Herra Oblomov: Romaani maaorjuuden ajoilta

by Ivan Aleksandrovich Goncharov

ENSI OSA.

1.

Gorohovája-kadun varrella Pietarissa, yhdessä niistä suurista taloista, joissa on asukkaita niin paljon että ne täyttäisivät kokonaisen maaseutukaupungin, makasi eräänä aamuna vuoteessansa Ilja Iljitsh Oblomov. Hän oli noin kolmenkymmenen kahden tai kolmen vuoden ikäinen, keskikokoinen, ulkomuodoltaan miellyttävännäköinen mies, ja hänen tummanharmaat silmänsä, joiden katse rauhallisesti harhaili pitkin seiniä ja kattoa, ilmaisivat sitä epämääräistä haaveksivaisuutta, mikä on ominaista semmoiselle ihmiselle, jolla ei ole mitään sitovaa työtä, ja jota ei mikään häiritse. Sama levollinen ilme kuin hänen kasvoissaan, leimautui myös hänen ruumiinsa kaikissa asennoissa, vieläpä oli se valautunut hänen yönuttunsakin poimuihin. Toisinaan hänen katseensa himmeni ikäänkuin väsymyksen tai ikävyyden tunteesta, mutta ei tämäkään voinut hetkeksikään karkoittaa kasvoilta sitä pehmeyttä, joka perusilmeenä vallitsi ei ainoastaan hänen ulkomuodossaan, vaan myös koko hänen sielussaan. Niin avonaisesti ja selvästi kuvastui se sielu hänen silmissään, hänen hymyilyssään, jokaisessa pään ja käsien liikahduksessa, että pintapuolisestikin tutkiva ja kylmä ihminen vain ohimennenkin katsahtamalla Oblomoviin varmaankin olisi itsekseen sanonut: "tuopa näyttää olevan hyvä ja herttainen mies!" Ja jos joku syväkatseisempi ja myötätuntoisempi ihminen olisi saanut kotvan tarkastella noita hänen kasvojaan, niin olisipa varmasti lähtenyt hänen luotaan mieluisat ajatukset sielussaan ja lämmin hymy huulillaan.

Ilja Iljitshin kasvojen väri ei ollut punertava, ei mustanverevä, ei kauttaaltaan kalpeakaan, vaan se oli sellainen, jossa ei ole mitään erityisiä tunnusmerkkejä ja näytti se sellaiselta sentähden ettei hän, Oblomov, missään liikkunut eikä saanut raitista ilmaa keuhkoihinsa tai kaikellaisista muista syistä. Ylipäänsä hänen ruumiinsa, päättäen kaulan kiillottomasta, läpiläpeensä valkoisesta hipiästä sekä noista pienoisista turvonneista käsistä ja pehmoisista hartioista, näytti liiaksi hemmoitellulta ollakseen oikea miehen ruumis.

Silloinkin kun hän oli levoton, osasi hän hillitä liikkeensä samallaisella pehmeydellä ja omituisen miellyttävällä laiskuudellaan, mitä ei mikään mahti häneltä voinut riistää. Jos hänen sielunsa sopukoista sattui nousemaan huolen pilvi hänen kasvoilleen, niin tosin hänen katseensa himmentyi, hänen otsallensa ilmaantui ryppyjä ja hänessäkin alkoi tuo epäilysten, murheen ja pelon levoton leikki, mutta harvoin tämä häiriö pukeutui määrätyn aatteen muotoon ja vielä harvemmin se muuttui miksikään aikomukseksi. Se tuli ratkaistuksi tavallisesti vain huokauksella ja raukesi vähitellen pois henkiseen tylsyyteen, proosalliseen unisuuteen.

Kuinka suloisesti soveltuikaan Oblomovin kotoinen puku noihin hänen kasvojensa rauhallisiin piirteisiin ja tuohon veltostuneeseen ruumiiseen! Hänen yllänsä oli niinsanottu halatti, tehty persialaisesta kankaasta, aito itämainen unimekko ilman pienintäkään eurooppalaisuuden vivahdusta, sellainen unimekko, jossa ei ollut tupsuja, ei samettikauluria, ei miehustaa, vaan joka oli niin väljä ja niin avara että mies saattoi kahdesti kääriytyä sen sisään. Sen hihat, leikatut väärentämättömään aasialaiseen malliin, kohosivat aina sormista hartioihin laventuen laventamistaan. Ja vaikka tästä halatista olikin hävinnyt pois sen alkuperäinen uutuus ja vaikka se paikoin olikin saanut vaihtaa ensimmäisen luonnollisen kiiltonsa muihin, laillisesti hankittuihin loistoihin, niin säilyi siinä kuitenkin yhä tuo itämaisen värjäyksen kirkkaus ja itämaisen kutoelman tunnettu kestäväisyys.

Tällä yönutulla oli Oblomovin silmissä suunnaton määrä verrattomia ansioita. Se oli esimerkiksi niin pehmoinen ja taipuisa että tuskin tunsi että se oli päälläkään ja niinkuin kuuliainen orja totteli se kaikkein pienimpiäkin ruumiin nytkähdyksiä.

Oblomov ei koskaan käyttänyt kotonaan kauluksia eikä liiviä, sillä hän rakasti yksinkertaisuutta ja vapautta. Hänen tohvelinsa olivat pitkät, pehmoiset ja leveät, niin että kun hän antoi jalkansa solahtaa vuoteesta alas lattiaan, niin ei edes tarvinnut niitä hapuilla, vaan ne sattuivat suoraan hänen jalkoihinsa ihan ensi työnnöllä.

Ei makaaminen Ilja Iljitshille ollut mikään välttämättömyys niinkuin sairaalle tai sellaiselle ihmiselle, joka tahtoo maata maatakseen, eikä se myöskään ollut mikään satunnaisuus niinkuin sille, joka on väsynyt, eikä nautinnon tarvekkaan, joka kuuluu laiskurille, vaan tämä makaaminen — se juuri oli hänen normaalitilansa. Kun hän oli kotona — ja kotona oli hän melkein aina — niin hän vain makasi ja aina yhdessä ja samassa huoneessa, missä me hänet jo tapasimme, ja tämä huone oli yhtäaikaa hänen makuuhuoneensa, hänen virkahuoneensa ja hänen vastaanottohuoneensa. Tosin hänellä oli kolme muutakin huonetta, mutta harvoin hän niihin hairahtui, jollei mahdollisesti joskus aamuisin sillaikaa kun palvelija lakaisi hänen virkahuonettaan, mikä suinkaan ei joka päivä tapahtunut. Niissä huoneissa olivat huonekalut peitetyt päällyksillä ja rullakaihtimet aina alaslasketut.

Huone, jossa Ilja Iljitsh makasi, näytti ensi katsomalta sangen kauniisti sisustetulta. Olihan siellä piironki, tehty punapuusta, kaksi divaania, päällystetyt silkkisellä kankaalla sekä koreita verhouutimia, joihin oli neulottu kaikellaisia luonnossa olemattomien lintujen ja hedelmäin kuvia. Olihan siellä silkkiset akuttimet, mattoja, muutamia tauluja, rintakuvia pronssista ja porsliinista sekä suuri joukko kaikellaisia sieviä pikkuromuja. Mutta hienolla aistilla varustettu ihminen olisi jo ensi silmäyksellä tuntenut halua saada järjestää kaiken tämän komeuden paljon yksinkertaisemmin sekä poistaa kaiken mikä oli liikaa. Nuo raskaat ja kömpelöt mahonkituolit, vaapperat etasheerit eivät suinkaan olleet mitään hauskaa nähtävää. Toisesta divaanista oli niska retkahtanut alas ja liimattu kaidepuu oli paikoin irtaantunut.

Samallainen luonne oli myös tauluilla, maljakoilla ynnä korukapineilla.

Itse isäntä katseli tätä kabinettinsa sisustusta kuitenkin niin kylmästi ja välinpitämättömästi kuin olisi silmillään kysynyt: "kuka juutas se kaiken tämän romun on tänne raahannutkin ja noinikään asetellut?" Ja kun lisäksi Sakariias, Oblomovin palvelija, vielä kylmemmin kuin isäntä arvosteli näitä esineitä, niin jäi kokonaisvaikutukseksi se, että virkahuone pystyi hämmästyttämään katselijaa ainoastaan siinä vallitsevalla epäjärjestyksellään ja siivottomuudellaan. Pitkin seiniä ja tauluja kiemurteli niihin imeytynyttä pölyä, ja peilit, sen sijaan että olisivat heijastaneet esineitä, olivat pikemminkin kuin rihvelitauluja aivankuin olisi ollut tarkoitus niiden tomuun kirjoitella kaikellaisia asioita muistiin. Matot olivat tahraiset, sohvalla virui siihen unohtunut pyyhinliina, ja pöydällä seisoi melkein joka aamu eiliseltä illalliselta poiskorjaamaton lautanen sekä suolatölkki ja puoleksi jyrsitty luupalanen, puhumattakaan siinä ajelehtivista leipämurusista.

Jos ei olisi ollut tuota ruokalautasta eikä vasta loppuun poltettua piippua, joka oli pantu nojalleen sänkyä vasten, tai jos ei olisi näkynyt itse isäntää, joka siellä makasi, niin olisippa voinut luulla ettei tässä ketään asunutkaan — siinä määrin oli kaikki pölyttynyttä, virttynyttä ja ylipäänsä vailla inhimillisen läsnäolevaisuuden elävää jälkeä. Tosinhan hyllyillä ajelehti pari kolme aukijätettyä kirjaa sekä vanha sanomalehti, seisoipa kirjoituspulpetilla mustepullokin sulkakynineen, mutta sivut, joiden välistä kirjat olivat aukaistut, olivat tomuun peittyneet sekä kellastuneet, ja silminnähtävää oli ettei niitä pitkiin aikoihin oltu käytetty. Sanomalehden numerot viittasivat menneeseen vuoteen, ja jos tahtoi pistää ja kastaa kynän mustepulloon, niin eipä sieltä muuta olisi lähtenyt kuin suriseva kärpänen säikähtäen lentoon.

Tänään oli Ilja Iljitsh vastoin tavallisuutta herännyt sangen varhain, nimittäin kello kahdeksan. Jokin seikka oli hänet saattanut kovasti huolestuksiinsa. Hänen kasvonsa ilmaisivat vuorotellen kauhun, tuskan ja harmin sekaisia tunteita. Nähtävästi vaivasi häntä sisällinen taistelu, johon järki ei vielä ollut joutunut auttajaksi.

Seikka oli se että Oblomov edellisenä iltana oli saanut tilanhoitajaltaan maalta epämieluisen kirjeen. Tunnettu on, minkälaisista ikävyyksistä tuollainen tilanhoitaja voipi kirjoittaa: kadosta, maksamattomista verorästeistä, tulojen vähenemisestä ja muusta sellaisesta. Ja vaikka tilanhoitaja jo kahtena edellisenä vuonnakin oli kirjoittanut herrallensa juuri samallaiset kirjeet, niin kuitenkin tämä viimeinenkin kirje vaikutti yhtä voimakkaasti kuin mikä muu tahansa ikävä, äkkiarvaamaton uutinen.

Eikä suinkaan ollut mikään helppo asia keksiä keinoa päästäksensä pulasta, vaikka annammekin vilpittömän tunnustuksemme Ilja Iljitshin huolenpidolle omista taloudellisista asioistaan. Olihan hän näet jo muutamia vuosia aikaisemmin, saatuaan ensimmäisen tällaisen ikävän kirjeensä tilanhoitajaltaan, alkanut sommitella päässään suunnitelmaa kaikellaisiin muutoksiin ja parannuksiin, joita hänen maatilansa hoito ja järjestys tarvitsi. Ja tämä suunnitelma edellytti ryhtymään monenlaisiin uusiin taloudellisiin, valtiollisiin ja muunlaisiin toimenpiteisiin. Mutta se ei ollut vielä läheskään valmiiksi ajateltu tämä korjaussuunnitelma, ja nämät tilanhoitajan epämieluiset kirjeet ne uudistuivat joka vuosi, riivatusti häiriten hänen rauhaansa ja ikäänkuin yllyttäen häntä jotakin tekemään, vaikka suunnitelma yhä pysyi keskitekoisena. Sentähden tunsi nyt Oblomov ihan välttämättömäksi ryhtyä johonkin ratkaisevaan tekoon.

Herättyään aikoi hän siis vahvasti heti nousta ylös, peseytyä sekä teensä juotua perinpohjin ajatella ja harkita asia valmiiksi, kirjoittaa se sitten muistiin sekä ylipäänsä toimia aivan niin kuin pitääkin. Puolentuntia tämän jälkeen oli hän yhä makuullaan kiusautuen tästä päätöksestään, kunnes päähänsä pisti että ehtiihän hän tässä nousta senkin jälkeen, kun on ensin juonut teensä, ja teensä hän entiseen tapaan voi juoda sängyssäänkin, sitä suuremmalla syyllä, koska hän siten ei häiriydy samalla kertaa sekä miettimästä että makaamasta. Ja niin tapahtuikin. Teensä juotuaan hän kohottautui vuoteeltaan ja oli vähällä jo nousta ylös, toinen jalka jo työntyi alas sängystä ikäänkuin hapuillen kohti tohveleita, mutta — yht'äkkiä hän taas nykäsi sen takaisin peiton sisään.

Kello löi puoli kymmenen. Ilja Iljitsh säpsähti. "Mikä kuhnuri minä olenkaan!" virkkoi hän ääneen suutuksissaan itseensä, "eihän minulla ole omaatuntoa hituistakaan, aika on nousta työhön ja sen täytyy tapahtua heti! Kun vain annan tahdolleni vallan, niin kyllä minä…"

— Sakariias! huusi hän.

Komerosta, jonka vähäinen välikäytävä eroitti Ilja Iljitshin virkahuoneesta, alkoi kuulua aluksi ikäänkuin kahlekoiran murinaa ja sen jälkeen jostakin paikasta alashyppäävien jalkojen kolinaa. Se oli Sakariias, joka näin hyppäsi alas uunin pankolta, jolla hän tavallisesti kulutti aikaansa istuen vaipuneena omaan uinailuunsa.

Ja huoneeseen astui nyt iäkäs mies, pukunaan harmaja nuttu, jonka kainalon alla olevasta reijästä palanen paitaa pisti näkyviin, sekä harmaja liivi, jonka koreutena oli vaskiset napit. Hänen pääkoppansa oli paljas ja sileä ikäänkuin ihmisen polvi, ja hänen leveästä, tuuheasta, rusevasta poskiparrastaan, jossa oli seassa harmaita karvoja, olisi riittänyt kummaltakin puolelta ainetta vaikka kolmeen tavallisenkokoiseen partaan.

Sakariias ei ollut koettanut muuttaa Luojan hänelle antamaa ulkomuotoa paremmin kuin sitä pukuansakaan, jollaisessa hän oli kulkenut ennen maalla ollessaan. Hänen vaatteensa neulottiin aina sieltä maalaiskylästä tuodun kuosin mukaan. Harmaja lievetakki ja harmaja liivi miellyttivät häntä siitäkin syystä että hän tässä puolivirallisessa pukimessa näki heikon kajastuksen aatelispalvelijan puvusta, livreesta, jollaista hän kerran mailmassa oli kantanut yllänsä saattaessaan herravainajiaan kirkkoon tai vieraisiin. Ja livree se se oli hänen muisteloissaan ainokainen kappale, mikä pystyi edustamaan Oblomovin aateliskartanon oikeata arvoa. Ei mikään muu enemmän muistuttanut ukolle siitä leveästä ja rauhallisesta herraselämästä, jota tuolla maan sydämmessä oli vietetty. Ne vanhat herrat isännät olivat kuolleet, suvun muotokuvat olivat jääneet maalaiskotiin ja siellä ne nyt luultavasti viruivat jossakin ullakolla… Sillä kertomukset entisten polvien elämästä ja perhetarinat suvun kunniasta kuihtuvat kuihtumistaan ja elävät ehkä ainoastaan muutamien maakylään jääneiden vanhusten muistossa. Kallis oli sentähden Sakariiakselle tämä harmaa lievetakki! Siinä sekä lisäksi muutamissa tuntomerkeissä, jotka olivat säilyneet hänen nykyisen herransa kasvoissa ja käytöksessä, ja jotka muistuttivat hänen vanhemmistaan, siinä siis ynnä hänen herrasoikuissaan näki palvelija tuon heikon kajastuksen suvun menneistä suuruuden päivistä. Niin juuri — oikuissakin. Sillä vaikka hän niille aina murisi sekä itsekseen että muidenkin kuullen, niin hän kuitenkin niitä sisällisesti kunnioitti pitäen niitä oikean herruuden ja herramaisen tahdon luonnollisena ilmauksena. Jos ei näitä oikkuja olisi ollut, niin olisi hän ikäänkuin ollut tuntematta herruuden kunniaa yläpuolellaan ja ilman niitä ei mikään olisi elvyttänyt häntä muistelemaan herransa nuoruudenaikaa ja sitä maalaiskylää, vanhaa kartanoa perimätietoineen, jonka he niin kauvan sitten olivat heittäneet. Se Oblomovien talo oli ennen vanhaan ollut rikas ja kuuluisa paikkakunnallaan, mutta sitten, jumalatiesi mistä syystä, oli kaikki siinä köyhtynyt ja rapistunut niin että se vihdoin oli huomaamattomiin huvennut uudempien aateliskartanoiden joukkoon. Ja ainoastaan talon harmaantuneet palvelijat tiesivät enää toisilleen kertoa uskollisia muistoja tuosta menneisyydestä, pitäen sitä kalliina kuin mitäkin pyhyyttä. — Kas siinä syy, miksi Sakariias niin rakasti harmaata lievetakkiansa. Ja mahdollista on että hän piti poskipartaansakin arvossa ainoastaan siitä syystä että oli lapsuudessansa nähnyt paljon vanhoja palvelijoita, jotka käyttivät tätä vanhanaikuista ylimyksellistä koristusta.

Nyt seisoi Sakariias herransa edessä, mutta tämä, joka oli vaipunut syviin mietteisiin, ei pitkään aikaan huomannut hänen läsnäoloaan. Sanaa sanomatta seisoi Sakariias siinä. Vihoviimein hän rykäsi.

— Kah, mitä sinä siinä teet? kysyi nyt Ilja Iljitsh.

— Tehän minua huusitte!

— Huusinko minä? Miksi minä olisin sinua huutanut — en voi muistaa! vastasi Oblomov venytellen itseään. — Mene paikoillesi siksi aikaa että minä sen muistan.

Sakariias lähti ja Ilja Iljitsh pitkitti makaamistaan mietiskellen tuota kirottua kirjettä.

Kului neljännestunti.

"No, nyt olen kylliksi levännyt!" sanoi hän itsekseen, "täytyy tästä nousta… Vaan älähän, minä luen vielä kerran tilanhoitajan kirjeen tarkasti lävitse, mutta sitten nousen kuin nousenkin." — Hoi Sakariias!

Ja taas kuului sama hyppäys ja sama murina, vaikka tällä kertaa kovemmin. Sakariias astui sisään, mutta Oblomov oli vaipunut taas mietiskelyynsä. Sakariias seisoi pari minuuttia odotellen, pahantuulennäköisenä ja hiukan syrjäsilmillä katsellen herraansa sekä kääntyi vihdoin mennäksensä ulos ovesta.

— Mihin nyt? kuului silloin yht'äkkiä Oblomovin kysymys.

— Te kun ette mitään puhu, niin mitäpä tässä tyhjää seisoo? kahahti Sakariias omituisella äänellään, jonka alkuperäisen soinnun hän omien sanojensa mukaan oli kadottanut ajaessaan kerran maailmassa metsästysretkelle vanhan herravainajan ja hänen koiriensa seurassa, jolloin hänen kurkkuunsa oli tulla tuhahtanut aivan kuin kova tuulenpuuska sisään. Hän seisahti puolikäännökseen keskelle huonetta ja silmäili yhä syrjästäpäin Oblomoviin.

— Ovatko sinun jalkasi kuivettuneet, vai miksi sinä et voi hetkeä seisoa yhdessä kohti? Sinä näet että minä olen huolestuksissani — siis on sinun asiasi odottaa! Vai etkö ole vielä muka tarpeeksi maata mötköttänyt niin että luusi ruskaa? Etsi se kirje, minkä minä eilen sain tilanhoitajalta. Mihinkä sinä sen olet pannutkin?

— Minkä kirjeen? En minä mitään kirjettä ole nähnyt, — sanoi
Sakariias.

— Sinähän sen posteljoonilta otit vastaan — sen likaisen repaleen, vai et muka muista?

— Mistä minä hänet tiedän, minne te sen olette pannut? virkkoi Sakariias alkaen lyödä mäiskytellä kämmenellään pitkin papereita ja kaikellaisia kapineita, joita oli pöydälle ladottu.

— Et sinä koskaan mitään tiedä. Hae siitä paperikorista! Tai katso, onko se pudonnut sohvan taakse? Ja tuon sohvan selkäkään se ei ole vielä tähän päivään asti korjattu. Miksi et kutsu nikkaria sitä korjaamaan? Sinähän sen olet särkenytkin.

— En minä sitä ole särkenyt, vastasi Sakariias; — itsestään se on särkynyt, eihän se ikuisesti kestä: täytyy sen kerran särkyä!

Ilja Iljitsh ei katsonut tarpeelliseksi väittää mitään tätä vastaan.
— Oletko löytänyt jo, mitäh? kysyi hän vain.

— Tässä olisi kirjeen tapaisia.

— Ei ne ole niitä, ei niitä!

— Ka sitten ei ole muuta, sanoi Sakariias päättäväisesti.

— Mene ulos! sanoi Ilja Iljitsh kärsimättömästi: — minä nousen ylös ja etsin itse.

Sakariias meni omaan komeroonsa, mutta juuri kun hän yritti käsinojassa hypätä uunin pankolle, kuului sisältä taas kiirehtiväinen huuto: — Hoi Sakariias, hoi Sakariias! "Herra siunatkoon!" murahti Sakariias kääntäen suuntansa jälleen isäntänsä makuuhuoneeseen: "Siitäpäs ristin sai. Kunpahan kuolema pian tulisi!"

— Mitä te minusta tahdotte? kysyi hän sitten jääden syrjittäin toisella kädellään pitämään kiinni ovesta ja katsellen herraansa paheksumisensa merkiksi vain puolella silmällään, niin että Oblomov ei ollenkaan nähnyt hänen kasvojaan, vaan ainoastaan tuon hänen suunnattoman suuren poskipartansa, jonka sisästä milloin tahansa uskoi saavansa nähdä parin kolmen linnun lehahtavan lentämään.

— Mihin minun nenäliinani on joutunut? — hae se heti! Olisihan sinun itsesi jo pitänyt se älytä, vaan sinä et mitään näe! huomautti Ilja Iljitsh hänelle ankarasti.

Sakariias ei ilmaissut mitään erikoista tyytymättömyyttä tai kummeksumista kuullessaan tämän herransa käskyn ja nuhteen pitäen nähtävästi omasta puolestaan sitä sangen luonnollisena asiana.

— Kukapa hänet tiennee, missä nenäliina on! murisi hän vain kulkien ympäri huonetta ja hypistellen jokaista tuolia, vaikka selvään näkikin ettei ainakaan tuoleilla mitään ollut.

— Kaikki teiltä joutuu hukkaan! muistutti hän aukaisten oven myöskin vieraskamariin katsoakseen, löytyisikö nenäliina ehkä sieltä.

— Älä sinne mene, hae täältä, minä en ole käynyt siellä toispäivästä asti. Hae se nyt sukkelaan, puheli Ilja Iljitsh.

— Missä lie koko nenäliina? — ei sitä vain löydy jupisi Sakariias hujautellen käsiään puoleen ja toiseen ja tirkistellen kaikkiin nurkkiin. — Ka tuollahan tuo on, kahahti hän äkkiä vihaisesti — teidän allanne! - sieltä kulma kurkistaa. Siinä on miestä, itse makaa nenäliinansa päällä ja sitten toiselta tinkaa!

Ja odottamatta vastausta yritti Sakariias lähteä ulos huoneesta. Oblomovia hiukan hävetti oma erehdyksensä, mutta äkkiä hän keksi toisen aiheen tehdäksensä Sakariiaksen syypääksi.

— Mikä kauhea siivo sinulla on täällä jokapaikassa! sanoi hän. — Herra Jumala sitä pölyn paljoutta ja likaa! Katsohan tuonne nurkkiinkin, minkälaista siellä on — et kerrassa mitään sinä viitsi tehdä.

— Minäkö en mitään viitsi tehdä…? alotti Sakariias syvästi loukkautuneella äänellä: henkeäni säästämättähän minä parastani koetan ja puuhaan. Pölyt pyyhin ja lattiat lakaisen melkein jok'ikinen päivä… Ja hän viittasi kädellään lattian keskustaa sekä pöytää, jolla Oblomov oli päivällisateriansa syönyt.

Katsokaa tuonne, puheli hän: — kaikki on lakaistu ja siistiksi siivottu aivankuin häiksi… Mitä tästä puuttuu?

— Vai niin, mitäs sitten tämä tietää? keskeytti Ilja Iljitsh osoitellen seiniä ja kattolakea: entä tämä? ja tämä? Ja hän osoitti myös eilispäivältä jätettyä pyyhinliinaa sekä pöydälle unohdettua lautasta leipäkannikoineen.

— No, tämän minä pian tästä korjaan, sanoi Sakariias alentuvaisen kohteliaasti ottaen pois lautasen.

— Ei siinä ole kylliksi. Seinät ovat täynnä pölyä ja hämähäkinverkkoja, mitäs siihen sanot?

— Sen siivouksen minä toimitan pääsiäisviikoksi. Silloin puhdistan kuvat ja vedän alas kaikki hämähäkinverkot…

— Entäs kirjat ja taulut — milloinka sinä ne tomuutat?

— Kirjat ja taulut minä puhdistan ennen joulua. Silloin Anisjan kanssa selailemme kaikki kaapit lävitse. Vaan nyt — mitenkä tässä voisikaan siivota? Tehän istutte alati kotona!

— Käyn minä toisinaan teatterissa ja vieraissa ja voisithan esimerkiksi silloin…

— Kuka hullu keskellä yötä siivoamaan?

Oblomov katsahti moittivasti häneen, pudisti päätään ja huokasi, mutta Sakariias katseli välinpitämättömästi päin ikkunaa ja myöskin huokasi. Herra isäntä nähtävästi ajatteli: "voi veliseni, sinä olet vielä suurempi nahjus kuin minä itse", mutta Sakariias taisi ajatella: "älä valehtele, sinä olet mestari vain viisastelemaan ja latelemaan haukkumasanoja, vaikka pölyt ja hämähäkinverkot eivät sinua lainkaan liikuta."

— Ymmärrätkö sinä, virkkoi Ilja Iljitsh: — että pölystä sikiää koita? Väliin olen minä nähnyt täällä luteitakin seinissä!

— Minun huoneessani on toki kirppujakin! sanoa tokaisi Sakariias välinpitämättömästi.

— Onko se sitten hyvä? sehän on iljettävää! … Sakariias naurahti koko naamansa täydeltä niin että naurun purskahdus tempasi mukaansa myöskin kulmakarvat ja poskiparrat, jotka tästä siirtyivät kauvas sivuille, ja koko kasvoille aina otsaan saakka levisi iso punainen täplä.

— Onko se minun syyni että on kirppuja maailmassa? sanoi hän luonnonomaisella ihmetyksellä: — minäkö ne muka olen keksinyt?

— Ne syntyvät epäsiisteydestä, — keskeytti Oblomov.

— Vaan ei epäsiisteyskään ole minun keksimääni!

— Mutta minä olen kuullut, kuinka sinulla siellä hiiretkin juoksentelevat öisin?

— Eivät hiiretkään ole minun keksintöjäni! Niitä luontokappaleita niinkuin hiiriä, kissoja, ja lutikoita, niitä on paljon joka paikassa.

— Mitenkäs sitten muilla ihmisillä ei ole koita eikä luteita?

Säkariiaksen naama ilmaisi epäluottamusta tai paremmin sanoen levollista vakaumusta siitä ettei asia ollut niin kuin isäntä väitti.

— Minun luonani on viljalti kaikkea lajia juoksevaisia, sanoi hän uppiniskaisesti: — mikä sitä jokaisen lutikan perässä hypätä jaksaa tai jokaiseen seinänrakoon kurkistaa?

Mutta itsekseen hän nähtävästi ajatteli: "olisippa sekin makaamista, jos ei luteita löytyisi!"

— Lakaise sinä lattiat ja kanna ulos roskaläjät nurkista, niin kaikki häviävät, opetti Oblomov.

— Jos minä ne tänään saankin pois, niin huomenna ne tulevat takaisin, arveli Sakariias.

— Eivätkä tule, keskeytti herra: — ei ole tarvis tulla.

— Tulevatpa hyvinkin, kyllä minä tiedän, — väitti palvelija.

— No jos tulevat, niin siivoa uudestaan.

— Mitä te puhutte? jottako joka päivä siivota kaikki nurkat puhtaiksi? kysyi Sakariias: — Voi viheliäistä elämää. Ennemmin seison Jumalan edessä viimeisellä tuomiolla!

— Vaan miksikäs muilla sitten on puhdasta? virkkoi Oblomov. — Katsohan esimerkiksi tässä vastapäätä pianon virittäjällä: oikein suloista sitä on katsella, ja kuitenkin tekee sen vain yksi ainoa piikatyttö…

— Mutta mistäpä saksalaiset likaa saisivatkaan? kivahti Sakariias äkkiä sanomaan. — Katsokaahan miten ne elävät! Koko perhe jyrsii viikon päivät samaa luupalasta. Isä ja poika käyttävät vuoronperään samaa takkia päällään. Rouva ja tyttäret käydä heippasevat lyhkäisissä hameissa ja niin ne notkuttelevat jalkoja allaan kuin mitkähän hanhet… Mistä niille lika karttuisi? Ei niillä ole niinkuin meillä vuodet läpeensä kaapit pullollaan vanhoja vaateryysyjä eikä nurkantäysi leivänkuoria yhdeltä ainoalta talvelta… Eikä niiltä mene toki leivänkuoretkaan hukkaan, ne tekevät mistä korppuja ja nielevät kurkkuunsa oluen kanssa! Sakariiaksen täytyi oikein sylkäistä tirskauttaa hammastensa lomitse ajatellessa niin itaraa elämää.

— Ei sinun kanssasi saata keskustella mistään! virkkoi Ilja Iljitsh: — parasta nyt vain että toimitat siivouksen.

— Siivoisinhan minä joskus, vaan tepä tuota itse ette anna, — sanoi
Sakariias.

— Nytpäs löysit mieleisesi syyn! Vai minä tässä muka aina häiritsen?

— Tietysti te: te kun aina köllötätte kotona! Kuinka voi siivota teidän läsnäollessanne? Menkää ulos koko päiväksi, niin kyllä minä siivoan.

— Kas vaan, mitä sen päähän pälkähtääkin — mennä ulos! Menisit sinä ennemmin taas omaan pöksääsi.

— Totta puhuen! vaati Sakariias jyrkästi. — Menkää ulos vaikka täksi päiväksi jo, niin me Anisjan kanssa täällä kaikki siivoamme. Mutta emme me kahden tule toimeen, täytyy tässä vielä vuokrata akkojakin avuksi pesemään, jotta kaikki tulisi putipuhtaaksi.

— Huh, huh, millaisia juonia: — vai akkoja tässä vielä! Mene tiehesi! lausui Ilja Iljitsh.

Häntä jo harmitti että oli kutsunutkaan Sakariiaksen näin kanssansa keskustelemaan. Hän oli unhoittanut taas että tähän arkaluontoiseen asiaan tarvitsi tuskin koskettaakkaan, kun se jo sai aikaan loppumattoman hälinän. Oblomov tosin tahtoi että olisi puhdasta, mutta hän halusi että tämä tapahtuisi ikäänkuin huomaamatta, ihan itsestään, mutta Sakariias se aina etsi riitaa niinpian kuin häneltä vain alettiin vaatia pölyn pyyhkimistä, lattian pesua tai muuta semmoista. Sellaisessa tapauksessa rupesi hän aina todistelemaan ja selittelemään, kuinka ääretöntä puuhaa ja touhua koko talossa välttämättä sitä varten tarvittaisiin, sangen hyvin tietäen että yksi ainoa ajatus tähän suuntaan pystyi saattamaan hänen herransa kauhistukseen.

Sakariias lähti ulos ja Oblomov vaipui ajatuksiinsa. Jonkun hetken kuluttua löi kello taas puoli.

"Mitä?" säpsähti melkein kauhistuen Ilja Iljitsh: — "kello on kohta yksitoista enkä minä vielä ole noussut, en pessytkään itseäni?" — Hoi Sakariias, Sakariias!

"Herra Jumala siunatkoon mitähän se taas?" kuului etehisestä murahdus, ja sitten tuo tuttu alashyppäys.

— Onko kaikki valmista peseytymistä varten? kysyi Oblomov.

— Aikoja sitten se jo on ollut valmista! vastasi Sakariias: — minkä tähden te ette nouse ylös?

— Miksi et ole sanonut että on valmista? Olisin minä jo aikaa sitten noussut. Minulla on tänään työtä; täytyy istua kirjoittamaan. Menehän edeltä, minä tulen heti perässäsi!

Sakariias poistui, mutta palasi hetken kuluttua takaisin käsissään rasvatahrainen, täyteentöherretty vihko sekä joukko irtonaisia papereita.

— Kuulkaapas herra, koska rupeatte kirjoittamaan, niin suvaitkaapa samalla vilkaista läpi nämät laskut: tarvitaan rahoja maksuihin.

— Mitä laskuja ne ovat? mistä sinä puhut? kysyi suuresti tyytymättömänä Ilja Iljitsh.

— Lihakauppias, vihannestenmyyjä, pesuämmä ja leipuri pyytävät periä saatavansa.

— Aina vaan rahahuolia! murahti Ilja Iljitsh. — Miksi et ole antanut laskuja vähitellen siinä järjestyksessä kuin ne ovat tulleet, vaan työnnät nyt kaikki yhdellä kertaa?

— Tehän tuota olette minut joka kerta pois ajanut ja sanonut että huomenna, huomenna sitten katsotaan.

— No miksei siis nytkin saata jättää niitä huomiseen?

— Eikä saata, kovin alkavat jo käydä kimppuun: eivät anna velaksi enää kopeikkaakaan. Nähkääs, nyt on kuukauden ensimmäinen päivä.

— Voi hyvä isä! sanoi Oblomov tuska sydämmessään — taas uusia huolia! Vaan mitä sinä siinä oikein seisot? pane paperit pöydälle. Minä nousen paikalla ja katson sitten läpi, lisäsi hän. — Siis kaikki on valmista peseytymistä varten, sanoit?

— Valmista on.

— No nyt siis…

Ja hän rupesi ähkien kohottautumaan vuoteessansa, noustaksensa.

— Olen unhoittanut kertoa, alkoi Sakariias: — että äskettäin kun te vielä nukuitte, lähetti talonhoitaja sanomaan että meidän välttämättä täytyy tästä muuttaa pois… kuuluvat tarvitsevan huoneustonsa itse.

— Mitäs, sitten? Jos tarvitsevat niin sehän on selvä että muutamme. Mitä sinä siitä minua pommitat? Jo kolmannen kerran sinä puhut siitä minulle.

— Ne kun pommittavat minua myös.

— No sano sinä heille että kyllä me muutamme!

— Hepä sanovat vastaan että jo kuukausi sitten olette te luvanneet muuttaa ettekä yhä vielä muuta — aikovat ilmoittaa siitä poliisille.

— Ilmoittakoot vain! lausui Oblomov pontevasti: — menemme me tästä toki itsestämmekin, jahka ilmat hiukan lämpenevät, viikon kolmisen perästä…

— Viikon kolmisen perästä vasta? Ja talonhoitaja sanoi että jo kahden viikon kuluttua tulee tänne työmiehiä repimään kaikki alas… "Muuttakaa pois", sanoi hän, "huomenna tai ylihuomenna".

— Hyh, hyh sitä siunattua kiirettä, vai huomenna jo! Etteivät käskeneet jo ihan tänään? Vaan sinä et saa enää tulla minulle muistuttamaan asunnosta. Olen sinua jo kerran siitä kieltänyt, vaan sinä taas tulit. Muista se!

— Mitä minun sitten pitää tehdä? äännähti Sakariias.

— Mitäkö sinun pitää tehdä? — kas kuinka vieraaksi hän on minulle ruvennut! vastasi Ilja Iljitsh. — Hän kysyy semmoista — minulta! Mitä se minuun koskee? Sinä et saa minua kiusata, vaan tee ja järjestä nyt siellä, miten ikinä tahdot, kunhan vain laitat niin ettei tarvitse muuttaa. Sinun pitää palvella sinun herraasi — kuuletko.

— Rakas isä, Ilja Iljitsh, miten maailmassa minä voin sen asian järjestää? alkoi Sakariias pehmeällä, sortuneella äänellä: — eihän talo ole minun. Täytyy kai toisen talosta siirtyä pois, jos kerran ajetaan? Ollappa minun taloni, niin kyllä minä mielihyvällä…

— Eikö heitä mitenkään voisi lepyttää? Sano heille että olemme jo kauvan täällä asuneet ja maksamme aina säntillisesti.

— Olen minä sen jo sanonut heille, vastasi Sakariias.

— No, mitäs he siihen sanovat?

— Mitäkö? tietysti jankuttavat sitä samaa että "muuttakaa vain pois, me tarvitsemme korjata asunnon". Ne tahtovat tehdä tästä ja tohtorin huoneista yhden ainoan suuren huoneuston isännän pojalle, joka viettää häitänsä.

— Jumala paratkoon! virkkoi Oblomov harmistuneena, — että niitä onkin sellaisia aaseja, jotka menevät naimisiin!

Ja hän kääntyi seljälleen.

— Armollinen herra, sanoi Sakariias, ettekö voisi kirjoittaa siitä talonomistajalle, niin ehkä ei hän teihin niin heti kajoisi, vaan käskisi ensiksi purkaa tuon toisen asunnon?

Näin sanoen viittasi Sakariias kädellään jonnekin oikealle.

— No, hyvä on, kyllä kirjoitan, kunhan tästä nousen… Mene sinä paikoillesi, niin minä mietin asiaa. Et mitään älyä sinä tehdä, — lisäsi hän, tästäkin roskasta täytyy minun itseni pitää huoli!

Sakariias meni ja Oblomov rupesi ajattelemaan. Mutta olipa hän vaikeassa pulassa, mitä nyt ensiksi ajatella: tilanhoitajan kirjettäkö, vai muuttoa toiseen asuntoon vaiko talouslaskuja, jotka olivat heti tarkastettavat? Ihan hän hukkui noiden taloudellisten huolten tulvaan ja makasi yhä vuoteellansa kieritellen itseänsä kyljeltä toiselle. Silloin tällöin vain kuului hänen huuliltansa katkonaisia huudahduksia: "Voi hyvä Jumala sentään! — Kun on suo siellä, vetelä täällä eikä kuivaa kussakaan!"

Tietämätöntä on, kuinka kaavaksi hän vielä olisi jäänyt tähän neuvottomuuteensa, jollei samassa olisi etehisestä kuulunut ovikellon kilahdus.

"Nyt tulee jo joku vieras!" sanoi Oblomov itsekseen kietoutuen tiukemmin yönuttuunsa, "ja minä kelvoton en vielä ole päässyt ylös, se on kerrassaan häpeä. Kukahan sieltä niin varhain?…"

Ja makuultaan käänsi hän silmänsä uteliaasti ovea kohti.

2.

Sisään astui noin viiden kolmatta vuotias terveyttä uhkuva nuori mies, naurahtelevin poskin, hymyilevin huulin, loistavin silmin. Oikein tunsi kateutta, kun häntä katseli.

