Herra Oblomov: Romaani maaorjuuden ajoilta

by Ivan Aleksandrovich Goncharov

TOINEN OSA.

1.

Stolz oli saksalainen ainoastaan isänsä puolelta, sillä äiti oli puhdas venäläinen, ja pravoslavni-uskontoon oli lapsi kastettu. Hänen äidinkielensä oli siis venäjä, jota hän oli oppinut sekä äidiltään että kirjoista kuullut sitä yliopiston opetussalissa, leikeissä kylän poikien kanssa, keskusteluissa näiden vanhempien kanssa ynnä Moskovan suurissa kauppapaikoissa. Saksankielen taitonsa taas oli hän perinyt isältään ja oppinut sitä myös kirjallisuudesta.

Verhljovon kylässä, jossa isä oli pehtorina, oli Stolz kasvanut ja kasvatuksensa saanut. Jo kahdeksanvuotiaana istui hän isänsä kanssa maantieteellisen kartan ääressä, tavaili Herderiä ja Wielandia ja Raamatun lauseita sekä oikoeli kirjoitusta-taitamattomien talonpoikien, kauppiasten ja tehtaantyömiesten tilejä, vaan äitinsä kanssa lueskeli Raamatun historiaa, opettelihen Krylovin eläinsatuja, tavailipa Telemachustakin.

Päästyään erilleen lukupuikosta, juoksenteli hän taas poika-vekkulien kanssa linnun pesiä särkemässä, ja useinpa keskellä tuntia tai rukousten alussa saattoi hänen taskustaan kuulua naakanpoikasten piipitystä.

Saattoi myös sattua niinkin että, kun isä jonakin päivällistuntina istui ryytimaassa puun alla piippuaan poltellen ja äiti kutoi jotakin aluspuseroa tai ompeli kanavaa — yht'äkkiä alkoi kuulua melua ja huutoa kadulta ja aikamoinen parvi ihmisiä ryntäsi sisään pihalle.

— Mitähän siellä on tapahtunut? kysyy silloin säikähtynyt äiti.

— Varmaan tuodaan taas Andreita, — lausuu isä kylmäverisesti.

Portin ovet remahtavat auki, ja joukko talonpoikia, akkoja ja pojankakaroita syöksyy puutarhaan. Todentotta: Andreitahan siinä kuljetetaan kotiin, mutta voi hyvä isä minkänäköisenä: ilman saappaita, vaatteet rikkirevittyinä ja nenä verisenä — jos ei itsellään, niin jollakin toisella pojalla.

Äiti huomasi aina levottomuudekseen, kuinka Andrjusha näin katosi kotoa puolen vuorokauden ajaksi, ja jos ei vain isän ponteva puolustus olisi ollut esteenä, olisi hän pidättänyt pojan aina luonaan kotona.

Hän hänet pesi ja pyykkäsi, muutti puhtaat liinaset ja toiset vaatteet ylle, ja Andrjusha kulkea tepasteli nyt puolen vuorokautta niin ihmeen puhtaana, kilttinä ja hyvinkasvatettuna poikana, mutta illan tullen, joskus aamullakin, laahasi hänet taas joku kotiin ryvettyneenä, rikkirevittynä, tuntemattomana — milloin talonpoika heinäkuormansa päällä, milloin joku kalastaja venheessään, johon poika oli verkkomatkalla nukahtanut.

Äiti vastaanotti hänet vesissä silmin, mutta isä ei ollut millänsäkään, vieläpä nauroikin pojan seikkailuille.

— Hyvä on poika, siitä se vasta mies paisuu! saattoi hän toisinaan sanoa.

— Kuinka sinä noin voit sanoa, Ivan Bogdanitsh! valitteli silloin äiti: — eihän mene päivääkään ettei poika palaa takaisin täynnänsä mustelmia ja juuri äsken on hän nenänsä taas särkenyt niin että veri tippuu.

— Se olisi raukka poika se, joka ei kertaakaan särkisi joko omaa tai toisen nenää! puheli isä nauraen.

Äiti itkeä tihruttaa, tillittää, istahtaa sitten pianon ääreen ja koettaa unehuttaa surunsa Herzin säveliin kyynelten tipahdellessa koskettimille. Mutta siinä samassa saapuu Andrjusha kotiin taikka hänet tuodaan ja hän alkaa kertoa jotakin niin reippaasti, niin elävästi että panee hänet, äidinkin hilpeästi nauramaan ja sitäpaitsi on se niin älykäs poika. Lyhyessä ajassa on se oppinut lukemaan Telemachusta, niinkuin äitikin, ja soittamaan tämän kanssa nelikätisesti pianoa.

Kerran oli hän koko viikoksi kadonnut pois kotoa: silloinkos äiti itki silmänsä ihan kuiviin, vaan isä ei nytkään ollut millänsäkään — kävelihän vain puutarhassa ja poltteli piippuaan.

— Kuulehan, jos se olisi niinkuin tuo Oblomovin poika — vastasi hän vaimon ehdotukseen mennä hakemaan Andreita: — niin nostattaisinpa koko kyläkunnan, vieläpä maalaispoliisi-viraston jalkeille, vaan tämä on Andrei, minun poikani, ja hän se kyllä tulee takaisin itsestäänkin. Se on hyvä poika!

Seuraavana aamuna tavattiinkin Andrei kaikessa rauhassa makaamassa vuoteellansa, vaan sängyn alla virui joku pyssyn-tapainen ynnä naulan paketti ruutia ja hauleja.

— Missä kummassa olet ollut niin kauvan? Mistä tuon pyssyn olet saanut? — ahdisteli äiti häntä kysymyksillään. — Miksi et kerro mitään?

— Ilman vain! kuului vastaus.

Isä kysymään: onkos hänellä valmis saksankäännös Cornelius Nepoksesta?

