Herra Oblomov: Romaani maaorjuuden ajoilta

by Ivan Aleksandrovich Goncharov

OBLOMOVIN UNI.

[Tässä luvussa on suomentaja käyttänyt hyväkseen erästä ennen tehtyä käännöstä sitä parannellen.]

Missä olemme? Mihin siunattuun sopukkaan mailmassa onkaan meidät siirtänyt Ilja Iljitsh Oblomovin uni? Oi mikä ihmeellinen seutu!

Tosin ei siellä ole merta eikä korkeita vuoria, ei kallioita eikä kuiluja, ei suuria humisevia metsiä — ei siellä ole mitään suurenmoista, jylhää tai synkkää.

Sillä kukapa kaipaisikaan tuota jylhää ja suurenmoista? Merta esimerkiksi? Olkoon se missä on! Se saattaa vain ihmisen surulliseksi: sitä katsellessa tekee mieli itkeä. Sydän huikenee arkuudesta tuota silmänsiintämätöntä ulappaa, joka ei tarjoo katseelle mitään lepopaikkaa, vaan ainoastaan uuvuttaa yksitoikkoisella äärettömyydellään.

Meren hurja mylläkkä ja pauhina ei hivele hennosti herkkää korvaa; aallot ne vain yhä jatkavat samaa synkkää virttänsä, jota mailman alusta ovat veisanneet ja jonka sisällyksestä ei kukaan selkoa saa; yhä vain kuuluu niissä sama vihlova valitus, samat kamalat huokaukset, ikäänkuin lähtisivät ne jostain kovasti vaivatusta hirviöstä. Eivät visertele lintuset sen vierillä; ainoastaan kuoleman hiljaiset lokit liitelevät rannalla ja kiertelevät piirissä liki pintaa.

Voimaton on pedon kiljunta tämän luonnon pauhinan rinnalla, mitätön on myös ihmisääni, ja itse ihminen niin pieni, niin heikko, että hän kokonaan katoo tämän avaran kuvan yksityiskohtien sekaan. Senpä tähden meren katseleminen kai tuntuikin hänestä niin raskaalta.

Ei, olkoon meri missä on! Eihän edes sen hiljaisuuskaan eikä liikkumattomuus herätä iloisia tunteita ihmissielussa: sen vähäisinkin väreily muistuttaa hänelle sitä suunnatonta, vaikkakin nukkuvaa voimaa, joka ajoittain niin ilkeästi tekee tyhjäksi ihmisen ylpeän tahdon ja niin syvälle hautaa hänen rohkeat aikeensa, kaikki hänen puuhansa ja vaivannäkönsä.

Vuoret ja kuilut eivät myöskään ole omiansa ihmistä ilahduttamaan. Ne ovat jylhät ja hirvittävät, ikäänkuin villipedon uhkaavasti ojennetut kynnet tai hampaat; liian elävästi muistuttavat ne meitä heiveröisestä olemuksestamme pitäen meitä pelossa ja tuskassa tapaturman takia. Ja taivaskin siellä vuorien ja rotkojen yläpuolella näyttää niin kaukaiselta ja saavuttamattomalta, aivankuin olisi se hyljännyt ihmiset.

Ei ole semmoinen se rauhallinen paikka, johon sankarimme äkkiä joutui.

Taivas siellä näyttää päinvastoin litistyneen likemmäksi maata, ei suinkaan salamoita viskelläkseen, vaan syleilläkseen suosikkiansa sitä lujemmin ja rakkaammin: se levitteleikse niin lähellä pään päällä, kuni kodin turvallinen katos, suojellakseen valittua seutuansa kaikilta onnettomuuksilta.

Aurinko valaisee siellä kirkkaasti ja kuumasti puolen vuotta kerrallaan ja sitten se poistuu, ei kuitenkaan äkkiä, vaan verkalleen, ikäänkuin vastenmielisesti, katsellen vielä taakseen rakastettua paikkaa ja lahjoittaen sille syksyllä, sateiden lomassa, huikean lämpöisen päivän.

Vuoret siellä ovat vain pienoiskuvia niiden hirvittävien vuorien rinnalla, jotka jossain maan paikassa niin kovasti mielikuvitusta peloittelevat. Täällä ovat ne vain parvi matalia kukkuloita, joiden harjalta on niin hauska seljällään, teuhaten liukua alas tai haaveillen katsella maillensa menevää aurinkoa.

Joki juosta liruttaa hilpeänä; se milloin lavenee leveäksi lammeksi, milloin kiitää eteenpäin ripeästi luistavana lankana, milloin taas tyyntyy aivankuin mietiskellen jotain ja hiipii hyvin hiljaa ylitse kivien, lähettäen molemmille puolilleen vallattomia puroja, joiden porinaan on niin suloista nukahtaa.

Koko paikkakunta noin viidentoista tai kahdenkymmenen virstan alueella tarjoaa joukon kauniita, hymyileviä maisemia. Hiekkaiset, kaltevat jokirannat, valoisa vesi ja siihen kummulta suikerteleva pieni viidakko, kierteinen rotko, jonka pohjalla lirisee puronen sekä koivulehto — kaikki tuo oli aivan kuin varta vasten koottu samaan paikkaan ja mestarillisesti sovitettu yhteen.

Levottomuuksien ahdistama tai niitä kokonaan tuntematonkin sydän pyrkii piiloutumaan tähän mailman unohtamaan soppeen siellä elääkseen kenenkään tietämättä onnellista elämää. Siellä on odotettavissa rauhallinen pitkä ikä, aina siksi kunnes valkenee hius ja huomaamatta saapuu unen kaltainen kuolema.

Säännöllisesti ja häiritsemättä tapahtuu siellä vuoden kiertokulku.

Allakan ilmoituksen mukaan tulee maaliskuussa kevät, likaiset vesipurot lähtevät liikkeelle ylängöiltä, maa sulaa ja siitä nousee lämpöistä höyryä; talonpoika riisuu yltänsä ryyppyturkin, tulee ulkoilmaan paitasillaan ja, peitettyään silmät kädellään, nauttii kauvan auringonpaisteesta mielihyvällä puristellen hartioitaan; sitten vetää rytyyttää hän kumoon kaadettuja rattaita esiin milloin toisesta, milloin toisesta aisasta, tai tarkastelee ja potkaisee jalallaan jotain riiman alla viruvaa auraa, valmistautuen tavallisiin töihinsä.

Eivät palaa tänne äkkinäiset lumituiskut keväällä, eivät peitä peltoja eivätkä katko lumipainollaan puita. Talvi, kylmäkiskoisen kaunottaren tavoin, säilyttää luonteensa laadun aina säännönmukaisen lämpimän ilmestymiseen saakka; ei ärsytä se odottamattomilla suojasäillä eikä ahdista tavattomilla pakkasilla; kaikki käypi säännöllisen, luonnon määräämän järjestyksen mukaan.

Marraskuussa alkaa lumi ja pakkanen, joka loppiaiseksi kovenee siihen määrään että talonpoika, pistäydyttyään hetkeksikään tuvastaan ulos, palaa sisään välttämättömästi parta kuurassa; vaan jo helmikuussa tuntee herkkä nenä ilmassa lähestyvän kevään lauhkeita lehahduksia.

Mutta kesä, kesä se vasta on hurmaava siinä seudussa! Silloin on siellä ilma niin harvinaisen raitis ja kuiva ja täynnänsä — ei sitruunan eikä laakerin, vaan ainoastaan koiruohon, männyn ja tuomen tuoksua, silloin ovat siellä päivät niin ihmeen kirkkaat, auringonsäteet lievän kuumat ja taivas melkein kolmen kuukauden kuluessa ihan pilvetön.

Kun kirkkaat päivät kerran alkavat, niin kestääkin mitä kolme, jopa neljäkin viikkoa; iltakin on silloin lämmin ja yö samoin. Tähdet tuikkivat taivaalta niin lempeästi, niin ystävällisesti.

Jos taas tulee sade — niin mikä siunaustatuottava kesäinen sade se on! Sadepisarat putoovat ripeinä, runsaina, hyppelehtivät hilpeästi aivankuin äkkiä ilahdutetun ihmisen kuumat kyyneleet; mutta tuskin on sade lakannut, kun jo kirkas aurinko taas rakkaasti hymyillen kuivaa kedot ja kummut, niin että koko seutu jälleen onnellisena hymyilee vastaukseksi auringolle.

Iloisena tervehtii maamies sadetta. — Sade se kastelee, aurinko se kuivailee! sanoo hän nautinnolla asettaen lämpimän sateen alle kasvonsa, hartiansa ja selkänsä.

Ukkosen ilmat siellä eivät ole peljättäviä, vaan hyötyä tuottavia: ne sattuvat aina samaan aikaan, unohtamatta juuri koskaan Iljan päivää, ikäänkuin tahtoisivat siten pitää voimassa vanhan kansan ilmatietoja. Jyräyksien lukukin ja voima näyttävät joka vuosi olevan samat, aivankuin valtion varastosta vuosittain annettaisiin sama määrä sähköä.

Ei siinä seudussa kuule hirveistä myrskyilmoista eikä maanjäristyksistä.

Sanomalehdistä ei kukaan ole vielä lukenut mitään semmoista tästä luojan siunaamasta seudusta. Eikä siitä koskaan mitään muutakaan olisi kirjoitettu sanomalehtiin, jollei eräs talonpojan vaimo Marina Kuljkova, 28 vuotias, olisi kerran synnyttänyt nelosia, josta merkillisestä tapauksesta vaikeneminen ei tietysti mitenkään enää käynyt laatuun.

Ei ole Herra rangaissut sitä seutua egyptiläisillä eikä muillakaan vitsauksilla. Ei kukaan asukkaista ollut ikinä nähnyt mitään pelästyttäviä taivaan merkkejä, ei tulisia palloja eikä äkillistä pimeyttä; ei ole siellä myrkyllisiä matelevaisia; hävittävät heinäsirkat eivät lentele sinne; ei ole siellä kiljuvia leijonia eikä karjuvia tiikereitä, ei edes karhuja tai susia, siitä syystä ettei ole metsiä. Kedoilla ja kylissä näkee vain runsaasti märehtiviä lehmiä, määkiviä lampaita ja kaakattavia kanoja.

Jumalatiesi, olisikohan runoilija tai haaveilija tyytyväinen tällaisen rauhallisen kulmakunnan luontoon. Nämät herrat, kuten tunnettu, vaipuvat mielellään kuun ihailuun tai kuuntelevat satakielien viserryksiä. He suosivat tuota keimailevaa kuuta, joka verhoutuu kellertäviin pilviin sekä katselee salaperäisesti lehvien läpi tai heittelee hopeisia valonlyhteitä vasten rakastajiensa silmiä.

Vaan tässä seudussa ei laisinkaan tunnettu tämänkaltaista runollista kuuta. Täkäläinen kuu näytti hyvänsävyiseltä ja katseli avosilmin kyliä ja vainioita sekä muistutti ihmeesti muodoltaan vaskista, kirkkaaksi puhdistettua kattilaa.

Turhaan rupeaisi runoilija katselemaan sitä riemastunein silmin: se katseleisi runoilijaa vastaan yhtä avomielisenpuhtaasti kuin pyöreämuotoinen maalaiskaunotar katselee himosilmäistä kaupungin keikaria.

Satakieliä ei myöskään siinä seudussa kuultu, kenties siitä syystä, ettei siellä ollut siimekkäitä turvapaikkoja eikä ruusuja; mutta sen sijaan mikä paljous peltokanoja! Kesällä, elonkorjuun aikana poikaset niitä pyysivät ihan käsillään.

Ei saa kuitenkaan luulla että peltokanat siellä joutuivat herkuttelijain suuhun — ei, se ei kuulunut paikkakunnan tapoihin: peltokana oli lintu, jota ei käytetty ruoaksi. Se sulostuttaa siellä ihmisten korvia vain laulullaan: siitä syystä melkein joka talossa riippui katossa rihmahäkki, jossa oli peltokana.

Runoilija ja haaveksija eivät olisi edes tyytyväisiä tämän yksinkertaisen ja vaatimattoman seudun yleiseen ulkomuotoon. Ei heille onnistuisi nähdä siellä sveitsiläistä tai skottilaista iltaa, jolloin koko luonto — metsä, vesi, talojen seinät ja hiekkasärkät — kaikki ruskottaa punaisessa valossa; jolloin tällä punertavalla pohjustalla selväpiirteisesti kuvautuu hiekkaista, kiertelevää tietä myöten ajava ratsastajaparvi, joka seuraa jotakin aatelisneitiä vanhanaikuiseen linnaan, kuullakseen jonkun vanhuksen kertomusta ruusujen sodasta, syödäkseen vuohenpaistia illaksi ja ihaillakseen nuoren neitosen luutun säestyksellä laulamaa ballaadia — kuvia, joilla Walter Scott niin runsaasti on täyttänyt mielikuvituksemme.

Ei, mitään semmoista ei täällä ollut.

Kaikki oli hiljaista, uneliasta niissä kolmessa tai neljässä kylässä, jotka sijaitsivat paikkakunnalla. Ne olivat lähellä toinen toistansa ja näyttipä aivankuin joku jättiläisvoima kerran olisi ne leikillä noin heittänyt ja hajoittanut eri kohtiin, joihin ne sitten jäivätkin iäksi.

Kun yksi mökki oli joutunut rotkon rinteelle, niin siinä se sitten pysyttelihen ikivanhoista ajoista asti, seisoen puoleksi ilmassa, kolmen pönkän kannattamana. Kolme neljä sukupolvea on siinä elänyt hiljakseen ja onnellisina.

Luulisi, että kanakin pelkäisi sinne astua, mutta siitä huolimatta asuu siellä vaimonsa kanssa Onisim Suslov, kookas mies, joka ei voi seisoa suorana omassa mökissään.

Eikä jokainen edes osaisi sisäänpääsyäkään Onisimin mökkiin, jollei ehkä vasta sitten, kun saisi sen asettamaan takasivunsa metsään päin ja etusivunsa kohti tulijaa.

Portaat näet olivat riipuksissa yli rinteen, niin että kun tahtoi mennä mökkiin, täytyi ensin tarttua käsin räystääseen ja sitten harpata suoraa päätä portaille.

Toinen mökki seisoi kuin pääskysen pesä kummun rinteellä; sen vieressä oli kaksi muuta mökkiä ja toiset kaksi sijaitsivat aivan rotkon pohjalla.

Kylässä vallitsee hiljaisuus, uneliaisuus; ei näy ihmisiä laisinkaan; ainoastaan kärpäset lentelevät joukottain suristen lämpimässä ilmassa.

Astuessasi mökkiin alat turhaan huudella asukkaita: kuoleman hiljaisuus on vastauksena; jossain mökissä kuitenkin vastaukseksi rykäsee koleahkolla äänellä joku vanha akka, joka elelee aikojansa uunilla, taikka ilmestyy väliseinän takaa paljasjalkainen, pitkätukkainen, kolmivuotias lapsi, paitasillaan, katsoo tulijaa pitkään ja vaieten, ja menee sitten peloissaan piiloon.

Sama syvä hiljaisuus ja rauha on vainioillakin, ainoastaan siellä täällä kuhnustelee kuin muurahainen ustalla pellollaan auringon paahtama kyntömies kyyristyneenä auraansa vasten ja märkänä hiestä.

Tyyneys ja häiritsemätön rauha vallitsee myös ihmisten tavoissa siinä seudussa. Ei siellä kuulu ryöväyksiä, ei murhia eikä mitään hirvittäviä tapauksia; voimakkaista intohimoista tai rohkeista yrityksistä ei siellä myös mitään tiedetty.

Ja mitenpä intohimot tai sellaiset yritykset olisivat tulleetkaan kysymykseen? Jokainen tunsi siellä omansa. Seudun asukkaat elivät kaukana muista ihmisistä. Lähimmät kylät ja pikkukaupunki olivat noin viidenkolmatta tai kolmenkymmenen virstan päässä.

Määrättynä aikana vedättivät talonpojat eloa läheiselle Wolgan varrella olevalle laivasillalle, ja se oli asukkaille tunnetun alueen rajapyykkinä; jotkut matkustivat myös kerran vuodessa markkinoille, mutta mitään muuta yhteyttä muiden ihmisten kanssa ei ollut.

Kaikki heidän huolenpitonsa tarkoitti vain omaa itseä.

He tiesivät että kahdeksankymmenen virstan päässä oli "kuperni" eli läänin pääkaupunki, mutta harvat elämässään kävivät niin kaukana; sitten tiedettiin että oli vielä Saratov tahi Nishnij; kuultiin myöskin että on olemassa Moskova ja Pietari, että Pietarin takana asuvat ranskalaiset tai saksalaiset, mutta sitten alkoi heille tuntematon mailma, oudot seudut, joissa asui kummituksia, kaksipäisiä ihmisiä ja jättiläisiä; kauempana seurasi pimeys ja — lopuksi kaikki päättyi siihen kalaan, joka kantaa seljässään koko maata.

Ja koska heidän seutunsa ei ollut juuri mikään läpikulkupaikka, niin ei ollut mahdollista saada tuoreita tietoja siitä mitä mailmassa tapahtui. Puuastiain tekijät elivät heistä kahdenkymmenen virstan päässä, vaan eivät hekään tienneet sen enempää. Ei ollut edes mitään, johon olisi voinut verrata omia olojansa ja jonka mukaan olisi voinut päättää, elivätkö he hyvästi vai huonosti, olivatko rikkaat vai köyhät tai voisikko vielä jotain toivoa, mitä oli muilla.

Nämät onnelliset ihmiset ajattelivat ettei toisin voinut olla, että kaikki muutkin elivät juuri sillä tavoin, ja että elää toisin on — synti.

He eivät olisi uskoneetkaan, jos heille olisi sanottu, että muut jollain toisella tavoin kyntävät, kylvävät, niittävät tai myyvät. Mitä intohimoja tai mielenkiihkoja olisi heillä siis voinut olla?

Heillä kuten kaikilla muillakin ihmisillä oli tosin huolia ja heikkouksia, veronmaksuja, laiskuutta ja unta, mutta se kaikki tapahtui heillä helposti eikä pannut verta kuohumaan.

Viimeisten viiden vuoden kuluessa ei muutamasta sataluvusta ihmisiä ollut kuollut yhtäkään, ei edes luonnollisella kuolemalla, väkivaltaisesta kuolemasta puhumattakaan.

Mutta jos joku vanhuuttaan tai jonkun vanhuuden taudin vaikutuksesta vaipuikin ikuiseen uneen, niin sitäkös tavatonta tapausta kummasteltiin pitkät ajat.

Vaan kun seppä Taras kerran oli vähällä kuolla kupsahtaa maahankaivetussa saunassaan, pelkästä löylystä, niin että täytyi ukkoa valella vedellä, niin se taas ei heistä tuntunut ollenkaan kummalta.

Rikoksista oli herneiden, porkkanain ja nauriiden varastaminen kasvitarhoista hyvin tavallinen; mutta kerran hävisi äkkiarvaamatta kaksi porsasta ynnä kana — ja sepä oli tapaus, joka sai hämmästymään koko paikkakunnan ja jonka tekijöinä pidettiin yksimielisesti äskettäin markkinoille matkustaneita puuastiain kauppiaita. Mutta muuten olivat tällaiset tapaukset sangen harvinaisia.

Kerran löydettiin mies makaamassa ojassa, aitauksen takana, lähellä siltaa, nähtävästi joku kaupunkiin menneestä matkueesta haihtunut.

Poikaset huomasivat hänet ensimmäisinä ja juoksivat kauhistuneina kylään sanoen nähneensä jotakin hirveätä, louhikäärmeen tai kummituksen, joka makasi ojassa, ja oli ajanut heitä takaa ja vähältä syönyt suuhunsa yhden heistä, Kusjka nimisen.

