktikaan päin ja siis kaikesta päättäen olevan koko etelänapamaan selkäranka. Se osoitti etelänavan olevan vuoriston takana korkealla ylängöllä niin ankaralla pakkasalueella, ettei moiselle ole muualla maapallollamme vertaa. Lähes -60° kesälämmöt ovat olleet tähän saakka tuntemattomat. Kaikesta päättäen on etelänapa myös maamme absoluuttinen pakkasnapa, jonka rinnalla Siperiankin pakkasalueet joutuvat häpeään. Siitä taas seuraa, että etelänavalla on pysyvä korkean ilmapaineen alue. Sillä ajalla, minkä retkikunta jääylängöllä viipyi, kaartoi sen päällä ainainen pilvetön taivas, niinkuin yleensä korkean ilmapaineen alueilla. Tämä pilvettömyys ylängön korkeuden ohella lienee syynä alhaisiin kesälämpöihin, koska säteily avaruuteen pilvettömän taivaan alla ja ohuessa ilmassa on kokonaan vapaa.

Eräs toinen retkikunta (Armytage, Priestley ja Brocklehurst) tutki joulukuussa ja tammikuussa tarkemmin läntisestä vuoristosta MacMurdo-salmeen laskevia jäävirtoja, joita jo Scottin retkikunta oli tutkinut. Sen tehtävänä oli etupäässä vuoriston geologisten olojen selville saaminen. Täällä tavattiin nykyisen merenrannan yläpuolella vanhoja rantaviivoja, jotka osoittavat maan jääkauden jälkeen kohonneen. Kasvikivettymiä ei sitä vastoin löydetty, vaikka kuinka etsittiin. Niinikään tutkittiin lumen ja jään sulamisilmiöitä etelänapamaan kesäsydännä. Aivan jähmettynyt ei luonto sielläkään ole. Kesällä lumi ja jää pinnalta sulavat auringonpaisteessa, varsinkin kiven tai kallion läheisyydessä. Niinpä oli Ferrar-glasieerille, joka soluu vuoriston poikki, muodostunut jonkinlainen tulvapuro, jonka kohina jähmettyneessä jääerämaassa oli ihanaa soittoa.

Palatessaan tammikuun lopulla rämäkin retkikunta oli vähällä joutua tuhon omaksi, kun merijää irtautui rannasta ja miehet sen mukana ajelehtivat ulapalle kappale kappaleelta lohkeilevalla jääkentällä, jonka ympärillä ahnaat petovalaat kiertelivät. Yksi jääkentän kulma sattui kuitenkin pikimältään koskettamaan maajäähän ja tällä kulmalla sattuivat retkeilijät juuri silloin olemaan ja pelastuivat kuin ihmeen kautta.

Magneettisen etelänavan löytö.

»Pohjoisretkikunta», johon kuuluivat professori David, Mawson ja Mackay, sai tehtäväkseen seurailla Etelä-Viktorianmaan länsirantaa pohjoiseen päin sekä sopivalta paikalta tunkeutua magneettista etelänapaa kohti. Jo lokakuun alussa retkikunta lähti liikkeelle, viipyi matkalla 122 päivää ja suoritti edestakaisin lukien 2,207 kilometriä pitkän matkan. Tämä tulos oli sitä huomattavampi, kun retkikunnalla ei ollut minkäänlaisia juhtia, vaan sen täytyi itse vetää kaikki eväänsä ja tarpeensa ja suuren osan tiestään kulkea edestakaisin kahteen kertaan.

Matka pitkin meren rantaa pohjoista kohti oli vaarallinen ja vaivalloinen. Etelänapamaan rannikolla on näet jää kesät ja talvet irrallaan maasta, koska vuorovesien säännöllinen vaihtelu ylläpitää avointa saumaa. Merenjäällä sen vuoksi oli ainiaan tarjona se vaara, että jää repeisi rannasta ja ajautuisi ulapalle. Maata pitkin olisi ollut sanomattoman vaikea matkata. Missä vuoret eivät ulottuneet mereen saakka, siinä pisti siihen kielensä mahtava vuoristosta tuleva glasieeri. Kieleke useinkin oli niin pitkä, että sen kiertäminen olisi kysynyt liian paljon aikaa, ja retkikunnan senvuoksi täytyi taivaltaa glasieerin rosoisen pinnan poikki lukemattomia salavaaroja vältellen.

Retkikunta keksi keinon ruokavarojensa lisäämiseksi, niin että ne kestivät magneettiselle navalle saakka. Se rupesi syömään hylkeitä, joita oli helppo pyydystää, ne kun tuskin ymmärsivät vähääkään pelätä, ja keitti petroolin säästämiseksi hylkeenrasvalla, niinkauan kuin merenrannalla viipyi.

Näin matkattiin verkalleen pohjoista kohti, kartoitettiin rantaa, jota sitä ennen oli vain laivoista tähtäilty, tutkittiin vuorien kokoomusta ja mieltäkiinnittäviä jääilmiöitä. Kuljettiin laajan Drygalski-glasieerin kielekkeen poikki, mutta glasieerin huomattiin olevan niin täynnään halkeamia ja jääröykkiöitä, että sitä pitkin oli mahdotonta yrittää vuoriston poikki magneettiselle navalle. Koko joukon pohjoisempaa löytyi toinen vuoristoglasieeri, jota myöten yritettiin paremmalla menestyksellä.

Napaylängöllä.

Samanlaisia vaaroja ja vastuksia kokien kuin eteläretkikuntakin nousi tämä retkikunta jäävirtaa pitkin yhä korkeammalle meren pinnasta, kunnes jäävirran niska-aukko leveni, vuoret kahden puolen taantuivat ja vähitellen painuivat taakse taivaanrannan alle. Niukalla ravinnolla, enemmän kuin 2,000 metriä korkealla merenpinnasta, retkikunta sitten jatkoi matkaansa länttä kohti pitkin jääylängön pintaa.

Yhä pysyvämmin asettui magneettineula, joka ilmaisee magneettisen voiman kallistumaa (inklinatiota), vaakasuora neula taas, joka ilmoittaa poikkeamaa (deklinatiota) oli käynyt niin epävakaiseksi, ettei siitä ollut mitään apua. Nämä merkit selvään osoittivat, että alettiin lähestyä magneettista napaa. Mutta se oli kuitenkin koko joukon kauempana maajäätiköllä, kuin edellisten retkikuntain tarkat, mutta pidempien matkain päässä toimittamat mittaukset olivat osoittaneet. Mittauksista päättäen se niinikään on melkoisesti muuttanut paikkaansa siitä, kuin Ross havainnoittensa kautta sen paikan määräsi. Uusimmat havainnot ovat osoittaneet, että se yhä joka vuosi muuttaa paikkaansa, kiertäen piiriä, jonka läpimitta lienee muutamia kymmeniä kilometrejä.

Magneettisella navalla.

Tammikuun 15 p. oli saavuttu paikalle, jossa kallisteneula oli melkein pystyssä, osoittaen 89°48', poiketen siis ainoastaan 12' kohtisuorasta. Mawson laski, että itse napa ehkä piankin olisi aivan sillä kohdalla, jossa silloin oltiin, mutta sen liikunnon riittävän tarkka tutkiminen tällä paikalla olisi vaatinut ainakin kuukauden verran aikaa, jonka vuoksi retkeilijät sekä eväitten että ajan puutteessa päättivät siltä paikalta tehdä pikamarssien vielä 21 kilometrin rynnäkön, ollakseen tarkkaan sillä paikalla, jossa havaintojen ja laskujen mukaan magneettisen navan keskipisteen piti olla (72°25' eteläistä leveyttä ja 155°16' itäistä pituutta). Tällä paikalla retkikunta valokuvasi itsensä ja otti alueen Britannian valtakunnan omaisuudeksi.

Tämän tapahduttua riennettiin kiiruimman kautta viimeiseen yöpaikkaan jätetylle leirille ja lähdettiin samanlaista ruoan vähyyttä kärsien kuin eteläretkikuntakin pyrkimään takaisin meren-rannikolle. Lukemattomia vastuksia voittaen sinne saavuttiinkin, mutta sitten olivatkin retkeilijäin voimat niin lopussa, että he tuskin olisivat kyenneet rantoja pitkin palaamaan leirille, ellei »Nimrod», jonka palattuaan piti ohjeitten mukaisesti etsiä retkikuntaa rannikolta, vihdoin olisi sitä muutaman jäätikön nokasta huomannut. Tapaus on siksi omiaan kuvaamaan retkikunnan asemaa, että kerromme siitä vähän tarkemmin matkakertomuksen mukaan:

Pitkän ja turhan etsimisen jälkeen oli »Nimrodin» kapteeni jo palannut pohjoisimmasta kohdastaan Erebukselle päin, kunnes äkkiä huomattiin Drygalskin jäätikön päässä kaksi lippua ja retkikunnan teltat. Ammuttiin kaksi jyrisevää paukkua ja paikalla nähtiin laivasta, kuinka retkeilijät hyökkäsivät ulos, juoksivat kiireessä kumoon toisensa ja kaiken muunkin, mitä eteen sattui, vieläpä kannullisen hylkeenrasvaakin ja verta, jota paraillaan joivat ja jonka prof. David sanoi maistuvan hyvältä, kun siihen tottui. Näin he karkasivat laivaa kohti. Ensimmäisenä juoksi Mawson, joka kuitenkin äkkiä katosi jäätikön sisään. Mackay saapui ensimmäisenä jäätikön reunalle, johon laivakin oli ennättänyt, ja huusi:

»Mawson putosi glasieerihalkeamaan ja me olemme käyneet magneettisella navalla.»

Mawsonin onnettomuus oli tapahtunut niin äkkiä, ettei laivaväki ensinnä käsittänyt, minne kolmas mies oli hävinnyt, mutta tämän kuultuaan kapteeni nopeimmiten lähetti apuväkeä maalle, ja nämä nostivat kadonneen Mawsonin halkeamasta, johon hän oli pudonnut kuutta metriä syvälle. Hän ei onneksi pudonnut varsin pohjaan saakka, joka oli paljasta kylmää merivettä, vaan oli pysähtynyt välille eräälle pykälälle. David ja Mackay eivät jaksaneet häntä ylös nostaa, mutta laivamiehet suorittivat työn nopeasti. Tapaus oli omiaan osoittamaan, kuinka ainaisessa vaarassa retkeilijät ovat näillä jäätiköillä, jotka Etelänavan maalla ovat ainoat kuljettavat tiet. Sattuvasti Wild lausui, että niillä liikkuu, ikäänkuin kulkisi pimeässä suuren rautatieaseman lasiholvin poikki. Mawsonin tapaturma sattui onneksi aivan glasieerin ulkopäässä, jossa jäätikkö jo on matala. Korkeammalla maan puolessa putous tuskin olisi niin lyhyeksi jäätynyt, koska enimmät halkeamat leviävät alaspäin.

Laiva palasi Erebuksen juurelle, jonne vihdoin, kun jo pahinta pelättiin, saapui Shackletonkin tovereineen, ja viipymättä lähdettiin sitten kotimatkalle Jäämeren ruvetessa uudelleen jäätymään ja saavuttiin onnellisesti Uuteen Seelantiin. Retkikunnan loistavat saavutukset ja tarmokas toiminta herättivät kaikkialla ihailua. Englannin parlamentti korvasi ne 500,000 mk, jotka Shackleton oli lainannut, ja kuningas antoi hänelle aateluuden.

Etelänavan valloitus.

Scottin retkikunnan tuho.

Shackletonin onnistuneen matkan jälkeen oli tie etelänavalle selvä, ja kapteeni R.F. Scott, joka oli tämän tien alkupään tutkinut, piti etelänavan lopullista Englannille valloitusta luonnollisena velvollisuutenaan ja oikeutenaan. Valtion ja yksityisten suosiollisella avulla hän saattoikin varustaa suuren retkikunnan, joka kesäkuussa 1910 lähti Lontoosta matkaan, lukuisampi tieteellinen tutkijakunta kerallaan kuin ainoallakaan edellisellä retkellä.

Vuoden lopulla retkikunta seikkailullisen matkan jälkeen saapui MacMurdon salmeen, mutta ei nyt jäitten vuoksi päässyt Rossin saaren eteläpäähän saakka, jossa »Discovery»-retkikunnan maja oli, vaan pystytti majansa 25 kilometriä pohjoisemmaksi Erebus-vuoren juurelle.

Laiva, »Terra Nova» nimeltään, vei sitten »länsiosaston» McMurdo-salmen länsirannalle, tutkimaan sikäläisiltä vuorilta laskevia suuria jäävirtoja, ja itäosaston Barrierin itäpäähän Kuningas Edward VII:n maalle, jossa se ei kuitenkaan päässyt maalle nousemaan, vaan Barrierin reunan muutokset mitattuaan palasi takaisin päämajaan. Samalla se toi sanoman, että se oli lähellä Kuningas Edwardin maata tavannut Amundsenin, jonka laiva, vanha »Fram», vielä oli jäätikön reunalla ainoassa paikassa, josta sille oli turvallinen nousta. Amundsenin leiri oli Barrier-jäätiköllä kuuden kilometrin päässä sen reunasta.

Itäretkikunta muuttui nyt pohjoisretkikunnaksi ja »Terra Nova» vei sen
Etelä- Viktorianmaan pohjoiskärkeen Kap Adareen.

Pääosasto ryhtyi talvimajassa viipymättä tieteellisiin havaintoihin. Vielä ennen talven tuloa oli sitä paitsi Barrier-jäätikölle vietävä varastoja seuraavan kesän suurta naparetkeä varten.

Talvimajasta täytyi kulkea melkoinen matka merijäätä pitkin, ennenkuin päästiin Barrier-jäätikölle, koska Erebus-vuoren rinteet olivat niin täynnään röykkiöisiä glasieereja, ettei maata pitkin ollut yrittämistäkään. Mutta merijää oli vahvuudestaan huolimatta petollista, hirmumyrskyt kun käden käänteessä saattoivat repiä sen auki ja viikkokausiksi katkaista talvimajan yhteyden Barrier-jäätikön ja manteren kanssa. Tämä mahdollisuus oli ainaisena vaarana kaikille rekiretkikunnille ja maaliskuussa 1911 eräs varastoretkikunta todella, myrskyn rikkoessa jääkentät, jäi ajelehtiville jääteleille, ahnaat miekkavalaat joka puolella ympärillään hyörimässä, ja voitiin vain suurella vaivalla pelastaa Barrier-jäätikölle. Yksi hevonen ja tavaroita menetettiin — Scott oli, samoinkuin Shackletonkin, ottanut vetojuhdiksi pieniä Mandshurian hevosia — mutta miehet kaikki pelastuivat, vietettyään kuitenkin kamalia ahdistuksen päiviä.

Suurta haittaa ja paljon kärsimyksiä tuottivat tälläkin retkellä pakkaset, mutta sittenkin ne olivat toisarvoinen vastus myrskyihin verraten. Myrskyt nousivat niin nopeaan ja olivat niin rajuja, että ne saattoivat tuottaa tuhon jokaiselle, joka sattui olemaan ilman varustuksia muutaman sadankaan metrin päässä talvimajasta niiden yllättäessä.

Marraskuun alussa 1911 Scott lähti etelänaparetkelleen. Alkumatkalle seurasi monta apuretkikuntaa ja kaksi moottorirekeä, jotka kuitenkin jo muutaman kilometrin matkan jälkeen menivät rikki ja olivat hylättävät. Ankarat pakkaset vaikuttivat, että moottorireistä silinterit särkyivät. Muutoin ne olisivat toimineet oivallisesti. Niissä oli samanlaiset maasta ponnistavat vetoketjut kuin tankkitraktoreissakin.

Scottin matka oli edellisen syksyn tapaturman vuoksi melkoisesti myöhästynyt, mutia sujui sitten Barrierin tasaista pintaa pitkin jotakuinkin, vaikka hevoset kärsivätkin suuresti kylmistä myrskyistä. Levähdyspaikoille rakennettiin tosin lumesta tuulensuojat, mutta siitä huolimatta hevosia sortui. Alkumatkalla oli mukana pari koiravaljakkoakin, jotka apuretkikunnan kanssa palasivat takaisin. Saavuttuaan joulukuun ensimmäisellä viikolla Beardmore-jäätikölle, jota Shackleton nousi napaylängölle, Scott teurasti viimeisetkin hevosensa, jättäen niiden lihat varastoon, ja lähti sitten jäävirralle, jonka hänen retkikuntansa nousi parissa viikossa, päästen jouluaatoksi napaylängölle. Beardmore-glasieerilta palasi yksi apuretkikunta takaisin ja viimeinen tammikuun 4 p. 1912 itse napaylängöltä, jolloin Scott neljän seuralaisensa kanssa oli vain 240 kilom. päässä navalta.

Huonon kelin, nietosten, pehmeän lumen ja myös jääaaltojen vuoksi oli keli napaylängöltä sangen huonoa. Retkikunnalla oli tosin sukset, mutta kuivassa hietamaisessa lumessa nekin luistivat sangen huonosti, eivätkä kaikki retkeläiset suosineet niitä ensinkään. Vaihteeksi pidätti lumimyrskykin retkikuntaa jonkun päivän alallaan.

Viimeiset päivämatkat olivat niin rasittavat, että retkikuntaa epäilytti, jaksaisiko se perille saakka, vaikk'ei navalle ollut kuin pari tavallista päivämatkaa. Tammik. 13 p. Scott kirjoitti päiväkirjaansa: »Tänä iltana vain 90 kilometriä navalle.» Mutta perille he yrittivät, vaikka ruokavarat alkoivat olla hiton vähinä.

Tammikuun 15 p. Scott illalla kirjoitti päiväkirjaansa: »Tuntuu ihmeelliseltä ajatella, että nyt pääsemme navalle kahdella pitkänpuoleisella päivämatkalla. Ei muuta kuin 50 mitätöntä kilometriä! Meidän täytyy päästä sinne, maksoi mitä maksoi! Nyt minua ei peloita kuin ainoa kamala mahdollisuus, että Norjan lippu ehkä voi liehua siellä ennenkuin meidän!»

Scott navalla. Napa jo valloitettu.

»Tiistaina, tammikuun 16 p. 1912. Leiri 68. Korkeus 2,970 metriä. Se pelättävä asia on tapahtunut — kamalin, mikä meille saattoi tapahtua! —

»Aamupäivällä suoritimme kelpo marssin ja teimme taivalta 14 kilometriä. Puolenpäivän havainto osoitti meidän olevan eteläisellä leveydellä 89°42' ja iltapäivällä lähdimme liikkeelle sangen kohentuneella mielellä, sillä olimme varmat siinä ylevässä tiedossa, että huomenna saavuttaisimme matkamme määrän.

»Pari tuntia kuljettuamme Bowersin terävä silmä huomasi jotakin, joka hänestä näytti tienviitalta; se teki hänet levottomaksi, mutta lopulta hän arveli, että se mahtoi olla nietos. Sanattomassa jännityksessä riensimme edelleen — joka mieheen oli iskenyt sama ajatus, sama kamala epäluulo ja minun sydämeni sykki, niin että oli pakahtua. Kului taas puolen tuntia — Bowers näki edessäpäin mustan pilkun! Se ei ollut — ei voinut olla — luonnollinen lumenmuodostuma — sen huomasimme liiankin pian!

»Marssimme oikopäätä päin sitä ja mitä löysimme? Mustan, reentolppaan kiinnitetyn lipun! Lähellä oli hylätty leiripaikka — reenjälkiä ja suksenlatuja, joita meni ja tuli — ja selvään näkyviä koiran jälkiä — paljon koiran jälkiä — se ilmaisi kaikki! —

»Norjalaiset ovat ennättäneet ennen meitä — Amundsen on ensimmäisenä saavuttanut navan!

»Hirveä pettymys! Mutta ei mikään koske minuun niin kipeään kuin uskollisten toveri-parkain kasvojenilme! Kaikki ponnistukset, kaikki puute, kaikki tuskamme — mitä varten? Paljaitten unelmain vuoksi — unelmain, jotka nyt ovat — rauenneet. —

»Huomenna meidän täytyy päästä navalle — ja sitten niin nopeaan kuin suinkin voimme, voimiamme pinnistäen, päästä takaisin! Matka kulkee nyt alaspäin — varmaan ovat norjalaiset löytäneet helpon tien ylängölle!