— Ei ole, vastasi poika. Silloin isä otti häntä toisella kädellään kauluksesta, vei hänet ulos portille, painoi lakin hänen päähänsä ja antoi hänelle sellaisen potkun peräpuolelle että poika lensi istualleen maahan:

— Mene sinne, mistä olet tullutkin; lisäsi hän: ja palaa vasta sitten kun olet saanut valmiiksi käännöksesi, vaan äitiä varten opettele ulkoa osasi ranskalaisesta komediasta, jonka hän on luettavaksesi antanut. Jos et tätä kaikkea tee, niin parasta että pysyt kokonaan poissa.

Andrei läksi ja palasi kotiin viikon kuluttua tuoden mukanaan sekä käännöksen että muistiinluetun roolin.

Kun hän oli kasvanut isommaksi, istutti isä hänet viereensä linjaalirattaille, antoi ohjakset hänen käteensä ja käski ajaa milloin tehtaalle, milloin vainioille, milloin kaupunkiin, kauppiaihin, virastoihin tai sitten katsomaan jotakin savi-ainetta, jota otti sormeensa, haisteli, väliin nuolaisikin ja antoi pojankin haistella sekä selitti mitä aineksia siinä on ja mihin se kelpaa. Yhdessä he noin isän kanssa läksivät myös joskus tutkimaan, mitenkä esimerkiksi valmistetaan potaskaa tai tervaa tai mitenkä talia tömistetään jaloilla.

Neljän-viidentoista vuoden ikäisenä ajeli poika useinkin yksikseen rattailla tai ratsain, laukku satulassa, isän asioilla kaupungissa eikä koskaan tapahtunut että hän olisi unhoittanut jotakin, toimittanut jotakin väärin tai muuten hairahtunut.

— Recht gut, mein lieber Junge! puheli isä silloin kuunneltuaan hänen tilintekonsa loppuun ja lyödä taputellen häntä leveällä kämmenellään hartioille, antoi sitten vaivoista pari kolme ruplaa, aina sen mukaan, kuinka tärkeä toimitettava asia kulloinkin oli ollut. Ja äiti sai pitkästä ajasta taas siivota Andrjushan puhtaaksi kaikesta siitä karstasta, ravasta, savesta ja talista, mitä näillä matkoilla poikaan oli tarttunut.

Äitiä ei oikein miellyttänyt tämä työhönkiihoittava, käytännöllisyyttä tarkoittava kasvatustapa. Hän pelkäsi että pojasta tulee samallainen saksalainen porvari kuin ne, jollaisista isä oli lähtenyt. Hän katseli koko saksalaista kansanainesta ikäänkuin jonkunlaista patentinsaanutta poroporvari-laumaa eikä rakastanut sitä raakuutta, sitä itsenäisyyttä, sitä pöyhkeyttä, joilla saksalainen ainesjoukko joka paikassa edustaa tuhatvuosien työllä hankittuja kansallisoikeuksiaan.

Hänen silmissään ei koko saksalaisessa kansakunnassa ollut eikä voinutkaan olla yhtään ainoata oikeata hienonmailmanmiestä. Saksalaisessa luonteessa ei hän huomannut minkäänlaista pehmeyttä, hienotunteisuutta tai suopeutta, ei mitään sellaista, mikä tekee elämän mailmassa miellyttäväksi tai jonka kautta voisi kiertää jotakin sääntöä ja poiketa yleisestä tavasta.

Ei, nämät raakalaiset poistavat edestänsä kaikki esteet, pysyvät jäykästi kiinni kaikessa, mitä kerran ovat päähänsä saaneet, he ovat valmiit otsallaan puhkaisemaan vaikka seinän, ainoastaan menetelläksensä sääntöjen mukaisesti.

Hän oli elänyt kotiopettajattarena rikkaassa talossa ja ollut tilaisuudessa oleskelemaan ulkomailla, matkustanut läpi koko Saksan valtakunnan ja mielessään sekoittanut kaikki saksalaiset yhdeksi ainoaksi laumaksi tuollaisia piipunnysää polttelevia ja hampaittensa läpi syljeskeleviä puotipalvelijoita, ammatti-mestareita, kauppiaita, seivässuoria upseereja ja sotilaita sekä virkamiehiä, sellaisia arkipäiväisiä ihmisiä, jotka pystyvät ainoastaan halpaan työhön, tuollaiseen alituista touhua vaativaan rahojen keräämiseen, mistä sitten syntyy tuo typerä järjestys, tuo ikävä elämän säännöllisyys ja turhantarkka velvollisuuksien noudattaminen. Sangen epämieluisia olentoja olivat hänelle kaikki nämät porvarit kulmikkaine käytöksineen, isoine, karkeine käsineen, tuoreenpunertavine kauppias-kasvoineen ja karkeine puhetapoineen!

"Pukekoon saksalainen itsensä kuinka koreaksi tahansa", ajatteli hän: "vetäköön yllensä kuinka hienon ja valkoisen paidan hyvänsä ja kulkekoonpa vaikka keltaiset hansikkaat käsissään, yhä on hän ikäänkuin saapasnahkasta leikattu, yhä pistää valkoisten mansettien alta esiin karkeat ja punertavat kädet ja tuon soman pukimen sisästä kurkistaa — jollei leipuri, niin ainakin kapakka-viinuri. Ja nämät karkeat kädet ne eivät pysty tarttumaan muuhun kuin naskaliin tai korkeintaan — viulunjouseen orkesterissa."

Mutta pojassa häämötti äidille venäläisen baarinin ihanne, ja jos kohta tämä olikin nousukas ja saksalaisen isä-porvarin mustasta ruumiista siinnyt, niin venäläisestä aatelisnaisesta oli hän sentään syntynyt; sentään oli hän valkeaverinen, kaunisvartaloinen poika, jolla oli pienehköt kädet sekä jalat, puhdasmuotoiset kasvot, kirkas, uljas katse — samallainen, jollaista hän niin oli ihaillut rikkaan venäläisen talon herraspojassa ja myös ulkomailla, vaikka ei tietysti saksalaisissa.

Ja yht'äkkiä rupeaa nyt tämäkin melkein ihan itsestään pyörittämään jauhinkiveä myllyssä, palailemaan kotiin tehtaista ja pelloilta aivankuin isänsäkin: rasvaisena, sontaisena, kädet punaisenlikaisina ja karkeutuneina, sekä ruokahalultaan nälkäisenä kuin susi!