Silloin rohkeampiluontoiset miehet varustivat itsensä hangoilla ja kirveillä, ja suuressa joukossa menivät ojalle.

— Älkää hiidessä sinne menkö! varoittelivat vanhat ihmiset: — Vai luuletteko selkänne kestävän? Palatkaa takaisin. Eihän teitä kukaan käske.

Mutta miehet menivät ja noin viidenkymmenen sylen päässä alkoivat huutaa kummitukselle eri äänillä: vastausta ei kuulunut, he pysähtyivät, sitten taas lähtivät liikkeelle.

Ojassa makasi mies, pää painuneena mäenvierua vasten; hänen vieressään nähtiin pussi ja sauva, johon oli sidottu kaksi paria niinivirsuja.

Miehet eivät katsoneet hyväksi tulla kovin lähelle eikä koskea häneen.

— Hei mies! huusivat he vuorotellen, raappien kuka niskaansa, kuka selkäänsä. — Kukas olet? Vastaa. Mitäs täällä teet?

Makaaja liikahti nostaakseen päätänsä, vaan ei jaksanut: hän nähtävästi oli sairas tai kovin väsynyt. Yksi uskalikko koski häntä hangollaan.

— Älä kajoo! älä kajoo! huusivat toiset. — Kuka hänet tietää, mikä hän on: näethän, ei älähäkkään, piru tietköön, mikä se on… Älkää kajotko häneen, pojat!

— Lähtään pois, sanoivat muutamat — oikein sanottu, lähtään pois! mitä me hänestä, mokomasta. Ei hänestä mitään hyvää lähde!

Ja kaikki menivät takaisin kylään ja kertoivat vanhoille, että siellä makasi outo mies, ei haastanut mitään ja oli kuin mikähän vain…

— Kun on outo, niin älkää kajotko! puhuivat ukot, istuen multaläjällä, kyynäspäät polvea vasten. — Antaa hänen olla! Turhaa oli käydäkkin siellä. —

Semmoinen oli se mailman sopukka, jonne Oblomov oli joutunut unessaan.

Kolmesta tai neljästä hajallaan olevasta kylästä oli yksi nimeltä
Sosnofka, toinen Wavilofka, virstan matkan päässä toisistaan.

Sosnofka ja Wavilofka olivat Oblomovin suvun perintötiluksia ja siitä syystä sanottiin niitä yhteisellä nimellä Oblomofkaksi.

Sosnofkassa oli herrasväen asuntokartano. Noin viiden virstan päässä oli Werhljowon kylä, joka niinikään oli ennen muinoin kuulunut Oblomovin suvulle, vaan jo kauvan sitten joutunut toisiin käsiin.

Kylä kuului eräälle rikkaalle maanomistajalle, joka ei koskaan käynyt tiluksillaan: sitä hoiti saksalainen vouti.

Siinä sen paikkakunnan maantieteellinen asema.

* * * * *

Ilja Iljitsh Oblomov näki unta: hän oli heräävinään pienellä vuoteellaan siellä kotona. Hän oli vasta seitsemänvuotias poikanen. Hänestä tuntui niin keveältä ja hauskalta…

Kuinka kaunis hän oli, punakka ja täyteläinen!

Vanha lapsenpiika on odottanut pikkuherran heräämistä ja alkaa nyt vetää sukkia hänen jalkaansa; hänpä ei sallikkaan sitä, on vallaton ja heiluttelee jalkojaan; hoitaja koettaa hillitä häntä ja molemmat nauravat ääneen.

Vihdoin saa hoitaja nostetuksi hänet jaloilleen; sitten pesee hän hänen silmänsä, kampaa tukan ja taluttaa äidin luo.

Nähdessään kauvan sitten kuolleen äitinsä, vavahti Oblomov unessakin ilosta ja silmäluomien alta herahti pari kuumaa kyynelpisaraa.

Äiti suuteli häntä ihastuneena, sitten tarkasteli häntä huolehtivan näköisenä, eivätkö hänen silmänsä olleet sameat, kysyi, eikö tunnu kipua jossain paikassa, tiedusteli hoitajalta, oliko lapsi nukkunut rauhallisesti, eikö ollut herännyt yöllä, eikö heitellyt itseään unessa, eikö ollut hänellä kuumetta? Sitten otti häntä kädestä ja vei jumalankuvan eteen.

Siellä, langeten polvilleen ja syleillen lasta toisella kädellään, alkoi äiti sanella hänelle rukouksen sanoja.

Poika kertasi niitä hajamielin, katsoen ulos ikkunasta, josta lehahti sisään viileä tuulahdus ja syreenin tuoksu.

— Äiti, lähdemmekö tänään kävelemään? kysyi hän äkkiä kesken rukousta.

— Lähdemme, kultaseni, vastasi äiti hätäisesti luomatta silmiään jumalankuvasta ja kiirehtien lopettamaan rukouksen sanoja.

Poika kertaili laimeasti niitä, mutta äiti saneli rukouksen suurella hartaudella.

Senjälkeen mentiin isän luo ja sitten teetä juomaan.

Teepöydän ääressä näki Oblomov heillä asuvan vanhan tädin, yhdeksänkymmentä vuotiaan, joka alituisesti mutisi jotakin häntä tuolin takana palvelevalle, vanhalle, tutisevalle naispalvelijalle. Siellä oli myöskin kolme vanhanpuoleista neitiä, isän kaukaisia sukulaisia, ja äidin hiukan sekapäinen lanko, sekä seitsemän sielun omistaja, maanviljelijä Tshekmenev, joka vieraili heillä, ja sitten vielä joitakuita vanhoja herroja ja naisia. Koko tämä Oblomovin talossa oleskeleva seurue kääntyi Ilja Iljitshin puoleen ja alkoi häntä hyväillä ja suudella.

Senjälkeen alkoi hänen ruokkimisensa vehnäleivällä, korpuilla ja kermalla.

Sitten äiti, hyväiltyään häntä vielä, päästi hänet kävelemään puutarhaan, pihalle, niitylle, varoittaen ankarasti lapsenhoitajaa pitämään lasta silmällä, eikä laskemaan hevosten, koirien tai pukin jalkoihin, pysymään kartanon läheisyydessä eikä millään muotoa päästämään lasta rotkolle, joka oli kaikista kauhein ja vaarallisin paikka mitä koko ympäristöllä tunnettiin.

Sieltä oli löydetty kerran koira, joka havaittiin vesikauhuiseksi ainoastaan sillä perustuksella että se pakeni ihmisiä, kun sitä vastaan hyökättiin hangot käsissä, ja sitten katosi jonnekin mäen taakse; sinne oli kerran laahattu raato; rotkossa ajateltiin olevan myös ryöväreitä ja susia tai muita sellaisia olentoja, joita joko siinä seudussa tai yleensä koko mailmassa ei muuten ollut olemassakaan.

Poika ei malttanut odottaa, kunnes äiti olisi lopettanut varoituksensa: hän oli jo kauvan sitä ennen kartanolla.

Iloisesti ihmetellen, ikäänkuin ensikertaa katseli hän kotikartanoa, sen kallellaan olevaa porttia, keskeltä painunutta puukattoa, jolla kasvoi hieno, vihertävä sammal, horjuvia portaita, kaikellaisia ulkorakennuksia sekä huonosti hoidettua puutarhaa.

Hänen olisi kovasti tehnyt mieli kiivetä pitkälle, koko taloa ympäröivälle parvekkeelle katsoakseen sieltä jokea; mutta parveke oli vanha, tuskin pysyi paikoillaan, ja sen päällä oli sallittu kulkea ainoastaan palvelusväen, jota vastoin herrasväki ei sinne mennyt.

Hän ei huolinut äidin varoituksista ja lähestyi jo houkuttelevia portaita, kun samalla paikalle ilmestyi hoitajatar ja sai hänet jotenkuten pidätetyksi.

Hän juoksi sitten heinäladolle aikoen kiivetä sinne sisään jyrkkiä tikapuita myöten; tuskin oli lapsenpiika ennättänyt paikalle, kun hänen jo piti juosta kyyhkyslakalle tekemään tyhjäksi pojan kiipeämisaikeita sinnekkin; sieltä oli mentävä karjapihalle ja ehkäpä vielä — Herra varjelkoon — rotkollekin!

— Herranen aika tuota lasta, mikä hepakko se on! Istutkos nyt hiljaa, herraseni? Etkös häpeä! puheli hoitajatar.

Ja koko päivän ja kaiket päivät ja yöt sai vanha hoitajatar hääräillä ja puuhailla; milloin valtasi hänet tuska, milloin ilo lapsen tähden, milloin pelko että tämä lankee ja loukkaa nenänsä, milloin riemu hänen lapsellisten hyväilyjensä takia, milloin suru hänen kaukaisen tulevaisuutensa tähden; tämä kaikki sai eukon sydämmen sykkäilemään, se lämmitti vanhuksen verta ja tuki jotenkuten hänen uneliasta elämäänsä, joka ilman sitä ehkä jo kauvan sitten olisi sammunut.

Eikä lapsi ollutkaan aina hurjapäinen; se kävi joskus hiljaiseksi, istuutui hoitajansa viereen ja katseli tarkkaavaisesti eteensä. Hänen lapsellinen mielensä seurasi kaikkia ilmiöitä, jotka olivat hänen edessään; ne lankesivat syvälle hänen sieluunsa sitten kasvaen ja kehittyen siellä aikaa myöten.

Aamu on ihana, ilmassa on viileyttä, aurinko ei vielä ole korkealla. Kartanosta, puista, kyyhkyslakasta ja kuistista on lähtenyt pitkiä varjoja. Puutarhassa ja pihalla on muodostunut vilpoisia paikkoja, jotka houkuttelevat mietiskelyyn ja uneen. Ainoastaan ruispelto kaukana ikäänkuin palaa tulessa, ja häikäisevästi välkähtelee joki auringon paisteessa.

— Miksi tässä on pimeätä, vaan tuolla on valoisaa, vai tuleeko kohta tuollakin valoisata? kysäsee lapsi.

— Siitä syystä, pikku herra, että aurinko kulkee kuuta vasten ja kun ei huomaa sitä, niin muristaa kasvojansa, vaan sitten kun huomaa, sitten kirkastuu, vastaa hoitajatar.

Lapsi miettii sitä ja katselee ympärilleen: hän näkee, kuinka Antippa lähtee hevosella veden hakuun; hänen vieressään pitkin maata kulkee toinen Antippa, kymmenen vertaa suurempi; vesitynnyrikin näyttää kartanon kokoiselta, mutta hevosen varjo peittää koko niityn, se harppaa ainoastaan pari kertaa niityn kohdalla ja äkkiä, siirtyy mäen taakse, vaikka Antippa ei ennättänyt vielä kartanoltakaan poistua.

Lapsi myöskin harppaa pari kertaa, vielä harppaus — ja hänkin olisi ollut mäen takana.

Hänen teki mieli päästä mäelle nähdäkseen, mihin hevonen oli joutunut. Hän lähti portille, mutta ikkunasta kuului äidin ääni.

— Muori! Etkös näe että lapsi on juossut auringon paisteeseen! Vie hänet varjoon, muuten paahtaa aurinko hänen päähänsä, siten tulee lapsi sairaaksi ja ruokahalukin katoo. Jos et katso perään, niin voipi päästä käsistäsi vielä rotkollekkin.

— Voi sinä vallaton vekara! puhelee hoitaja hiljaa taluttaen lasta rappujen luo.

Lapsi katselee ja tarkastelee terävillä silmillään, mitä aikuiset tekevät, miten aamunsa viettävät.

Ei yksikään pikkuseikka, ei yksikään piirre jää uteliaalta pojalta huomaamatta; haihtumattomasti painuu hänen mieleensä kuva kotoisesta elämästä; hänen herkkä sielunsa imeytyy täyteen eläviä esimerkkejä ja muodostaa hänelle elämän ohjelman sen elämän mukaan, joka ympärillä liikkuu.

Ei saata sanoa että aamu menisi hukkaan Oblomovin talossa. Veitsien kalina, kun lihapaistia tai kaaliksia keittiössä hakattiin, kaikui kylään asti.

Väentuvasta kuului värttinän surina ja hiljainen, hienohko eukon ääni; oli vaikea eroittaa, itkikö hän vai muutenko hyräili jotain surullista laulua ilman sanoja.

Heti kun Antippa palasi vesitynnyrinsä kanssa, ilmestyi pihalle eri haaroilta akkoja ja miehiä, ämpäreineen, kaukaloineen, ruukkuineen.

Tuollapa muudan muija kantaa aitasta keittiöön jauhovakkaa ja munia, kokki heittää äkkiä pesuvettä ulos ikkunasta ja kastelee koiran, joka koko aamun on katsellut sinne sisään ystävällisesti häntäänsä heilutellen.

Itse isäntä, ukko Oblomov, ei myöskään ole toimeton. Hän on koko aamun istunut ikkunansa edessä ja tarkastellut, mitä kartanolla tapahtuu.

— Ignashka hoi! Mitäs kannat, hutilus? kysyy hän ulkona kulkevalta palvelijalta.

— Vien veitsiä väentupaan hiottaviksi, vastasi palvelija katsahtamatta herransa puoleen.

— No, vie, vie ja katso että veitset tulevat hyvin teroitetuiksi!

Sitten pysäyttää hän akan. — Akka hoi! Akka! Missä olet käynyt?

— Kellarissa, kulta herra, vastaa tämä, pysähtyen ja katsellen ikkunaa kohti, varjostaen silmiään kädellä: — hain maitoa päivällistä varten.

— No, mene, mene! vastasi herra. — Ja katso ettet läikytä maitoa! — Entä sinä, Saku veijari, mihin taas siellä juokset? huusi hän sitten; — Kyllä minä sinua opetan juoksemaan! Jo kolmatta kertaa näen sinun sitä tekevän. Laita sukkelasti itsesi takaisin etehiseen!

Ja Saku meni taas etehiseen torkkumaan.

Kun lehmät tulevat laitumelta, niin ukko ensimmäisenä pitää huolta siitä että ne tulevat juotetuiksi; jos taas näkee ikkunasta että koira ahdistaa kanaa, oitis ryhtyy ankariin toimenpiteisiin epäjärjestyksen ehkäisemiseksi.

Myöskin hänen puolisonsa on kovasti hommassa; hän keskustelee noin kolme tuntia Avjerkka räätälin kanssa, kuinka jostain vanhasta röijystä voisi tehdä Iljushalle nutun, merkitsee itse liidulla leikkaukset ja pitää silmällä ettei vain räätäli varastaisi mitään kankaasta; sitten menee hän piikaintupaan ja määrää, kuinka paljon kunkin on päivässä neulottava pitsiä; sitten kutsuu keralleen Nastasja Ivanovnan tai Stepanida Agapovnan tai jonkun muun seuralaisen ja menee puutarhaan katsoakseen, mitenkä omenapuut siellä menestyvät, eikö se omena, joka eilen punotti kypsänä, jo ole pudonnut maahan; mikä puu olisi sidottava, mikä typistettävä j.n.e.

Mutta tärkeimpänä huolenpidon esineenä on kyökki ja päivällinen. Päivällisestä neuvoteltiin oikein miehissä; ikäloppu tätikin kutsuttiin neuvotteluun. Jokainen ehdotteli omia ruokalajejaan; kuka soppaa sisälmyksien kanssa, kuka makaroonilientä, kuka valkoista, kuka punaista kastiketta, kuka mitäkin.

Jokainen mielipide otettiin huomioon, arvosteltiin seikkaperäisesti ja sitten hyväksyttiin tai hyljättiin, jonka jälkeen emäntä antoi lopullisen päätöksensä.

Keittiöön lähetettiin alinomaa milloin Nastasja Petrovna, milloin Stepanida Ivanovna muistuttamaan jostain, lisäämään tai muuttamaan jotain, viemään sokuria, hunajaa ja viiniä ruokia varten, ja katsomaan, käyttikö kokki kaikki mitä hänelle käytettäväksi oli jätetty.

Huolenpito ruuasta oli ensimmäinen ja tärkein huolenpito Oblomofkassa. Mimmoisia vasikoita lihoitettiinkaan siellä vuoden juhlia varten! Mimmoista siipikarjaa ruokittiin! Ja kuinka taidokkaasti sitä hoidettiin! Kalkkunoita ja kananpoikia, jotka olivat määrätyt nimi- ja muiksi juhlapäiviksi, syötettiin pähkinöillä; hanhilta riistettiin vapaus ja pakotettiin riippumaan säkissä liikkumattomina, jotta ne oikein lihoisivat. Mimmoiset varastot olikaan siellä syltättyä, suolattua ja leivottua ruokatavaraa! Mimmoisia mesi- ja olutjuomia valmistettiin, mimmoisia piirakoita paistettiinkaan Oblomofkassa!

Ja niin puoleenpäivään asti kaikki häärivät ja puuhailivat, kaikki elivät kuin muurahaiset, täyteläistä, silmiinpistävää elämää.

Eivät sunnuntaisin eivätkä pyhäpäivinäkään levänneet nämä uutterat muurahaiset: silloin veitsien kalina keittiössä kuului vielä kovemmin; piiat ja akat kulkivat vielä useampia kertoja aitan ja keittiön väliä, varustettuina toista vertaa suuremmalla määrällä jauhoja ja munia; kanatarhassa oli tavallista enemmän huutoa ja verenvuodatusta. Paistettiin jättiläispiirakka, jota herrasväki itse söi vielä seuraavana päivänä; kolmantena tai neljäntenä päivänä tähteet annettiin piikain-tupaan; piirakkaa kesti aina perjantaihin asti, niin että pieni, kovettunut kannikka ilman sisustaa joutui erityisestä armosta renki Antipalle, joka, tehtyänsä ristinmerkin, pelottomasti alkoi muserrella hampaillaan tätä sitkeätä palaa nauttien enemmän siitä tiedosta että tämä oli herrasväen piirakkaa kuin itse piirakasta.

Mutta kaikkea tätä katseli lapsi tarkkaan, jättämättä mitään huomioon ottamatta. Hän näki, kuinka kovissa puuhissa vietetyn aamun jälkeen tuli puolenpäivän aika ja sitten päivällinen.

Puolenpäivän aika on helteinen; taivaalla ei ole pilven hattaraakaan. Aurinko on liikkumatta pään päällä ja polttaa ruohoa. Ilma on aivan tyyni. Puut ja vesi ovat levossa. Häiritsemätön hiljaisuus vallitsee kylässä ja kedoilla — kaikki on kuin kuollutta. Kaukaa kaikuu kimeästi ihmisääni tyhjyydessä. Parinkymmenen sylen päässä kuuluu, kuinka koppakuoriainen lähtee suristen lentoon, ja sakeassa nurmikossa tuntuu joku alituisesti kuorsaten nukkuvan.

Kartanossa vallitsee kuolon hiljaisuus. On tullut päivällisen jälkeinen levon hetki.

Lapsi näkee, kuinka isä, äiti, vanha täti ja koko seurue — kaikki poistuvat nurkkiinsa, vaan jolla semmoista ei ollut, se meni heinälatoon tai puutarhaan tai haki viileän leposijan kuistilla tai pani maata johonkin muuhun paikkaan, johon hänet kuumuus ja runsas ateria oli uuvuttanut.

Ilja Iljitsh katsahtaa väentupaan: siellä kaikki olivat panneet maata sikinsokin lattialle ja eteiseen, jätettyään lapset omaan varaansa; ne ryömivät kartanolla ja penkoilevat hiekassa. Ja koiratkin ovat vetäytyneet koppeihinsa, kun ei ole ketä haukkua.

Olisi voinut kulkea läpi koko talon tapaamatta ketään; olisi ollut helppo varastaa kaikki irtaimisto ja viedä se hevoskuormissa pois: ei kukaan olisi sitä estänyt, jos vaan seudulla olisi ollut varkaita.