»Lepoa ei tänä yönä ollut ajatteleminenkaan! Paljas mielenkiihko esti meitä nukkumasta, mielenkiihko, jonka tämä — löydetyn navan löytö tuotti! Kaikki ajatukset, jotka meissä virisivät, kaikki sanat, mitä lausuttiin — kaikki päättyi tuohon kamalaan: liian myöhään! Ja kun teltassa sitten kaikki vaikeni — silloin haudoimme varmaankin kaikki tuota yhtä samaa kolkkoa ajatusta:

»Minua peloittaa paluumatka!» —

Seuraavana päivänä retkikunta 30 asteen pakkasessa, unettoman yön vietettyään, saapui kuuden kilometrin päähän navasta; perille päästäkseen sen täytyi kulkea pari kilometriä suoraan eteenpäin ja 5 1/2 kilometriä oikealle. Melkein tarkkaan tästä suunnasta löytyi Amundsenin teltta, 2 1/2 kilometrin päässä navasta, jolle Scottin joukko jatkoi matkaansa pystyttäen sinne Englannin lipun. Amundsen oli saavuttanut navan jo joulukuun 15 p. 1911. Telttaansa hän oli »ensi tulijan perille toimitettavaksi» jättänyt kirjeen, joka oli osoitettu Norjan kuninkaalle. Scott otti tämän kirjeen perille toimittaakseen. Kun se vihdoin avattiin, sisälsi se tiedon, että Amundsen oli nimittänyt napaylängön »Kuningas Haakon VII:n ylängöksi», vaikka Shackleton, napaylängön varsinainen löytäjä, jo oli nimittänyt sen »Kuningas Edward VII:n ylängöksi.» Amundsen tahtoi täten itselleen ikuistaa löytäjäkunnian, johon hänellä on pienempi oikeus kuin niillä miehillä, joiden työtä hän käytti hyväkseen.

Etelänapa on, kuten jo Shackletonin matkan jälkeen saattoi arvata, hieman kaltevalla ylängöllä, jonka korkeimman kohdan poikki retkikunnat kulkivat, ennenkuin navan saavuttivat. Scottin ilmapuntarihavaintojen mukaan navan korkeus oli 2,900 metriä merestä, mutta 88:nnella leveyspiirillä ylängön korkeus oli 3,200 metriä. Samat arvot sai Amundsenkin.

Paluumatka.

Vielä tammikuun 18 päivänä englantilainen retkikunta kääntyi paluumatkalle. »Olemme nyt kääntäneet selkämme kunnianhimomme uskottomalle päämäärälle. Edessämme on 1,500 kilometrin vaivalloinen matkaa — 1,500 kilometriä toivotonta kiskomista — 1,500 puutteen, nälän ja vilun kilometriä. Matkaan siis! Elämäni unelma — jää hyvästi!»

Paluumatka muodostui siksi kuin Scott oli arvannutkin, vieläpä paljon huonommaksi. Ei ainoankaan ollut sallittu päästä matkansa määrään. Kuormat olivat nyt kevyet, mutta kelit osasta sangen huonot. Toisin ajoin oli paljon apua myötätuulesta, joka usein puhalsi hirmumyrskyn voimalla, palelluttaen miehiltä milloin nenän, milloin sormet heidän telttaansa pystyttäessään. Menomatkan jäljet kuitenkin enimmäkseen näkyivät ja siten löytyivät matkan varteen jätetyt pienet ruokavarastot.

Seuralaisina Scottilla tällä retkellä oli t:ri Wilson, joka oli ollut hänen mukanaan »Discovcry»-retkelläkin, meriluutnantti Bowers, rakuunaratsumestari Oates ynnä merialiupseeri Evans, jonka Scott oli valinnut etupäässä sen vuoksi, että hän oli erinomaisen voimakas ja karaistu kestämään moisen matkan suunnattomat rasitukset.

Paluumatkalla alkoi piankin näkyä, kuinka uhkarohkea tämmöinen retki todenteolla oli. Ruokavarat oli ripoteltu pieniin varastoihin pitkin matkan vartta ja jos yksikin varasto jäi löytämättä — hirmutuiskuissa tosiaan oli onnenkauppaa, tavattiinko niitä — niin uhkasi nälkäkuolema, eväät kun muutoinkin olivat niin niukat, että tuskin riittivät työkunnossa pitämään. Jos taas yksikin mies sairastui, saattoi se katkaista kaikkien paluumatkan, sillä reellä häntä muut eivät jaksaneet vetää ja vanha napamatkustajain sääntö kielsi ketään hengissä taipaleellekaan jättämästä… retkikunnan marssinopeus on sen heikoimman jäsenen marssinopeus, kirjoitti jo Greely.

Ensimmäinen Scottin miehistä, joka alkoi uupumuksen oireita näyttää, oli Evans, jota hän oli vahvimpana pitänyt. Scott hämmästyi tätä, mutta hän ei tullut ajatelleeksi, että Evans myös käyttänyt voimiaan sen mukaan kuin niitä olikin, ehkä esimiestään palvellakseen vielä ylikin sen, mitä ne olisivat sietäneet, ja että hän luultavasti oli tottunut paljon runsaampaan ravintoon kuin upseerit ja lukumies. Nyt hänen täytyi tulla toimeen samoilla niukoilla annoksilla kuin muittenkin. Evans oli lisäksi palelluttanut kätensä ja nenänsä ja pakkaspukamat olivat alkaneet märkiä.

Helmikuun 6 p. Scott kirjoitti päiväkirjaansa: »Elintarpeet ovat niukat ja sää epävakaista — yhä useammin alkavat kalvavan pelon hetket mieltäni ahdistaa! Emme tänään ole päässeet niin pitkälle, kuin olin luullut! Suurinta huolta tuottaa minulle Evans; hänen haavansa ovat märillä, nenänsä on sangen pahan näköinen ja monet merkit viittaavat siihen, että hänen voimansa ovat loppuneet! Mikä onni, että niin nopeaan pääsemme ylängöltä pois! Menomatkalla tarvitsimme 27 päivää navalle päästäksemme, nyt olemme paluumatkalla olleet 21 päivää — olemme siis viettäneet lähes 7 viikkoa alhaisessa lämpötilassa ja melkein yhtämittaisessa myrskyssä.»

Seuraavana päivänä hän kirjoittaa, retkikunnan saavutettua Beardmoren jäävirran yläpäähän jätetyn varaston: »Kamala päivä, mutta onnellinen loppu! Aamulla yleinen kauhistus huomatessamme, että oli kokonainen päiväannos liian vähän leipää! Kuinka se oli mahdollista, sitä emme voineet käsittää, vaikka olisimme kuinka päätämme vaivanneet, sillä siitä olimme varmat, ettemme olleet milloinkaan ylittäneet määrättyä annostamme. Bowers kiihtyi tästä kauheasti.» — Illalla retkeilijät kuitenkin onnellisesti saavuttivat varastonsa.

Beardmore-glasieerillä sää lämpeni koko joukon ja tuuli tyyntyi ja löytäessään vielä erinomaisen mielenkiintoisia kivettymiäkin kivihiilisuonista retkeilijät reipastuivat koko joukon. Uupumuksestaan huolimatta he ottivat näytekappaleita mukaansa. Mutta pian taas retken uhkarohkeus osoittautui kaikessa kamaluudessaan. Mukanaan vain sen verran eväitä, että ne juuri ja juuri riittivät seuraavaan varastoon, he eksyivät mitä hirmuisimpiin jääputouksiin halkeamineen ja röykkiöineen, joista eivät tahtoneet mitenkään pois päästä. Mutta ruokavarain niukkuus pakotti ponnistamaan ja uskaltamaan, vaikka miehiä tavan takaa putoili halkeamiin, saaden pahojakin kolahduksia.

Evansin jalkaan ilmaantui kamala paise, hän valitti nälkää, koetti kuitenkin vetää rekeä, kunnes kaatui, koetti sitten tyhjänä kompuroida perässä seuraavalle varastolle, joka kaikkien riemuksi löydettiin. Leirissä hänestä ei enää ollut mitään apua. Bowers ja Wilson tulivat pari kertaa lumisokeiksi. Helmikuun 16 p. Evansissa alkoi ilmaantua mielenhäiriön oireita. Seuraavana päivänä hän ei jaksanut kulkea perässä ja kun muut leirin tehtyään lähtivät katsomaan, mikä hänen oli tullut, tapasivat he hänet vaatteet aukaistuina lumessa polvillaan,. kädet paljaina ja paleltuneina, silmissä hurja katse! Hän sanoi saaneensa pyörtymiskohtauksen.

Hänet nostettiin pystyyn, mutta pari kolme askelta astuttuaan hän jälleen kaatui nurin. Tuotiin reki ja hänet vedettiin telttaan pyörtyneenä ja aamuyöstä hän kuoli. Wilson otaksui, että hän halkeamaan pudotessaan oli saanut vian aivoihinsa. »Kamalaa menettää siten toveri! Mutta tyynesti ajatellessamme täytyi meidän myöntää: oli sittenkin onni, että viime viikon kamalat mielenliikutukset päättyivät juuri täten. Meille kaikille olisi ollut toivotonta, auttamattomasti mahdotonta huonon sairaan kanssa tehdä niin pitkää matkaa!» Puolen tunnin kuluttua eloonjääneet lähtivät matkaa jatkamaan ja löysivät Beardmoren glasieerin alapäässä olevan varastonsa.

Saavuttuaan lihavarastoilleen ja saatuaan runsaammin ruokaa retkeilijät reipastuivat, mutta erikoisen huonot kelit nopeaan kuluttivat näitä verestyviä voimia. Säät pysyivät aluksi jotenkin kauniina, mutta olivat sangen kylmät. Maaliskuun 2 p, Oates huomasi, että hänen jalkansa olivat paleltuneet. Varastossa taas, johon samana päivänä saavuttiin, tavattiin kamalan vähän öljyä — apuretkikunnat olivat palatessaan ottaneet liikaa, tai oli se päässyt haihtumaan. Lisäksi oli 40 asteen pakkanen ja tuuli oli vastainen. Seuraavat otteet ovat Scottin päiväkirjasta, johon hän säännöllisesti kirjoitti muistettavansa viimeiseen saakka.

»Sunnuntaina maaliskuun 3 päivä 1912. Toinen aamiainen. Löysimme eilen uudelleen jälkemme, olimme poikenneet niistä itään, ja marssimme lähes 18 kilometriä. Mutta tänään ovat asiat kerrassaan toivottoman huonosti! Ensimmäisen tunnin jälkeen, jonka kuluessa myötäinen tuuli auttoi, meitä nopeaan eteenpäin, oli 'pinta kuvaamattoman kehnoa. Tuuli ja kaikki kääntyi vastaamme — 4 1/2 tunnin jälkeen meidän täytyi pysähtyä: vain 8 1/2 kilometriä eteenpäin. Syy ei ole meidän — aamupäivällä teimme, minkä voimme — pinta villamaisen tahmean lumensa keralla, jota ei ankarinkaan tuuli puhalla pois, pidätti meitä liian lujasti, ja usein myrsky oli niin ankara, ettemme saaneet rekeä paikaltaankaan. Jumala meitä auttakoon! Mutta näitä rasituksia emme enää pysty voittamaan! Emme enää kukaan voi sitä uskoa. Ei tosin kukaan sano sanaakaan ja toistemme kanssa olemme aina suunnattoman iloiset — mutta vaikeata ei ole arvata, mitä jokainen sydämessään tuntee. Yhä enemmän aikaa kuluu aamulla kenkäin jalkaan panemiseen — ja joka päivä käy vaara yhä suuremmaksi.

Taistelu ja kuolema.

»Maanantaina, maaliskuun 4 p:nä. Toinen aamiainen. Samoin kuin ainakin samoin eilen illallakin unhotimme surumme, ryömimme pusseihimme, nukuimme kunnon aterian jälkeen erinomaisesti, heräsimme, söimme taas jotakin hyvää ja lähdimme sitten matkaa jatkamaan. Koko aamuna emme 4 1/2 tunnissa ole päässeet kuin 6 1/2 kilometriä eteenpäin, vaikka olemme kaikki voimamme pinnistäneet! Ainoa toivomme on kova kuiva tuuli — mutta tähän aikaan vuodesta?! Heti pintakiteitten alla on kova nietospohja — viikko tai pari takaperin on reki varmaan luistanut täällä erinomaisesti. Seuraavalle varastolle on 78 kilometriä — meillä on viikoksi ruokavaroja, polttoainetta sitä vastoin vain kolmeksi tai neljäksi päiväksi! Mutta jos meidän täytyy olla ilman yhtä lämmintä ateriaa päivässä, on se kuolemamme! Mutta vielä ei kenenkään mieli ole masentunut, ainakin jokainen näyttää vallan tyytyväiseltä. Tällä haavaa pakkasta on noin 29 astetta ja meistä tuntuu hyvin hyvältä, mutta pian varmaankin taas tulee kylmempi ja minä pelkään, että Oatesin on sangen vaikea kestää ilman äkkijäähtymistä! Kunpa Kaitselmus lähettäisi meille avun! Ihmisten apua emme enää voi odottaa. Yksi pelastuksen mahdollisuus vielä on: seuraavaan varastoon ehkä olisi voinut jäädä vielä ylimääräistä muonaa! Mutta jos sielläkin on liian vähän polttoainetta? — Ja pääsemmekö edes sinne? Mikä naurettava etäisyys se meistä olisi ylängöllä ollut! Olisin jo aikoja sitten joutunut epätoivon valtaan, elleivät Wilson ja Bowers kaikessa olisi niin urheat ja rohkealla mielellä!

»Tiistaina, maaliskuun 5 p:nä. Toinen aamiainen. Eilen iltapäivällä hieman tuulta ja 5 tunnissa kurja aamumarssimme karttui jonkun verran enempään kuin 16 kilometriin. Menimme maata juotuamme kupin kaakaota ja syötyämme vähän pemmikaania vilunpuistatuksista päästäksemme. Oatesin jalat ovat surkeassa kunnossa, toinen oli eilen illalla kamalasti ajettunut ja tänään mies-parka ontuu pahasti. Aloimme marssimme teellä ja samanlaisella pemmikaanilla kuin eilen illalla — kuvittelemme, että pemmikaani täten maistuu parhaalta. Tänään aamulla marssimme 5 tuntia vähän parempaa pintaa jota peittivät korkeat kunnasmaiset kinokset. Reki kahdesti kaatui; kiskoimme sitä kävellen ja kuljimme noin 10 kilomeriä. Vielä kaksi hevostaivalta ja noin 7 kilometriä varastollemme! Polttoaineemme hupenee pelottavan vähiin ja sotamies-parkamme on melkein lopen uupunut. Surullista! Emmekä voi mitään tehdä häntä auttaaksemme! Meistä muista Wilson kärsii enimmän tästä odottamattoman kovasta pakkasesta. Pääasiallisesti luullakseni sen vuoksi, että hän niin uhrautuvalla huolella on hoitanut Oatesin sairaita jalkoja. Emme voi toisiamme auttaa — jokaisella on tarpeeksi huolta itsestään. 'Jumala meitä auttakoon!' voimme vain sanoa ja sitten palellen ja alakuloisina laahustaa eteenpäin uuvuttavaa tietämme siinä kamalassa tiedossa, että pääsemme eteenpäin aivan, aivan liian hitaasti. Mutta ollessamme teltassa yhdessä tunnumme vielä kaikki iloisilta ja reippailta ja juttelemme kaikista mahdollisista asioista, syömisestä kuitenkin nyt vähemmän päätettyämme uskaltaa syödä täydet annokset; emme suoraan sanoen voineet tässä tilassa enää juoksennella nälissämme. Se on vaarallista leikkiä, mutta rohkeasti aiomme jatkaa siten loppuun saakka.

»Keskiviikkona, maaliskuun 6 p:nä. Toinen aamiainen. Eilen iltapäivällä pääsimme tuulen avulla vähän paremmin eteenpäin, niin että siitä tämänpäiväisen kanssa karttui 17 1/2 kilometriä. 40 kilometriä vain enää varastoon saakka. Mutta tänä aamuna olot olivat kerrassaan sietämättömät! Yöllä lämpeni ja ensi kerran koko matkalla olen nukkunut tunnin liian kauan. Sitten lähdimme vetämään kaikki voimamme ponnistaen — henkemme edestä — emmekä kuitenkaan päässeet eteenpäin kuin nipin napin pari kilometriä tunnissa! Kolmasti meidän täytyi päästellä itsemme valjaista etsiäksemme vanhat jäljet. Oates parka istui reen päällä. Vetää hän ei enää voi. Varmaan hänen jalkojaan kauheasti pakottaa, mutta siitä huolimatta hän on ihmeteltävän urhoollinen. Hän ei valita milloinkaan; mutta vain taivalta tehdessä hänen rattoisa mielenlaatunsa enää esiintyy; teltassa hän käy yhä vaiteliaammaksi. Panemme tänään kuntoon väkiviinalampun voidaksemme koetteeksi käyttää sitä priimuskeittiön asemesta, kun paloöljy loppuu — se on sangen huono korvaus, eikä meillä ole väkiviinaakaan paljon! Kun olisimme joka päivä päässeet eteenpäin edes 16 1/2 kilometriä — ehkä olisimme sillein ennen polttoaineen loppumista päässeet seuraavan varaston läheisyyteen. Nyt ei meitä voi auttaa mikään muu kuin kova tuuli ja hyvä keli. Tänä aamuna kävi aika hyvä tuuli, mutta siitä huolimatta reki oli raskas kuin lyijy. Olisimme edes kaikki terveet, niin olisi vielä toivolle sijaa, mutta »sotamies»-parka on meille käynyt pelottavaksi vastukseksi.

»Torstaina, maaliskuun 7 p:nä. Oatesin tila on sangen huono. En voi kyllin ihailla hänen sankarimaisuuttaan. Juttelemme keskenämme vielä siitä, mitä kaikkea teemme, jahka taas päästään kotia. —

»Eilen vain 12 kilometriä — tänä aamuna 4 1/2 tunnissa vähän yli 7 1/2 kilometriä — vielä on varastoon 30 kilometriä matkaa. Jos siellä tapaamme oikean määrän ruokatavaroita ja keli pysyy tämmöisenä, niin voimme ponnistaa vielä sitä seuraavaan varastoon, mutta emme enää »Yhden tonnin leiriin»! Toivomme vastoin vakuutustamme, että koirat ovat käyneet Mount Hooperissa; se ehkä voisi meidät pelastaa. Oates-paran loppu on lähellä.

»Säteilevä auringonpaiste — jälkemme ja tienviittamme näkyvät kauas eteenpäin — joka vain voisi seurata niitä päähän saakka!

»Perjantaina, maaliskuun 8 p:nä. Minun täytyy nyt aamulla odottaa yösaappaat jalassa tuntikauden, ennenkuin voin ryhtyä jalkineita muuttamaan, ja tavallisesti olen kuitenkin ensimmäiseksi valmis. Wilsoninkin jalkoja alkaa pakottaa, se johtuu pääasiallisesti siitä, että hän yöllä on niin paljon liikkeellä muita auttaakseen. Teimme tänä aamuna taivalta 8 1/2 kilometriä ja olemme nyt 16 kilometrin päässä varastostamme — naurettavan lyhyt matka! Mutta tiedämme liiankin hyvin, että meidän tulee ponnistaa voimamme kahdenkertaisesti, jos mieli kulkea puoletkaan siitä mitä ennen.

»Nyt tahtoisimme ennen kaikkea tietää: mitä on varastossa? Jos koiraretkikunta on siellä ollut, voimme kulkea vielä jonkun verran edemmäksi mutta jos tässäkin on liian vähän polttoaineita, niin Jumala meitä armahtakoon.

»Sunnuntaina, maaliskuun 10 p:nä. Oates kysyi tänä aamuna Wilsonilta, vieläkö hän saattoi parantua; tietysti Billin täytyi vastata, että kyllä hänen luullakseen. Todenteolla hänellä ei enää ole parantumisen toivoa. Ja tokko me muut jaksamme perille. Parhaassa tapauksessa voimme vielä jonkun aikaa jatkaa kurjaa elämäämme, mutta emme muutakaan. Pukumme ovat niin jäätyneet, että tuskin kykenemme vaatteitamme riisumaan ja taas päällemme pukemaan ja Titus-parka aamusin viivyttää meitä niin paljon, että hyvän aamiaisen lämmittävä vaikutus jälleen haihtuu; ehdottomasti meidän täytyisi heti ylös noustuamme lähteä matkaan; ja toisen aamiaisen jälkeen sama juttu. Mies-parka! Hänen laitansa on surullinen; mutta siitä huolimatta täytyy häntä koettaa yhä uudelleen reipastuttaa.