Hänen hiuksensa olivat huolellisesti kammatut, hän oli puettu hännystakkiin, hienoihin hansikkaihin ja hänen kasvonsa ja valkoisen kiiltävä rintamuksensa tekivät kerrassaan häikäisevän vaikutuksen. Hänen liivillään riippui sirotekoinen kellonperä, helisten täynnänsä pienen pieniä berlokkeja. Taskustaan nyhtäsi hän mitä hienoimman batistisen nenäliinan ja hengähti sisäänsä sen itämaisia tuoksuja, sitten hän huolettomasti siveli sillä kasvojaan ja kiiltävää hattuaan, lopuksi huiskauttaen sillä lakeerattuja saappaitaankin.

— Kas, sehän on herra Wolkov, hyvää päivää! sanoi Ilja Iljitsh.

— Terve Oblomov, virkkoi välkähtelevä herrasmies, lähestyen häntä.

— Älkää tulko niin lähelle, älkää tulko, — te tulette sieltä kylmästä! sanoi tämä.

— Oh teitä hemmoteltua lasta, teitä sybariittia! virkkoi Wolkov katsellen, mihin panisi hattunsa, mutta nähdessään kaikkialla vain pölyä, ei pannut sitä mihinkään, lehautti sitten levälleen molemmat hännystakkinsa liepeet aikomuksessa istuutua, vaan katsahdettuaan tarkasti nojatuoliin jäikin seisomaan.

— Vielä sängyssä! Ja mikä kumman yöpaita teillä on päällänne? Eihän tuollaisia pitkään aikaan enää ole käytetty! pilkkasi hän Oblomovia.

— Ei tämä ole yöpaita, tämä on persialainen halatti, sanoi Oblomov, kääriytyen mielissään yönuttunsa leveisiin liepeihin.

— Oletteko terve? kysyi Wolkov.

— Eipä ole kehumista, vastasi Oblomov, haukotellen, — minua vaivaa liika veri päässä. Kuinkas te itse voitte?

— Jaa minäkö? Siinähän tuo hurisee, terve ja iloinen olen kuin pukki, niin hilpeä että ihan räiskyy! lisäsi nuori mies raittiisti.

— Mistä te näin varhain tulette? kysyi Oblomov.

— Räätälistä. Katsokaapa tätä frakkia — eikö ole korea? puheli herrasmies keikaroiden Oblomovin edessä.

— Se on mainio ja sangen aistikkaasti tehty, virkkoi Ilja Iljitsh: — mutta miksi se on niin väljä takaa?

— Tämä on näet "Reitfrack" — ratsastustakki.

— Vai niin, ratsasteletteko te siis?

— Kuinkas muuten! Täksi päiväksihän minä sen juuri vartavasten tilasinkin. Nythän on Vapunpäivä ja me ajamme Gorjunovin kanssa Katariinanhoville. Ah, ettekö ole kuulletkaan? Mikko Gorjunov on saanut virkaylennyksensä ja sentähden me tänään tahdomme herättää huomiota kaupungilla! lisäsi Wolkov riemuissaan.

— Vai niin! sanoi Oblomov.

— Ja kuulkaas, hänellä on raudikkohevonen, pitkitti Wolkov, — kaikilla hänen rykmentissään on raudikot, vaan minulla on pikimusta. Mitenkäs te sinne aijotte, jalan vai vaunuissa?

— Minäkö? … en mitenkään!

— Mitä te puhutte Ilja Iljitsh? Vapunpäivänä ei muka
Katariinanhoville? Kaikkihan sinne tulevat!

— Älä selitä, eivät kaikki tule! huomautti Oblomov laiskasti.

— Tulkaa nyt toki, hyvä Ilja Iljitsh! Sofia Nikolajevna ja Lyydi ajavat vain kahden vaunuissaan ja siinä on kyllä tilaa teillekin pienellä takaistuimella: kyllä ne teidät ottavat mukaansa…

— En minä rupea takapenkillä istumaan. Ja mitä minä siellä perillä sitten teen?

— No, jos tahdotte, niin toimitan että Mikko lainaa teille toisen hevosensa?

— Mitä Jumalan nimessä hän ajattelee! virkkoi Oblomov puoleksi itsekseen. — Kuulkaas, mitä pidätte Gorjunovin herrasväestä? kysyi hän sitten.

— Ah, huudahti Wolkov punastuen, — sanonkohan teille?

— Sanokaa pois.

— Ettekö kerro kellekkään — lupaatteko kunniasanallanne? jatkoi
Wolkov, istuutuen hänen läheisyyteensä sohvalle.

— Olkoon menneeksi.

— Minä … olen rakastunut Lyydiin! sopersi keikari kuiskaten.

— Mainiota! Tyttöhän onkin muistaakseni oikein suloinen otus. Onko siitä jo kauvankin?

— Jo kolme viikkoa, sanoi Wolkov syvästi huoaten. — Ja Mikko on rakastunut Dáshenkkaan.

— Kuka on Dáshenkka?

— Mikä te olette Oblomov, kun ette tunne Dáshenkkaa? Koko kaupunkihan on ihan hullautunut hänen tanssistaan! Tänään menemme me Mikon kanssa balettiin ja Mikko aikoo viskata kukkakimpun hempulleen. Häntä täytyy opastella, mies on vielä niin arka ja uivelo. Ah, mutta nyt täytyy minun ajaa hankkimaan kameliakukkia…

— Mihinkä vielä? Kuulkaa, tulkaa sitten minun luokseni päivälliselle, niin puheltaisiin vähän. Minulle on tässä sattunut kaksi onnettomuutta…

— En voi tulla, minä syön päivällistä ruhtinas Tjumenevin tykönä; sinne tulevat kaikki Gorjunovit ja hän myös, hän …Lyydi-kultani! lisäsi hän kuiskaten. — Kuulkaa, miksi ette käy enää ruhtinaassa? Se on kerrassaan hilpeä talo, aina valjaissa ja vierasvarainen. Ja heidän huvilansa sitten? Aivan se uppoaa kukkaisiin! He ovat rakentaneet gallerian lisäksi — gootilaiseen tyyliin. Kesällä kuuluu tulevan tansseja ja eläviä kuvia. Tuletteko silloin sinne?

— Enpä luule.

— Oh, minkälainen talo! Viime talvenakin joka keskiviikko vähintäin viisikymmentä vierasta ja toisinaan aina sataankin henkeen…

— Hyvä Jumala! siellähän vasta helvetin ikävä mahtaa olla!

— Mitä te tarkoitatte, — ikäväkö? Tietysti sen hauskempi, kuta enemmän vieraita. Lyydikin oli siellä, mutta minä en alussa ollut häntä huomaavinani, kunnes yht'äkkiä — —

"Ma turhaan koetan häntä unhoitella
Ja lemmen kiihkon voittaa järjelläin…"

alkoi hän laulaa rallattaa ja istuutui ajattelemattaan nojatuoliin, mutta singahti äkkiä siitä ylös ja alkoi puistella tomuttuneita vaatteitaan.

— Se on vallan kauheata, kuinka pölyistä teillä täällä on joka paikassa! sanoi hän.

— Kaikki on sen Sakariiaksen syy! valitti Oblomov.

— No, minun täytyy lähteä nyt, sanoi Wolkov: — noutamaan kamelioita
Mikon kukkakimppuun. Au revoir!

— Tulkaa illalla teetä juomaan palatessanne baletista, niin kerrotte minullekkin, millaista siellä oli, — pyysi Oblomov.

— En voi, lupauduin Mussinskiin, sillä tänään on heidän vastaanottopäivänsä. Tulkaa mukaan. Jos tahdotte, niin esittelen teidät?

— En minä, mitä minä siellä teen?

— Mussinskissako? No jopa te; siellähän on puoli kaupunkia. Ja mitäkö tehdä? Se on semmoinen talo että siellä puhutaan vaikka mistä.

— Sepä se onkin juuri ikävää että puhutaan vaikka mistä, — virkkoi
Oblomov.

— No käykää sitten Mesdrovissa, keskeytti Wolkov. — Siellä ne puhuvat vain yhdestä ainoasta asiasta, nimittäin taiteesta; et saa kuulla mitään muuta kuin: "venetsialainen koulu", "Beethoven ja Bach", "Leonardo da Vinci"…

— Aina sitä samaa iänikuista — se on haljua! Ne mahtavat olla penteleen pedantteja siellä, sanoi Oblomov haukotellen.

— No teilleppä ei mikään kelpaa. Vaan onhan niitä muitakin taloja. Nykyään on kaikilla vastaanottopäivänsä. Savinovissa on päivälliset torstaisin, Maklashinissa perjantaisin, — Wjäsnikovissa sunnuntaisin, — ruhtinas Tjumenevilla keskiviikkoisin. — Minä olen joka-ikinen päivä jossakin! lopetti Wolkov loistavin silmin.

— Mutta eikö teitä laiskuta näin laukata ympäri päivät-pääksyttäin?

— Minuako laiskuttaisi! Miksi niin? Päinvastoin, se on erinomaisen hauskaa! puheli hän huolettomasti. — Aamuisin lueskelen, täytyy tietysti olla au courant kaikesta ja tietää päivänuutiset. Jumalan kiitos että minulla on sellainen virka, jossa ei tarvitse olla työssä. Ainoastaan kaksi kertaa viikossa istun hiukan virastossa ja sitten syön päivällistä kenraalin luona, vaan sen jälkeen olen vapaa kaikille visiiteille ja minne tahansa, jossa en ole ollut pitkään aikaan — esimerkiksi jonkun uuden näyttelijättären luo. Milloin venäläisessä, milloin ranskalaisessa teatterissa. Ja kun ooppera tulee, kirjoittaun vakinaiseksi kävijäksi. Ja siellä rakast… Sitten alkaa kesä ja Mikko saa virkalomaa — matkustamme hänen kotiinsa maalle kuukaudeksi virkistelemään. Siellä metsästellään ja huvitellaan. Heillä on siellä mainioita naapureita, jotka pitävät bals champétres. Ja Lyydin kanssa kuljeskelemme lehdossa, soutelemme venheellä ja poimimme kukkasia… Hih sentään!

Ja hän pyörähti iloisesti kantapäillään. — Mutta nyt täytyy joutua… Jääkää hyvästi, sanoi hän koettaen turhaan nähdä itseänsä edestä ja takaa pölyisestä peilistä.

— Odottakaahan, pidätteli Oblomov, — tahtoisin puhella teidän kanssanne eräistä asioista…

— Pardon: ei ole aikaa, kiirehti Wolkov, — sitten toisella kertaa. — Vaan ettekö tahdo tulla syömään kanssani ostereita? Silloin voitte niistä puhella. Lähtekää vaan — Mikko maksaa.

— En minä lähde, menkää itse, Jumalan nimessä! virkkoi Oblomov.

— Hyvästi siis.

Hän läksi, mutta palasi heti takaisin.

— Näittekö näitä? kysyi hän osoittaen kättänsä, joka oli ikäänkuin valettu hansikkaaseen.

— Mitä siinä on? kysyi Oblomov neuvottomana.

— No nehän ovat uusmuotiset lacets! Näettekö kuinka mukavasti ne pinnistyvät kiinni: ei tarvitse kahta tuntia seisoa ja kiristää nappeja läpiinsä, vaan nykäisee vain tästä rihmasta — ja samassa on valmis. Ne ovat juuri saapuneet Pariisista. Tahdotteko, niin tuon teillekin parin koetteeksi?

— Hyvä, tuokaa vain!

— Mutta katsokaapa tätä, eikö se todella ole ihmeen siro? sanoi hän etsien berlokkikimpustaan yhden: — se on pieni nimikortti taitetuin korvin.

— En eroita, mitä siinä seisoo.

— Pr. M. — prince Michel, vaan sukunimeä Tjumenev ei ole kirjoitettu. Tämän hän minulle lahjoitti viime pääsiäisenä — pääsiäismunan sijasta. Mutta jääkää nyt hyvästi, au revoir. Minun on vielä käytävä kymmenessä eri paikassa. — Herra Jumala, kuinka tämä maailma on suloinen!

Ja hän katosi huoneesta.

"Kymmenessä eri paikassa samana päivänä — voi onnetonta miestä!" ajatteli Oblomov. "Ja se se nyt on olevinaan elämää!" arvosteli hän pudistaen kovasti hartioitaan. Missä siinä on ihminen! Kuinka moneen kappaleeseen hänet siten silvotaankaan? No, eihän tuo tosin ole rumaa käväistä joskus baletissa tai rakastua johonkin Lyydiin … hänhän on niin suloinen! Olla maalla hänen kanssaan kukkia poimimassa ja soutelemassa — kaunistahan se on. Mutta kymmenessä eri paikassa samana päivänä — voi onnetonta miestä! lopetti hän käännähtäen seljälleen ja iloiten itseksensä siitä ettei hänellä ollut moisia turhia haluja ja ajatuksia. Ja ettei hänen tarvitse laukata paikasta toiseen, vaan saa maata tässä paikallaan säilyttäen kaiken ihmisarvonsa ja rauhansa.

Uusi kilahdus ovikellossa katkaisi hänen mietteensä. Uusi vieras astui sieltä sisään.

Tämä oli tummanvihreään virkatakkiin ja vaskisiin vaakunanappeihin puettu herrasmies. Hänen leukansa oli sileäksi ajeltu, mutta poskia reunusti mustahko parta ja hänellä oli väsynyt, mutta rauhallisen itsetietoinen ilme silmissään, kasvot hyvin hienopiirteiset ja huulilla miettiväinen hymy.

— Päivää, Sudbinski! tervehti Oblomov iloisesti. Kerranpa sinäkin vaivaudut katsomaan entistä vanhaa virkakumppaniasi. Vaan älä tule niin likelle, älä tule — sinä tulet kylmästä!

— Terve mieheen, Ilja Iljitsh, äänsi vieras. — Jo kauvan minä olen sinun luoksesi aikonut, mutta tiedäthän itse, mikä pirullinen virkatoimi meillä on! Katsohan tätä, salkun täydeltä raahaan taas läpitarkastettavia papereita. Ja nytkin, jos tällä aikaa minua kysyvät, käskin kuriirin ajaa tänne. Eivät minuutin rauhaa ne anna minulle omiin asioihini.

— Vai menet sinä vielä virastoon? — miten sinä näin myöhään sinne olet menossa? kysyi Oblomov: — ennenhän sinä lähdit saapastelemaan jo kello kymmeneltä…

— Ennen — niin, vaan nyt on toisin: kello kaksitoista minä sinne ajan.

Hän pani koron viimeiselle sanalle.

— Oo, minä arvaan! sanoi Oblomov: — Sinä olet osaston päällikkö!
Milloinka olet ylennetty?

Sudbinski nyykäytti merkitsevästi päätään.

— Pääsiäiseltä, sanoi hän. — Mutta voi kauhea sitä työn paljoutta! Kello kahdeksasta kahteentoista kotona, kahdestatoista viiteen kansliassa — ja illallakin saan tehdä työtä. Ihmisistä olen kokonaan vieraantunut.

— Hm, osaston-päällikkö, se on jotain se! sanoi Oblomov. — Minä onnittelen arvoisaa veljeä! Ja yhdessä olemme palvelleet yksinkertaisina kanslisteina. Kun hyvin sattuu, niin heilautat itsesi tulevana vuonna jo valtioneuvokseksi?

— Jumala siunatkoon sinua, mitä sinä haastelet! Vasta tänä vuonna olen saava kruunun mitaliin "virkakunnosta" — luulen että sen esittävät minulle, mutta nyt minulla on tämä uusi virka eikä sitä tietysti kahtena vuonna peräkkäin…

— Kuule, tule luokseni päivälliselle, niin juomme sinun ylennyksesi kunniaksi, ehdotteli Oblomov.

— Ei sovi, tänään syön päivällistä varajohtajan luona. Ja minulla on helvetillinen työ saadakseni esityslistani valmiiksi torstaihin. Kuvernementin ehdotuksiin ei voi luottaa, täytyy itsensä käydä läpi kaikki rullat ja luettelot. Tuomas Fomitsh on kovin luulevainen, kaikki se itse tahtoo tarkastaa. Jo tänään jälkeen päivällisen on määrä istahtaa yhdessä työn tekoon.

— Päivällisen jälkeenkö jo? kysyi Oblomov epäluottamuksella.

— Mitenkäs sitten luulit? Hyvä, jos niinkään varhain pääsemme erilleen että ehdin käydä ajelemassa Katariinanhovilla… Niin, sitähän minä juuri saavuinkin sinulta kysymään, että etkö lähde mukaan sinne huvittelemaan? Tulisin sinut noutamaan…

— Minä en ole oikein terve, niin etten voi, vastasi Oblomov otsaansa rypistäen; — ja minulla on paljon työtä…

— Sepä vahinko! sanoi Sudbinski, — kun päiväkin sattui niin kaunis.
Vasta tänään toivon saavani oikein hengähtää.

— No, mitä uutta teille muuten kuuluu? kysyi Oblomov.

— Yhtä ja toista! Virkakirjeissä on esimerkiksi lakattu kirjoittamasta "nöyrin palvelijanne" ja sen sijaan kirjoitetaan "sulkeudun suosioonne" ja ansioluetteloita ei enää sallita jättää sisään kahdessa eksemplaarissa. Meidän virastoomme tulee lisäksi kolme pöytää ja kaksi virkamiestä erityisiä toimia varten. Meidän komissiooni on suljettu… Paljon on tapahtunut uutta!

— Mitenkäs käy meidän entisten tovereiden?

— Aina hiljakseen. Svinkin se hukkasi erään asiapaperin!

— Älä hiidessä! No mitäs tirehtööri siihen? kysyi Oblomov vavahtavalla äänellä. Vanhasta muististaan tuli hänen paha olla.

— Käski pidättää palkan kunnes paperi löytyy. Se oli tärkeä asia "velanvaatimuksesta". Johtaja luulee, lisäsi Sudbinski melkein kuiskaamalla, että mies oli hukannut sen tahallaan.

— No voi teitä! Niin paljon työtä ja niin paljon kiusaa teillä on! lausui Oblomov.

— Kauheata, vallan kauheata se onkin. Mutta tietysti sellaisen miehen kanssa kuin Tuomas Fomitsh on hauska olla virassa. Ei hän jätä ketään ilman palkkiota ja sitäkään, joka ei mitään tee, ei hän unhoita, Kun määräaika on kulunut, esittää hän ylennyksen "virkakunnosta" ja sillekin, jolta määräaika puuttuu, toimittaa hän virkanimen, pienen mitalin tai raha-apua…

— Paljonkos sinulla onkaan palkkaa?

— Onhan sitä: 1200 ruplaa palkkaa ja erittäin: pöytärahoja 150, hyyryrahoja 600, apurahoja 900, matkarahoja 500 ja muita palkkiorahoja likemmäs 1000 ruplaa.

— Piru vieköön! sanoi Oblomov hypähtäen istualleen vuoteessaan: — Sinulla mahtaa olla peijakkaan kaunis "laulun ääni"? Aivan kuin italialaisella solistilla!

— Mitäs se nyt vielä on! Ajatteleppas että esimerkiksi tuo Peresvjetov saapi lisäpalkkaa, vaikka tekee paljon vähemmän työtä kuin minä eikä ymmärrä hölyn pölyä. Eikä hänellä tietysti ole sitä arvoa ja mainetta kuin minulla on. Minä olen hyvin huomattu, — lisäsi hän kainosti, katsahtaen alas; — tuonoin lausui ministeri minusta että olen "koko ministeristön kaunistus".

— Sinähän olet oikein miesten mies! virkkoi Oblomov. — Kunhan vain ei olisi tuota työtä kello kahdeksasta kahteentoista, kahdestatoista viiteen ja vielä kotonakin — voi mies-rukkaa!

— Mutta mitäs minä sitten tekisin, jos en olisi virassa? kysyi
Sudbinski.

— Mitä tahansa muuta, — lukisit, kirjoittaisit…

— No sitähän minä nytkin vain teen: — luen ja kirjoitan.

— Niin niin, vaan minä tarkoitan että painattaisit…

— Eiväthän kaikki voi olla kirjailijoita. Ethän esimerkiksi sinäkään kirjoja kirjoittele.

— Vaan minullapa onkin sen sijaan maatila hoidettavanani, sanoi Oblomov huoaten. — Minä valmistelen uutta suunnitelmaa ja aijon tehdä monellaisia parannuksia. Rääkkään itseäni riivatusti… Mutta sinähän vain teet vierasta työtä etkä omaasi.

— Ei voi auttaa! Täytyy tehdä työtä, jos tahtoo rahaa. Kesällä saan levähtää. Tuomas Fomitsh lupaa nimittäin erityisesti minua varten toimittaa matkustusmääräyksen. — Silloin saan kantaa kyytirahaa viideltä hevoselta, ruokarahaa kolmisen ruplaa vuorokaudelta ja lisäksi virkavaivoista…

— Sitä siunattua leivänkannikkaa! virkkoi Oblomov kateellisesti.
Sitten hän huokasi ja rupesi jotain miettimään.

— Minä tarvitsen paljon rahaa, lisäsi Sudbinski, — sillä syksyllä menen naimisiin.

— Sinäkö, sinä, onko se totta? Ja kenen kanssa? kysyi Oblomov osanottavasti.

— Todentotta, erään neiti Murashinajan kanssa. Muistatko, he asuivat kesällä siinä minua lähellä olevassa huvilassaan? Sinä olit kerran minun luonani teetä juomassa ja arvatenkin tulit hänet näkemään.

— En voi muistaa. Onko kauniskin?

— Niin, suloinen olento se on. Eikö mennä sinne joskus heidän luokseen päivälliselle!…

Oblomov joutui vähän hämilleen.

— Niin, kiitos vain, mutta…

— Tulevalla viikolla, ehdotti Sudbinski.

— Niin, niin, tulevalla viikolla, ilostui Oblomov sanomaan. — Se sopii, sillä minun vaatteeni eivät ole vielä valmiit. No, sinä teet hyvän naimakaupan, vai miten?

— Niin, morsiameni isä on todellinen valtioneuvos ja antaa kymmenen tuhatta myötäjäisiä. Hänellä on kruunun asunto ja siitä hän luovuttaa meille puolet huoneista: kaksitoista huonetta. Huonekalut ovat myös kruunun, lämmitys ja valaistus samoin. Eikös kelpaa elää?

— Kelpaa vain! Jumaliste! Voi sinuas Sudbinski! lisäsi Oblomov hiukan kadehtivasti.

— Minä kutsun sinut, Ilja Iljitsh, häihini sulhaispojaksi, saatpa nähdä…

— Tietenkin, sehän on selvää. — No entäs Kusnetsov, Wasiljev ja
Mahhov? Mitä heistä kuuluu?

— Kusnetsov on aikoja sitten naimisissa, Mahhov on päässyt minun entiselle paikalleni, ja Wasiljev on siirretty Puolaan. Ivan Petrovitsh on saanut Wladimirin ristin ja Oleshkinista on tehty "hänen ylhäisyytensä".

— Hän on kunnon mies, — sanoi Oblomov.

— Kunnon mies, hyvä mies; sen hän ansaitsee…

— Sangen hyvä mies ja luonteeltaan niin pehmeä ja tasainen, selitti
Oblomov.

— Ja niin tunnollinen ja kohtelias mies sitten, lisäsi Sudbinski, — eikä hän ole sellainen mies, joka sukeltelee suosioon, häväisee muita tai notkistaa polvensa hypätäksensä sivu muista… Kaikki hän tekee hyvin, mitä suinkin voipi.

— Aivan erinomainen mies hän on! Jos esimerkiksi kuka sotkee paperinsa tai muuten sattuu rikkomaan sääntöjä vastaan, niin ei hän siitä melua nosta, käskee vain jonkun toisen tehdä työn uudestaan. Kerrassaan mainio mies hän on! lopetti Oblomov.

— Mutta tuo meidän Semjon Semjonitsh sitävastoin — virkkoi Sudbinski: — hän on parantumaton heittiö, mestari vain heittämään hiekkaa silmät täyteen Kuulehan, mitä hän hiljattain taas teki: Hallitus oli määrännyt, että kruununomaisuuden suojelemiseksi rosvouksilta rakennettaisiin koirakopperoita virastomme eri pihoille, ja meidän arkkitehtimme, toimelias, ymmärtäväinen ja rehellinen mies, tekikin sangen kohtuullisen kustannusarvion. Mutta silloin saa Semjon Semjonitsh päähänsä, että kustannusarvio on liian suuri, hän rupeaa tiedustelemaan ihmisiltä, mitä tällaiset koirakopperot oikeastaan maksavat ja saa tietää että niitä jostakin saa kolmeakymmentä kopeikkaa helpommalla, ja hei vain — hetipaikalla tekee hän siitä ilmiannon…

Ovikello kilisi jälleen.

— Jää hyvästi, sanoi virkamies: — minä olen tässä lörpötellyt, ja ne minua siellä ehkä tarvitsevat…

— Istuhan vielä, pidätteli Oblomov. — Minä juuri-ikään muistin että aijoin sinun kanssasi keskustella eräästä asiasta: minulle on sattunut näet kaksi onnettomuutta…

— Ei, ei, en minä nyt jouda, minä käyn joskus toiste aivan näinä päivinä, sanoi virkamies lähtien ulos.

Oblomov saatteli häntä silmillään, "Voi sinuaskin hyvä ystävä, korviasi myöten olet sinäkin upoksissa!" ajatteli hän. "Sekä sokea että kuuro ja mykkä kaikelle muulle maailmassa. Virka-arvoja ja maallista kunniaa sinäkin vain tavoittelet… Meillä ne tätä vielä kutsuvat elämänuraksikin! Ja kuinka vähän siihen kuitenkin tarvitaan oikeata ihmistä, hänen järkeään, hänen tahtoaan, hänen tunnettaan — mitä ne niistä? Sehän on heistä vain ylellisyyttä. Niin tuhlaavat he elämänsä loppuun eivätkä silti siitä ole juuri mitään saaneet, eivät juuri mitään… Ja kuitenkin työskentelee tuokin mies kahdestatoista viiteen kansliassaan ja kahdeksasta kahteentoista kotonaan — voi onnetonta ihmistä!" Hän tunsi rauhallisen ilon tunnetta siitä että hän itse aina kello yhdeksästä kolmeen ja kahdeksasta yhdeksään saapi olla kotonaan ja levätä sohvallaan, vieläpä oikein ylpeili sillä ettei hänen tarvinnut kulkea salkku kainalossa ja kirjoitella asiapapereita, vaan että aina jäi tilaa tunnelmille ja mielikuville…

Näin filosofoiden itseksensä ei Oblomov ollut huomannutkaan, kuinka hänen vuoteensa viereen oli seisahtunut surkean laiha, mustahko herrasmies, joka kokonaan oli kasvettunut poskipartansa, viiksiensä ja leukapartansa sisään sekä oli tahallisesti sangen huolimattomasti puettu.

— Päivää, Ilja Iljitsh.

— Ka, päivää, Pjonkin — älkää tulko niin likelle, Älkää tulko, te tulette kylmästä! virkkoi Oblomov.

— Teitä kummallista ihmistä! sanoi tämä, — yhä te olette sama parantumaton laiskuri, jolla ei ole mitään huolia.

— Minullako ei mitään huolia? sanoi Oblomov. — Odottakaahan, niin paikalla näytän teille kirjeen tilanhoitajaltani — minä vaivaan aivojani ja mietin pääni puhki ja poikki, ja te sanotte: ei mitään huolia! — Mutta mistä te nyt tulette?

— Minä tulen kirjakaupasta, kävin tiedustamassa, eivätkö aikakauslehdet vielä olleet tulleet. Olettekos lukenut minun artikkeliani?

— En ole.

— Minä lähetän sen teille, niin saatte lukea.

— Mitä se käsittelee? kysyi kovasti haukotellen Oblomov.

— Kauppaa, naisemansipatsioonia, näitä kauniita huhtikuun päiviä, jotka luoja on meille lähettänyt, sekä erästä vastakeksittyä ainetta tulipaloa vastaan. Kuinka te ette semmoista ole lukenut? — siinähän on koko meidän jokapäiväinen elämämme kuvattu. Mutta kaikista kiihkeimmin taistelen minä realistisen suunnan puolesta meidän kirjallisuudessamme.

— Onko teillä paljonkin työtä?

— Yllinkyllin. Joka viikko kaksi sanomalehtikirjoitusta, sitten sepittelen myös kaunokirjallisia pätkiä ja nytkin juuri olen kyhännyt muutaman kertomuksen…

— Mistä niin?

— Siitä, kuinka eräässä kaupungissa poliisimestari lyöpi porvareita vasten hampaita…

— Niin, siinä on todellakin sitä realistista suuntaa, virkkoi
Oblomov.

— Todenteolla, eikös olekkin, toisti kirjailija ilahtuneena. — Kuulkaahan, minkä uuden ja rohkean aatteen minä siinä kehitän loppuun. Eräs ohimatkustavainen henkilö sattui todistajaksi näihin lyönteihin ja kun hän tapasi kuvernöörin, niin valitti hän siitä hänelle. Tämä käski virkamiehen, joka sinne heti senjälkeen sattui matkustamaan, sivumennen ottamaan selon siitä että asia todella oli niin ja ylipäänsä hankkimaan tietoja henkilöistä ja poliisimestarin käytöksestä. Virkamies kutsui koolle porvarit kyselläksensä heiltä muka kauppa-asioita, mutta samalla rupesi tästäkin tiedustelemaan. Siitäkös porvarit kumartelemaan ja nauramaan ja poliisimestariansa ylenpalttisilla ylistyksillä kiittelemään. Silloin rupesi virkamies tiedustelemaan syrjästäpäin, ja hänelle kerrottiin nyt että nämät porvarit ovat hirmuisia moukkia, jotka kaupittelevat kaikkea mädännyttä, petkuttavat ja nylkevät myös kruunua sekä elävät kaikki siveettömästi — niin että nämät iskut olivat heille aivan oikeutettu rangaistus…

— Poliisimestarin korvapuustit esiintyvät kai kertomuksessanne niinkuin fatum muinaisilla tragediankirjoittajilla? keskeytti Oblomov kysyen.

— Juuri niin, kivahti Pjonkin. — Teillä on paljon ryhtiä, Ilja Iljitsh, — teidän pitäisi ruveta kirjailijaksi! Niinkuin sanottu, minun on onnistunut näyttää syyt sekä poliisimestarin omavaltaiseen menettelyyn että tapojen turmeltumiseen yksinkertaisessa rahvaassa. Ja että alempien virkamiesten vaikutuksesta koko yhteiskunnallinen elimistö on mennyt pilalle ja että välttämättömästi tarvitaan ankaria, laillisia toimenpiteitä… Eikö tämä ajatus tottatosiaan ole vallan uusi?

— Kyllä, varsinkin minulle, sanoi Oblomov: — minä kun lueskelen niin vähän…

— Niinpä tosiaankin, ei teillä kirjoja juuri näy, — puheli Pjonkin. — Mutta minä rukoilen teitä lukemaan edes yhden kirjateoksen. On näet valmistumassa eräs suurenmoinen, niin, voipa sanoa poleeminen runoelma, nimeltä "Lahjoja-ottavan virkamiehen rakkaus langenneeseen naiseen". Minulla ei ole oikeus sanoa, kuka sen tekijä on, sillä se on vielä salaisuus…

— Mitä siinä sitten oikeastaan on?

— Siinä on paljastettu koko meidän yhteiskuntaelämämme koneisto, ja kaikki runollisessa karvassa. Kaikki vieterit ovat siinä vireillä, kaikki astimet yhteiskunnan portaissa kosketetut. Siinä on tekijä kuin tuomioistuimen eteen kutsunut heikon, mutta turmeltuneen ylimyksen sekä kokonaisen parven häntä pettäviä lahjakontteja; kaikki luokat langenneita naisia ovat siinä erikseen tutkitut; ranskattaret, saksattaret, tshuhonkat, sanalla sanoen kaikki, ihan kaikki … ja hämmästyttävällä elävyydellä, tärisyttävällä sattuvaisuudella… Olen kuullut tästä ainoastaan katkelmia, mutta sen tekijä on suuri! Hänen äänessään kuuluu milloin Dante, milloin Shakespeare…

— Mihin asti te hullut nyt olettekaan kiivenneet! keskeytti Oblomov hypähtäen istualleen kiihkeästi kummastuneena.

Pjonkin vaikeni silmänräpäyksessä, huomatessaan että oli todellakin tainnut kiivetä liian korkealle.

— No, lukekaa itse, niin näette, — lisäsi hän, nyt jo ilman uhmailevaa äkkipikaisuutta.

— Ei, Pjonkin, en minä sitä aijo lukea.

— Miksi ette? Se kirjahan nostaa melua kaikkialla, siitä väitellään ja puhellaan jokapaikassa…

— Puhelkoot vain, mitä se minuun kuuluu! Muutamilla ihmisillähän ei olekkaan parempaa tehtävää kuin vain puhella ja lörpötellä. Se on heidän kutsumuksensa.

— No, lukekaa sitten edes uteliaisuudesta!

— Mitä minä sitten en ennestään tietäisi, mitä siinä on? kysyi
Oblomov. — Ja mitä varten he kaikkea tätä töhröstävätkin paperille?
Ainoastaan kai huvitellakseen itseänsä…

— Itseänsä, ehei! Se sattuvaisuus, se sattuvaisuus, nähkääs, se on jotain mainiota! Aivan tahtoo nauruun katketa, kun näkee nuo ilmi-elävät ihmiskuvat. Kuka tahansa onkaan otettu kuvattavaksi, olkoon sitten kauppias, virkamies, upseeri, poliisivartija, ihan on kuin elävältä painettu.

— Mistä ne siinä oikeastaan riehuvat? Voihan huvin vuoksi ottaa kuvattavaksensa kenet tahansa ja kuva saattaa hyvinkin onnistua. Mutta elämää siinä ei näy missään, ei löydy sen oikeata ymmärtämistä eikä myötätunnetta, ei löydy sitä, mitä te kutsutte humaniteetiksi. Pelkkää itserakkautta vain. Kuvataan varkaita ja langenneita naisia ikäänkuin kiinniotettaisiin niitä kadulta ja vietäisiin tyrmään! Teidän kertomuksissanne ei kuulu noita "näkymättömiä kyyneleitä", vaan yksistään ja ainoastaan korvia särkevä raaka nauru ja ilkeys…

— Mitäs muuta sitten olisi tarvis? Sehän se juuri onkin erinomaista, jonka te itse sanoitte: tuo kiehuva ilkeys, tuo sapekas paheen vainoaminen ja halveksiva nauru langenneen ihmisen ylitse … siihenhän sisältyy kaikki!

— Ei, ei kaikki! huudahti Oblomov yht'äkkiä tuleenleimahtaneena: — kuvaa meille vain varas, langennut nainen, pöyhkeä tuhmuri, mutta älä unhoita kuvaamasta myös samalla ihmistä! Mihin jää ihmisyys? Te kirjailijat tahdotte kai kirjoittaa yksistään järjellä? jatkoi Oblomov miltei sähisten, — te arvelette kai ettei aate kaipaa mitään sydäntä? Ei se niin ole. Aate kantaa hedelmänsä vain rakkauden maaperässä. Ojentakaa kätenne langenneelle ihmiselle häntä nostaaksenne liasta, tai itkekää katkerasti hänen tähtensä, jos hän siihen peräti vajoaa, mutta älkää tehkö hänestä pilkkaa. Rakastakaa häntä, muistakaa hänessä omaa itseänne ja kohdelkaa häntä kuin itseänne. — Silloin minä teitä olen lukeva ja silloin vasta teidän edessänne päätäni kumarran … puhui hän vaipuen jälleen rauhallisesti pitkäkseen sohvaan. — Mutta he kuvaavat vain pelkän varkaan ja langenneen naisen, sanoi hän sitten, — ja ihmisen he unhoittavat taikka eivät sitä osaa kuvata. Mitä taidetta se on se teidän taiteenne ja mitä runollisia värejä te olette muka keksineet? Niin, paljastakaa vain irstaisuus ja lika, mutta olkaa niin hyvä: älkää vaatiko että tuo sitten on olevinaan runoutta!

— Mitä? Te vaaditte kai vain luonnonkuvauksia: ruusuista, satakielistä tai kirkkaasta pakkaisaamusta, huolimatta siitä että kaikki kiehuu ja liikkuu ympärillänne? Mutta meille on tarpeen ainoastaan yhteiskunnan alaston fysiologia — ei meillä nyt ole aikaa lauluihin…

— Antakaa minulle ihminen, ainoastaan ihminen! puheli Oblomov: — häntä te rakastakaa…

— Kuinka voi rakastaa koronkiskuria, tekopyhää, virkamiestä, joka varastelee; taikka toista virkamiestä, joka on tylsäjärkinen — kuuletteko? Johan te nyt joutavaa! Kyllä näkyy ettette harrasta kirjallisuutta! kiivasteli Pjonkin. — Ei, heidät on rangaistava ja syöstävä pois kansalaistensa keskuudesta, ulos yhteiskunnasta…

— Syöstävä pois kansalaisten keskuudesta! huudahti Oblomov äkillisen liikutuksen valtaamana kavahtaen seisaalleen Pjonkinin eteen: — se merkitsee sen unhoittamista että tässä kelvottomassa astiassa on elänyt korkeampi alkuaine, että hän on turmeltunut ihminen, mutta kuitenkin yhä ihminen, se on — sama kuin te itse. Syöstävä pois? Mutta kuinka te hänet syöksette pois ihmiskunnan piiristä, luonnon helmasta, tai Jumalan armeliaisuudesta? melkein huusi hän leimuavin silmin.

— Kas mihinkä te iskettekin! virkkoi nyt vuorostaan Pjonkin hämmästyksissään.

Oblomov huomasi että hänkin oli tullut menneeksi liian pitkälle, vaikeni äkkiä, seisoi hetken yhdessä kohti, haukotteli sitten ja paneutui verkalleen sohvaan.

Molemmat vaikenivat.

— Mitä te lueskelette? kysyi sitten Pjonkin.

— Minä … niin, enimmäkseen vain matkakertomuksia.

Taas seurasi äänettömyys.

— Siis luette runoelman, kun se ilmestyy? Jos lupaatte, niin minä sen teille tuon … kysyi Pjonkin.

Oblomov liikautti päätään hyljeksivästi.

— Vai niin, no saanko sitten lähettää teille oman kertomukseni?

Oblomov nyökkäsi suostumuksen merkiksi.

— Mutta minun täytyy nyt joutua kirjapainoon, sanoi Pjonkin. — Tiedättekö, miksi oikeastaan tulin teidän luoksenne? Minä aijoin esittää että ajaisitte kanssani Katariinanhoville, minulla on vaunut. Minun täytyy huomispäivän lehteen kirjoittaa pätkä huvikävelystä. Kuulkaa: me tekisimme yhdessä siellä havaintoja ja mitä minä en havaitsisi, siitä te minulle huomauttaisitte, siten olisi paljon hauskempi. Lähdettehän…

— En, minä en ole oikein terve, selitti Oblomov, rypistäen kasvojaan ja kääriytyen peittoon, — minä pelkään kosteutta, siellä ei vielä ole kuivanut. Mutta jos teidän sopisi tänään tulla syömään päivällistä minun luokseni, niin keskusteltaisiin vähän… Minulle on sattunut pari onnettomuutta…

— En voi, meidän koko toimistomme on tänään koolla ja sieltä me kaikki lähdemme tuolle huviretkelle. Ja yöllä taas täytyy minun kirjoittaa ja päivän koitteessa lähettää pätkä kirjapainoon. Siis näkemiin asti!

— Näkemiin asti, Pjonkin.