Se oli sikeä, kaikkinielevä, voittamaton uni, oikea kuoleman kuva. Kaikki näyttää kuolleelta, ainoastaan nurkista kajahtelee vaihteleva, eriääninen kuorsaus.

Aika ajoin joku äkkiä kohottaa unisen päänsä, katsahtaa hajamielisesti, kummastuneen näköisenä molemmille puolilleen, kääntyy sitten toiselle kyljelle tai sylkäsee avaamatta silmiään, tai myös korjaa päänalustaa ja vaipuu sitten taas unen helmaan.

Joku taas yht'äkkiä, ilman mitään edeltäviä valmistuksia, hypähtää molemmilla jaloilla pystyyn makuusijaltaan, aivankuin pelkäisi kadottaa otollista hetkeä, tempaa kaljahaarikan ja, puhallettuaan siinä uiskentelevia kärpäsiä, jotta ne siirtyisivät toiselle laidalle, — josta kärpäset, ennestään hiljaiset, asemansa parantamisen toivossa, alkavat kovasti liikkua, — kastelee kurkkuansa ja sitten taas heittäytyy vuoteelleen aivankuin tapettu.

Vaan tätä kaikkea lapsi katselee ja tarkastelee.

Hän on tullut hoitajansa kanssa päivällisen jälkeen ulos pihalle. Mutta ei hoitajamuorikaan, rouvan ankaroista varoituksista ja omasta tahdostansakaan huolimatta, voi vastustaa unen viekoittavaa voimaa. Hänkin joutuu tämän Oblomofkassa vallitsevan yleisen tarttumataudin uhriksi.

Alussa hän valppaasti katsoo lasta eikä päästä kauvaksi luotaan ja kovasti toruu vallattomuudesta, mutta sitten, tuntien lähestyvän tartunnan oireita, alkaa varoitella menemästä portin taakse, koskemasta pukkia, kiipeämästä kyyhkyslakkaan tai parvisillalle.

Itse hän asettuu johonkin siimespaikkaan: portaille, kellarin kynnykselle tai ruohikkoon, nähtävästi tarkoituksessa neuloa sukkaa ja samalla katsoa lasta. Mutta kohtapa hänen varoituksensa lapselle käyvät laimeiksi, pää alkaa nuokkua…

"Kiipeää kuin kiipeääkin tuo hepakko parvekkeelle", arvelee hän ollen jo puolittain unessa, "tai vielä… kenties rotkoonkin…"

Muorin pää kallistuu polvia vasten, sukka solahtaa kädestä, hän kadottaa lapsen silmistään ja avattuaan hieman suutansa, alkaa heikosti kuorsata.

Mutta lapsi on kärsimättömänä odottanutkin juuri tätä hetkeä, sillä nytpä hänen omintakeinen elämänsä alkaa.

Hän on nyt aivan kuin yksin koko mailmassa; hän juoksee varpaisillaan hoitajan luota, katselee kaikkia, kuka missäkin makaa, pysähtyy ja katsoo tarkkaan, kun joku herää, sylkäsee tai murahtaa jotakin unissaan; sitten hän riemuiten kiirehtii parvekkeelle, juoksentelee siellä pitkin narisevia lautoja, kiipeää kyyhkyslakkaan, tunkeutuu puutarhan kaukaisiin sopukoihin, kuuntelee koppakuoriaisen surinaa ja seuraa sen lentoa kauvas silmillään; etsiskelee ruohostossa siriseviä hyönteisiä ja ottaa kiinni näitä hiljaisuuden lääkitsijöitä; kun saa sudenkorennon käsiinsä, repii siltä siiven ja katsoo, mitenkä sille käy ilman siipeä, tai pistää oljenkorren sen takapuoleen ja on utelias näkemään kuinka se lentää tämän lisäkuorman kanssa; nautinnolla, peläten hengittääkkään, tarkastelee hän hämähäkkiä, kuinka se imee verta saaliiksi saamastaan kärpäsestä, ja kuinka kärpänen suristen riuhtoo itseänsä sen kynsissä. Lapsi ratkaisee taistelun siten että tappaa sekä kärpäsen että hämähäkin.

Sitten menee hän ojalle, kaivelee siellä maata, hakee jonkunlaisia juuria, puhdistaa ne ja syöpi makeaan suuhunsa pitäen niitä parempina kuin äidin antamia makeisia.

Hän juoksee portinkin taakse: hänen tekisi mieli päästä koivikkoon; se näyttää olevan niin lähellä, hän pääsisi sinne viidessä minutissa, ei kierteistä tietä myöten, vaan suoraan ojan, aidan ja kuopan ylitse; mutta hän pelkää, sillä siellä sanotaan olevan kummituksia, rosvoja ja kauheita eläimiä.

Tekisi hänen mielensä käväistä myöskin rotkolla: se on kaikkiansa viidenkymmenen sylen päässä puutarhasta; lapsi jo juoksee sen reunalle, siristää silmiänsä, aikoo katsahtaa syvennykseen kuin tulivuoren sisustaan ikään … mutta äkkiä hänen mieleensä johtuvat kaikki jutut ja kertomukset tästä rotkosta: hänet valtaa kauhu ja hän rientää takaisin hoitajamuorin luo ja herättää hänet.

Eukko kavahtaa ylös, korjaa päässään olevan huivin kohdalleen, työntää sen alle sormellaan harmaat hapsensa, ja ollen olevinaan aivankuin ei olisikaan nukkunut, katsoo epäluuloisesti Iljushaan, sitten herrasväen ikkunoihin, sekä alkaa vapisevilla käsillään neuloa sukkaa, joka on hänellä sylissä.

Sillä välin alkaa helle vähitellen laimeta, luonnossa käy kaikki vilkkaammaksi, aurinko jo rupeaa lähenemään metsää.

Ja kartanossakin vähitellen loppuu hiljaisuus: jossain nurkassa narahtaa ovi, kuuluu pihalta jonkun askeleita; heinätallissa joku aivastelee.

Kohta kantaa palvelija kyökistä, selkä köyryssä, suuren samovaarin. Aletaan kokoontua teetä juomaan: kellä ovat kasvot rypyssä, silmät vetiset; ken on maatessaan saanut punaisen pilkun ohimoihinsa, ken puhuu unisena oudolla äänellä. Kaikki he voihkivat, haukottelevat, silittelevät hiuksiansa, oikovat jäseniään ja koettavat vähitellen toinnutella itseään.

Päivällinen ja uni synnyttävät ankaran janon. Kurkku tuntuu kovin kuivalta; juodaan noin kaksitoista lasia teetä, vaan se ei auta: kuuluu voihketta, huokailemista; turvaudutaan puolukka- ja päärynäveteen ja kaljaan, muutamat lääkkeisiinkin, jotta vain pääsisivät kurkun kuivuudesta.

Kaikki hakevat vapautusta janosta kuin jostain Jumalan vitsauksesta; kaikki häärivät uupuneina, aivan kuin matkustajakaravaani, joka Arabian aroilla ei missään löydä vedenpisaraa.

Lapsi istuu siinä mammansa vieressä: hän katselee ympärillä olevien kummallisia muotoja, kuuntelee kotiväen uneliasta, velttoa puhetta. Hänen on hupaista katsella heitä, jokainen heidän joutava sanansa huvittaa häntä.

Teenjuonnin jälkeen kukin ryhtyy johonkin toimeen: mikä menee joelle ja kuljeksii verkalleen pitkin rantaa sysien jalallaan kiviä veteen; kuka taas istahtaa ikkunan eteen ja tarkastelee kaikkia huomattavia ilmiöitä: jos kissa juoksee pitkin pihaa tai naakka lennähtää ilmassa, niin tarkastelija seuraa kumpaakin silmillään sekä nenänipukallaan, kääntäen päätänsä milloin oikealle, milloin vasemmalle. Samalla tavoin istuvat koiratkin joskus päiväkausia ikkunalla katsellen tarkkaan kaikkia ohikulkevia.

Äiti tarttuu pikku Iljushan päähän, taivuttaa sen polvelleen ja verkalleen kampaa lapsen tukkaa, ihaillen hiuksien pehmeyttä ja pakottaen myöskin Nastasja Ivanovnan ja Stepanida Tihanovnan sitä ihailemaan; äiti keskustelee heidän kanssaan Iljushan tulevaisuudesta ja asettaa hänet urhoksi johonkin omatekemäänsä sankarirunoelmaan. Toisetkin ennustavat hänelle mitä loistavinta tulevaisuutta.

Vaan jo alkaa hämärtää. Keittiössä taas rätisee tuli, taas kuuluu veitsien kalina; valmistetaan illallista. Väki on kokoontunut portille: sieltä kuuluu balalaikan soittoa ja naurua. Siellä lyödään palloa.

Mutta aurinko on jo painunut metsän taa; se heittää vielä muutamia lievästi lämmittäviä säteitä, jotka tunkevat tuli juovana puiden läpi valaisten kirkkaasti kultaisella kiillollaan mäntyjen latvoja. Säteet sammuvat toinen-toisensa jälkeen; viimeinen säde viipyy kauvan, se on kuin hieno neula tunkeutunut tiheisiin lehviin, mutta sekin vihdoin sammuu…

Esineet muuttavat muotoansa, kaikki sulautuu ensin harmaaksi, sitten mustaksi ainepaljoudeksi. Lintujen laulu vähitellen hiljenee; kohta ne kokonaan vaikenevat paitsi eräs itsepäinen, joka ikäänkuin uhalla muiden hiljaa ollessa yksitoikkoisesti vähänväliä sirkuttaa, kuitenkin yhä harvempaan; vihdoin sekin äännähtää heikosti, pyristelee ruumistaan pannen pieneen liikkeeseen ympärillä olevat lehdet ja … nukahtaa.

Kaikki vaikenee; ainoastaan sirkat sirisevät kilvan sitä kovemmin. Maasta nousee valkoista sumua leviten niityille ja virralle. Joki tyyntyy; hetkisen kuluttua siinäkin jotakin läiskähtää viimeisen kerran, ja sekin käy liikkumattomaksi.

Ilma tuntuu kostealta. Käy yhä pimeämmäksi. Puut ryhmittyvät jonkunmoisiksi kummituksiksi; metsässä tuntuu peloittavalta; siellä narahtaa äkkiä jotakin ikäänkuin joku kummituksista olisi siirtynyt toiseen paikkaan ja kuivunut oksa rasahtanut hänen jalkainsa alla.

Taivaalla kimaltelee kirkkaasti ensimmäinen tähtönen, ja talojen ikkunoissa välähtää tulia.

Saapuneet ovat luonnon hiljaisuuden juhlalliset hetket, nuo hetket, jolloin luova järki työskentelee voimakkaimmin, runosuonet kuohuvat kuumimmin, jolloin sydämessä intohimot rajuimmin riehuvat tai suru kalvaa kipeimmin, jolloin raa'assa mielessä kypsyy vastustamaton rikoksen itu, ja jolloin … kaikki niin sikeästi ja rauhallisesti nukkuvat Oblomofkassa.

— Lähtään äiti kävelemään, sanoo Iljusha.

— Mitä sinä, Herran nimessä! Nytkö kävelemään: — siellä on kosteata, jalat kylmettyvät; ja siellä on hirveätäkin: metsässä kulkee tähänaikaan paholainen, se viepi pieniä lapsia.

— Mihinkä se viepi? Mimmoinen se on? Missä se asuu? kyselee lapsi.

Ja äiti antaa vallan hillitsemättömälle mielikuvitukselleen.

Lapsi kuuntelee häntä, vuorotellen avaten ja sulkien silmiänsä, kunnes vihdoin uni saa hänet valtoihinsa. Tulee hoitajamuori, ottaa lapsen äidin polvilta ja kantaa hänet unisena, pää riipuksissa yli muorin olkapään, vuoteelle.

— Kas, niin on päivä taas kulunut. Jumalalle kiitos! sanovat
Oblomovilaiset pannen makuulle ja tehden ristinmerkkejä: —
Onnellisesti on läpi päästy; suokoon Jumala että huomennakin kävisi
samoin! Kiitos ja kunnia sinulle, laupias Jumala!

* * * * *

Sitten ilmestyi Oblomoville toisaikainen näky: eräänä pitkänä talvi-iltana on hän kovasti puristautunut hoitajamuorin syliin; tämä kertoo hänelle jostakin tuntemattomasta seudusta, jossa ei ole yötä eikä pakkasta, jossa aina tapahtuu ihmeitä, jossa hunaja ja maito jokina virtailee, jossa kukaan vuoden pitkään ei tee mitään, vaan jossa pitkinä päivinä kulkee semmoisia kelpo poikia, kuin Ilja Iljitsh, ja kaunottaria, joiden ihanuutta ei voi saduissa sanella eikä kynällä kuvailla.

Siellä on hyvä hengetär, joka meillä ilmestyy joskus hauvin muodossa; se valitsee itselleen jonkun suosikin, hiljaisen, vaatimattoman, toisin sanoen jonkun tyhjäntoimittajan, jolle kaikki tekevät pahaa, ja runsaasti tuhlailee hänelle rikkauttaan; tyhjäntoimittaja syöpi herkkuja ja koreilee vaivatta saamissa vaatteissaan, mutta sitten naipi jonkun kuulun kaunottaren, Militrisa Kirbitjevnan.

Lapsi, teroittaen korvansa ja silmänsä, kuuntelee kiihkeästi kertomusta.

Hoitajamuori tahi oikeastaan satu vältti niin taitavasti kaikkea, mikä on olemassa todellisuudessa, että mielikuvitus ja ymmärrys, joutuneina tarumailman sokkeloihin, jäivätkin sinne orjuuteen aina vanhuuden päiviin saakka. Hoitajamuori se osasi kertoa peräti hyvänsävyisesti sadun Emelja-pökkelöstä, tuon ilkeän pilajutun esi-isistämme, kentiesi meistä itsestämmekin.

Vaikka täysikasvanut Ilja Iljitsh sittemmin saapikin tietää ettei olekkaan olemassa hunaja- ja maitojokia eikä tuollaisia hyviä hengettäriä, vaikka hän nauraen laskeekin leikkiä hoitajamuorin kertomuksista, ei tämä nauru kuitenkaan ole aivan todellinen; sitä seuraa salainen huokaus: satu on hänellä kietoutunut elämän oloihin ja hän itsekkin tietämättään joskus suree sitä, miksi ei satu ole todellisuutta eikä todellisuus satua.

Tahtomattaankin uneksii hän Militrisa Kirbitjevnasta; häntä yhä kiehtoo seutuun, jossa aina vain ollaan jouten, ilman suruja ja huolia; häneen jää taipumus lämpimässä makaamiseen, valmiisiin, työllä ansaitsemattomiin vaatteisiin ja hyvien hengetärten herkkuruokiin.

Sekä vanha Oblomov että hänen iso-isänsä olivat kuulleet lapsuudessaan nämä samat kertomukset, jotka vuosisatoja olivat kulkeneet muuttumatta lapsenhoitajapolvelta toiselle.

Sillävälin asettaa jo hoitaja toisia kuvia lapsen mielikuvituksen eteen.

Hän kertoo hänelle venäläisten Akillesten ja Odysseysten urotöistä; Ilja Muromilaisesta, Dobrinja Nikititshistä, Aljosha Popovitshista, Polkan-jättiläisestä, siitä kuinka nämät sankarit samoilivat pitkin Venäjää, lyöden suunnattomat joukot pakanoita ja kilpailivat viinan juonnissa; sitten puhui hän ilkeistä ryöväreistä, nukkuvista hallitsijattarista, kivettyneistä kaupungeista ja ihmisistä; sekä siirtyi vihdoin satuihin haltijoista, tontuista ja kummituksista.

Yhtä yksinkertaisesti ja tasaisesti kuin Homerus, yhtä tarkasti ja havainnollisesti sijoitti hän lapsen muistoon ja mielikuvitukseen venäläisen Iliadin, jonka meikäläiset, muinoiset homeriidit olivat sepittäneet niinä hämärinä aikoina, jolloin ihminen vielä ei ollut tottunut vaaroihin ja luonnon salaisuuksiin, jolloin hän pelkäsi kummituksia ja paholaisia ja haki turvaa Aljosha Popovitshilta ympäröiviä vaaroja vastaan, jolloin ilmassa ja vedessä ja kedolla ajateltiin olevan henkiä ja kummituksia.

Hirvittävä ja epävakainen oli silloisen ihmisen elämä; oli vaarallista astua kynnyksen yli: petoeläin saattoi hänet repiä, ryöväri tappaa, julma tataari ryöstää kaiken hänen omaisuutensa, ja hän saattoi kadota jäljettömiin, teille tuntemattomille.

Siihen aikaan saattoi myöskin ilmaantua äkkiä taivaan merkkejä, tulisia patsaita ja palloja; tuolla äsken peitetyn haudan päällä leimahtaa liekki tai metsässä kävelee joku, ikäänkuin tulisoihtu kädessä, ja hirveästi nauraa ja mullistelee silmiänsä.

Ja ihmisellekin tapahtui niin paljon semmoista, jota ei voinut käsittää; saattoi tapahtua että hän, elettyään kauvan ja onnellisesti, äkkiä alkoi puhua puuta heinää sekä huutaa oudolla äänellä tai kuljeksia houraillen öitä myöten; joskus rupesi hän aivan ilman syytä heittelehtimään maata vasten. Mutta juuri vähää ennen kuin jotain tämmöistä tapahtui, oli kana laulanut kukon äänellä tai korppi rääkynyt katon yli lentäessään.

Heikko ihminen katseli siihen aikaan pelolla ja hämmästyksellä elämän ilmiöitä hakien mielikuvituksestaan selitystä ympärillä olevan elämän salaisuuksille.

Mutta ehkäpä uni, joka ei tuntenut elämän puuhia ja huolia, vaaroja ja seikkailuja, saattoi ihmisen luomaan varsinaisen mailman rinnalle toisen olemattoman ja etsimään siinä viihdytystä mielikuvitukselle sekä selitystä luonnonilmiöille ulkopuolella itseänsä.

Umpimähkäistä oli esi-isäimme elämä; he ihmettelivät ja pelkäsivät vaaroja ja vastuksia, hakien niiden syviä syitä luonnon hämäristä riimukirjoituksista.

Kuolema seurasi heillä siitä että sitä ennen oli ruumis kannettu portista, pää edellä eikä jalat; tulipalo taas siitä että koira oli ulvonut kolme yötä peräkkäin ikkunan alla; vainajan kantoivat he portista ulos jalat edellä, mutta söivät yhä samaa ravintoa ja yhtä paljon kuin ennenkin sekä makasivat paljaalla lattialla totuttuun tapaansa; ulvovaa koiraa löivät he taas kepillä tai ajoivat sen pois talosta, mutta palavasta päreestä annettiin kipunain yhä pudota lahonneen lattian rakoihin.

Vielä nytkin uskoo venäläinen keskellä vakavaa todellisuutta mielellään vanhanaikuisia satuja, eikä hän pitkään aikaan taida päästä tästä taikauskoisuudestaan.

Kuullessaan hoitajattareltaan kertomuksia "kultaisesta taljasta", "ihmelinnusta" tai "taikalinnusta", sen varustuksista ja salakomeroista, lapsi milloin ilahtui riemusta kuvaillen itseänsäkin jonkunlaiseksi urhoksi, milloin taas murehti satusankarin onnettomia kohtaloita.

Näin seurasi satu satua. Hoitaja kertoi innokkaasti ja kaunopuheliaasti, sillä hän uskoi itsekkin puolittain kertomuksiaan. Eukon silmät iskivät tulta; pää tutisi mielenliikutuksesta; äänen nuotti kohosi tavattoman korkeaksi.

Kauhun valtaamana likistyi lapsi kyyneleet silmissä lähemmäksi hoitajaansa.