»Eilen saavuimme Mount Hooperin varastolle. Kylmä lohdutus! Kaikkea liian vähän. En kuitenkaan voi väittää, että se olisi kenenkään syy. Koiraretkikunta olisi voinut olla pelastuksemme — sitä ilmeisestikään ei ole tullut. Meareksella näyttää olleen huono paluumatka. Kaikki surkeata sekasortoa! —

»Tänään emme voineet kulkea kuin puolen tuntia. Hirmumyrsky pakotti meidät taas nopeaan leiriytymään.

»Maanantaina, maaliskuun 11 p:nä. Oateksen loppu on lähellä. Jumala yksin tietää, mitä me teemme — ja mitä hän tekee. Keskustelimme tästä asiasta ensimmäisen aamiaisen jälkeen; hän on urhea, hyvä ihminen ja selvillä asemastaan, mutta hän todella kysyi neuvoamme. Mitä muuta saatoimme sanoa kuin hartaasti pyytää häntä kulkemaan kanssamme niin kauan kuin suinkin mahdollista. Mutta yksi hyvä seuraus tällä neuvottelulla kuitenkin oli: käskin pontevasti Wilsonia antamaan meille ‘keinot kärsimystemme lopettamiseksi, jotta jokainen tietäisi, mitä hänen viime tingassa oli tehtävä. Wilsonilla ei ollut valitsemisen varaa, koska muutoin olisimme ryöstäneet hänen rohtolaatikkonsa tyhjäksi. Meillä on nyt jokaisella 30 ooppiumitablettia ja itselleen hän on jättänyt putken morfiinia. Leikkimme saa traagillisen lopun.

»Kun tänä aamuna nousimme ylös, oli taivas kauttaaltaan pilvessä. Emme nähneet mitään, eksyimme laduilta ja kävelimme sitten epäilemättä paljon ristiin rastiin — 5 1/2 kilometriä aamupäivän työn tulokseksi — kamalan raskas keli — muuta en ollut odottanutkaan. 11 kilometriä on nyt enintä, mitä voimme taivalta tehdä. Meillä on muonaa 7 päiväksi ja tänä iltana varmaan olemme noin 102 kilometrin päässä yhden tonnin leiristä. 11 X 7 = 77 — jää siis vielä 25 kilometrin matka edellyttäen, etteivät asiat käy vielä huonommin.

»Tiistaina, maaliskuun 12 p:nä. Eilen kuljimme 11 kilometriä, tänä aamuna 4 tunnissa 10 minuutissa 7 1/2 kilometriä; iltapäivällä meidän täytyy koettaa päästä vielä 5 1/2 kilometriä eteenpäin — 13 x 6 = 68. Varastosta meidän pitäisi olla 78 kilometrin päässä, mutta epäilen, vieläkö sitä saavutamme. Lumen pinta on kauhean huonoa, pakkanen sanomattoman ankara ja terveytemme riutuu nopeaan. Jumala meitä auttakoon!

»Torstaina, maaliskuun 14 p:nä. Mutta kaikki käykin aivan nurinkurisesti! Eilen heräsimme kovaan pohjatuuleen ja 38 asteen pakkaseen. Kun emme voineet sitä vastaan marssia, jäimme k:lo 2:teen leiriin ja kuljimme sitten vielä 9 1/2 kilometriä. Olisimme mielellämme laahustaneet vielä jonkun matkaa, mutta kärsimme liiaksi pakkasesta, pohjatuuli kun ei kokonaan tyyntynyt. Ja kuinka kauan kestikään, ennenkuin pimeässä saimme iilallisemme valmiiksi!

»Tänä aamuna lähdimme matkaan etelätuulella purjeen auttamina ja hyvää kyytiä, kulkien jälleen tienviitan ohi. Mutia puolen rupeamaa marssittuamme muuttui viima tuikeaksi länsituuleksi, joka puhalsi tuulipukumme läpi kintaihin saakka. Wilson-parka oli niin kohmettunut, ettei hän hyvään aikaan saanut suksia jaloistaan riisutuksi. Bowers ja minä saamme kahden laittaa leirin kuntoon, ja kaikki värisimme vilusta vihdoinkin telttaan päästessämme. Puolenpäivän aikaan oli —42 astetta pakkasta! Siitä huolimatta meidän täytyy päästä eteenpäin, vaikka leirin teko käykin yhä vaikeammaksi ja vaarallisemmaksi. Loppu on lähellä — siitä tulee sangen armelias loppu. Oates-parka on jälleen palelluttanut jalkansa; minua kammottaa ajatellessani, miltä hän huomenna näyttää. Vain suurimmalla vaivalla voimme muut varjella jäsenemme paleltumiselta. Ei kukaan meistä osannut ajatellakaan, että täällä tähän aikaan vuodesta olisi tämmöiset pakkaset ja tuulet! Teltan ulkopuolella on aivan hirmuista. Mutta meidän täytyy taistella loppuun — niinkauan kuin on yksikin korppu jäljellä; mutta annoksia emme voi vähentää.

»Lauantaina 16 tai sunnuntaina 17 p:nä maaliskuuta. En ole aivan selvillä päivämäärästä, mutta luulen, että jälkimmäinen on oikea.

»Surunäytehnä on täydessä menossa. Toissapäivänä Titus (Oates)-parka selitti toista aamiaista syödessämme, ettei hän jaksanut kulkea kauemmaksi, ja hän senvuoksi ehdotti, että jättäisimme hänet jälkeemme makuusäkkiinsä. Siitä ei tietysti voinut olla puhettakaan ja saimme hänet lähtemään kerallamme vielä iltapäivänkin taipaleelle. Varmaan se hänelle oli sanomaton kärsimys! Siitä huolimatta hän hoiperteli mukana ja laahustelimme vielä moniaan kilometrin eteenpäin. Yöllä hänen tilansa kävi yhä huonommaksi ja näimme, että loppu oli lähellä.

»Jos tämä päiväkirjani löydetään, niin pyydän julkaisemaan seuraavat seikat: Oatesin viimeiset ajatukset kohdistuivat hänen äitiinsä; sitä ennen hän oli lausunut julki ilonsa siitä, että hänen rykmenttinsä olisi ilolla kuuleva, kuinka rohkeasti hän oli ottanut vastaan kuoleman. Me kolme voimme todistaa hänen urheutensa. Viikkokausia hän valittamatta kärsi sanomattomia tuskia ja oli toimelias ja avulias viime hetkeen saakka. Viimeiseen saakka hän toivoi — tahtoi toivoa. Hän oli urhea sielu ja tämä oli hänen loppunsa. Hän vaipui viimeistä edellisenä yönä uneen siinä toivossa, ettei hän enää heräisi; mutta aamulla — eilisaamuna — hän kuitenkin heräsi! Ulkona riehui hirmumyrsky. 'Käyn ulkona', hän lausui, 'ja ehkä viivyn vähän aikaa!'

»Sitten hän lähti ulos hirmumyrskyyn — emmekä sen koommin häntä nähneet.

»Tahdon tässä lausua, että viimeiseen saakka uskollisesti autoimme molempia sairaita tovereitamme. Kun Edgar Evans oli kuolemansairas eikä meillä ollut enää kerrassaan mitään syötävää ja hän jo makasi tainnoksissa, näytti muitten turvallisuus vaativan, että jättäisimme hänet; mutta armollinen Kaitselmus juuri tällä kovanonnen hetkellä riisti häneltä hengen. Hän kuoli luonnollisen kuoleman ja jätimme hänet vasta kaksi tuntia sen jälkeen kuin hän oli kuollut. Me tiesimme, että Oates-parka meni ulos kuolemaan ja me koetimme saada hänet aikeestaan luopumaan, mutta hän menetteli kuin sankari ja englantilainen gentlemanni. Me kolme eloon jäänyttä toivomme yhtä rohkeasti käyvämme kuolemaan, joka varmaankaan ei enää ole kaukana.

»Sunnuntaina, maaliskuun 17 p:nä. Kirjoittaa en enää voi muuta kuin toisen aamiaisen aikana enkä silloinkaan aina. Hirmuinen pakkanen, päivällisaikaan 40 astetta. Toverini ovat ylen iloisella päällä, mutta meitä uhkaa vakaasti vilukuolema, ja vaikka alati puhumme siitä, että tästä lopultakin perille pääsemme, ei sitä sydämessään enää usko kukaan, siitä olen vakuutettu.

»Meitä viluttaa nyt hirveästi kulkiessamme ja muutoinkin, paitsi ei syödessämme. Eilen täytyi meidän maata alallamme hirmumyrskyn vuoksi ja tänään on marssimme kauhistuttavan hidasta. Olemme nyt neljännessätoista hevosleirissä, vain kahden päivämatkan päässä yhden tonnin leiristä. Tähän jätimme teodoliittimme, yhden valokuvauskoneen ja Oatesin makuupussin. Päiväkirjat y.m. ynnä Wilsonin erikoisesta pyynnöstä mukaan otetut kivennäisnäytteet tavataan joko meidän luotamme tai reestämme.

»Maanantaina, maaliskuun 18 p:nä. Tänään toista aamiaista syödessämme olemme 39 kilometrin päässä varastosta. Onnettomuus edistyy yhä. Eilen meillä jälleen oli vastatuuli, joka puhalsi luoteesta voimalla 4 ja tuiski lunta kasvoihimme; meidän täytyi keskeyttää kulkumme; 37 asteen pakkanen. Ei ainoakaan ihminen kestäisi semmoista säätä ja meidän voimamme ovat melkein aivan lopussa.

»Oikea jalkani on paleltunut, melkein kaikki varpaat — vielä kaksi päivää takaperin olin parhaitten jalkain ylpeä omistaja. Täten vähitellen menehdymme. Minä aasi kun sulatettuun pemmikaaniini sekoitin pienen teelusikallisen curry-jauhoa — se tuotti minulle ankaria ruoansulatustuskia. Koko yön makasin kipujen vuoksi valveillani ja taipaleella tunsin itseni heikoksi. Palellutin jalkani enkä edes huomannut sitä. Hetkisenkin huolimattomuudesta on seurauksena jalka, jota ei ilkeä edes katsella. Bowers on terveyteen nähden numero yksi, mutta suurta eroa ei meidän välillämme perältäkään enää ole. Toiset vielä luulevat meidän tästä suoriutuvan — taikka ehkä ovat vain luulevinaan — en tiedä kumpaako! Olemme vielä kerran täyttäneet primuskeittiön puoleksi, viimeisen kerran, ja sitten meillä on vain vähän väkiviinaa — jonka jälkeen meidän täytyy nääntyä janoon. Tuuli on tällä haavaa suotuisa — ehkä on siitä apua. Matka varastolle olisi menomatkalla tuntunut meistä naurettavan pieneltä.

»Tiistaina, maaliskuun 19 p:nä. Toinen aamiainen. Eilen illalla oli teltan pystyttäminen sangen tukala tehtävä ja olimme kohmettua, ennenkuin olimme illallisemme nauttineet; siihen kuului laivaleipää, kylmää pemmikaania ja puolen pientä kannullista kaakaota, jonka keitin väkiviinalla. Sitten vastoin luuioamme kerrassaan lämpenimme ja olemme kaikki maanneet hyvin. Tänään lähdimme tavalliseen laahustavan hitaaseen tapaamme liikkeelle. Reki tuntui kamalan raskaalta. Olemme 20 kilometrin päässä varastosta ja voisimme päästä sinne kolmessa päivässä. Se on kulkua! Ruokavaroja meillä on vielä kahdeksi päiväksi, mutta polttoaineita vain yhdeksi. Meidän kaikkien jalkamme alkavat olla huonossa kunnossa — Wilsonin sittenkin parhaassa, minun oikea jalkani kaikkein huonoin, vain vasen jalkani on aivan kunnossa. Mutta kuinka voisimmekaan säästää jalkojamme, ennenkuin olemme saavuttaneet varaston ja jälleen voimme vahvistaa itseämme lämpimällä ruoalla? Jalan poikkileikkaaminen on vähintä, jolla voin pahasta päästä, mutta eikö vamma mahda yhä pahentua? Siinä vakava kysymys. Sää ei tarjoa meille helpotusta — tuuli puhaltaa tänään pohjoisesta ja luoteesta ja lämpötila on -40 astetta.

»Torstaina, maaliskuun 21 p:nä. Maanantai-iltana olimme vielä 20 kilometrin päässä varastosta; eilen emme koko päivänä voineet liikkua paikastammekaan raivoisan hirmumyrskyn vuoksi. Tänään uudelleen menetetty toivo — Wilson ja Bowers aikovat lähteä varastolle noutamaan polttoainetta.

»Perjantaina ja lauantaina, maaliskuun 22 ja 23 p:nä. Hirmumyrsky raivoaa yhä edelleen — Wilson ja Bowers eivät uskaltaneet lähteä matkaan — huomenna on viimeinen mahdollisuus — meillä ei ole enää ensinkään polttoainetta eikä ravintoa kuin yhdeksi, korkeintain kahdeksi päiväksi — loppu on lähellä. Olemme päättäneet kuolla luonnollisen kuoleman — lähdemme tavaroinemme tai ilmankin niitä varastolle pyrkimään, vaikka jäljillemme sortuisimme.

»Perjantaina, maaliskuun 29 p:nä. Jälkeen 21 päivän on herkeämättä myrskynnyt länsilounaasta tai lounaasta käsin. 20 p:nä meillä vielä oli sen verran polttoainetta, että saatoimme 'kullekin valmistaa kaksi kuppia teetä, ynnä kuivaa ruokaa kahdeksi päiväksi. Joka päivä aioimme lähteä varastollemme, jolle ei ollut kuin 20 kilometriä matkaa, mutta teltan ulkopuolella koko maisema on vain riehuvaa lumituiskua. Minä en luule, että me nyt voimme enää toivoa mitään apua. Tahdomme kuitenkin kestää loppuun saakka; mutta yhä heikommiksi käymme, eikä kuolema voi enää olla kaukana.

»Surkeata, mutta en luule voivani enää kirjoittaa.

R. Scott.

»Viimeiset sanat

»Jumalan tähden — pitäkää huolta jälkeen jääneistä omaisistamme!»

Wilson ja Bowers tavattiin makuupusseissaan, jotka he olivat kiskoneet päänsä yli kuten ainakin nukkumaan ruvetessaan.

Scott kuoli myöhemmin. Hän oli kääntänyt auki makuupussinsa kannen ja avannut takkinsa. Pieni laukku, jossa hänen kolme päiväkirjaansa olivat, oli harteiden ja pään alla, toisen käsivartensa hän oli kietonut Wilsonin ympäri.

Näin heidät löydettiin kahdeksan kuukautta myöhemmin.

Palaamme nyt Scottin retkikunnan muihin osastoihin.

Retki pingviinien pesimäsijoille.

Ensinnä on mainittava retki, jonka tohtori Wilson ja Cherry-Garrard luutnantti Bowersin kanssa ensi talven pimeimpänä aikana tekivät Rossin saaren itäpäähän Kap Crozieriin tutustuakseen keisaripingviineihin niiden hautoma-aikana; tämä lintu nimittäin hautoo munansa sydäntalvella.

Matka oli erinomaisen rasittava ja vaarallinen ankarain pakkasten vuoksi — lämpömittari osoitti ajoittain jopa -60°C — halkeamain vuoksi, joita on saaren rantaan ulottuvan Barrier-jäätikön reunalla hyvin taajassa ja joita oli pimeässä hyvin vaikea välttää, ynnä vihdoin hirmumyrskyjen vuoksi, jotka Kap Crozierissa puhalsivat erikoisella voimalla ja monta vuorokautta yhteen mittaan. Retkeilijät rakensivat itselleen niemelle kivistä majan, kattaen sen vaatteella, jäällä ja lumella, sekä pystyttivät telttansa ulkopuolelle, kuivatakseen siinä vaatteensa ja makuupussinsa, jotka ruumiin haihtumisesta kastuivat ja jäätyivät. Eräs hirmumyrsky yhdellä repäisyllä vei katon heidän majansa päältä ja teltan teille tuntemattomille ja yht'äkkiä retkikunta täten oli joutunut mitä suurimpaan vaaraan, sillä ilman telttaa olisi paluumatka ollut melkein toivoton. Myrskyn tauottua 'teltta kuitenkin löytyi kilometrin päästä ja oli säilynyt ehjänä.

Sangen vaivalloisen ja vaarallisen marssin jälkeen retkeilijät sitten kulkivat keisaripingviinien hautomapaikalle ja kokosivat muutamia munia, pistäen ne kintaihinsa, joissa kuitenkin vain osa saapui perille ehjinä. Paluumatka päämajaan oli sekin kovin rasittava ja retkeilijät näyttivät viiden viikon poissaolon jälkeen niin huonoilta, ikäänkuin olisivat olleet viimeisillään.

Mac-Murdo-salmen lännenpuolisille maajäätiköille ja vuorille lähti Taylorin johtama geologinen retkikunta, joka teki sinne kaksikin matkaa, kartoittaen rannikon ja sille purkautuvat jäävirrat sekä tutkien vuoriston geologista rakennetta.

Pohjoisosasto.

Enimmän seikkailuja sai pohjoisosasto kokea, suoriutuen niistä kuitenkin onnellisesti.

Scottin ohjeiden mukaan se lähti Kap Adareen, kun ei päässyt Kuningas Edward VII:nnen maassa maihin. Sen piti tutkia Wilkesin maata länteen päin niin kauas kuin suinkin. Kap Adaren länsipuolella suistuivat vuoret kuitenkin niin jyrkästi mereen, ettei ollut mahdollista sille puolelle asemaa laittaa, ja kun ei »Terra Novalla» ollut riittävästi hiiliä viedäkseen retkikuntaa takaisin etelämmäksi Etelä-Viktorianmaan itärannallekaan, täytyi sen asettua Kap Adareen Borchgrevinekin vanhan majan viereen. Täältä piti rantaa länteen päin tutkittaman rekiretkillä, mutta sekin osoittautui liian vaaralliseksi, koska hirmumyrskyt yhä uudelleen lakaisivat meren jäistä puhtaaksi rantavuoria myöten, repien auki jo puolen metrin vahvuiset jääkentät ja glasieereista lohkeilevat jäävuoret. Keväämmällä retkikunta siitä huolimatta lähti rekiretkelle, mutta tapasi niin petollisia jääoloja, että sen piankin täytyi palata takaisin, ja sai se onneaan kiittää, etteivät myrskyt sitä vieneet valtamereen. Asemahavainnot ja vuorista otetut geologiset näytteet olivat sen vuoksi ainoat tulokset Kap Adaressa vietetystä talvesta.

Joulukuussa 1911 »Terra Nova» palasi takaisin ja vei retkikunnan etelämmäksi niille seuduille, josta Mawson ja David v. 1909 olivat nousseet sisämaan ylängölle tunkeutuessaan magneettiselle navalle. Sen piti pelastaa professori Davidin tänne jättämät kivennäisnäytteet. Tammikuun 8 p. 1912 retkikunta lähti laivasta maihin ja 18 p. helmikuuta »Terra Novan» MacMurdo-salmesta muun retkikunnan keralla palatessaan piti ottaa se jälleen mukaansa. Eväitä se sen mukaan otti maalle vain niukasti ja talvimajansa se oli jättänyt Kap Adareen.

Pohjoisosasto, jonka johtaja oli meriluutnantti Campbell, teki sitten pienen retken pohjoista kohti löytäen hietakivestä erittäin hyviä kasvifossiileja ja palasi sovittuun aikaan takaisin maallenousupaikalle laivaa odottamaan. Mutta »Terra Novaa» ei kuulunut ei näkynyt. Odotus ohuissa rikkinäisissä teltoissa, suojattomalla rannalla, hirmumyrskyille ja tuiskuille alttiina, alkoi käydä yhä kolkommaksi ja samalla alkoivat ruokavarat arveluttavassa määrässä huveta. Kun annoksia täytyi vähentämistään vähentää, olivat miehet lopulta niin huonossa kunnossa, että tuskin kykenivät paria kolmea kilometriä kulkemaan.

Kamala talven vietto.