Vaan kotona otti äiti Andrjushan kokonaan omaan haltuunsa, syöksyen milloin leikkaamaan hänen kyntensä lyhyiksi, milloin kiertämään hänen kihariansa tai ompelemaan pojalle somia kauluksia ja rintamuksia — tilasi kaupungista hänelle kurtikka-puseroita, opetti hänet kuuntelemaan Herzin haavemielisiä säveliä, lauloi hänelle kukkasista ja elämän runoudesta, kuiskutteli hänelle milloin soturin, milloin runoilijan loistavaa elämänkutsumusta, haaveili hapen kanssaan korkeasta tehtävästä, mikä täällä muutamien osaksi on sallittu…

Ja koko tämän komean tulevaisuuden näköpiirin oli pakko väistyä syrjään tilipaperien alituisen kahinan ja talonpoikien tahrattujen laskujen tieltä, siksi että seurusteltiin tehtaantyömiesten kanssa.

Äiti vihasi yksin niitä rattaita, joilla Andrjusha teki kaupunki-matkansa sekä sitä vähäkankaista viittaa, jonka isä hänelle oli lahjoittanut ja viheriäisiä säämiskähansikkaita — mitkä kaikki hänestä olivat tuon touhuisan elämän raakoja ulkonaisia merkkejä.

Mutta onnettomuudeksi oli Andrjusha niin edistyväinen ja hyväpäinen poika että isä pian teki hänestä apuopettajan omaan pieneen kasvatuskouluunsa.

Se ei äidin mielestä vielä olisi ollut niin vaarallista, mutta isä määräsi pojalle palkankin kuin millekkin ammattimestarille aivan aito-saksalaiseen tapaan: kymmenen ruplaa kuukaudessa, panipa vielä hänet pitämään siitä kirjaakin.

Rauhoitu hyvä äiti, rauhoitu! Sinun poikasi on kasvanut venäläisessä maaperässä — ei tuossa arkipäiväisessä laumassa, jolla on nuo porvarilehmän sarvet päässään, ja kädet, jotka vain myllynkiviä pyörittelevät. Likellähän siellä oli Oblomofka, jossa vallitsi se ikuinen venäläinen juhla ja joutilaisuus! Siellä viskataan työntaakka hartioilta kuin ies; siellä ei herra nouse aamuruskon kanssa kilpaa eikä kulje tehtaissa rasvalla ja öljyllä voideltujen rattaiden ja vieterien ääressä.

Onpa sentään Verhljovossakin yksi rauhallinen rakennus, vaikka se suurimman osan vuotta seisookin typötyhjänä, mutta sinne useinkin pujahtaa sisään vain vallaton poika, joka näkee siellä pitkiä saleja ja parvekkeita, seinillä tummia muotokuvia, joilla ei ole tuota raakaa verevyyttä kasvoillaan eikä noita karkeita isoja käsiä, — ei, hän näkee siellä uupuneita, tummansinisiä silmiä, puuteroituja hiuksia, valkoisia, hemmoiteltuja kasvoja, paisuvia rintoja, hentoja sinisuonisia käsiä värähtelevissä kalvosissaan ylpeästi puristettuina kiinni miekankahvaan; näkee siellä sarjan ylhäisen-turhamaisesti hekumaan heittäytyneitä sukupolvia kullalla kirjailluissa kankaissa, sametissa ja pitseissä.

Näitä kasvoja katsellessaan käy hän mielessään läpi mainioiden aikojen, taistelujen ja nimien historiaa, kuuntelee siellä muinaisuuden tarinaa, vaan ei sellaisena kuin isä piippu-hampaissa syljeskellen hänelle on satoja kertoja kertonut Sachsenin elämästä, elämästä juurikkain ja perunain keskessä tai torin ja ryytimaan piirissä…

Kolmena vuotena peräkkäin oli tämä autio linna yht'äkkiä täyttynyt ihmisillä, kiehuen eloa, juhlia, tanssiaisia, ja pitkiltä parvekkeilta oli silloin läpi öiden välkähdellyt tulia.

Saapuneet olivat näet ruhtinas ja ruhtinatar perheinensä: ruhtinas, harmaapäinen ukko, jonka kasvot olivat kuin pergamentti, jonka himmeäkatseiset silmät olivat ulospäin pullistuksissa ja otsa korkea ja kalju, jolla oli kolme tähteä, kultainen nuuskarasia, keppi, jonka ponnessa paistoi jalokivi, ja jolla oli jaloissaan samettikengät. Ruhtinatar — kauneudeltaan majesteetillinen, ryhdiltään ja käytökseltään nainen, jota varmaankaan ei kukaan koskaan päässyt lähelle syleilläkseen tai suudellakseen, hädintuskin itse ruhtinaskaan, vaikka heillä olikin viisi lasta.

Hän näytti olevan ylempänä sitä mailmaa, johon hän alentui astumaan kolmena vuotena peräkkäin. Ei kenenkään kanssa hän puhellut, ei millekkään retkille hän lähtenyt, vaan istuskeli viheriäisessä kulmahuoneessa kolmen vanhan ämmän seurassa, käyskenteli jalkaisin puutarhan läpi pitkin umpinaista parveketta tai meni joskus kirkkoon istuutuen tuoliin verhojen taakse.

Sitävastoin oli talossa, paitsi ruhtinasta ja ruhtinatarta, kokonainen muu mailma, niin iloinen, niin elävä, että Andrjusha lapsellisine viheriäänvivahtavine silmineen yht'äkkiä sai tilaisuuden katsahtaa kolmeen tai neljään eri ihmispiiriin sekä terävällä älyllään ahnaasti ja tajuttomasti tarkastella niiden eri tyyppejä ikäänkuin kirjavia ilmiöitä naamiohuveissa.