Kun tulivat puheeksi vainajat, jotka nousivat puoliyön aikaan haudoistaan, tai uhrit, jotka kituivat jonkun hirviön vankeina taikka puujalalla kuljeksiva karhu, joka samoili kylissä hakien katkaistua oikeata jalkaansa silloin nousivat hiukset lapsen päässä pystyyn ja hänen lapsellinen mielikuvituksensa oli milloin kangistuneena, milloin vilkkaassa liikkeessä, hän tunsi milloin tuskallista, milloin suloista tunnetta ja hermot olivat jännityksissä kuin soittimen kielet.

Kun hoitaja vakavasti kertoi karhun sanoja: "Ratise, ratise, puinen jalka! minä kuljen kyliä, isoja ja pieniä, kylän akat nukkuvat; — yksi on akka, joka ei nuku, se istuu taljallani, keittää lihaani, kehrää villaani", j.n.e. ja kun karhu sitten astui sisään tupaan ja tahtoi tarttua jalkansa-ryöstäjään, niin ei lapsi voinut enää olla alallaan, vaan kyyneleet tulvahtivat hänen silmistään, hän samalla pelkäsi, ja kuitenkin iloitsi siitä ettei ollut pedon kynsissä, vaan penkillä hoitajansa vieressä.

Lapsen mielikuvitus tuli täyteen kummitusjuttuja; pelko ja ahdistus jäivät sydämmeen kauvaksi aikaa, kenties koko iäksi. Hän katselee surumielin ympärilleen ja näkee yhä elämässä vaaroja ja vastoinkäymisiä, yhä uneksii siitä tarumailmasta, jossa ei ole pahuutta, huolia eikä suruja, jossa asuu Militrisa Kirbitjevna, jossa niin hyvästi syötetään ja vaatetetaan…

Satu ei pidä vallassaan ainoastaan lapsia Oblomofkassa, vaan myöskin aikuisia aina elämän loppuun asti. Kaikki kartanossa ja kylässä olijat, alkaen isännästä ja hänen vaimostaan aina vankkaan Taras-seppään asti pelkäävät jotain pimeinä iltoina: jokainen puu muuttuu silloin jättiläiseksi, jokainen pensas ryövärien piilopaikaksi.

Ikkunaluukun jyske tai tuulen suhina savupiipussa panivat vaalenemaan sekä miehet että naiset ja lapset. Ei kukaan uskaltanut loppiaisiltana kymmenen jälkeen yksinään portista ulos, ja jokainen pelkäsi pääsiäisyönä mennä talliin, ettei tapaisi siellä tonttua.

Oblomofkassa uskottiin kaikkea: sekä kummituksia että vainajia. Jos heille kerrottiin että heinäruko käveli pitkin niittyä — niin he eivät sitä ollenkaan epäilleet; jos joku pani liikkeelle huhun että pässi ei ollutkaan pässi, vaan jotakin muuta, että joku Marfa tai Stepanida olivat noitia, alkoivat he pelätä sekä pässiä että Marfaa: heille ei juolahtanut mieleenkään kysyä, miksi pässi oli muuttunut muuksi, ja miksi Marfa oli tullut noidaksi, vieläpä he suuttuivat siihen, joka uskalsi epäillä semmoisia asioita — niin luja oli usko kummituksiin Oblomofkassa.

Ilja Iljitsh huomasi tosin sittemmin että mailma on luotu yksinkertaisemmin, että vainajat pysyvät haudoissaan, että jättiläisiä, niin pian kun semmoisia ilmestyy, ruvetaan rahan edestä näyttelemään, ja että ryövärit pistetään vankilaan; mutta vaikka usko aaveisiin katosikin, pysyi kuitenkin jäljellä jonkunlainen aiheeton pelko ja surumielisyys.

Ilja Iljitsh sai tietää etteivät kummitukset tuota turmiota, vaan mikä sitä tuottaa — sitä hän tuskin tiesikään; yhtäkaikki hän joka askeleella odotteli ja pelkäsi. Ja vielä nytkin, jäätyään pimeään huoneeseen tai nähtyään ruumiin, tunsi hän vapisten tuota lapsuudesta juurtunutta pelkoa; aamulla hän nauroi omalle pelolleen, mutta illan tultua rupesi taas vaaleten vapisemaan.

* * * * *

Vielä näki Ilja Iljitsh itsensä yht'äkkiä kolmen- tai neljäntoista ikäisenä poikana.

Hän kävi jo koulua Werhljowon kylässä, noin viiden virstan päässä Oblomofkasta, sikäläisen pehtorin, saksalaisen Stolzin luona, joka oli avannut pienen koulun paikkakunnalla asuvien aatelisten lapsia varten.

Tällä miehellä oli oma poika, Andrei, melkein samanikäinen kuin Oblomov ja sitä paitsi annettiin hänen huostaansa vielä kolmaskin poika, joka ei lukenut juuri mitään, sairasteli vain risatautia, kulki sidotuin silmin ja korvin ja itki alituisesti sitä että asui vierasten luona eikä kotonaan mummonsa turvissa, ja että hänellä nyt ei ollut ketään, joka olisi hyväillyt häntä ja leiponut hänelle makeita kakkuja.

Paitsi näitä lapsia ei koulussa muita toistaiseksi ollutkaan.

Mikäpäs siinä auttoi: isä ja äiti pistivät vallattoman Iljushan kirjan ääreen. Seurauksena oli kyyneliä, voivotuksia, vastustusta. Vihdoin saatiin poika koulumestarin luo.

Saksalainen oli toimekas sekä ankara mies, kuten miltei kaikki saksalaiset. Kenties hänen johdollaan Iljusha olisikin oppinut jotain kunnollisesti, jos Oblomofka olisi ollut Werhljowon kylästä viiden sadan virstan päässä. Mutta mitenkäs tässä saattoi oppia! Oblomovilaiset elämäntavat ja tottumukset ulottuivat Werhljowoonkin saakka; olihan sekin joskus kuulunut Oblomofkaan ja siellä vallitsi kaikkialla, paitsi Stolzin talossa, sama alkuperäinen laiskuus, tapojen yksinkertaisuus, hiljaisuus ja liikkumattomuus.

Lapsen mieli ja sydän olivat täynnänsä kuvia näistä oloista ja tavoista jo kauvan ennen sitä hetkeä, jolloin hän näki ensimmäisen kirjan. Mutta kukapa tietää, miten varhain alkaa järjen itu kehityksensä lapsen aivoissa? Kukapa voipi tutkia ensimmäisten käsitteiden syntyä lapsen sielussa?

Kenties jo silloin, kun lapsi alkoi soperrella ensimmäisiä sanojaan tai jo sitä ennenkin, kun se katseli kaikkea vain vaiteliaalla, tylsältä näyttävällä katseella, kenties jo silloin se näki ja arvaili ympärilläolevien ilmiöiden merkitystä ja yhteyttä, ilmaisematta sitä itselleen tai muille.

Kenties Iljusha jo kauvan sitten huomaa ja ymmärtää, mitä hänen ympärillään puhutaan ja tehdään; kuinka hänen isänsä plyyssi-housuissaan ja ruskeassa, vanulla täytetyssä verkanutussaan kuljeksii päivätpitkät nurkasta nurkkaan, kädet seljän takana, nuuskaten ja niistäen nenäänsä, kuinka äiti siirtyy kahvinjuonnista teen juontiin, teen juonnista ruokailuun; kuinka isän mieleenkään ei juolahda tarkastaa, kuinka monta kuhilasta tai heinärukoa on leikattu tai niitetty eikä muistuttaa laiminlyönnistä; mutta oleppas vaan antamatta hänelle oitis, kun pyytää, nenäliinaa, niin hän kovasti riitelee epäjärjestyksestä ja panee ylösalaisin koko talon.

Kenties hänen lapsellinen ymmärryksensä on jo ammoin päättänyt, että on elettävä sillä tavoin kuin aikuiset hänen ympärillään elävät eikä muuten. Ja kuinkas voisikaan hän toisin päättää?

Mutta miten elivät aikuiset Oblomofkassa? Kysyivätköhän itseltään: miksi on elämä meille annettu? Jumalaties! Ja kuinka olisivat he vastanneet, jos olisivat kysyneet? Luultavasti eivät mitenkään: asia näytti heistä hyvin yksinkertaiselta ja selvältä.

Eivät he tunteneet vaivaloista, työn raskauttamaa elämää eivätkä ihmisiä, jotka kantoivat rinnassaan rasittavia huolia, jotka samoilivat paikasta paikkaan maan pinnalla, ikäänkuin hakien jotain tai jotka uhrasivat elämänsä ikuiselle, loppumattomalle työlle.

Eivät tietäneet Oblomovilaiset henkisenkään elämän ponnistuksista; eivät välittäneet ikuisista pyrkimyksistä johonkin, ja jotakin varten; he pelkäsivät kuin tulta mielenliikutuksia, intohimoja, ja kun muualla ruumis nopeasti kuihtui ankaran sisällisen tulen kalvamana, niin Oblomovilaisten sielu se rauhallisesti uinaili pehmoisessa ruumiissaan.

Ei rumentanut heitä elämä kuten muita ennenaikuisilla rypyillä eikä vaivannut henkisillä rasituksilla.

Nuo hyvät ihmiset eivät käsittäneet elämää muuten kuin rauhan ja työttömyyden ihanteena, jota aika ajoittain keskeyttivät kaikenlaiset ikävät seikat niinkuin: taudit, tappiot, riidat, ja muun muassa työ.

He pitivät työtä rangaistuksena, joka oli määrätty jo esi-isillemme, he eivät sitä suosineet, vaan välttivät missä vain voivat.

He eivät koskaan vaivanneet itseään millään hämärillä, henkisillä kysymyksillä: sentähden kukoistivatkin he aina terveinä ja iloisina, sentähden elivät he niin kauvan; neljänkymmenen ikäiset miehet näyttivät nuorukaisilta, vanhukset eivät taistelleet vaikean tuskallisen kuoleman kanssa, vaan elettyään pitkän iän, kuolivat aivankuin salavihkaa, hiljaa kangistuen ja huomaamatta päästäen viimeisen henkäyksen. — Sentähden sanotaankin että ennen oli kansa lujempaa.

Ja siinä onkin perää; ennen ei huolittu selittää lapselle elämän tarkoitusta ja valmistaa häntä sen monimutkaiselle tielle; ei rasitettu häntä kirjoilla, jotka synnyttävät päässä lukemattomia kysymyksiä kalvaen mieltä ja lyhentäen elämää.

Elämän sääntö oli heillä valmiina, vanhempien antamana; vanhemmat olivat saaneet sen isiltään ja nämä niinikään isiltään, jotka olivat käskeneet säilyttämään sitä kuin Vestan tulta. Miten oli jotakin tehty esi-isien aikana, siten tehtiin se Ilja Iljitsh'in isänkin aikana ja kenties vielä nytkin.

Mitäpä he olisivat tarvinneet mietiskellä tai puuhailla; mitä tarkoituksia tavoitella?

Eivät he kaivanneet mitään: elämä kulki heidän ohitsensa tyynenä virtana; heidän asiansa oli vain istua tämän virran rannalla ja tarkastella välttämättömiä ilmiöitä, jotka vuorotellen kutsumatta asettuivat heidän eteensä.

Ja niinpä nukkuvan Ilja Iljitshin mielikuvituksen eteen ilmestyivät vuorotellen ikäänkuin elävinä kuvina kolme, niin hyvin heidän kuin sukulaisten ja tuttavienkin perheissä huomattavaa tärkeintä elämänilmiötä: syntyminen, häät ja hautajaiset.

Sitten seurasi kirjava joukko muita, väliin iloisia, väliin surullisia tapahtumia: ristiäisiä, nimipäiviä, perhejuhlia, paaston-alkajaisia, lopettajaisia, meluavia päivällisiä, sukulaiskokouksia, tervehdyksiä, onnitteluja, virallisia kyyneleitä ja virallista hymyilyä.

Kaikki toimitettiin yhtä tarkkaan, yhtä juhlallisesti.

Hänelle ilmestyi myös tuttuja kasvoja määrättyine kasvonpiirteinen eri tilaisuuksissa. Antoipa heille toimitettavaksi vaikka kuinka arkaluontoisen kosinnan, juhlallisen häiden vieton tai nimipäiväkekkerit — niin toimittavat he kaiken säntillisesti, ilman vähintäkään laiminlyöntiä. Mihin on kullekkin osoitettava oma paikkansa, miten on mitäkin tarjottava, kenen kanssa on kunkin ajettava juhlakulussa, kaikessa semmoisessa ei kukaan tehnyt pienintäkään erehdystä Oblomofkassa.

Ja kuinka osasivatkaan he lapsia hoitaa! Maksoi vain vaivaa katsahtaa, mimmoisia lihavia punaposkisia lapsukaisia sikäläiset äidit kuljettivat mukanaan. Heidän päähuolenaan oli että lapset olisivat lihavia, valkoisia ja terveitä.

Siinä oli koko heidän elämänsä ja tietonsa, siinä kaikki heidän surunsa ja ilonsa: sentähden he karkoittivatkin luotaan kaikki muut huolet eivätkä tunteneet muita iloja; heidän elämänsä oli täynnä yksinomaan näitä välttämättömiä tapauksia, jotka antoivatkin loppumatonta ravintoa heidän ymmärrykselleen ja sydämmelleen.

Mielenliikutuksesta sykkivin sydämmin odottivat he kaikkia ilo- tai surujuhlia; mutta kun sitten ristiäiset, häät tai peijaat olivat ohi, vaipuivat he jälleen tavalliseen toimettomuuteensa, josta heidät herätti uusi, samanlainen tapaus — nimipäivä, häidenpito tai muu. Niinpian kun lapsi oli syntynyt, oli vanhempien ensimmäisenä huolena heti toimittaa tavan vaatimat juhlatemput, s.o. kasteen jälkeen oli toimitettava pidot; sitten alkoi lapsen huolellinen hoitaminen.

Äiti piti itsensä ja hoitajan velvollisuutena hoitaa lapsen terveyttä, varjella häntä kylmettymiseltä, pahoilta silmiltä ja muilta ikäviltä seikoilta. Kovasti pidettiin huolta siitä että lapsi aina olisi iloinen ja söisi paljon.

Niinpian kun lapsi pääsee omille jaloilleen, s.o. niinpian kun hoitaja tulee hänelle tarpeettomaksi, niin äidin sydämmeen ilmestyy salainen halu saada hänelle toveri — samallainen terve ja punakka.

Taas tulee juhlien ja pitojen aika ja vihdoin häät; tähän keskittyykin koko elämän toiminta.

Senjälkeen alkoivat samat asiat uudelleen: lasten syntyminen, juhlatemput ja pidot, kunnes hautajaiset pysähyttivät tämän juhlakulun: ei kuitenkaan kauvaksi: toiset henkilöt astuvat toisten sijaan, lapsista tulee nuorukaisia, sulhasia, aviomiehiä; he jättävät jälkeensä kaltaisiansa ja siten elämä tämän ohjelman mukaan jatkuu lakkaamattomana, yksitoikkoisena lankana, joka huomaamatta katkeaa haudan partaalla.

Sattui heille joskus sentään muitakin huolia, mutta Oblomovilaiset ottivat ne vastaan välinpitämättömästi, ja huolet, leijailtuaan heidän päänsä päällä, riensivät etemmäksi kuin linnut, jotka lennettyään lujaa muuria vasten lyövät siipiänsä turhaan kovaan kiveen ja lentävät sitten muualle.

Niinpä esimerkiksi kerran romahti osa pitkää parveketta äkkiä maahan ja hautasi allensa kanan poikasineen: olisippa sen saanut niskaansa myös Aksinja, Antipan akka, joka tuonoin oli istunut sen alla, mutta onneksi juuri sillä hetkellä oli lähtenyt pois.

Talossa syntyi mylläkkä: kaikki, sekä suuret että pienet riensivät paikalle ja kauhistuivat ajatellessaan, että kanan asemesta olisi siinä juuri silloin saattanut astuskella itse talon rouva Ilja Iljitshin kanssa.

Kaikki valittelivat ja moitiskelivat toinen toistansa siitä että parveke oli jäänyt korjaamatta ja ettei asiasta kukaan ollut muistuttanut eikä käskenyt korjausta tekemään.

Kaikki ihmettelivät sitä että parveke oli romahtanut, mutta päivää ennen oli ihmetelty sitä että se niin kauvan pysyi paikoillaan!

Alkoivat huolet ja keskustelut siitä, mitenkä asia olisi korjattavissa; sääliteltiin kanaa poikineen ja sitten kukin lähti paikoilleen, kun sitä ennen oli ankarasti kielletty viemästä Ilja Iljitshiä parvekkeen läheisyyteen.

Noin kolmen viikon kuluttua annettiin Andrjushkalle, Petrushkalle ja Wasjkalle käsky viedä särkyneet laudat ja kaidepuut vajoihin, etteivät olisi tiellä. Siinä ne vetelehtivät kuitenkin kevääsen saakka.

Ukko Oblomov, joka kerta, kun näki ne ikkunastaan, rupesi mietiskelemään tapaturman korjaamista: hän kutsuu kirvesmiehen ja alkaa keskustella, miten olisi paras tehdä, rakentaakko uusi parveke vai purkaakko jälelle jäänytkin; sitten päästää hän miehen kotiinsa sanoen: — Noh, saat mennä, minä aijon miettiä asiaa.

Tätä kesti aina siihen asti kunnes Wasjka ja Motjka kertoivat herralle että, kun hän, Motjka tänä aamuna kiipesi vielä paikoillaan olevalle parvekkeen osalle, niin irtautui se nurkkien kohdalta kokonaan seinästä ja oli valmis uudestaan romahtamaan alas.

Silloin kutsuttiin kirvesmies lopullista neuvottelua varten; seurauksena oli että jälelle jäännyttä osaa päätettiin tuonnemmaksi tukea uusilla pönkillä, joka tulikin tehdyksi saman kuun lopulla.

— Hei! Parveke on taas ihan kuin uusi! sanoi vanhus vaimolleen. — Katsoppas, miten somasti se mies asetti hirret, aivanhan ne muodostavat kuin minkäkin pylväskäytävän! Nyt välttää taas pitkäksi aikaa!

Joku muistutti hänelle että yksin tein olisi parasta korjata porttikin ja portaat, koska portaiden lomitse pääsevät kellariin ei ainoastaan kissat, vaan myöskin siat.

— Niin, niin, kyllä, kyllä, vastasi Ilja Ivanovitsh huolestuneena ja meni oitis tarkastamaan portaita.

— Tosiaankin, mitenkäs tämä näin on ruvennut horjumaan? puhui hän keikutellen portaita.

— Sehän keikkui jo silloin, kun se tehtiin, huomautti joku.

— Mitäpä siitä vaikka keikkuikin? vastasi Oblomov: — Eipähän vaan ole romahtanut, vaikka onkin ilman korjuuta ollut jo kuusitoista vuotta. Hyvin sen teki silloin se Luukas! … Se se vasta oli kirvesmies … vaan kuoli — olkoon siunattu hänen muistonsa! Nykyaikaan ei ole semmoisia kirvesmiehiä: eivät tee niin lujaa.

Ja hän käänsi silmänsä toiseen suuntaan, vaan portaat ne keikkuvat vieläkin, vaikk'eivät sentään ole romahtaneet.

Näyttääpä siis tosiaankin olleen oivallinen mestari tuo Luukas.

Täytyy muuten tunnustaa, että isäntäväki joskus tuli hyvinkin levottomaksi, suuttui ja tulistui.

Kuinka voi, niin sanottiin, laiminlyödä tai jättää tekemättä sitä tai tätä? Täytyy oitis ryhtyä toimiin. Ja he puhuivatkin vain siitä, kuinka esimerkiksi ojan yli vievä silta olisi korjattava tai aitaus jossain paikoin puutarhan ympärillä laitettava kuntoon, etteivät elukat turmelisi puita, koska aita oli osaksi kokonaan maahan kallistunut.