"Yöllä kirjoittaa", ajatteli Oblomov, "milloinka sitten maata? Vaan viitisen tuhatta se mies vuodessa sieppaakin! Se on leipää se. Mutta alati noin kirjoittaa, tuhlata ajatuksiaan ja kuluttaa sielunsa pieniin kappaleisiin, vaihtaa vakaumuksiaan, hieroa kauppaa järjellään ja mielikuvituksellaan, pinnistää luontoansa, riehua, kiehua, palaa, olla tuntematta lepoa ja aina vain johonkin päin liikkua… Ja yhä vain kirjoittaa, kirjoittaa, ikäänkuin ratas, ikäänkuin kone: kirjoittaa huomenna, kirjoittaa ylihuomenna, tulee juhlapäivä, saapuu suvi — mutta hän yhä vain kirjoittaa! Milloinka pysähtyä, milloinka huokaista? Onneton olento!"

Hän käänsi päänsä kohti pöytää, missä kaikki oli sileätä, missä muste oli kuivunut eikä mitään kyniä näkynyt ja hän iloitsi sielussansa että sai maata siinä kuin vastasyntynyt poikalapsi eikä tarvinnut itseänsä hajoittaa eikä hieroa mitään kauppaa… Vaan kirje tilanhoitajalta ja asunto? muisti hän yht'äkkiä ja alkoi miettiä.

Mutta silloin taas kuului soitto etehisestä. "Mikä ylhäisön vastaanottopäivä minulla tänään lieneekin", sanoi Oblomov itsekseen, odottaen, kuka nyt tulee.

Sieltä astui sisään mies, jonka ikää oli vaikea määritellä, mies, joka koko ulkomuodoltaankin oli epämääräinen. Ei hän ollut kaunis eikä ruma, ei korkea eikä matala vartaloltaan, ei vaalea eikä tumma iholtaan. Luonto ei ollut hänelle antanut minkäänlaisia räikeitä, selviä piirteitä, ei huonoja eikä hyviä. Monikahdat nimittelivät häntä Ivan Ivanitshiksi, toiset — Ivan Vasilitshiksi, kolmannet — Ivan Mihailitshiksi. Sukunimeltä nimitettiin häntä myös eri tavoilla: jotkut sanoivat häntä Ivanoviksi, toiset nimittivät Vasiljeviksi taikka Andrejeviksi, kolmannet arvelivat häntä Aleksejeviksi. Kun hänen nimensä sanotaan syrjäiselle, joka hänet ensi kertaa näkee — niin tämä heti sen unohtaa ja unohtaa koko henkilön. Mitä tämä mies sanoo, sitä ei kukaan huomaa. Hänen läsnäolonsa ei seuraelämälle mitään anna, samoinkuin hänen poissaolonsa ei siltä mitään myöskään riistä. Teräväjärkisyyttä, alkuperäisyyttä tai muita ominaisuuksia, edes erityisiä tunnusmerkkejä ruumiissakaan — niitä ei hänessä ollut. Kentiesi olisi hän osannut ainakin kertoa kaikesta, mitä milloinkin oli nähnyt tai kuullut ja siten kääntää huomion puoleensa, mutta hän ei ollut koskaan missään oleskellut eikä liikkunut. Senjälkeen kun oli kerran syntynyt Pietarissa, ei hän sieltä minnekkään ollut siirtynyt eikä matkustellut,— siispä olihan nähnyt ja kuullut vain semmoista, minkä toisetkin tiesivät. Herättääköhän sellainen ihminen mitään myötätunnetta? Osaako sellainen rakastaa, vihata tai kärsiä? Luulisi että hän osaa sekä rakastaa että vihata ja kärsiäkin, koskapa ei kukaan siitä mene pilalle. Mutta hänpä käyttää jotakin viekastelua ja rakastaa kaikkia. On olemassa sellaisia ihmisiä, joissa, miten tahansa iskenetkin, et saa heräämään minkäänlaista vihastuksen henkeä, tai koston tunnetta tai muuta sellaista. Miten ikinä heitä kohteletkin, niin he sinua aina vain hyväilevät. Vaikka sellaisista ihmisistä sanotaankin että he rakastavat kaikkia ja sentähden ovat hyviä, niin he todellisuudessa eivät kuitenkaan ketään rakasta, ja ovat hyviä ainoastaan senkautta etteivät ole pahoja. Jos sellaisen ihmisen läsnäollessa muut antavat kerjäläiselle almun — niin tämäkin viskaa hänelle roponsa, mutta jos muut haukkuvat tai ajavat pois tai nauravat — niin hänkin vain haukkuu ja nauraa muiden mukana. Rikkaaksi ei häntä saata sanoa, sentähden ettei hän ole mikään varakas, vaan pikemmin köyhä, mutta peräti köyhäksi ei myöskään sovi häntä solvata sentähden ainoastaan että luonnollisesti on paljon ihmisiä, jotka ovat häntä köyhempiäkin. Hänellä on kolmensadan ruplan vuotuinen tulonsa, ei kukaan oikein tiedä mistä, ja sitä paitsi palvelee hän jossakin vähäpätöisessä virassa ja saapi siitä vähäpätöisen palkan. Puutetta ei hän siis kärsi eikä keneltäkään tarvitse rahaa lainata, ja ammoisista ajoista ei kenenkään päähän ole pälkähtänyt myöskään häneltä mitään lainata. Virassaan ei hänellä ole mitään erityistä pysyväistä toimialaa sentähden etteivät hänen virkakumppaninsa ja päällikkönsä koskaan ole voineet panna merkille, mitä työtä hän tekee huonommin, mitä paremmin, niin että saattaisi määritellä, mihinkä hän erityisesti olisi sovelias.

Tuskinpa kukaan muu kuin oma äitinsä on huomannut hänen maailmaan ilmestymisensä, hyvin harvat hänet huomaavat hänen elämänsä juoksussa eikä myös kukaan varmaankaan huomaa, kun hän tästä maailmasta katoaa; ei kukaan kysy eikä kaipaa häntä, ei kukaan myöskään hänen kuolemastaan iloitse. Ei hänellä ole vihamiehiä eikä ystäviä, mutta tuttavia on hänellä paljon. Kentiesi ainoastaan hänen ruumissaattonsa on kääntävä sivukulkijan huomion hänen puoleensa, — sivukulkijan, joka nyt ensi kertaa pitää tämän epämääräisen henkilön ansaitsevana hänen kunnianosoitustaan — ja tekee myös kumarruksen; kentiesi myös joku toinen, utelias, rientää hänen ruumissaattueensa eteen tiedustamaan vainajan nimeä — ja samassa sen heti unhoittaa.

Sillä koko tämä Aleksejev, Wasiljev, Andrejev, — tai miten häntä nyt haluttaneekin nimitellä — on jonkunlainen vajanainen, epäpersoonallinen ilmaus ihmisjoukossa. Sen kumea kajahdus vain, sen epäselvä, väritön heijastus.

Itse Sakariias, joka sattuessaan yhteen ystäväinsä kanssa portilla tai puotiloissa avosydämmisessä keskustelussaan heidän kanssaan terävästi arvosteli kaikkia herransa luona käyviä vieraita, joutui aina pahaan pulaan, kun vuoro milloin osui myös tähän … olettakaamme vaikka Aleksejeviin. Silloin hän pitkään aprikoi ja pyydysteli mielessään kauvan jotakin kulmikasta piirrettä, johon voisi tarttua kiinni — joko ulkomuodossa tai käytöksessä tai luonteessa, mutta vihoviimein huiskauttaen toista kämmentänsä sai suustansa ainoastaan näin kuuluvan lauseen: "Mikä pöllö se lieneekin miehekseen — eihän sillä ole nahkaa, ei naamaa!"

— Kas! kohtasi häntä Oblomov sanoen: — oletteko se te, Aleksejev? Päivää, päivää. Mistä te tulette? Älkää lähestykö minua, älkää lähestykö; minä en anna teille kättäni: te tulette kylmästä!

— Mitä te puhutte, eihän siellä ole kylmä! Minä en aikonut teidän tykönne tänään, sanoi Aleksejev: — vaan Ovtshinin tapasi minut kadulla ja vei luoksensa. Minä tulen teitä noutamaan, Ilja Iljitsh.

— Mihin sitten?

— Kuulkaa, mennään yhdessä sinne Ovtshininin luo. Siellä on Matvei
Andreitsh Aljanov, Kasimir Albertitsh Phailo ja Vasili Sevastjanitsh
Kolimjagin.

— Mikä kokous niillä siellä on ja mitä ne minusta sinne tahtovat?

— Ovtshinin kutsuu teitä päivälliselle.

— Hm, vai päivälliselle … toisti Oblomov yksikantaan.

— Ja sitten kaikki lähtevät Katariinanhoville; käskivät sanoa että te vuokraisitte vaunut jostakin.

— Mutta mitä minä siellä teen?

— Hyvä ihme! Sinnehän on huviretki. Vai ettekö tiedä että tänään on
Vapunpäivä?

— Istukaahan, niin tuumitaan tässä … virkkoi Oblomov.

— Nouskaahan ylös, aika on pukeutua.

— Odottakaa vähän, vielä on varhaista.

— Varhaistako! He pyysivät kello kahdeksitoista, me syömme hiukan varemmin tavallista, noin pari tuntia, ja sitten huviretkelle. Lähdetään nyt pian. Käskenkö palvelijan tulla teitä pukemaan.

— Kuinka voin minä pukeutua, kun en vielä ole pessytkään itseäni?

— No peskää siis itsenne!

Aleksejev alkoi kävellä edestakaisin huoneessa, pysähtyi sitten erään taulun eteen, jonka oli nähnyt tuhannen kertaa ennen, katsahti vilahdukselta ikkunaan, otti jonkun pikkukapineen kaapin päältä, käänteli sitä käsissään, katseli tarkkaan kaikilta puolilta ja pani sen jälleen paikoilleen, sitten taas rupesi kävelemään hiljakseen vihellellen — ettei suinkaan häiritsisi Oblomovia nousemasta eikä peseytymästä. Niin kului kymmenkunnan minuuttia.

— Mitä te ajattelette? kysyi yht'äkkiä Aleksejev Ilja Iljitshilta.

— Miten niin?

— Kun yhä makaatte?

— Pitäisikö sitten jo nousta?

— Tietysti! meitähän odotetaan. Tehän aijoitte lähteä mukaan.

— Mihinkä minä aijoin lähteä? En minä ole aikonut lähteä mihinkään…

— Hyvä ihme, Ilja Iljitsh, juuri äskenhän oli puhe että lähtisimme päivälliselle Ovtshininin luo ja sitten Katariinanhoville…

— Minäkö lähtisin ulos tässä kosteassa ilmassa! Ja mitä siellä sitten on, mitä en ennen olisi nähnyt? Kas, sade siitä kohta näyttää tulevan, koska pihallakin on niin hämärää, puheli Oblomov laiskasti.

— Ei pilven hattaraakaan ole taivaalla, vaan te luulitte sitä sateeksi! Hämäryys syntyy siitä että teillä nämät ikkunan pahaset eivät pitkiin aikoihin liene pesty. Likaa niissä on, paljon likaa! Sentähden ei Jumalan päivyttä näy ja lisäksi on toinen käärekaihdin melkein kokonaan alaslaskettu.

— Saattaa olla, vaan menkääpäs tästä asiasta hiiskahtamaankaan Sakariiakselle, niin hän heti teille suosittelee akkoja apuun ja ajaa teidät pois talosta koko päiväksi!

Ja Oblomov vaipui omiin mietteisiinsä sillä aikaa kun Aleksejev sormillaan rummutti pöytää, minkä vieressä istui, antaen katseensa hajamielisesti harhailla pitkin seiniä ja lakea.

— Kuulkaa, mitenkä siis teemme nyt? Puetteko te päällenne vai jäättekö siihen? kysyi hän jonkun minuutin kuluttua.

— Miksikä te kysytte?

— No että joutuisimme sinne Katariinanhoville…

— Kaikki te jankkaatte sitä yhtä ja samaa: "Katariinanhoville! Katariinanhoville!" murahti Oblomov harmistuneena. — Eikö teillä ole kylliksi hyvä täällä sisälläkin istua? Onko täällä kylmä, vai mikä, täällä huoneessa, vai haiseeko pahalta, koska niin tuonne ulos siinä katselette?

— Ei haise kyllä, minun on tässä teidän luonanne aina hyvä olla, minä olen hyvin tyytyväinen, sanoi Aleksejev siivosti.

— No jos kerran on hyvä siinä, niin miksikä sitten pyrkiä toiseen paikkaan? Jääkää siis mieluummin minun luokseni koko päiväksi, syödään yhdessä, ja menkää sitten illalla Jumalan nimessä… Vaan minä olen unhoittanut … enhän minä voisikkaan mihinkään mennä. Tarantjev tulee näet luokseni päivälliselle: tänään on lauvantai.

— Ah, jos niin on asianlaita … niin minä mielelläni … kuten tahdotte … sopersi Aleksejev.

— Mutta enkö minä vielä ole puhunut teille asioistani? kysyi Oblomov vilkkaasti.

— Mistä asioista? En tiedä, virkkoi Aleksejev katsoen häntä silmät suurina.

— Mistä syystä te luulette, että minä oikeastaan en nouse ylös tästä niin pian? Siksihän minä tässä olen niin pitkään makaillut, kun olen mietiskellyt, kuinka päästä pulasta.

— Mitä on sitten tapahtunut? kysyi Aleksejev koettaen olla hyvin säikähtyneen näköinen.

— Kaksi onnettomuutta! En ymmärrä, miten olla, kuten elää.

— Minkälaisia ne ovat?

— Minut ajetaan pois asunnostani, minun täytyy muuttaa! Se on kauheata! Ajatelkaas: kaikki puretaan, kapineet kasataan kuormiin… Ja kahdeksan vuotta olen asunut kortteerissani! Nyt on isäntä ruvennut kanssani kompeilemaan: "muuttakaa", sanoo hän, "aika kyytiä!"

— Vai vielä aika kyytiä. Taitaa olla pakosta. Se on sangen sietämätöntä tuo poismuuttaminen: siinä on niin paljon puuhaa, myönteli Aleksejev: — kaikki joutuu hajalleen sikin sokin, paljon lyödään rikki, se on kovin ikävää. Ja te, jolla on niin mainio asunto … mitäs te tästä maksattekaan?

— Niin, mistä muualta toista tällaista löytää, puhui Oblomov: — ja varsinkin näin kiireissään? Tämä asunto on niin kuiva ja lämmin, koko talo on niin erinomaisen rauhallinen — yhden ainoan kerran vain ovat sen varastaneet putipuhtaaksi. Ja katsokaahan, tuon katon ei luulisi paljoa kestävän, sillä kalkki-iskos on kokonaan irtautunut — eikä se kuitenkaan putoa alas.

— Mutta sehän on tosiaankin merkillistä! sanoi Aleksejev pää kekallaan kohden kattoa.

— Mitenkä tämän järjestäisi ettei tarvitseisi muuttaa? tuumiskeli
Oblomov itsekseen.

— Onkos teillä oikein kontrahdin mukaan vuokrattu asunto? kysyi
Aleksejev silmäillen huonetta laesta lattian rajaan asti.

— Onhan se, vaan kontrahdin määräaika on kulunut loppuun. Minä olen koko ajan maksanut kuukausittain, sitä vain en muista, milloin olen viimeksi suorittanut…

Molemmat rupesivat miettimään.

— Kuinkas te siis arvelette? kysyi hetkisen vaitiolon perästä
Aleksejev, — muutatteko pois, vai jäättekö paikoillenne?

— En minä arvele sinne enkä tänne, sanoi Oblomov, — ei tee mieleni koko asiaa edes ajatella. Keksiköön Sakariias jonkun keinon.

— Muutamat ne hyvin rakastavat muuttelemista paikasta toiseen, virkkoi Aleksejev: — ja juuri tuo asunnon vaihto heistä onkin vasta hauskaa…

— Muutelkoot vain "muutamat", vaan minä en voi kärsiä mitään muutoksia. Mitäs se kuitenkaan tämä asunnon kohta vielä olisi, — mutta katsokaahan, mitä tilanhoitaja minulle kirjoittaa. Jahka näytän teille kirjeen … mihin se taas on joutunutkin? Sakariias, halloo Sakariias!

"Voi taivasten tekijä!" murahti Sakariias kopperossaan, hypäten alas pankolta: "milloinka laupias Jumala minut päästätkin kaikista vaivoistani?"

Hän astui sisään ja katseli samein silmin herraansa.

— Mikset sinä ole löytänyt kirjettä?

— Hiidestäkö minä sen löydän? Ja mistäs minä tiedän, mitä kirjettä te tarvitsette? En minä lukea osaa.

— Sama se, hae se käsiimme ja pian! komensi Oblomov.

— Itsehän tuota näyitte lukevan jotain kirjettä eilis-iltana, tiesi
Sakariias: — mutta senjälkeen en ole nähnyt.

— Missä se sitten on? virkkoi Ilja Iljitsh harmistuneena. — En suinkaan minä sitä ole nielaissut. Muistan aivan hyvin että sinä sen minulta otit ja panit tuonne jonnekkin. Mutta tuossahan se juuri onkin, katsos peijakasta!

Hän pudisti peittoa ja sen poimuista putosi lattiaan kirje.

— Näin te aina minun syykseni…

— No, no, ole nyt vähemmällä ja mene pois siitä! huudahti Oblomov. Sakariias lähti taas ulos ja Oblomov alkoi lukea kirjettä, joka oli kirjoitettu ikäänkuin kaljalla harmaalle paperille ja jossa oli tummanruskea lakkaleima.

"Armollinen herra" alkoi Oblomov lukea: "Teidän vapaasukuisuutenne, meidän isämme ja elättäjämme Ilja Iljitsh…"

Hän jätti lukematta joukon siunauksia ja terveyden toivotuksia sekä jatkoi keskeltä:

"Saan tietä anta sinun herralliselle armollesi, että sinun perintökartanossasi, rakas ruokkijamme, kaikki on onnellisesti. Viitettä viikkoa on meillä jo satamata. Niin että olemma vihastuttanu Herramme Jummalamme, koska on satamata. Sellaista kuivuutta eivät vanhatkaan muista: suvivilja on kuin uunissa poltettu. Talvi viljan on moniain paikon mato turmellu, moniain paikon hallat pannu. Myö olemma kyntäny pellot että niinkuin suvi viljan kylvöön, mutta emmä myö tietä, mitenkä oraat nousevat. Ehkäpä laupias Jummala armahtaa sinun herrallista armoasi, vaan itsestämme emmä huolehti, myö olemme valmiit nääntymään nälkään. Mutta Juhannuspäivänä karkasi entisten lisäksi vielä kolme talonpoikaa, Laptjev, Palotshof ynnä erikseen meni tiehensä se sepän poika Vaska. Mie ajoin akat miehiänsä kiinniottamaan, mutta ne akat jäivät sille reisulle, ja kuten olen kuullut asuvat ne Tselkissä, mutta Tselkkiin matkusti minun ristikummini Verhljaurista: tilanhoitaja oli hänet sinne lähettäny. Kuulkeehan, hyö olivat lähettäny sinne mokomallaisen masinan merien takaa, niin tilanhoitaja lähetti minun kummini Tselkkiin sitä masinaa kahtomaan. Mie puhelin kummilleni karanneista talonpojista, kumarsin ispravnikalle syvään ja tämä sanoi: 'anna valituskirja, niin silloin tehtään, mitä voitaan ja heirät lähetetäh takasi asumasijoilleen.' Mitään muuta ei hään sanonu, ja mie lankesin hänen jalkoihinsa ja itkien rukoilin häntä; mutta hään alkoi huutaa täyttä kurkkuva että 'mää tiehesi mää tiehesi! sinulle on kerran sanottu että kaikki toimitetaan, kun ensin jätät valituskirjan!' Mutta en mie jättäny mitään valituskirjaa eikä päivätyöläisiä ole mistään saatavissa, kaikki menevät laivatöihin Volkalle — niin tuhmaksi on nykykansa täällä tullu, oi elättäjämme ja isämme Ilja Iljitsh. Palttinaa emmä myö tänä vuonna lähetä markkinoille: kuivaus- ja valkaisuhuoneen olen minä lukinnu suurella lukolla ja olen pannu Sitshukin vahtimaan yötä ja päivää: hän on juomaton talonpoika, joka ei ryyppää paloviinaa ja jottei hän varastaisi mitään herran omaisuutesta, niin pitän mie häntä silmällä myös yötä ja päivää. Muut juovat hurjasti ja kerjäävät verovapautta. Verorästejä on maksamata ja kyllä myö tänä vuonna lähetämme sinulle tulot, voi sie meitän isäkultamme ja hyväntekijämme, tosin tuhannen tai pari tuhatta ruplaa vähemmän kuin ennen, jos ei pouta vain turmele viimeistäkin viljaa, ja sen myö varmasti lähetämme, josta myö sinun armollesi täten nyt ilmoitamme."

Senjälkeen seurasi uskollisuuden vakuutuksia sekä allekirjoitus: "Sinun tilanhoitajasi ja kaikkein alhaisin orjasi Prokofij Vitjegushkin, omakätisesti pitäen kiinni kirjoittajan kädestä." Sitten oli risti pantu nähtävästi osoittamaan tilanhoitajan kykenemättömyyttä kirjoitustaidossa. Tämän kirjeen kirjoitti mainitun tilanhoitajan sanoja seuraten hänen lankonsa Djomkka Krivoi.

Oblomov katsahti kirjeen loppuun. — Kuukausi ja vuosi puuttuu, sanoi hän: — kuka tietää, ehkä kirje on virunut tilanhoitajan luona jo menneeltä vuodelta? Siinähän on puhe Juhannuksesta ja kuivuudesta. Ja hän säpsähti ja rupesi miettimään.

— Kuulkaas, pitkitti hän sitten, mitä te arvelette siitä että hän tarjoo pari tuhatta ruplaa vähemmän kuin ennen? Paljonko silloin jääpi? Paljonkohan sain minä viime vuonna? kysyi hän katsahtaen Aleksejeviin. — Enkö sanonut sitä teille silloin?

Aleksejev käänsi silmänsä laipioon ja koetti muistella.

— Pitää kysäistä Stolzilta, jahka hän tulee, jatkoi Oblomov: — muistaakseni sitä oli seitsemisen kahdeksisen tuhatta … se on huonosti kun ei tule pannuksi kirjaan. Nyt se minulle kiristää vain kuusi tuhatta.

Miten sitä sillä summalla elää? Minähän ihan kuolen nälkään!

— Miksi te niin hätäilette, Ilja Iljitsh? sanoi Aleksejev: — ei pidä koskaan joutua epätoivoon. "Viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi!"

— Vaan tehän kuulitte mitä hän kirjoittaa? Sen sijaan että lähettäisi minulle rahoja ja koettaisi minua jotenkin lohduttaa, hän ikäänkuin huvikseen saattaa minulle ainoastaan ikävyyksiä! Ja niin hän tekee joka vuosi! Nyt en enää saa olla oma itseni. Pari tuhatta vähemmän!

— Niin, se on suuri tappio, sanoi Aleksejev: — kaksi tuhatta ruplaa — ei se ole leikin asia. Puhuvat että tuo Aleksei Loginitsh myös on saanut tänä vuonna vain kaksitoista tuhatta seitsemäntoista tuhannen asemesta.

— Niin kaksitoista, vaan ei kuusi! keskeytti Oblomov. — Kerrassaan rappiolle on tilanhoitaja minut saattanut! Jos todellisuudessa niin käypikin että tulee katovuosi ja kuivuus, niin miksikä hän katkeroittaa minun mieltäni näin edeltäpäin?

— Ei tosiaankaan, alkoi Aleksejev, olisi pitänyt niin tehdä…Mutta mitä hienotuntoisuutta voipi odottaa raa'alta talonpojalta?

— Mitäs te tekisitte minun sijassani? virkkoi Oblomov katsahtaen kysyvästi Aleksejeviin, hämärästi toivoen että ehkäpä tämä jonkun lohdutuskeinon vielä keksii.

— Asiaa täytyy ensin ajatella, Ilja Iljisth, ei voi näin yht'äkkiä ratkaista, tiesi Aleksejev.

— Pitäisköhän kirjoittaa kuvernöörille vai mitä? kysyi Ilja Iljitsh hyvin miettiväisen näköisenä.

— Kukas siellä teillä on kuvernöörinä?

Ilja Iljitsh ei vastannut mitään, vaan vaipui ajatuksiinsa. Aleksejev oli vaiti ja näytti myös jotain mielessään harkitsevan.

Rutistaen kirjettä kourissaan antoi Oblomov päänsä painua käsiensä varaan ja nojaten kyynäspäillään polviinsa istui sillä tavoin muutaman hetken kovasti vaivattuna rauhattomien ajatustensa tulvasta.

— Voi jospa Stolz pian tulisi! sanoi hän: — hän on kyllä kirjoittanut kohta saapuvansa, mutta, lempo tiesi missä hän maleksii. Hän se kyllä kaikki sovittaisi ja järjestäisi…

Ja hän tuli taas alakuloiseksi. Molemmat olivat vaiti pitkän aikaa. Vihdoin havahti Oblomov ensimmäiseksi sekä lausui päättäväisesti ja vähällä nousten vuoteestaan:

— Kuulkaa, mitä tässä on tehtävä! Ja tehtävä mitä pikemmin, vähääkään vitkastelematta… Ensiksikin…

Samalla silmänräpäyksellä kuului etehisestä niin vimmattu soitto että sekä Oblomov että Aleksejev vavahtivat ja Sakariias lensi nuolennopeudella alas pankoltaan.

3.

— Onko kotona? kuului joku kovalla ja karkealla äänellä kysyvän etehisessä.

— Missäpäs muualla hän tähän aikaan voisi olla? vastasi siihen
Sakariias vielä karkeammin ja epäkohteliaammin.

Se neljänkymmenen korvissa oleva olento, joka nyt työntyi sisään, oli kookas, järeätekoinen, leveä-hartiainen, vahvavartaloinen mies, jolla oli karkeat kasvonpiirteet ja iso pää, lyhyt lysmäinen kaula, suuret ulospäin pullistuneet silmät ja paksut huulet. Jo ensi katsahduksella häneen sai vaikutuksen jostakin karkeasta ja törkeästä. Huomasi selvään ettei hän suinkaan tavoitellut mitään siroutta puvussaan ja harvoin onnistui nähdä häntä siististi ajeltuna parraltaan. Mutta hänelle itselleen olikin tämä nähtävästi yhdentekevää, sillä ei hän koskaan joutunut hämilleen pukunsa takia, vaan kantoi sitä yllään jonkinlaisella kyynillisellä arvokkuudella. Tällainen hän oli: Mihei Andrejevitsh Tarantjev, yksi Oblomovin maakunta-tovereita.

Tarantjev oli niitä, jotka katselivat kaikkea yrmeästi, puoleksi halveksien, ilmeisellä pahansuopaisuudella ympäristöänsä kohtaan, valmiina haukkumaan kaikkea ja kaikkia auringon alla — ikäänkuin se, joka on loukkautunut jostakin kärsimästään vääryydestä tai joka ei ole saanut tunnustusta jostakin ansiostaan tai lopuksi niinkuin sellainen voimakas luonne, jota kohtalo ankarasti vainoo ja joka väkinäisesti ja kovakiskoisesti sen alle taipuu. Hänen liikkeensä olivat rohkeat ja väljät, ja hän puhui äänekkäästi, ravakasti ja melkein aina vihaisesti — jos sitä ääntä kuunteli jonkun välimatkan takaa, niin oli ikäänkuin kolme tyhjää vankkuria olisi koluuttanut pitkin puista siltaa. Ei koskaan hän hämmentynyt kenenkään läsnäolosta eikä hänen koskaan tarvinnut kopeloida sanasäkkinsä suuta, sillä ylipäänsä oli hän alati röyhkeä käytöksessään kaikkia kohtaan, siihen luettuna omat toveritkin — aivan kuin olisi hän tahtonut antaa tuntea että puhelemalla jonkun ihmisen kanssa, vieläpä aterioimalla tämän luona täten tuotti tälle suurtakin kunniaa.

Tarantjev oli muutoin sukkelajärkinen mies eikä kukaan paremmin kuin hän osannut ratkaista jotakin yhteiskunnallista kysymystä tai sotkuista lakiasiaa: hetipaikalla muodosti hän teon teorian ja toi hyvin terävästi esiin todisteet, mutta ratkaisun antaessaan lausui kuitenkin melkein aina hävyttömyyksiä sille, joka oli tullut häneltä neuvoa kysymään.

Ja kuitenkin, kuka olisi luullut että hän itse, kun hän viisikolmatta vuotta takaperin tuli vaatimattomaksi kirjuriksi johonkin kansliaan, pysyisi tässä virassaan aina harmaapäiseksi asti. Ei hänen itsensä eikä kenenkään muun päähän juolahtanutkaan että hän voisi nousta korkeampaan arvoon. Seikka oli nimittäin se, että Tarantjev oli taituri ainoastaan puhumaan; sanoilla osasi hän ratkaista kaikki, selvästi ja helposti, varsinkin sen, mikä muita koski. Mutta niin pian kuin tuli tarvis ottaa kourilla kiinni ja ryhtyä puuhaan — sanalla sanoen vaihtaa teoria todellisuudeksi, panna se käytäntöön ja osoittaa toimeliaisuutta ja ripeyttä, niin oli hän kokonaan toinen ihminen, sillä siihen hänellä ei ollut taipumusta, hänen tuli yht'äkkiä niin raskasta olla ja hän tunsi itsensä sairaaksi, tai oli se muuten epämukavaa, tai tapahtui lisäksi jotakin, johon hän ei voinut ryhtyä, tai jos ryhtyikin, niin ei valitettavasti saanut sitä suoritetuksi. Tässä menetteli hän aivan kuin mikäkin lapsi pahanen: ei se osaa asiaa oikein selvittää, ei ymmärrä joitakin pikkuseikkoja, ei kerkeä pantua työtä toimittaa, vaan lopettaa sen jättämällä kaikki kesken taikka tarttuu työhönsä väärästä päästä ja pilaa siten kaikki, niin ettei sitä mitenkään enää voi korjata, ja vielä lisäksi itse suuttuu ja rupeaa haukkumaan.

Hänen isänsä, vanhanaikainen piirikirjuri, oli toivonut poikansa perivän sen taidon ja kokemuksen, mikä hänellä itsellään oli ihmisten riita-asiain ajossa, sekä oman, näppärästi hankitun virka-uransa käräjäpaikassa, mutta kohtalo oli toisin päättänyt. Isä, joka itse vähillä varoillaan ei ollut päässyt venäjänkielentaitoansa pitemmälle, ei tahtonut poikansa jäävän jäljelle ajastaan, vaan halusi että tämä oppisi muutakin kuin asianajotaidon salaisuuksia. Sentähden hän kolmeksi vuodeksi lähetti pojan papin luo latinaa lukemaan.

Ollen luonnostaan kyvykäs luki poika kolmessa vuodessa latinan kieliopin ja lauseopin kannesta kanteen ja yritteli jo tutkistelemaan Cornelius Nepostakin, mutta silloin isä arveli ja päätti että jo sitä on siinäkin kylliksi, mitä poika nyt tiesi, ja että jo nämät tiedot antavat hänelle tavattoman suuria etuoikeuksia vanhempaan polveen verraten ja että kaiken lisäksi syvemmät opinharjoitukset voivat, kun sattuu, vahingoittaa palvelusta käräjäpaikoissa. Tietämättä mitä tekisi latinallaan alkoi kuusitoistavuotias Mihei nyt unhoittaa taitoansa eläen vanhempainsa kodissa, mutta sitä vastoin, odotellessaan kunniaa olla läsnä maakyläpiirikunnan oikeusistunnoissa otti sillä aikaa osaa kaikkiin isänsä juominkeihin, ja tässä koulussapa, missä joutui keskelle suorapuheisinta väittelyä, kehittyi tämän nuoren miehen järki sangen teräväksi. Nuoruuden herkkätuntoisuudella kuunteli hän silloin isänsä ja tämän toverien kertomuksia erinkaltaisista kansallisista ja rikos-asioista sekä monellaisista sukkelista tapauksista, jotka olivat menneet kaikkien näiden vanhan ajan kirjurien käsien kautta. Mutta kaikki tämä ei ollut omiaan viemään mihinkään hyödylliseen tulokseen. Miheistä ei tullut mitään lakimiestä eikä ovelaa asianajajaa, vaikka isän kaikki yritykset siihen tähtäsivätkin ja tietysti olisivat onnistuneetkin, jollei sallimus olisi tehnyt tyhjäksi ukon tuumia. Tosin omisti poika itselleen isänsä kaiken aatteellisen ammattitaidon, puuttui vain asiain käytäntöön paneminen, mutta isänsä kuoleman jälkeen ei hän ehtinytkään astua oikeuden palvelukseen, vaan tuli siirretyksi Pietariin jonkun hyväntekijän toimesta, joka hankki hänelle kirjurin paikan eräässä virkakunnan osastossa eikä sen koommin hänestä enää huolehtinut. Ja niinpä Tarantjev jäi kun jäikin ainoastaan teoreetikoksi koko elämänsä ajaksi. Pietarilaisessa virastossaan ei hän tehnyt mitään latinanopillaan eikä tuolla terävällä järjellään, jolla hän mielensä mukaan pohti sekä oikeita että vääriä riitakysymyksiä. Mutta hän tunsi kantavansa rinnassansa nukkuvaa voimaa, jonka vihamieliset olosuhteet sinne olivat sisään salvanneet ilman toivoa että se koskaan sieltä pääsisi vaikuttamaan. Kentiesi juuri sentähden että tunsi itsessänsä tämän voiman, mistä ei ollut mitään hyötyä, oli Tarantjev niin törkeä käytöksessään, niin pahansuopa, alati kiukkuinen ja haukkumasanat huulillaan. Katkeruudella ja halveksien katseli hän jokapäiväistä työtänsä, noita alituisia puhtaaksikirjoituksia, asiakirjojen neulomisia j.n.e. Yksi ainoa tähti hymyili hänelle kaukaa kuni viimeinen toivo, nim. toivo siirtyä palvelemaan väkiviina-yhtiöihin. Tällä polulla näki hän ainoan edullisen vaihdoksen sille elämän-uralle, jonka hänen isänsä oli hänelle pyhittänyt, vaan jolle hän ei vielä ollut päässyt. Mutta tätä odottaessaan, halvassa asemassa kun eli, antoi hän tuon isältä perimänsä lahjojen-oton ja viekkauden teorian kohdistua kaikellaisiin pikkuasioihin ja varsinkin saivat julkisuuden puutteessa hänen omat toverinsa siitä kärsiä. Niin tuli hänestä lahjojen ottaja ei ainoastaan aatteeltaan, vaan koko olennoltaan, ja vaikkei hänellä ollut asianajotointakaan, osasi hän niitä kiskoa sangen viekkaasti omilta virkaveljiltään sekä tovereiltaan, jumalatiesi kuinka ja mistä aiheutumasta oikeastaan, mutta joka paikkaan hän vain nenänsä pisti ja aina muut saivat häntä kestittää ja hän vaati kaikilta ihmisiltä ansaitsematonta kunnioitusta itseään kohtaan riidellen kaikkien kanssa. Ei hän koskaan hävennyt eikä hämmästellyt kuluneita vaatteitaan, mutta annappas ettei hänen näköpiirissään sattunut olemaan joka päivä heliseviä päivällispitoja niihin kuuluvine viinoineen ja viineineen, silloin oli hän aikalailla nolattu. Näin hän tuttaviensa piirissä näytteli ikäänkuin suuren vahtikoiran osaa, koiran, joka kaikkia haukkuu eikä anna kenenkään paikaltaan liikahtaa, vaan joka samaan aikaan ehdottomasti hotaisee suuhunsa lentävän lihapalasen, viskattakoonpa se sitten mistä ja mihin tahansa.

Tällaiset olivat Oblomovin kaksi ahkerinta luonakävijää. Minkätähden nämät kaksi venäläistä proletaaria tulivatkin juuri hänen luokseen? Niin, kyllä he itse tiesivät hyvin, minkätähden: syödäkseen, juodakseen ja hyviä sikaareja polttaakseen. He löysivät täällä lämpöisen, rauhallisen turvapaikan ja saivat aina, jollei ystävällistä, niin ainakin välinpitämättömän vastaanoton osakseen. Mutta miksi Oblomov suvaitsi heitä luonaan, siitä hän tuskin itsekään osasi itselleen tiliä tehdä. Vaan ehkä tapahtui se samasta syystä kuin vielä nykypäivinä tapahtuu kaikissa meikäläisten Oblomovien kaukaisissa varakkaissa maalaiskodeissa, joihin parvi tuontapaisia henkilöitä molempaa sukupuolta tunkeilee, joilla ei ole leivänpalaa eikä ammattia, ei käsiä mihinkään hyödylliseen työhön, vaan ainoastaan vatsa ruuan sulatusta varten sekä melkein aina myös joku virka ja arvonimi. Niitä on olemassa vielä herkuttelijoita, joille tuollaiset täydennykset elämässä ovat ihan välttämättömiä, sillä meidän olisi ikävä elää mailmassa ilman ylellisyyksiä. Kukapa muu ojentaisi armolliselle herralle hukkaan joutuneen nuuskarasian tai kuka nostaisi ylös hänen lattialle pudonneen nenäliinansa? Kenelle muulle saattaisikaan valitella päänsärkyään ja olla oikeutettu saamaan osanottoa ja kenelle kertoa ilkeitä uniaan ja vaatia niihin selitystä? Kuka lueskelisi jotakin kirjaa armollisen herran makuulle mentyä ja siten auttaisi häntä yhdessä nukahtamaan? Ja likimmäiseen kaupunkiin voi tällaisen proletaarin joskus lähettää asialle jotakin ostamaan talon hyväksi niin ettei isännän itsensä tarvitse sinne aina laahustaa.

Tarantjev piti aina suurta melua ja sai siten hiukan henkeä tuohon muuten liikkumattomaan ja ikävöivään Oblomoviin. Huutaen ja riidellen esitti hän siinä jonkinlaista näytelmää vapauttaen laiskan herran välttämättömyydestä itse puhua tai toimia. Kammioon, missä uni ja ikuinen rauha vallitsi, toi Tarantjev siten elämää, liikettä, vieläpä joskus viestejä suuresta maailmastakin. Oblomovin ei tarvinnut muuta kuin kuunnella valmista ja katsella liikauttamatta pikkusormeaankaan, kuinka tuo olento riehui ja räyhäsi hänen edessään. Sitäpaitsi oli hän vielä niin yksinkertainen että uskoi Tarantjevin todellakin voivan neuvoa hänelle jotakin hyvää ja hyödyllistä.

Aleksejevin käyntejä luonaan suvaitsi Oblomov toisesta, mutta yhtä tärkeästä syystä. Jos hän näet tahtoi olla ja elää oikein omaksi itsekseen, se on: maata mököttää ääntä päästämättä, uinailla ja unelmoida tai astuskella pitkin huoneen lattiaa, niin Aleksejevia ikäänkuin ei ollutkaan siellä, sillä hän myös oli vaiti tai uneksi kuten hänkin taikka katseli jotakin kirjaa laiskasti haukotellen niin että kyynelet tulivat silmiin tai tuijotti tauluihin ja pikkukapineihin. Sillä tavalla saattoi hän pitkittää vaikka kolme vuorokautta yhteen perään. Jos Oblomovia silloin ikävystytti näin olla yksikseen ja hän siis tunsi tarvetta jotakin ääneensä lausua, puhua, lukea, keskustella tai ilmaista liikutusta — niin siinä oli hänellä aina nöyrä ja halukas kuulija ja osanottaja, joka aina yhtä tasaisesti taipui sekä hänen vaitioloonsa että hänen puheluunsa ja mielenliikutukseensa ynnä koko hänen ajatustapaansa, oli se millainen tahansa.