Niiden joukossa kohtasivat häntä ensiksikin nuoret ruhtinaat Pierre ja Mikael, joista edellinen heti paikalla opetti Andrjushalle, kuinka puhalletaan tai rummutetaan ilta- ja aamusoittoa ratsuväessä ja jalkaväessä, millaisia ovat husaarien miekat ja kannukset tai millaisia ovat rakuunain, minkäkarvaisia ovat hevoset kussakin rykmentissä, sekä mihinkä välttämättä on koulusta päästyä pyrittävä jottei joutuisi häpeään.

Toinen, Mikael, asetti heti tutustuttuaan Andrjushaan hänet erityiseen asentoon ja alkoi tehdä kummallisia temppuja nyrkeillään iskien niillä Andrjushaa milloin nenään, milloin vatsaan sekä selitti sitten että tämä nyt on sitä englantilaista tappelutapaa.

Kului kolmisen päivää, niin jopa Andrei, ainoastaan maalaisvapauden perustuksella ja jäntereisten käsivarsiensa oikeudella lyödä läppäsi hänen nenänsä rikki niin hyvin englantilaisella kuin venäläisellä tavalla, ilman minkäänlaista tieteellistä metoodia sekä saavutti siten auktoriteetin molempien ruhtinasten edessä.

Oli myös kaksi ruhtinatarta, yhdentoista ja kahdentoista vuotiaita tyttöjä, jotka olivat korkeahkot vartaloltaan, solakat ja upeasti puetut, jotka eivät puhelleet kenenkään kanssa eivätkä tervehtineet ketään ihmistä ja pelkäsivät kovasti talonpoikia.

Oli näiden kotiopettajatarkin, mademoiselle Ernestine, joka kävi juomassa kahvia Andrjushan äidin luona ja opetti tämän kähertämään Andrjushan hiuksia. Toisinaan hän itsekkin veti pojan pään polviensa väliin ja kähersi paperikääreillä niin kovasti että ihan koski kipeästi, otti sitten valkoisilla käsillään kiinni pojan molemmista poskista ja suuteli niin ihmeen hellästi!

Sitten oli myös eräs saksalainen, joka sorvasi nuuskarasioita ja nappeja, sitten musiikinopettaja, joka juopotteli sunnuntaista sunnuntaihin, sitten kokonainen parvi sisäpiikoja sekä kaiken lopuksi iso lauma koiria ja koiranpenikoita.

Koko tämä joukko täytti talon ja kylän melulla ja pauhulla, kolinalla, huudoilla ja soitonsävelillä.

Toisaalta päin Oblomofka, toisaalta taas tämä ruhtinaallinen kesälinna ylellisine herras-elämineen sattuivat siis yhteen saksalaisen elinaineksen kanssa, ja vaikuttivat sen ettei Andreista tullut mitään "bursch'ia" eikä "poroporvaria".

Andrein isä oli agronoomi, teknoloogi ja pedagoogi. Agronomian käytännöllisen opin oli hän saanut isältään, joka oli ollut talonvuokraaja, teknologian taidon oli hän oppinut sachsenilaisissa tehtaissa, ja lähimmässä yliopistossa, jossa oli nelisenkymmentä professoria, oli hän saanut kutsumuksensa opettamaan sitä, mitä nuo neljäkymmentä viisasta olivat ehtineet hänen päähänsä päntätä.

Pitemmälle ei hän opintojaan jatkanut, vaan kääntyi itsepäisesti niistä pois päätettyään että hänen on ryhdyttävä asioihin sekä palasi isänsä luo. Tämä antoi hänelle sata taaleria, uuden matkalaukun ja päästi näin menemään neljän tuulen mailmaan.

Siitä ajasta alkaen Johannes Bogdanin poika ei nähnyt syntymämaatansa eikä isäänsä. Kuusi vuotta vaelteli hän Sveitsissä ja Itävallassa ja kaksitoista vuotta on hän sitten asuskellut Venäjällä ja siunaa nyt kohtaloaan.

Koska hän itse oli opiskellut yliopistossa, niin päätti hän että kai pojankin on semmoisessa oltava — viisi siitä, vaikka se nyt ei ollutkaan saksalainen yliopisto, viisi siitä, jos venäläinen yliopisto oli vaikuttava käänteen hänen poikansa elämässä ja vievä hänet kauvaksi siltä uralta, jonka isä aatteissaan oli häntä varten viitoittanut.

Ja hän oli tehnyt sen sangen yksinkertaisesti: oli ottanut uran valmiina isoisältä ja jatkanut sitä ikäänkuin viivoittimella vetäen tulevaan pojanpoikaan saakka, ja pysyi levollisena vähääkään epäilemättä että Herzin variatsioonit, äidin unelmat ja tarinat tai balkongi ja budoaari ruhtinaan kesälinnassa kääntäisivät Andreissa tuon kaitaloisen saksalaisen ladun niin leveälle tielle, ettei sellaista ollut unissakaan nähnyt ei hänen isoisänsä eikä isänsä, eipä edes hän itsekään.

Muuten ei isä suinkaan ollut niin ahdasmielinen, että olisi ruvennut tyrkyttämään pojalleen omia toivomuksiaan tässä asiassa; hän vain ei osannut aivoissaan suunnitella pojalleen mitään muuta uraa kuin tämän vanhan.

Eikä hän siitä niin paljon huolehtinut. Kun poika oli palannut yliopistosta ja jäi kolmiseksi kuukaudeksi kotiin, niin sanoi isä vain että mitäs hän täällä Verhljovossa enää tekee, että tuon Oblomovinkin pojan ovat jo lähettäneet Pietariin, ja että siis kai hänenkin jo oli aika.

Mutta miksikä oli pojan lähteminen Pietariin, miksei hän yhtähyvin voinut jäädä Verhljovoon auttamaan maatilanhoidossa — sillä kysymyksellä ei vanhus itseään vaivannut, hän vain muisti että silloin kun hän itse päätti oppikurssinsa, oli isä lähettänyt hänet pois luotansa.

Ja hän vain lähetti poikansa pois — semmoinen on tapa Saksanmaassa.
Äitiä ei enää ollut elossa eikä kukaan ollut vastaansanomassa.