Ilja Ivanovitshin huolenpito ulottui niinkin pitkälle että hän kerran, kävellessään puutarhassa, omin käsin oihkien nosti aidan pystyyn ja käski puutarhurin tukemaan sitä kahdella seipäällä: tästä Oblomovin toimeliaisuudesta oli seurauksena että aita pysyi pystyssä koko kesän ja kaatui vasta talvella lumen painosta.

Päästiinpä vielä niinkin pitkälle että sillalle pantiin kolme uutta lautaa heti sen jälkeen kun Antippa oli kaatunut hevosen ja vesitynnyrin kanssa sillalta ojaan. Renki ei ennättänyt vielä parata saamistaan vammoista, kun silta jo oli korjattu.

Lehmät ja vuohet eivät ennättäneet tehdä kovin paljon vahinkoa sen jälkeen kun puutarhan aita toistamiseen kaatui: ne olivat syöneet ainoastaan viinimarjapensaita ja repineet yhdeksän niinipuuta, mutta omenapuihin asti eivät vielä päässeet, kun tuli määräys, että aita oli korjattava asianmukaisella tavalla, vieläpä kaivettava oja sen ympärille.

Annettiinpa vielä kuka käskiä niille kahdelle lehmälle ja pukille, jotka tavattiin puutarhassa: kylläpä saivat patukkaa kupeisiinsa oikein isän kädestä.

* * * * *

Vielä näki Ilja Iljitsh Oblomov unessa kotoisen, himmeästi valaistun vierashuoneen ynnä sen vanhanaikaiset huonekalut, jotka alituisesti olivat peitetyt päällyställä, suunnattoman ison, kömpelönnäköisen sohvan, joka oli päällystetty värinsä muuttaneella sinertävällä kamlottikankaalla, sekä suuren nahkapeitteisen nojatuolin.

Tulee pitkä talvinen ilta.

Äiti istuu sohvalla ja kutoo verkalleen lapsen sukkaa, haukotellen ja tuontuostakin raapaisten sukkapuikolla tukkaansa.

Hänen vieressään istuu Nastasja Ivanovna ja Pelageja Ignatjevna, jotka neulovat jotakin Iljushalle tai hänen isälleen tai itselleen.

Isä, kädet seljän takana, kävelee huoneessa edestakaisin, täydellisesti tyytyväisenä; väliin istahtaa hän nojatuoliin ja istuttuaan hiukan, alkaa taas kävellä, ja tarkasti kuunnella omien askeleidensa kopsetta. Sitten ottaa hän nuuskaa, niistää nenänsä ja vähän perästä ottaa taas nuuskaa.

Huoneessa palaa himmeästi yksi talikynttilä, ja sekin sytytettiin ainoastaan talvi- ja syys-iltoina. Kesäkuukausina kaikki koittivat panna levolle ja nousta ilman kynttilöitä päivän valossa.

Tämä tapahtui osaksi tottumuksesta, osaksi tarkkuudesta. Jokaisen tarvekalun suhteen, joka oston kautta oli hankittava, olivat Oblomovilaiset erittäin itaria.

He teurastivat mielellään kalkkunan tai tusinan kananpoikia, kun saivat vieraan, mutta eivätpä vain panneet ruokaan liikoja rusinoita ja olisivat kauhistuneet, jos vieras itse olisi kaatanut itselleen viiniä lasiinsa. Muuten semmoista siellä ei koskaan tapahtunut; sillä niin olisi voinut menetellä ainoastaan joku vintiö, joku yleisessä merkityksessä turmeltunut henkilö, mutta semmoista ei olisi päästetty pihallekkaan.

Ei, semmoiset eivät olleet tavat siellä: vieras siellä ei kajonnut mihinkään ennenkuin oli kolmasti tarjottu. Hän tiesi hyvin hyvästi että yksikertainen tarjous enimmäkseen sisälsi pyynnön kieltäytyä ottamasta tarjottua ruokalajia tai viiniä.

Kaikkia varten ei sytytetty kahta kynttilääkään; kynttilät olivat ostettavat kaupungista ja niitä säilytettiin kuten muitakin ostotavaroita lukon takana. Pätkät laskettiin huolellisesti ja pantiin kätköön.

Yleensä ei siellä tuhlattu rahoja, ja vaikka joku esine olisi ollut miten välttämätön hyvänsä, annettiin siitä rahoja mitä suurimmalla säästäväisyydellä ja ainoastaan silloin, kun rahameno oli vähäinen. Suurempia maksuja suoritettaessa aina huokailtiin, vaikeroitiin ja riideltiin.

Oblomovilaiset suostuivat pikemmin kärsimään kaikenlaisia epämukavuuksia ja tottumaan niihin kuin tuhlaamaan rahoja.

Senpätähden oli sohvapeitekkin vierashuoneessa jo kauvan sitten likaantunut, sentähden myöskin Ilja Ivanovitshin nahkapeitteinen nojatuoli tuskin ansaitsi sitä nimeä, sillä todellisuudessa oli nahkaa siinä jäljellä ainoastaan palanen selkämyksessä, muualta oli se jo viisi vuotta takaperin kulunut ja putoillut pois; kenties samasta syystä porttikin oli kallellaan ja portaat heiluvat. Antaa pois jostakin, vaikka välttämättömästäkin tavarasta, pari- tai kolmesataa ruplaa, olisi näyttänyt miltei itsemurhalta.

Kuultuaan että joku paikkakunnan nuori maanomistaja oli käynyt Moskovassa ja maksanut tusinasta paitoja kolmesataa ruplaa, saappaista viisikolmatta ruplaa ja neljäkymmentä ruplaa liivistä häitä varten, teki ukko Oblomov ristinmerkin ja sanoi hätäisesti, että "semmoinen nuori mies olisi vietävä linnaan".

Tuntemattomat olivat heille valtiotaloudelliset säännöt pääoman nopeasta liikkeestä, tuotannon kartuttamisesta ja tuotteiden vaihdosta. He tunsivat yksinkertaisuudessaan ainoastaan yhdenlaista pääoman käyttämistä — sen pitämistä arkussa. — —

Vierashuoneen nojatuoleilla istuivat eri asennoissa talon asukkaat ja heidän tavalliset vieraansa.

Seurueen kesken vallitsee enimmiten syvä hiljaisuus: kaikki tapaavat he toisensa jokapäivä; henkiset aarteet ovat jo aikoja tyhjennetyt, ja uutisia ulkoapäin ei ole niin helppo saada.

Ollaan ääneti; kuuluu ainoastaan Ilja Ivanovitshin kotitekoisten saappaiden narina ja kotelon sisässä olevan seinäkellon kumeaääninen naksutus.

Niin kuluu joskus puolikin tuntia, jolla ajalla ei tapahdu muuta kuin että joku haukottelee kovaäänisesti ja tehtyään ristinmerkin sanoo: "Herra siunatkoon!"

Hänen jälkeensä haukottelee joku toinen; sitten avaa kolmas hitaasti, aivankuin käskyn mukaan, suunsa, ja niin edespäin; ilmanliike keuhkoissa tarttuu jokaiseen ja joiltakuilta herahtaa kyynelkin silmästä.

Ilja Iljitsh menee ikkunan luo, katsahtaa ulos ja sanoo ihmetellen:
Kello on vasta viisi ja ulkona on jo noin pimeä!

— Niin, vastataan siihen: — tähän aikaan on aina pimeä, pitkät illat ovat käsissä.

Mutta keväällä ihmetellään sitä että pitkät päivät ovat saapuneet. Kun heiltä kysytään, mitä varten ovat nuo pitkät päivät, niin eivät he sitä osaa sanoa.

Taas syntyy hiljaisuus.

Joku siinä rupee niistämään talikynttilää ja äkkiä sammuttaa valkean: — kaikki säpsähtävät: — Se merkitsee satunnaisen vieraan tuloa! sanoo joku päättäväisesti.

Joskus syntyy sen johdosta keskustelukin.

— Kukapa tuo vieras voisi olla? virkkaa emäntä

— Eiköhän vain Nastasja Faddejevna? Kunpahan vain olisi! Kyllä me syleilisimme toisiamme ja itkisimme ilosta! Menisimme kirkkoon, sekä aamu- että päivä-kirkkoon yhdessä… Mutta mitäpä minä hänen rinnallaan! Vaikka olenkin nuorempi, en jaksaisi häntä kaikkialle seurata.

— Milloinkas hän lähti meiltä viimeksi? kysyi Ilja Ivanovitsh: —
Eikös se ollut Iljan päivän jälkeen?

— Mitä sinä, Ilja Ivanitsh! Aina sinä sotket! Eihän hän ollut meillä semik-juhlaankaan asti [tätä juhlaa vietetään seitsemäntenä torstaina pääsiäisen jälkeen], selitti hänen puolisonsa.

— Hänhän oli meillä Pietarinpaaston aikaan, sanoo Ilja Ivanovitsh.

— Eipä ollutkaan! vastaa nuhdellen puoliso: — Älä sinä väitä, kun et tiedä.

— No, eikös hän ollut Pietarinpaastona? Silloinhan me paistoimme sienipiirakoita, hänhän niistä piti paljon…

— Sehän oli Marja Onisimovna: hänhän se sienipiirakoista pitää — kuinka sinä voit niin unohtaa? Eikä Marja Onisimovnakaan ollut Iljan päivään, vaan Prohorin ja Nikanorin päivään asti.

He laskivat aikansa juhlien ja vuoden aikojen sekä kaikenlaisten kotoisten merkkipäivien mukaan, pitämättä vähääkään lukua kuukausista ja kuukauden päivistä. Kenties tapahtui se osaksi siitäkin syystä, että kaikki paitsi Oblomov itse sekoittivat kuukausien nimiä ja päivien järjestystä.

Tappiolle jäänyt Ilja Ivanovitsh vaikenee, ja taas vaipuu koko seura torkuksiin. Myös Iljusha, joka on kiivennyt äidin seljän taakse, torkkuu, jopa joskus nukahtaa sikeään uneenkin.

— Niin, sanoo sitten joku vieraista syvästi huoahtaen: olihan se Marja Onisimovnan mies, Vasili Fomitsh terve ja voimakas, vaan kuoli kuitenkin. Ei elänyt kuuteenkymmeneenkään asti: — luulisihan semmoisen voivan elää sadankin vanhaksi. Tauko — Kaikki me kuolemme, kenen milloinkin Jumala kutsuu! vastaa Pelageja Ignatjevna huoaten: — Vaan kyllähän niitä ihmisiä syntyykin, jos toisia kuoleekin; niinpä Hlopoveillakin on ristiäisiä alituisesti: sanotaan että Anna Andrejevna on taas synnyttänyt — se on jo kuudes kerta.

— Ja onkos Anna Andrejevna sitten ainoa! sanoi emäntä: — Katsokaas, kun hänen veljensä menee naimisiin ja he saavat lapsia — niin siitä se vasta koko puuha nousee! Nuoremmatkin veljet jo pian tulevat naima-ikään, ja myös tyttäret ovat naitettavat, mutta mistäpä sulhaisia saapi? Nykyään kaikki tahtovat myötäjäisiä, vieläpä rahassa…

— Mistä on puhe? kysyi Ilja Ivanovitsh lähestyen keskustelevia.

— No, sitähän me tässä puhumme että… Ja hänelle kerrotaan, mitä oli puhuttu.

— Niin, semmoistahan se on se ihmiselämä! sanoo Ilja Ivanovitsh opettavaisesti: — Yksi kuolee, toinen syntyy, kolmas menee naimisiin, ja kaikki me vanhenemme; eikä ainoastaan vuosi vuodelta, vaan myös päivä päivältä! Miksi on se niin? Toista olisi, jos joka päivä oltaisiin samalla tavalla, tänään kuin eilen ja huomenna niinkuin tänään. Suru valtaa mielen, kun sitä ajattelee…

— Vanha vanhenee, vaan nuori kasvaa! sanoi joku nurkasta unisella äänellä.

— Pitää rukoilla enemmän Jumalaa eikä ajatella mitään! huomautti emäntä vakavasti.

— Niinpä niinkin, virkkoi hätäisesti ja arasti Ilja Ivanovitsh, jonka teki mieli sanoa vielä jotain viisasta; hän vaikeni kuitenkin ruveten taas astuskelemaan edestakaisin pitkin lattiaa.

Tovin aikaa taas vaietaan; vihdoin emäntä keskeyttää äänettömyyden:

— Niin, ulkona on pimeä, sanoo hän. — Mutta antaapas olla jahka joulu tulee, ja me saamme vieraita, niin on hauskempaa, silloin ei ennätä nähdäkkään, miten illat kuluvat. Kunhan vaan Malanja Petrovna tulisi, niin kyllä sitten kelpaisi! Hän on hyvin kekseliäs. Hän se tinaakin valaa ja vahaa sulattaa ja piilosillekkin rupeaa; ei ne meidän tytötkään hänelle vertoja vedä. Hänellä on leikkejäkin senkin seitsemänlaisia … se vasta reilu tyttö!

— Niin, kyllä hän on suuren mailman nainen! huomautti joku: —
Toissa talvena hän mäkeäkin laski, silloin näettekös, kun Luukas
Savitsh sai naarmun otsaansa.

Äkkiä kaikki kääntyivät Luukas Savitshin puoleen ja rupesivat kovasti nauramaan.

— Kuinkas se tapahtui, Luukas Savitsh? No, no, kerroppas! sanoo Ilja
Ivanovitsh ja on pakahtua naurusta.

Ja kaikki yhä vain nauroivat; pikku Iljushakin heräsi ja yhtyi yleiseen nauruun.

— No mitäpä tuosta kertoa! sanoo hämilleen joutunut Luukas Savitsh: — koko jutun on Aleksei Naumitsh sepittänyt, ei siinä ole mitään sen kummempaa.

— Ole nyt … sanoivat kaikki yhteen ääneen: — Miksei ole mitään? Emmekös me sitä muista enää? … Ja otsassasi näkyy vieläkin naarmun jälki…

Ja sitten taas naurettiin.

— Mitä te sille nauratte? koettaa Luukas Savitsh selitellä, kun saa vähänkin suunvuoroa: — Eihän siinä olisi mitään … jollei se Wasjka, sen veitikka, olisi antanut kelvotonta kelkkaa: … se meni rikki … ja niin…

Yleinen nauru keskeytti hänen selityksensä. Turhaan koetti hän kertoa kaatumisensa historiaa; nauru levisi kaikkialle, eteiseen ja piikain tupaan, se valtasi koko talon; kaikki nauroivat yht'aikaa, sanomattoman makeasti kuin mitkähän hupsut. Niinpian kun nauru rupesi hiljenemään, alkoi joku taas kovasti hohottaa — ja siihen taas muutkin yhtyivät.

Vihdoin jotenkuten suurella vaivalla vaiettiin.

— Näinköhän aijot tänä joulunakin mäkeä laskea, Luukas Savitsh? kysyi hetkisen kuluttua Ilja Ivanovitsh.

Taas syntyi yleinen nauru, joka kesti noin 10 minuuttia.

— Eiköhän käsketä Antipan laittamaan mäki valmiiksi jo paaston aikana? sanoo taas ukko Oblomov: — Luukas Savitsh on niin halukas mäenlaskuun, ei hän malta…

Naurulta ei hän voinut sanottavaansa lopettaa.

— Niin, mutta onkos se … kelkka eheä? sai tuskin sanotuksi joku.

Taas naurettiin.

Kauvan he nauroivat, vihdoin rupesivat vähitellen asettumaan: mikä pyyhki kyyneleitä, mikä niisti nenäänsä, kuka ryki ja syljeksi kovasti, töintuskin saaden sanotuksi että:

— Herranen aika! Aivanhan tässä tukehtuu… Kylläpä sai nauramaan, totta tosiaan! Juttu ei ollut pahimpia, kun hän selkä köykyssä ja nutun liepeet hajallaan…

Nyt seurasi lopullinen ja kaikista pisin naurun myrsky, jonka jälkeen kaikki tyysten vaikenivat. Joku vielä huokasi, toinen haukotteli sanoen samalla jotain ja sitten syntyi yleinen äänettömyys.

Kuului vain kuten ennenkin seinäkellon yksitoikkoinen naksutus, ukko Oblomovin saappaiden kopse ja se hiljainen ääni, kun naiset ommellessaan joskus purasivat rihmoja poikki.

Äkkiä Ilja Ivanovitsh pysähtyi keskelle huonetta levottoman näköisenä, käsi nenän nipukassa kiinni.

— Katsokaahan nyt tätä, mitäs tämä tietää! sanoi hän: — Joku ihan varmaan kuolee: nenän nipukkaa niin kutisee…

— Herranen aika! sanoi siihen hänen vaimonsa lyöden kämmenensä yhteen; — Mikäs kuoleman tapaus siitä seuraa, jos ainoastaan nipukkaa kutisee? Silloinhan vasta joku kuolee, kun koko nenän vartta kutisee. Voi sinua Ilja Ivanovitsh, kyllä sinä olet semmoinen muistamaton. Jos nyt sillä tavoin satut sanomaan vierasten kuullen tai kylässä, niin aivanhan siitä saa hävetä.

— Mitäs se sitten merkitsee, kun nenän nipukka kutisee? kysyi Ilja
Ivanovitsh hämillään.

— Lasiin kurkistamista, eikä millään muotoa kuolemaa!

— Aina vain sotken! sanoi ukko Oblomov, — mikä ne kaikki muistaa: milloin kutisee nenää syrjästä, milloin nipukasta, milloin silmäkulmista…

— Nenän kutkuaminen syrjästä, keskeytti Pelageja Ivanovna: — merkitsee uutisia; silmäkulmien kutkuaminen kyyneliä; otsan kutkuaminen tervehdystä, oikealta puolen mieshenkilön ja vasemmalta naishenkilön tervehdystä; korvien kutkuaminen tietää sadetta, huulien kutku suutelemista; viiksien kutkuaminen — makeisia; kyynäspään kutku uudessa paikassa makaamista; jalkapohjien kutku matkaa…

— On se tuo Pelageja Ivanovna koko viisas! sanoi Ilja Ivanovitsh: —
Mutta kun voin hinta helpponee, kutiseekos silloin niska, vai mikä…?

Naiset alkoivat nauraa ja kuiskailla toistensa korvaan; muutamat miehistä hymyilivät; näkyi taas valmistuvan kova nauru, mutta samalla hetkellä alkoi huoneessa kuulua sähinää, aivankuin kissa ja koira olisi sattunut vihaisina yhteen. Sähinän sai aikaan seinäkello.

— Kas! Kello on jo yhdeksän! sanoi iloisesti ihmetellen Ilja
Ivanovitsh. — Katsos vain, mitenkä aika kului miltei huomaamatta, —
Hoi Wasjka, Wanjka, Motjka!

Ilmestyi kolme uneliasta olentoa.

— Miksikäs te ette kata pöytää! kysyi kummastellen ja harmistuneena
Oblomov: — Ette koskaan muista tehtäviänne! No, mitä siinä seisotte!
Laittakaa oitis pöytä valmiiksi ja tuokaa viinapullo myös.

— Kas senpä tähden sitä nenännipukkaa kutisikin! virkkoi Pelageja Ivanovna: — kun otatte ruokaryypyn, niin silloinpa kurkistattekin lasiin.

Illallisen jälkeen ja kun oli kilistetty laseja, läksivät kaikki makuusijoilleen ja pian sai uni valtaansa nämät huolettomat ihmiset.

Ilja Iljitsh ei nähnyt unessa ainoastaan yhtä tämmöistä iltaa, hän näki kokonaisia viikkoja, kuukausia ja vuosia samalla tavoin vietettyjä päiviä ja iltoja.

Ei mikään häirinnyt tämän elämän yksitoikkoisuutta eivätkä Oblomovilaiset itse ikävystyneet siihen, sillä he eivät voineet kuvailla mieleensä mitään toisenlaista elämää; ja jos olisivatkin voineet, niin olisivat he kauhistuneina koettaneet poistaa sitä mielestään.