Muita vieraita ei usein käynytkään talossa ja jotka kävivät, ne vain pistäytymällä kävivät; sentähden repesivät repeämistään elävät yhdyssiteet kaikkien näiden ihmisten kanssa. Toisinaan oli Oblomov tosin huvitettu jostakin uutisesta, saattoipa viisi minuuttia siitä puhellakin, mutta sitten sai hän siitä ihan kyllikseen ja vaikeni kuin muuri. Ne olivat nuo nimittäin sellaisia, jotka vaativat molemminpuolista maksamista, piti muka olla osanottavainen siihen, mikä vain heitä huvitti. He kylpeä läiskivät suuressa ihmisvirrassa ja jokainen käsitti elämän omalla tavallaan, sillä tavalla, jolla ei Oblomov sitä tahtonut käsittää — mutta ne sekoittivat siihen hänetkin. Kaikki tämä oli hänelle vastenmielistä, vieroitti hänet heistä eikä ollut hänen sielunsa mukaista.

Yksi ihminen oli hänen sydämmensä suosittu, vaikka ei sekään antanut hänelle rauhaa: se rakasti näet myös uutisia ja mailmaa, tieteitä ja koko kuohuvaa elämää, mutta jollakin tavalla syvemmin, vilpittömämmin — niin että Oblomov, vaikka olikin suopea kaikkia kohtaan, totisesti rakasti yksin häntä ja luotti aina yksin häneen, kentiesi siitä syystä että oli käynyt koulua ja asunut yhdessä hänen kanssaan. Se henkilö oli Andrei Karlovitsh Stolz.

Hän oli kaukana poissa, mutta Oblomov odotti häntä millä hetkellä hyvänsä.

4.

— Terve mies! murahti Tarantjev astuessaan sisään ja ojensi karvaisen kätensä Oblomoville. — Mitä sinä siinä näin myöhään maata rötkötät kuin mikäkin pölkky?

— Älä lähesty minua, älä lähesty: sinä tulet kylmästä! äänsi Oblomov vetäen peittoa korviinsa.

— Mitä sinä jupiset muka kylmästä! jyrisi Tarantjev. — Heh, ota, ota käsi, kun annetaan, sanon minä! Kello on kohta kaksitoista, mutta herra yhä piehtaroipi sängyssään!

Hän tahtoi vetää Oblomovin sääristä alas vuoteesta, mutta tämä pidätti hänet siitä laskemalla äkkiä jalkansa lattiaan niin että ne suoraan sattuivat molempiin tohveleihinsa.

— Olin tässä juuri itsekin aikeissa nousta, sanoi hän haukotellen.

— Kyllä vain minä tiedän, kuinka sinä nouset! — päivälliseen asti sinä siinä olisit pötköttänyt… Hoi Sakariias! Missä sinä kuhnailet, vanha pöllö? Laita pian että herrasi saa vaatteet päällensä!

— Tuokaa te itse ennemmin oma Sakariiaksenne ja tulkaa sitten haukkumaan, virkkoi Sakariias astuessaan huoneeseen ja vihaisesti silmäillen Tarantjevia. — Kas kuinka se ryöttä on lattiatkin liannut kuin mikähän katu-kauppias! lisäsi hän.

— Vai vielä sinä tässä uskallat rähistä vastaan, nokinaama! — karjasi Tarantjev ja nosti jalkaansa potkaistaksensa takaapäin ohimenevää Sakariiasta, mutta Sakariias pysähtyi, kääntyi kohti ja seisoi hänen edessään kuin vihastunut koira karvat pystyssä.

— Koskekaahan vain! kähisi hän raivostuneena. Hyi hitto tätä elämää — minä lähden pois … jupisi hän mennen takaisin ovelle.

— Olehan toki siivolla, Mihei Andreitsh, äläkä räyhää! Mitä sinä hänestä hätyytät? — sanoi Oblomov. Sakariias, ole hyvä ja anna minulle mitä tarvitsen!

Tämän kuullessaan kääntyi Sakariias takaisin ja katsoen kierosti
Tarantjeviin pujahti sukkelasti hänen ohitsensa.

Oblomov nojautui palvelijaansa kuin hyvin väsynyt ihminen, nousi väkinäisesti ylös vuoteestaan, nilkutti vaivoin yli lattian ja vaipui raskaasti leveään nojatuoliin, johon jäi ihan liikkumattomana istumaan. Sakariias otti nyt pieneltä pöydältä kamman, harjan sekä pomaadaa, jolla ensin kasteli hänen päänsä, teki sitten jakauksen ja lopuksi hankasi häntä harjalla.

— Suvaitsetteko peseytyä nyt heti, vai kuinka? kysyi hän.

— Annahan vielä vähän puhaltaa, vastasi Oblomov: — mene sinä siksi aikaa pois…

— Ah, oletteko tekin täällä? — kysyi yht'äkkiä Tarantjev kääntyen Aleksejevin puoleen juuri samalla hetkellä kuin Sakariias harjaili Oblomovia. — Minä teitä en huomannutkaan. Minkätähden te olette täällä? Kuulkaa, mikä sika se teidän sukulaisenne on? Minä tahdoin juuri kaikesta teille sanoa…

— Mikä sukulainen? Eihän minulla ole mitään sukulaisia, änkytti
Aleksejev arkana ja hämillään, tirkistäen Tarantjevia silmiin.

— Vai ei sukulaisia! — no mikäs lempo sen nimi taas olikaan, joka palvelee siellä…? Afanasjev? Teidän sukulaisennehan se on.

— Vaan minä en olekkaan Afanasjev, minun nimeni on Aleksejev, koetti
Aleksejev selittää: — eikä minulla ole sellaista sukulaista.

— Vai ei hän muka olisi teidän sukulaisenne! hän on juuri samanlainen kuin tekin, yhtä mitättömän näköinen ja hänen esinimensäkin ovat samat kuin teidän, Vasili Nikolaitsh.

— Jumalan nimessä! ei se ole minun sukuani; minua nimitetään Ivan
Alekseitshiksi.

— No, yhdentekevää, hän on kuitenkin aivan teidän näköisenne. Mutta suuri sika se vain on; sanokaa se hänelle, kun ensi kerran tapaatte.

— En minä häntä tunne, en ole kuuna päivänä nähnytkään, puheli
Aleksejev, aukaisten nuuskarasiansa.

— Antakaapa nuuskaa! tokasi Tarantjev. — Mutta se näkyy olevan sitä halvinta lajia? Kas pahus, sitä se on, sanoi hän ja veti samalla nuuskaa nenäänsä: — kuulkaas, miksi ette ole hankkinut ranskalaista nuuskaa? lisäsi hän sitten ankarasti. — Niin, mokomampaa sikaa kuin teidän sukulaisenne en eläissäni ole nähnyt, pitkitti Tarantjev. — Minä otin häneltä kerran — pari vuotta siitä on aikaa — viisikymmentä ruplaa lainaksi. No, mikäs suuri summa se nyt viisikymmentä ruplaa on? Sellaisen joutavan asian luulisi nyt toki unhoittavankin. Vaan eipäs: hän sen muisti. Aina kuukauden perästä, missä vain tapasi, huomautti: "kuulkaa, se teidän pikku veikanne?" Ah, kuinka sellainen voi ihmistä tympäistä! Mutta ei siinä vielä kyllin; eilen saapui hän meidän virastoomme ja sanoi: "Varmaan olette juuri nostanut kuukauspalkkanne, voitte siis nyt maksaa." Minä työnsin hänelle rahat kouraan. Vaan heti kun sai, alkoi minua kaikkien kuullen solvaista: "Olen köyhä mies, tarvitsen itse rahani!" Kiittäköön jumalaansa että oven löysi… Ikäänkuin minä en olisi paremmin tarvinnut. Mikä pohatta minä olen viskaamaan sille vietävälle viisikymmentä ruplaa tyhjään! — Mutta annappas yksi sikaari, veli Oblomov.

— Sikaarini ovat tuolla laatikossa, vastasi Oblomov, osoittaen hyllyä.

Hän istui yhä miettiväisenä nojatuolissansa, tuossa laiskansuloisessa asennossaan, eikä hän huomannut, mitä hänen ympärillään tehtiin eikä hän kuullut, mitä puhuttiin. Hän katseli ja silitteli erityisellä mielihyvällä omia pieniä, valkoisia käsiänsä.

— Hui hai! Ovatko ne yhä niitä samoja entisiä? kysyi Tarantjev röyhkeästi katsoen Oblomovia kasvoihin ja ottaen samalla sikaarin laatikosta.

— Niin, niitähän ne ovat, vastasi Oblomov koneellisesti.

— Mutta minähän olen sinulle sanonut että ostaisit toisia ulkomaisia? Kylläpä sinulla on kova pää, kun et muista, mitä ihmiset sinulle sanovat! Katsohan vain että tulevana lauvantaina on tarjolla, muuten en pitkään aikaan sinun luoksesi tule. Näes nyt itsekin, mitä roskaa se on! jatkoi hän sytyttäen sikaarin ja puhaltaen yhden savupilven ilmaan, mutta toisen vetäen keuhkoihinsa. — Eihän tuo tahdo palaakkaan.

— Sinä olet tänään tullut varhain luokseni, Mihei Andreitsh, lausui
Oblomov haukotellen.

— Mitä, kyllästytänkö minä sinua, häh?

— E-et suinkaan, minä vain olen sen havainnut; sinähän tavallisesti saavut suoraan päivälliseksi, vaan nythän kello käy vasta yhtä.

— Minä tulin tahallani vähän varemmin, saadakseni tietää, millaisen päivällisen minulle annat. Sinä olet aina syötellyt minua kaikenlaisella siansotkulla, sentähden minä nyt edeltäpäin otan selon, mitä sinä olet käskenyt valmistaa päivälliseksi tänään?

— Mene itse urkkimaan tuolta kyökistä! vastasi Oblomov.

Tarantjev meni.

— Hyvä isä nähköön! huusi hän palatessaan. — Ei muuta kuin häränpaistia ja vasikanlihaa! Hyi hävytöntä sinua, veli Oblomov, et sinä älyä elää niinkuin pitää ja tilanomistaja muka olet! Näinkö elää hieno herra? Poroporvari sinä olet, kun et ymmärrä, miten parasta ystävää on kestittävä. Onkos madeira jo ostettu?

— En minä tiedä, kysy Sakariiakselta, mutisi Oblomov melkein kuuntelematta häntä; — kai sillä on jotain viiniä varastossa.

— Sitäkö entistä, saksalaiskaupasta? Tee hyvin ja pane ostamaan englantilaisesta makasiinista.

— Vaan kyllä entistäkin on tarpeeksi, sanoi Oblomov, — on niin paljon vaivaa lähettää uutta hakemaan!

— Äläs huoli, anna rahat tänne, niin minä sivumennessäni pistäyn ostamassa ja tuon; on muutenkin asiaa kaupungille.

Oblomov kaiveli lompakkoansa ja veti siitä esiin senaikuisen punertavan kymmenenruplan setelin.

— Madeira maksaa seitsemän ruplaa, sanoi Oblomov: — vaan tässä on kymmenen.

— Työnnä vain tänne koko raha äläkä pelkää: kyllä ne siellä jäännökset takaisin antavat!

Hän nykäsi setelin Oblomovin käsistä ja kätki sen sukkelasti taskuunsa.

— No, minä lähden nyt, sanoi Tarantjev pannen hatun päähänsä: — ja kello viideksi tulen taas takaisin, minulle on luvattu paikka eräässä viinakonttoorissa ja ovat käskeneet käydä sopimassa… Vaan kuules, Ilja Iljitsh: etkö sinä vuokraa itsellesi vaunut täksi päivää, niin yhdessä ajettaisiin Katariinanhoville?

Oblomov pudisti päätänsä suostumattomuuden merkiksi.

— Mitä, laiskuusko sinua vaivaa vai onko sääli kustannuksia? Suuri nahjus sinä vain olet! sanoi hän. — No, hyvästi siksi aikaa…

— Odotahan, Mihei Andreitsh, keskeytti Oblomov. — minun pitää sinun kanssasi neuvotella eräästä asiasta…

— Vai vielä sitäkin. Mitä se on? Puhu pian? — minulla on kiire…

— Tuota niin että kun kaksi onnettomuutta yht'äkkiä minua ahdistaa.
Minut tahdotaan häätää pois asunnostani ja…

— Nähtävästi et maksa vuokraasi: se on aivan oikein sinulle, sanoi
Tarantjev yrittäen lähtemään.

— Kuinka sinä sellaista voit uskoa? Minähän maksan aina etukäteen.
Ei, se on sillä tavalla että ne tahtovat rakentaa tähän uuden
rakennuksen… Kuule, älähän mene vielä. Neuvo minua, miten tekisin?
Ne hätyyttävät minua jo viikon perästä muuttamaan…

— Mikä asianajaja minä sinulle tässä olen? Turhia sinä kuvittelet…

— En minä mitään kuvittele, sanoi Oblomov: — ja älä sinä rähise äläkä kilju siinä, vaan keksi mieluummin, miten päästä tästä pulasta. Sinä olet käytännöllinen mies…

Tarantjev ei enää kuunnellut häntä, vaan näytti jotakin tuumiskelevan mielessänsä.

— No, juuri niin sen pitää käydä, kiitä nöyrästi minua, — sanoi hän ottaen hatun päästään ja istuutuen: — ja käske hankkia päivälliseksi samppanjaa, sillä sinun asiasi on nyt selvä.

— Mitä sanot? kysyi Oblomov.

— Tuleekos samppanjaa?

— Tietysti, jos neuvo sitä ansaitsee…

— Itse sinä et neuvoa ansaitse! Luuletko sinä että minä sinulle tässä ilmaiseksi rupean neuvonantajaksi? Muuten saat sinä kysyä neuvoa tuolta tuossa, — lisäsi hän osoittaen Aleksejevia: — taikka hänen sukulaiseltaan.

— No, no, älähän suutu, vaan puhu, — pyysi Oblomov.

— Kuule siis: sinun sopii muuttaa toiseen asuntoon huomispäivänä…

— Herra nähköön sinun kujeitasi: tuonhan tiesin jo itsekkin…

— Suu kiinni, äläkä keskeytä! huusi Tarantjev. — Sinä muutat kuin muutatkin huomenna minun tätini asuntoon Viipurinpuoleiseen kaupunginosaan…

— Mitä sinä puhut? Viipurin puolelle! Siellähän kerrotaan susien talvella juoksentelevan?

— Sattuu kyllä, ne tulevat sinne saarista, mutta mitä sinulla on niiden kanssa tekemistä?

— Ja siellä on lisäksi niin ikävää ja autiota, ei kerrassa ketään siellä asu.

— Älä lörpöttele! Siellähän asuu minun tätini, jolla on oma talonsa ja suuret puutarhat. Se on jalosukuinen nainen, leski, jolla on kaksi lasta, ja sen kanssa asuu naimaton veli. Ja sillä pojallapa on pää vähän toista tekoa kuin tuolla lampaankallolla, joka tuossa nurkassa istuu, — sanoi hän viitaten Aleksejeviin. — Sen miehen housuihin menemme korviamme myöten sekä sinä että minä!

— Mutta mitä se kaikki minuun kuuluu? virkkoi Oblomov kärsimättömänä. — En minä sinne muuta.

— Sepä saadaan nähdä, ettetkö muka muuta. Tiedä se, että kun kerran olet neuvoa kysynyt, niin täytyy myös kuulla, mitä sanotaan.

— Enkä muuta! toisti Oblomov jyrkästi.

— No, piru sinut sitten periköön! vastasi Tarantjev läiskäyttäen hattuaan ja mennen ovelle.

— Kummallinen ihminen sinä olet, sanoi Tarantjev taas kääntyen. —
Mikä sinua sitten tässä paikassa muka niin mairittaa?

— Mikäkö? Kaikkihan tässä on niin likellä, selitti Oblomov: — tässä ovat makasiinit, teatterit, tuttavat … kaupungin sentrumihan tämä on, ja kaikki…

— Häh? katkaisi Tarantjev — kuinka pitkä aika siitä on kun viimeksi olet mennyt ulos pihasta, sanoppas? Ja kuinka kauvan siitä on kuin olet ollut teatterissa? Ja keiden tuttavien luona sinä kuljet? Mitä lempoa sinä teet tällä sentraalilla, suvaitseppas vastata?

— Mitäkö teen? Johan minä olen selittänyt että se on monesta syystä tarpeen…

— Nyt näet ettet itsekään tiedä! Mutta ajatteleppas: siellä saat sinä asua minun tätini luona, joka on jalosukuinen nainen; saat olla ja elää rauhassa ja hiljaisuudessa, ei mikään sinua siellä häiritse, ei mitään melua eikä hälinää koskaan kuulu, ja kaikki on puhdasta ja siistiä. Mutta katsoppas täällä: niinhän sinä elät täällä kuin kurjassa kestikievarissa, vaikka olet aatelisherra ja tilanomistaja. Vaan siellä on siistiä ja tyyntä. On kenenkä kanssa vaihtaa sanojakin, kun ikävä tulee. Ja paitsi minua ei ketään muuta tule sinun luonasi käymään. Ja lasten kanssa saat leikkiä niin paljon kuin haluttaa. Voitko enempää vaatia? Ja mikä aineellinenkin etu sinulle on. Mitä sinä täällä maksat huoneistasi?

— Puolitoista tuhatta.

— Vaan siellä saat sinä tuhannesta ruplasta melkein koko talon! Ja millaiset mainiot, valoisat huoneet. Juuri äskettäin hän nimenomaan halusikin niihin hiljaista, säännöllistä hyyryläistä — ja nyt minä sinut sinne toimitan…

Oblomov pudisti hajamielisesti päätänsä kieltäytymisen merkiksi.

— Äläkä niskottele siinä, sinun täytyy muuttaa! sanoi Tarantjev. — Arvostele nyt itsekin että sehän tulee sinulle kaksi kertaa helpommaksi; toisessa asunnossa voitat sinä viisisataa ruplaa. Ruokahoitosikin on tuleva kaksi kertaa paremmaksi ja siistimmäksi. Ja saat olla rauhassa keittopiian ja tuon Sakariiaksen varkauksilta.

Etehisestä kuului pahaa murinaa.

— Ja mikä erinomainen järjestys siellä vallitsee, jatkoi Tarantjev: — täällähän oikein inhoittaa istua sinun pöytääsi. Kun yrität ottamaan pippuria — niin tölppö on tyhjä, kun rupeat kaatamaan etikkaa — ei tippaakaan lähde, veitset ovat aina likaiset, sinä olet itse kertonut että liinavaatteesi katoilevat pesussa; joka paikassa on pölyä — no, se on sanalla sanoen iljettävää. Vaan siellä tulee nainen pitämään emännyyttä: ei sinulla itselläsi eikä tuolla vanhalla narrillasi Sakariiaksella ole silloin mitään tekemistä…

Murina etehisessä kävi yhä kovemmaksi. — Niin. Sen vanhan koiran ei siellä tarvitse pitää mistään huolta, kaikessa sinulle siellä on valmis elämä. Mitä siinä siis on enempi miettimistä! Sinä muutat ja se on sillä päätetty…

— Vaan kuinka minä näin yht'äkkiä, kaikesta tästä … niin kauvas sinne Viipurin puolelle…

— Ole nyt vait! pauhasi Tarantjev pyyhkien hikeä otsaltaan. — Kesä on alkanut: sehän on aivan sama kuin jos muuttaisit johonkin huvilaan. Hullu se, joka kesäkseen jääpi mätänemään tänne Gorohovajalle! Vaan siellä on Besborodkinin puutarha, Ohta ihan vieressä, Neva kahden askeleen päässä. Talo aivan yrttitarhojen keskessä, ei siellä ole pölyä eikä tukahduttavaa kuumuutta. Tässä nyt ei enää ole mitään arvelemista: heti päivällisen perästä minä sinne lennätän emännän kanssa puhumaan — anna minulle ajurirahat ja huomenna tässä muutetaan niin että helähtää…

— Onkohan se oikein viisasta muuttaa sinne Viipurin puolelle? Se on vain viekas keksintö, joka on pistänyt päähäsi. Keksi ennemmin, miten voin jäädä paikoilleni. Minä olen elänyt tässä jo kahdeksan vuotta, ei minun tee mieleni vaihtaa asuntoa…

— Mikä on päätetty, se on päätetty: — sinä muutat. Minä ajan nyt heti paikalla tätini luo, omat asiani toimitankin toiste…

Hän yritti lähtemään.

— Odota, odota! Mihinkä sinä nyt semmoisella kiireellä? pysäytti hänet Oblomov. — Minulla on toinen vielä tärkeämpi asia. Otappas ja lue, minkälaisen kirjeen olen saanut tilanhaltijaltani, ja sano, mitä minun pitää tehdä.

— Siinä nyt näet, millaiseksi olet tullut! virkkoi Tarantjev. — Et mitään sinä älyä itse tehdä. Minä se olen, joka kaiken sinulle toimitan, aina vain minä! Mihinkä sinä kelpaat tässä maailmassa? Et sinä ole ihminen etkä mikään — rääsy sinä olet!

— Missä se on se kirje? Sakariias, halloo Sakariias! Taas on hän pannut sen jonnekkin piiloon! puhkui Oblomov.

— Tässä on tilanhoitajan kirje, sanoi Aleksejev, ottaen rutistetun paperin.

— Kas siinä se onkin, toisti Oblomov ja alkoi ääneensä lukea.

— Mitäs sanot? Mitenkä pitää minun menetellä? kysyi Ilja Iljitsh läpiluettuaan kirjeen. — Kuivuus ja katovuodet…

— Rappioon joutunut, kerrassaan rappioon joutunut mies! lausui
Tarantjev.

— Ettäkö minä olen rappioon joutunut?

— Kuinkas muuten!

— No, jos olen rappioon joutunut, niin sano, mitä siis pitää tehdä?

— Vaan mitä sinä siitä annat minulle?

— Johan on sanottu että samppanjaa tulee, vieläkös enempää vaadit?

— Samppanjan lupasit jo asunnonhausta. Minähän olen sinun hyväntekijäsi, mutta sinä et sitä tunnusta, vaan riitelet vielä vastaan, sinä kiittämätön sielu! Mene ja hae itse itsellesi kortteeri, jos kykenet? Ja se tässä on pääasia — minkälaisen asunnon minä sinulle olen tarjonnut. Sellainen rauha sinulle siellä koittaisi, aivan kuin asuisit oman sisaresi luona. Kaksi lasta, naimaton veli, ja minä sinun jokapäiväinen vieraasi…

— No hyvä on, hyvä on, keskeytti Oblomov, — sano nyt minulle vain, mitä minun on tekeminen tilanhoitajani suhteen?

— En sano sanaakaan, jollet lisää portteria päivällispöytään?

— Vai portteria sulle tässä vielä? Etpä sinä vähällä…

— No, kosk'et lupaa, niin hyvästi siis! sanoi Tarantjev pannen jälleen hatun päähänsä.

— Voi hyvä Jumala sentään! Tuo tilanhoitaja juuri kirjoittaa että minun tuloni ovat "noin pari tuhatta ruplaa pienemmät" kuin ennen ja sinä tässä vielä tahdot portteria lisäksi. No, olkoon, osta sitten portteria…

— Anna lisää rahaa — sanoi Tarantjev.

— Mutta saathan takaisin jäännökset siitä kymmenruplasta.

— Niin kyllä, vaan entäs ajuri Viipurin puolelle? vastasi Tarantjev.

Oblomov kaivoi vielä esiin täyden hopearuplan ja työnsi sen harmistuneena hänen käteensä.

— Tuo tilanhoitajasi on suuri roisto — se on sitä kuin minä sinulle nyt sanon — alotti Tarantjev pistäen hopearuplan taskuunsa: — ja sinä pöllö uskot häntä suu selälläsi. Älyätkös, mitä nuottia se tuossa laulaa? Kuivuus, katovuodet — hallat, talonpoikia muka karannut… Valetta kaikki tyyni! Minä olen päinvastoin kuullut että meidän seuduillamme, Shumilovin sukukartanossa, menneen vuotisella sadolla on saatu kaikki velat maksetuiksi, — vaan sinun maillasi on muka yht'äkkiä kuivuus ja halla… Ja Shumilovin pellot ovat ainoastaan viisikymmentä virstaa sinun tiloiltasi: miksi ei siis sielläkin vilja olisi pilalle palanut? Ne ovat vain hänen omia keksintöjään nuot verorästit, joista se puhuu. Se mies ei ole pitänyt huolta mistään. Miksi on hän laiminlyönyt kaikki? Mistä nämät verorästit? Eikö ole muka työnansioita siellä meidän puolessa? Hiisi vieköön, hän on roisto! Kyllä minä hänet opettaisin! Nähtävästi sentähden ovat talonpojatkin häneltä karanneet että itse ensin on nylkenyt ne paljaiksi ja senjälkeen ajanut heidät pois. Tietysti hän siksi ei ole ispravnikalle siitä voinut valittaa.

— Tuo nyt ei liene mahdollista, lausui Oblomov: — hänhän mainitsee ispravnikan vastauksenkin kirjeessään — ja niin luonnollisesti…

— Äläpäs taas! Sinä et ymmärrä hölynpölyä. Kaikki roistothan kirjoittavat "luonnollisesti", sen saat uskoa, kun minä sanon. Katso nyt esimerkiksi, jatkoi hän osoittaen Aleksejevia: — tuossa istua kyyröttää rehellinen sielu, tyhmä kuin lammas, vaan kirjoittaakos hän luonnollisesti? — Ei ilmoisna ikinä! Mutta hänen sukulaisensa, se sika, se peto, se osaa kirjoittaa. Sinä taas et kirjoita luonnollisesti. Sinun tilanhoitajasi petomaisuuden näkee juuri siitä että hän niin taitavasti ja luonnollisesti on kirjeensä kyhännyt. Näetkös, kuinka mestarillisesti hän on pannut kokoon sanan sanalta: "että kiinnityskirja annettaisiin asuntopaikallemme."

— Mitäs minä siis teen hänen suhteensa? kysyi Oblomov.

— Aja hänet pois heti paikalla!

— Kenenkä minä sitten sijaan määrään? Enhän minä siellä tunne talonpoikia. Satun saamaan vielä huonomman. Kahteentoista vuoteen en siellä ole ollut.

— Matkusta itse sinne, ei siitä muuten selviä. Vietä siellä kesäsi ja saavu sitten syksyllä uuteen asuntoosi tänne. Minä sillä aikaa toimitan huoneet sinulle valmiiksi.

— Ettäkö minä itse lähtisin tästä maalle ja sitten uuteen asuntoon?
Kuinka epätoivoisia suunnitelmia sinä yhä minulle latelet! huudahti
Oblomov kovasti tyytymättömänä. — Ei, minä en mene äärimmäisyyksiin,
vaan pysyn kultaisella keskitiellä…

— Siispä, veli Ilja Iljitsh, joudut sinä kokonaan turmioon. Minä olisin sinun sijassasi aikoja sitten pantannut koko maatilan ja ostanut toisen tai talon täällä kaupungissa, parhaalla paikalla. Semmoisella kylällä se kyllä kannattaisi. Olisin sinun sijassasi pantannut itse kartanonkin ja ostanut muualta toisen… Annappas koetteeksi minulle sinun omaisuutesi, niin saavatpa moukat nähdä ja kuulla, mikä mies minä olen!

— Herkeä kerskailemasta ja keksi keino, miten pääsisin sekä muuttamasta että matkustamasta ja kuinka asiat nyt järjestettäisiin … — muistutti Oblomov.

— Mutta siirrytkö sinä sen nahjus kuuna päivänä tältä paikalta? sanoi taas Tarantjev. — Katso nyt itseäsi: mihinkä sinä kelpaat? Mitä hyötyä sinusta on isänmaalle? Miks'et sinä voi matkustaa maatilallesi?

— Minulle on vielä liian varhaista sinne matkustaa, vastasi Oblomov: — annahan minun ensin lopettaa suunnitelmani niihin uudistuksiin, jotka siellä aijon panna toimeen… Mutta tiedätkö mitä, Mihei Andreitsh? virkkoi yht'äkkiä Oblomov. — Matkustappa sinä sinne. Sinähän ymmärrät ne asiat, paikat ovat sinulle myös tutut… En minä säästäisi kuluja…

— Olenko minä sinun kartanovoutisi? ärähti Tarantjev röyhkeällä äänellä. — Ja minäkö muka olen tottunut moukkain kanssa muokkaamaan…

— Mutta mitäs siis on tehtävä? sanoi Oblomov miettiväisesti. —
Todentotta en ymmärrä.

— No, kirjoita ispravnikalle ja kysy häneltä, onko tilanhoitajasi puhunut hänelle karanneista talonpojista, ja pyydä häntä matkustamaan kylään. Senjälkeen kirjoitat kirjeen kuvernöörille että hän määräisi ispravnikan ottamaan selkoa tilanhoitajasi käytöksestä. Kirjoita esimerkiksi seuraavaan muotoon: "Teidän ylhäisyytenne suvaitkoon osoittaa suurta isällistä huolehtivaisuuttansa ja katsahtaa armeliaisuuden lempeällä silmällä siihen välttämättömään, minua uhkaavaan mitä hirveimpään onnettomuuteen, mikä minulle tapahtunut on minun tilanhoitajani väkivaltaisten tekojen tautta, sekä siihen äärimmäiseen rappiotilaan, jonka alaiseksi minun nyt välttämättä sortua täytyy vaimoni ja alaikäisten lasteni kanssa, jotka näinmuodoin jäävät ilman minkäänlaista huolenpitoa ja leivänpalaa, — kahdentoista alaikäisen lapsen kanssa…"

Oblomov naurahti.

— Mistä minä otan niin paljon kakaroita, jos pyytävät näyttämään lapsia? sanoi hän.

— Ole sinä vaiti ja kirjoita vain "kahdentoista alaikäisen lapsiraukan kanssa"; se sutkahtaa sivu korvien, kukaan ei sitä tule tutkimaan, sitävastoin tuntuu kirje täten "luonnolliselta"… Kuvernööri antaa sitten kirjeen sihteerillensä, mutta sinä olet samaan aikaan kirjoittanut myöskin hänelle, tietysti panemalla sisään vähän voidetta…, hän sitten järjestää asiat. Ja kirjoita ja pyydä myös naapureitasi; ketä niitä sinulla siellä onkaan?

— Dobrinin asuu siellä lähinnä, tiesi Oblomov: — minä olen usein hänet täällä tavannut, mutta nyt hän on siellä.

— Niin, pyydä myös häntä ja kirjoita kohteliaasti näin: "Täten teette te minulle tosi veljeyden sydämmellisen palveluksen ja kiinnitätte minut lämpimästi itseenne, kuten oikea kristitty, kuten oikea ystävä ja kuten oikea naapuri." Ja liitä kirjeeseen joku pietarilainen vieraslahja … esimerkiksi hyviä sikaareja. Tällä tavalla on sinun menetteleminen, muuten et mihinkään pääse. Voi rappioonjoutunutta miesparkaa! Ollappa minulla tilanhoitaja, joka tuollaiset tanssit olisi toimittanut, niin jumaliste minä häntä löylyttäisin! — Milloinka sinne lähtee posti?

— Ylihuomenna, vastasi Oblomov.

— Istu siis pöytään ja kirjoita heti!

— Sehän lähtee vasta ylihuomenna. Kerkeäähän kirjoittaa vielä huomennakin, huomautti Oblomov. — Vaan kuulehan, veli Mihei Andreitsh, lisäsi hän sitten; — suorita nyt loppuun asti "laupeudentyösi", niin minä hankin päivällispöytään vielä kalaakin tai jotain lintua…

— Mitä tarkoitat? kysyi Tarantjev.

— Että istuisit alas ja kirjoittaisit minun puolestani. Kauvankos sinulla aikaa menee kolmea kirjettä rapostaessa? Sinähän osaat kertoa niin "luonnollisesti" … lisäsi hän koettaen salata hymyään: — ja sitten kaiken puhtaaksikirjoittaa hän, tuo Ivan Alekseitsh…

— Vie sun suutari, millaisia päähänpistoja! vastasi Tarantjev: — ettäkö minä tässä sinulle kirjuriksi? Kolmatta päivää olen jo itsekkin virastossani kirjoittamatta: minulla näet, niinpian kun istahdan, alkaa vasemmasta silmästä kyynelet jorottaa, se on nähtävästi ajetuksissa, ja veri nousee heti päähän, kun kumarrun… Vaan sinä, veli Ilja Iljitsh, olet laiskuri, suuri laiskuri sinä olet ja rappioon sinä joudut niin että romahtaa…

— Ah tätä surkeutta, jospa edes Andrei kohta saapuisi! huokasi
Oblomov: — hän se kaiken korjaisi…

— Etkös parempaa hyväntekijää keksinyt, keskeytti hänet Tarantjev: — vai se kirottu saksakko, se viekas konna!…

Tarantjevilla oli jonkunlainen vaistomainen vastenmielisyys kaikkia muukalaisia kohtaan. Hänen silmissään olivat ranskalainen, saksalainen, tai englantilainen samoja käsitteitä kuin roisto, petturi, kavaltaja tai ryöväri. Hän ei tehnyt eroitusta edes kansallisuuksien välillä, ne olivat kaikki hänen silmissään yhdenlaiset.

— Kuule, Mihei Andreitsh, alkoi vakavanankarasti Oblomov: — minä olen sinua jo ennenkin pyytänyt hillitsemään pahaa kieltäsi, varsinkin minulle läheisen ihmisen suhteen…

— Läheisen ihmisen suhteen! tiuskasi Tarantjev todellisella vihalla. — Mikä lemmon sukulainen se sinulle sitten on? Koko maailmahan tietää että hän on — saksalainen.

— Hän on paljon läheisempikin kuin mikään sukulainen: minä olen yhdessä hänen kanssaan kasvanut, käynyt koulua, enkä minä salli hänestä mitään hävyttömyyksiä…

Tarantjev kävi tulipunaiseksi kiukusta.

— Vai niin! Jos sinä vaihdat minut tuohon saksalaiseen, sanoi hän: — niin minä en enää ikinä astu sinun kynnyksesi yli.

Hän pani hatun päähänsä ja meni ovelle. Oblomov lauhtui silmänräpäyksessä.

— Sinun velvollisuutesi olisi kunnioittaa häntä minun ystävänäni ja varovaisemmin lausua ajatuksesi hänestä — siinä kaikki, mitä minä sinulta vaadin. Se ei suinkaan ole sinun puoleltasi liian suuri palvelus! puheli hän.

— Kunnioittaa saksalaista? väitti mitä suurimmalla halveksumisella
Tarantjev. — Mistä syystä?

— Olen sinulle jo sanonut että tekisit sen edes siitä syystä, että hän on yhdessä minun kanssani kasvanut ja koulua käynyt.

— Entäpäs nyt tärkeäkin syy! Kuka tässä ei olisi jonkun kanssa kouluja käynyt?…

— Jos se mies nytkin olisi täällä ollut, niin hän aikoja sitten olisi pelastanut minut kaikista näistä ikävyyksistä vaatimatta mitään portteria tai samppanjaa… sanoi Oblomov.

— Vai niin! Sinä nuhtelet minua? Piru sitten vieköön sinut sekä sinun portterisi ja samppanjasi! Tuoss' on, ota rahasi… Kumma paikka, mihin minä ne olen pistänyt? mihinkä hiiteen minä ne olen työntänyt ne kirotut killingit, koska en niitä löydä!

Hän huhtasi taskustaan jonkun rasvatahraisen, täyteenkirjoitetun paperipalan.

— Ei se tämä ollut! sähisi hän. — Mihinkä minä

Hän penkoi ja kaiveli läpi kaikki taskunsa.

— Älä huoli rasittaa itseäsi liiaksi, ei sinun tarvitse niitä etsiä! virkkoi Oblomov: — enkähän minä sinua moiti, minähän vain pyydän sinua käyttämään säädyllisempää puhetapaa miehestä, joka on minulle niin likeinen ja joka niin paljon on tehnyt minun tähteni…

— Vai paljon? väitti Tarantjev ilkeän ivallisesti. — Odotahan, niin hän tekee sinulle vieläkin enemmän — tottele sinä vain häntä!

— Missä mielessä sinä tämän minulle sanot? kysyi Oblomov.

— Siinä mielessä minä sen sanon että sitten kun tuo sinun saksalaisesi on sinun nahkasi nylkenyt, niin tulet sinä tietämään, mitä on vaihtaa oman kansalaisensa, oikean venäläisen miehen, kaikenlaisiin maankulkijoihin…

— Kuule, Mihei Andreitsh … yritti Oblomov häntä keskeyttämään.

— Ei ole mitään kuulemista, minä olen kuunnellut tässä jo tarpeeksi ja sietänyt kaikellaista katkeruutta sinun käytöksesi tähden. Jumala sen tietää, kuinka paljon loukkausta olen kärsinyt… Eikös niin vain ollut, luulen ma, että hänen isällään ei Sachsenissa ollut leivän kimpalettakaan suuhun panna, vaan saapui siksi tänne Venäjälle nenä pystyssä nuuskimaan…

— Mikset sinä anna kuolleitten olla rauhassa? Mitä pahaa hänen isänsä sinulle on tehnyt?

— Molemmat ovat minulle pahaa tehneet sekä isä että poika, haukkui Tarantjev heilauttaen kättään. — Oma isäni ei suinkaan suotta neuvonut minua olemaan varuillani näitä saksalaisia vastaan ja hän se mies oli, joka ihmiset tunsi!

— Mitä sinulla sitten on esimerkiksi isää vastaan muistuttamista? kysyi Ilja Iljitsh.

— Sitä, että kun hän saapui meidän lääniimme, niin ei hänellä ollut edes päällystakkia päällään, vaikka oli syksy, ja ainoastaan yhdet kengänlönttöset oli hänellä silloin jalassa, mutta siellä hän yht'äkkiä jätti pojalleen suuren perinnön, niin mitäs tämä merkitsee?

— Pojan perintö oli kaikkiansa neljäkymmentä tuhatta. Jonkun verran sai isä myötäjäisinä vaimonsa kanssa, mutta kaiken muun oli hän hankkinut joko lapsia opettamalla tai maatilaa hoitamalla: siitä ne hyvät tulot. Uskotko nyt että isä oli rehellinen mies? Mitäs sinulla on poikaa vastaan valittamista?

— Kiltti poika! Yht'äkkiä on hän isänsä neljästäkymmenestä tuhannesta luonut kolmensadan tuhannen pääoman ja virka-arvossa hän pian kiipeää — hovineuvokseksi, ja oppinut hän on kuin pahus … ja aina vain matkustelee. Joka paikkaan se ovela kerkeää! Tekeekös oikea kunnon venäläinen mies ikinä kaikkea sitä, mitä tämä? — Venäläinen mies valitsee yhden ainoan alan eikä edes siinä kiirettä pidä; kun häntä nyt noin vain suunnillensa, hiljallensa tehdä töhertää minkä tekee, niin on jo hyvä; mutta tämä: vie ja vilistä! — kaikki käy kuin masinalla! Jos hän edes olisi ryhtynyt hyviin viina-afääreihin, niin voisihan ymmärtää, niistä ne rikkaudet tulevat, mutta vielä mitä — hyi perhana sentään. Se ei ole rehellistä peliä! Minä haastaisin mokomat käräjiin! Piru tiesi, missä se nytkin maleksii! — pitkitti Tarantjev. — Ja mistä syystä se oikeastaan matkustelee siellä ulkomailla?

— Oppia hän tahtoo: nähdä, kuulla ja tietää kaikki.

— Vai oppia! Eivätkö vielä ole häntä tarpeeksi opettaneet? Mikä on tarkoitus? — Valehtelee se sinulle vasten naamaasi, älä usko häntä. Petkuttaa sinut nenänsä edessä kuin pienen kakaran. Vai oletko kuullut oikeain aikaihmisten koskaan mitään opettelevan? Kuulkaa päältä, mitä se lörpöttelee. Rupeaako nyt oikea hovineuvos koulupojan tavalla jotakin oppimaan? Sinä itsehän olet ennen koulua käynyt, vaan käytkös vielä? Ja tuo tuossa (hän viittasi Aleksejeviin) käykös hänkään? Tai opetteleekos hänen sukulaisensakaan enää mitään? Kuka kunnon ihminen tarvitsee jotakin oppia? Vai niin että sielläkö saksalaisessa koulussa hän muka nyt istuu ja pänttää päähänsä läksyjä? Valehtelee se vietävä! Minä olen kuullut että hän on sinne matkustanut jotakin konetta tarkastamaan ja tilaamaan: nähtävästi on se semmoinen puserrusmasina, jolla hän aikoo väärentää venäläistä rahaa! Siperiaan minä hänet lähettäisin… Hänellä on jonkinlaisia osakkeita… Hyi hemmetti niitä iankaikkisia osakkeita, minä en siedä niistä kuulla puhuttavankaan!