Lähtöpäivänä antoi isä Ivan Bogdanovitsh pojalleen sata ruplaa seteleissä.

— Sinä matkustat nyt ratsain maaherran-kaupunkiin asti, puheli hän: — siellä saat ottaa Kalinnikovilta kolmesataa viisikymmentä ruplaa lisää, mutta hevosen saat jättää hänen luokseen. Jos ei hän sattuisi olemaan kaupungissa, niin saat myödä hevosen; siellä on kohta markkinat: maksavat tinkimättä neljäsataa ruplaa. Matka Moskovaan maksaa sinulle nelisenkymmentä ruplaa, sieltä Pietariin — seitsemänkymmentä viisi; rahaa jääpi kylliksi. Perille päästyäsi tee miten tahdot. Sinä olet ollut minun asioissani ja tiedät siis luultavasti että minulla on jonkunlainen pääoma. Mutta ennen minun kuolemaani ei sinun siihen tarvitse turvautua, ja minä luultavasti elän vielä noin kaksitoista vuotta, jollei vain kivi satu päähän putoamaan. Minun elämäni lamppu palaa kirkkaasti ja siinä on vielä paljon öljyä. Sinä olet saanut hyvän sivistyksen: kaikki kunnia-urat ovat edessäsi avoinna. Voit ruveta virkamieheksi, voit harjoittaa liikettä, voit kehittyä vaikka kirjailijaksi, mitä ikinä — enhän minä tiedä minkä alan itse valitset, mihin tunnet enin vetoa…

— Kylläpähän sitten näen, mahdotonta kai on tässä näin yht'äkkiä kaikille aloille … vastasi Andrei.

Isä alkoi nauraa hahattaa minkä jaksoi ja pudisteli poikaa hartioista niin ettei sitä hevonenkaan olisi sietänyt. Mutta Andrei ei ollut milläänkään.

— No, vaan jos et itse pääse selville, minkä uran valitseisit, niin pitää sinun neuvotella ihmisten kanssa ja kysellä — mene esimerkiksi Reinholdin luo: hän kyllä neuvoo. Oo! — lisäsi ukko nostaen sormensa pystyyn ja puistellen päätään: — se on … se on:… (hän tahtoi ylistellä, vaan ei keksinyt sanoja). Me tulimme yhdessä sen kanssa Sachsenista. Hänellä on nelikerroksinen talo. Minä sanon sinulle osoitteen…

— Älä sano, en tarvitse! virkkoi Andrei: — Minä menen hänen luokseen sitten kun minulla itsellänikin on nelikerroksinen talo, vaan toistaiseksi tulen toimeen ilman häntä…

Isä pudisti poikaa jälleen hartioista.

Andrei hyppäsi hevosen selkään. Satulaan oli sidottu kaksi laukkua: toisen sisässä oli vahakankainen sadetakki ja sieltä pisti myös esiin paksut, naulapohjaiset saappaat, joukko paitoja Verhljovon palttinasta sekä muutamia isän neuvosta ostettuja ja mukaanotettuja kapineita. Toisessa laukussa oli hienosta verasta tehty, soma hännystakki, karvapäällinen palttoo, tusina hienoja rinta-paitoja ynnä batiinit, äidin ohjeesta otetut ja muistoksi Moskovasta tilatut.

— Niinpä siis! lausui isä.

— Niinpä siis! virkkoi poika.

— Onko kaikki valmista? kysyi isä.

— Kaikki on valmista! vastasi poika.

He katsoivat vaijeten toinen-toistaan silmiin ikäänkuin lävistäen toisensa katseillaan.

Sillävälin oli siihen ympärille keräytynyt joukko uteliaita naapureita suu-auki katsomaan, mitenkä pehtori laskee poikansa mailmalle.

Isä ja poika puristivat toinen-toisensa kättä ja Andrei läksi ripeästi ajamaan.

— Sepäs koko koiranpenikka: ei kyynelen pisaraakaan! — ihmettelivät naapurit. — Katsokaas: tuolla jo kaksi varista on rapistelemassa aidan seipäässä, hänelle ne raakkuu pahan edellä, haa — saapas nähdä poika…

— Mitäs ne varikset tuollaisille, jotka kuljeksivat yksikseen metsissä juhannus-öinäkin: ei ne noille saksalaisille toki mitään pysty tekemään. Vaan venäläistä eivät silmänräpäystäkään kynsistään päästä.

— Kyllä on pakana tuo vanhuskin! huomautti eräs äiti. — Aivan kuin kissanpojan paiskasi kadulle: ei syleillyt, ei itkenyt!

— Seis! Seis Andrei! huusi vanhus poikansa perään.

Andrei pysäytti hevosensa.

— Ähäh! Jokos omatunto rupesi soimaamaan? hälistiin joukosta hyväksyvästi.

— Mikäs nyt? kysyi Andrei.

— Satulavyö on löysällä, pitää piukentaa!

— Ei tarvitse, poikkean Shamshefkiin ja korjaan itse. Ei ole aikaa tuhlata, pitää keretä päiväsaikaan perille.

— Anna huilata siis! sanoi isä kättänsä heilauttaen.

— Heipä hei! huusi poika päätään nyökäyttäen, ja taivuttaen itsensä hiukan eteenpäin, aikoi juuri kannustaa ratsunsa juoksuun.

— Voi teitä sen koiria! Ihan kuin outoja toisilleen! arvostelivat naapurit.

Mutta yht'äkkiä syntyi joukossa kova-ääninen itku: joku vaimoista ei kestänyt nähdä moista eroa.

— Sydänkäpyseni, kultaseni! puheli hän pyyhkien huivinnurkalla silmiään. — Orpo raukka! Ei ole sinulla omaa äiti-hellää, ei kukaan sinua siunaa matkalle lähtiessäsi… Salli edes minun nyt sinua siunata, kaunokaiseni kallis…!

Andrei hyppäsi alas hevosen seljästä, syleili vanhaa vaimoa ja tahtoi heti ajaa tiehensä — mutta purskahtikin yht'äkkiä itkuun, kun vaimo häntä ristitsi ja suuteli. Vaimon palavissa sanoissa oli hän kuulevinaan ikäänkuin äiti-vainajansa äänen ja tämän hellä kuva välähti hetkeksi hänen sielussansa.