Maaliskuun alussa täytyi retkikunnan sen vuoksi kovin karvain mielin ruveta varustautumaan talven viettoon tällä hirmurannalla ilman majaa, ilman eväitä — suurin osa siitä, mitä oli, täytyi jättää kevääksi, jolloin aiottiin rantaa pitkin pyrkiä MacMurdo-salmeen. Täytyi tulla toimeen »maan antimilla». Viipymättä ruvettiin hylkeitä ja pingviinejä varastoon tappamaan ja kun ei kuukauden puolivälissäkään laivaa kuulunut, täytyi ryhtyä vakinaista talvimajaa puuhaamaan. Se koverrettiin suureen tiiviiseen luminietokseen ja vaikk'ei se ollutkaan niin korkea, että siinä olisi voinut seisoa suorana, soi se kuitenkin riittävän suojan kaikkia tämän julman rannikon hirmusäitä vastaan. Hylkeistä ja pingviineistä saadulla rasvalla keitettiin ruoka ja lämmitettiin ja valaistiin maja. Leipää oli 80 kiloa kuudelle miehelle, kaakaota sen verran, että sitä riitti viiteen kuppiin viikossa miestä kohti, teetä yhteen kuppiin, mutta seitsemäntenä iltana täytyi uudelleen keittää samat teelehdet, jonka jälkeen ne poltettiin tupakkana. Sokeria sai jokainen sunnuntaina kahdeksan palaa, joka lauantaina suklaapalan ja juhlina ja jäsenien syntymäpäivinä jaettiin jokaista kohti viisikolmatta rusinaa. Geologi, joka varastoja hoiti, valitti vain, että miehet väittivät heillä olevan syntymäpäivän joka kuukausi. Muutoin täytyi tulla toimeen hylkeen ja pingviinin lihalla ja syödä rannalle ajautuneita merileviä höysteeksi, merivedestä saada suolaa.

Tässä kurjassa asumuksessa, tällä todellisella raakalaisruoalla retkikunta säilytti henkensä ja melkein kaikki terveytensäkin kevääseen saakka, jolloin se saattoi lähteä rantoja pitkin Mac Murdo-salmelle pyrkimään. Campbell kohteli veljinään ja vertaisinaan molempia aliupseereja ja matruusia, jotka retkikuntaan kuuluivat, ja kun kaksi heistä pahoin sairastui — toinen hylkeenlihan syönnistä — vedettiin heitä sitten rekiretkellä reellä, milloin eivät jaksaneet kunnolla kulkea, ja täten säilyi retkikunnan sopu mitä parhaana. Kun »Terra Nova» lopullisella kotomatkallaan taas poikkesi tälle rannalle ottaakseen mukaansa retkikunnan keräämät kivennäisnäytteet, kävi kapteeni Pennell muiden retkikuntalaisten keralla tätä talviasumusta katsomassa ja kuvaa hän vaikutuksiaan seuraavasti:

»Mistä ankaran puutteen ajasta tämä käynti meille puhuikaan! Kuinka paljon tämä kurja maja meille paljastikaan semmoista, mitä Campbell ei milloinkaan ollut meille myöntänyt! Koko tässä savun nokeamassa luolassa ei ollut kuin yksi kohta, jossa vähänläntä mies saattoi seisoa suorana, ja nurkissa lojuivat retkeilijäin keväällä hylkäämät, rasvaa tiukkuvat, pikimustat vaatekappaleet, jotka olivat suunnattoman painavat. Ei ainoankaan vangin ole koskaan tarvinnut näin katalan kurjasti asua ja mieleemme kohosi outo tunne katsellessamme tätä pöyristyttävää kuoppaa, joka oli kuudelle urheimmalle toverillemme tarjonnut ainoan suojan. Useimmat meistä ottivat mukaansa muiston tästä ainutlaatuisesta ihmisasunnosta.»

Liikkeelle lähdettyään Campbell tovereineen matkasi verraten ripeästi etelää kohti pitkin Etelä-Viktorianmaan rantoja. Lähempänä Mac Murdon salmea he löysivät edellisten retkikuntain jättämiä varastoja, jotka suurenmoisesti virkistivät heitä ja väleen saivat sairaat merimiehetkin paranemaan.

Saapuessaan vihdoin vanhalle »Discovery-asemalle» he saivat surusanoman eteläosaston tuhosta. Campbell olisi halunnut heti lähteä kadonneita etsimään, mutta etsimään lähtenyt retkikunta oli jo ennättänyt niin kauas, ettei se ollut mahdollista.

Scott oli navalle lähtiessään määrännyt, että molempain koiravaljakoiden tuli pääasemalta lähteä palaavaa napaosastoa vastaan niin pitkälle kuin mahdollista, mutta kun viimeinen palaavista apuretkikunnista oli jäänyt taipaleelle johtajansa, luutnantti Evansin keripukkiin sairastumisen vuoksi yksi jäsenistä toi siitä tiedon kulkien yhtä mittaa 60 kilometriä — ja tämä oli ensin autettava, niin viivästyi koiravaljakoiden ja lisäeväitten lähetys. Vasta 4:ntenä maaliskuuta Cherry-Garrard ja venäläinen Dimitri, jotka olivat retkikunnan heikompia, pääsivät »yhden tonnin varastolle», jolle »Discovery»majalta oli 200 kilometriä, mutta sieltä apuretkikunta ei enää ankaran hirmumyrskyn ja pakkasen vuoksi kyennyt edemmäksi tunkeutumaan, sekä miehet että koirat kun olivat menehtyä. Melkein puolikuolleina he taas saavuttivat »Discovery»-majan. Kun he maaliskuun 10 p:nä lähtivät paluumatkalle, oli Scott tovereineen Mount Hooper nimisellä varastolla, jonne »Yhden tonnin varastolta» oli enää 90 kilometriä. Voimallisempi apuretkikunta olisi epäilemättä voinut pelastaa heidät. Mutta pohjoisosaston pakoilisen talvenvieton johdosta oli pääasemallla liian vähän väkeä. Cherry-Garrardin palattua lähti t:ri Atkinson yhden miehen keralla apua viemään, mutta täytyi palata takaisin jo ensi asemalta. Pimeä, pakkanen ja riehuvat myrskyt estivät kauemmaksi kulkemasta. Asemalla sitä paitsi luultiin eteläosaston tuhoutuneen jo kaukana Beardmoren jäävirralla. Napayön pimeydessä, MacMurdo-salmen jäitten poikki, jotka hirmumyrsky milloin hyvänsä olisi saattanut repiä rikki ja ajaa miehineen päivineen valtamerelle, Atkinson sitten vei Etelä-Viktorianmaan itärannalle varaston pohjoisosastoa varten, jonka hän otaksui eväittensä loputtua väkisinkin yrittävän päästä sitä tietä asemalle.

Viimeinen palvelus.

Syksy 1912 oli siis englantilaisen retkikunnan pääasemalla sangen synkkä. Heti kevään tullen varustettiin rekiretkikunta kadonnutta eteläosasten etsimään, eikä sen tarvinnut kauaksi kulkea, ennenkuin tapasi tuhoutuneiden teltan tarkkaan tien suunnassa ja hautasi vainajat Barrieri-jäätikölle. Oatesiakin retkikunta etsi, mutta hänet oli lumi haudannut ikipäiviksi jäätikköön.

Helmikuun 10 p:nä 1913 »Terra Nova» retkikunnan keralla palasi Uuteen
Seelantiin, josta sähkölennätin levitti maailmalle tiedon kapteeni
Scottin ja hänen toveriensa onnettomasta kohtalosta. Se herätti
vilpitöntä surua vainajien kotimaassa ja laajalti sen ulkopuolella.

Antarktika oli siihen saakka päästänyt hengissä kotia ne uteliaat, jotka olivat tulleet sen hyisiä uutimia kohottamaan, mutta nyt se oli ensi kerran iskenyt kaikella ankaruudella tuhoisan iskun, eivätkä nämä edes olleet ainoat uhrit, mitä se samoihin aikoihin vaati.

Amundsenin retki etelänavalle.

Amundsen, luoteisväylän purjehtija, oli varustanut retkikunnan pohjoisnavan seuduille, ja sinne hän ilmoitti Beringin meren kautta pyrkivänsä vanhalla »Framilla» ja sinne hänen kaikki miehensä luulivat matkan pitävän, kun retkikunta toukokuun 3 p:nä 1910 lähti Kristianiasta liikkeelle. Mielessään hän kuitenkin oli jo vuosi takaperin päättänytkin suunnata etelänavalle, toivoen sen valloittamalla sitten saavansa paremmin varoja pohjoisnaparetken varustamiseen. Sitä paitsi Amundsen tietenkin halusi voittaa ainakin toisen navan seppeleen, Pearyn valloitettua pohjoisnavan. Hän tosin hyvin tiesi, että Scott myös pyrki etelänavalle, mutta sanoo luulleensa Scottilla olleen etupäässä tieteellisiä tarkoituksia, joten navan valloittaminen muka oli hänelle toisarvoinen asia. Canarian saarilla Amundsen miehistölleen ilmoitti huonosti harkitun päätöksensä ja miehet ilolla suostuivat matkasuunnitelman muutokseen.

Tammikuussa 1911 »Fram» saapui Rossin Barrier-jäätikölle Borchgrevinkin aikanaan löytämään Valaslahteen, josta jäätikölle on verraten helppo nousta. Viipymättä lähti retkikunta viemään ruokavaroja matkan varteen varastoon ja toiset sillä välin pystyttivät retkikunnan talvimajan jäätikölle, kuuden kilometrin päähän sen reunasta. Varastoretkikunta kävi 82:lla leveyspiirillä saakka, jättäen sinne kuormansa.

Talven huomattavin uutuus oli se, ettei hirmumyrskyjä koko talven kuluessa ollut kuin päivä kuukautta kohti, vaikka ne Barrier-jäätikön länsirannalla, jossa brittiläinen asema oli, ovat niin tavalliset ja rajut. Framheimissä tosin oli koko joukon kovempia pakkasia, mutta kun säät muutoin olivat tyynet, ei niistä ollut suurta haittaa. Englantilainen ilmatieteilijä Simpson, joka hoiti havaintoja brittiläisellä asemalla, arvelee hirmumyrskyjen paikallisuuden johtuvan siitä, että kylmä ilma Barrier-jäätiköltä lämpöistä Rossin merta kohti virratessaan maan pyörimisen johdosta, jolla näin lähellä napaa on erikoisen suuri vaikutus, pusertuu Etelä-Viktorianmaan alppimuuria vastaan ja näin patoutuneena kahta suuremmalla raivolla syöksyy pohjoiseen merta kohti. Amundsen ei sitten matkalla napaakaan kohti joutunut hirmumyrskyihin ja siinä suurin syy, miksi hänen matkansa menestyi niin hyvin.

Lokakuun 20 p:nä, eteläisen pallonpuoliskon kevätkuussa, Amundsen saattoi lähteä napaa kohti yrittämään. Hänellä oli valiokoirat ja kun retki muutoinkin oli kaikin puolin mallikelpoisesti järjestetty, sujui matka hyvillä säiliä sangen hyvin.

Kuljettuaan Barrier-jäätikön päähän Amundsen tapasi Etelä-Viktorianmaasta jatkuvan alppijonon 300 kilometriä idempänä kuin englantilaiset retkikunnat ja löysi suuren neliosaisen jäävirran, jota pitkin hän pääsi nousemaan etelänapaylängölle. Lähellä tätä jäävirtaa alppijonosta haarautui vuorenselänne, joka näytti kulkevan Barrier-jäätikön itäreunaa, muodostaen sen itärannan ja ehkä myöhemmin kääntyen Kuningas Edward VII:n maata kohti. 15 p. marraskuuta retkikunta lähti nousemaan Axel Heibergin glasieeria ja sen jatkoa, Pirun glasieeria, ja saapui parin viikon kuluttua napaylängölle ja joulukuun 14 p. 1911 navalle, jossa se viipyi kolmisen päivää, määräten navan paikan sekstantilla ja kulkien piirin, jonka sisälle navan piti jäädä, ja pystyttäen sille vihdoin Norjan lipun. Paluumatkalla retkikunta alkoi koiriaan teurastaa ja syödä ja ruokkia niillä muita koiria. Tämä ruokavalio oli kylläkin omiaan kiiruhtamaan kulkua — Amundsen mainitsee erityisenä ystävyydenosoituksena, kun joku matkatovereista antoi hänelle säästämänsä kappaleen hylkeenlihaa. 26 p. tammikuuta 1912 retkikunta onnellisesti saapui takaisin Framheimiin. Memomatkalla se oli viipynyt 56, paluumatkalla 39 päivää. Amundsenin kulkema reitti oli toistasataa kilometriä lyhempi kuin Scottin. Hän oli navalla kuukautta aikaisemmin kuin Scott, jonka vuoksi hänen ei tarvinnut kokea niin kovia pakkasia kuin englantilaisen retkikunnan ja ennen kaikkea hän säästyi hirmumyrskyiltä.

Amundsen oli tosin ensimmäinen, joka saavutti etelänavan, mutta väärin olisi sanoa häntä etelänavan valloittajaksi; se kunnia kuuluu etupäässä Shackletonille ja Scottille. Nämä valaisivat navan kaikki maantieteelliset seikat ja heidän tulostensa nojalla Amundsen saattoi pikamatkansa järjestää. Ja molemmat englantilaiset tovereineen myös sankariuden ja urhotyön kannalta arvostellen ovat ehdottomasti ensi sijalle asetettavat.

Saksalaisten retki Weddellin merelle.

Samaan aikaan kuin »Terra Novan» ja »Framin» retkikunnat toimi
Antarktikassa useita muitakin retkikuntia.

Rossin maasta yritti luutnantti N. Shirasen johtama japanilainen retkikunta tunkeutua navalle, mutta kovin puutteellisesti varustettuna ja valmisteltuna se ei saanut mitään aikaan.

Australian neljänneksessä, s.o. siinä osassa Antarktikaa, joka on viidennen maanosan eteläpuolella, toimi australialainen retkikunta, jonka työhön saamme tuonnempana tutustua.

Weddellin mereen oli t:ri Wilhelm Filchnerin johtama saksalainen retkikunta lähtenyt, noustakseen Coatsin maahan ja tutkiakseen sieltä käsin Länsi-Antarktikan ja muun etelänapamaan yhteyttä. On otaksuttu, että salmi ehkä erottaa ne toisistaan.

Retkikunta lähti Etelä-Georgian saarelta joulukuussa v. 1911. Weddellin meren suulla se kohtasi paljon ahtojäitä, jotka kymmeneksi päiväksi kokonaan sulkivat laivan joukkoonsa. Tammikuun lopulla v. 1912 alkoi häämöittää maata ja meri nopeaan madaltui. 28 p. tammikuuta näkyi edessäpäin verkalleen parin kolmen sadan metrin korkeuteen kohoava maajäätikkö läntisellä pituudella 30°25'. Tammikuun 31 p. retkikunta läntiseltä pituudelta 34°39', eteläiseltä leveydeltä 77°48' löysi lahden, joka laivan kapteenista sai Vahselin lahden nimen, ja tästä lahdesta Filchner päätti yrittää sisämaahan.

Vahselin lahti oli omituinen muodostuma. Lahden itärannan muodosti maajäätikkö, josta kauempana sisämaassa pisti esiin paljaita nunatakkeja ja joka sille suunnalle kohosi 1,000 metrin korkeuteen, mutta länsirantana oli muutaman kymmenen metrin korkuinen epätasainen jääpengermä, jonka monimutkainen salmisokkelo erotti mantereita. Filchner päätti, että se oli samanlainen merenlahden täyttävä jääpöytämä kuin Rossin Barrier-jäätikkökin, ja todella sitä länttä ja lounatta kohti ulottui silmän siintämättömiin. Mereen se suistui 10—25 metriä korkeana seinämänä.

Kun sisämaan jäätikölle oli mahdoton purkaa laivasta tavaroita — se suistui mereen 20—30 metriä korkeana seinämänä — päätti Filchner nousta tavaroineen tälle merijäälle. Purkaminen aloitettiin viipymättä ja helmikuun 6 p:stä 14 p:ään rakennettiin majaa, jossa jo asui kuusi miestä, kun helmikuun 18 p:nä jäävuoriksi, jotka toinen toisensa jälkeen lähtivät pohjoista kohti liikkeelle. Sumussa, uiskentelevain jäävuorien keskellä täytyi ryhtyä pelastamaan miehiä ja koiria ja tavaroita, minkä niitä pelastaa voitiin. Helmikuun 24 p. Vahselin lahti oli levinnyt parinkymmenen kilometrin laajuiseksi eikä enää suonut minkäänlaista suojaa laivalle. Filchner yritti sitten saada tavaransa maajäätikölle; mutta kun sekin oli aivan mahdotonta, täytyi hänen tyhjin toimin lähteä paluumatkalle.

Maaliskuun 6 p. »Deutschland» kuitenkin takertui ahtojäihin ja jäi niihin kiinni marraskuun loppuun saakka, ajellen jäiden kanssa tänä aikana kymmenen astetta pohjoista kohti. Laivalla kuitenkin toimitettiin kaiken aikaa tieteelliset asemahavainnot ja saatiin muun muassa selville, että Weddellin meri muodostaa alhaisen ilmapaineen alueen, jossa keskimääräinen paine on vain 735 millimetriä.' Ilmavirrat, jotka siihen suuntautuvat, kuljettavat siinä vettä ja jäitä koillisesta lounatta kohti, sitten länttä ja vihdoin pohjoista kohti. Tästä päätettiin, että Coatsin maan ja Grahamin maan välillä on laaja merenlahti. Alhaiset ilmapaineet kokoavat jäitä tähän umpimutkaan, korkeat taas näyttävät hajoittelevan niitä. Kauempana etelässä taas on maatuulien vaikutuksesta usein sulaa vettä.

Talven kuluessa kapteeni Vahsel kuoli.

Löydetyn rannan eteläisimmän osan Filchner nimitti »Hallitsijaprinssi
Luitpoldin maaksi». Se on Coatsin maan jatkoa lounatta kohti.

Filchner aikoi laivansa Buenos Ayresissa korjautettuaan palata etelään uudelleen yrittämään, mutta kotimaastaan saamansa määräyksen mukaisesti hänen oli palattava takaisin.

Hirmutuiskun kodissa.

Australialaisten retki Adélie-maahan.

Australialainen t:ri Douglas Mawson, joka Shackletonin etelänaparetkellä vv. 1907—1909 yhdessä professori Davidin kanssa saavutti magneettisen navan, vannoi tosin, samoin kuin moni muukin napamatkustaja, kotia palattuaan pyhät valat ei enää lähtevänsä tuohon hirmumyrskyjen, pakkasten ja jäitten maanosaan, mutta samoin kuin niin moni muukin, joka jäitten ja lumiaavikoiden autiudessa on elämänsä suurimman ponnistuksen tehnyt, samoin hänkin jo muutaman vuoden kuluttua alkoi himoita sinne uudelleen, tällä kertaa oman australialaisen retkikunnan johtajana. Yritys sai commonwealthissa kannatusta ja innokas joukko vilvoittelun haluista australialaista yliopistonuorisoa keräytyi Mawsonin kohottaman retkeilijälipun ympärille. Retki voitiin runsailla varoilla, joita sekä Australian hallitukset että yksityiset antoivat, varustaa mitä parhaiten. Sillä olikin Australialle tavallista suurempi merkitys, koska se oli tutkimusalueekseen valinnut maanosan vastassa olevan osan Antarktikaa, jonka rannikon ilmastollisten olojen tunteminen on tärkeä Australian oman ilmaston tuntemiselle.

Mawson päätti ensinnäkin perustaa Macquarien saarelle, joka on moiempain maanosain välisessä etelämeressä, sen myrskyisimmässä leveysvyöhykkeessä, havaintoaseman ja langattoman sähkölennätysaseman, jonka välityksellä hän toivoi voivansa vuoden umpeensa ylläpitää kotimaansa kanssa sähkölennätinyhteyttä. Antarktikan manterelle hän aikoi perustaa kaksi asemaa, joista Shackletonin entisen toverin Wildin piti johtaa läntisempää, ja vihdoin piti retkikunnan ostaman laivan — se oli kuulunut Newfoundlandin hylkeenpyyntilaivastoon — muiden osastoiden retkeillessä suorittaa meritutkimuksia.

»Aurora» — se oli retkikunnan laivan nimi — tunkeutui, Macquarie-saaren aseman kuntoon saatuaan, etelämeren laineista ja myrskyistä kunnialla suoriuduttuaan, vielä monin verroin vaarallisemmalle rannikolle, jolla jäävuoret päivin lumituiskujen sakeuden, öisin pimeän vuoksi monta kertaa uhkasivat retkikunnan tien katkaista, ennenkuin se oli edes jalkaansa astunut »luvattuun maahansa»..