Oblomovilta pääsi äänekäs nauru.

— Mitä sinä siinä hampaitasi näyttelet? Enkö minä tässä muka puhu totta? kinasi Tarantjev.

— No, jättäkäämme tämä asia, — keskeytti hänet Ilja Iljitsh. —
Mene sinä nyt Herran nimessä sinne, jonne olit menossakin; minä kyllä
Ivan Aleksejevitshin kanssa kirjoitan kaikki puheenaolleet kirjeet
ja koetan mitä pikimmin piirtää paperille tuon korjaus-suunnitelman.
Nythän todellakin sopii näin yksissä neuvoin se tehdä…

Tarantjev oli jo menossa etehiseen, mutta kääntyikin yht'äkkiä taas takaisin.

— Unohdin tykkänään! Sehän minun oikea asiani olikin tänne tullessani aamulla — alotti hän, ja kaikki karkeus hänen käytöksestään oli nyt kadonnut. — Se on näet sillä tavalla että minua on huomenna kutsuttu eräisiin häihin: Rokotov menee naimisiin. Hyvä veli, lainaa sinä minulle frakkiasi; niinkuin näet, on omani hiukan kulunut…

— Frakkiako? sanoi Oblomov rypistäen kasvojansa tämän uuden vaatimuksen kuullessaan. — Eihän minun frakkini sinun päällesi mahdukkaan…

— Mahtuu kyllä, miksei mahtuisi? keskeytti Tarantjev. — Koetinhan kerran sinun takkiasikin, muistatko, ja se oli aivan kuin minulle tehty. Sakariias! hoi Sakariias! Tules tänne, vanha elukka! huusi Tarantjev.

Sakariias mörähti kuin karhu häkissään, mutta ei tullut esiin.

— Kutsu häntä, Ilja Iljitsh. Mikä kuhnuri hän sinulle on palvelijaksi? haukkui Tarantjev.

— Sakariias! huusi nyt Oblomov.

— Ääh — lempoako ne siellä…! kuului etehisestä yhdessä sen rymäyksen kanssa, kun Sakariias taas hyppäsi alas uuninlavitsalta.

— No, mitä teille pitää? kysyi hän kääntyen Tarantjeviin.

— Tuo tänne minun musta hännystakkini! komensi Ilja Iljitsh. Tämä Mihei Andreitsh tahtoo koetella, sopiiko se hänen päällensä: hänen täytyy näet huomenna mennä häihin…

— En anna hännystakkia! lausui Sakariias päättäväisesti.

— Kuinka sinä uskallat vastustaa, kun herrasi käskee? huudahti Tarantjev. — Mikset sinä Ilja Iljitsh, lähetä häntä kuritushuoneeseen?

— Kylläpä sinä … vanhaa ukkoako tässä vielä kuritushuoneeseen! virkkoi Oblomov. — Kuule Sakariias, älä ole niin itsepäinen, vaan anna tänne se frakki!

— Enkä anna! vastasi kylmästi Sakariias. — Tuokoon hän ensin takaisin liivin ja paidan, mitkä on meiltä ottanut: jo viidettä kuukautta ne siellä ovat vieraissa. Silloinkin hän ne näinikään pyysi nimipäiviksi, tai lempo sen muistakoon miten sitä nimitteli… Se liivi oli sametista ja paita oli hienoja hollanninpaitoja: kaksikymmentä viisi ruplaa se maksaa… Mutta frakkia en anna!

— Hyvästi sitten! Ja perhana olkoon teidän kanssanne sillä aikaa! päätti Tarantjev sydän täynnä sappea uloslähtöä tehden ja uhaten Sakariiasta nyrkillään.

— Ole varma, Ilja Iljitsh, minä vuokraan sinulle asunnon — kuuletkos? lisäsi hän.

— No, hyvä on, hyvä on! huusi Oblomov kärsimättömänä vastaan ainoastaan siten päästäkseen hänestä erilleen.

— Ja kirjoita sinä niinkuin olen sanonut, jatkoi Tarantjev ovella: — äläkä unhoita kirjoittaa kuvernöörille noista kahdestatoista alaikäisestä, jotka ovat "toinen toistaan pienempiä". Ja pidä huoli siitä että soppa on täsmälleen kello 5 pöydässä! Miksi et ole käskenyt valmistaa piirakkaa?

Mutta Oblomov ei enää vastannut. Jo kotvan aikaa oli hän kuulematta häntä, ummistaen silmänsä ja mietiskellen jotakin muuta.

Tarantjevin poismentyä vallitsi huoneessa kymmenkunnan minuuttia mitä syvin hiljaisuus, jota ei mikään häirinnyt. Kaikki nämät tapahtumat: tilanhoitajan kirje, uhkaava asunnonmuutto sekä Tarantjevin rähisevä käytös olivat vaikuttaneet Oblomovissa mielenliikutuksen, joka häntä raukasi. Vihoviimein kuului hänen suustaan raskas huokaus.

— Miksi te ette kirjoita? kysyi Aleksejev hiljaa. — Minä teroittaisin teille kynänkin…

— Teroittakaa ja menkää Jumalan nimessä sitten tiehenne jonnekkin …äänsi Oblomov. — Minä tahdon työskennellä ensin yksikseni, ja te voitte sitten jälkeen päivällisen kirjoittaa puhtaaksi.

— Sehän sopii vallan mainiosti, vastasi Aleksejev.

— Tosiaankin, minä tässä teitä vielä saattaisin häiritä jotenkin työssänne… Parasta että menen tästä sanomaan muille etteivät tarvitsekkaan meitä odottaa Katariinanhoville. Jääkää hyvästi siksi aikaa, Ilja Iljitsh!

Mutta Ilja Iljitsh ei häntä kuullut. Vedettyään säärensä kokoon oli hän painunut melkein makuulleen nojatuoliinsa ja alakuloisena vaipunut puolittain uneen, puolittain syvään mietiskelyyn.

5.

Ilja Iljitsh Oblomov, syntyään venäläinen aatelismies ja arvonimeltään kolleegisihteeri, oli asunut Pietarissa jo kaksitoista vuotta, kertaakaan sieltä muualle liikkumatta.

Alussa, kun vanhemmat vielä elivät, oli hän mahtunut asumaan kahteenkin huoneeseen ja tyytynyt ainoastaan maalta tuotuun palvelijaansa Sakariiakseen. Mutta isänsä ja äitinsä kuoleman jälkeen tuli hän ainoaksi hallitsijaksi kolmellesadalle viidellekymmenelle sielulle, mitkä jäivät hänelle perinnöksi eräässä kaukaisimmasta lääneistä, melkeinpä Aasian rajoilla. Sensijaan että ennen oli saanut viisi, sai hän nyt seitsemästä aina kymmeneentuhanteen ruplaan tuloja pankkiseteleissä ja siksipä hänen elämänsä nyt muodostui toisellaiseksi ja paljon leveämmäksi. Hän vuokrasi itselleen isomman asunnon, otti oman kokin, yrittipä mukavuudekseen pitää vielä parihevosiakin.

Silloin oli hän vielä nuori ja, jos onkin mahdotonta sanoa että hän silloinkaan oli oikein elävä, niin oli hän ainakin elävämpi kuin mitä nyt oli. Silloin oli hän vielä täynnänsä kaikenlaisia harrastuksia ja toiveita, odotti paljon sekä kohtalolta että omalta itseltään ja pyrki aina johonkin elämän työhön — — tietysti ennen kaikkea tullakseen virkamieheksi, mikä oli ollutkin tarkoituksena hänen Pietariin-tulollaan. Sitten oli hän ajatellut myös jotain osaa seuraelämässä, jonka hän, Oblomov, oli suorittava, sekä vihdoin kaukaisessa perspektiivissä — kun nuoruuden vuodet jo vaihtuivat kypsyneeseen ikään, välkkyi ja hymyili hänen mielikuvituksessaan perhe-elämän onni.

Mutta päivä päivältä kului, vuodet vuosien perästä vierivät pois, nuoruuden ihohaivenet muuttuivat karkeaksi parraksi, silmien kirkkaat tulet vaihtuivat himmeiksi pisteiksi, vartalo pyöristyi paksuksi ja kömpelöksi, hiukset alkoivat armahtamatta harveta, kolmenkymmenen ikä romahti hartioille, mutta mies ei ollut liikahtanut askeltakaan mihinkään päin, vaan seisoi yhä arenansa kynnyksellä — samalla paikalla, missä oli seisonut jo kymmenen vuotta ennen.

Mutta yhä hän aikoi ja valmistelihe elämäänsä alottamaan, yhä hän piirusteli aivoissansa tulevaisuutensa kukkaista kuvakaavaa, mutta jokaisen vuoden vilahtaessa päänsä päällitse oli hän pakoitettu aina jotakin muuttamaan tai poistamaan tässä kuvakaavassaan.

Elämä jakaantui hänen silmissään kahteen puoliskoon: toisessa uhkasi häntä työnvaiva ja ikävyys — nämät olivat hänelle samoja käsitteitä; — toisessa taas hymyili häntä vastaan lepoa, tyyneyttä ja rauhallista iloa. Kun hän siis aloitti virkamiesuransa, kohtasivat häntä tässä suhteessa suuret pettymykset.

Kasvatettuna maalaiselämän hemmoittelevissa helmoissa, leppoisten, lämminten luonteiden ja kotitapojen turvissa, kulkien kahdenkymmenen vuoden kuluessa syleilyksestä toiseen omaisten, ystävien ja tuttavien keskessä, oli hän siihenmäärin perheellisten vaikutusten ja vaatimusten lävitsetunkema, että tuleva virkapalveluskin hänelle kuvautui jonkunlaisena perheellisenä toimena, esimerkiksi tuollaisena laiskanmukavana tulojen ja menojen muistiinkirjoittelemisena vihkoon, kuten isä siellä kotona oli tehnyt.

Hän oli kuvitellut mielessään että virkamiehet samassa virastossa muodostivat keskuudessaan kiinteän, ystävällisen veljes-perheen, joka uupumatta piti huolta keskinäisestä rauhallisuudesta ja suloisesta ajanvietosta ja ettei virastossa käyminen ollut mikään pakollinen velvollisuus, jota joka päivä täytyisi noudattaa, vaan että jos esimerkiksi ulkona satoi lumiräntää tai oli kuuma päivänhelle tai itse vain sattui olemaan huonolla tuulellakaan, niin jo moiset seikat olivat kyllin päteviä ja laillisia esteitä niin että semmoisina päivinä sai olla vapaasti poissa.

Mutta kuinka hänen sydäntänsä karvastelikaan, kun hän palvelukseen tultuansa näki, että pitää olla vähintäänkin maanjäristys ennenkuin terveen virkamiehen sopii olla saapumatta virastoonsa, mutta maanjäristyksiä niitä ei valitettavasti Pietarissa juuri sattunut; kova tulva luonnollisesti voi myös olla pätevänä esteenä poisjäämiseen, vaan niitäkin tapahtui liian harvoin.

Vielä enemmän alkoi Oblomovia arveluttaa, kun hänen silmissään rupesi vilisemään paperikääröjä päällekirjoituksella tärkeä ja hyvin tärkeä, kun hänet toimitettiin tekemään kaikenlaisia tiedusteluja, tutkimuksia, pöytäkirja-otteita, kaivelemaan asiakirjoja, kirjoittamaan kahdensormen paksuisia pinkkoja, joita ikäänkuin pilkalla nimitettiin tuolla vaatimattomalla nimellä "asiakirjoja". Sitäpaitsi vaadittiin kaikkea niin pian, kaikella oli semmoinen tulinen kiire ja hoppu jonnekkin, ei mihinkään pysähdytty: tuskin on ehtinyt päästää käsistään yhden asian, kun jo kiihkeästi tartutaan toiseen, ikäänkuin kaikki voima nyt siihen tarvittaisiin, ja heti kun se taas on valmiiksi saatu, niin se unhoitetaan, ja syöstään kolmanteen — eikä näistä ikinä loppua tule.

Pari kertaa keskellä yötäkin oli hänet hätistetty ylös tekemään "ulosvetoja" ja joskus oli häntä vahtimestari ajanut takaa vieraistakin — yhä vain näiden iankaikkisten otteiden tähden. Kaikki tämä oli vaikuttanut hänessä kauhua ja suurta ikävystymistä.

— Milloinka elää? Milloinka saa rauhassa elää? hoki hän alati huoaten.

Viraston päälliköstä oli hän siellä kotona maalla aina kuullut kerrottavan, että tämä se on vallanalaisilleen aivan kuin isä ja sentähden oli hän muodostanut itselleen tästä henkilöstä mitä hymyilevimmän ja mitä perheenomaisimman käsityksen. Hän oli kuvaillut hänet mielessään jonkinlaiseksi toiseksi isäksi, joka aina ja kaikkialla asian puolesta tai asian vuoksi puuhaili ja mietti, miten parhaiten palkitseisi alaisiaan sekä piti hellää huolta ei ainoastaan heidän kaikista tarpeistaan, vaan myös heidän huvituksistaan ja mieliteoistaan. Ilja. Iljitsh ajatteli että herra tirehtööri siinä määrin syventyisi alaistensa asemaan että isällisesti itsekultakin aina kyselisi: kuinka esimerkiksi tämä oli nukkunut yöllä, miksi hänen silmänsä näyttivät niin himmeiltä ja surullisilta ja eikö päätä pakottanut?

Mutta julmasti paljastui tämä pettymys jo hänen ensimmäisenä palveluspäivänään. Päällikön saapuessa virastoon syntyi näet huoneessa juoksua ja hälinää, kaikki hämmentyivät, siinä potkittiin ja töykittiin toinen toistansa, moniaat sovittelivat pukujaan peljäten etteivät olisi muka tarpeeksi hyvät näyttäytyäkseen herralleen.

Tämä tällainen, kuten Oblomov sen myöhemmin merkille pani, johtui siitä että niitä on olemassa päälliköitä, jotka viranalaistensa aina mielen tylsyyteen saakka säikähtyneissä kasvoissa — kun nämät hyppäävät heitä vastaanottamaan — näkevät ei ainoastaan kunnioitusta itseänsä kohtaan, vaan myös virka-intoakin, vieläpä joskus erityistä suurta kykyä ja kuntoa palveluksessa.

Ilja Iljitshin puolestaan ei kuitenkaan tarvinnut näin pelätä omaa päällikköään, joka oli hyvä ja miellyttävä mies käytökseltään: ei hän koskaan tehnyt kenellekään mitään pahaa ja virkamiehet olivat häneen sangen tyytyväiset eivätkä suinkaan voineet toivoa itselleen toista parempaa. Sillä ei milloinkaan hänen suustaan pahaa sanaa kuultu, ei kenenkään edessä hän tiuskaissut eikä melua nostanut; ei koskaan hän mitään vaatinut, vaan kaikkea hän ainoastaan pyysi. Jos asiakirja oli laadittava, niin hän sitä — pyysi, jos hän tahtoi vieraisiin luokseen, niin hän — pyysi, jos arestissaistuminen oli välttämätöntä, niin hän yhä vain — pyysi. Ei koskaan hän sanonut ketään sinuksi, vaan käytti aina sanaa "te" puhuttelipa sitten yhtä erikseen tai kaikkia yhteensä.

Mutta kuitenkin kaikki vallanalaiset ikäänkuin arastelivat jotakin päällikön läsnäollessa, ja silloin kun tämä heiltä jotakin lempeästi kysyi, eivät he vastanneet hänelle omalla, vaan jollakin toisella äänellä, sellaisella, jolla eivät muiden kanssa koskaan puhuneet.

Ja tietämättä oikeastaan miksi, kävi Ilja Iljisth itsekkin araksi, kun päällikkö sattui tulemaan siihen huoneeseen, jossa hän kirjoitti, ja häneltäkin alkoi oma äänensä kadota, ja sen sijaan ilmestyi joku toinen, tuollainen iljettävän hienosteltu — niin kohta kun tirehtööri rupesi häntä puhuttelemaan.

Sanomattomasti kärsi siis Ilja Iljitsh kauhua ja tuskaa näinkin hyvän ja siivoluontoisen päällikön palveluksessa. Jumalatiesi, millainen hänen tilansa olisi ollutkaan, jos hän olisi joutunut ankaran ja vaateliaan herran alaiseksi.

Näin palveli Oblomov mitenkuten kaksi vuotta; kukatiesi olisi hän kitkuttanut vielä kolmannenkin siihen asti että olisi saanut vakinaisen viran, jollei erityinen tapaus olisi saattanut häntä hylkäämään virkaansa varemmin.

Hän tuli nimittäin kerran lähettäneeksi erään tärkeän asiakirjan Astrakanin asemesta — Arkangeliin. Virhe tuli ilmi ja syyllistä ruvettiin etsimään.

Kaikki muut odottivat uteliaisuudella, kuinka päällikkö kutsuu Oblomovin eteensä ja kuinka hän rauhallisesti ja kylmästi tältä kysyy että "tekö sitä olette lähettänyt ne paperit Arkangeliin?" ja kaikki olivat neuvottomat siitä, millaisella äänellä Ilja Iljitsh hänelle oli vastaava. Muutamat arvelivat ettei mies ollenkaan vastaa: ettei hän voi mitään vastata!

Ja katsahtaessaan muiden naamoihin, Ilja Iljitsh itsekkin peräti säikähti, vaikka sekä hän että kaikki muut hyvin tiesivät että päällikkö rajoittuisi ainoastaan huomautuksen tekemiseen. Mutta sankarimme oma omatunto oli paljon ankarampi kuin johtajan tuleva nuhde.

Sentähden Oblomov ei hirvennyt odottaa ansaittua rangaistusta, vaan meni kotiin — ja lähetti lääkärintodistuksen.

Tässä todistuksessa oli sanottu seuraavasti: "Minä allekirjoittanut todistan, liittämällä sinetin, että kolleegisihteeri Ilja Oblomovia vaivaa sydämmen paisumus ja laajennus mainitun elimen vasemmanpuolisessa kammiossa (Hypertrophia cordis cum diletatione ejus ventriculi sinistri) sekä kroonillinen tauti maksassa (hetitis), uhaten kehittyä vaaralliseksi sairaan terveydelle ja koko elämälle, mitkä taudinkohtaukset, niinkuin otaksua täytyy, johtuvat jokapäiväisestä virastossa käynnistä. Sentähden, estääkseni näitä sairauden puuskia uudistumasta ja lisääntymästä, katson minä tarpeelliseksi joksikin aikaa lakkauttaa herra Oblomovin virastossa käymiset ja ylipäänsä määrään hänelle pidättymistä henkisestä rasituksesta ja kaikesta muustakin työstä."

Mutta tämä ei pitemmäksi aikaa auttanut: täytyihän lopulta tulla terveeksikin — vaan siinä oli taas perspektiivissä tuo jokapäiväinen marssi virastoon. Tätä ei Oblomov kestänyt, vaan lähetti erohakemuksen. Niin se päättyi — eikä se sitten enää koskaan uudistunut tämä hänen valtiollinen uransa.

Hänen näytelmäosansa seuraelämän piirissä näytti sitävastoin onnistuvan paremmin.

Ensi-aikoina, kun hän oleskeli Pietarissa ja oli iältään vielä nuori, vilkastuivat levolliset piirteet hänen kasvoissaan paljon useammin, silmät säteilivät kauvemman aikaa kerrallaan elämänhalun tulta ja niistä loisteli toivoa ja voimaa. Hän riehahteli niinkuin kaikki muutkin, rinta täynnä riemua, ilahtui tyhjästä ja tyhjän tähden myös kärsi.

Mutta kaikki tämä oli tapahtunut kauvan sitten, siihen hempeään aikaan, jolloin mies jokaisessa toverissaan aavistaa vilpitöntä ystävää, ja rakastuu melkein jokaiseen naiseen, joka eteen sattuu ja on kenelle tahansa valmis tarjoomaan kätensä ja sydämmensä, mikä monelle onnistuukin, usein suureksi tuskaksi sitten koko myöhemmälle elämälle.

Näinä autuuden päivinä oli Ilja Iljitshinkin osaksi kauniimman sukupuolen parvesta singahtanut monta sametinpehmoista, vieläpä himokastakin silmäniskua, lukematon joukko paljon lupaavia hymyilyjä, pari kolme suudelmaa ilman privilegiumia sekä vielä useampia ystävällisiä kädenpuristuksia aina kyyneliin pusertuvine lemmentuskineen.

Mutta ei hän koskaan antautunut kaunotarten vangiksi, ei koskaan ollut heidän orjansa eikä myöskään mikään heidän innokas ihailijansa tai kumartajansa jo yksistään senkin vuoksi että lähestyäkseen naisia tarvittiin paljon puuhaa ja juoksua. Oblomov rajoittui enimmäkseen ihailemaan heitä kauvempaa, kunnioitettavan välimatkan päästä.

Harvoin kohtalo häntä töykkäsi keneenkään naiseen seuraelämän piirissä niin kovasti, että hän siitä olisi voinut leimahtaa tuleen joksikin päiväksi ja pitää itseään rakastuneena. Sentähden hänen lemmenvaiheensa eivät koskaan kehittyneetkään romaaniksi, vaan ne pysähtyivät jo alkuunsa ja viattomuuteensa sekä olivat yksinkertaisuudessaan ja puhtaudessaan niiden lemmentarinain vertaiset, jotka kuuluvat kasvu-iässä oleville tytöille venäläisissä pansiooneissa.

Kaikista enin hän karttoi noita kalpeita, surullisia, suurimmaksi osaksi mustasilmäisiä neitoja, joiden katseissa kuvastuvat "tuskalliset päivät ja läpi valvotut yöt", noita impiä kenellekkään tuntemattomine sisällisine murheineen ja riemuineen, joilla aina on jotakin salaista uskottavaa, sanottavaa, ja kun näiden on se sanominen, niin ne vavahtavat ja tyrskähtävät äkillisiin kyyneliin, sitten yht'äkkiä kiertävät kätensä kiihkeästi ystävättärensä kaulaan, katsovat kauvan silmiin, senjälkeen ylös taivaalle ja selittävät että heidän elämänsä on tuomittu ikuiseen kiroukseen, ja toisinaan kaatuvat tainnoksiinkin lattialle. Sellaisten naisten ohitse meni hän aina suurella pelvolla. Hänen sielunsa oli vielä puhdas ja neitseellinen; kentiesi sekin alussa oli odotellut omaa lempeänsä, tunteen tukeansa, omaa hehkuvaa himoansa, vaan sitten vuosien vieriessä lakannut odottamasta ja joutunut epätoivoon…

Vielä kylmemmät hyvästit oli Oblomov heittänyt ystäväparvelleen. Heti kun oli saanut tilanhoitajaltaan ensi kirjeensä hallasta ja katovuodesta, vaihtoi hän ensimmäisen ystävänsä — kokin — keittäjättäreen, möi senjälkeen hevosensa ja päästi lopulla luotaan kaikki muutkin suosikit.

Ei häntä juuri mikään enää vienyt pois kotoa, vaan päivä-päivältä hän yhä lujemmin tähän asuntoonsa kiintyi.

Alussa kävi hänen raskaaksi olla koko päivän puettuna, sitten laiskistui hän syömästä päivällistä vieraissa, paitsi lähempäin tuttavain luona, tavallisesti jonkun vanhanpojan talossa, jossa saattoi ottaa kaulukset pois kaulastaan, päästää liivit auki napeista, vieläpä vähän "leväyttää lonkkiaan" ja tuntikaudeksi nukahtaa sohvalle.

Pian hän kyllästyi seuraelämänkin illanviettoihin: niitä varten kun aina piti pukeutua hännystakkiin ja ajattaa partansa joka-ikinen päivä.

Hän oli lukenut jostakin että ainoastaan aamulla nousevat usvat ovat ihmiselle terveelliset, mutta illan sumut sangen vahingolliset, ja rupesi pelkäämään kosteutta.

Huolimatta kaikista näistä kummallisuuksista, onnistui hänen ystävänsä Stolzin kuitenkin raahata hänet ihmisiin, mutta Stolz matkusti usein pois Pietarista, milloin Moskovaan, Nishnij Novgorodiin, milloin Krimiin tai ulkomaille — ja ilman häntä vajosi Oblomov jälleen korviaan myöten yksinäisyyteen ja erakkuuteensa, mistä hänet olisi voinut päästää ainoastaan joku tavaton tapahtuma jokapäiväisten elämänilmiöiden sarjasta, mutta mitään tämän kaltaista ei sattunut eikä sellaista näkynyt olevan odotettavissa edessäkään päin.

Kaikkeen tähän liittyi vuosien kuluessa jonkunlainen lapsellinen arkuus ja ikäänkuin pelko ja odotus että kaikki, mikä ei kuulunut hänen jokapäiväisen elämänsä piiriin, tuottaa jotain pahaa ja vaarallista — seuraus luonnollisesti siitä että kokonaan oli vieraantunut monenkaltaisista ulkoapäin tulevista vaikutuksista.

Häntä ei esimerkiksi peloittanut kattolautojen rytinä omassa makuuhuoneessaan: siihen oli hän tottunut. Ei hänen päähänsä myöskään pälkähtänyt, että alati suljettu ilma huoneessa ja tuo alituinen sisässäistuminen on miltei turmiollisempaa terveydelle kuin mikään yöllinen kosteus ulkona, ja että tämä jokapäiväinen vatsansa täyttäminen rasvaisella ruualla on asteettaista itsensämurhaamista. Sillä semmoiseen oli hän niin harjaantunut eikä sentähden sitä peljännyt.

Sitä vastoin ei hän ollut tottunut liikkeeseen eikä ihmispaljouteen, ei vilkkaaseen elämään eikä hälinään.

Suuressa ihmisjoukossa tunsi hän vaikeaa hengenahdistusta, venheessä istua kömötti hän epävarmassa toivossa niin pian kuin mahdollista päästäksensä onnellisesti toiselle rannalle, ajaessaan vaunuissa pelkäsi hän kovasti jännittyneenä että hevoset pillastuvat ja paiskaavat hänet murskaksi vasten katukiviä…

Toisinaan valtasi hänet kummallinen hermollinen kauhistus: hän rupesi yht'äkkiä pelkäämään ympärillään vallitsevaa suurta hiljaisuutta tai pelkästään jotakin, niin, ei hän itsekään osannut selittää mitä — hän tunsi vain ikäänkuin muurahaisten juoksentelevan pitkin ruumistansa… Joskus hän taas säikähtyneenä rupesi tuijottamaan pimeään nurkkaan ikäänkuin odottaen että hänen leikkivä mielikuvituksensa toteutuu ja tuolta pimeästä hänen eteensä ilmestyy joku hirvittävä, ylenluonnollinen ilmiö…

Niin raukesi tyhjiin hänen vaikutusalansa seuraelämänkin piirissä ja laiskasti heilautti hän kättään kaikille nuoruuden pettyneille toiveille, kaikille noille hellänsurullisille, kirkkaille muistelmille, joista muutamilla ihmisillä vielä vanhoilla päivilläänkin sydän rinnassa sykähtelee.

6.

Milläs hän sitten oikeastaan aikansa kulutti kotona? Lueskelemallako, kirjoittelemallako vai muutenko tutkistelemalla jotakin?

Niin: jos kirja tai sanomalehti sattuu hänen käsiinsä, niin saattaa hän tosin sen läpikin lukea.

Jos hän saa kuulla jostakin merkillisestä teoksesta, syntyy hänessä kiihko siihen tutustua: hän kyselee ja pyytää kirjaa lukeakseen, ja jos se hänelle pian tuodaan, niin hän innokkaasti siihen ryhtyy ja hänen aivoissaan alkaa jo muodostua jonkunlainen käsitys sen pääsisällöstä… Vielä askel — ja se olisi hänelle jo selvinnyt, mutta katso miestä vetelystä; tuossa hän taas makaa seljällään tuijottaen tylsistyneenä kattoon ja kirja myös lepää siinä hänen vieressään loppuunlukemattomana eikä hän sitä ole ymmärtänyt…

Kyllästys näet valtasi hänet paljon voimakkaammin kuin viehätys: ei milloinkaan hän uudestaan ryhtynyt kerran näin hylkäämäänsä kirjaan.

Koulua oli hän kuitenkin käynyt niinkuin kaikki muutkin, s.o. ensin viidentoista vuotiaaseen asti kasvatuslaitoksessa, jonka jälkeen Oblomovin vanhukset pitkällisen riitelyn perästä olivat päättäneet lähettää pojan Moskovaan, missä Iljushka parka puoliksi väkisin sai seurata "tieteiden kurssia" loppuun asti.

Hänen arka ja apaattinen luonteensa esti näin häntä täydellisesti paljastamasta laiskuuttansa ja oikkujansa ollessaan vierasten ihmisten parissa sekä koulussa, jossa ei tehty mitään poikkeusta kotona hemmoteltujen poikien eduksi. Siellä täytyi hänen pakosta istua luokallansa ihan suorana ja kuunnella, mitä opettajat puhuivat, koskapa oli mahdotonta mitään muuta tehdä, ja hikipäissään vaivalla ja huokauksilla oppi siis hänkin ne läksyt, joita siellä annettiin.

Ja hän piti kaikkea tätä jonkunlaisena rangaistuksena, jonka taivas meille lähettää meidän syntiemme tähden.

Kun opettaja valmisti uutta läksyä ja etusormensa kynnellä seurasi kutakin luettavaa riviä, niin seurasi Ilja pojankin tuijottava silmä uskollisesti juuri niitä sanoja, jotka opettajan kynsi kulloinkin oli alleviivannut ja kauvemmas ei hän koskaan katsahtanut, ei mitään kysynyt eikä mitään selityksiä vaatinut. Hän tyytyi siihen, mitä vihkoon oli kirjoitettu, ilmaisematta tunkeilevaa uteliaisuutta silloinkaan kun ei kaikkea ymmärtänyt, mitä kuuli ja oppi.

Jos hänen jotenkin onnistui päästä erilleen kirjasta, jota nimitettiin tilastotieteeksi tai historiaksi tai valtiotaloudeksi, niin hän oli täydellisesti tyytyväinen.

Vaan kun Stolz kantoi hänen eteensä kirjoja, jotka vielä täytyi läpilukea ennenopittujen lisäksi, silloin Oblomov pitkään ja vaijeten katseli häneen.

— Sinäkin, Brutus, minua vastaan! huokasi hän tarttuen ystävänsä tuomiin teoksiin.

Sillä luonnottomalta ja raskaalta tuntui hänestä tällainen rajoittamaton lukeminen.

Mitä hyvää oikeastaan oli kaikista näistä vihkoista, joihin sellainen paljous paperia, aikaa ja mustetta tuhlattiin? Mitä siunausta oli kaikista näistä oppikirjoista? Ja lopuksi, mitä hyötyä lähti tästä kuudenseitsemän vuoden erakkoelämästä, kaikista näistä ankaruuksista ja tutkisteluista, tästä alituisesta istumisesta ja nääntymisestä nenä kiinni kirjassa, kovasti kiellettynä juoksemasta, telmimästä ja iloitsemasta, koska ei muka koko oppimäärää vielä oltu suoritettu?

"Milloinka elää?" kysyi hän jälleen itseltään: "Milloin vihdoinkin saa puhaltaa ulos kaiken tämän tietojen pääoman, minkä on sisäänsä hengittänyt ja josta suurin osa on elämälle tuiki tarpeeton. Esimerkiksi valtiotalous, algebra, geometria — mitä kummaa hän niillä tekee siellä kotona Oblomovilassa?"

Ja itse historiankin lukeminen synnytti vain tuskaa: siinä sai oppia ja päähänsä päntätä kaikenmokomia hädän hetkiä ja kurjuuden päiviä. Kas tuossa eräs onneton mies kokoaa kaikki voimansa, tekee työtä kuin hullu, riehuu ja reutoo, rääkkää itseänsä julmasti, kärsien paljon, ja kaikki tämä nyt muka valmistaa onnen valoisia päiviä. No, ne tulevatkin — ja luulisi itse historiattarenkin nyt huokaisevan vaivoistansa ja heittäytyvän pyllylleen päivänpaisteeseen nukkumaan… Mutta eipäs, mitä vielä! Taas on noussut mustia pilviä, taas on se, mikä rakennettiin, romahtanut alas, taas täytyy siinä tehdä työtä, hyöriä ja pyöriä… Eivät pysähdy ne onnen valoisat päivät, pois ne karkaavat — ja yhä rientää ja kiiruhtaa elämä jonnekkin kauvas, yhä ryskyy ja rytisee tämä kaikkijauhava mailman mylly!

Vakavamman kirjallisuuden lukeminen väsytti meidän sankariamme. Ei onnistunut syvien ajattelijain hänessä herättää janoa filosoofisiin totuuksiin…

Sitävastoin olivat runoilijat kiinnittäneet hänen mieltään vilkkaammin: hän oli niiden lauluista tuntenut nuortuvansa niinkuin kaikki muutkin. Ja hänelläkin oli ollut tuo onnellinen, kaikessa hymyilevä elämän aikansa, jolloin nuoruuden voimat kukoistavat, jolloin on toivoa olemiseen ja halua kaikkeen hyvään ja uljaaseen on intoa, on toimeliaisuutta … tuo voimakkaan sydämmentykytyksen ja verevän valtasuonen armias ajankohta, jolloin pidetään riemastuneita puheita ja vuodatetaan makeallemaistuvia kyyneleitä. Silloin olivat järki ja sydän sopusoinnussa keskenään, silloin ravisti hän päähänsä kaiken uneliaisuuden, ja hänen sielunsa himoitsi tyydytystä vain työssä.

Stolz auttoi häntä käyttämään hyväkseen tätä kehitysaikaa, niin paljon kuin mahdollista oli sellaiselle luonteelle, jollainen hänen ystävänsä oli. Hän otti Oblomovin kiinni runoilijain haaveellisesta hautomisesta sekä sai häntä puolentoista vuotta pidetyksi aatteen ja tieteen terveellisen kurin alla.

Sillä vaikka hänkin oli täynnänsä nuoren haaveen riemukasta lentoa, niin osasi hän runoilijain lukemisessa löytää toisiakin tarkoituksia kuin pelkän nautinnon, ohjaten ystäväänsä ankarammin sille tielle, jota elämässä oli eteenpäin kuljettava kohti tulevaisuutta, jonka viehätys ei siitä saanut vähentyä. Molemmat tulivat tästä niin liikutetuiksi että purskahtivat itkuun antaen toinen toisellensa juhlallisen lupauksen aina vaeltaaksensa pitkin sitä valoisata järjen polkua.

Stolzin nuoruuden into tarttui näin Oblomoviinkin saaden hänet hehkumaan janosta työskennellä tuon kaukaisen, vaan lumoavan tarkoitusperän hyväksi.

Mutta elämän kukoistus kuihtui antamatta mitään hedelmiä. Oblomov ikäänkuin selvisi jonkunlaisesta juopumuksen huumauksesta ja ainoastaan Stolzin valvonnan alla hän enää silloin, tällöin luki jonkun kirjan, mutta ei sitäkään tavallista vauhtia, vaan varsin vitkallisesti ja ilman intressiä, laiskasti seuraten silmillänsä jokaista riviä.

Kuinka mieltäkiinnittävä tahansa oli paikka, mihin hän oli päässyt, niin hän sen silmänräpäyksessä jätti, jos hänet juuri sillä kohdalla tapasi päivälliskutsu taikka maatamenon hetki, ja hän työnsi kirjan nurinniskoin luotaan, lähtien päivälliselle tai puhalsi kynttilän sammuksiin ja pani rauhallisesti maata.

Kun hänelle annettiin ainoastaan ensi osa jotakin isompaa teosta, niin ei hän sen läpiluettuaan koskaan tiedustellut toista osaa, vaan jos sekin hänelle pyytämättä tuotiin, — niin hän hitaasti lueskeli sen lävitse. Mutta sittemmin jäivät häneltä myös ensimmäisetkin osat lukematta ja enimmän vapaa-aikansa kulutti hän nyt vain mököttämällä pöydän ääressä pää kyynärpäiden välissä, joskus hän kyynärpäiden asemesta käytti juuri samoja kirjoja, jotka Stolz oli hänen luettavakseen määrännyt.

Täten päätti Oblomov opillisen uransa. Se päivä, jona hän kuunteli viimeisen luentonsa, olikin hänen oppinsa oikea herkkulespylväs. Laitoksen johtaja vahvisti silloin allekirjoituksellaan hänen päästötodistuksensa ja piirsi kuten ennen opettaja, kynnellään, kirjaan sellaisen merkin sen reunaan, ettei sankarimme tästälähtien enää katsonut tarpeelliseksi millään tavalla laajentaa opillisia tietojaan.

Hänen päänsä oli nyt ikäänkuin arkisto, täyteensullottu elottomia asioita, henkilöitä, aikakausia, numeroita, uskontoja, kaikenmokomia yhteenkuulumattomia valtiotaloudellisia ja matemaattisia tai muita totuuksia, tehtäviä, asemia j.n.e. Se oli kuin kirjasto, joka sisälsi ainoastaan parittomia osia erilaisista tieteellisistä teoksista.

Kummallisesti oli tämä opetus vaikuttanut Ilja Iljitshiin. Hänestä tuntui kuin tieteen ja elämän välillä olisi ollut suuri ja syvä juopa, minkä yli oli mahdoton astua. Elämä oli hänelle kokonaan eri asia, tiede toinen. Hän oli opiskellut kaikkia niinhyvin voimassaolevia kuin voimassa-olemattomia lakipykäliä, vieläpä suorittanut oppijakson käytännöllisessäkin asianajamistaidossa, vaan kun hänen omassa talossaan sattui joku varkaudentapaus ja oli siis tarvis kirjoittaa siitä ilmianto poliisikonttooriin, niin otti hän lehden puhdasta paperia, tarttui kynään, rupesi miettimään, syvästi miettimään — ja lähetti hakemaan juristia.

Kaikki asiat hänen maakylässään olivat tilanhoitajan käsissä. "Mitäpä siinä lie opinnoilla tekemistä" ajatteli hän vähääkään niitä ymmärtämättä. Ja hän vaipui takaisin omaan yksinäisyyteensä tyhjänä tiedoista, jotka olisivat voineet antaa varman suunnan noille hänen aivoissaan alati vapaina vaeltaville, joutilaina uneksiville ajatuksille.

Hän haaveksi oman elämänsä ruusuista tulevaisuutta. Siinä luuli hän löytävänsä niin paljon sellaista viisautta ja runollisuutta, mitä ei ikinä ammenneta kirjoista eikä opinnoista.

Hyljäten virka-uran ja seuraelämän, koetti hän toisella tavalla ratkaista olemassaolon kysymystä, rupesi miettimään omaa tarkoitustaan ja tuli lopulta siihen merkilliseen johtopäätökseen että hänen elämänsä ääriviivat rajoittuvat häneen itseensä. Hän käsitti nyt että perheellinen onni ja maatilanhoito ne yksistään kuuluivat hänen elämänsä päämäärään. Siihen asti ei hän ollut suunnilleenkaan tiennyt omista asioistaan, vaan Stolz ainoastaan hänestä oli toisinaan huolta pitänyt. Ei hän koskaan tiennyt tarkalleen tulojaan eikä menojaan, ei koskaan tehnyt kulunkiarvioita mistään.