Toisenlaista elämää eivät he halunneet eivätkä suvainneet. He olisivat olleet pahoillaan, jos heidän elämässään olisi tapahtunut muutoksia, mimmoisia hyvänsä. He jo surivat sitäkin, kun päivät eivät olleet toistensa kaltaisia, kun huomen ei ollut niinkuin tämä päivä eikä tämä päivä niinkuin huomen.

Mitä he olisivat huolineet vaihtelevaisuudesta ja muutoksista, joita muut ajavat takaa? Antaa muiden hyöriä ja pyöriä halunsa mukaan; — he, Oblomovilaiset, eivät siitä välitä!

Tapahtumat, olkoot ne mitä laatua hyvänsä, ovat aina ikäviä: ne vaativat huolia, puuhia, juoksua, levottomuutta; et siinä saa olla paikoillasi, pitää tehdä kauppaa tai kirjoittaa, sanalla sanoen: olla liikkeessä, työssä! Ei se ole mitään leikkiä!

Vuosikymmenien kuluessa he vain kuhnustelivat, torkkuivat ja haukottelivat tai makeasti nauroivat maalaisille sukkeluuksille taikka myöskin yhteen keräytyneinä kertoivat toisilleen, mimmoista unta kukin oli nähnyt.

Jos uni oli hirvittävä — niin kaikki vaikenivat, pelkäsivät; jos se oli ennustavaa laatua, niin kaikki iloitsivat tai surivat aina sen mukaan mitä uni oli ennustanut. Jos uni vaati tekemään määrättyjä temppuja, ryhdyttiin sitä varten oitis tarpeellisiin toimiin.

Aika saatiin kulumaan myöskin korttipelillä, tavallisesti pöllöpelillä, mutta vierasten kanssa pelattiin boston-peliä; käytännössä oli myöskin pasiansi sekä korteilla ennustaminen.

Toisinaan tuli vierailemaan joku Natalia Faddejevna viikoksi tai pariksi. Aluksi eukot tekevät selkoa koko ympäristöstä, miten mikäkin elelee ja mitä tekee; he eivät tunkeutuneet ainoastaan perhe-elämään, yksityisiin asioihin ja salaisuuksiin, vaan myöskin kunkin sydämmeen, moittivat ja tuomitsivat kelvottomia, ennenkaikkia uskottomia aviomiehiä ja sitten rupesivat luettelemaan kaikenlaisia tapauksia: nimipäiviä, ristiäisiä, syntymäpäiviä, kuka mitenkin kestitsi ja ketä kutsui, ketä ei kutsunut.

Kun väsyttiin siihen, ruvettiin näyttämään toisilleen ostoksia, vaatteita, kenkiä, jopa alushameita ja sukkiakin. Emäntä kehuskelee joitakin erityisiä kotitekoisia liinakankaita, lankoja ja pitsejä.

Mutta nämätkin varastot tyhjenevät. Silloin turvaudutaan kahviin, teehen ja syltteihin. Ja sitten ruvetaan äänettöminä istumaan.

Niin istutaan kauvan, tuijottaen toinen-toistaan ja aika ajoin huokaillaan raskaasti. Toisinaan joku rupee itkeä tillittämäänkin.

— Mikä sinua vaivaa, kultaseni? kysyy silloin levottomana toinen.

— Tuntuu niin surulliselta, kyyhkyseni! vastaa vieras syvästi huoaten: — olemme vihoittaneet Herraa Jumalaa, me onnettomat. Ei siitä hyvää lähde.

— Voi, älä säikyttele, rakas siskoni! keskeyttää emäntä.

— Niin, niin, jatkaa toinen: — Viimeiset päivät ovat käsissä: nousee kansa kansaa vastaan, valtakunta valtakuntaa vastaan … tulee mailman loppu! lausuu vihdoin Natalia Faddejevna ja molemmat purskahtavat katkeraan itkuun.

Mitään perustusta semmoiseen Natalia Faddejevnan johtopäätökseen sillä kertaa ei ole ollut, sillä ei kukaan ole noussut ketään vastaan, eikä edes pyrstötähtiäkään sinä vuonna ole näkynyt, mutta vanhoilla ovat joskus omat aavistuksensa.

Aniharvoin heidän ajanviettonsa häiriytyi jollakin odottamattomalla tapauksella, esimerkiksi sillä että kaikki, niin suuret kuin pienetkin saivat häkää päähänsä.

Muut taudit olivat miltei tuntemattomat paikkakunnalla; väliin kuitenkin sattui että joku loukkasi itsensä pimeässä tai putosi alas tallinyliseltä; saattoi myös sattua että irtonainen lauta katolta putosi jonkun päähän.

Mutta tämmöisiä onnettomuuksia tapahtui harvoin ja niitä vastaan käytettiin yksinomaan tehokkaita, kotoisia apukeinoja: loukattua paikkaa hierottiin, sairaan annettiin juoda siunattua vettä, tai supatettiin hänelle jotain korvaan — ja kaikki parani entiselleen.

Mutta häkää saatiin päähän usein. Silloin kaikki viruivat surkeina vuoteillaan; kuului, vain voihkimista, huokailemista, ken hautoi päätänsä kurkkumehulla, ken pisti karpaloita korviinsa, ken lähti paitasillaan pakkaseen, ken taas kierittelihen tunnottomana lattialla.

Semmoista tapahtui säännöllisesti kerran tai kahdesti kuukaudessa; lämmintä kun ei tahdottu laskea ilmaiseksi ulos savupiipusta, pantiin pellit kiinni, vaikka uunissa kekäleet vielä aikalailla leimahtelivat.

Kerran kuitenkin tällaisten olojen yksitoikkoisuudessa sattui todellakin odottamaton tapaus.

Kun vaikeasti sulavaa ateriaa seuranneen ruokalevon jälkeen kaikki keräytyivät teetä juomaan, tuli äkkiä sisään kaupungista palanut Oblomovilainen talonpoika, joka kauvan kaiveltuaan, sai kuin saikin kaivetuksi poveltaan kirjeen Ilja Ivanovitsh Oblomoville.

Kaikki hämmästyivät! Jopa itse emäntä vähän vaalenikin; silmät kääntyivät kirjettä kohden.

— Mitä ihmettä! Keneltä se on? sanoi vihdoin rouva, kun oli tointunut hämmästyksestään.

Oblomov otti kirjeen ja käänteli epäröivästi sitä hyppysissään, tietämättä mitä sille olisi tehtävä.

— Mistäs sinä tämän sait? kysyi hän mieheltä: — Kuka sen sinulle antoi?

— Näettekös, siihen taloon, jossa minä kaupungissa ollessani pidin kortteeria, tultiin postista kaksi kertaa kysymään, eikö talossa ollut Oblomovilaisia miehiä: sanoivat olevan kirjeen herralle.

— No…?

— No, ka minä ensi alussa menin piiloon: silloin se sotamies katosikin talosta kujeineen. Mutta sitten Werhljovon lukkari sattui minut näkemään ja ilmoitti asian. Sotamies tuli toisen kerran. Ja kun se tuli toisen kerran, niin rupesi haukkumaan ja antoi kirjeen, vieläpä otti viisikopeikkaisen. Minä kysyin, mitä kirjeellä oli tehtävä, mihin pantava? Hän sanoi että se on annettava teidän armollenne.

— Sinun ei olisi pitänyt sitä ottaa, huomautti rouva vihaisesti.

— Enhän minä olisi sitä ottanutkaan. "Mitä me kirjeellä teemme", sanoin minä, — "emme sitä tarvitse. Eikä minun ole käsketty ottaa kirjeitä; en tohdi ottaa: viekää se, mihin haluatte!" Mutta se sotamies sydäntyi siitä kovasti haukkumaan: uhkasi kannella esivallalle; ja niin minä sen kirjeen sitten otinkin.

— Pöllö! virkkoi rouva.

— Keltähän tämä voisi olla? sanoi Oblomov katsellen kirjettä miettivän näköisenä: — Käsiala on aivan kuin tuttua!

Ja kirje alkoi kiertokulkunsa kädestä käteen. Alettiin keskustella ja arvailla, mistä kirje saattoi olla ja mitä se mahtoi sisältää? Kaikki joutuivat aivan ymmälle.

Ilja Ivanovitsh käski hakea silmälasit: niitä haettiin puolitoista tuntia ennenkun löytyivät. Hän pisti ne nenälleen ja jo aikoi avata kirjeen.

— Mitäs siitä avaat, Ilja Ivanovitsh, varoitteli hänen vaimonsa pelonalaisena: — kuka sen tietää, mimmoinen se kirje on? ehkäpä vielä hirveä onnettomuus on tapahtunut. Eihän nykyajan ihmisiin ole luottamista! Ennätäthän sen avata huomenna tai ylihuomenna — eihän se karkaa sinulta.

Ja kirje ynnä silmälasit pantiin lukon taakse. Ruvettiin juomaan teetä. Kirje olisi maannut piilopaikassaan vuosikausia, jollei sen ilmaantuminen olisi ollut liian tavaton tapaus Oblomovilaisille. Seuraavanakin päivänä puhelivat he teetä juodessaan ainoastaan tuosta kirjeestä.

Vihdoin kävi odottaminen kovin sietämättömäksi ja neljäntenä päivänä, kokoontuneina yhteen, he pelonalaisina avasivat kirjeen. Oblomov tarkasti allekirjoitusta.

— "Radishtshev", — luki hän. — Heh! Tämähän on Filip Matveitshiltä!

— Haa! Oo! Vai häneltä se on! sanottiin eri tahoilla. — Ja kuinkas hän vielä on elossa tähän aikaan? Kas vain, kun ei ole vielä kuollut. No, Jumalalle kiitos! Mitäs hän kirjoittaa?

Oblomov alkoi lukea ääneen. Ja ilmi kävi että Filip Matvejevitsh pyysi lähettämään itselleen reseptin, miten kotiolutta on valmistettava, sillä sitä osattiin valmistaa Oblomofkassa erittäin hyvää.

— Pitää, pitää tosiaankin hänelle lähettää osoitus! sanoivat kaikki: — pitää kirjoittaa kirje.

Kului pari viikkoa.

— Pitääpä kirjoittaa Filip Matvejevitshille! puheli Ilja Ivanovitsh vaimolleen: — Missä se olut-resepti on?

— Niin, missähän se lieneekin? vastasi vaimo: — Pitää hakea. Mutta, mikäs kiire sinulla on, odota! Kun Jumalan avulla pääsemme paaston yli ja juhlat tulevat, niin sitten kirjoitatkin; onhan sitä vielä aikaa…

— Tosiaankin, ehkäpä jätetään kirjoitus, kunnes juhlat tulevat, sanoi Ilja Ivanovitsh.

Juhlien aikana tuli taaskin puheeksi samainen kirje. Ilja Ivanovitsh ryhtyi jo kirjoitushommiin. Hän poistui omaan huoneeseensa, pisti silmälasit nenälleen ja istuutui pöydän ääreen.

Talossa syntyi syvä hiljaisuus; palvelusväkeä kiellettiin meluamasta. — Herra kirjoittaa! sanottiin niin aran-kunnioittavalla äänellä, ikäänkuin talossa olisi ollut vainaja.

Hän oli juuri ehtinyt kirjoittaa: "Hyvä veli!" verkalleen, viistoon ja vapisevalla käsialalla ja niin varovasti, ikäänkuin olisi ollut joku vaarallinen työ tehtävänä, kun samalla hänen luokseen ilmestyi hänen vaimonsa.

— Hain kuin hullu, enkä löytänyt reseptiä, sanoi hän. — Pitää vielä hakea makuuhuoneen kaapista. Mutta millä tavoin kirje lähetetään?

— Pitää lähettää postissa, vastasi Ilja Ivanovitsh.

— Mitäs sinne asti otetaan kirjeestä postirahaa?

— Neljäkymmentä kopeikkaa, oli vastaus.

— Sepä se, viskata tuuleen neljäkymmentä kopeikkaa! huomautti vaimo: — parasta on että odotamme, eikö ilmestyisi kaupunkiin matkustavia. Käske tiedustella asiaa talonpojilta.

— Niinpä niinkin, parasta on odottaa kaupunkimiehiä, vastasi Ilja
Ivanovitsh heittäen kynän kädestään ja pannen silmälasit koteloon.

— Kyllä se on parasta niin! Kyllähän ennätämme lähettää! sanoi hän vielä kerran päättävästi.

Tuntematonta on, saiko Filip Matvejevitsh ikinä koko reseptiä.

Ilja Ivanovitsh otti väliin kirjankin käsiinsä — hänestä oli saman tekevä minkä kirjan. Hän ei voinut aavistaakkaan, että lukemiseen voipi olla kenelläkään varsinaista tarvetta, sillä hän piti sitä ylellisyytenä, semmoisena asiana, jota paitsikin helposti voisi olla, aivan niinkuin voipi pitää kuvataulua seinällään, mutta voipi olla sitä ilmankin, voipi mennä kävelylle, mutta voipi olla menemättäkin; hänestä oli samantekevä mimmoinen kirja sattui käteen; hän piti sitä kappaleena, jonka tarkoituksena on huvittaminen ja ikävän poistaminen, kun ei ole muuta tekemistä.

— Pitkään aikaan en ole lukenut kirjoja, sanoo hän, tai välin muuttaa lauseparren näin: Annas, kun rupean lukemaan kirjaa! Välisti, kun huomaa sattumalta, veljeltään perintönä-saamansa pienen kirjakasan, niin ottaa siitä jonkun kirjan, minkä sattuu. Sattuuko sitten "Uusin unikirja", Heraskovin "Rossijada" taikka joku Sumarokovin murhenäytelmä — hän lukee kaikki yhtäläisellä mielihyvällä, aika-ajoin puhellen:

— Kappas vain, mitä ovatkin keksineet! Sepäs vasta on aika veijari!

Nämä huudahdukset tarkoittivat kirjantekijöitä, jotka hänen mielestään eivät ansainneet mitään kunnioitusta; häneen, kuten entisen ajan ihmisiin yleensä, oli juurtunut jonkunlainen halveksuminen kirjailijoita kohtaan. Hän, kuten moni muukin, piti heitä jonkunlaisina huimapäinä tai juopporenttuina, jotka huvittelivat yleisöä aivan samaan tapaan kuin nuorallatanssijat.

Välisti luki hän kolmen vuoden vanhoja sanomalehtiä ääneensä, muiden kuullen tai kertoi heille jonkun lukemansa uutisen.

— Kas tässä kirjoitetaan Haagista että H. M. kuningas on suvainnut onnellisesti palata pääkaupunkiinsa lyhyeltä matkaltaan; — ja sitten katsoo hän silmälasiensa ylitse kuuntelijoihinsa.

Taikka:

— Wienissä se ja se lähettiläs on jättänyt valtakirjansa.

— Mutta tässä sanotaan, luki hän vielä, että rouva Genlisin teokset ovat käännetyt venäjänkielelle.

— Niitä kirjoja käännetään vain sitä varten, huomauttaa eräs kuulija, joku pienen maatilan omistaja: — että meiltä aatelisilta saisi rahoja narratuksi.

Vaan Iljusha parka se yhä opiskelee ukko Stolzin johdolla. Heti kun hän herää maanantaina, joutuu hän surun valtaan. Hän kuulee Wasjkan kimeän äänen, kun tämä huutaa portailta:

— Antippa! Pane hevonen valjaisiin: nuori herra on kyydittävä saksalaisen luo.

Sydän vavahtaa hänellä. Hän tulee surullisena äidin luo. Äiti tietää, mistä tuo suru johtuu, ja alkaa lohdutella, salaa itsekkin surren, kun täytyy erota lapsesta koko viikoksi.

Ei tiedetä oikein, millä herkuilla ruokkia häntä sinä päivänä, paistetaan vehnäleipiä ja rinkeliä, annetaan hänelle mukaan suolattua, paistettua ja keitettyä lihaa, piirakoita, kuivia ja märkiä herkkuruokia. Kaikki tämä tapahtui sen tähden että saksalaisen ruuat eivät olleet kovin rasvaisia.

— Eihän siellä nälkäkään lähde, sanoivat Oblomovilaiset: — päivälliseksi annetaan soppaa ja paistia ja perunoita, teepöytään pannaan vain voitaleipää, mutta illalliseksi ei juuri mitään.

Näkipä Ilja Iljitsh unessaan myös iloisia maanantai-päiviä, semmoisia, jolloin äiti, istuen teepöydässä, sanoi hänelle hymyhuulin:

— Tänään et tarvitse lähteä; torstaina on suuri juhla: eihän maksa vaivaa matkustaa edestakaisin kolmea päivää varten.

Taikka saa hän myös tietää että sillä viikolla on jonkun perheen jäsenen nimipäivä: — Nyt ei ole aikaa lukemiseen: nyt ruvetaan pannukakkuja paistamaan.

Väliin äiti katsahtaa häneen maanantaisin tarkkaavan näköisenä ja sanoo:

— Miksi ovat silmäsi tänään sameat? Oletkohan oikein terve? ja niin sanoen pudistaa hän epäilevästi päätään.

Poika veitikka, vaikka onkin aivan terve, ei virka kuitenkaan mitään.

— Jää sinä täksi viikoksi kotiin istumaan ja mene sitten, jos Jumala suopi.

Ja kaikki talossa olijat olivat vakuutetut siitä, etteivät perhekekkerit ja luvut mitenkään soveltuneet samaan aikaan tapahtuviksi ja että torstaiksi sattunut juhla oli välttämättömänä esteenä lukemiselle koko siksi viikoksi.

Ainoastaan palvelijat ja piiat, jotka saavat toria nuoren herran tähden, sanoivat joskus:

— Huu, sinä lelluteltu poika. Kunpahan kohta lähtisit sen saksalaisen luo!

Toisinaan taas ilmestyy saksalaisen luo Antippa viikon keskellä tai alussa noutaakseen Iljan kotiin.

Hän sanoo, että Marja Savishna tai Natalia Faddejevna ovat saapuneet tahi että Kusofkovilaiset ovat tulleet lapsineen, jonka tähden nuori herra oli käsketty tulemaan kotia.

Ja Iljusha oleilee kolmen viikon paikoille kotona; sittenpä pääsiäis-viikkoonkaan ei ole pitkä aika, jonka jälkeen tulee juhla, ja sen lisäksi joku perheen jäsenistä arvelee ettei Tuomaan viikollakaan sovi lukea, mutta kun kesään jää vain kaksi viikkoa, ja kun kesällä saksalainen itsekkin lepää, päätetään jättää koko lukupuuha syksyksi.

Niinpä Ilja Iljitsh saakin olla vapaudessaan kokonaista puoli vuotta. Kuinka isoksi hän kasvaa tällä ajalla! Kuinka hän lihoo! Kuinka hänelle uni maistuu! Kotolaiset eivät voi häntä kyllin ihailla huomauttaen samalla että lapsi, palattuaan lauvantaisin saksalaisen luota, oli aina niin laiha ja kalpea.

— Ei se ole terveellistä, sanoivat isä ja äiti: — Kylläpähän ennättää oppia; terveys on kaikista kallein elämässä, sitä ei saa takaisin rahallakaan, kun se kerran rupeaa juonittelemaan. Katsokaa, niinhän hän tulee koulusta, kuin sairashuoneesta ikään, liha on poissa … ja on tullut niin vallattomaksikin: aina vain tahtoisi juoksennella!

Ja hellät vanhemmat hakivat yhä vain tekosyitä pidättääkseen poikaa kotona. Niitä taas oli, juhlia lukuun ottamattakin, kyllin runsaasti. Talvella oli heidän mielestään kovin kylmä, kesällä taas kuumuus oli esteenä lukemiselle; toisinaan täytyi matka saksalaisen luo lykätä tuonnemmaksi sateen tai huonon kelin takia. Väliin myöskin Antippa näytti kovin epäilyttävän näköiseltä: hän katsoa muljotti niin oudosti, aivankuin olisi ollut päissään; voisihan matkalla joku onnettomuus tapahtua.