Hän syleili vielä lujasti puristaen naista, pyyhkäisi äkkiä kyyneleet silmistään ja hypähti hevosen selkään. Sivalsi sitten molemmille kupeille ja katosi pois pölypilvessä — ja hänen peräänsä ryntäsi kahdelta taholta kolme kylän koiraa yhtyen vimmattuun haukuntaan.

2.

Stolz oli yhdenikäinen kuin Oblomov ja siis nyt, niinkuin tämäkin, kolmenkymmenen vuoden vaiheilla. Hän oli palvellut ja ottanut eron virastaan, toiminut liikeasioissa ja hankkinut itselleen todellakin oman talon ja rahaa. Hän on osakkaana jossakin yhtiössä, joka lähettelee tavaroita ulkomaille.

Lakkaamatta on hän liikkeessä: kun yhtiön on tarvis lähettää asiamies Belgiaan tai Englantiin — niin hänet lähetetään; kun on tarvis laatia joku ehdotelma tai sovittaa joku uusi aate asioihin — niin hänet siihen valitaan. Sitä tehden matkustelee hän mailmaa, opiskelee ja lueskelee: milloin hän kaikkea ehtiikin — ties jumala.

Hän on koko mies pelkkiä luita, jäntereitä ja hermoja, ikäänkuin puhdasrotuinen englantilainen hevonen. Laihahko hän on, poskia hänellä ei ole juuri lainkaan, s.o. on kyllä poskiluut sekä lihakset, mutta ei merkkiäkään mihinkään rasvamaiseen pyöreyteen; kasvojen väri on tasainen, mustaverinen ilman minkäänlaista punaa, silmät vivahtavat tosin hieman viheriään, mutta ilmaisevat älyä.

Mitään liikanaisia ruumiin-liikkeitä ei hänellä ollut. Kun hän istui, niin istui hän levollisesti; kun hän teki jotakin työtä, muuttuivat hänen kasvonpiirteensä vain sen verran kuin oli tarvis. Samoinkuin hänen ulkonainen elimistönsä oli vapaa kaikesta liikanaisuudesta, samoin hän elämänsä siveellisissäkin suhteissa etsi tasapainoa käytännöllisyyden ja hengen hienojen tarpeiden välillä. Nämät kaksi puolta kulkivat hänessä yhdensuuntaisesti risteytyen ja sulautuen tiellä toisiinsa, mutta sotkeutumatta milloinkaan paksuiksi, selvittämättömiksi solmuiksi.

Hän astui tietänsä varmoin ja reippain askelin, eli kulunkiarvioiden mukaan ja koetti kuluttaa jokaisen päivänsä, jokaisen ruplansa tarkasti pitämällä silmällä menetettyä aikaa, työtä sekä sielun- ja sydämmen voimaa.

Suruja ja iloja näytti hän hallitsevan ikäänkuin käsien liikkeillä, ikäänkuin jalkojensa askeleilla tai samoin kuin hän menetteli pahan ja hyvän sään vallitessa.

Sateisella säällä hylkäsi hän käyttämästä sateensuojaa. Se on: kärsi niin kauvan kun murhetta kesti, mutta kärsi ilman arkamielistä nöyryyttä, enemmän vain harmista, ylpeydestä, ja kesti loppuun asti maltillisesti ainoastaan sentähden että katsoi jokaisen kärsimyksen syyn aiheutuvan omasta itsestään eikä ripustanut sitä niinkuin kauhtanaa toisen kaulaan.

Ja mitä hän elämässänsä nautti, sen nautti hän ilolla ikäänkuin tien vierestä taitetun kukkasen tuoksusta, niinkauvan kun se on kuihtumatonna käsissä, juomatta koskaan maljaa pohjaan siihen katkeruuden pisaraan saakka, mikä piilee jokaisen nautinnon lopussa.

Selvä, suora ja todellinen katse elämään — se se oli hänen alituisena tehtävänään, ja pyrkiessään aste asteelta sitä toteuttamaan, tuli hän ymmärtämään koko sen vaikeuden ja tunsi itsensä sisällisesti ylpeäksi ja onnelliseksi joka kerta milloin sattui huomaamaan mutkan tiellään, koska tiesi ottaa askelen suoraan suuntaan.

"Viisasta ja vaikeata on elää yksinkertaisesti!" saneli hän usein itselleen kiirehtivin katsein tarkastellessaan, missä on mutka edessä, missä vino kohta, missä elämän rihma pyrkii kiertymään epäsäännölliseksi, sykkyräiseksi solmuksi.

Kaikista pahimmin pelkäsi hän mielikuvitusta, tuota kaksikasvoista elämänkumppalia, joka vuoroin ystävänäsi hymyilee, vuoroin vihamiehenäsi irvistelee, ystävänäsi — silloin kun vähimmin siihen uskot; vihamiehenäsi — silloin kun luottavaisesti uinahdat sen maireaan kuiskutukseen.

Hän pelkäsi jokaista haavetta, taikka, jos astuikin haaveen valtakuntaan, niin astui sinne niinkuin pujahdetaan sisään luolaan, jossa on päällekirjoitus: ma solitude, mon hermitage, mon repos, tietäen oikean hetken ja silmänräpäyksen, milloin sieltä on tultava ulos.

Epäselvälle, salaperäiselle haaveilemiselle ei hän antanut sielussaan sijaa, vaan kaikki se, mitä hän ei elävän kokemuksen ja käytännöllisen totuuden perustuksella voinut eristäen selittää, oli hänen silmissään ainoastaan harhanäkyä, joku erityinen säteiden ja värien heijastus näköelimen verkkokalvossa tai ainakin sellainen ilmiö, jonka perille kokemus ei vielä ollut päässyt.