Kauan ei tarvinnut kulkea, ennenkuin todettiin, että Wilkesin ja muiden vanhempain purjehtijain näkemät »maat» olivatkin olleet jäätikköä, koska retkikunta nyt purjehti niiden yli, mutta toiselta puolen osoittivat mereen kauas pistävät glasieerikielekkeet ja korkea pöytämäjäätikön reuna, ettei manner voinut olla kaukana. Adélie-maan kohdalla »Aurora» odottamatta pääsi tunkeutumaan aivan tämän maan rantaan, poukamaan,-joka sai nimekseen Commonwealth Bay. 19 p. tammikuuta 1912 Mawson alkoi siirtää retkikunnan varustuksia maihin. Äärettömän rajujen maatuulien vuoksi oli tämä työ ylen vaarallista, mutta se saatiin kuitenkin suoritetuksi ilman suuria vahingoita, ja »Aurora» saattoi lähteä viemään Wildin osastoa kauemmaksi länteen. Se ei siellä enää päässyt maalle saakka, vaan osaston varastot oli vivuttava suoraan monen kymmenen metrin korkuisen jääseinämän päälle. Työ oli erinomaisen / vaikeata, mutta saatiin kuitenkin muutamassa päivässä suoritetuksi.

Myrskyisellä rannalla.

Pääasema ankkuroi majansa lujaan kallioon ja ympäröi sen kivivalleilla, mutta siitä huolimatta, ja vaikkei majasta kohonnut ilmaan muuta kuin laaka katto, pelkäsivät asukkaat useinkin sen sortuvan. Myrskyn pauhu oli tällä rannalla niin ainaista, että se, sään joskus lyhyeksi aikaa tyyntyessä, edelleen kohisi kaikkien korvissa. Kun sen ulvona yöllä hiljeni, eivät majan asukkaat voineet enää maata, niin he olivat siihen tottuneet. Ulkona oli mahdoton liikkua ilman piikkianturoita. Myrskyt toivat mukanaan suuret määrät lunta, jonka alle maja joskus kokonaan hautaantui. Ilmatieteellisiä koneita, joita varten oli eri majat vähän matkan päässä päämajasta, oli usein hengenvaarallista käydä katsomassa.

Tuiskuava lumi muutamassa päivässä kulutti ulos jätetyt vaatekappaleet repaleiksi, söi puusta lustojen välistä pehmeän puuaineen pois, ruostuneet rautakappaleet kiilloitti, j.n.e. Maaliskuun 15 p. myrsky riehui yhtämittaa 24 tuntia 145 kilometrin tuntinopeudella.

»Kun hirmumyrskyn ei onnistunut tuhota meitä itsepintaisella hellittämättömyydellä, alkoi se maaliskuun 24 päivän iltana käyttää uutta taktiikkaa, hirmuisia, jaksollisia, jättiläismäisiä puuskia. Niiden nopeus nousi, kuten myöhemmin selvisi, varmaan 320 kilometriin tunnissa. Kello 11.30 illalla keskustelimme aivan rattoisasti tilastamme, vaikka yleinen hermostus olikin kohonnut korkeimmilleen, mutta sitten toisiaan seuraavat myrskypuuskat äkkiä saivat koko majan rytisemään ja vapisemaan. Epäilimme syystä kyllä, kestäisikö katto nämä vihurit, ja pohtelimme, emmekö voisi käyttää lihakellaria viimeisenä pakopaikkana. Aina kun myrskypuuska oli mennyt yli, laski ilmapuntari ja nousi jälleen… Suurin näistä äkillisistä heilahduksista oli 5 millimetriä.»

Toukokuussa ilma jäähtyi niin kylmäksi, että ulkona myrskyssä oli melkein mahdoton liikkua saamatta kylmän kyhmyjä kasvoihinsa. »Olimme tulleet kamalaan maahan. Asuntomme oli mittaamattoman mannermaan reunalla… jossa laajan, navalle ulottuvan erämaan hyytävä henkäys tunkeutuessaan ulos pohjoisille merille, paisui loppumattomien lumimyrskyjen raivoisaksi voimaksi. Ja nyt olimme moneksi pitkäksi kuukaudeksi joutuneet talven jäätävän synkän katseen alle.»

Suunnattomalla vaivalla, myrskyssä ja pakkasessa työskennellen, sai retkikunta langattoman lennättimensä maston pystyyn, mutta myrsky kaatoi sen, ennenkuin sillä saatiin ainoatakaan vastausta lähetettyihin sähkösanomiin.

Keväämmällä alettiin päämajasta tehdä lyhyitä rekiretkiä eri tahoille viemään ruokatavaroita varastoon niiden reittien varteen, joita pitkin aiottiin tehdä varsinaiset tutkimusretket. Näiden varastojen suuruudesta ja siitä, kuinka kauas ne voitiin päämajasta toimittaa, riippui ensi sijassa retkien onnistuminen. Ainoastaan yhden retkikunnan oli määrä kulkea sisämaahan, tavoitellakseen magneettista napaa — siellä ei olisi ollut mitään muuta haettavaa, se kun on vain tasaisesti nousevaa ääretöntä lakeutta — muiden retkikuntain piti tutkia rannikko kahden puolen.

Marraskuun alkupuoliskolla lähtivät retkikunnat matkaan. Toisilla oli oivat koiravaljakot, toiset kuljettivat eväänsä miesten vedettävillä reillä.

Mawsonin onneton retki.

Mawson itse, mukanaan englantilainen luutnantti Ninnis ja sveitsiläinen t:ri Mertz, lähti itää kohti, tutkimaan antarktisen manteren rannikkoa jos suinkin aina Kap Adareen saakka. Tällä retkellä voitettavat vaikeudet olivat erittäin suuret sen johdosta, että maajäätikkö manteren reunalta jotenkin jyrkkään laskee ja muodostaa jäävirtoja, jonka vuoksi tavan takaa oli kuljettava hyvin röykkiöisen jään ja kaikkialla väijyväin halkeamain poikki.

Retkikunnan tehtyä matkaa kuukauden verran ja nähtyä ja tutkittua muutamia »nunatakkeja», vuorenhuippuja, joita pisti esiin mannerjäätiköstä, oli se jouluk. 13 p. saapunut taas sangen vaikeaan seutuun. »Iltapäivällä oli taas jyrkkää nousua», kertoo Mawson matkakertomuksessaan. »Halkeamia oli niin paljon, että meidän täytyi ryhtyä erikoisiin toimiin ne kiertääksemme. Toiset olivat jopa 30 metriä leveät ja lunta täynnään. Toiset olivat kuin suuria pyöreitä reikiä tai jätinkattiloita. Illalla saavuimme lumikentälle, jossa niin monen vaarahetken jälkeen taas tunsimme olevamme paremmassa turvassa.

»Kulkiessamme lumisen alhon poikki kuulimme äänen, joka muistutti etäistä kumeata tykinjyrinää. Tämä ääni epäilemättä johtui pintakerroksien laskemisesta. Kaikesta päättäen oli lumen alla muodostunut suuria luolia, niin että lumikentät meidän ja rekiemme painosta laskeutuivat ja puhalsivat ulos allaan olevan ilman.

»Myöhään iltapäivällä alkoi aurinko paistaa ja kun oli melkein tyyni, olivat viimeiset marssihetket oikein miellyttävät. Sydänyön aikaan leiriydyimme 570 metrin korkeudessa.

»Kävi vieno itäkaakkoistuuli, kun reet joulukuun 14 p:n aamuna lähtivät liikkeelle. Sää oli päivänpaisteista, lämpötila 6 astetta pakkasta.

»Mertz ja minä iloksemme kuulimme, että Ninnis oli maannut hyvin ja jaksoi paljon paremmin.

»Puolenpäivän aikaan keskeytimme marssimme leveysmittausta varten, sitten Mertz, ylioppilaslauluja laulaen, jälleen suksillaan kiiti edellemme. Koirat pian yhtyivät vauhtiin ja vetivät innokkaasti ja hyvin. Kaikki kävi vihdoinkin taas aivan niin kuin saatoimme toivoa, ja alkoi lähestyä se aika, että jälleen saattaisimme kääntyä kotia päin.

»Mertz oli hyvän matkaa edellä, kun näin hänen kohottavan suksisauvaansa ja sitten taas jatkavan tietään. Tämä oli merkki, että asiat eivät olleet niinkuin piti, ja kun siis lähestyin tuota paikkaa, aloin tähyillä halkeamia ja etsiä selitystä hänen merkilleen. Suoraan sanoen emme nyt odottaneet jäähalkeamia, kun olimme sileällä lumikentällä ristiin rastiin halkeilleiden rannikkorinteitten eteläpuolella.

»Mertzin osoittamalla paikalla en huomannut mitään erinomaista. Istahdin reelle, otin tauluni esiin ja aloin laskea leveysmittausta, jonka varemmin olimme suorittaneet. Kun vähän myöhemmin vilkaisin maahan, huomasin hieman halkeaman merkkejä. Se oli yksi sadoista samanlaisista, joitten poikki olimme kulkeneet, eikä näyttänyt ensinkään erikoisen vaaralliselta. Siitä huolimatta käännyin sukkelaan ympäri, huusin Ninnis'ille varoitussanan enkä sen koommin ajatellut asiaa.

»Ninnis, joka kulki rekensä vieressä seuraten aivan lähellä minun rekeäni, kuuli huudon, sillä ympäri kääntyessäni näin, että hän paikalla pidätti etupäässä kulkevia koiriaan ja ohjasi ne siten, etteivät ne kulkisi halkeaman poikki viistoon, kuten minä olin tehnyt, vaan suoraan. Sitten jatkoin työtäni.

»Ei hiiskaustakaan kuulunut selkäni takaa, ei muuta kuin jonkun koiran hiljaista valittavaa vinkunaa, jota luulin vastaukseksi Ninisin piiskansivallukseen. Muistan kuitenkin, että huusin Yrjölle, laiskimmalle koiristani: 'Saat vielä tuota samaa sinäkin, ellet vedä paremmin.'

Jäätikön nielemä.

»Mertz oli seisahtunut ja kääntynyt ympäri ja hänen huolestunut katseensa sai minutkin uudelleen katsomaan taakseni. Takanani ei näkynyt mitään, ei mitään muuta kuin omat jalaksenjälkeni, jotka häipyivät etäisyyteen. Entä missä oli Ninnis ja hänen rekensä?

»Riensin nopeaan jälkiäni taapäin; ajattelin, että joku epätasaisuus ehkä esti näkemästä. Valitettavasti ei asian laita ollut niin. Pian seisoin ammottavan, noin 3 1/2 metriä leveän aukon partaalla. Erään halkeaman silta oli murtunut. Toisella puolella kulki sen reunalle saakka kahden reen jäljet, mutta vain yhdet reen jäljet jatkoivat matkaa toiselta reunalta.

»Melkein mielettömänä viitoin Mertzille, että hän toisi rekeni, jolla oli alppiköysi. Kumarruin eteenpäin ja huusin pimeään syvyyteen. Ei hiiskaustakaan noussut sieltä takaisin, ei muuta kuin koiran vikinää, joka oli jäänyt riippumaan 45 metriä syvällä näkyvälle pykälälle. Eläin-paralta näytti selkäranka katkenneen, sillä se koetti etujaloillaan nousta pystyyn, jotavastoin takaruumis oli kuin halvaantunut. Sen vieressä makasi toinen koira liikkumattomana. Aivan vieressä oli, sen mukaan mitä pimeys salli erottaa, teltan jäännöksiä ja liinasäkki, jossa oli kolmelle miehelle 14 päivän eväät. Mursimme lumisillan aivan auki, kumarruimme, nuoraan itsemme sidottuamme, sisään päin ja huusimme pimeyteen siinä toivossa, että toverimme vielä olisi hengissä. Kolme tuntia huusimme herkeämättä, mutta emme saaneet sanaakaan vastaukseksi. Koira oli lakannut vikisemästä eikä enää liikahtanutkaan. Jäätävä viima kohosi kuilusta. Kaikki toivomme katosi.

»Miksi oli ensimmäinen reki onnellisesti päässyt yli? Minulla varmaan oli erikoisen hyvä onni, minä kun olin kulkenut yli viistoon, jonka olisi pitänyt saada lumisilta vielä helpommin murtumaan. Molempain rekien paino oli aivan sama, korkeintaan saattoi olla 13 kilon ero. Asia näyttää saavan selityksensä siitä, että Ninnis astui rekensä vieressä, jotavastoin minä istuin rekeni päällä. Kulkevan jalkamiehen täysi paino on melkoinen kuormitus ja se epäilemättä riitti saamaan aikaan lumikannen luhistumisen.

»Mittasimme langalla matkan siihen näkyvään pykälään, jolla jäännökset makasivat. Sitä oli 45 metriä. Kahden puolen halkeama katosi pimeyteen. Se näytti meistä niin hirvittävän syvältä ja koirat niin pieniltä, että käytimme apuna kiikaria. Mutta silläkään ei enää mitään erottanut. Kaikki köydet, mitä meillä oli, eivät yhteen sidottuinakaan olisi ulottuneet pykälälle saakka ja meidän täytyi senvuoksi luopua kaikista enemmistä tutkimuksista ja ruokatavarain pelastamisyrityksistä.

»— — — Raskain sydämin ja murheesta turtuneina käänsimme ajatuksemme koneentapaisesti lähimpiin asioihin.»

Sillä yhdellä reellä, joka oli jäänyt jäljelle, oli kahdelle miehelle niukat eväät 1 1/2 viikoksi, koirille ei mitään. Kaikki esineet, joita ilman suinkin voitiin tulla toimeen, jätettiin tapaturmapaikalle reen keventämiseksi. »Keitimme laihan liemiruoan kaikista tyhjistä eväspusseista, mitä meillä oli. Koirille annoimme pilalle kuluneet nahkarannikkaat, poronnahkaiset pieksut ja muutamia raakavuodan kaistaleita, jonka kaiken ne ahnaasti nielivät:

»Yhä vielä huusimme säännöllisin väliajoin alas halkeamaan siltä varalta, ettei toverimme olisikaan paikalla kuollut, vaan vähitellen tointunut pyörtymyksestään. Mutta vastausta ei tullut.

»Kiinnitimme painon nuoraan ja laskimme sen alas sen koiran luo, joka oli osoittanut elonmerkkejä. Ei hiiskaustakaan. Kaikki olivat kuolleet, syvyyden yht'äkkiä nieleminä!

»— — — Kello 9 illalla seisoimme jäähalkeaman reunalla ja minä luin ruumiinsiunausrukouksen. Sitten Mertz pusersi kättäni lausuen lyhyen »sydämellinen kiitos», jonka jälkeen käännyimme koiria valjastamaan.»

Paluumatka kävi äärettömän vaikeaksi ja kohtalokkaaksi. Retkeläiset olivat aikoneet paluumatkalla kulkea korkeammalta sisämaan kautta, jossa maajäätikön pinta oli tasaisempi, eivätkä senvuoksi olleet jättäneet matkalle ruokatavaravarastoita. Samoilla vähillä eväillä oli jaksettava pääasemalle saakka. Koirista toinen toisensa jälkeen teurastettiin syötäväksi, mutta ne olivat ylenmäärin laihoja, jotapaitsi niiden liha liikarasituksen johdosta oli epäterveellistäkin. Joulupäivänä oli päämajalle vielä 258 kilometriä ja retkeläiset olivat 160 kilometrin päässä rannikolta Antarktikan lumisella ylängöllä. Lumisokeus vaivasi tuontuostakin Mawsonia. Päivin lumi suli ja keli oli huonoa, jonka vuoksi molemmat matkamiehet usein tekivät taivalta yöllä.

Tammikuun 1 p. Mertz alkoi sairastella, epäillen koiranlihaa sairautensa syyksi. Joku päivä, milloin sää oli huonoa, täytyi senvuoksi levätä. 160 kilometriä oli enää pääasemalle matkaa, mutta retkeilijät olivat niin heikontuneet, että tämä taival tuntui melkein mahdottomalta voittaa. »Iho alkoi kesiä ruumiistamme ja sen alle muodostunut uusi iho oli niin ohutta, että se halkeili ja rohtui. Muistan vielä tarkkaan, kuinka Mertz eräänä päivänä huudahti: 'Luvallasi', ojensi kätensä ja korvastani korvastani repäisi koko ihoverhon. Samoin saatoin minä tehdä hänelle. Kun emme enää koskaan riisuutuneet, joutuivat kesinyt ihomme ja lähtevät karvamme sukkiimme ja alusvaatteihimme.»

Uupumuksesta kuollut.

Tammikuun 7 p. Mertz oli niin heikkona, että Mawson aikoi nostaa hänet reelle ja koettaa vetää häntä purjeen avulla, mutta siihenkään ei sairaasta enää ollut miestä. Hän sai kohtauksia, alkoi hourata ja jonkun tunnin kuluttua kuoli.

Mawson itse oli mitä kurjimmassa tilassa. »Ruumiillinen tilani oli semmoinen, että luulin joka hetki sortuvani. Vatsan kalvava tunne oli jättänyt semmoisen heikkouden, että minun oli mahdoton joissakuissa asennoissa pysyä pystyssä. Toiset varpaistani mustenivat, alkoivat märkiä ja kynnet lähteä. Ulkopuolella riehui hurja lumituisku ja ihmettelin itsekseni, kykenisinkö enää yksin telttaa kokoon ottamaan ja taas pystyttämään. Vähän oli minulla enää toivoa jaksaa majalle saakka.» Hän toivoi kuitenkin jaksavansa niin pitkälle, että voisi rakentaa lumiukon, jonka joku apuretkikunta löytäisi, ja siihen kätkeä päiväkirjansa.

Sitten alkoi Mawsonin »kaksintaistelu valkoisen kuoleman kanssa», jolla otsikolla hän matkakertomuksessaan kertoo tämän loppumatkan.

Kaksintaistelu valkoisen kuoleman kanssa.

Pienellä taskusahalla hän sahasi rekensä poikki, saaden toisesta jalaksen pätkästä maston, toisesta raakapuun. Kuormasta hän jätti jälkeensä kaikki esineet, joita ilman mitenkuten oli mahdollinen toimeen tulla. Vainajan päällystakista hän neuloi purjeen. 11 p. tammikuuta hän kauniilla säällä lähti matkaan, mutta jo 1 1/2 kilometrin vaelluksen jälkeen alkoi hänen jalkojansa siihen määrään pakottaa, että hänen täytyi pysähtyä ja tarkastaa ne. »Istahdin reelle auringonpaisteeseen. Jalkani kauhistuttivat minua, kun ne näin. Jalkapohjan kovettunut nahka oli kummastakin jalasta lähtenyt irti ja sukkani olivat vetisestä nesteestä märät. Alla oleva uusi nahka oli kovin kipeä ja halkeillut.» Mawson siveli uuden nahkan päälle vaseliinia ja sitoi vanhan nahkan haavasiteillä sen päälle, se kun tuntui haljenneilta paikoilta pehmeältä ja miellyttävältä. Tämän siteen päälle hän veti kuudet paksut villasukat, turkissaappaat ja pehmeät nahkaiset päällyskengät, jonka jälkeen hän riisuutui alasti ja otti ilmakylvyn ihanassa, kuumassa päiväliekkosessa. Pistelevä tunne kävi kautta koko ruumiin ja hän tunsi itsensä entistä terveemmäksi ja reippaammaksi.

Jo iltapäivällä hän kuitenkin, lyhyen päivämatkan tehtyään, tunsi itsensä niin heikoksi, ettei hän olisi jaksanut telttaa pystyttää, ellei ilta olisi ollut niin ihmeen ihana. Leirissä levätessään hän asetti siteitä kaikille sairaille ruumiinosilleen, sitoi märkivät sormensa ja tulehtuneet sieraimensa. Seuraavana päivänä tuuli ja tuiski ja kipeät jalat pakottivat yksinäisen vaeltajan viettämään sen teltassaan. Tammikuun 13 p. menestyi matka paremmin, mutta jalat olivat vielä entistäkin kipeämmät. 9 1/2 kilometriä lyheni taival. Paljon halkeamia oli matkalla yli kuljettava, mutta ne eivät vaatineet uhriaan. Illalla jäävirta paukkui kuin olisi tykeillä ammuttu.