Oblomovilaiset koettivat antaa näille tekosyilleen niin pätevän muodon kuin mahdollista, varsinkin Stolzin silmissä; mutta saksalainen moitiskeli ankarasti sellaista lellittelemistä sekä suoraan että selän takana.

Entiset ajat alkoivat kuitenkin muuttua. Sananlasku: "oppi on valoa, oppimattomuus pimeyttä", kulki jo pitkin kyliä yhdessä kirjakauppiaiden levittämien kirjasien kanssa.

Vanhukset myönsivät kyllä että opilla on etunsa, mutta ainoastaan ulkonaisessa suhteessa. He huomasivat että korkeaan asemaan, virkoihin ja arvoihin pääsivät ainoastaan ne, jotka olivat saaneet opetusta; että vanhanaikaiset, sivistymättömät kynäniekat perittyine tapoineen ja vehkeineen joutuivat yhä ahtaammalle.

Alkoi kuulua semmoisia huhuja että vastedes virkoihin pääsyä varten vaaditaan paitsi luku- ja kirjoitustaitoa myöskin muita, ennen kuulumattomia tietoja. Nimineuvoksen ja kollegiassessorin välille muodostui jonkunlainen aukko, jonka yli ei päästy muuten kuin oppitodistus kädessä.

Vahat virkamiehet, tottumuksen ja lahjomisen syöttiläät, alkoivat hävitä. Useita, jotka eivät ehtineet kuolla, pantiin viralta epäluotettavina, toisia haastettiin oikeuteen; onnellisimmat olivat ne, jotka ennättivät hyvissä ajoin kääntää selkänsä koko uudelle järjestykselle ja vetäytyä turvalliseen soppeen lepoa nauttimaan.

Oblomovilaiset näkivät tämän ja ymmärsivät, mitä etua opista oli, mutta he näkivät ainoastaan tämän edun ulkopuolen. Opin sisällisestä tarpeesta ei heillä ollut juuri mitään käsitystä ja sen tähden he tahtoivatkin hankkia Iljushalle ainoastaan muutamia loistavia ominaisuuksia.

He uneksivat, kuinka hän aikaa myöten saisi komean virkapuvun, ajattelivat häntä vastaisuudessa korkeana virkamiehenä, jopa kuvernöörinäkin; mutta kaiken tämän tahtoivat he saavuttaa niin helposti kuin mahdollista, he tahtoivat kaikenmoisilla tempuilla välttää opin tiellä olevia vaikeuksia ja loukkaus-kiviä tai hypätä vähällä vaivalla niiden yli, s.o. he tahtoivat että oppiminen tapahtuisi ilman ruumiin ja hengen rasitusta, ilman lapsuudessa hankitun hyvinvoinnin kadottamista, kunhan vaan jotenkuten tulisi hankituksi semmoinen todistus, jossa sanottaisiin että Iljusha on "suorittanut kaikki määrätyt tiedot ja taidot".

Tämä Oblomovilainen kasvatus-suunnitelma kohtasi lujan vastarinnan Stolzin suunnitelmassa. Taistelu oli molemmin puolin ankara. Stolz hätyytti suoraan ja pelkäämättä vastustajiaan, mutta nämät torjuivat iskuja kaikenlaisilla tempuilla.

Taistelu jäi ratkaisemattomaksi; kenties saksalainen pontevuus olisi voittanut Oblomovilaisten uppiniskaisen vanhoillisuuden, mutta saksalainen kohtasi vaikeuksia omalla tahollaan ja voitto jäi ratkaisemattomaksi. Asia oli niin että Stolzin oma poika teki haittaa Oblomovin edistykselle, milloin kuiskaamalla hänelle läksyjä kysyttäessä, milloin valmistamalla hänen puolestaan suoritettavaksi annettuja kirjallisia tehtäviä. Ilja Iljitsh näkee selvään sekä kotiolot että myöskin elannon Stolzin luona.

Hän tuskin ennättää herätä kotonaan, kun hänen vuoteensa luo ilmestyy Saku, josta sittemmin tuli hänen kuuluisa kamaripalvelijansa Sakariias Trofimitsh. Sakariias, kuten ennen hoitaja-eukko, panee sukat ja kengät hänen jalkaansa, ja hän, Ilja, jo neljäntoista vuotias poika, loikoo siinä vuoteellaan ja tarjoo Sakulle milloin oikean, milloin vasemman jalkansa; mutta jos joku asia ei ole hänelle mieleen, niin hän vielä potkaiseekin palvelijaansa nenään.

Jos tyytymätön Saku menee kantelemaan, niin saapi tämä lisäksi toria vanhemmilta.

Saku sukii hänen tukkansa, panee nutun päälle, varovasti työntäen Ilja Iljitshin käsiä hihoihin ja sanoo hänelle, mitä sitten on tehtävä, että on pestävä silmät j.n.e.

Jos Ilja Iljitsh haluaa jotakin, niin hänen tarvitsee vain viitata, kun jo kolme, neljä palvelijaa on valmiina täyttämään hänen tahtoaan. Väliin olisi hän tahtonut itsekkin tehdä, mitä tarvitsi tai juosta jonnekkin, noutaa jotakin, mutta silloinkos isä ja äiti ynnä kolme tätiä yhteen ääneen huutamaan että:

— Mitä? Minne? Mitäs varten ovat sitten Wasjka, Wanjka ja Saku talossa? Hoi! Wasjka, Wanjka, Sakariias! Mitä ällistelette siellä? Minä teitä opetan.

Ja niin Ilja Iljitshille ei onnistu tehdä mitään omin päin.

Sittemmin hän huomasi että elämä olikin sillä tavoin paljoa mukavampaa ja itsekkin jo tottui huutamaan: — Hoi, Wasjka, Wanjka! annappas tuota tai tätä! En minä sitä tahdo, vaan tätä! Juokse joutuin! Nouda!

Väliin kuitenkin vanhempien hellä huolenpito kyllästytti häntä.

Jos hän sattui juoksemaan alas portaita tai pitkin pihaa, sai hän äkkiä kuulla takanaan useita ääniä, jotka huusivat: Ai jess tuota poikaa! Ottakaa kiinni, seisauttakaa! Lankee, loukkaantuu … seis, seis!

Jos hänen pistää päähän talvella mennä porstuaan tai avata ikkuna — taas kuuluu huutoja: — Mitä nyt, minne sinä? Älä juokse, älä mene, älä avaa: saat kuoleman taudin, vilustut…

Ja Iljusha sai surumielin olla sisällä, hoidettuna ja vaalittuna niinkuin etelämaan kukka, kasvaen ja kehittyen hitaasti- ja huonosti lämpimissä huoneissa, lasien takana.

Välisti hän herää niin reippaana, raittiina ja iloisena; hän tuntee että hänessä leikkii, kiehahtelee jotakin, aivankuin häneen olisi ottanut asuntonsa joku pikku piru, joka yllyttelee häntä milloin kiipeemään katolle, milloin hevosen selkään, milloin juoksemaan heinäniitylle, tai istuutumaan aidalle hajasäärin tai ärsyttämään kylän koiria; tai äkkiä tekee hänen mielensä lähteä juosta vilistämään pitkin kujia, sitten pellolle, rotkolle, koivikkoon tai myöskin kylän poikien joukkoon lumisille, painiskelemaan.

Tuo pikku piru yllyttelee häntä kovasti: hän koettaa sitä vastustella, vaan ei jaksa; hän juoksee äkkiä lakittomin päin talvi-ilmaan pihalle, sieltä ulos portista; kouraisee molempiin käsiinsä lunta ja rientää poikajoukkoon.

Raitis tuuli puhaltaa hänen kasvoihinsa, korvia nipistelee pakkanen, suuhun ja kurkkuun tunkeutuu kylmä ilma, rinta paisuu ilosta — hän juoksee minkä kintuista pääsee, nauraa ja hoilottaa.

Tuossapa ovat pojatkin: hän heittää yhtä niistä lumipallolla — eikä saa sattumaan: käsi ei ole tarkka; tahtoo juuri ottaa uutta lunta, kun saa kasvoihinsa ison lumimöhkäleen: hän kaatuu, tuntuihan tuo vähän kipeältä tottumattomuudesta, mutta hauskaakin se on; hän nauraa kikattaa niin että vedet silmistä tippuu … Vaan kotona on syntynyt mylläkkä: Iljusha oli kadonnut! Huudetaan, melutaan. Pihalle juoksee Saku, hänen jäljissään Wasjka, Mitjka, Wanjka — kaikki juoksevat hätääntyneinä pitkin pihaa.

Heidän kintereillään hyökkää kaksi koiraa, jotka tietysti eivät voi tyynesti katsella juoksevaa ihmistä. Ihmiset juoksevat pitkin pihaa huutaen, koirat seuraavat haukkuen perässä.

Vihdoin saavuttiin sinne, missä kylän pojat olivat ja ruvettiin heille lakia lukemaan; mikä sai siinä tukkapöllyn, mikä korvapuustin; vieläpä uhattiin heidän vanhempiaankin.

Sitten ottivat palvelijat nuoren herran huostaansa, käärivät hänet mukaan temmattuun pieneen turkkiin, jonka päälle kiskaistiin isän iso-turkki ja lisäksi vielä kaksi peitettä; näin varustettuna pakkasta vastaan kannettiin saalis juhlallisesti kotiin.

Kotona oli jo luultu että poika oli ihan iäksi hukkunut; sentähden, kun vanhemmat näkivät hänet ilmi elävänä ja vahingoittumattomana, oli heidän ilonsa sanomaton. Kiitettiin Jumalaa pelastuksesta, jonka jälkeen Iljushaa juotettiin ensin minttu-teellä, sitten seljateellä, ja illalla annettiin vielä vadelma-teetä. Kolme päivää pidettiin poikaa vuoteessa, vaikka hänelle olisi ollut paljoa suuremmaksi hyödyksi, jos olisi päässyt uudestaan lumisotaan…

10.

Heti kun Sakariias kuuli Oblomovin kuorsauksen, hyppäsi hän varovaisesti ja kolistelematta alas pankolta, pujahti varpaisillaan ulos etehiseen, väänsi ulko-oven lukkoon niin että herra jäi sinne säpin taakse ja astua vouhotti tolkussaan portille.

— Päivää, Sakariias Trofimitsh! Kerranpas äijääkin näkee! hälisivät eri äänillä häntä vastaan portilla seisoskelevat ajurit ja lakeijat, akat ja renkipojat.

— Mitenkäs sinä tänne pääsit? Onkos herrasi mennyt ulos kaupungille? tiedusteli talonmies.

— Unta se siellä vetelee, virkkoi Sakariias synkästi.

— Mitenkä se tähän aikaan jo … varhaistahan tämä on vielä … vai sairasko se on? kysäsi ajuri.

— Vie sun pahakin sairas! Humalaan se on itsensä juonut! vastasi Sakariias sellaisella äänellä kuin olisi itsekkin siitä ollut vakuutettu. — Uskotteko mitä? Ypö-yksikseen se kallisti kurkkuunsa puolitoista pullollista madeiraa ja kaksi tuoppia kaljaa ja siitä syystä se nyt siellä makuulleen kellistyi.

— Katos häjyä! röhähti ajuri kateellisesti.

— Vaan mitenkäs se nyt on niin ruvennut ryypiskelemään? kysyi yksi vaimonpuolista.

— Kuulkaas Tatjana Ivanovna, vastasi Sakariias iskien häneen omituisen vinokatseensa: ei se entinen ollut mitään tähän verraten, vaan nyt siitä on tullut semmoinen rapajuoppo ettei kelpaa kerrassa mihinkään — oikein iljettää kertoakkin!

— Aivanhan se sitten on samallainen kuin meidän rouva! huomautti
Tatjana huoaten.

— Lähteneekös se rouva tänäpäivänä ajelulle? tiedusti ajuri: — niin ei tarvitseisi tästä pitkälle pyöräyttää…

— Mihinkäpäs se lähtisi! vastasi Tatjana. — Siellä istuskelee vain hempukkansa kanssa, siellä ne toinen toistaan aina vain kuhertelee.

— Tiheään se on siellä ruvennutkin käymään — tiesi talonmies kertoa: — ihan se vietävä minua jo kyllästyttää öiseen aikaan, kaikki muut ne tulevat ja menevät, vaan tämäpäs on aina viimeinen, lisäksi haukuskeleekin, miksi muka paraati-ovi on pantu kiinni… Lempo siinä hänen tähtensä ruvetkoon portaita vahtimaan!

— Voi hyvät ihmiset, millainen hölmö se on se herra, selitti Tatjana — en mokomampaa ole nähnyt! Mitä kaikkea se sille lahjoitteleekin? Ihan kuin riikinkukko nyt rouva käydä pöyhistelee. Vaan jos joku näkisi, minkälaiset sillä on alushameet ja sukat, niin aivan hävettäisi katsoa! Kaulaansa ei se pese kahteen viikkoon ja naamaansa se voitelee… Toisinaan juolahtaa päähän ihan syntinen ajatus: "voi sen pakana, panisit päähäsi huivin ja menisit himphamppua luostariin!"

Kaikki, paitsi Sakariias, rähähtivät nauramaan.

— Kyllä se tuo Tatjana osaa naulan päähän! kuului hyväksyviä ääniä.

— No niin justiin: jatkoi Tatjana. — Kuinka ne herrasihmiset semmoista suvaitsevatkin?…

— Mihinkä te olette menossa? kysäsi joku häneltä.

— Mikä mytty teillä siinä on kainalossa?

— Leninkivaatetta minä tässä vien ompelijattarelle, se se minun mielikkini lähetti — no, pitää tästä lähteä, ei siis muuta kuin jääkää hyvästi siksi aikaa!

— Hyvästi, hyvästi! vastasivat muutamat.

— Hyvästi Tatjana Ivanovna, — toimitti ajuri: — Tulkaahan sitten taas iltasella!

— Ka en tiedä, pääsenkö; ehkä tulen, ehkä olen tulemattakin… vaan jääkäähän nyt hyvästi!

— No hyvästi, hyvästi! hälisivät kaikki.

— Hyvästi nyt vain … hauskaa puheen jatkoa teille! virkkoi piika lähtien astua heippasemaan.

— Hyvästi, Tatjana Ivanovna! huusi ajuri muikeasti vielä hänen jälkeensä.

— Jääkää hyvästi! kajahti piiankin heleä ääni kaukaa vastaan.

Hänen mentyänsä rupesi Sakariias ikäänkuin odottamaan omaa puhevuoroansa. Hän istahti malmisen paalun päälle portin pielessä ja alkoi heilutella jalkojaan yrmeästi ja välinpitämättömästi katsellen alta kulmainsa kaikkia ohitse kulkevia ja ajavia.

— No, Sakariias Trofimitsh, mitenkäs se teidän herra tänään voipi? kysyi talonmies.

— Niinkuin ennenkin: omassa rasvassaan raivoaa, vastasi Sakariias: — ja kaikki se on sinun syysi, kyllä vain hänen tähtensä saa kestää vaikka mitä, se kun yhä siitä korttelista vatkuttaa ja rähisee — eikä kärsisi muuttaa…

— Ettäkö minun syykseni sanot? tokasi talonmies, — minun puolestani asukoon pöksässään vaikka ijankaikkisesti, enhän tässä minä isäntä ole. Vaan kun minua käsketään … kyllä kai minä, jos itse olisin isäntänä, mutta enhän minä ole…

— Haukkuuko se sitten sinua vai mitä? uteli muuan rengeistä.

— Vielä häntä kysyy, pitää se semmoista elämää että varjelkoon
Jumala sitä kaikkea sietämästä!

— Mitäs sitten jos haukkuukin. Sehän on hyvänluontoinen herra, jos se kaikkea haukkuu! — virkkoi eräs lakeija aukoen verkalleen narisevaa nuuskarasiaansa samalla kun kaikkien ympärillä seisovain, paitsi Sakariiaksen, kädet ojentuivat halukkaasti sitä kohti. Alkoi yleinen nuuskaaminen, aivasteleminen ja syljeskeleminen.

— Niin, jos se haukkuu, niin sen parempi, — jatkoi yhä sama puhuja: — kuta pahemmin haukkuu, sen parempi: ei se silloin rajan yli mene, kun haukkuu eikä käsiksi käy. Vaan toista se oli kun minä tässä olin palveluksessa muutaman herran luona, niin semmoista et sinä vielä ole eläessäsi kokenut. Se kun suuttui, niin pöyryytti tukasta…

Halveksuvasti odotti Sakariias, kunnes puhuja lopettaisi esityksensä, ja kääntyen sitten ajuriin, pitkitti:

— Ei sitä toinen ihminen niin saattaisi toista häpäistä kuin hän minua. Mutta se häntä raskii!

— Et taida osata olla mieliksi? kysäsi talonmies.

— Vieläpäs sille tässä, kahahti Sakariias merkitsevästi rypistäen silmiään. — Lempo sille osatkoon mieliksi olla! Tuo ei saisi olla noin, tämä ei näin, ei sille osaa muka kävelläkkään mieliksi eikä ruokaa tarjota, sanoo minun muka särkevän astiat ja pitävän pahaa siivoa, varastelevan ja syövän suuhuni… Hyi vietävä sentään!… Tänään se vasta äläkän nosti, oikein hävetti kuunnella. Ja mistä se haukkui? Menneeltä viikolta, oli jäänyt juuston kannikka, semmoinen, jota ei kehtaisi koirallekkaan viskata — niin se oli sattunut joutumaan hukkaan. Tämäpäs sitä kyselemään, ja kun ei löytynyt, niin alkaa sadatella että "sinut pitää hirttää, sinut pitää keittää kiehuvassa pikitervassa ja leikata tulisilla keritsimillä, sinä kirottu aasinkallo, sinut pitää pistää ja teurastaa!" Näin se minua häpäisi, mutta itse siellä vain maata motkottaa ja katsoa killistelee… Mitäs arvelette, hyvät veljet? Tässä muutamana päivänä räiskähti minulta sen jalan päälle vähän kiehuvaa vettä, niin voi peto minkä äräkän nosti! Jos en vain olisi ehtinyt syrjään hypätä, niin nyrkillään se olisi minun rintaani survaissut … sitä se jo ihan tähtäsi…

Ajuri pudisti päätään, mutta talonmies virkkoi:

— Se on hiivatin uljas herra se sinun isäntäsi — näes: ei se suvaitse pahoja tapoja!

— Niin, ja jos vielä haukuskeleekin, niin on se oikein mainio herra! tuumiskeli harvakseen yhä äskeinen lakeija. — Pahempi se on semmoinen, joka ei hauku: semmoinen se tuijottaa, tuijottaa vain ja ihan yht'äkkiä tarraa kiinni tukkaasi ennenkuin vielä oivallat, mistä syystäkään.

— Hm, kutti parahiksi … mutisi Sakariias kääntämättä nytkään mitään huomiota häntä keskeyttävän lakeijan puheisiin: — jalka ei ole vielä tänäpäivänäkään oikein parantunut: yhä se sitä rasvoilla voitelee… Ja minun puolestani voidelkoon vain!

— Sillä herralla on karahtääriä! arvosteli talonmies.