Hänellä ei myöskään ollut tuota taiteenharrastusta, mikä rakastaa rapistella siipiään kaiken kummallisen kulkumailla tai kaahlia avaruutensa pellon pohjamudassa, ja jonka ala on avoinna aina tuhannen vuotta eteenpäin. Hän pysähtyi itsepäisesti salaisuuden kynnykselle paljastamatta yhtä vähän lapsuuden-uskoa kuin epäilystään sallimuksesta, vaan odotti määrätyn lain ilmestymistä ja sen mukana avainta lukossa olevaan oveen.

Yhtä hienosti ja varovaisesti kuin mielikuvituksensa liikkeitä, seurasi hän myös sydämmen ilmiöitä. Tässä hän usein peräytyen oli pakoitettu tunnustamaan, että sydämmen suhteiden ilmakehä vielä oli terra incognita.

Hän kiitti lämpimästi kohtaloa, jos hänen tällä tuntemattomalla alueella onnistui oikeaan aikaan eroittaa punaposkisen valheen kalpeasta totuudesta; eikä hän enää valittanut, kun hän lankeamatta pakeni kukkaisilla taitavasti peitettyä petosta, vaikka sydän löikin rajusti ja kuumeisesti, vaan hän oli ilposen-iloinen, jos ei siitä vuotanut verta, jos ei noussut kylmää hikeä otsalle eikä perästäpäin laskeutunut pitkää varjoa kauvaksi aikaa hänen elämäänsä pimittämään. Hän piti itseänsä onnellisena jo sen kautta, että voi pysytellä samalla korkeudella ja että, täristessään tunteen laukkaavan ratsun seljässä, voi olla lennättämättä yli sen hienosti vedetyn viivan, joka eroittaa tunteen mailman valheen sentimentaalisuuden mailmasta, vakavuuden mailman leikittelyn mailmasta, taikka että ratsastaessaan takaisin, saattoi olla karkuuttamatta orhiaan kovuuden, järkeilyn, epäluulon, pikkumaisuuden ja sydämmen kylmyyden hiekkaiselle ja kuivalle maaperälle.

Viehtymyksen pyörteessäkin hän tunsi maan jalkainsa alla sekä kyllin voimaa repäisemään itsensä irti ja olemaan vapaa, jos läksi menemään äärimmäisyyttä kohti. Hän ei antanut kauneuden sokaista itseänsä niin että olisi unhoittanut ja alentanut miehen arvoa, ei ollut orja eikä "maannut kaunotarten jalkain juuressa" vaikka ei ollutkaan kokenut mitään huumaavia riemun hetkiä.

Hänellä ei ohut mitään epäjumalia ja siksi säilytti hän sielunsa voiman ja ruumiinsa kestävyyden, siksi oli hän siveän-ylpeä; koko hänen olennostaan tuulahti jonkunlaista raitista pontevuutta, jonka edessä väkisten hämmästyivät epähienotkin naiset.

Hän tunsi näiden harvinaisten ja kalliiden ominaisuuksien arvon, käyttäen niitä siihen määrin säästeliäästi että häntä nimitettiin egoistiksi ja tunnottomaksi ihmiseksi. Tuo hänen pidättymisensä intohimoista ja älynsä olla poikkeamatta luonnollisuuden ja hengen vapaan aseman rajoista, leimattiin moitteen merkillä, samalla kun annettiin kiitoslause — kadehtien ja ihaillen — jollekkin toiselle, semmoiselle joka täyttä vauhtia oli mäiskähtänyt suohon ja turmellut sekä oman että toisen tilan.

— Himot, himot julistavat kaiken syyttömäksi — puhelivat ihmiset hänen ympärillään: — mutta te teidän itsekkäisyydessänne varjelette vain omaa itseänne: kenenkä hyväksi, sepä vielä nähdään!

— Niin, jonkun hyväksi toki varjelenkin, — sanoi hän miettiväisesti ikäänkuin silmäten kohti kaukaisuutta, ja jatkaen epäilystään himojen runouteen, viehättymättä niiden myrskyisiin ilmiöihin ja hävittäviin seurauksiin sekä tahtoen yhä nähdä olemuksen ihanteen ja ihmisen pyrkimykset elämän vakavan kehityksen ja elämän toiminnan valossa.

Ja kuta enemmän häntä vastaan väitettiin, sitä syvempään hän juurtui itsepäisyydessään, joutuipa joskus, ainakin sanariidoissa, puritaaniseen aate-vimmaan. Hän saattoi sanoa että "ihmisen oikea tarkoitus on elää läpi nuo neljä vuodenaikaa, se on neljä ikäkauttansa, tekemättä hyppäyksiä ja kantaa elämänsä astiaa viimeiseen päiväänsä saakka läikäyttämättä tyhjään ainoatakaan pisaraa, ja että säännöllisesti ja tasaisesti palava liekki on parempi kaikkia riehuvia tulipaloja, mikä runous tahansa niissä leimunneekaan". Lopuksi saattoi hän lisätä että hän "olisi onnellinen, jos hänen onnistuisi itseensä sovittaa tämä vakaumuksensa, vaan ettei hän toivo tätä saavuttavansa sentähden että tämä on sangen vaikeata".

Ja kuitenkin hän itse järkähtämättä kulkemistaan kulki pitkin tätä valittua tietä. Ei nähty että hän milloinkaan olisi jotakin asiaa sairaalloisesti ja kiusallisesti hautonut, eivätkä häntä nähtävästi ahdistaneet mitkään vaivatun sydämmen kalvavat tuskat. Ei hän ollut sielultansa kipeä, ei koskaan eksynyt mihinkään sotkuisiin, vaikeisiin tai äkkiuusiin suhteisiin, vaan lähestyi niitä ikäänkuin vanhoja tuttuja tai ikäänkuin olisi elänyt toistamiseen ja kulkenut tuttuja seutuja.

Mikä tahansa häntä kohtasikin elämässä, heti käytti hän sellaista vastaanottokeinoa, joka oli tarpeen juuri tätä ilmiötä varten — aivan niinkuin tottunut emännöitsijä kerralla valitsee vyössään riippuvasta avainkimpusta juuri sen avaimen, mikä tarvitaan tuota tai toista ovea varten.