Seuraavina päivinä Mawsonin täytyi kulkea suuren jäävirran poikki, jolla iltaisin aina uudistui sama paukkuna; nuoskat kelit ja pehmeä lumi kovin haittasivat kulkua. Aika-ajoin satoi sakeaan lunta. Tammik. 16 p. taivas seestyi, ja aurinko alkoi paistaa. »Verkalleen, lyhyin tempauksin, onnistui minun päästä tämän lumenpaisumuksen läpi. Lumi takeltui möhkäleinä anturain alle, joten minun yhä uudelleen täytyi ne puhdistaa. Kuljin hajonneitten harjanteiden ohi ja vaivuin monta kertaa reikiin. Ne veivät halkeamiin, joista kuitenkin vaivatta jälleen saatoin kömpiä ylös. Olin juuri raskaitten ponnistusten jälkeen päässyt pitkän rinteen päälle ja hengähdin helpotuksesta. Reki luisti kevyesti. Äkkiä huomasin, että lumen pinta aivan jalkaini juuresta jyrkkään suistui alaspäin. Silmänräpäyksessä älysin olevani kuilun partaalla, joka oli suuri kuin kivilouhos. Reki luisti itsestään ja sai tietysti äkkivauhdin jyrkällä rinteellä. Käänsin sen senvuoksi ja pinnistäen kaikki voimani sain vetonuorasta kiskoen sen pelastetuksi kuiluun menemästä. Luulen seisoneeni siinä kokonaisen minuutin liikkumattomana, saamatta sitä takaisin kulkemaan». Vasta sitten se alkoi hitaasti totella ja uhkaava vaara oli vältetty. 8 erinomaisen raskasta kilometriä sain tänä päivänä kuljetuksi.

Tammikuun 17 päivänä näytti kulku sujuvan paremmin, mutta vain 3 kilometriä lyheni sinä päivänä matka. Päivän seikkailuista retkeilijän päiväkirja kertoo:

»Hitaasti noustessani jyrkkää rinnettä paksussa pehmeässä lumessa putosin halkeamaa kattavan lumisillan puhki, jäin lanteistani läpeen kiinni, pääsin jälleen ylös, käännyin 45 metriä pohjoista kohti ja koetin sitten viistoon kulkea erään halkeaman yli huomaamatta, että jo olin sen päällä. Pari sekuntia myöhemmin kiikuin vetonuoran päässä 4 1/2 metriä syvällä jäätikön halkeamassa — reki luisti verkalleen aukkoa kohti — ennätin vain itsekseni sanoa: 'Jaha, tämä nyt siis on loppu!' ja odotin reen joka silmänräpäys pudota rusahtavan päähäni ja riuhtaisevan kaikki mukanaan pohjattomaan syvyyteen. Tällä hetkellä ajattelin niitä ruokatavaroita, joita reessä vielä oli syömättä. Kun kuitenkin reki luisti edelleen suistamatta minua syvyyteen, tunsin Kaitselmuksen vielä kerran pelastaneen minut.»

Mawson oli kuitenkin niin heikontunut, että hänellä oli kovin vähän toiveita päästä halkeamasta ylös. Halkeama oli parin metrin levyinen. Hän kiikkui ilmassa aivan vapaasti, kiertäen hitaasti ympäri.

»Suurella vaivalla sain käsiini köyden solmun. Vähän levähdettyäni sain kiskotuksi itseni sen verran ylemmäksi, että saatoin tarttua toiseen solmuun ja täten vähitellen ponnistellen vetää itseni päälläni olevan lumisillan luo, johon nuora oli uurtanut raon. Kun sitten varovasti kiipesin pinnalle, lohkesi sillasta uusi kappale ja suistuin uudelleen koko köyden mitan syvyyteen. Uupuneena ja kohmettuneena — käteni olivat paljaat ja silmäni olin saanut lunta täyteen — kiikuin sitten siinä vahvasti vakuutettuna siitä, että kaikki nyt oli lopussa. Allani ammotti musta syvyys. Sekunnin työ olisi ollut irtautua vetovaljaistani ja päästä kaikesta tuskastani ja kurjuudestani. Tilaisuus oli suotuisa, se houkutteli minua. Saatoin vaihtaa vähemmän suurempaan, planeetan pienistä tutkimushommista siirtyä yleviä, korkeampia maailmoja näkemään. Mutta jäihän minulle kuitenkin kaikitenkin siihen koko iäisyys, ja nykyisyys oli pahimmassakin tapauksessa vain rajoitettu. Tämä ajatus teki minulle hyvää.

»Voimani nopeaan vähenivät. Vielä muutama minuutti, niin olisi kaikki liian myöhää. Nyt oli tilaisuus tehdä vielä vihoviimeinen yritys. Uusi voima näytti tulleen minuun, kun täten yllytin itseäni vihoviimeiseen valtavaan ponnistukseen. Taistelu kesti melkoisen ajan, mutta kuin ihmeen kautta kohosin verkalleen pinnalle. Tällä kerralla tulin ulos jalat edellä, pitäen käsin nuorasta kiinni. Sitten työnsin itseni ulos ja kävin lumelle pitkäkseni, vahva jää allani. Nyt tuli jälkivaikutus — kokonaiseen tuntiin en kyennyt liikkumaan. Hitaasti pystytin, vähän väliä levähtäen, telttani ja nautin hieman ruokaa. Tämän jälkeen makuusäkissä mietin, mitä oli tapahtunut.

»Nyt oli päätettävä, oliko parempi syödä ja maata muutama päivä oikein kylläkseen, kunnes kaikki varastot loppuivat, vaiko kituutella eteenpäin alttiina sille vaaralle, että täytyisi äkkiä lähteä iäisyyteen saamatta maistaakaan kaikkia näitä herkkuja! Sitten mieleeni juolahti aate, joka melkoisesti paransi toiveitani. Päätin alppiköydestä tehdä nuoratikapuut, sitoa niiden toisen pään reen nenään, toisen pään ripustaa vasemmalle Olalleni ja löyhästi sitoa valjaisiin kiinni. Jos vielä kerran putoisin halkeamaan, olisi minun kaikesta heikkoudestani huolimatta helppo kiivetä ylös, ellen — niin, ellen vetäisi rekeä mukanani.»

19 p:nä Mawson siis jatkoi matkaa. Tuon tuostakin jalat vaipuivat lumen läpi halkeamiin ja kerran mies putosi sinne kokonaan, mutta reki jälleen jäi pinnalle. »Köysitikapuut osoittautuivat loistavaksi keksinnöksi. Parin silmänräpäyksen kuluttua sama juttu uudistui. Vapauduin kuitenkin ilman kovin suuria ponnistuksia, vaikka lumi oli vähällä tukahduttaa minut. Heikkouden kohtaus pakotti minut lyhyen matkan kuljettuani lepäämään.»

Tammikuun 19 p. retkeilijä vihdoin pääsi jäävirran poikki ja alkoi nousta laaksosta, jossa se oli, halkeamattomalle ylängölle. Säät olivat myrskyiset, tuiskuiset, mutta myötätuulesta oli usein apua, etenkin kun sen voima oli niin kova, että se usein työnsi rekeä ja sillä istuvaa matkamiestä purjeettakin eteenpäin lumen pehmeydestä huolimatta. Päivän taival ei kuitenkaan ollut kuin neljästä kymmeneen kilometriin ja parhaina päivinä 14. Kaukana pohjoisessa alkoi näkyä avoin meri. Kovalla myrskyllä kului parikin tuntia, ennenkuin illalla teltta oli pystyssä. Pahimpina myrskypäivinä täytyi matkamiehen jäädä telttaansa, jossa hän hoiteli kipeitä tulehtuneita ruumiinosiaan. Parta ja hiukset lähtivät tukottain, ja joka leirissä oli teltan lumilattia niistä kirjavanaan. Tammik. 28 p. oli vihdoin kaunis ilta, joka häntä suuresti ilahutti: talvimaja lähenemistään läheni. »Riemastukseni kiihtyi, kun Madigan-nunatakki hetken näkyi kirkkaassa iltavalossa. Kuljettu matka 13 kilometriä.»

Seuraavana päivänä oli taas voimakas tuuli ja kova tuisku. »8 kilometriä kuljettuani minulla oli ihmeteltävä onni. Laskeuduin sileätä rinnettä. Pohtelin juuri, kauanko kestäisivät ne 2 naulaa ruokatavaroita, mitä minulla vielä oli, kun aivan lähelläni oikealla puolella lumesta kohosi jotakin tummaa. Kaikki ajateltavat mahdollisuudet lensivät pääni läpi, kun ohjasin sinne rekeni. Oli tapahtunut, mitä tuskin olisin voinut odottaa — seisoin lumiukon edessä, jonka McLean, Hodgeman ja Hurley olivat rakentaneet käydessään meitä etsimässä. Ylinnä oli eväspussi, jonka he olivat meille jättäneet, ynnä tieto, että laiva oli saapunut talvimajamme luo, että Amundsen oli saavuttanut navan ja että Scott aikoi viipyä Antarktikassa vielä yhden vuoden.» Apuretkikunta oli tältä paikalta lähtenyt samana aamuna, jona Mawson lumiukon löysi! Edellisen yön auttajat ja autettava siis olivat nukkuneet vain 8 kilometrin päässä toisistaan.

Runsas ravinto paikalla virkisti matkamiehen voimia, jopa siihen määrään, että hän päivässä tai parissa luuli voivansa kulkea lopputaipaleen — matkaa oli enää vain 37 kilometriä. Mutta esiintyikin uusi vaikeus: Mawsonilla ei ohut mukanaan anturarautoja — ne hän oli jättänyt taipaleelle kuormaansa keventääkseen — mutta ilman niitä taas oli myrskyjen herkeämättä riehuessa mahdoton kulkea liukkaalla, viettävällä rannikkorinteellä. Hän istui senvuoksi reelle ja purjehti, mutta tuuli kantoi rekeä, niin että hän joutui pois oikeasta suunnasta. Hän teki nyt kahdesta laudanpalasesta, joihin hän väänsi ruuveja, piikkianturat, ja nämä jalassaan hän tuulen tauottua pääsi eteenpäin. Penikulman vaelluksen jälkeen laudat kuitenkin menivät rikki. Tammikuun 31 p. hän vietti päivän teltassaan, ankaran lumimyrskyn raivotessa, ja koetti turhaan saada piikkianturansa korjatuiksi. Seuraavana päivänä hänen kuitenkin onnistui päästä »Aladinin luolaan», jäähän louhittuun asumukseen, jonka retkikunnan jäsenet ennen rekiretkelle lähtöään olivat kaivaneet ensimmäiseksi levähdyspaikaksi — sinne oli päämajasta vain 8 kilometriä matkaa. Mutta lopputaival oli rinteen liukkauden, kaltevuuden ja rajujen myrskyjen vuoksi niin vaikea kulkea heikontuneen miehen, että Mawsonin täytyi tässä suojaisessa luolassa odottaa kokonainen viikko, ennenkuin saattoi lähteä matkaan. Aina helmikuun 8 päivään riehui ankara myrsky, kiihtyen toisin ajoin oikeaksi hirmumyrskyksi ja tuiskuttaen sakeaa lunta. Semmoinen myrsky olisi helposti vienyt vaeltajan maajäätikön korkealta reunalta sulaan mereen, etenkin kun hänen olisi ollut mahdoton pitää tarkkaa suuntaa, kompassi kun täällä magneettisen navan läheisyydessä on epäluotettava.

Lopulta Mawson kuitenkin päätti lumimyrskystä huolimatta lähteä matkaan, istua reelleen ja antaa tuulen viedä sitä mukanaan. Sitten tuuli kuitenkin äkkiä asettui. Parissa tunnissa hän kulki 2 1/2 kilometrin päähän majasta ja tähyili ahnain silmin, vieläkö laiva, jonka määräyksen mukaan piti tulla retkikuntaa pois noutamaan, olisi asemalla. Mutta se näytti lähteneen! Hänen viimeinen toivonsa raukesi! Mutta talvimajan luona näkyi vielä ihmisolentoja! Oliko se mahdollista? Eikö se ollut unta? »Mutta jo muutaman minuutin kuluttua huomasi eräs heistä minut ja viittoi minulle. Minä viitoin vastaan, syntyi yleinen liike, ja kaikki juoksivat majaan. Sitten jyrkkä rinne peitti heidät näkyvistä. Näytti melkein siltä kuin he olisivat juosseet pois piiloutuakseen.» Pian he kuitenkin läähättäen ja juosten saapuivat, tervehtivät johtajaansa ja kuulivat surusanomat, mitä hänellä oli kerrottavana. Viisi miestä oli jäänyt, mutta laiva oli lähtenyt, sen kun piti ennen meren jäätymistä ennättää pelastamaan Wildin osasto. Langaton oli taas kunnossa ja Mawson senvuoksi koetti kutsua »Auroran» takaisin, se kun vielä oli aivan lähellä, mutta laiva ei hirmuisen myrskyn vuoksi voinut palata, ja Mawsonin täytyi viiden asemalle jääneen miehen keralla varustautua sillä toista talvea viettämään.

Marssi magneettiselle navalle.

Mainittakoon lyhyesti muutkin pääasemalta tehdyt retket. Kolme miestä
R. Bagen johdolla koetti tunkeutua magneettiselle ravalle saakka.
Alkutaipaleella heidän mukanaan kulki apuretkikunta, joka vei varastoon
ruokatavaroita paluumatkaa varten.

Tämän retkikunnan täytyi menomatkalla ponnistaa ainaisia vastamyrskyjä vastaan, säännöllinen tuulen suunta kun on napaylängöltä joka suuntaan alas merelle. Lumen pinta ja sen mukaan keli oli sangen vaihteleva, enimmäkseen oli lumi kuitenkin kokoontunut nietoksiksi, joiden suunta oli niin vakaa, että sitä voitiin pitää matkan ohjauksena. Hyvin taajaan tehtiin magneettisia havainnoitu, myrskypäivinä joskus vuorokausi yhteen mittaan. Niin kauas, että magneettineula olisi asettunut aivan pystyyn (90 asteen inklinaatio), ei retkikunta ajan niukkuuden vuoksi voinut tunkeutua. Jouluk. 21 p. se oli kaikkiaan kulkenut 484 kilometriä talviasemalta, kun päätti kääntyä kotomatkalle, ja inklinaatio oli silloin 89°43,5', korkeus merestä noin 1,800 metriä. Jos olisi tahdottu saavuttaa täydelleen 90 asteen inklinaatio, olisi täytynyt kulkea vielä satakunta kilometriä, johon olisi kulunut vähintään viikko. Jouluk. 21 p:nä, joka vastasi eteläisen pallonpuoliskon juhannusta, oli tällä päätekohdalla 32 asteen pakkanen. Helppo on arvata, kuinka kylmä siellä talvella on.

Paluumatkalla oli tuulesta paljon apua, jonka vuoksi retkeläiset saattoivat tehdä paljon nopeammin taivalta. He olivat menomatkalla rakentaneet suuria lumiukkoja leiripaikkoihin ja muihinkin sopiviin kohtiin osatakseen kulkea niiden mukaan takaisin, ja ne olivatkin hyvänä apuna, koska niiden johdolla löydettiin menomatkalla kätketyt eväsvarastot. Pitkällisillä tuiskuilla ei niistäkään kuitenkaan ollut apua ja viimeinen varasto jäi kuin jäikin löytämättä ja retkeilijäin täytyi loppumatka kulkea melkein tyhjin vatsoin, nälkäkuolema läheltä uhkaamassa. Sitä paremmin maistuivat Aladinin luolassa herkut, ja tammik. 11 p. retkeläiset söivät siinä juhla-aterian, joka kesti kello 5:een iltapäivällä.

Retki merenrantaa pitkin.

Kolmas retkikunta kulki yhdensuuntaisesti Mawsonin kanssa itää kohti meren jäätä pitkin, taistellen niinikään suuria vaikeuksia vastaan, mutta suoriutuen niistä miestä menettämättä. Samoin kuin muille, samoin tällekin retkikunnalle lumisokeus teki paljon haittaa. Tuulet eivät sitävastoin yleensä olleet yhtä rajut kuin mannerylängöllä ja talvimajan luona. Retkikunta kulki samain valtavain, 40 kilometrin levyisten jäävirtain kielekkeitten poikki — toinen on Ninnisin, toinen Mertzin glasieeri — jotka Mawsonin retkikunnalle tuottivat niin paljon vastusta. Kymmeniä kertoja putosivat tämänkin retkikunnan jäsenet pohjattomiin glasieerihalkeamiin — yksi heistä 7 metriä syvään yhdellä humauksella — mutta lujat valjaat ja nuorat pelastivat miehet. Toverit helposti vetivät pudonneen pinnalle. Kelit olivat merellä paremman ja kuljetut päivämatkat verraten pitkät.

Tällä retkikunnalla epäilemättä oli kiitollisin työmaa, se kun seurasi Antarktika-manteren rantaa, ja monessa kohden näki sen korkein kalliojyrkäntein suistuvan Jäämereen. Suurenmoinen oli varsinkin Hornbluff-nokka ja Urkupiippuseinämä, joka oli retken itäpäässä, ei aivan sillä kohdalla, mistä Mawson ja Mertz korkeampana maalla olivat paluumatkalle kääntyneet.

»Katselimme tätä maailman rannan suuruutta kammolla ja mykkinä. Kolkosta lakeudesta, jonka poikki olimme kulkeneet, kohotti tässä suunnaton, pystyyn nouseva kallioseinämä otsansa korkealle pilviin saakka. Kahdeksan kilometriä leveältä näytti koko vuorenseinämä olevan rivi komeita urkupiippuja. Jään loisteen vuoksi esiintyi sen luoma syvä varjo sitä selvemmin. Tämä toden totta oli oikea luonnon temppeli, jossa ihmisääni vallitsevan järkähtämättömän levon vuoksi kuului vain heikosti. Kuin valkoisia perhosia lepatteli lumimyrskylintuja korkealla kallioseinämän edessä…» Kallioseinämän juurella oli rapautumisen johdosta syntynyt 60 metrin korkuinen rauniolieve, sitten oli 40 metriä kerrostuneita kallioisia, hiekkakiviä, ja näiden päällä 200 m korkea, kuusitahoisiin patsaihin jakautunut pystysuora doleriittiseinämä, seinämän päällä 60 metriä vahvalti jäätä ja lunta. Retkikunta sai tästä arvokkaita kivennäisnäytteitä ja luonnontieteellisiäkin esineitä.

Lähempänä talviasemaa oli Pingviininokka, jota retkikunta paluumatkallaan tutki; sen jyhkeät seinämät olivat karkeata graniittia. Rantarailoissa, joita vuorovedet pitivät sulana, elosteli pingviinejä, kallioilla sadoittain myrskylintuja ja skualokkeja. Hylkeitä loikoili huoletonna railojen partailla.

Paluumatka sujui muutoin verraten nopeaan, mutta lopulla oli tällekin retkikunnalle tuho tulla, vaikka se oli laskenut eväiden hyvin riittävän viimeiselle varastolle, jonka he menomatkalla olivat ensimmäiseksi rakentaneet, ja vaikka tien piti olla aivan selvä. Niin ylivoimaiset ovat tuolla lumen ja myrskyn maanosassa luonnonvoimat. Varasto oli eräällä jäästä kohoavalla nunatakilla, jonne johti turvallinen notkelma. Tammik. 8 p. oli varastolle vielä 12 1/2 kilometriä matkaa, jonka miehet helposti luulivat kulkevansa yhdessä päivässä. Mutta tie kävikin lumisemmaksi, niin että jalat upposivat polvia myöten ja reki pohjaansa saakka. Nykäyksittäin vain se kulki eteenpäin, eikä se luistanut paljon paremmin, vaikka jätettiin jäljelle kaikki, mitä ilman suinkin voitiin toimeentulla. Jalat vaipuivat reisiä myöten lumeen, ja uutta lunta satoi niin sakeasti, ettei eteensä nähnyt. Kello 7 illalla syötiin viimeiset eväät, vain 700 grammaa pingviininlihaa ja vähän teetä oli jäljellä. Kello 10 1/2 kävi lumimyrsky niin sakeaksi, että miesten täytyi leiriytyä ja uupumuksesta nukkua vuorokausi umpeensa. Kahdeksassa tunnissa he olivat päässeet 7 kilometriä eteenpäin, ja matkan pahin osa oli vielä jäljellä. Yritettiin kulkea taas vähän eteenpäin, mutta vain 10 metriä päästiin, ennenkuin taas täytyi levätä. Lunta tuli kuin olisivat kaikki taivaan portit olleet selällään. Vaikka lumeen upposi metriä syvälle, ei kovaa hankea vieläkään tuntunut. Lopulta ei ollut muuta neuvoa kuin jättää reki ja kaksi miestä telttaan, ja johtaja Madigan päätti lähteä yksin 5 kilometrin päässä olevalle varastolle pyrkimään. Viimeinen lihapala syötiin, jonka jälkeen hän, heikkoudestaan huolimatta, lähti vaikealle taipaleelleen, leväten aina 100 metriä kaaleltuaam Lopulta hän saavutti varaston, jonka 2 1/2 metriä korkean lumiukon tuisku oli melkein kokonaan peittänyt. Kahden metrin vahvuisen lumikerroksen alta löytyivät ruokatavarat ja 11 1/2 tuntia poissa oltuaan Madigan palasi toveriensa luo leirille.