Niinkuin ukko Oblomov aikoinaan oli vastaanottanut omaisuutensa isältään, niin oli hän sen itse vuorostaan pojalleen jättänyt. Sillä vaikka hän oli elänytkin koko ikänsä maalla, niin ei hän sentään ollut ruvennut liiaksi viisastelemaan eikä päätänsä vaivaamaan kaikellaisilla maanviljelyksen puuhilla, tai uudistuksilla, niinkuin nykyään nähdään. Sellaisina kuin pellot kylvettiin isoisän aikaan ja sellaiset tulot kuin niiden tuotteista silloinkin saatiin, sellaisiksi ne jäivät ukko Oblomovinkin eläessä.

Muutoin, olihan ukko tietysti sangen mielissään, kun sattui tulemaan hyvä vuosi tai kun viljan korotettu hinta tuotti suuremmat tulot kuin edellisenä vuonna: hän nimitti sitä erityiseksi jumalalliseksi siunaukseksi. Mutta, mitään keinoja tai keksintöjä yksistään rahoja kootaksensa, sitä ei vanhus vain rakastanut.

— Meidän isämme ja esi-isämme eivät olleet tuhmempia kuin mekään, vastasi hän kaikenlaisiin, hänen mielestään vahingollisiin neuvoihin: ja elivätpä ne kaiken ikänsä onnellisesti. Ja elämme kuin elämme sitä mekin tässä: "kylläpähän Jumala meille antaa niin paljon kuin vatsamme kantaa!"

Kun hän vain ilman pahempia petkutuksia sai maastaan niin paljon tuloja kuin tarvitsi syödäkseen jokapäivä runsaan päivällisen ja illallisen perheensä ja vierastensa kanssa, niin kiitti hän Jumalaa ja piti syntinä edes koettaa hankkia enempää. Jos pehtori toi hänelle kaksituhatta ruplaa, pistettyään ensin kolmannen tuhannen omiin taskuihinsa, ja kyyneleet silmissä syytti huonoa vuotta, raesateita tai suurta kuivuutta, niin ukko Oblomov vain teki ristin-merkin ja myös kyyneleet silmissä lausui: — Se on Jumalan tahto ja Jumalan kanssa ei sovi riidellä. Täytyy kiittää Herraa siitäkin, mitä on saatu.

Mutta vanhusten kuoleman jälkeen taloudelliset asiat kylässä eivät ainoastaan jääneet parantumatta, vaan myös, kuten tilanhoitajan kirjeestä näkyi, kävivät huonommiksikin. Selvää siis oli että Ilja Iljitshin oli itsensä matkustaminen paikkakunnalle tutkimaan tämän asteettaisen tulojen vähentymisen syytä.

Ja hän aikoikin näin tehdä, mutta lykkäsi yhä lähtöään, osaksi senkin tähden että tällainen matka oli hänelle jotain aivan uutta ja tuntematonta, niin — se tuntui hänestä kerrassaan sankariseikkailulta. Yhden ainoan suurmatkan oli hän nimittäin elämässään tähän asti tehnyt, ja silloin oli hän matkustanut vuokrahevosilla, istutettuna syvään keskelle pehmeitä höyhenpatjoja, kirstuja, kapsäkkejä, siankinkkuja, nisuleipiä, kaikellaista paistettua ja keitettyä raavaanlihaa tai lintua sekä muutamien uskollisten palvelijain seuraamana. Se oli tapahtunut siihen aikaan, kun hänet tuotiin maalta Moskovaan ja tätä matkaa oli hän sitten pitänyt ylipäänsä kaiken matkustuksen mallikuvana. Mutta nyt sai hän kuulla ettei tällainen matkustus muka enää käynyt laatuun: täytyy rientää niin että päätä huimaa, koska on — kiire!

Yksi syy, miksi Ilja Iljitsh viivytti matkallelähtöään, oli myös se, ettei hän saanut asioitaan järjestetyiksi niinkuin olisi pitänyt, eikä uudistussuunnitelmaansa valmiiksi.

Tässä suhteessa ei hän enää ollut isänsä eikä isoisänsä kaltainen. Hän oli elänyt suurmaailmassa ja saanut opillista sivistystä ja tämä oli johtanut hänet kaikenlaisiin isille vieraisiin aatteisiin. Hän käsitti ettei omaisuuden hankkiminen ole suinkaan mikään synti, vaan että päinvastoin jokaisen kansalaisen velvollisuus on rehellisellä työllä kannattaa yhteistä hyvää.

Senpätähden tuo aikomus: panna toimeen uusia, ajan vaatimusten mukaisia parannuksia sekä maatilan hoidossa että talonpoikien hallitsemisessa, muodostikin tärkeimmän osan siinä elämänkuvassa, jonka hän tulevaisuudestaan oli hiljaisuudessa itselleen haaveillut.

Perusajatus tässä uudistussuunnitelmassa, rakennusten pääpiirteet ja asemoitus — kaikki se oli aikoja sitten jo valmiina hänen päässään; jäljellä olivat ainoastaan erityismuodot, arviolaskut ja numerot.

Muutamien vuosien ajan on hän jo täten hautonut salaista suunnitelmaansa, sitä punniskellut, sulatellut ja mietiskellyt edestakaisin kävellessään pitkin lattiaa tai makuullaan loikoen, taikka myös ihmisten parissa itsekseen. Milloin on hän siihen tekaissut jonkun täydennyksen, milloin jonkun mullistavan muutoksen, milloin uudestaan läpikäynyt sen, minkä edellisenä päivänä on saanut mietityksi, vaan sitten yöllä sen unhoittanut. Mutta väliin, yht'äkkiä kuin salama, leimahtaa hänen aivoissaan joku aivan uusi, odottamaton ajatus, veri rupeaa kihisemään hänen päässään — ja mielikuvitus alkaa työskennellä uudella vauhdilla.

Tätä tehdessään ei hän olekkaan mikään mitätön mies, joka toisilta ottaa jonkun aatteen valmiina omistaen sen itselleen. Ei! Hän on itse omien aatteidensa nerokas luoja, itse niiden mestarillinen toimeenpanija…

Kun hän aamuisin nousee vuoteeltaan, niin hän heti teetä juotuaan heittäytyy sohvaan ja tukien päätä kädellään rupeaa ajattelemaan säästämättä voimiaan — siihen asti kunnes pää vihdoin väsyy raskaasta työstään ja omatunto sanoo että kyllä nyt jo tälle päivälle riittää se mikä on tehty yhteiseksi hyväksi.

Silloin vasta pitää hän itsensä oikeutettuna huokaisemaan vaivoistansa ja vaihtamaan huolestuneen asemansa toiseen, vähemmin toimeliaaseen ja vähemmin ankaraan, sellaiseen, joka on soveliaampi haaveiluun ja hemmotteluun.

Näin eleli Oblomov omassa mietemailmassaan, älköönkä luultako etteivät korkeatkin aatteet olisi olleet hänen saavutettavissaan ja etteivät ne häntä olisi suuresti viehättäneet. Ei hän ollut vieras suurille, yleisille, koko ihmiskuntaa koskeville kysymyksillekään. Toisinaan oli hän niistä niin liikutettukin että saattoi sielunsa syvimmässä katkerasti itkeä ihmiskunnan surkeuksia, kärsien nimetöntä tuskaa sydämmessään ja tuntien itsessänsä valtavan halun päästä työhön ja toimeen jonnekkin kauvas, kauvas — arvattavasti siihen mailmaan, jonne Stolz häntä aina oli koettanut houkutella…

Ja hän itkeä tillitti kuin lapsi ja suloiset kyyneleet valuivat pitkin hänen pehmeitä poskiaan…

Saattoi sattua niinkin että hän täyttyi halveksivasta vihasta ihmisten paheita, valhettelua, panettelua ja kaikkea mailmaan levinnyttä turmelusta vastaan, palaen halusta saada näyttää ihmisille hänessä olevat mätähaavat ja yht'äkkiä alkoi hänessä syntyä suuria ajatuksia liikkuen ja lainehtien hänen päässään kuni meren aallot, senjälkeen rupesi kasvamaan kaikellaisia aikeita, poltellen hänen vertaan, tärisyttäen hänen jäntereitään, pannen hänen kaikki suonensa pullistuksiin… Ne aikeet muodostuivat hänessä pyrkimyksiksi ja silloin hän yhdessä silmänräpäyksessä, suuren siveellisen voiman liikuttamana kiivaasti vaihtoi pari kolme eri asentoa sängyssään, nousipa säihkyvin silmin puoleksi jo ylöskin, ojensi kätensä ja katseli hurmaantuneena ympärilleen… Tuossa, kas tuossa se nyt toteutuu … hän tekee oikean sankarin työn … ja silloin, hyvä Jumala sentään! Mitä suuria ihmeitä, mitä siunaustatuottavia tuloksia saattoikaan odottaa sellaisesta voimain ponnistuksesta!…

Mutta katso: siinä meni jo aamu kuni vilahtamalla ohitse ja päivän kultainen kerä jo laskeutuu länteen ja senpä mukana laskeutuvat lepoonsa myös Oblomovin rasitetut voimat: mielenliikutukset ja myrskyt ne tyyntyvät hänen sielussaan, pää selviää sekaisista mietteistään ja veri alkaa verkemmin sykyttää suonissa. Ja hiljaa ja hartaana pyörähtää Oblomov seljälleen ja hänen surulliset silmänsä jäävät tuijottamaan ikkunan takaa näkyvää taivasta, kaihovin katsein seuraten aurinkoa, joka siellä mahtavana vaipuu jonkun nelikerroksisen rakennuksen taakse…

Niin, kuinka monta monituista kertaa hän näin onkaan seurannut auringonlaskua!

Mutta joka aamu alkaa taas sama elämä, samankaltaiset mielenliikutukset ja mielikuvat! — Rakastaapa hän väliin kuvitella itseään jonkunlaiseksi sotajoukkojen johtajaksikin, jonka rinnalla ei ainoastaan Napoleon, vaan myöskään Lazarevitsh ei mitään merkitse. Siitä tai siitä syystä alottaa hän muka sodan tuota tai tuota vastaan: hänen joukkonsa ryntäävät esimerkiksi Afrikasta suoraan Euroopan kimppuun … taikka panee hän toimeen uusia ristiretkiä, mahtavasti ratkaisten kansojen kohtaloita, hävittäen kokonaisia kaupunkeja, milloin säästäen, milloin rangaisten, tehden hyveen ja jalomielisyyden uljaita urotöitä…

Tai valitsee hän itselleen suuren ajattelijan ja filosoofin tai nerokkaan taiteilijan taistelukentät: kaikki häntä kumartavat, kaikkialta kokoaa hän kunniansa laakereita ja ääretön ihmispaljous seuraa tunkeillen hänen kintereillään huutaen innostuksissaan: "katsokaa, katsokaa, tuossa kulkee Oblomov, hän, meidän mainio Ilja Iljitshimme!"

Mutta katkerina hetkinä kärsii hän kaikenlaisien huolien tähden, kääntelee itseään levottomana kyljeltä toiselle, paneutuu vatsalleen kasvot alaspäin, meneepä joskus kokonaan sekaisinkin nousten vuoteestaan lattialle polvilleen ja alkaen palavasti ja kiihkeästi rukoilla että taivas torjuisi hänen päältään jonkun uhkaavan hirmumyrskyn…

Senjälkeen kun hän näin on uskonut kohtalonsa taivasten huolenpitoon, tulee hän levolliseksi ja on nyt välinpitämätön kaikesta, mitä mailmassa tapahtuneekin — ja möyrytköön nyt myrskykin siellä miten ikinä tahtoo!

Ei kukaan tiennyt eikä nähnyt tätä Oblomovin sisällistä elämäntaistelua. Kaikki luulivat että hän vain makaa ja syö ja ettei hänestä ikinäs mitään sen enempää lähde — niin tokkopa sillä nahjuksella pyörii päässään edes ainoata ajatusta! Näin hänestä tuumittiin joka paikassa, missä hänet tunnettiin.

Ainoastaan Stolz tunsi tarkkaan ja olisi saattanut vaikka todistaa nämät Oblomovin henkiset kyvyt, tuon hänen polttavien aivojensa sisäisen tulivuorimaisen toiminnan ja toverinsa inhimillisen hyvän sydämmen. Mutta hän, Stolz, ei juuri milloinkaan ollut Pietarissa.

Kyllähän Sakariiaskin, jonka koko elämä kiertyi herransa ympärille, ehkä vielä tarkemmin tunsi Oblomovin sisäisen olemuksen, mutta äijä oli vakuutettu siitä että he, hän ja hänen herransa, elivät juuri niinkuin pitääkin elää, ja ettei ylipäänsä toisella tavalla saa eikä voikkaan elää.

7.

Sakariias oli viidenkymmenen vanha mies. Hän ei suinkaan ollut mikään suoranainen rintaperillinen entisajan venäläisille "Kaalebeille", noille nuhteettomille lakeijaritareille, jotka olivat kuuliaiset herroillensa aina itsensäkieltämykseen saakka ja jotka olivat niin vapaat paheista.

Sakariias kuului kahteen ajanjaksoon, jotka molemmat olivat häneen painaneet oman leimansa. Aikaisemmasta oli häneen periytynyt rajaton uskollisuus ja rehellisyys Oblomovien kotia kohtaan, vaan myöhempi oli hänessä vaikuttanut tapojen turmeluksen ja jonkinlaisen väärän herrahtavaisuuden.

Ollen koko sydämmensä pohjasta rakkaalle herrallensa kuuliainen ei hän kuitenkaan voinut olla melkein joka päivä tälle vähän valehtelematta. Vanhan ajan palvelija olisi kenties koettanut hillitä isäntäänsä tuhlaavaisuudesta ja kohtuuttomuudesta, mutta Sakariiaspa rakasti itsekkin ystäviensä seurassa ottaa ryypyn herransa laskuun.

Kun entisajan palvelija oli pysynyt siveänä kuin eunukki, niin tämä päinvastoin juoksi alituisesti erään naistuttavansa luona epäiltävissä asioissa. Kun edellinen lujemmin kuin parhainkaan kirstu oli säilyttänyt kaikki herransa rahat, niin sitävastoin Sakariias aina vaani tilaisuutta jonkun välttämättömän menon tekosyyllä peijata herraltansa muutaman riunan liikaa ja pisti ehdottomasti omiin taskuihinsa jokaisen viiden tai kymmenen kopeikan kuparirahan, minkä tapasi ajelehtimassa isäntänsä pöydällä. Ja jos Ilja Iljitsh unhoitti vaatia Sakariiakselta tiliä antamistaan rahoista, niin saipa olla varma siitä etteivät jäännökset enää koskaan hänelle takaisin palanneet.

Suurempia rahasummia ei hän koskaan kuitenkaan varastanut — ehkäpä siitä syystä että saattoi laskea omat tarpeensa vain riunoissa, joko hopeaisissa tai kuparisissa, taikka pelkäsi hän myös tulevansa huomatuksi, mutta kaikissa tapauksissa ei hän pidättynyt varastamisesta mistään totutusta rehellisyyden tunnosta.

Tuollainen vanhanajan palvelija oli kuin hyvästi kasvatettu metsästyskoira, joka kuolee nälkään oman ruokansa viereen, mikä sille on uskottu, ennenkuin siihen luvatta koskee, mutta tällä palvelijalla oli sellaiset ahnaat silmät aivan kuin olisi hän tahtonut hotkia suuhunsa kaiken senkin, mitä hänelle ei oltu edes tarjottukaan. Edellinen oli huolehtinut ainoastaan siitä että hänen herransa söisi niin paljon kuin mahdollista, ja kovasti tuskitellut aina kun ruoka ei hänelle maistunut, mutta tämä taas valitteli sitä että herra niin usein popsi koko lautasellisenkin putipuhtaaksi, jättämättä ainoatakaan herkkupalaa palvelijalleen.

Sitäpaitsi oli Sakariias suuri juorukontti ja kielikello. Keittiössä, puotiloissa ja porttikäytävissä hän joka päivä kulkee valittelemassa että on muka sietämätöntä elää kun on sellainen kelvoton herra, niin kelvoton ettei mokomasta ikinä ennen oltu kuultukaan ja että se on semmoinen passattava ja tuittupää, ja saituri ja äkäpussi, ja ettei sille missään saata olla mieliksi ja että — sanalla sanoen — olisi paljon parempi kuolla pois kuin palvella semmoista ilkeätä isäntää.

Tätä Sakariias ei tehnyt ilkeydestä eikä mistään pahasta halusta vahingoittaaksensa herraansa, vaan hän teki sen noin vain isiltä peritystä ikivanhasta tavasta — että oli haukuskeltava herraansa, missä suinkin siihen sai tilaisuutta.

Väliin hän vain ikävästä ja puheenaiheen puutteesta tai ainoastaan herättääksensä suurempaa huomiota häntä kuuntelevassa yleisössä, päästää päräyttää suustaan ihka-ilmeisen valhejutun, esimerkiksi seuraavaan tapaan: — Se minun herrani se yhä hännystelee sitä leskirouvaa, kähähtää hän kuni salaisuutta uskoen toisen korvaan: — eilettäinkin se sille reivin kirjoitti…

Taikka pistää hänen päähänsä yht'äkkiä sanoa järäyttää, että se hänen herransa nyt vasta on semmoinen kortinpelaaja ja juoppolalli, ettei mokomampaa mailma ennen ole nähnyt: kaiket yöt se sika rymyää kapakoissa, ja jo aamusta pitäen iskee korttia ja juo kuin vimmattu väkeviä!

Kaikessa tässä ei tietysti ollut minkäänlaista perää: Ilja Iljitsh ei hännystellyt ketään leskeä, nukkui kaiket yönsä siivosti kotona eikä koskaan ottanut korttiakaan käteensä.

Myös epäsiisti oli tämä Sakariias. Harvoin ajoi hän partaansa ja vaikka oli pesevinään kätensä ja kasvonsa, niin teki sen enimmäkseen vain näön vuoksi — eikä niihin mikään saippua toki tepsinytkään. Saunassa oltua muuttuivat hänen likaiset kätensä tulipunaisiksi, mutta sitä kesti enintään vain pari tuntia, sitten ne taas muuttuivat peloittavan mustiksi.

Hyvin kömpelö ja tyhmä hän myös oli: kun hänen esimerkiksi oli avattava levälleen kaksipuolinen portti tai ovi, niin siinäpä vasta vaivaa tarvittiin ennenkuin se työ oli oikein tehty. Sillä juuri kun hän oli saanut toisen puoliskon levälleen, niin samalla toinen puolisko vetäytyi takaisin ja kun hän uudestaan juoksi sitä avaamaan, niin sillä aikaa taas toinen puoli paukahti kiinni.

Yhdellä kertaa ei hän milloinkaan saanut nostetuksi lattialle pudonnutta nenäliinaa tai jotakin muuta esinettä, vaan sai aina pahasti pyllistellen kumartua pari-kolme kertaa lattiaan pyydystääkseen sitä ikäänkuin jotakin elukkaa, ja jos hän sen neljännellä kerralla saikin nostetuksi, niin vielä sittenkin väliin pudotti sen uudelleen käsistään.

Jos hän lähti läpi huoneen kantaakseen muka sylissään toinen-toisensa päälle ladattuja ruoka-astioita tai muita kapineita, niin jo ensi askeleella alkavat ylimmäiset tavarat luiskahdella alas lattiaan. Ensin lentää rämähtää ainoastaan yksi, vaan kun hän yht'äkkiä tekee myöhästyneen liikkeen, muka estääkseen sitä putoamasta, niin samalla pudottaa lisäksi vielä kaksi. Suu auki ihmetyksestä jääpi hän silloin katselemaan putoavia esineitä, vaan unehuttaa ne, jotka hänellä vielä ovat käsissään ja pitää sentähden tarjotinta kallellaan. Siitä on se seuraus että jäljellä olevatkin toinen toisensa jälkeen rämähtävät lattiaan — ja niin hän joskus saapi huoneen toiseen päähän kannetuksi eheänä yhden ainoan lasin tai lautasen, vaan toisinaan hän kiroillen ja sadatellen samaa kyytiä paiskaa itse sen viimeisenkin mikä on jäänyt käteen.

Kulkiessaan läpi huoneen töykkäilee hän ehtimiseen milloin jalallaan, milloin kyljellään pahki pöytiä ja tuoleja eikä useinkaan osu suoraan aukkoon kaksipuolisesta ovesta, vaan kolahuttaa hartiansa toiseen puoliskoon alkaen sitten haukkua molempia osia, tai talon isäntää, taikka myös puuseppää, joka mokomanlaisen oven on tehnyt.

Oblomovin vierashuoneessa ovat melkein kaikki kapineet joko hiukan rikkonaisia tai kokonaan särjetyitä, varsinkin pienet korukapineet, jotka vaativat varovaista pitelemistä — ja tämä kaikki kuuluu Sakariiaksen ansioluetteloon. Hän käyttää kaikkien kapineitten käsittelemiseen yhtä paljon voimaa, olivatpa sitten pieniä tai isoja. Jos hänen esimerkiksi käsketään niistää kynttilä tai kaataa vettä lasiin, niin panee hän semmoiseen työhön aivan yhtä paljon voimaa kuin tarvittaisiin jonkun raskaan katuportin aukaisemiseen.

Varjelkoon armias Jumala silloin, jos Sakariias jolloinkin intoutuu työhön oikein kelvataksensa herrallensa ja aikoo panna kaikki kapineet mullin-mallin siten yhdellä kertaa siivotakseen ja järjestääkseen isäntänsä koko asunnon. Silloin ei onnettomuuksilla eikä vahingoilla loppua ole, sillä tuskinpa vihollinen sotamieskään, joka ryöstäen ryntää taloon, jättää niin pahoja jälkiä työstään kuin Sakariias siivouksestaan. Kapine kapineen perästä silloin pudota romahtaa rikki tai kaatuu, ruoka-astioita särkyy, tuolit lentävät kumoon, ja tämä hirveä hävitystyö päättyy siihen että hänet täytyy ajaa ulos huoneesta, taikka lähtee hän itsestäänkin, vaikka kovasti kiroileekin mennessään.

Onneksi hänelle kuitenkin hyvin harvoin sattuu tällaista suursiivouksen puuskaa.

Mutta ei se niin kumma ollut, etteivät hänelle oikein olleet otolliset nämät kaupungin ahtaat, puolipimeät ja hekumallisesti koristetut kabinetit ja budoaarit, joihin kuitenkin mahtui niin paljon, pirutiesi mitä kaikkea moskaa — sillä hänhän oli saanut kasvatuksensa maalla, tilavassa herraskartanossa ja vapaassa ilmassa.

Siellä oli hän tottunut liikkumaan palvelustöissään liioin itseään kolahuttamatta pahki mihinkään ja särkemättä jokaista esinettä, mikä eteen sattui, sillä siellä olivat kaikki kapineet lujempaa rakennetta ja siellä oli tekemistä enimmäkseen vain eheiden ja vahvojen varustusten, niinkuin esimerkiksi rautalapioiden, rautaisten ovenhakasien tai sellaisten tuolien kanssa, joita ei saanut paikoiltaankaan liikahtamaan.

Siellä sellaiset kapineet kuin kynttiläjalka ja lamppu olivat helposti kestäneet kolme jopa neljäkin vuotta eheinä, vaan annas, kun tämä otti sellaisen käteensä, tuskin ehti koetellakkaan — niin oli se jo säpäleinä.

— Jes siunatkoon! huudahti hän semmoisessa tapauksessa Oblomoville. — Katsokaas, hyvä herra, mikä ihme ja kumma tässä tapahtui: minä kun vain otin tämän kappaleen käteeni, niin samassa se jo itsestään rikki remahti!

Taikka ei hän sanonut sanaakaan, vaan asetti sukkelasti särjetyn osan paikoilleen ja vakuutti sitten perästäpäin pyhästi että herra itse sen oli rikkonutkin. Mutta toisinaan hän taas, niinkuin kertomuksen alussa olemme kuulleet, puolustausihen sillä että täytyyhän kaikkien kappalten tässä mailmassa kerran mennä rikki, niin että, olkoot ne vaikka raudasta, eivät ne ikuisesti voi kestää!

Edellisessä kahdessa tapauksessa oli vielä mahdollista hänen kanssaan tästä asiasta riidellä, mutta niinkohta kun hän äärimmäisiin mennen latasi itsensä tällä viimeksi mainitulla todistuskappaleella, niin oli kaikki vastaanväittäminen tuiki hyödytöntä ja hän jäi kun jäikin voittajaksi, jolloin oli turha vedota korkeampaan oikeuteen.

Sakariias oli tarkasti rajoittanut oman työalansa eikä hän sen rajan yli ikipäivinä vapaaehtoisesti astunut. Joka aamu asetti hän samovaarin kiehumaan, puhdisti sitten saappaat sekä harjasi ne vaatteet, joita herra käytti, mutta niistä vaatteista, joita isäntä ei nimenomaan tarvinnut, ei hän vähääkään välittänyt, vaikka ne siinä olisivat roikkuneet kymmenen vuotta likaisina hänen vieressään.

Senjälkeen hän lakaisi — ei kuitenkaan joka päivä — ne paikat lattiasta, jotka olivat keskempänä, mutta huoneen nurkkiin asti ei hän koskaan lakaissut, ja hän pyyhki pölyt ainoastaan siltä pöydältä, mikä oli tyhjä, ettei suinkaan tarvitseisi nostella pois kapineita. Nämät askareet toimitettuaan piti hän jo oikeutenaan paneutua uuninpenkilleen torkkumaan taikka meni hän lörpöttelemään piika Anisjan kanssa keittiöön tai talonväen kanssa portille, eikä enää mistään huolehtinut. Ja jos hänen käskettiin tehdä jotakin yli tämän ohjelman, niin täytti hän määräyksen vastahakoisesti ja vasta sitten, kun ensin oli kovasti porannut vastaan vakuuttaen että koko määräys oli tuiki tarpeeton ja että oli sula mahdottomuus sitä ollenkaan täyttääkkään. Asettaa joku uusi, pysyvä pykälä noihin hänen vanhoihin perustuslakeihinsa — sitä ei mikään mahti mailmassa olisi saanut häntä tekemään. Jos häntä pyydettiin pesemään joku astia tai viemään pois joku kapine ja tuomaan toinen sijaan, niin täytti hän nämät määräykset tapansa mukaan kovasti muristen vastaan, mutta jos joku olisi tahtonut että hän siitälähtien joka päivä olisi jo itsestäänkin tehnyt saman työn, niin tätä ei hän enää olisi millään ilveellä totellut. Vaan jokapäivä erikseen olisi täytynyt häntä siitä muistuttaa ja siitä hänen kanssaan riidellä.

Mutta huolimatta kaikista näistä vioistaan, oli Sakariias toisakseen kuitenkin syvästi alamainen herransa palvelija.

Ei hän olisi kursaillut hyppäämästä herransa vuoksi vaikkapa tuleen tai veteen, pitämättä sellaista kuitenkaan minään urotyönä, mikä muka ansaitseisi ihmettelyä tai palkintoa. Hänestä oli se yksistään luonnon vaatima asia, jota millään muulla tavalla oli mahdotontakin tehdä — hän olisi sen tehnyt noin vain, tietämättä itsekään miksi.

Sillä ei hänellä näissä asioissa ollut mitään teoriaa tai velvollisuudentuntoa eikä hänen päähänsä koskaan olisi pälkähtänyt ruveta tutkimaan tai määrittelemään suhdettaan ja persoonallisia tunteitaan Ilja Iljitshiin. Ne olivat muuttuneet hänessä kuni lihaksi ja vereksi kaikkien niiden asiain vaikutuksesta, joiden keskessä hän oli syntynyt ja kasvanut, mutta itse ei hän niistä osannut selkoa tehdä.

Sakariias olisi syöksynyt kuolemankitaan herransa puolesta aivankuin koira, joka kohdatessaan pedon metsässä, heittäytyy sen päälle, osaamatta itselleen selvittää, miksikä juuri hänen velvollisuutensa on sen niskaan karata — eikä yhtä hyvin hänen isäntänsä.

Mutta jos sitävastoin olisi esimerkiksi tarvinnut istua läpi yön herransa vuoteen vieressä ummistamatta silmiänsä, ja tästä olisi riippunut herran terveys tai vieläpä koko elämä, niin olisi Sakariias välttämättömästi nukahtanut.

Ulkonaisesti ei hän ainoastaan osoittanut matelevaisuutta herraansa kohtaan, vaan olipa lisäksi törkeäntuttavallinenkin seurustelussaan hänen kanssaan, suuttui jokaisesta pikkuasiasta ja, kuten jo tiedämme, puhui hänestä pahaa portilla. Mutta tämä ei suinkaan vähentänyt tuota hänen veriinmennyttä sukulaisuuden tunnettaan kaikkea kohtaan, mikä kuului — ei itseensä Ilja Iljitshiin, vaan ylipäänsä koko Oblomovin nimeen, ja mikä oli hänelle likeistä, mieluista ja kallista.

Sakariias rakasti Oblomovilaa niinkuin kissa ullakkoansa, niinkuin hevonen pilttuutansa, niinkuin koira kopperoansa, missä on syntynyt ja kasvanut. Tästä ilmapiiristä oli hän vastaanottanut omat, erityiset, persoonalliset vaikutelmansa. Esimerkiksi: Oblomovilaista kuskia rakasti hän enemmän kuin oblomovilaista kokkia, talon karjapiikaa Barbaraa enemmän kuin näitä molempia yhteensä, mutta Ilja Iljitshiä vähemmän kuin heitä kaikkia. Vaan kuitenkin kaikitenkin oli oblomovilainen kokki hänestä parempi ja ylempi kaikkia muita mailman kokkeja ja Ilja Iljitsh ylempi kaikkia muita mailman tilanomistajia. Taraskaa, pöytäpalvelijaa ei hän lainkaan voinut sietää, mutta kuitenkaan ei hän häntäkään olisi vaihtanut parhaimpaankaan ihmiseen koko mailmassa — ainoastaan siitä syystä että tämä Taraska palveli Oblomovissa.

Hän kohteli Oblomovia yhtä ystävällisesti ja tuimasti kuin shamaani kohtelee epäjumalaansa: hän pesee ja pyyhkii sen ja pudottaa samalla käsistään, väliin pieksääkin sitä harmistuksissaan, mutta hänen sielussaan asuu kuitenkin alati kunnioittava tunne epäjumalansa lumoavasta vallasta hänen ylitsensä.

Pieninkin aihe oli kylliksi karkoittamaan tämän tuimuuden tunteen Sakariiaksen sielun syvyydestä ja saattamaan hänet hartaana katselemaan herransa kasvoihin, vieläpä väliin heltyneenä pärskähtämään kyyneliinkin ja suu surkeasti väärässä huudahtamaan: "Jumala varjelkoon minua asettamasta jotakin toista minun rakasta herraani ylemmäksi tahi edes vertaamaankaan häntä johonkin toiseen! Jumala varjelkoon kaikkia muitakin sitä tekemästä!"

Kaikkia niitä herroja ja vieraita, jotka kävivät Oblomovin luona, katseli Sakariias vähän noin niinkuin ylhäältä alas, ja silloin kun tarjosi heille teetä tai muulla tavalla heitä palveli, niin teki tämän jonkunlaisella alentuvaisuudella — ikäänkuin antaen heidän tuntea, mikä suuri kunnia se heille oli, että saivat olla hänen herransa seurassa. Kopeasti saattoi hän kieltää vierasta, joka sattui tulemaan sopimattomaan aikaan, selittämällä että "herra levähtää" ja tätä sanoessaan silmäsi tulijaa hyvin ylpeästi päästä jalkoihin.

Toisinaan hän juorujen ja valheiden asemesta yht'äkkiä rupesi rajattomasti ylistelemään Ilja Iljitshiä puotiloissa ja porttikäytävissä — ja silloinpas ei kiitoksille loppua tahtonut tullakkaan. Riemastuneena luetteli hän silloin isäntänsä kaikki ansiot, kehuen hänen älykkäisyyttänsä, hänen lempeyttänsä, hänen anteliaisuuttansa ja suurta hyvyyttänsä, ja jos hänen isännältään sattui puuttumaan joitakin ylistettäviä ominaisuuksia, niin lainasi hän ne muilta ja kuvasi, kuinka kuuluisa, kuinka rikas ja mahtavakin mies se hänen herransa on. Jos oli tarpeen peloittaa talonrenkiä, talonhoitajaa tai vieläpä itse talonomistajaakin, niin peloitti hän heitä aina herrallaan: "vuotahan, jahka sanon herralleni" tiuskasi hän uhaten: "niin saat kyytiä!" Sillä tämä oli hänen ainoa auktoriteettinsa mailmassa. Mutta Oblomovin ja Sakariiaksen ulkonainen suhde toinen-toiseensa oli aina ikäänkuin vihamielinen. Eläen alati kahdenkesken olivat he kyllästyneet toisiinsa. Jokapäiväinen likenevä suhde kahden ihmisen välillä ei tavallisesti mene jälkeä jättämättä kumpaankin sieluun: tarvitaan paljon sekä toiselta että toiselta puolelta elämän kokemusta, oikeinajattelemista sekä sydämmen lämpöä, niin ettei totuttuaan nauttimaan ainoastaan toistensa ansioista, pistele eikä anna aihetta itseäänkään pistellä molemminpuolisten ulkonaisten puutteellisuuksiensa tähden.

Ilja Iljisth tunsi jo tuon rajattoman ansion Sakariiaksessa — hänen uskollisuutensa herraansa kohtaan, ja hän tarttui siihen, pitäen jo puolestaan ettei muulla tavalla voinut eikä saanutkaan olla. Vaan koska hän näin siihen kaikeksi iäkseen tottui, niin ei hän siitä enää nauttinutkaan — ja sentähden hän, vaikka muutoin olikin niin väliäpitämätön kaikesta, ei voinut kärsivällisesti sietää niitä lukemattomia pikkupuutteita, joita Sakariiaksessa ilmeni. Ja niinkuin ei Sakariias aikansa lapsena kohdellut Oblomovia sillä tavalla, jolla vanhan ajan palvelijat kohtelivat herrojansa, samoin ei myöskään Oblomov puolestaan käyttäytynyt Sakariiasta kohtaan niinkuin nuo vanhan ajan herrat olivat palvelijoitansa kohtaan käyttäytyneet. Hän salli vihansa toisinaan kuohahtaa oikein kauheaksikin sättiessään Sakariiasta. Sakariias oli vuorostaan myös häneen kyllästynyt. Aina siitä saakka kun hän tavallisesta lakeijasta oli ylennetty Ilja pojan kamaripalvelijaksi, oli hän ruvennut pitämään itseään jonkunlaisena aristokraatillisena aineksena ja ylellisyyskappaleena, mitä ainoastaan tarvittiin vanhanaikuisen aatelisperheen loiston täydennykseksi eikä suinkaan minkään välttämättömyyden takia. Sentähden hän, puettuaan nuoren herransa aina aamuisin sekä riisuttuaan hänet taas iltaisin, ei koko väliaikana viitsinyt mitään muuta tehdä.

Ollen jo luonnostaan laiska, oli hän näin saamastaan lakeijakasvatuksesta tullut yhä laiskemmaksi. Hän maleksi vain herrastellen huoneesta huoneeseen, jättäen teenkeitot ja lattianlakaisut muiden huoleksi. Milloin nukuskeli hän etehisessä, milloin taas meni tupaan tai keittiöön lörpöttelemään väen kanssa. Taikka seisoskeli hän tuntikausia ulkona portilla, kädet ristissä rinnoilla ja unisen-miettiväisenä tuijotellen kaikkiin ilmansuuntiin.

Ja sellaisen elämän jälkeen pantiin hänen hartioilleen yht'äkkiä kannettavaksi raskas taakka — koko talouden hoito. Ei siinä kyllin että autteli herraansa, vaan nytpä piti muka siivota senkin seitsemän soppea, lakaista lattiat, laukata juoksupoikana…! Kaikki tämä vaikutti sen että hänen sielunsa tuli yrmeäksi ja hänen luonnonlaatunsa karkeaksi ja julmaksi, ja tästäpä syystä hän niin pahasti aina murisi joka kerta, kun isännän ääni pakoitti hänet kömpimään ylös makuusijaltaan.

Mutta huolimatta tästä ulkonaisesta kovuudesta ja raakuudesta oli Sakariias sentään melkoisen pehmeä ja hyväkin sydämmeltään. Rakastipa hän esimerkiksi viettää hetkiä lastenkin seurassa. Pihalla ja portilla nähtiin hänet useinkin lapsiparven keskessä. Milloin hän niitä lepytteli, milloin ärsytteli, milloin opetti niille leikkejä taikka vain istuskeli heidän kanssaan ottaen yhtä yhdestä, toista toisesta polvesta, samalla kun joku pikku veitikka kiersi kätensä takaapäin hänen kaulaansa jääden siihen riippumaan taikka retusteli häntä aikalailla poskiparrasta.

Näin olivat Oblomov ja Sakariias aina elelleet kahdenkesken tuntien toinen-toisensa jo ammoisista ajoista. Sakariias se oli tuuditellut pikku Oblomovia käsillään ja Oblomov se muisti ajan, jolloin tämä sama Sakariias vielä oli nuori pojan-kutkale.

Katkeamattomat olivat siis nämät vanhat siteet heidän välillään. Samoinkuin Oblomov ilman Sakariiaksen apua ei olisi osannut nousta ylös eikä panna nukkumaan, ei peseytyä eikä vetää sukkia tai kenkiä jalkaansa, ei syödä eikä juoda — samoin ei Sakariiaskaan olisi tullut toimeen kenenkään muun herran kuin Ilja Iljitshin kanssa, ei olisi voinut elää, jollei olisi saanut häntä noin pukea ja riisua, häntä syötellä ja karkeasti nuhdella, viekastella ja valehdella hänen edessään ja kuitenkin samalla häntä sisällisesti kunnioittaa.

8.

Pantuaan ovet kiinni Tarantjevin ja Aleksejevin ulosmentyä, ei Sakariias istahtanutkaan tapansa mukaan pankolleen, vaan jäi seisten odottamaan että herra häntä heti huutaisi sisään, koska oli kuullut, että tämä aikoi ruveta kirjoittamaan. Mutta mitään kutsua ei kuulunut. Oblomovin huoneessa vallitsi haudan hiljaisuus.

Sakariias tirkisteli sisään ovenraosta — mitä ihmettä? Ilja Iljitsh maata lekotteli sohvassa, mukavasti nojaten päätään kättänsä vasten, ja nenänsä edessä avonainen kirja. Sakariias nykäsi oven auki.

— Mitä te siinä taasen makaatte? kysyi hän.

— Älä häiritse minua, näethän että luen, vastasi Oblomov tiukasti.

— Vaan aika olisi jo peseytyä ja ruveta kirjoittamaan, — toimitti
Sakariias tunkeliaasti.

— Jaa, tottatosiaan on aika! säpsähti Ilja Iljitsh havahtaen. —
Menehän pois! Kyllä minä tästä, heti paikalla, jahka tuumin…

— Milloinka se siihen taas kerkesikin motkottamaan? päivitteli Sakariias ja hyppäsi itse uunille. — Vikkeläkin se on, vietävä! murisi hän.

Oblomov ehti kuitenkin lukea loppuun yhden kellastuneen sivun, johon luku oli häneltä keskeytynyt kuukausi takaperin. Hän pani kirjan paikoilleen, haukotteli ja syventyi jälleen hautomaan noita kahta onnettomuuttaan, jotka eivät mielestä lähteneet.

— Se on ikävä asia — ikävä asia! jupisi hän itsekseen vuoroin ojentaen säärensä suoraksi, vuoroin taas ne vetäen käppyrään.