— Jumala varjelkoon! pitkitti Sakariias: — se saattaa vielä ihmisenkin tappaa, jumaliste ihan hengiltä se voipi ottaa. Jonnijoutavista asioista on se valmis herjaamaan senkin kaljupäiseksi … sanoakkin iljettää. Tänäpäivänä keksi se ihan uuden häväistyssanan: "myrkyllinen käärme!" sanoa tokasi. Kaikkiin sillä kieli kääntyykin!…

— Entäs nyt sitten! sekausi taas puheeseen lakeija. — Semmoiselle herralle, joka haukkuu, suokoon Jumala onnea ja menestystä… Mutta toista se on semmoinen, joka vain mykkänä jurottaa ja kun sivu satut kulkemaan, niin paikalla niskaasi hyppää; semmoisen luona sitä minä olen ollut. Vaan se ei mitään haittaa, jos haukkuu…

— Kutti parahiksi sinulle että olet saanut tukkapöllyä, — huomautti Sakariias vihaisena edellisen pyytämättömistä lausunnoista: — juuri niin minäkin olisin sinulle tehnyt.

— Kuulkaahan Sakariias Trofimitsh, kysyä näykkäsi viisitoistavuotias kasakkapoika: — milläs tavalla hän teitä kaljupäiseksi nimittelee: kaljupää-perkeleeksikö vai kuinkas?

Sakariias käänsi jäykästi kasvonsa päin poikaa ja naulitsi hänet synkällä silmäyksellä.

— Varo itseäsi! sanoi hän sitten purevasti. — Nuori sinä olet, veliseni, mutta liian lipevä! Viisi siitä että olet kenraalin palveluksessa. Kyydin minä sinulle annan. Marssi jalkoihisi ja heti!

Kasakka-poika poistui parin askelen päähän, pysähtyi ja jäi hymyhuulin tirkistämään Sakariiakseen.

— Mitäs sinä siellä irvistelet? kähisi Sakariias kiukuissaan. — Vuotahhan jahka sinut kiinni saan, niin korvasi kärvennän, jotta et toiste tule hampaitasi näyttelemään…

Samalla hetkellä töytäsi ulos pääportailta eräs tavattoman kookas lakeija, jonka yllä heilui napeistapäästetty livreetakki olkanauhoineen ja jolla oli puolisaappaat jalassa. Hän lähestyi kasakka-poikaa, antoi tälle ensin aimo korvapuustin ja rupesi sitten häntä haukkumaan pöllöksi.

— Mitä te minusta näin, Matvei Moseitsh? näykkäsi ällistynyt kasakka-poika pidellen poskeaan ja suonenvetoisesti vilkuttaen silmiään.

— Vai kysyt sinä vielä! tiuskasi lakeija. — Läpi koko talon olen juossut sinua etsimässä ja täällä sinä pöllö vain seisoa töllötät!

Hän tarttui poikaa toisella kädellään kiinni tukasta, taivutti hänen päätään ja iski häntä kolme kertaa, säännönmukaisesti, tasaisesti ja hitaasti nyrkillä niskaan.

— Herra kenraali on soittanut jo viisi kertaa, — lisäsi hän opettaen hyviä tapoja: — ja sinun, mokoman koiranpenikan tähden tässä haukutaan sitten minua! Mars sisään!

Ja hän osoitti käskevästi päin portaita. Poika seisoi hetkisen ikäänkuin neuvotonna, räpäytti sitten pari kertaa silmiään, katsahti lakeijaan, mutta havaittuaan ettei tältä ollut odotettavissa mitään parempaa kuin muutamia korvapuusteja lisää, pudisti kähäräisiä hiuksiaan ja asteli pörhistellen portaille.

Sakariias oli riemuissaan.

— Anna hänelle, anna hänelle aikalailla, Matvei Moseitsh! Vielä, vielä! yllytteli hän koko ajan vahingon iloisesti. — Ääh, liian vähällä päästit. Ka se — kiitos Matvei Moseitsh. Semmoinen nenäkäs nulikka… No siinä sait nyt, sinä "kaljupää-perkele"! Tuletkos vastakin irvistelemään?

Ja koko kartanon väki nauraa hähätti siten osoittaen myötätuntoisuuttaan selkäänantavalle lakeijalle sekä Sakariiakselle, joka tästä niin ilkeästi riemuitsi. Eikä yksikään säälinyt kasakkapoikaa.

— Kas, kas, juuri noin ikään se teki se minunkin entinen herrani, — sekausi taas puhumaan sama lakeija, joka niin monesti oli Sakariiasta häirinnyt: — luulit häntä melkein ilahduttavasi, vaan hänpäs aivankuin aavistaen ajatuksesi, astuu sivuitse ja sivaltaa äkkiarvaamatta, juuri niinkuin tuo Matvei Moseitsh tuota Andrjushkaa korvalle. Mutta mitäs se, jos yksistään vain haukkuu! Entäs nyt isokin ikävä jos vaikka nimitteleekin "kaljupää-piruksi"!

— Sinua toki pöllyttäisi tukasta hänenkin herransa, vastasi hänelle ajuri osoittaen Sakariiakseen: — sinulla nyt onkin päässäsi semmoinen karvakeko, vaan mistäpäs hän ottaisi kiinni Sakariias Trofimitshia? Sillähän on pää niin sileä kuin vesimeloona… Vai luuletkos että hän tuosta haara-parrasta, mikä sillä on noissa poskipäissään, sitä kiinni tarttuisi? Jaa, siinä olisikin mistä oikein nykäistä…

Kaikki olivat ruvenneet nauramaan, mutta Sakariias seisoi kuni ukkosen lyömänä, niin hämmästynyt hän oli tästä ajurin keksinnöstä, — ajurin, joka oli ainoa, jonka kanssa hän tähän asti oli ollut ystävällisissä väleissä.

— Vuotahhan, kunnes sanon herralle, — alkoi hän kähistä ärsytettynä kääntyen ajuriin: — kyllä hän keinot keksii, mistä sinuakin pöyryyttää. Partasi se sinultakin korventaa. Katsohan iletystä, miten on täynnä jääkynttilöitä.

— Kelpo mies se sinun herrasi, jos toisen rengiltä parran kärventää! Vaan parasta olisi että omasi sinne jouduttaisit lyhennettäväksi ennenkuin liian anteliaaksi heltyy.

— Tuommoista lurjusta kuin sinä ei olisi ikänä pitänyt kuskiksi ottaa, kähisi Sakariias. — Sinä nyt olet niin kelvoton ettei sinua itseäsikään ilkeäisi minun herrani eteen valjastaa!

— No, jopas sitten herra, se sinun herrasi! huomautti ajuri pisteliäästi. — Mistä se on kotoisin?

Ja hän itse ja kaikki ympärillä olevat rähähtivät nauramaan.

— Vartokaahan jahka herralleni sanon! sähisi Sakariias. — Ja sinun asiasi, sanoi hän kääntyen talonmieheen: — olisi ajaa pois nämät ryökäleet eikä siinä noin irvistellä. Mitäs varten sinä tässä talossa palvelet? Sitä varten että pitäisit järjestystä. Vaan sinä vain seisoa toljotat. Vuotahhan kun kerron, niin herra sulle kyydin antaa.

— No asetuhan nyt toki Sakariias Trofimitsh! koetti talonmies rauhoittaa: — mitä hän sinulle on tehnyt?

— Kuinka hän uskaltaa noin puhua minun herrastani? virkkoi Sakariias kiihkeästi viitaten ajuriin. — Tietääkö hän, mikä mies se minun herrani on? kysyi hän juhlallisesti. — Sinä, sanoi hän kääntyen ajuriin: — et unissasikaan ole nähnyt sellaista herraa: niin hyvä, niin viisas, niin komea se on! Vaan se sinun herrasi se on kuin mikähän laiha hevoskaakki. Ihan hävettää kun näkee sinun sen kanssa lähtevän kartanosta sillä ruskealla tammalla: Kerjäläisiltä te näytätte molemmat. Retikkaa ja kaljaa vain syötte. Ja tuo sinun turkki-repaleesikin on niin täynnä reikiä ettei niitä toki jaksa lukeakkaan!…

Huomattava on että ajurin turkki oli aivan ehyt.

— Vaan tämä se vasta on näköinen, — keskeytti ajuri, sukkelasti nykäisten ulos Sakariiaksen kainalon alta esiin törröttävän siekaleen rikkinäistä paitaa.

— Olkaahan vähemmällä! hätäili talonmies työntäen kätensä riitelevien väliin.

— Vai niin, sinä tässä minun vaatteitani repimään! huudahti Sakariias kiskoen itse paitaansa vielä enemmän esiin. — Odotahhan jahka sanon herralle. Pyhät veljet, katsokaa nyt kaikki, mitä hän on tehnyt: kerrassaan repinyt rikki minun paitani!…

— Vai minä? mutisi ajuri hieman säikähtäneenä. — Oma herrasi tuon lie repinyt…

— Semmoinen herra ei paitoja revi! huusi Sakariias. — Niin hyvä sielu sillä on että ihan se on kuin kultaa — eikä herraa, — Jumala häntä siunatkoon vain. Minä elän hänen luonaan kuin taivaan valtakunnassa ikään: en minkäänlaisesta puutteesta tiedä, ei iässään mua vielä ole pöllöksi haukkunut, elän rauhassa ja sovussa, syön samasta pöydästä, menen ulos minne tahdon — niin juuri… Ja siellä maalla on minulla ittepäällinen taloni, oma rekoolini ja määrätty leipäni; kaikki talonpojat kumartavat minua syvään! Pehtoorikin minä olen ja majuritommi! — Vaan mitäs te siinä…

Hänen äänensä katkesi katkeruudesta kesken niin ettei voinut lopullisesti masentaa vastustajaansa. Hän pysähtyi hetkeksi kootaksensa voimia ja keksiäksensä jonkun myrkyllisen sanan, mutta ei keksinytkään kertyneen sappensa ylenpalttisuudesta.

— Vuotahhan: vielä saat maksaa että olet vaatteeni repinyt! … sai hän vihdoin vaivalla sanotuksi.

Se että hänen herraansa pisteltiin, härsytti kovasti Sakariiasta. Se koski hänen kunnianhimoonsa ja hänen itserakkauteensa, ja hänen myötätuntoisuutensa heräsi yht'äkkiä ja pulpahti esiin kaikella voimallaan. Hän oli valmis vuodattamaan sappensa myrkyn ei ainoastaan vastustajansa päälle, vaan myös tämän isännän ylitse sekä kaikkien hänen sukulaistensa ylitse, vaikka ei tiennyt, oliko niitä olemassakaan. Silloin hän ihmeteltävällä täsmällisyydellä uudisti kaikki ne ilkeät panetukset ja juorut herroista, joita hän entisissä keskusteluissa ajurin kanssa oli sisäänsä ammentanut.

— Sinä ja sinun herrasi olette kirottuja kerjäläisiä, juutalaisia olette, pahempia kuin saksalaiset te olette! haukkui hän. — Kyllä minä tiedän, mikä sinun herrasi isävaari oli: romukaupan hoitaja se oli. Eilen illalla kun näin vieraita teiltä lähtevän, ajattelin: mitähän roistoja olikin taloon kokoontunut, niin surkeata katseltavaa se oli. Ja sinun herrasi äiti myös oli romutorin kauppias ja myyskenteli varastettuja ryysyjä!

— Heittäkää jo toki pois! … koetti talonmies hillitä.

— Niin juuri! pauhasi Sakariias. — Vaan minun herrani se on perinnöllinen aatelismies. Kentraaleja, reivejä ja ruhtinaita sen ystävät toki ovat. Eikä se kaikkia reivejäkään toki ota vastaan, porstuaan saavat jäädä seisomaan… Alituisesti kulkee sen tykönä kirjailijoita…

— Kuulehan Sakariias, mitäs miehiä ne nuo kirjailijat oikeastaan ovat? kysäsi talonmies haluten siten katkaista riidan. — Onkos ne semmoisia virkamiehiä vai mitenkä?

— Eikös mitä, ne ovat semmoisia herroja, jotka itse keksivät, mitä milloinkin mieleen juohtuu, selitti Sakariias.

— Mitäs ne siellä teillä tekevät? kysyi yhä talonmies.

— Mitäkö? Mikä kyselee tupakkaa, mikä viiniä tahtoo … vastasi Sakariias keskeyttäen lauseensa, kun huomasi että melkein kaikki vetivät suutansa pilkalliseen hymyyn.

— Te olette kaikki, joka kakara sellaisia tuhannen ilkiöitä! tiuskasi hän äkisti, muljauttaen vinon katseensa yhdestä toiseen. — Tullappas repimään toisen vaatteita! Jahka ma kerron herralleni, lisäsi hän ja läksi kiivaasti kotiinsa päin.

— Älähän nyt toki! Kuule, odotahan! huusi talonmies perään: — Sakariias Trofimitsh! Käännyhän takaisin: mennään kapakkaan, tulehan, niin mennään…

Sakariias pysähtyi, käännähti äkisti ympäri, ja luomatta silmäystäkään portilla-seisojiin, suuntasi askeleensa vielä kiivaammin kadulle. Kääntymättä keneenkään astua kopisteli hän suoraan kaljakapakan ovelle, joka oli vastapäätä porttia, siinä hän vasta kääntyi ympäri ja loi kolkon silmäyksen koko joukkioon ja vielä kolkommin huiskautti kämmentään niille, jotka tulivat hänen perässään sekä pujahti sitten piiloon ovesta.

Kaikki muutkin hajausivat eri tahoille: mikä kapakkaan, mikä kotiinsa, jäi vain yksin lakeija.

— No, äläpäs sitten, jos sanookin herralle? jupisi tämä itsekseen ja hajamielisesti avaten verkalleen nuuskarasiansa. — Kaikesta päättäen on sillä rahjuksella hyvä herra, vaikka se haukkuukin! Mitäs se vielä haittaa, jos haukkuu? Vaan muutama se on sellainen jotta tuijottaa, tuijottaa vaan ja sitten yht'äkkiä tuiskahtaa tukkaan…

11.

Kellon käydessä viidettä avasi Sakariias hyvin hiljaa ja varovaisesti etehisen oven ja astui varpaisillaan komeroonsa. Sitten hiipi hän herran kamarin ovelle, kallisti korvansa sitä vastaan, ja kuulostaen kurkisti sisään avaimen reijästä.

Huoneesta kuului tasainen kuorsaus.

— Nukkuu se siellä, sopersi hän: — pitää herättää, kello on kohta puoli viisi.

Hän rykäsi ja astui sisään makuuhuoneeseen.

— Ilja Iljitsh! Kuulkaahan Ilja Iljitsh! alotti hän hiljakseen seisoen Oblomovin pään puolessa.

Kuorsaus yhä jatkui.

— Sikeästipä nukkuu! virkkoi Sakariias: — kuin mikähän kivenhakkaaja. Herätkäähän, Ilja Iljitsh!

Sakariias kosketti keveästi Oblomovia hihaan.

— Nouskaa ylös: kello on puoli viisi.

Ilja Iljitsh murahti vain vastaukseksi, mutta ei herännyt.

— Nouskaahan Ilja Iljitsh. Ihanhan tämä jo hävettää, puheli
Sakariias koroittaen ääntänsä.

Vastausta ei kuulunut.

— Hyvä Ilja Iljitsh! hoki Sakariias nykäisten herraansa hihasta.

Oblomov käänsi hiukan päätänsä ja raotti vaivalla toisen silmänsä päin Sakariiasta ja hänen katseensa oli kuin halvatun katse.

— Kuka se? kysyi hän käheällä äänellä.

— Minä se olen, nouskaa ylös!

— Mene hiiteen! murahti Ilja Iljitsh ja vaipui jälleen raskaaseen uneen.

Kuorsauksen sijasta alkoi nyt kuulua nenän siuhuva vihellys.
Sakariias vetäsi häntä paidan liepeestä.

— Mitä sinä siinä teet? kysyi Oblomov uhkaavasti aukaisten äkkiä molemmat silmänsä.

— Te käskitte herättää itsenne.

— Muistan kyllä. Sinä olet täyttänyt velvollisuutesi ja saat siis mennä pois! Älä sekau toisen asioihin…

— Enkä mene! — penäsi Sakariias nykäisten häntä taaskin hihasta.

— Älä koske minuun! rukoili Ilja Iljitsh ja upottaen päänsä tyynyyn yritti kuorsaamaan.

— Kuulkaahan Ilja Iljitsh: niin mielellänihän minäkin sitä tahtoisin, mutta ei mitenkään se käy päinsä. Ja taas kosketti hän herraansa.

— No ole nyt toki niin ystävällinen äläkä häiritse! pyyteli Oblomov vakavasti, avaten silmänsä.

— Kyllä vain! jos teille nyt tekisin mieliksi, niin jälestäpäin itse olisitte hirveän vihainen etten ole muka herättänyt…

— Herra Jumala tuota ihmistä! huokasi Oblomov: — No anna nyt edes silmänräpäykseksi nukahtaa: Mitäs se yksi minuutti on? Tiedän minä itse määrän…

Ilja Iljitsh vaikeni äkillisen unenpuuskan valtaamana.

— Tiedät sinä hirsiä vedellä! puheli Sakariias varmana siitä ettei herra häntä enää kuullut. — Voi sen nahjusta, miten nukkuu kuin mikähän leppä-pöhkö! Mitä varten sinun piti syntyäkkin tähän luojan maailmaan? Nousetko siitä, sanon minä … — alkoi Sakariias kiljahdella.

— Häh? Mitäh? äännähti Oblomov julmistuneena nostaen päätänsä.

— Että miksette nouse ylös, hyvä herra? vastasi Sakariias pehmeästi.

— En minä sitä kysy, mitenkäs sinä sanoitkaan tässä juuri — häh?
Kuinka sinä sillä tavalla uskallat — häh?

— Millä tavalla?

— Että puhut törkeästi?

— Unta te olette nähnyt … jumaliste, unta!

— Vai luulet sinä minun nukkuvan? En minä nuku, kaikki minä kuulen…

Ja kuitenkin hän samalla taas nukahti.

— Hyvä isä nähköön! päivitteli Sakariias epätoivoissaan: — ihan kuin tukki se makaa. Aivan oksettaa katsoa. Hyvät ihmiset, nähkää!… Hyi joutava!

— Ilja Iljitsh! virkkoi hän yht'äkkiä säikähtyneellä äänellä: — nouskaa Jumalan nimessä! Katsokaahan mitä kummaa ympärillänne tapahtuu…

Oblomov kohotti päänsä, katseli hetkisen ympärilleen ja painautui taas takaisin, syvästi huoaten.

— Jätä minut rauhaan! sanoi hän vakavasti. — Kyllähän minä käskin sinun herättää itseni, vaan nyt muutan määräykseni — kuuletko sinä? Herään tässä itsekkin silloin kun mieli tekee.

Joskus oli Sakariias näin hänet jättänytkin sanoen että "nuku ja kuorsaa sitten penteleen nimessä!" Vaan toisella kertaa pani hän jyrkästi vastaan — ja niin hän tälläkin kertaa teki.

— Nouskaa, nouskaa! huusi hän täyttä kurkkua ja retuutti Oblomovia molemmin käsin paidan liepeistä sekä hihasta.

Äkkiarvaamatta hypähti Oblomov silloin jaloilleen ja syöksyi suoraan
Sakariiaksen päälle.

— Kyllä minä sinut opetan tässä häiritsemään sinun herrasi unta, kun hän maata tahtoo! jyrisi hän.

Sakariias karkasi hänestä syrjään minkä vain sääristä läksi, mutta jo kolmannella harppauksella selveni Oblomov kokonaan unen pöpperöstä ja alkoi haukotellen venytellä jäseniään.

— Tuoppas … sitä kaljaa … puhkui hän haukotustensa lomassa.

Samalla helähti Sakariiaksen seljän takaa jonkun tulijan sointuva naurunhohotus. Molemmat katsahtivat toisiinsa.

— Stolz! Stolz! Hyvä ihme! huudahti Oblomov riemastuneena rientäen vierastansa vastaan.

— Andrei Ivanitsh! ulvahti myös Sakariias iloissaan irvistellen.

Stolz yhä nauroi ihan katketakseen, sillä hän oli nähnyt koko tämän näytelmän.