Etelänavan maalla kelit yleensä ovat kovat ainaisten myrskyjen vuoksi, mutta tämä seikkailu osoittaa, että luonnonoikut tuottavat poikkeuksiakin. Loppumatkalla — talvimajaan oli varastolta 85 kilometriä — keli nopeaan parani, ja rekeä autteli eteenpäin vielä myötätuulikin.

Päämajasta länteenkin päin tehtiin rekiretki. Tämä osasto alkutaipaleella käytti entisestä lentokoneesta tehtyä moottorirekeä, mutta moottori ei toiminut kunnollisesti. Reki oli sitäpaitsi näissä myrskyissä yhtä voimaton kuin pieni vene Niagaran pyörteissä. Rekeä veti ilmapropelli.

Länsiosasta.

Länsiosaston oli laiva vienyt 2,400 kilometriä kauemmaksi länteen, jossa se oli, kun ei maanrantaan päästy, noussut maihin meren päällä lepäävälle pöytämäjäätikölle ja sen päälle, Vähän kauemmaksi reunasta, majansakin tehnyt. Mannerrantaan oli asemalta 27 kilometriä. Sinne Wild niin pian kuin, suinkin vei osan varastoistaan seuraavan kevään rekiretkeä varten.

Ensimmäinen matka tehtiin sinne maaliskuun puolivälissä, talven jo alkaessa näyttää mahtiaan. Mannerrannikko kohosi jotenkin jyrkkään, aaltomaisesti, ja oli kauttaaltaan jäätikön peittämä. Suurella vaivalla retkeläiset saivat tavaransa nostetuksi lähes 700 metrin korkeuteen, jonne ne jätettiin varastoon; 21 p. maalisk. alkoi lumimyrsky, jota kesti viikon — se alkoi samana päivänä, kuten myöhemmin huomattiin, jona Scott Etelänavalta palatessaan Etelä-Viktorianmaan pöytämäjäätiköllä kuoli nälkään ja viluun. Lumimyrskyn aikana oli melkein mahdoton lähteä teltasta ulos, ja lumi tunkeutui telttaankin, peittäen makuusäkeissään loikojat korkealla kinoksella. »Kaikkiaan oli päällämme satakunta kiloa lunta, joka kaikki oli telttaan tunkeutunut 7 1/2 senttimetrin suuruisesta venttiiliaukosta.» Toisessa teltassa oli lunta 1,20 metriä vahvalta. Keli kävi niin pehmeäksi, että lumimyrskyn tauottua vain suurimmilla ponnistuksilla päästiin vähääkään eteenpäin. Vaikka tie kulki alaspäin, ei paluumatkalla alussa päästy eteenpäin kuin pari kilometriä päivässä. Uudet lumimyrskyt yllättivät retkeläiset, haudaten kerran toisen teltan miehineen päivineen puoleksitoista vuorokaudeksi kinoksien alle. Wild kertoo siitä:

»Lumimyrsky (130 kilom. tuntinopeus) raivosi vähentymättömällä nopeudella k:lo 11:een seuraavana aamuna. Sitten se tunnissa laimeni tavalliseksi tuuleksi. Kömmimme ulos makuusäkeistämme ja söimme lämpöisen kunnon aterian. Sitten lähdimme katsomaan tovereitamme ja huomasimme kauhuksemme, että heidän telttansa oli luhistunut maahan. Paikalla livahdimme tuulipukuumme, lensimme ulos ja näimme sanomattomaksi kauhuksemme, että Harrison makasi makuusäkissään lumessa. Mutta hän vakuutti, ettei hänellä ollut mitään hätää. Kannoimme hänet makuusäkkineen päivineen telttaamme. Hän kömpi siitä esiin terveenä miehenä, mutta oli kovin nälissään. Jones ja Moyes olivat niinikään pelastettavat; he makasivat luhistuneen telttansa alla kovin epämukavassa asennossa. Tuuli näyttää sen kaataneen edellisenä aamuna k:lo 10 aikaan, joten he siis olivat olleet syömättä 36 tuntia. Kaivoimme heidät esiin kiiruimman kautta.»

Talvimaja oli vain puolen kilometrin päässä pöytämäjäätikön monenkymmenen metrin korkuisesta pystysuorasta, helposti lohkeilevasta reunasta, suurien halkeamien ympäröimänä, joten sitä lumituiskussa oli sekä vaarallinen hakea että vaikea löytää. Se oli lisäksi niin kokonaan lumen peittämä, ettei se näyttänyt kuin tavallista suuremmalta nietokselta.

Kamala leiripaikka.

Myöhemmin tehtiin talven kuluessa useita muitakin rekiretkiä, muun muassa mannerrannalle varastoa viemään, ja löydettiin tällä matkalla sekä kaksi paljasta nunatakkia että osaksi paljas 120 metrin korkuinen rantaseinämä, jonka päällä oli 60 metrin korkuinen jäävaippa. Tämän kallion alla leirissä ollessaan ankarain lumimyrskyjen pidättäminä olivat retkikunnan jäsenet vähällä joutua hirmuisten lumivyöryjen uhreiksi. Peloittavalla jyrinällä ne syöksyivät jäälle ja lohkareita lensi sadan metrin päähän teltoista. Myrsky puhalsi molemmat teltat kumoon, repien toisen harjasta maahan saakka.

»Moyes ja minä lensimme nurin. Päästyämme taas pystyyn riensimme auttamaan omita, joiden teltta oli kestänyt vihurin. Myrsky riehui vielä entistäkin rajumpana, eikä meillä ollut muuta neuvoa kuin ottaa tangot irti ja laskea teltta alas. Etsimme nyt tuulen suojaa. Tuulen puolella olisi 270 metrin päässä ollut halkeama, joka ehkä olisi tullut kysymykseen. Myrsky oli kuitenkin saanut semmoisen voiman, ettei ollut mitenkään mahdollista kuljettaa tavaroitamme tätäkään lyhyttä matkaa. Toinen toisensa jälkeen menetimme jalansijan, ja tuuli kuljetti meitä pari-, kolmekymmentä metriä mukanaan. Ei jaäkirveelläkään aina ollut mahdollista pysyä paikallaan. Ainoa pelastuksen keino oli kuopan kaivaminen. Loimme senvuoksi lapioilla ensinnäkin metriä syvän, puoltakolmatta pitkän ja kahta leveän kuopan. Lumi oli niin kovaa, että tähän kului kolme tuntia. Reet ja telttatangot pantiin kuopan poikki, ehyt teltta levitettiin näiden päälle ja painoksi pantiin lunta ja jäälohkareita. Tämä kuuluu hyvinkin yksinkertaiselta, mutta todellisuudessa se oli sangen hidasta ja vaivalloista työtä. Monet näistä tuulenpuuskista varmaan puhalsivat 160 kilometrin tuntinopeudella, koska esim. yksi tempasi valtoihinsa vieressäni seisovan Harrisonin, kohotti hänet ilmaan aivan pääni yli ja nakkasi sitten 6 metrin päähän! Kuoppaan kasattiin kaikki — mikä ei ollut kiinni naulattua. Päivällistä syötyämme ryömimme makuusäkkeihimme. K:lo 3 aikaan vyöryi vuorelta suuri laviini, jonka kamala jyrinä voitti tuulenkin ulvonan. En tiedä kaameampaa tunnetta kuin näiden laviinien aikaansaama.»

Monta päivää myrskyä kesti ja kaiken aikaa miehet olivat kuoppaansa sullottuina, voimatta edes pystyssä istua. Vielä monta lumi- ja jäävyöryä suistui vuorelta ja ne tuntuivat kaikki olevan peloittavan lähellä. Iltaisin miehet lauloivat hengellisiä lauluja, saaden yhteisin ponnistuksin ainakin kahdentoista sanat kokoon. Viisi päivää he täten viettivät kuopassaan, syöden kylmää ruokaa, kun kuoppa sään lämmetessä, sitä myöten kuin myrskyä kesti, alkoi käydä kovin lämpimäksi ja sen mukaan märäksikin. Kun makuusäkitkin kastuivat ja niitä oli mahdoton matkalla kuivata, olivat ne sään taas kääntyessä purevaksi pakkaseksi niin kylmät, etteivät miehet yöllä uupumuksestaan huolimatta saaneet silmiinsä vähintäkään unta. Kotimatkalla he vielä pahoin eksyivätkin, mutta pääsivät kuitenkin lopulta kaikki elävinä majaan.

Eräällä keväämmällä tehdyllä retkellä, jonka tarkoitus oli kuljettaa ruokatavaroita kesäretkeä varteen, täytyi miesten yhteen mittaan viettää 17 vuorokautta teltassaan ja sen haljettua lumikuopassa, ennenkuin sää salli jatkaa matkaa.

Rannikkoretkikunta.

Marraskuun ensi päivinä Wildin johtama rekiretkikunta lähti itää kohti tutkiakseen Antarktikan rannikkoa sinne päin niin pitkältä kuin suinkin. Matka ei kuitenkaan muodostunut varsin pitkäksi, sillä jo 160 kilometrin päässä tuli vastaan valtava manterelta laskeva jäävirta, joka oli satoja metrejä vahvan pöytämäjäätikön kyntänyt auki niin hurjaksi jääröykkiöksi, ettei kukaan siivittä olisi päässyt siitä yli. Yli 20 kilometriä leveänä jääkoskena vyöryi tämä jäävirta, Denmanin glasieeri, 900 metriä korkealta mannerylängöltä, sulkien ehdottomasti tien.

Denmanin glasieeri.

Retkikunta koetti ensin kiertää glasieerin meren puolelta, jossa tasainen pöytämäjäätikkö ulottui satoja kilometrejä pohjoiseen. Jäätikön pinta oli kuitenkin täälläkin täynnään halkeamia ja kuiluja, joiden keskellä päivämatka supistui kuuteen kilometriin. »Monta kertaa kuulimme tässä sekavassa seudussa selviä ääniä, jotka merkitsivät liikuntoa. Sitäpaitsi kuului kuin metsästyspyssyjen pauketta tai etäistä tykin jyrinää. Siihen liittyi kaamea, ähkyvä ääni, ikäänkuin glasieerin kulkiessa kallioiden yli.» Kuljettuaan vielä 8 kilometriä eteenpäin päätti Wild koettaa, eikö jäävirran poikki voisi kulkea.

Siinä kohdassa, missä jäävirta kohtasi paljon hitaammin liikkuvan, ainakin ulkoreunoillaan meren päällä lepäävän pöytämäjäätikön, joka oikeastaan on maajäätikön jatkoa, oli valtava, yli 300 metriä pitkä, 100 tai 120 metriä leveä kuilu, jonka pohjalla ammottavat halkeamat näyttivät johtavan pohjattomaan syvyyteen. Sen seinämät olivat rosoiset ja halkeilleet ja kimaltelivat auringonpaisteessa kuin miljoonat valokipunat. Korkealla yläpuolella oli roukkioissa jättiläismäisiä jäälohkareita. Se oli hurjin, villein ja suurenmoisin näky mitä ajatella saattoi.

»Maanantaina, marraskuun 25 p. Ilman ja maiseman puolesta päivä oli suurenmoinen/ Mutta kaikki muu olikin vain vaivaa ja rasitusta. Koko päivän olimme jääroukkioissa. Tuskin olimme saaneet reem vedetyksi alppiköydellä jonkun kukkulan päälle, ennenkuin se taas täytyi laskea alas. Käännämme ja yritämme joka suuntaan, joka puolella jääaaltoja, jääkukkuloita, puserrusröykkiöitä, muistopatsaita, taikalinnoja, aivan matalista aina 100 metrin korkuisiin. On mahdoton nähdä eteensä tässä maisemassa kuin parisataa metriä. Siitä syystä etenemme aina kerrallaan vain lyhyen matkan, kiipeämme sitten kukkulalle tai lumivallille, valitsemme tien ja ponnistamme jälleen kappaleen matkaa eteenpäin…

»Kärsimme tänään kaikki auringon vaikutuksesta, Kennedy pahimmin. Hänen huulensa, poskensa, nenänsä ja otsansa ovat täynnään rakkoja. Hänellä on vaaleanpunertavat hiukset ja arka iho, joka siihen tavallisesti kuuluu.

»Tiistaina, marraskuun 26 p. Jälleen kulutettu päivä mitä ankarimpaan työhön. Kolme tuntia kului, ennenkuin pääsimme ensimmäiset 800 metriä eteenpäin. Monessa paikassa täytyi meidän kirveellä ja lapiolla raivata tie ja sitten rakentaa railon poikki silta. Klo 1 iltapäivällä olimme saaneet kulkeneeksi vain I 1/2 kilometriä. En ole milloinkaan nähnyt enkä kuvitellutkaan mitään niin ihanaa, kaunista, kuin ne muodostumat, joiden kautta tiemme tänä aamuna kulki. Lunchin jälkeen maisema muuttui aivan toisenlaiseksi. Sekavain, ahtaantuneiden jääröykkiöiden jälkeen tulimme lumirinteille, valtaviin, kilometrin ja puolentoistakin levyisiin aaltoihin, joissa halkeamia kulki ristiin rastiin…

»Ei ainoakaan meistä välttänyt sinä päivänä lähempää tuttavuutta glasieerihalkeaman kanssa. Harrison putosi 4 1/2 metriä syvälle. Minä sain aika häijyn ruhjevamman pudotessani rinnettä laskiessamme reikään. Reki kulki ylitseni, ennenkin painoi minut alas. Niin pitkälle kuin saatoimme nähdä, oli maisema samanlaista, ja meidän täytyi muistaa, että meidän paluumatkalla täytyi vielä kerran kulkea tämän noidankattilan kautta. Tänään pääsimme eteenpäin vain 955 metriä!»

Seuraavana päivänä oli mahdotonta millään keinoilla päästä kauemmaksi, joka puolella oli vain valtavia jääaaltoja, näissä joka suuntaan risteileviä halkeamia, joista useat olivat 60 metrin levyiset, päähalkeamat yleensä kulkien pohjoisesta etelään. Wildin täytyi senvuoksi kääntyä takaisin yrittääkseen, olisiko kauempana pohjoisessa mahdollista kulkea jäävirran yli. »Olisimme tosin täälläkin voineet tunkeutua vielä kauemmaksi itään, mutta meidän olisi yhä uudelleen täytynyt laskea matkavarustuksemme pienin erin 15—30 metrin syviin hautoihin ja jälleen samalla tavalla vetää ne ylös toisella puolella. Täten olisimme joka halkeamaan tarvinneet kaksi tuntia. Näin hitaaseen etenemiseen en pitänyt itseäni oikeutettuna, kun se olisi voinut maksaa osastoni hengen.»

Paluumatkalla satoi paljon lunta, kelit olivat huonot, halkeamat kahta petollisemmat, ja varsinkin joulukuun 4 p:nä kuljetut 4 kilometriä olivat peloittavan vaikeat. »Putosimme halkeamiin kaikki ja kiikuimme usein kuin hirsipuussa syvällä jäärotkoissa.» Sillä lyhyellä ajalla, joka oli meno- ja paluumatkan välillä kulunut, olivat jäät jo sen verran liikkuneet, ettei samaa tietä enää kaikin paikoin ollut mahdollinen palata.

Mannerrannalle päästyään retkikunta pyydysteli skualokkeja ja kokosi niiden munia saaden täten verestä lihaa, joka maistui paremmalta kuin koiranliha. Retkikunta matkasi nyt yöllä, koska keli silloin oli kovempi, valo ei häikäissyt silmiä eikä kasvoihin tullut pakkasen puremia. Toiselta puolen oli sillä haittansakin, jään pohja kun päivällä matkatessa kovin kastui ja sitten jäätyi kivikovaksi. Sama oli makuusäkkien laita. Ne eivät koskaan päässeet kuivamaan, vaan olivat aina jääkylmät ja kankeat.

Ylängölläkin keli oli kovin huono paljon pehmeän lumen vuoksi, ja vetäminen kovin raskasta. Jäävirrasta ei tullut minnekään päin loppua; se virtasi laaksossa useiden vuorenhuippujen välissä. Noustuaan eräälle vuorelle ja kartoitettuaan eteisiä ilmoja niin pitkälti kuin silmä kantoi, retkikunta päätti kääntyä takaisin. Paluumatkalla tutkittiin rantakallioita, jotka Antarktikan tällä osalla kaikkialla olivat gneissiä ja graniittia. Laviinikallion alla käydessään retkeläiset huomasivat, että useita vähintään 20 tonnin painoisia jäälohkareita oli vyörynyt vielä 200 metriä sen kuopan ohikin, jossa he varastomatkallaan olivat viettäneet viisi vuorokautta.

Wild oli alkujaan aikonut tehdä matkansa vain kahden muun seuralaisen keralla, mutta myrskyn vietyä mukanaan talvella varastoon jätetyn reen hänen täytyi ottaa mukaansa saattajaksi lähtenyt neljäskin mies, koska tämä ei olisi voinut reettä päästä asemalle ja retkikunta itse välttämättä tarvitsi toisenkin reen. Asemalle oli senvuoksi jäänyt vain Moyes, joka tietysti luuli hänelle toveriksi jätetyn Harrisonin paluumatkalla kuolleen… »Kun tulimme riittävän lähelle asemaa, viritimme laulun ja parin sekunnin kuluttua Moyes hyökkäsi ulos vastaamme. Kun hän näki meitä olevankin neljä, kävi hän hämmästyksestä päälleen seisomaan», ja oli tietysti sanomattoman iloinen. Kaikkiaan retkikunta oli matkallaan kulkenut 381 kilometriä.

Jonesin retki.

Vähän myöhemmin kuin Wildin lähti Jonesin johtama osasto, joka matkusti länteen päin, saavuttaen Gauss-vuoren, jonka Drygalskin johtama saksalainen retkikunta v. 1901 oli löytänyt ja tutkinut, voimatta kuitenkaan retkeillä sen kauemmaksi kummallekaan suunnalle. Tämä retkikunta löysi rannikolla muutamia, saaria, joilla oli erittäin rikas eläinkunta, varsinkin pesiviä lintuja. Muutoin retkikunta ei matkallaan kokenut muuta kuin Antarktikan tavanmukaisia vastuksia.

Wildin osaston kaikki retkikunnat saapuivat siksi ajoissa takaisin, että oltiin valmiina lähtemään, kun »Aurora» ilmestyi taivaanrannalle. Ei ole ihmettelemistä, että kaikki kaipauksetta lähtivät tästä maasta, jossa olivat saaneet niin paljon kovia kokea ja joka ainakin ilmastollisten olojen puolesta epäilemättä on maailman ynsein.

Pääasemalle jääneiden, retken johtajan t:ri Mawsonin viiden toverinsa keralla, täytyi viettää Adélie-maassa vielä toinenkin vuosi ja kokea uudelleen sen talven synkkä raivo. Paljon vaihtelua tuotti kuitenkin toisena talvena langaton sähkölennätin, joka vihdoinkin saatiin kuntoon, laivan tuotua sitä varten lisätarpeita. Tavalliset ilmatieteelliset ja magneettiset havainnot toimitettiin, kivennäisnäytteitä koottiin maajään kasaamista röykkiöistä, merestä pyydettiin alempia eläimiä, maaeläinkokoelmia täydennettiin, mutta mainittavia rekiretkiä ei enää tehty. Retkikuntalaisten mielestä tämä toinen talvi tuntui todelliselta vankeudelta, jonka päättymistä he odottivat yhtä innokkaasti kuin koulupojat konsanaan lukukauden loppua. Enimmin rasitti heidän hermojaan ainainen myrsky.

Joulukuun 12 p. 1913 »Aurora» vihdoin saapui Commonwealth-lahteen ja viipymättä sille kuljetettiin kokoelmat ja se mitä varastoista mukaan otettiin — siinä oli viikon työ, jota tällä kertaa vaihteeksi suosi kaunis sää. Mutta tuskin oli viimeinen kuorma tuotu laivaan, ennenkuin hirmumyrsky hyökkäsi sen kimppuun ja jouluaatto ja -päivä muodostuivat epätoivoiseksi taisteluksi tuulta vastaan. Vaikka laivan koko konevoima, mitä pannusta suinkin ylipainetta lähti, oli käynnissä, oikeni ankkurin sakara ja hädin tuskin »Aurora» vältti haaksirikon.