Mukava asento houkutteli hänet hempeihin haaveisiin, ja hän käänsi silmänsä taivasta kohden etsien aamun armasta aurinkoa. Mutta se oli jo ehtinyt kiivetä korkealle taivaan laelle ja valoi sieltä häikäisevää hohdettaan saman rakennuksen kalkkiseinään, jonka taakse Oblomov sen illalla oli nähnyt vaipuvan. "Ei, ei, ensin itse asia!" päätti hän ankarasti: "ja sitten vasta…"

Maalaisaamu oli jo aikaa sitten livahtanut sivu, ja Pietarin aamu lähestyi myös loppuaan. Ilja Iljitshin korva saattoi erottaa pihalta sekavan hälinän inhimillisiä ja eläimellisiä ääniä: kulkuritaiteilijat ne siellä lauloivat, ja koirat heidän konserttiaan haukunnallaan säestivät; oli siellä jonkun ihmeellisen merihirviön näyttelijäkin ja rihkama-kaupustelijat ne kuuluttivat tavaroitaan kuorossa huudellen kaikenkaltaisissa eri äänilajeissa.

Mutta Ilja Iljitsh kellahti seljälleen ja työnsi molemmat kätensä päänsä alle, ruveten sulattamaan taas tuota suurenmoista uudistussuunnitelmaansa. Ripeästi kävi hän mielessänsä läpi muutamia vakavia peruspykäliä veronkantoon ja pellonviljelykseen nähden, keksiskeli uusia, ankarampia toimenpiteitä talonpoikien laiskuutta ja irtolaisuutta vastaan sekä siirtyi siitä sitten oman kotinsa rakennuspuuhiin … siellä maalla.

Tuollainen hauska ja mukava maalaistalo siitä oli tuleva! Mielihyvällä pysähtyi hän hetkeksi huoneitten keskinäiseen sijoitteluun, määritteli mielessänsä ruokasalin ja biljaardihuoneen pituudet ja leveydet, ajattelipa vielä valmiiksi, mihin hänen oman huoneensa sopii asettaa, mille ilmansuunnalle siinä ikkunat tulevat sekä minkälaiset huonekalut ja matot siihen pannaan…

Tämän jälkeen suunnitteli hän talon sivusrakennuksen, laskettuaan ensin niiden vierasten lukumäärän, joita hän aikoi talossaan vastaanottaa, määräsi sitten myös omat sijansa tallille, liiterille, pirtille sekä muille tarpeellisille paikoille.

Lopuksi kääntyi hän mielikuvituksessaan puutarhaan. Hän päätti jättää kaikki vanhat niinipuut ja tammet entiselleen, mutta omenapuut ja päärynäpuut päätti hän hävittää ja niiden sijalle istuttaa akasioita. Hän tuumiskeli myös komeata puistokäytävää, mutta tehtyään päässään likimääräisen kustannusarvion, huomasikin sen tulevan liian kalliiksi ja päättäen lykätä tämän puuhan vastaiseksi, siirtyi sommittelemaan kukkaispenkereitä ja oransheriahuoneita.

Autuaallinen ajatus kaikista näistä tulevista tuotteista vilahti niin elävästi hänen henkisten silmiensä eteen, että hän yht'äkkiä mielikuvituksessaan hypähti muutamia vuosia eteenpäin ajassa, nähden koko kartanon jo järjestetyksi oman suunnitelmansa mukaan ja itsensä siellä ikänsä suloisesti isännöimässä.

Hän kuvitteli, kuinka hän kesä-iltana istuu terassilla teepöydän ääressä tuuheitten puitten siimeksessä, pitkä piippu hampaissa, laiskasti imeskellen savuja sisäänsä ja hartaana nauttien puiden takaa avautuvasta näköalasta, illan vienosta viileydestä ja ympäröivästä hiljaisuudesta… Ja kaukaa kiiltävät hänen silmäänsä kullankellertävät viljavainiot, aurinko laskee tutun lehdon taakse ja punervoipi ruskollaan peilikirkkaan lammen… Valkoinen sumu lähtee kohoamaan pelloilta, ilma raitistuu ja hämärä syntyy; pienissä parvissa palailevat talonpojat kotia töistään… Joutilas talonväki istuu portilla, kuuluu iloisia ääniä, naurua ja balalaikan soittoa, piikatytöt lyövät leikkien palloa… Hänen itsensä ympärillä telmivät hänen pienokaisensa, kiipeävät hänen polvilleen, kietoutuvat hänen kaulaansa… Ja samovaarin takana istuu koko kodin kuningatar, hänen sydämmensä enkeli … hänen rakas, rakas vaimonsa! Mutta sillävälin yksinkertaisessa, somasti sisustetussa ruokasalissa syttyvät kirkkaasti palamaan tuttavalliset tulet ja suurta pyöreää pöytää ruvetaan kattamaan. Se on Sakariias, joka kattaa pöytää, Sakariias, joka on ylennetty "majordomukseksi", — vanha Sakariias, jolla on hopeanharmaja parta! Hauskasti helistelee hän kristalliastioita ja asettelee hopeakaluja, silloin tällöin pudottaen lattiaan lasin tai kahvelin. Ja niin istuudutaan runsaaseen illallispöytään; siinä istuu myös hänen lapsuutensa kumppani, hänen vilpitön ystävänsä Stolz sekä muita tuttuja henkilöitä. Ja sitten kun on syöty, sitten mennään nukkumaan…

Onnen punastus oli lennähtänyt Oblomovin poskipäihin; haavekuva oli niin kirkas, niin elävä ja runollinen että hän silmänräpäyksessä pyörähti ympäri ja painoi ihastuksesta kasvonsa pehmeään päänalukseen. Hän oli yht'äkkiä tuntenut sielussansa rakkauden ja hiljaisen onnen himmeätä kaihoa, oli yht'äkkiä ruvennut janoamaan synnyinseutunsa vainioita ja kumpuja, omaa kotia, puolisoa ja lapsia…

Täten uinailtuaan suullaan noin viisi minuuttia, kääntyi hän jälleen hitaasti seljälleen. Hänen kasvonsa säteilivät leppoisaa, liikuttavaa tunnelmaa — hän oli niin onnellinen!

Mieluisissa tunteissa ojensi hän säärensä verkalleen suoriksi eikä hän huomannut sitä pientä epäjärjestystä että housunlahkeet jäivät käpertyen koholle. Sillä kauvas ihanaan tulevaisuuteen liiteli hän keveästi, vapaasti mielikuvituksensa säysein siivin.

Uusi, viehkeä aatelma valtasi hänet nyt: siellä hänen kotinsa ympärillä viidentoista tai kahdenkymmenen virstan piirissä asuvat pienissä kylissä ja moisioissa hänen ystävänsä, jotka vuorotellen käyvät toinen-toisensa luona vieraissa siellä syödään joka päivä yhteisiä päivällisiä ja illallisia, siellä lauletaan ja tanssitaan. Hän näkee ainoastaan kirkkaita päiviä, kirkkaita kasvoja, joita eivät huolet ja surut haittaa, nauravia, pyöreitä, paistavan-punaposkisia naamoja, iloisia ihmisiä, joilla on kaksi leukaa ja katoamaton ruokahalu. Siellä on oleva ikuista kesää, ikuista iloa, suloista suuhunpantavaa sekä suloista laiskuutta… Hyvä Jumala sentään!

Hän heräsi yht'äkkiä näistä onnensa äärimmäisistä haavelmista, kun pihalta alkoi kuulua viidenlajista kirkuvaa ääntä: — "Ostakaa perunoita! Tarvitaanks santaa? — Hiiliä! hiiliä!… — Armeliaat ihmiset, uhratkaa roponne Herran temppelin rakentamiseen! —" Mutta naapurikartanosta, jossa salvettiin uutta taloa, kuului kirveitten kolketta ja työmiesten huutoa. — Ah! pääsi surkea huokaus Ilja Iljitshin suusta: "ah tällaista elämää! Voi hirveää pääkaupungin hälinää! Milloinka koittaa se paratiisillinen elämä, jota kaipaan? Milloinka pääsen vainiolle, kotilehtojen siimekseen? Maata köllöttääppäs nyt siellä nurmella puun alla ja katsella lehtien läpi auringon kulkua ja laskea, montako lintusta istuu puun oksilla. Sinneppä viheriälle nurmelle kantaisi ruuankin joku punaposkinen piikatyttö, jolla on paljaat, täyteläiset, pehmeät käsivarret ja ruskeanahvettunut niska…; ja se veitikka luopi katseensa maahan ja hymyilee… Oi milloinka koittaa se aika?" "Mutta se suunnitelma, se suunnitelma!" välähti yht'äkkiä hänen muistissaan. "Ja tilanhoitajan kirje ja asunnonvaihto!"

— No, kyllä, kyllä! virkahti Ilja Iljitsh kiiruusti ääneensä: — kyllä minä tästä hetipaikalla, ihan tässä silmänräpäyksessä minä…!

Ja Oblomov nousi kiivaasti istualleen sohvassa, laski jalkansa lattiaan, osui yhdellä kertaa molempiin tohveleihin ja jäi näin istumaan. Vihdoin kohosi hän kokonaan pystyyn ja jäi taas seisomaan liikkumattomana pariksi minuutiksi.

— Sakariias! Sakariias! huusi hän kovalla äänellä, katsoen pöytään ja mustepulloon.

— Tullaan, tullaan, jahka jalat kantaa! kähisi Sakariias rymistäen taas sisään.

— Sakariias! uudisti Ilja Iljitsh syvämietteisen näköisenä, tuijottaen yhä pöytään. — Näetkös, velikulta… — alotti hän osottaen mustepulloa, mutta ei ehtinyt edes lopettaa lausettaan, kun jo taas unohtui omiin mielihauteisiinsa.

Sitten rupesivat hänen polvensa jännittymään ja hän alkoi haukotellen venytellä sekä käsiään että sääriään…

— Kuules, jäihän … meille … viime kerralta, — puheli hän ähkyen haukotuksen ja venyttelyn lomasta: — sitä — juustoa ja … tuoppas sitä madeiraa … päivällisiin on vielä pitkälti, niin minä tässä vähän purasen.

— Ei meille mitään juustoa viime kerralta jäänyt, selitti Sakariias.

— Kuinka ei olisi jäänyt? keskeytti Ilja Iljitsh. — Muistanhan minä selvään että jäi semmoinen iso möhkäle…

— Ei murustakaan jäänyt! väitti Sakariias tiukasti.

— Jäi kyllä, tiuskasi Oblomov.

— Ei jäänyt! vastusti Sakariias.

— No osta sitten.

— Ka, antakaa rahaa!

— Ota tuolta laatikosta, siell' on pientä rahaa.

— Siellä on vain neljänkymmenen ruplan seteli, vaan minä tarvitsen ruplan ja kuusi riunaa.

— Kyllä siellä piti pieniäkin oleman.

— En ainakaan minä ole nähnyt, sanoi Sakariias muutellen vuorotellen jalkojansa. — Hopeita oli ja näkyy vieläkin olevan, vaan kuparirahaa ei maar ole ollut!

— Älä valehtele! Eilenhän minä itse otin vastaan posteljoonilta, omaan kouraani hän ne pisti.

— Mutta minähän olin läsnä, väitti Sakariias: — ja näin että hän antoi teille pientä rahaa, vaan vaskirahaa en nähnyt antavan…

"Olisikohan Tarantjev mennyt ottamaan?" ajatteli Ilja Iljitsh epävarmasti. "Vaan eikös mitä, hän se olisi toki korjannut kaikki pienet rahat."

— No mitä sinulla sitten on siellä syötävää? kysyi Oblomov.

— Eipä taida olla mitään jälellä. Vaan saatanhan käydä kysymässä Anisjalta, mihin se eilinen siankinttu on joutunut. — Pitääkö tuoda sisään, vai?

— Panehan pöytään mitä on. Vaan kuinkas se juusto jo ehti loppua?

— Ka noin vain, minkäpäs sille, sanoi Sakariias ja poistui huoneesta.

Mutta Ilja Iljitsh se verkalleen ja mietteissään jäi kävellä tassuttelemaan edestakaisin pitkin lattiaa. — Niin niin, paljon tässä on puuhaa, puheli hän hiljaa itsekseen. — Ja nyt pitäisi käydä käsiksi tuohon korjaussuunnitelmaan — lempo sentään kuinka paljon tässä on työtä! … Ja miten kumman lailla sitä juustoakaan ei ollut jälellä? — Lie Sakariias itse poskeensa pistänyt ja sitten minulle vakuuttaa ettei murustakaan jäänyt. Ja mihinkä ne kuparilantitkin ovat kaikki katoilleet? päivitteli hän pengastaen kädellään pöytää.

Neljännestunnin kuluttua avasi Sakariias oven tarjottimella, jota piteli molempien käsiensä välissä, ja kompuroituaan sisään huoneeseen, tahtoi jalallaan työntää oven kiinni jälkeensä, mutta ei osunutkaan, vaan potkasi tyhjään ilmaan. Samassa putosi lasi lattiaan ja yhdessä sen kanssa karahviinin tulppa sekä junttapulla.

— Sinä iankaikkinen tomppeli! huudahti Oblomov. — No nosta nyt edes sitten ylös, mitä olet pudottanut äläkä siinä töllistele ja ihmettele.

Sakariias, käsissään tarjotin, kumartui ottaaksensa leivän lattialta, mutta kyykistyttyään alas, huomasikin ettei ollut millä ottaa, koska kumpikin käsi oli kiinni.

— No nostatko sen siitä, vai —? puheli Ilja Iljitsh pilkallisesti.
— Mitäs sinä siinä kuhnailet?

— Täytinenkö niitä nakkeleekin sen kirottuja kamssuja! ärähti
Sakariias raivostuneena, kääntyen pudonneita kappaleita kokoomaan. —
Ja onko mokomampaa missään kuultu, että ihmisen pitää syödä aamiaista
juuri vähän ennen päivällistä?

Ja asetettuaan tarjottimen syrjään, nosti hän lattialta mitä oli pudottanut ja kahmaistuaan kouriinsa vehnäisen leipämöykyn, puhalsi siihen tuimasti ennenkuin laski sen pöydälle.

Ilja Iljitsh istahti einehtimään, mutta Sakariias jäi jonkun välimatkan päähän seisomaan katsellen häntä syrjästä. Nähtävästi aikoi hän jotakin sanoa.

Mutta Oblomov se vain maiskutteli kääntämättä vähintäkään huomiota
Sakariiakseen.

Sakariias siis rykäsi pari kertaa.

Oblomov ei ollut siitäkään milläänkään.

— Talonisäntä se äskettäin taas lähetti sanomaan, — äännähti Sakariias vihdoin arasti, — että se urakkamies oli käynyt hänen luonaan ja pyytänyt saada tarkastaa meidän huoneitamme? Ja siitä asunnonmuutosta ne yhä…

Ilja Iljitsh vain söi vastaamatta sanaakaan.

— Ilja Iljitsh! yritti Sakariias vähän vaijettuaan vielä hiljemmällä äänellä.

Mutta toinen ei ollut kuulevinaankaan.

— Tulevalla viikolla ne käskevät muuttaa, — sihisi Sakariias.

Oblomov kulautti kurkkuunsa lasin viiniä ja oli yhä vaiti.

— Mitenkäs me tehdään? hyvä Ilja Iljitsh? kysyi Sakariias melkein kuiskaamalla.

— Mutta olenhan sinua kieltänyt puhumasta minulle tästä, lausui nyt kavahtaen Ilja Iljitsh ankarasti ja lähestyi pöydästä uhaten Sakariiasta.

Tämä peräytyi hänen edestään.

— Kuinka myrkyllinen ihminen sinä olet, sinä Sakariias! lisäsi
Oblomov tuikealla tunteella.

Mutta tästä Sakariias loukkaantui. — Myrkyllinenkö ihminen! huudahti hän. — Olenko minä myrkyllinen? En ikinä ole ketään tappanut!

— Myrkyllinen sinä olet! toisti Ilja Iljitsh. — Sinä myrkytät minun elämäni!

— En minä ole myrkyllinen! penäsi yhä Sakariias.

— Miksikä sinä sitten alituisesti ahdistat minua siitä muutosta?

— Mutta enhän minä sille mitään mahda!

— Mahdankos minä sitten?

— Mutta tehän aijoitte siitä kirjoittaa talonomistajalle?

— Kirjoitan kyllä, mutta etkö sinä saata odottaa? Kuka se tässä näin yht'äkkiä?

— Miksette saattaisi kirjoittaa nyt heti?

— Nyt hetikö? ohoh! Onhan minulla paljon tärkeämpiäkin asioita sitä ennen. Vai luuletko sinä että kirjoittaminen käy yhtä helposti kuin halkojen hakkaaminen — yks-kaks, muka vain? Ja eihän tässä ole edes mustettakaan! ähkyi Oblomov pyöritellen kuivaa kynää mustepullon sisässä. — Kuinka siis voisinkaan kirjoittaa?

— Kyllä minä hetipaikalla kaadan sekaan kaljaa, sanoi Sakariias ja, otettuaan mustepullon, läksi vikkelästi etehiseen. Oblomov haki sillä aikaa paperia.

— Ei ole paperiakaan koko talossa, äänteli hän itsekseen, penkoen laatikkoa ja hapuillen pöytää. — Ei palastakaan! voi sitä juutasta, Sakariiasta: koko elämän se turmelee. — Niin, sen minä sanon vieläkin että sinä olet myrkyllinen ihminen! nuhteli Ilja Iljitsh, kun Sakariias taas astui sisään: — sillä sinä et pidä ikinäs mistään huolta. Kuinka käy päinsä ettei talossa ole paperia, häh?

— Mitä pahaa minä olen tehnyt että taas minua näin haukutte, Ilja Iljitsh! Minähän olen kristitty enkä mikään myrkyllinen ihminen. Myr-kyl-linen? — Minä olen syntynyt ja kasvanut yhdessä vanhan herran kanssa ja hän suvaitsi minua armossa haukkua koiraksikin ja veti minua korvastakin, vaan tällaista sanaa kuin tämä ei minun ikinä tarvinnut kuulla! Ei kukaan sitä olisi keksinytkään — se on syntinen sana! — No, tässä olisi nyt paperia, jos suvaitsette.

Hän ojensi Oblomovin käteen puoli arkkia likaisen harmaata paperia, minkä oli keksinyt kaapin päältä.

— Vai tämmöisellekö minä kirjoittaisin? kysyi Oblomov viskaten paperin käsistään. — Tällähän olen aina yöksi peittänyt vesilasini ettei sinne putoaisi mitään … myrkyllistä.

Sakariias käännähti poispäin katsoen seinään.

— No, ei ole hätää: annahhan tänne, kyllä se konseptiksi kelpaa.
Aleksejev saa sitten kirjoittaa puhtaaksi.

Ilja Iljitsh istahti pöydän ääreen ja piirtää rapsautti nopealla kynänvedolla: "Armollinen herra!…"

— Hävyttömän huonoa mustetta! jupisi hän keskeyttäen. — Pidä huoli,
Sakariias, että toiste hanhenkynä on teroitettu.

Vähän mietittyään alkoi hän jälleen kirjoittaa:

"Se huoneusto, joka minulla on talonne toisessa kerroksessa, jossa te olette ehdottanut tehtäväksi muutamia korjauksia, vastaa täydellisesti minun elämäni laatua sekä sitä tapaa, johon pitkällisen oleskeluni johdosta mainitussa talossa olen tottunut. Koska minä siis palkolliseni Sakariias Trofimovin kautta olen tietää saanut että te olette minulle käskenyt ilmoittaa että minun asumani huoneusto…"

Oblomov pysähtyi ja luki läpi mitä oli kirjoittanut.

— Vähän kankeaa tyyliä, sanoi hän: — tuohon tuli kaksi kertaa perättäin että ja tuossa on myös kahdesti joka.

Hän mutisi itsekseen muutellen sanajärjestystä, mutta huomasi että jossa kuuluu kerrokseen — ja se tuntui taas kömpelöltä. Hän muutteli uudestaan ja rupesi aprikoimaan miten kumman lailla voisi välttää kirjoittamasta kahdesti että. Milloin hän pyyhkäsi pois jonkun sanan, milloin taas pani uuden lisää. Kolmisen kertaa koetti hän täten muuttaa että sanoja, mutta siitä tuli joko järjetön lause tai sattuivat sanat liian likelle toisiaan.

— Siitäpä nyt vastuksen sai tuosta toisesta "että" peevelistä! huudahti hän kärsimättömästi. — Mitä pentelettä minä siitä kirjoitankin koko kirjeestä? Hiisi tässä päätänsä särkemään mokomain joutavain asiain tautta! Näyn jo vieraantuneen tällaisista asiakirjeistä. Ja kellokin näkyy jo käyvän kolmea…

— Heh siinä, Sakariias!

Hän repi kirjeen neljään kappaleeseen ja heitti palaset lattialle.

— Näetkös? kysyi hän.

— Kyllä minä näen, vastasi Sakariias kokoillen paperinsiekaleita.

— Älä siis vasta tule minua ahdistamaan kortteeriasioilla! — Mutta mitä sinulla on käsissäsi nuo?

— Ne ovat niitä talouslaskuja.

— Laupias Jumala taivaassa! Sinähän kiusaat minut ihan kuoliaaksi!
No — paljonko siinä on, sano sukkelaan?

— Lihakauppiaalle on 86 ruplaa 54 kopeikkaa. Ilja Iljitsh lyödä läiskäytti kämmenensä yhteen:

— Oletko sinä tullut aivan hulluksi? Yksistään lihakauppiaalle sellainen läjä rahaa?

— Kun ei kolmeen kuukauteen ole maksettu, niin läjäpä siitä lähtee.
Katsokaa itse, siihen se on merkitty, ei ne liikoja nylje!

— No, etkös nytkään näe, kuinka myrkyllinen sinä siis olet? sanoi Oblomov. — Mennäppä nyt ostamaan miljoonittain härkäpaisteja. Mihin ihmeessä se sinuun mahtuukin kaikki? Ja jos siitä sitten olisi edes hyötyä…

— En minä niitä ole suuhuni syönyt! irvisti Sakariias vastaan.

— Vai et! Vai et ole muka syönyt?

— Mitä te minusta moititte liiasta syönnistä? Katsokaapas tätä!

Ja hän ojensi hänelle toisenkin laskun.

— No, kenellekkäs vielä? tiuskasi Ilja Iljitsh työntäen vihaisesti rasvatahraiset vihkot luotaan.

— Vielä 121 ruplaa 18 kopeikkaa leipurille sekä vihanneskauppiaalle…

— Se on hirmuista! Se on ihan tavatonta ja kauheaa! kiljui Oblomov läpeensä vimmastuneena. — Lehmäkö sinä olet vai mikä elukka, kun sinä niin paljon märehdit vihanneksia?

— En minä lehmä ole: — minähän olen myrkyllinen ihminen! parahti
Sakariias mielikarvaudesta värähtelevällä äänellä käännyttyään
kokonaan syrjittäin herraansa: — Jos te ette aina päästäisi tuota
Mihei Andreitshia luoksenne, niin olisi vähemmän menoja, lisäsi hän.

— No, paljonkos sitä siis kaikkiaan yhteensä tulee, laske nyt? sanoi
Ilja Iljitsh alkaen itsekkin päässään laskea.

Sakariias rupesi sormillaan laskemaan.

— Piru tietäköön mitä sotkua siitä syntyy: joka kerralla tulee eri tavalla! virkkoi Oblomov. — No, paljonkos sinä saat? Kaksisataako vai mitä?

— Vuottakaahan vähän jahka kerkeän! murisi Sakariias rypistäen kulmiansa: — kahdeksan kymmenikköä ja kymmenen kymmenikköä — se on kahdeksantoista, ja sitten kaksi kymmenikköä…

— No tuolla tavalla et ikinä pääse perille, huomautti Ilja Iljitsh: — mene kopperoosi ja tuo laskut vasta huomenna, vaan nyt pidä huolta paperista ja musteesta… Sellainen summa rahaa! Enkö minä ole sanonut että pitää maksaa vähitellen, sen mukaan kuin menee, vaan sinä, sen pakana, yht'äkkiä tulet nylkemään kaikki yhdellä kertaa…

— 207 ruplaa ja 72 kopeikkaa; päätti Sakariias laskunsa. — Suvaitkaa antaa rahat!

— Ettäkö nyt heti? Mikset saata odottaa huomiseen…

— Kuten tahdotte, Ilja Iljitsh, vaan he pyytävät nyt paikalla…

— Noh, älä puhu siitä enää! Kun minä kerran sanoin että huomenna saat — niin huomenna saatkin. Mutta mene nyt siitä häiritsemästä: minun pitää tehdä työtä. Minulla on tässä toki tärkeämpiäkin tehtäviä kuin sinun kanssasi kiistellä.

Näin sanoen Ilja Iljitsh taas köntsähti nojatuoliinsa sovitellen sääret allensa, mutta ei ehtinyt vielä oikein mietteisiinsä päästäkkään, kun jo kuului ovikellon helähtävä ääni.

Sisään ilmestyi lyhyenläntä miehen lyllerö, jolla oli kohtalainen ihravatsa, valkoiset kasvot, punaiset posket ja päässä kalju paikka, jota niskan puolelta niinkuin mikäkin kukonheltta, koristi pikimusta, tuuhea tukka. Päänkalju oli pyöreä kuin täysikuu, puhdas sekä niin kimaltavan kiiltävä kuin norsunluu. Tulijan kasvot osoittivat huolellista tarkkaavaisuutta kaikkea kohtaan, mitä hän vain katsoikin ja sen katseen ilme oli pidätettyä samoinkuin hymykin oli mitattua ja koko käytöksen miellyttäväisyys siivon-virallista.

Hänen yllään oli tuollainen mukava, väljä takki, joka lemahti auki, leveästi kuin kartanon portti ja hänen kauluksensa ja rintapaitansa ne kimaltelivat aivan yhtä kirkkaasti kuin hänen kalju päälakensa. Oikean käden etusormessa paistoi paksu kantasormus ja siinä joku himmeänhohtoinen jalokivi.

— Kas, herra tohtoriko se on! Mikä tuuli teidät tänne toi? huudahti Oblomov ojentaen toisen kätensä vieraalleen, vaan toisella siirtäen tuoliaan.

— Minulle tuli ikävä että te yhä olette terve ettekä kutsu luoksenne, sentähden tulin itsestäni, vastasi tohtori leikillisesti. — Ei kuitenkaan siksi, lisäsi hän sitten totisempana: — minä olin tuolla yläkerrassa naapurinne luona, niin samalla pistäysin teitäkin katsomaan.

— Kiitoksia paljon. Mitenkäs naapuri voi?

— Hm, kolmisen, nelisen viikkoa tai enintään syksyyn se menee, vaan sitten on miehellä vettä keuhkoissa ja varma loppu… Mutta kuinka te itse voitte?

Oblomov pudisti surullisesti päätänsä. — Huonosti, herra tohtori. Olin juuri itsekkin aikonut keskustella siitä kanssanne. En ymmärrä, mitä on tehtävä. Vatsani ei sulata juuri minkäänlaista ravintoa, sydänalassa tuntuu raskaalta, kurkkunäräkin on ruvennut kiusaamaan, hengitys käy vaikeasti … selitti Oblomov surkeana naamaltaan.

— Antakaapas kätenne, sanoi lääkäri ja ummistaen hetkeksi silmänsä tunnusteli valtasuonta. — Onko teissä yskää? kysyi hän?

— Öisin minua ryittää, varsinkin jos olen syönyt illallisen.

— Hmm… Onkos sydämmentykytystä? Särkeekö päätä?

Ja tohtori teki vielä muutamia samansuuntaisia kysymyksiä, kallisti sitten kaljun kallonsa sekä vaipui syviin ajatuksiin. Parin minuutin kuluttua kohotti hän yht'äkkiä päänsä ja lausui päättävällä äänellä:

— Jos te vielä pari-kolme vuotta elätte tässä ilmanlaadussa sekä yhä makailette ja syötte rasvaisia ja raskaita ruokia, niin te kuolette halvaukseen.

Oblomov vavahti kauhistuneena.

— Mutta mitä minun pitää tehdä? Neuvokaa Jumalan nimessä? kysyi hän.

— Sitä samaa mitä muutkin tekevät: matkustakaa ulkomaille.

— Ulkomaille! kertasi Oblomov kummastuneena.

— Niin, mitä ihmettä siinä sitten on?

— Suokaa anteeksi, herra tohtori — ulkomaillekko? Kuinka se olisi mahdollista?

— Miksei se olisi mahdollista?

Oblomov mittasi ääneti silmillään omaa itseään, senjälkeen huonettansa ja toisti koneellisesti:

— Ul-ko-mail-le!

— Niin, mikäs teitä estää?

— Mikäkö? — Kaikki…

— Eikö ole varoja, vai —?

— Niin tosiaankin: ei ole varoja, virkkoi Oblomov vilkkaasti, ilahtuen tästä luonnollisesta esteestä, jonka taakse saattoi niin helposti kokonaan piiloutua. — Katsokaapas, mitä minun tilanhoitajani kirjoittaa… Mihinkä joutuikaan kirje, mihin kummaan minä sen taas panin? Sakariias!

— Hyvä, hyvä, kyllä minä uskon, sanoi tohtori: — se asia ei kuulu minuun. Minun velvollisuuteni vain on teille sanoa että teidän täytyy vaihtaa elämäntapanne, oleskelu-paikkanne, ilmanalanne, toimialanne — sanalla sanoen kaikki.

— Hyvä, saatanhan sitä ajatella, myönteli Oblomov. — Minnekkäs minä sitten matkustaisin ja minkä ohjelman itselleni tekisin? tiedusteli hän.

— Matkustakaa Kissingeniin tai Emsiin — alkoi tohtori: — siellä oleskelette kesäkuun ja heinäkuun ja juotte vettä; senjälkeen lähdette Schweitsiin tai Tyrooliin, missä lääkitsette itseänne viinirypäleillä. Siellä elelette syyskuun ja lokakuun…

— Lempo tietköön — Tyrooliin saakka! mutisi Ilja Iljitsh tuskin kuuluvalla äänellä.

— Senjälkeen johonkin kuivaan seutuun, vaikkapa Egyptiin…

"Herra Jumala, mitä hän puhuu!" ajatteli Oblomov.

— Ja sitten teidän tulee vieraantua kaikista huolista ja katkerista mielenliikutuksista…

— Kyllä teidän on hyvä sanoa, huomautti Oblomov: — kun ette saa tilanhoitajaltanne sellaisia kirjeitä kuin…

— Teidän täytyy myöskin välttää ajatuksia, jatkoi tohtori.

— Ajatuksiako? kummasteli Oblomov.

— Niin, henkistä rasitusta.

— Kuinkas sitten käy sen minun korjaussuunnitelmani maalla? Suokaa anteeksi, en minä ole mikään leppäpöhkö…

— No, kuten tahdotte. Minun asiani on ainoastaan teitä varoittaa. Himoja tulee myöskin karttaa: ne estävät parantumista. Teidän pitää koettaa huvitella itseänne ratsastuksella, tanssilla, säännöllisellä liikkeellä raittiissa ilmassa, miellyttävillä keskusteluilla varsinkin naisten kanssa — niin että sydän tykyttäisi keveästi ja ainoastaan suloisista tunteista.

Oblomov kuunteli lääkäriä pää riipuksissa. — Vieläkö muuta? kysyi hän.

— Niin, lukemisesta ja kirjoittamisesta Jumala teitä varjelkoon! Te vuokraatte itsellenne huvilan, jossa on ikkunat eteläänpäin ja paljon ruusuja. Ympärillänne on soittoa ja naisia…

— Mitäs ruokaa minä syön?

— Välttäkää liharuokia ja ylipäänsä kaikkia eläimellisiä aineita, samoin jauho- ja hyytelö-ruokia. Hienoa lihalientä ynnä kasviksia voitte syödä. Mutta olkaa varovainen, sillä nyt liikkuu kolera melkein joka paikassa… Kävellä saatatte noin kahdeksan tuntia vuorokaudessa. Hankkikaa itsellenne pyssy…

— Jes siunatkoon! voihkasi Oblomov.

— Ja lopuksi, — päätti tohtori: — matkustatte talveksi Pariisiin, ja siellä, elämän pyörteessä huvitelkaa itseänne oikein perinpohjin elkääkä ollenkaan haikailko; teatterista — tanssiaisiin, naamiaisiin, vieraisiin ulkopuolelle kaupunkia, niin että teidän ympärillänne alati olisi ystäviä, melua ja naurunhelinää…

— Vieläkös määräätte mitä muuta? kysäsi Oblomov huonosti salatulla harmilla.

Tohtori kynsäsi korvallistaan miettien mitä sanoisi…

— Teille tekisi ehkä hyvää hengittää suolaista meri-ilmaakin: astukaa siis Englannin rannassa höyrylaivaan ja huilatkaa Ameriikkaan…

Hän nousi seisomaan ja teki lähtöä.

— Jos te kaiken tämän täsmälleen täytätte, niin … puhui hän.

— Hyvä, hyvä, ehdottomasti lupaan minä täyttää, — vastasi Oblomov myrkyllisesti, saatellen lääkäriä ovelle.

Tohtorin mentyä jäi Oblomov mitä surkuteltavimpaan sieluntilaan. Hän ummisti silmänsä, peitti molemmilla käsillä päänsä, puristui tuolissaan yhteen mykkyyn sekä istui sillä tavalla mihinkään katsomatta ja mitään tuntematta.

Hän kuuli takanaan aran äänen, joka häntä puhutteli:

— Ilja Iljitsh…

— Häh? huudahti hän.

— Että mitä on sanottava sille talonhoitajalle?

— Mistä asiasta?

— Siitäpä siitä muuttamisesta…

— Joko sinä taas puhut samasta asiasta? kysyi Oblomov kummastellen.

— Kuinkas minä, isäkulta Ilja Iljitsh tässä osaisin olla ja elää? Tuomitkaa itse, miten katkera tämä minun tilani on, ihan minä tästä hautaan sorrun…

— Etkös mitä! Sinähän se tässä juuri minut tahdot hautaan syöstä sillä muutollasi, virkkoi Oblomov. — Kuulitkos mitä tohtorikin sanoi?

Tähän ei Sakariias keksinyt mitään vastausta, hän huokasi vain niin kovasti että kaulahuivin päät häilähtivät hänen rinnallaan.

— Sinä olet päättänyt kai tappaa minut, eikös niin? kysyi Oblomov jälleen. — Olet tainnut minuun suivautua jo, häh, vai mitä? Annas kuulua!

— Kristus kanssanne olkoon! Eläkää tervennä! Kukapa teille pahaa tahtonee? murisi Sakariias kokonaan hämmentyneenä siitä traagillisesta käänteestä, jonka puhe nyt alkoi saada.

— Sinä! tiuskui Ilja Iljitsh. — Enkö minä ole kieltänyt sinua alituisesti vätkyttämästä sitä poismuuttoa, vaan ei mene päivääkään ettet sinä vähintään viisi kertaa sitä minulle muistuta: etkö sinä ymmärrä että tämä se minut turmelee? Ja siksi ei minun terveyteni ikinä mihinkään kelpaa.

— Minä meinasin vain, armollinen herra, että tuota … miksikä emme sitten — tuota niinsanoakseni — saattaisi muuttaakkin? puhui Sakariias sielullisesta häiriöstä vavahtelevalla äänellä.

— Että miksikö ei muuttaa? Kyllä sinun on helppo se päättää! huudahti Oblomov kääntyen nojatuoleineen Sakariiasta kohti. — Vaan oletkos sinä koskaan perinpohjin tutkistellut, mitä se merkitsee tuo asunnosta muutto? Häh? Vastaappas, oletko tutkistellut?

— Enpä häntä ole niin tutkistellut! vastasi Sakariias lauhkeasti valmiina kaikessa mukautumaan herransa mielipiteisiin päästäkseen jos suinkin mahdollista noista pateettisista kohtauksista, mitkä hänestä olivat pahemmat katkerintakin nuhdesaarnaa.

— Et ole tutkistellut, siis kuule nyt ja ratkaise se tuhmalla järjelläsi, saatammeko muuttaa vai emme! Mitä merkitsee — muuttaa? Se merkitsee että: herran täytyy mennä ulos ihan koko päiväksi ja kulkea jo aamusta alkaen…

— Miksei sitten saata ulos mennä? huomautti Sakariias. — Miksei saata olla poissa koko päivän? Eihän se ole terveellistäkään istua alati kotona. Hyvä isä, kuinka rumaksikin te olette tullut! Ennen olitte kuin tuore kurkku ikään, mutta nyt kun siinä noin istutte — jumalanähköön minkänäköinen te olette! Kävelisitte ennemmin pitkin katuja, katselisitte ihmisiä tai jotain muuta…

— Älä pieksä siinä suutasi tyhjään, vaan kuuntele! ärjäsi Oblomov.
— Vai minä muka tässä pitkin katuja maleksimaan…

— Niin, tosiaankin, jatkoi Sakariias innostuneena. — Puhuvat tuolla kaupungilla että sinne on tuotu semmoinen ihmeellinen ulkomaanelukkakin, niin menisitte sitä katsomaan. Tai menisitte tiatteriin tai maskirattiin, niin me sillä aikaa täällä muutettaisiin.

— Älä lörpöttele joutavia! Kylläpä sinä mainiosti pitäisit huolta herrasi rauhasta. Sinulle se tietysti on samantekevää, vaikka koko päivän ulkona maleksisin — et sinä siitä piittaa, missä tai miten minä syön siellä enkä saa edes levähtää päivällisen perästä… Vai ilman minua te täällä muka muuttaisitte! Jos en minä ole katsomassa, menee kaikki rikki. Kyllä minä tiedän — puheli Oblomov yhä kasvavalla vakuuttavaisuudella: — mitä merkitsee tavaroiden muuttaminen. Se merkitsee särkemistä ja hirveätä hälinää: kaikki kapineet rymäytetään yhteen läjään lattiaan. Siinä on sekaisin kapsäkit, sohvanselustimet, seinätaulut, piipunvarret, kirjat ja rohtopullot, jotka pirutiesi mistä silloin ilmestyvätkin siihen kaikki, sillä muulloin ei niitä milloinkaan näy. Jokaikistä esinettä täytyy varoa ettei lyötäisi rikki … toinen puoli tavaroista on lattialla, toinen puoli pihalla kuormassa taikka jo uudessa asunnossa: tekee mielesi pistää tupakaksi ja rupeat piippua ottamaan, vaan tupakat ja piiput ovatkin jo huilanneet pois… Haluat istahtaa, vaan ei ole minkä päälle istua, mihin tahansa koskeekin — kaikki on ryvettynyttä ja pölyn peittämää, ei ole vettä millä pestä puhtaaksi ja niin täytyy kulkea koko päivän yhtä likaisilla käsillä kuin on sinulla…

— Minun käteni ovat putipuhtaat, huomautti Sakariias näyttää mällistäen kahta anturanpohjan tapaista latuskaa käsien asemesta.

— No, älä nyt siinä niitä näyttele, virkkoi Ilja Iljitsh vieroen. — Niin, ja jos sattuu janottamaan, jatkoi Oblomov, — niin karahviini vielä on, vaan lasi on poissa…

— Voihan juoda suoraan karahviinistakin, lisäsi Sakariias hyvänsuopeasti.

— Aina sinä vätkytät samaa: voihan sinun mielestäsi olla lakaisematta lattiaakin ja pyyhkimättä pölyä, ja mattoja pieksämättä… Ja sitten vielä uudessa kortteerissa — pitkitti yhä Oblomov viehtyen itsekkin näihin elävinä esiintyviin kuviinsa muutosta — siellä on kolme päivää kaikki mullinmallin, ei mikään ole oikealla paikallaan: taulut töröttävät lattialla seinää vasten, kalossit makaavat sängyn päällä, saappaat ovat samassa mytyssä teeruohojen ja hiuspomaadan kanssa. Ja kun rupeat tarkastelemaan, niin huomaat että milloin on tuolinjalka mennyt poikki, milloin taulunlasi siruiksi särkynyt ja sohvaan tullut suuria likatahroja. Jos kaipaat jotakin kapinetta, niin ei kukaan tiedä mihin se on joutunut, onko se kokonaan hukkaantunut vai onko unohtunut vanhaan kortteeriin: juokse sitten sinne sitä etsimään…

— Jaa, toisinaan saa juosta jolkuttaa kymmenenkin kertaa edestakaisin, keskeytti Sakariias.

— No, näetkös! jatkoi Oblomov. — Ja kuinka ikävä aamuisin nousta sängystä uudessa asunnossa! Ei vettä, ei pesävalkeaa, ja talvella saat istua värjöttää ihan kylmässä huoneessa, kun ei ole halkoja — mene sitten niitä taas hankkimaan…

— Ja minkälaiset naapurit sitten Jumala vielä sattuu antamaan! huomautti Sakariias jälleen: — moniaat ovat semmoisia kitupiikkejä etteivät salli ottaa yhtä sylillistä halkoja — eivät edes yhtä kauhallista vettäkään.

— Aivan niin! sanoi Ilja Iljitsh. — Ensimmäisenä iltana, kun on jo muutettu, näyttää siltä että nyt ne ovat kaikki puuhat tyystin loppuneet, vaan eipäs: vielä pari viikkoa saa kulkea ja koluta: milloin pitää nousta kurkottamaan rullakaihtimia ylös ikkunaan, milloin naulaamaan tauluja seiniin — kovin tämä kaikki ahdistaa sielua eikä tee mielesi elää… Ja sitten ne kustannukset, ne kustannukset…

— Viime kerralla, kahdeksan vuotta takaperin, tuli muutto maksamaan kahdensadan ruplan paikkeille — niinkuin nyt muistan, — todisti Sakariias.

— Niin, sellaista peliä se on! puheli Ilja Iljitsh. — Ja kuinka kolkkoa sitten on asua uudessa paikassa. Luuletko että siihen pian tottuu? Viiteen vuorokauteen en minä saa unta uudessa asunnossa. Tuska minua, kalvaa joka kerta kun aamuisin noustessa näen että entisen sorvarinkyltin sijasta vastapäätä katua onkin joku toinen kyltti… Ja jos ei sieltä vastapäätä-olevasta ikkunasta ennen päivällistä näykkään sitä parturiämmän kurkistavaa naamaa niinkuin vanhassa paikassa, niin voi, kyllä se tuntuu minusta niin ikävältä… Huomaatkos sinä nyt siis, mihinkä asemaan sinä olet saattamaisillasi sinun herrasi — häh? kysyä tiuskasi nuhteleva Ilja Iljitsh.

— Kyllä minä huomaan … sopersi Sakariias nöyrästi.

— Miksikäs siis tyrkytit minulle muuttamista? Eihän ihminen sellaista voi kestää.

— Minä tässä arvelin etteivät muut ole meitä huonommat, niin että koska muut muuttavat, niin miksemme mekin tässä voisi…

— Häh? Mitä minä kuulen? kivahti yht'äkkiä Oblomov nousten nojatuolistaan. — Sano heti se uudestaan?

Sakariias parka hämmentyi kokonaan tietämättä, miten oli voinutkin antaa aihetta herralleen noin pateettiseen huudahdukseen sekä liikahdukseen. Eikä hän tohtinut vastata luotuista sanaa.

— Muut — vai muut? kertasi Ilja Iljitsh kauhistuneena. — Niinkö pitkälle on sinun ilkeä kielesi jo karannut! Nytkö saan minä siis tietää sen että olen sinusta yhdenarvoinen kuin joku "muu"!

Ja pisteliään ivallisesti kumarsi Oblomov Sakariiakselle ja tekeytyi äärettömän loukkaantuneen näköiseksi.

— Älkäähän pahastuko, isä Ilja Iljitsh, enhän minä toki teitä aseta tasa-arvoiseksi ainoankaan ihmisen kanssa…

— Ulos! sanon minä, huusi Oblomov käskevästi osoittaen kädellään kohti ovea. — En sinua ilkeä nähdä silmieni edessä. Haa! "Muut"? Sepä kaunista!

Syvästi huoahtaen poistui Sakariias huoneesta. —

— Voi viheliäistä elämää, murisi hän löntsähtäen lavitsalleen.

— Hyvä Jumala sentään! ohkui myös Oblomov itsekseen. — Tämän aamunhan tahdoin pyhittää työhön, vaan nyt se on pilattu koko päiväksi. Ja kuka sen on pilannut? — Oma palvelija! Kuinka saattoi se kokenut ja uskollinen palvelija päästää suustaan niin törkeitä sanoja? Kuinka se saattoi?

Oblomov ei voinut rauhoittua moneen hetkeen. Vuoronperään hän heittäytyi maata, hyppäsi taas pystyyn, harppasi pitkin lattiaa ja jälleen heittihen makuulleen. Siinä, että Sakariias oli hänet noin alentanut muiden tasalle, näki hän mitä hirveimmän loukkauksen oikeuksiansa vastaan.

Ja hän rupesi perinpohjin pohtimaan tätä kysymystä ja tutkimaan, mitä merkitsee oikeastaan muut ja mitä hän itse jämissä määrin on mahdollinen tai sovelias tuollainen verroille-asettaminen ja kuinka raskas on se solvaus, minkä Sakariias on häntä vastaan tehnyt, sekä lopuksi: itsetietoisestiko Sakariias häntä loukkasi, se on: oliko hän vakuutettu siitä että Ilja Iljitsh todella on samanarvoinen kuin "muut", taikka muutenko se vain livahti hänen kieleltään ilman että hän sitä päässään punnitsi? Kaikki tämä koski Oblomovin itserakkauteen ja hän päätti selittää Sakariiakselle eroituksen, mikä oli hänen ja niiden välillä, joita Sakariias käsitti nimellä "muut", ynnä antaa hänen tuntea hänen koko käytöksensä suuren hävyttömyyden.

— Sakariias! huusi hän siis pitkään ja juhlallisesti.

Kuultuaan tämän kutsun ei Sakariias hypännytkään niinkuin ennen jalkojaan kolistellen ja muristen pankolta, vaan ryömi verkalleen alas uunilta ja tölmäten ruumiillaan mihin sattui, käydä käämeröitsi esiin hitaasti ja vastahakoisesti — aivan kuin koira, joka kuullessaan isäntänsä äänen, tuntee että nyt häntä kutsutaan tilille elkeistään ja että nyt on selkäsauna valmis.

Ja hän avasi oven vain puolittain uskaltamatta astua sisään.

— Sisään sieltä ja pian! komensi Ilja Iljitsh. Mutta Sakariias ei liikahtanut, vaan kuhnaili ovessa renkuttaen sitä niinkuin ei siitä muka mitenkään voisi sisään mahtua.

Oblomov istui sänkynsä reunalla.

— Tule tänne! lausui hän lujasti.

Suurella vaivalla näytti Sakariias pääsevän erilleen ovesta, mutta sulki sen heti perässään ja painautui selin kovasti sitä vastaan.

— Tänne näin! kutsui Ilja Iljitsh osoittaen sormellaan paikkaa vieressään.

Sakariias otti puoli askelta eteenpäin ja pysähtyi kahden sylen päähän osoitetusta paikasta.

— Vieläkin lähemmäksi! käski Oblomov. Sakariias oli ottavinaan askelen, mutta nytkäyttikin vain ruumistaan, polkasi jalallaan ja jäi paikalleen.

Nähdessään ettei millään keinolla tällä kertaa onnistunut houkuttelemaan Sakariiasta likemmäksi itseään, antoi Oblomov hänen jäädä siihen missä hän seisoi ja katseli häntä jonkun aikaa vaijeten, mutta sangen nuhtelevasti.

Sakariias, tuntien kiusaa tällaisesta oman persoonansa kiinteästä tarkastelusta, tekeytyi sennäköiseksi kuin ei laisinkaan olisi herraansa huomannutkaan ja asettui häneen vielä enemmän syrjittäin kuin koskaan ennen, eikä tällä erää heittänyt edes vinoa katsetta Ilja Iljitshiin.

Vaan hän alkoi itsepäisesti tuijottaa vasempaan, kokonaan toiseen suuntaan, ja sieltä pisti hänen silmiinsä nuot ammoin tutut esineet — hämähäkinverkkojen siekaleet taulujen ympärillä ja siellä liikkuvassa hämähäkissä näki hän elävän muistutuksen omasta huolimattomuudestaan.

— Sakariias? virkahti Ilja Iljitsh hiljaa ja arvokkaasti.

Ei Sakariias mitään tähän vastannut, sillä luultavasti ajatteli hän näin: "No mitä sinä siinä taas elämöit? Vai luuletko että sinun eteesi ilmestyy joku toinen Sakariias kuin se, joka tässä sinun edessäsi nyt seisoo?" ja hän siirsi katseensa isäntänsä sivuitse vasemmalta oikealle, mutta siellä myös oli häntä muistuttamassa peili, joka peittyneenä paksuun pölykerrokseen hohti kuin mikähän musliinikangas ja sen lävitse ikäänkuin sumun sisään tirkisti häntä vastaan altakulmain hänen oma juro ja ruma naamansa.

Tyytymättömänä käänsi hän siis silmänsä pois tästäkin surullisesta ja hänelle liian tutusta esineestä ja päätti hetkeksi pysäyttää ne Ilja Iljitshiin. Heidän katseensa kohtasivat toinen-toisensa.

Sakariias ei kestänyt sitä nuhdetta, joka kuvastui hänen herransa silmissä ja hän laski sentähden katseensa alas lattiaan, aina jalkoihin saakka, mutta siinä hän taas tomuisessa matossa, joka oli täynnänsä reikiä, sai lukea ikävän lisätodistuksen palveluksestaan herransa luona.

— Sakariias … lausui Ilja Iljitsh toistamiseen tunteellisesti.

— Mitä te tahdotte? sopersi, nyt Sakariias tuskin kuuluvasti ja hän melkein vavahti aavistaen intohimoisen mielenpurkauksen olevan tulossa.

— Tuo minulle lasi kaljaa! sanoi Ilja Iljitsh. Sakariiaksen sydäntä helpotti ja ilostuen kuin pikku poika harppasi hän vikkelästi keittiön puolelle ja toi sieltä kaljaa.

— Kuule, mikä sinua vaivaa? kysyi Ilja Iljitsh leppeästi ryypäten lasista ja pidellen sitä molemmilla käsillään. — Onkos äijällä paha omatunto nyt?

Sakariiaksen yrmeä naama muuttui äkkiä pehmeäpiirteiseksi ja jonkunlainen katumuksen ilme valaisi sitä. Hän oli rinnassansa tuntenut ensi oireet sydämmessänsä heräävistä kunnioituksen tunteista herraansa kohtaan ja käänsi nyt silmänsä yht'äkkiä suoraan hänen kasvoihinsa.

— Tunnustatkos rikoksesi? kysyi Ilja Iljitsh.

"Rikokseni" — vai sitä nuottia hän nyt veisaa! ajatteli Sakariias alakuloisena, "ihan pakkaa itkettämään kun hän noin tässä rupeaa kiristämään." — Mitäs te minusta, Ilja Iljitsh, — alotti Sakariias kaikista muikeimmalla äänellään: — enhän minä mitään muuta sanonut kuin että … tuota…

— Ehei, odotappas! — keskeytti Oblomov. — Käsitätkös vähän-vähääkään, mitä olet tehnyt? Pane nyt ensin tämä lasi pöydälle ja vastaa sitten koreasti!

Sakariias ei kuitenkaan osannut mitään vastata, sillä todenteolla hän ei ymmärtänyt mitä oli tehnyt, mutta tämä ei kuitenkaan estänyt häntä kunnioituksella katsahtamasta herraansa; vieläpä painoi hän hiukan päätänsä alaspäin syyllisyytensä merkiksi.

— Älyätkös nyt, kuinka myrkyllinen ihminen sinä olet? ahdisteli
Oblomov.

Sakariias oli yhä vaiti ja räpäytti vain pari kolme kertaa tuntuvasti silmiään.

— Sinä olet pahoittanut sinun herrasi mielen! virkkoi Ilja Iljitsh harvakseen ja katseli tuikeantarkastavasti Sakariiakseen nauttien hänen hämmennyksestään.

Sakariias ei tiennyt miten pelastua tästä tuskallisesta asemasta.

— Niin että etkös olekkin rumasti tehnyt? kysyi Oblomov.

— Rumasti olen tehnyt! änkytti Sakariias kokonaan murtuneena tästä uudesta pistosanasta.

Hän käänsi katseensa milloin oikealle, milloin vasemmalle sekä suoraan eteenpäin etsien pelastusta jostakin ja jälleen vilahtivat hänen silmissään vuoronperään sekä hämähäkinverkot että pyyhkimättömät pölyt ja hänen oman naamansa himmeä heijastus ynnä itse isännän persoona.

"Kunpa maa minut nielaisisi, sillä tämä on sitä vihoviimeistä elämää!" siunaili hän itsekseen, nähdessään että vaikka minne päin tähystikin, ei voinut välttää pateettista näytelmää. Ja hän alkoi räpytellä silmiään niin tiheästi että ei lopulta voinut pidättää kyyneliä herahtamasta näkyviin. Vihoviimein heltyi hän laskettamaan tuttua lauluaan, vaikka se olikin suorasanaista.

— Millä minä olen teidän mieltänne pahoittanut, rakas Ilja Iljitsh? kysyi hän ihan itku kurkussa.

— Milläkö? toisti Oblomov. — Mies! Oletko ikinä ajatellut, mitä merkitsee sanoa: muut?

Hän ei selittänyt vielä pitemmälle, vaan jatkoi yhä tuijottamistaan
Sakariiakseen.

— Täytyykö minun se sinulle siis sanoa? Sakariias käännähtihen kuni karhu ketjuissa ja huoahti huoneen täydeltä.

— Muu — semmoinen kuin sinä sillä ymmärrät — on viheliäisistä viheliäisin, kirottu ja törkeä, sivistymätön ihminen, joka eleksii likaisesti ja köyhästi pahansiivoisessa ullakko-kamarissa ja nukkua retkottaa jollakin maton-rääsyllä ulkona pihalla… Mitäpäs semmoiselle voisi tapahtua elämässä? Ei kerrassa mitään. Kun vain ajaa nahkaansa perunoita ja silliä, niin on hyvä. Hätä kyyditsee sitä nurkasta nurkkaan ja päivät pääksyttäin se pötkii paikasta toiseen. Kyllä semmoisen ihmisen kelpaa muuttaa uuteen asuntoon! Katsohan esimerkiksi tuota Ljegajevia: viivotin vain kainaloon ja pari paitaa nyyttiin nenäliinaan ja niin mies on valmis lähtemään… "Mihinkäs nyt?" kysäset häneltä — "Minä tässä muutan", vastaa hän. Kas sellainen se on "muu"! Vaan olenkos minä sinun mielestäsi tällainen "muu" — häh?

Sakariias muljautti silmiään päin herraansa, muutti jalkaa, vain ei sanonut sanaakaan.

— Mikä on tämä muu? jatkoi Oblomov. — Muu on sellainen ihminen, joka itse puhdistaa saappaansa, itse pukee päällensä, vaikka väliin herranakin pöyhkeilee sellainen, joka valehtelee, sellainen joka ei tiedä mitä on palvella ja passata, joka ei lähetä ketään asialle, vaan laukkaa itse mihin tahtoo. Itse se halotkin uuniin työntelee, pyyhkiipä toisinaan itse pölytkin…

— Saksalaisista on monta sellaista, — tokasi Sakariias jurosti.

— No siinä näet! Vaan entäs minä? Olenko minä "muu"?

— Te olette kokonaan toinen mies! äänsi Sakariias surkeasti, vieläkään käsittämättä mitä herra hänelle oikeastaan tahtoi sanotuksi. — Jumala tiesi, mikä teidän päähänne on pistänyt…

— Minä olen kokonaan toinen — vai niin? Odotappas ja punnitseppas siis mitä puhut. Ja koeta käsittää, kuinka "muu" elää? "Muu" työskentelee ilman väsymystä, juoksee, hyörii ja häärii yhtämittaa, — pitkitti Oblomov: — ja silloin kun hän ei tee työtä, silloin elää hän syömättä. "Muu" kumartelee, "muu" pyytää apua, alentaa itsensä… Vaan minä? No, ratkaiseppas nyt itse, onko tuo "muu" sama kuin minä — hääh?

— Lopettakaahan toki jo, isäkulta, kiusaamasta minua noilla ilkeillä sanoilla! rukoili Sakariias. — Hyvä Jumala nähköön!

— Minäkö olisin "muu"! Vaan kuljeksinkos minä paikasta toiseen ja teenkös minä mitään työtä? Ja tulenkos minä toimeen vähällä ruualla — häh? Tai olenkos minä mikään laiha roikale ja vaivaisen näköinen — mitäh? Puuttuukos minulta mitään? Luulenpa että voin lahjoittaa poiskin jotain kun niikseen sattuu. En kertaakaan koko elämässäni ole itse vielä vetänyt sukkia jalkoihini — jumalankiitos! Ja onkos minulla syytä olla rauhaton? Mistäs se tulisi? Ja kenelle minä tätä tässä puhun? Etkös sinä ole minua lapsuudestani saakka palvellut? Kaikki sinä tiedät ja olet nähnyt että minä olen saanut hellän kasvatuksen, että minä en ikinäni ole kärsinyt kylmää enkä nälkää, etten ole tiennyt puutteesta enkä hädästä enkä koskaan tarvinnut itse hankkia leipääni enkä ylipäänsä tehdä minkäänlaista halpaa työtä! Kuinkas sinun omatuntosi siis salli verrata minua muihin? Onkos minulla sellainen terveys kuin noilla "muilla"? Luuletkos että minä kestäisin tehdä kaikkea sitä työtä mitä he tekevät?…

Sakariias kadotti täydellisesti viimeisenkin kykynsä käsittää Oblomovin sanatulvaa. Mutta hänen huulensa pullistuivat sisällisestä liikutuksesta samalla kun pateettinen näytelmä jyrisi kuin ukkospilvi hänen päänsä ylitse. Vaan ei sanaakaan hän vastannut.

— Sakariias! uudisti Ilja Iljitsh.

— Mitä suvaitsette? sihisi Sakariias tuskin kuultavasti.

— Tuoppas vielä kaljaa!

Sakariias toi lisää kaljaa ja kun Ilja Iljitsh juotuaan antoi lasin takaisin, niin yritti hän vikkelästi livahtamaan tiehensä.

— Äläpäs mene vielä! virkahti Oblomov. — Minä kysyn sinulta: kuinka sinä niin katkerasti saatoit loukata herraasi, jota lapsena olet kantanut käsivarsillasi, jota kaiken ikäsi tulet palvelemaan ja joka sinua siunaa?

Enempää ei Sakariias kestänyt, sillä sana "siunaa" peräti masensi hänet. Hän alkoi räpytellä silmiään yhä tiheämpään ja tiheämpään. Kuta vähemmin hän ymmärsi, mitä Ilja Iljitsh hänelle puhui, sitä haikeammaksi kävi hänen olla.

— Minä tunnustan syyllisyyteni, hyvä Ilja Iljitsh, alkoi hän katuvaisena kähistä: — minä olen sen tehnyt tuhmuudesta, pelkästä tuhmuudesta…

Ja tajuamatta, mitä teki, käytti Sakariias puheensa lopussa sanaa, jota ei itsekään ymmärtänyt.

— Mutta minä — jatkoi Oblomov arvossaan loukatun ihmisen äänellä: — huolehdin läpi päivät ja yöt, vaivaan itseäni niin että väliin ihan päätä polttaa ja sydäntä kouristaa, öisin en saa untakaan, vaan vääntelen ja kääntelen itseäni ja yhä mietiskelen, kuinka tulisi parempi olla … ja kenenkä sitten? Ketä varten minä tässä vaivaa näen? En ketään muita kuin teitä varten — teidän, talonpoikien tähden — kaiketi siis sinunkin tähtesi. Sinä olet ehkä luullut, kun olet nähnyt minun vetävän peiton korviini että siellä se nyt herra umpipäissä maata motkottaa kuin pölkky ja nukkuu … ehei, se on suuri erehdys, en minä nuku, minä haudon alituisesti yhtä ainoata ajatusta, sitä nimittäin ettei talonpoikien tarvitseisi kärsiä mitään puutetta, etteivät he kadehtisi muita, etteivät he itkien valittaisi minusta Jumalalle viimeisellä tuomiolla, vaan rukoilisivat ja muistelisivat minua alati rakkaudella. Vaan te olette niin kiittämättömät! päätti Oblomov katkeralla syytöksellä.

Perinpohjin tuli Sakariias liikutuksiinsa viimeisistä "likeistä" sanoista. Vähitellen alkoi hän itkeä nihkuttaa ja hänen sihisevä ja kähisevä äänensä suli tällä kertaa yhdeksi ainoaksi nuotiksi, mutta niin kummalliseksi ettei sellaista varmaankaan lähde mistään soittokoneesta — jollei ehkä jonkinlaisesta kiinalaisesta gongongista tai indialaisesta tamtamista.

— Isä-kulta, Ilja Iljitsh! rukoili hän. — Älkäähän toki enää puhuko, kyllä jo tässäkin on tarpeeksi. Mitä te, Herran nimessä, niin kiivastutte! Ah neitsyt Maaria, sinä Jumalanäiti! Mikä vaiva ja tuska näin yht'äkkiä on minun poloisen päälleni langennut…

— Mutta sinun — pitkitti Oblomov yhä häntä kuuntelematta, — sinun pitäisi hävetä että olet päästänyt suustasi mokomat sanat. Kas minkälaista käärmettä olen elättänytkin povellani!

— Käärmettä! kauhistui Sakariias läiskäyttäen kämmenensä yhteen ja hyrähti sellaiseen itkuun kuin olisi parikymmentä koppakuoriaista yhtaikaa suristen lentänyt huoneeseen. — Milloinka olen minä käärmettä muistanutkaan? änkytti hän itkun seasta. — En unissanikaan niin saastaista elukkaa ole nähnyt!

He olivat molemmat lakanneet ymmärtämästä toinen-toistansa ja lopuksi ei kumpikaan ymmärtänyt enää omaa itseäänkään.

— Miten saattoikin se niin sinun kieleltäsi livahtaa? — jatkoi Ilja Iljitsh. — Ja minä, joka uudistus-suunnitelmassani olin vielä määrännyt sinuakin varten aivan erityisen talon asuaksesi, oman puutarhan, oman leivän ja määrätyn vuosipalkankin! Sinusta olen minä ajatellut saavani sekä kartanonhoitajani että majordomukseni ja uskottuni kaikissa asioissa. Talonpojat kumartaisivat sinua ja kaikki he puhuttelisivat sinua vain "herra Sakariias Trofimitsh'iksi". — Niin. Vaan hän on yhä tyytymätön ja loukkaa herraansa puhumalla "muista". Sillä tavallako sinä osoitat kiitollisuuttasi minua kohtaan, voi kelvotonta palkintoa!

Sakariias yhä itkeä nihkutti ja Ilja Iljitsh oli itsekkin sangen liikutuksissaan. Nuhdellessaan Sakariiasta tunsi hän hetki hetkeltä yhä syvempää heltymystä niistä siunaustöistä, joita hän talonpoikien suhteen uneksi aikaansaavansa, ja lausui viimeiset varoituksensa vapisevalla äänellä ja ihan kyyneleet silmissään.

— No, nyt saat mennä tiehesi Jumalan nimessä! sanoi hän lepyttelevästi Sakariiakselle. — Vaan odotappas, annappas vielä sitä kaljaa! Kurkkuni on kokonaan kuivunut: se olisi sinun muuten pitänyt itsekkin huomata, koska olet kuullut, kuinka herrasi kurkku korisee. Ja se on kaikki sinun syysi!

— Toivon että nyt olet ymmärtänyt rikoksesi, — puhui Oblomov kun Sakariias oli tuonut kaljaa: — ja ettet vastedes yritä vertailemaan herraasi muihin ihmisiin. Ja jotta täydellisesti korjaisit erehdyksesi, niin mene nyt isännän kanssa puhelemaan ja sovittele siellä niin ettei minun tarvitse talosta muuttaa. Näetkös, kuinka sinä nyt olet turmellut sinun herrasi rauhan, saattanut minut kokonaan häiriöön ja riistänyt siten minulta jonkun uuden ja hyödyllisen ajatuksen. Ja kenenkä vahingoksi on se tapahtunutkaan? Sinun itsesi, — teitä talonpoikia vartenhan minä olen koko persoonani pyhittänyt, teidän hyväksennehän minä olen ottanut eron virastani, teidän tähdenhän minä näin istun sisällä huoneessani… No, mene nyt Herran nimessä: Hyvä isä, kello lyö jo kolmea! Kaksi tuntia ainoastaan on päivälliseen, mitäs minä nyt niissä kahdessa tunnissa kerkeän tehdä? — En kerrassa mitään. Asioita on suunnaton joukko. Täytyy siis tehdä niin että kirjeen kirjoittamisen lykkään seuraavaan postiin ja korjaussuunnitelman jätän huomiseen. No, nyt minä hiukan panen levähtämään sillä olen tuiki väsynyt tästä kaikesta. Laske sinä rullakaihtimet alas ja pane ovet tiiviisti kiinni ettei mikään häiritseisi. Ehkä minä tässä tuntikaudeksi nukahdan. Puoli viisi saat sitten minut herättää…

Sakariias alkoi tulpata herraansa tämän huoneeseen. Ensiksi peitti hän hänet itsensä vuoteeseen käärien peiton hänen allensa, sitten laski hän alas akuttimet, sulki visusti kaikki ovet, ja läksi hiljaa omalle puolelleen.

— Kunpa sinä sinne edes tukehtuisit, senkin metsäpiru! murisi hän pyyhkien kyyneltensä jäljet silmistään ja kiiveten pankolle. — Niin juuri, metsäpiru! Vai itsepäällinen talo ja ryytimaa ja vuosipalkkaa … mutisi hän, sillä hän oli käsittänyt ainoastaan nämät viimeiset sanat. — Mutta mestari se on ilkeitä sanoja suustansa päästämään: niinkuin veitsi ne sydäntä viiltävät… Kas tässä on nyt minun taloni ja minun ryytimaani ja siihenpä sääreni nyt oikaisen! jupisi hän, rajusti kolistellen uunipenkkiä. — Vai vuosipalkkakin. Niin, jos en tässä sieppaisi kouriini milloin riunan, milloin viiskopeikkaisen, niin ostamattapa jäisi tupakat ja tarjoomatta ryypyt risti-äidille! Hyi horna! Viheliäistä tämä elämä on, kunpa kuolema korjaisi!

Ilja Iljitsh kääntyi seljälleen, mutta ei päässyt heti nukahtamaan.
Hän hautoi yhä ajatuksiaan ja oli kovasti rauhaton…

— Kaksi kamalaa yhdellä kertaa! mutisi hän kääriytyen umpipäihinsä peiton sisään. — Miten ihmeessä minä niistä selviydyn?

Mutta oikeastaan nämät kaksi kamalaa, se on: tilanhoitajan pahaatietävä kirje ja muutto uuteen asuntoon, olivat jo lakanneet kiusaamasta Oblomovia ja siirtyneet nyt ainoastaan kaikkien hänen levottomien muistojensa sarjaan.

"Niihin onnettomuuksiin, joilla tilanhoitaja peloittelee, on vielä pitkälti aikaa", ajatteli hän: "siihen saakka voipi paljonkin muuttua — ehkäpä sattuu sateita ja vilja virkoaa, ehkäpä tilanhoitaja hiljakseen suorittelee maaverot, ja karanneet talonpojat sijoitetaan asuinpaikoilleen" kuten hänen sanansa kuuluvat.

"Karanneet talonpojat, hm — mihinkähän ne ovat mahtaneetkin karata?" mietti hän ja syventyi yhä enemmän taiteellisesti tutkistelemaan tätä asianlaitaa. "Ne ovat karanneet keskellä yötä, luulen ma, sateessa ja tuulessa, ilman leipää. Missä ne ovat nukkuneet? Ihanko raa'assa metsässä — taivasalla? Mitenkä mailmassa siellä saattaa maata? Vaikka niiden pirteissä pahalta haiseekin, niin on niissä ainakin lämpöistä kylliksi…"

"Mutta miksikä rasittaa itseänsä näillä ajatuksilla? Pian joutuu suunnitelmani valmiiksi — mitä minä tässä säikyttelenkin itseäni ennen aikaa? Äh, millainen minä olen…!"

Tuo muutto se huolestutti häntä kuitenkin vähän enemmän. Tämä oli nimittäin kaikista tuorein ja viimeisin onnettomuus. Mutta hänen levollinen luonteensa jaksoi jo sulattaa tämänkin tehtävän. Vaikka hän himmeästi tiesikin että oli ihan välttämätöntä muuttaa, sitä suuremmalla syyllä, koska Tarantjev oli sekaantunut asiaan, niin hän kuitenkin ajatuksissansa lykkäsi tämän elämänsä kiusallisen tapauksen ainakin viikon ajaksi eteenpäin ja tunsi kuin tunsikin siten voittaneensa itselleen kokonaisen viikon huolettoman rauhan.

Ja ehkäpä Sakariias koettaa niin sovittaa ettei ollenkaan tarvitse muuttaa ja mahdollisesti tulevat he ilmankin toimeen, jättävät tulevaan vuoteen tai muuttavat kokonaan korjaussuunnitelmansa; niin — jotenkuten he kaikissa tapauksissa siellä nyt päättävät. Sillä todentotta — olisihan aivan mahdotonta nyt muuttaa…

Näin hänen mielensä vuoronperään riehui ja taas rauhoittui ja näissä sovittavissa sanoissa: ehkäpä, mahdollisesti, jotenkuten, löysi hän lopuksi tälläkin kertaa niinkuin aina ennenkin oli löytänyt, — kokonaisen arkullisen toiveita ja lohdutuksia, ikäänkuin olisi se ollut esi-isiemme liitonarkki, jonka pyhyyksillä hän nyt suojeli itseänsä kahta mainittua onnettomuutta vastaan.

Miellyttävä raukeus hiveli jo hänen kaikkia jäseniänsä ja mykkä uni alkoi hennosti tuudittaa ja himmentää hänen tunteitaan, samoinkuin ensimmäinen lievä pakkanen himmentää veden pintaa… Vielä silmänräpäys — ja hänen itsetajuntansa olisi lennähtänyt jumalatiesi minne, mutta yht'äkkiä Oblomov säpsähti ja avasi silmänsä.

— Enhän ole vielä pessytkään itseäni! Hyvänen aika! Ja kaikki muukin on tässä vielä tekemättä, sopersi hän. — Ja suunnitelmani aijoin minä panna paperille, enkä ole pannutkaan, ja minulla oli aikomus kirjoittaa piiripäällikölle ja kuvernöörille myös, ja talonisännälle alotettu kirje se jäi kesken, ja tilit ovat yhä tarkastamatta ja rahat antamatta — ja näin on koko aamupäivä mennyt auttamattomasti hukkaan!

Ja hän alkoi taas miettiä… "Olisikohan joku muu minun sijassani ehtinyt tehdä tämän kaiken?" välähti yht'äkkiä hänen aivoissansa. "Joku muu, joku muu… Mikä kumma se on tämä joku muu?"

Hän syventyi vertaamaan itseään "muihin". Alkoi hartaasti harkita ja aprikoida ja nyt muodostui hänen päässään siitä kokonaan päinvastainen käsite kuin se, minkä hän tuonoin oli Sakariiakselle antanut muista.

Hänen oli pakko tunnustaa itselleen että joku muu hänen asemassaan todellakin olisi ehtinyt kirjoittaa kaikki puheenaolleet kirjeet, ja niin etteivät joka ja että kertaakaan olisi sotkeutuneet toisiinsa, ja että joku muu ilman mutkia olisi muuttanut uuteen asuntoon, sekä pannut suunnitelman sujuvasti paperille, vieläpä vartavasten matkustanut itse maatilalleenkin…

"Enköhän minäkin olisi saattanut kaiken tämän siis tehdä… Osaanhan minäkin kirjoittaa — viisaampiakin asioita kuin kirjeitä olen ennen kirjoitellut. Mihinkä on kaikki taitoni joutunut? Ja mikä vaikea temppu se nyt on — muuttaa? Tarvitsee ainoastaan tahtoa. Niin, 'muut' eivät koskaan pue edes yönuttua yllensä, vaan istuvat ja tekevät työtä, 'muut'" — siinä hän haukotteli — "eivät nuku eivätkä makaa juuri milloinkaan … niillä on aina puuhaa elämässä, jokapaikkaan ne kerkeävät, kaikki ne katselevat ja tutkistelevat, jokapaikassa niillä on tekemistä ja asioimista… Vaan mitäs minä! Minä poloinen en ole niinkuin 'muut'", päivitteli hän alakuloisesti ja vaipui syviin mietteisiin. Hän oli pistänyt päänsä esiin peiton alta.

Syntyi yksi niitä itsetajunnan selviä hetkiä Oblomovin elämässä.

Kuinka hirveältä tuntuikaan hänestä, kun hänen sielussansa yht'äkkiä värähti elävä käsitys inhimillisen kohtalon määräyksestä ja vilahti viiva tämän määräyksen ja hänen oman elämänsä välillä ja kun hänen päässään toinen-toisensa jälkeen heräsivät kaikenkaltaiset erilaiset elämänkysymykset lähtien kuni lintuset säikähtyneinä äkillisistä auringonsäteistä sikinsokin liitämään avaruudessa…

Hänen sydäntänsä kouristi sangen kipeästi kun hän havaitsi, kuinka kehittymätön hän oikeastaan oli, ja kuinka kesken hänen siveelliset voimansa olivat kasvussaan jääneet painon tähden, joka niiden kehitystä häiritsi; ja kateus kaiveli häntä siitä että muut niin täysinäisesti ja vapaasti saivat elää, kun sitävastoin koko hänen olemuksensa ahtaalle ja ikävälle polulle oli ikäänkuin raskas kivi eteen viskattu.

Hänen herkässä sielussaan sikisi ahdistavainen itsetunto siitä, kuinka monet puolet hänen luonteensa ominaisuuksista eivät laisinkaan olleet päässeet hereille, ja kuinka toisia puolia oli ainoastaan hiukkasen pinnalta liikahutettu eikä yksikään ollut loppuunsa asti kehitetty. Vaan samalla hän kivuloisesti tunsi että hänen sisäänsä on kaivettu kuni haudan kätköön joku hyvä ja valoisa elämänaines, joka kentiesi paraikaa teki kuolemaansa taikka lepäsi se siellä kuni vuoren helmoissa piilee kultakappale, minkä jo kauvan sitten olisi ollut aika ilmestyä mailmaan käypänä rahana.

Mutta syvälle ja raskaasti oli tämä aarre vajonnut mutaan ja paljon oli sen ympärille likaa tarttunut. Oli ikäänkuin joku olisi varastanut ja kaivanut piiloon hänen sieluunsa kaikki ne kalleudet, jotka mailma ja elämä hänelle oli lahjoittanut. Jotakin oli estämässä häntä syöksymästä elämän tanterelle ja lentämästä sitä pitkin kaikilla älyn ja tahdon purjeilla. Joku salainen vihollinen oli jo tien alussa laskenut hänen päällensä raskaan kätensä ja viskannut hänet kauvas syrjään suorasta inhimillisestä suunnasta…

Ja nyt ei hän nähtävästi enää voi mitenkään päästä tästä erämaasta ja autiosta korvesta sille suoralle polulle. Korpi pitelee häntä vankinaan ja synkkä pimeys hänen sielussaan sakenee sakenemistaan … polku kasvaa kasvamistaan umpeen, valoisa tunne tuulahtaa ilmi yhä harvemmin ja herättää ainoastaan silmänräpäykseksi sisällä nukkuvat voimat. Älyn lahjat, tahdon tarmo ovat ammoin ja luultavasti iäksi hervonneet. Hänen elämänsä ehdot ovat pienentyneet mikroskoopillisiin mittoihin eikä hän edes näistä ehdoista onnellisesti suoriudu. Hän ei säännöllisesti siirry elämänkohdasta toiseen, vaan viskelehtää niissä kuni aallolta aallolle eikä ole hänellä voimaa yhteenperään asettaa tahtonsa tarmoa jotakin vastustamaan taikka viehtyä kuuntelemaan järjen kutsuvaa ääntä.

Surkeaksi kävi hänen mielensä tehdessä tätä salarippiä oman itsensä edessä. Hyödyttömät valitukset menneisyydestä ja omantunnon polttavat nuhteet haavoittivat häntä kuin terävät neulat ja kaikin voiminsa koetti hän karistaa niskoiltansa näiden nuhteiden tuottamaa taakkaa ja keksiä syypään ulkopuolella omaa itseään sekä kääntää häntä vastaan niiden pistävät kärjet. Ketä vastaan siis hän tahtoi ne kääntää? — Sakariiasta! "Niin, tämä kaikki on hänen syynsä…" sopersi hän. Ja hän muisti samassa kaikki erikoiskohdat äskeisessä kinassaan Sakariiaksen kanssa ja tulipalona lennähti hänen kasvoillensa räikeä häpeän puna.

"Mitä, jos joku olisi sattunut kuulemaan?…" säpsähti hän kiintyen kovasti tähän ajatukseen. "Jumalankiitos sentään ettei Sakariias osaa kertoa eikä sitä salaisesti kenellekkään uskoa — jumalankiitos!"

Ja hän huokasi raskaasti, kiroili itseään, kierrähteli kyljellä toiselle, etsiskeli syyllistä — eikä löytänyt. Hänen ähkäyksensä ja voihkauksensa kuuluivat aina Sakariiaksen korviin.

— Siellä se sika nyt puhkailee ja röyhtäilee, kun sai kaljaa mahansa täyteen! murahti Sakariias sapekkaasti.

"Miksikä minä olenkin tällainen raukka?" kysyi Oblomov itseltään melkein kyynelet silmissään ja piiloitti päänsä jälleen peiton alle, "niin miksikä?"

Mutta etsittyään mielessään turhaan sitä turmiollista perustusta, mikä esti häntä elämästä niinkuin olisi pitänyt, niinkuin "muut" elivät, ummisti hän huoaten silmänsä, ja jonkun minuutin kuluttua alkoi herpaiseva uneliaisuus uudelleen kahlehtia hänen aistimiaan.

— Minäkin … tahtoisin… — kuiskahti hän väsyneesti vilkuttaen silmiään: — jotakin… Vai eikö luonto ole minulle antanut mitä muille… Ei, ei, jumalankiitos … ei ole syytä valittaa…

Tämän jälkeen kuului hänen huuliltaan rauhaa-ennustava huoahdus. Hän oli vihdoinkin siirtynyt mielenliikutuksensa kiihkosta tavalliseen normaali-tilaansa, levollisuuteen ja henkiseen turtumukseen.

— Kohtalo kai näin tahtoo? Mitäs minä sille voin? sopersi hän, jo unen pöpperössä.

— "Pari tuhatta ruplaa vähemmän tuloja" … virkkoi hän yht'äkkiä kovalla äänellä. — "Kyllä, kyllä, hetipaikalla, odotahan hiukan…" — ja hän heräsi taas puoleksi.

— Vaan kuitenkin … olisinpa utelias tietämään, minkätähden minä olen … juuri tällainen? mutisi hän… Hm…

Hänen silmäluomensa painuivat jälleen umpeen.

— Niin miksikä? … Kentiesi sentähden … että … että … koetti hän ponnistellen ajatella, mutta ei enempää jaksanut.

Syy jäi selviämättä. Kieli ja huulet kangistuivat silmänräpäyksessä keskellä lausetta ja suu seisahtui puoleksi auki. Sanan sijasta nousi vielä yksi ainoa huokaus ja heti sen jälkeen rupesi kuulumaan tasainen kuorsaus.

Uni pysähdytti hänen ajatustensa laiskasti vetelehtivän juoksun ja siirsi hänet silmänräpäyksessä toiseen ajankohtaan, toisten ihmisten piiriin ja toisellaiseen paikkaan, jonnekka mekin nyt häntä lukijan kanssa seuraavassa luvussa tahdomme seurata.