Kotomatkalla laiva teki pitkän kierroksen länteen tutkiakseen tarkemmin sen puolen jääsuhteita ja muita maantieteellisiä seikkoja sekä jatkaakseen laivan merimittaustöitä ja tieteellisiä pyydystelyitä. Vasta helmikuun viimeisinä päivinä »Aurora» saapui Adelaiden satamaan.

Tulokset.

Australialaisen retkikunnan maantieteellisistä saavutuksista oli tärkein melkoisen rannikkomatkan kartoittaminen. Pääaseman kartoittama ranta sai nimeksi »Kuningas Yrjön maa», läntisen osaston kartoittama »Kuningatar Maryn maa». Tämä ranta on sen luontoista — maajäätikön peittämää mannerta — kuin jo edeltäpäin osattiin arvata, mutta nyt siitä saatiin varmuus. Jäätikkö suistuu hitaasti edeten mereen, paitsi missä kalliopohjan muoto saa sen puristumaan suurenmoisiksi jäävirroiksi, joiden nopeus on suhteellisesti hyvinkin suuri. Vallitsevista tuulijärjestelmistä näyttää johtuvan se, että merijäät toisin paikoin nopeaan ajautuvat pohjoista kohden lämpöisemmissä vesissä sulamaan, toisin paikoin taas muodostavat suunnattoman vahvoja tasaisia »barrier-jäätiköitä». Retkikunnan pääaseman ja läntisen aseman välillä oli »Shackletonin »barrier-jäätikkö», joka ulottuu laajana niemekkeenä kauas mereen, mutia pääaseman kahden puolen oli vain ajojäitä.

Useassa paikassa pistää manteren peruskallio rannoilla näkyviin, ja sorasta ja kiviraunioista, joita jään alta on toisin paikoin paljastunut, on saatu selville Amarktikan tämän osan reunain ja osaksi sisäosainkin rakenne.

Magneettiset havaintojaksot ovat tärkeät etenkin senvuoksi, että samaan aikaan myös toimitettiin havainnoita magneettisen navan toisella puolella, Scottin retkikunnan asemalla. Rekiretkellä tuli magneettisen navan paikka entistä tarkemmin määrätyksi.

Retkikunnan laiva suoritti suuriarvoisia syvän meren mittauksia seuduilla, joista ei ennen ollut juuri mitään tietoja, ja kartutti mitä tuntuvimmin kokoelmia.

Retkikunnan eläin- ja kasvitieteelliset kokoelmat napamanteren reunoilta, jonne lukemattomia lintuja lähtee kesällä pesimään, olivat osaksi ainutlaatuiset.

Antarktika.

Maapallon etelänavan niin ollen peittää paksu jäälakki, keskeltä tuhansia metrejä korkea, kilven muotoinen, äärettömän laaja jääkakko, joka lumesta vahvenemistaan vahvenee ja vahvuutensa painosta valuu ulospäin joka puolelle, mutta sitä myöten myös syrjiltä lohkeilee ja kylvää valtamerien piirin täyteen äärettömiä jäävuoria. Jäävuoria lohkeilee joka rannalla, suurimmat kuitenkin nykyisten tietojemme mukaan Rossin meren pohjukassa olevasta jääseinämästä, Barrier-jäätiköstä, ja muista samanlaisista pöytämäjäätiköistä. Lähimpänä emojäätikköään nämä jäävuoret ovat tahoiltuja, säännöllisen muotoisia, ikäänkuin pöytiä, mutta sitä myöten kun ne ajelevat meressä pohjoisemmaksi ja aallot saavat niitä jäytää, sitä myöten ne kuluvat. Aallokko uurtaa toiselle puolelle syvän pengermän, jonka kautta vuoren tasapaino vähitellen muuttuu, sen yläpinta vähitellen kääntyy kaltoksi. Vähitellen ne lohkeilevat pienemmiksi, vähenevät, murenevat, sulavat, kuta kauemmaksi etenevät pohjoista kohti lämpöisempiin vesiin. Muoto muuttuu yhä epäsäännöllisemmäksi, huippuiseksi, holviseksi ja onteloiseksi, ja lopulta ne hajoavat irtaimeksi jääsohjoksi ja vihdoin katoavat. Merenkulkija kammoo näitä jääpöytiä, joiden päälle hän ei näe mastonhuipustakaan. Mutta niiden suurenmoinen kauneus on kaikkiin tehnyt syvän vaikutuksen, varsinkin kun myrskyaallot hyökyvät äkkijyrkkiä seinämiä vastaan. Syvällä alusvedessä leväten ne eivät valtavimpainkaan laineitten hyökkäyksissä huoju sen enempää kuin kallio. Jäävuorien korkeus merestä on usein 50 metriä ja enemmänkin ja sen mukaan syvyys seitsemän kertaa suurempi, joten vuoren vahvuudeksi kaikkiaan saadaan 50 metriä veden päällä ja 350 metriä veden alla, yhteensä 400 metriä. Suurimmatkaan valtamerenaallot eivät vapaudessa kohoa 15 metriä korkeammaksi, mutta jääseinän kohdatessaan ne nousevat niin korkealle, että tyrskyt ryöppyvät sen päälle. Merimiehet nimittävätkin näitä jäävuoria jääsaariksi, koska ne aallokossa ovat niin tunnottomia. Mutta alallaan ne eivät silti ole, ne vaan eivät välitä tuulista, vaan liikkuvat merivirtain mukana, usein vastatuuleen ja vasten aallokkoa. Jäävuoret hyisessä majesteetillisuudessaan eivät suinkaan ole vailla asukkaita. Hylkeet niille kiipeilevät, missä vain huomaavat aaltojen sorvaamaa pykälää, ja napameren lukuisa siipikarja niillä lepäilee eräretkiensä välillä, vaikka lähteekin varsinaiselle mannermaalle taikka saarille pesimään ja sikiämään. Toisinaan jäävuoria ilmestyy mereen tavallista runsaammin, ne jäähdyttävät meriveden tavallista kylmemmäksi, ennättävät silloin pohjoiseen lauhkeille vesille, joilla muutoin harvoin nähdään luntakaan. Syytä tähän jaksollisuuteen ei varmaan tiedetä, arvellaan sen ehkä johtuvan maanjäristyksistä. Maanjäristyksiä on kyllä riittävästi syytä epäillä alueella, jossa on toimivia tulivuoria ja jonka ympärillä meressä on kokonainen kiehkura sammuneita tulivuorisaaria. Tämmöisiä jäävuosia oli menneellä vuosisadalla kymmenkunta, ja sekä Intianmeressä että Tyynessä meressä jäävuoret silloin kulkivat yli 40:nnen leveyspiirin, jopa etäisimmät näyttelivät' itseään Hyväntoivonniemenkin edustalla, s.o. Gibraltarin ja Maltan asteleveyksillä, jos pohjoisen pallonpuoliskon leveyksiin vertaamme. Vuosina 1892 ja 1893 oli niinikään tavallista enemmän Antarktikan jäävuoria matkalla lauhkeisiin vesiin. Atlantin meren eteläosa oli niin täynnään jäitä, että niistä oli paljon haittaa Kap Hornia kiertäville laivoille. Silloin uiskenteli meressä jääsaaria, jotka olivat hyvinkin yhtä laajoja kuin Bornholm tai Wightin saari, ja lähempänä napapiiriä ne olivat olleet vielä suurempia..

Etelänapaseutujen ilmastolliset seikat ovat viimeisten retkien kautta joutuneet aivan uuteen valoon.

»Urheitten länsituulien» rengas, joka 40:nnen ja 60:nnen leveyspiirin välillä vallitsee, on seurauksena erinomaisen alhaisesta ilmapaineesta. Maata kiertävään kaukalon tapaiseen minimiin virtaa ilmaa käännepiirien seuduilla olevasta korkean ilmapaineen alueesta, tuulet yleisen tuulilain mukaan matkalla muuttavat suuntaansa, kunnes muodostavat maata kiertävän länsituuleenkaan. Kaikilla niillä saarilla, jotka ovat tässä vyöhykkeessä, vallitsee niin kehittynyt meri-ilmasto, s.o. verraten kylmät kesät ja lauhkeat talvet, ettei muualla maapallolla ole sen vertoja. Tämän johdosta luultiin, että kauempana etelässäkin ilmaston laatu olisi jotenkin samanlainen. Mutta onkin tavattu aivan päinvastaiset olot: Etelänapamaalla vallitseekin kehittynyt mannerilmasto ja se synnyttää toisen omituisen tullijärjestelmän, joka on edellisen vastakohta. Napamanteren keskiosissa vallitsevan tavattoman kylmyyden vuoksi sen päällä syntyy korkean ilmapaineen alue, maksimi, josta ilma pitkin jääylängön kaltevaa pintaa valuu ulospäin joka taholle, muuttaen maan pyörimisen johdosta kaiken aikaa suuntaansa, niin että tuulet usein myrskyisinä kaakko- ja itätuulina saapuvat jäälakin reunoille. Siten syntyy Etelänavan ympärille kaksi rinnakkaista tuulijärjestelmää, joista toinen, pohjoisempi, on länsituulien, toinen eteläisempi, itätuulien vyöhyke. Näitten molempien vyöhykkeiden välillä on kapeahko tyvenempi alue, jossa vallitsevat vaihtelevaiset tuulet. Reunoille virratessaan ja samalla alemmaksi laskeutuessaan sisämaan tuulet, vaikka alussa ovat tavattoman kylmät, melkoisesti lämpiävät, niillä on toisin sanoen föhn-tuulien luonne.

Antarktikan lauhkeimpien osien lämpötiloista antavat seuraavat numerot käsitystä: Grahamia maalla on vuoden keskilämpö noin -12°C, Keisari Wilhelm II:sen maalla -11,5°, Etelä-Viktorianmaalla -17,8°. Eri vuosina keskilämmöt kuitenkin melkoisesti vaihtelevat, varsinkin manteren reunoilla, koska keskilämmöt pohjoista kohti meren päällä hyvin nopeaan lisääntyvät ja lämpöisen ja kylmän alueet aina jonkun verran siirtyvät puoleen ja toiseen. Korkein Etelä-Viktorianmaalla kesällä huomattu lämpö oli +3°C, mutta semmoisia päiviä ei ollut useita. Enimmäkseen on lämpömittari kesälläkin jäätymäkohdan alapuolella, ja kuvaavaa on, että retkeilijät yleensä jo valittavat hellettä, milloin on lämpöasteita. Jo muutamilla pakkasasteillakin saattaa auringon paahde käydä rasittavaksi. Varsinaisella etelanapaylängöllä vuoden keskilämpö luultavasti on alhaisempi kuin missään muualla maan pinnalla.

Lumen tulo ei varsinaisella etelämaalla ole suuri, ja senkin, minkä sataa, lakaisevat rajut myrskyt mennessään pois. Tämä onkin luonnollista, koska tuulet säteilevät mannermaan keskeltä ulospäin, tulevat siis kuivalta keskiylängöltä ja matkalla lämmetessään yhä kuivuvat. Pohjoisempana, meren päällä, sitä vastoin sataa lunta sitä runsaammin, ja sen vuoksi Eteläjäämeren kaikki saaret kantavatkin vahvoja lumi- ja jääpeitteitä, jotka enimmäkseen ulottuvat alas mereen saakka. Näiden maajäätiköiden muodostumiseen ei ole syynä alhainen keskilämpö, sillä Eteläjäämeren keskilämmöt ovat verraten korkeat, vaan ylen runsas sademäärä. Kapinaan eteläpuolella esim. on valtameressä pieni Bouvetin saari, jota sitä ympäröiväin ainaisten sumujen vuoksi harva merenkulkija näkee, ellei aivan lähelle satu. Vaikka tämä saari on Bornholman leveydellä ja siis jo kaukana varsinaisen Jäämeren ulkopuolella, on s kuitenkin runsaan lumentulon vuoksi melkein kauttaaltaan maajäätikön peitossa. Bouvetin saarikin on sammunut tulivuori.

Etelänapamaalla ei luonnollisesti voi olla sanottavaa kasvimaailmaa, koska lumetonta maatakaan ei ole juuri ensinkään, muuta kuin jyrkimmät vuoristorinteet. Etelänapamanterelta tunnetaan muutama kymmenkunta sammalta ja jäkälää, sekä joku vähäpätöinen ja ylen harvinainen putkilokasvikin Länsi-Antarktikasta, jossa olot ovat kasvistolle edullisimmat. Runsaampi on kasvullisuus niillä saarilla, jotka ympäröivät etelämaata, vaikkei niilläkään metsä menesty ankaran tuulen vuoksi. Meri sitä vastoin, sekä varsinainen Jäämeri aina napamaan rannoille saakka, että varsinkin viileä Etelämeri, on erinomaisen rikasta leväkasveista. Siellä tavataan suurimmat tunnetut ruskolevät.

Tavattoman paljon rikkaampi on etelänapamaailman eläinkunta. Se on omituisuutensa vuoksi erinomaisen mieltäkiinnittävä. Varsinaisia maaeläimiä ei tosin ole muuta kuin Etelämeren saarilla, esim. Kerguelenillä muutamia hyönteisiä, kotiloita ja matoja.

Mutta meressä on sitä runsaampi eläinmaailma, sekä pohjassa, vedessä, että pinnalla ja ilmassa. Muutamat alimmat elimistöt ovat siihen määrään sovelluttaneet itsensä kestämään alhaisimpiakin lämpömääriä, että niitä on mahdoton tappaa kylmyydellä. Valaita on runsaasti, vaikka ne viime vuosisadan keskivaiheilla jo yhteen aikaan hävitettiin hyvin vähiin. Erinomaisen runsaasti on hylkeitä, jotka kauttaaltaan ovat toisia lajeja kuin pohjoisnavan vesissä. Sumin hylje on merielefantti (Cystophora proboscidea). Tavallisempi on merileopardi (Stenorrhynchus leptonyx). Sitä paitsi on viljalti pienempiä hylkeitä. Yhteinen luonteenominaisuus Etelänapamaan eläimille on se, että ne hyvin vähän pelkäävät ihmistä. Niitä voi sen vuoksi tiloiltaan tappaa, ottaa melkein kuin varastohuoneesta. Tämä koskee varsinkin etelänapamaailman kaikkein mieltäkiinnittävimpiä eläimiä, pingviinejä, jotka ovat kaikista linnuista parhaat uijat. Maalla ne liikkuvat kömpelösti, kävellessään pitävät evämäisillä, lentoon kelvottomilla siivillään tasapainoa, levätessään taas istuvat hännällään, lyhyillä jaloillaan tukien ruumistaan. Mutta vedessä ne ovat sitä nokkelammat. Etelänapamatkustajat kertovat ihmeitä niiden uimataidosta. Helposti ne seuraavat täydessä vauhdissa kulkevaa laivaa pitkät matkat, jopa uivat sen sivukin mielin määrin. Niiden uimanopeus on niin suuri, että ne vedestä ylös sukeltaessaan voivat sillä vauhdilla hypätä muutamaa metriä korkealle jäänreunalle. Pingviinejä on montakin lajia, suurin on noin 1,3 metriä korkea. Nämä linnut elävät sulan veden reunassa, peräytyvät talveksi sen mukana pohjoista kohti ja kesällä vaeltavat Etelämaan reunoille munimaan ja poikasiaan hoitelemaan. Maalla ja jäällä matkatessaan ne varovasti astuvat hanhenmarssissa, siipityngillään tasapainoa pitäen, säännöllistä tuntumusta noudattaen, leiriytyvät tuhansittain samoille paikoille, eivätkä vähääkään pelkää ihmistä, vaan päinvastoin uteliaina lähenevät häntä, missä vain näkevät. Liha ei tosin ole aivan maukasta, mutta sillä on kuitenkin tuoreena ravintona suuri arvo.

Etelämeren huomattavimpia lintuja ovat monenlaiset myrskylinnut ja lokit, joita ilma joskus kiehuu täytenään. Nämäkin jotenkin vähän pelkäävät ihmistä, mutta ovat niin rosvoluontoisia, että esim. prof. Davidin johtamalta magneettisen navan retkikunnalta joskus ryöstivät paistin pannusta. Retkeilijät kertovat ilmiöitä niitten erinomaisesta vainusta ja petomaisuudesta. Myrskylinnut ovat valtameren väsymättömät lentäjät. Oli sää kuinka ankara tahansa, alati ne yhtä keveästi kiitävät aaltoilevan meren päällä, tähystellen saalista.

Matelijat ja sammakkoeläimet puuttuvat kokonaan etelänavan maista, kaloja sitä vastoin on runsaasti, vaikka niitä vielä on vähän tutkittu. Monet niistä ovat hyvinkin samanlaisia kuin pohjoisessa jäämeressä tavattavat, mutta ratkaisematon asia toistaiseksi on, ovatko ne alkujaan olleet samoja lajeja. Kivettymät epäämättömästi todistavat, että etelä-napamaalla on ollut lauhkean ilmaston kasveja ja eläimiä. Kaikesta päättäen ovat nykyiset pingviinitkin alkujaan olleet lauhkean ilmanalan eläimiä ja vasta mukautumisen kautta vähitellen muuttuneet napameren eläjiksi. Ruotsalainen retkikunta löysi Länsi-Antarktikasta nykyisiä lajeja vielä paljon suurempien pingviinien jäännöksiä niiltä ajoilta, jolloin Länsi-Antarktikassa varmaan vallitsi lauhkea ilmasto.

Jo ennenkuin Etelänapa-manteren olemassaolosta oli mitään varmaa tietoa, olivat geologit Etelä-Amerikan, Etelä-Afrikan ja Australian kivettymiä ja nykyisiä eläin- ja kasvimuotoja toisiinsa vertaamalla tulleet siihen johtopäätökseen, että näitten maanosain välillä, menneinä geologisina aikoina, tarkemmin määritellen jurakaudella, on ollut maayhteys, niin että kasvit ja eläimet ovat voineet vaeltaa maanosasta maanosaan. Etelämaan geologian tutkiminen viittaa siihen, että tämä mantere juuri on jäännös tuosta sillasta. Länsi-Antarktikan ja Patagonian maantieteelliset ja kasvitieteelliset muinaisolot selvään viittaavat siihen, että ne ovat ennen yhteen kuuluneet. Antarktikan muista osista on löydetty kivettymiä, joitten nojalla voidaan päättää sillan jatkuneen edelleen Australiaan. Näitä todistuskappaleita toi Wilson Beardmoren jäävirralta Shackletonin löytämistä kivihiilikerroksista. Kun todistuskappalten sarja saadaan täydelliseksi, on sen kautta eräs mieltäkiinnittävimpiä ja suurimpia geologisia kysymyksiä saanut ratkaisunsa. Sekä ruotsalaisen retkikunnan löytämät kivettymät, jotka ovat tulleet manteren sisäosista jäävirran pohjaravan kanssa, että Etelä-Viktorianmaalta tuodut epäämättömästi todistavat, että vielä tertiääriajalla etelänapamanteretta peittivät suuret metsät, joissa muun muassa kasvoi Chilessä nykyjään tavattavia araukariapuita.

Shackletonin retki osoitti, että etelänapa on laajalla korkealla jääylängöllä. Scottin, Davidin y.m. retkien kautta tiedetään, että tämä ylänkö ulottuu kauas pohjoista kohti meren rantoihin saakka, vaikka se tosin reunoja kohti alenee. Näistä seikoista, ynnä Antarktikan sisäosissa vallitsevista ilmastollisista seikoista, sen korkean ilmapaineen alueesta, jonka keskusta näyttää olevan vielä navan takana, on eräs saksalainen maantieteilijä laskenut, että Etelänapamaa luultavasti on kaikista maanosista korkein.

Kuinka vahva Antarktikaa peittävä jää on navan seuduilla, se arvatenkin jää kaikiksi ajoiksi tietämättömäksi. Shackleton kuitenkin luuli jääylängön pengermistä ja halkeamista voivansa päättää, ettei jääkerros ole aivan vahva, ja samaan viittaa se seikka, että lumentulo siellä, korkean ilmapaineen alueella, välttämättä on hyvin pieni. Sen mukaan olisi Etelänapamaan kallioalustakin siis ylänkö, joka vetää Tibetille vertoja.