Ylimmäksi kaikkea asetti hän järkähtämättömyyden tarkoituksia saavutettaessa: tämä oli hänen silmissään lujan luonteen tunnusmerkki, ja henkilöitä, joilla oli tämä järkähtämätön luonne, ei hän koskaan evännyt kunnioittamasta, kuinka vähäarvoiset tahansa heidän tarkoituksensa olivatkin.

— Kas ne ovat ihmisiä! sanoi hän.

Tuskin tarvitseisi lisätäkkään että hän itse näin kulki päämääräänsä kohti rohkeasti astuen yli kaikkien esteiden ja kieltäytyen tehtävästään ainoastaan silloin kun hänen tiellään kohosi vastaan seinä taikka aukeni poikkipääsemätön, pohjaton kuilu.

Mutta kykenemätön oli hän taas asestaumaan moisella rohkeudella, joka ummistaen silmänsä loikkaa yli kuilun syvyyden taikka syöksyy umpimähkää vasten seinää. Hän mittasi kuilun tai seinän suuruuden, ja jos ei keksinyt varmaa keinoa, niin peräytyi pois, mitä tahansa hänestä siellä sanottiinkin.

Muodostuakseen tällaiseksi luonteeksi tarvitaankin kenties juuri sellaisia seka-aineksia, jollaisista Stolz oli kokoonpantu. Meillä ovat yhteiskunta-elämän toimimiehet ammoisista ajoin valautuneet noin viiteenkuuteen stereotypeerattuun muotoon, jotka laiskasti ympärilleen tuijottaen silmät puoli-ummessa laskevat kätensä yhteiskunnallisen koneiston kampiin ja unisesti pyörittävät sen vanhoja rattaita seisten edeltäjiensä jalansijoilla. Mutta tässä olivat silmät uneliaisuudesta havahtuneet, tässä kajahteli reippaita, leveitä askelia ja helähteli vastaan vilkkaita ääniä… Kuinka monta Stolzia olisikaan tarvis meille ilmestyä venäläisillä nimillä!

Mutta mitenkä tällainen mies saattoi olla niin likeinen Oblomoville, jossa jokainen piirre, jokainen askel, koko olento oli huutavana vastakohtana Stolzin elämälle? Se on kai kuitenkin jo ratkaistu kysymys että vastakohtaiset äärimmäisyydet, joskaan eivät välttämättä johda keskinäiseen myötätuntoisuuteen, kuten ennen arveltiin, ainakaan eivät sitä mitenkään saata estää.

Sen lisäksi yhdisti heitä laspuudenaika ja koulutoveruus — kaksi voimakasta vaikutinta, sitten tuo venäläinen, hyvänsuopa, lihava hyväily, jota niin runsaasti Oblomovin kodissa oli tuhlattu tälle saksalaisen pojalle, sitten se väkevämmän osa, jolla Stolz esiintyi Oblomovin edessä sekä ruumiillisessa että siveellisessä suhteessa, ja lopuksi ja ennen kaikkea se, että Oblomovin perusluonteessa piili puhdas, kirkas ja hyvä pohja täynnänsä syvää myötätunnetta kaikkea kohtaan, mikä on hyvää ja mikä suinkin avautui tälle yksinkertaiselle, rehelliselle, iki-luottavalle sydämmelle tavotellen siinä vastakaikua.

Ken sattumalta tai täydessä aikomuksessa kerrankaan oli kurkistanut sisään tuohon kirkkaaseen, lapselliseen sieluun — olipa hän sitten kuinka tyly ja ilkeä ihminen tahansa — se ei enää voinut evätä häneltä myötätunnettaan, tai jos olosuhteet estivät likenemistä, saamatta ainakin hyvää ja pysyvää muistoa hänestä.

Usein Andrei, reväisten itsensä irti asioistaan tai päästyään erilleen jostakin suurmailman seurasta ja tullessaan jostakin iltamasta tai tanssiaisista, ajoi Oblomovin luo, jonka leveässä sohvassa oli niin mukava joutilaana istua ja puheellaan virkistää ja rauhoittaa tuota levotonta, väliin väsynyttä sielua, ja sielläpä hän aina sai kokea sitä viihdyttävää tunnetta, jota ihminen tuntee tullessaan loistavista saleista oman kainon kattonsa alle taikka palatessaan etelän ihanasta luonnosta kotoiseen koivulehtoon, niissä on ennen lapsena juoksennellut.

3.

— Terve mieheen Ilja! Tuntuupa oikein hauskalta taas sinua nähdä.
No, mitenkäs sinä voit? Oletko terve? kyseli Stolz.

— Oh, eikös mitä, huonosti on laitani, veli Andrei, vastasi Oblomov huoahtaen: — sen terveyden kanssa on niin ja näin.

— Mitä, oletko sairas? kysyi Stolz huolestuneena.

— Nämät näärännäpythän ne minua tässä ovat ruvenneet vaivaamaan: juuri kun viime viikolla olin päässyt yhdestä, joka oli oikeanpuolisessa silmässä, niin nyt on taas jo toinen nousemassa.

Stolz naurahti.

— Eikö muuta? kysäsi hän. — Ne sinulle tulevat liiasta makaamisesta.

— Muutako? Kurkkutulehduskinhan minua vaivaa. Olisitpa vain kuullut, mitä tohtori äsken tässä sanoi. "Ulkomaille" sanoi hän, "pitää teidän lähteä, muuten käy huonosti: — voitte saada halvauksen!"

— No, mitäs sinä?

— En minä lähde.

— Miksikä et?

— Hyvänen aika! Kuulehan toki mitä hän määräili: "minun on muka eleskeltävä jollakin vuorella, matkustettava Egyptiin taikka Ameriikkaan…"

— Mitäs sitten? virkkoi Stolz kylmäverisesti. — Egyptiin pääset sinä kahdessa viikossa, Ameriikkaan kolmessa.

— Voi sinuas, veli Andrei, ettäs sinäkin semmoista puhut! Yhden viisaan miehen luulin minä toki mailmassa vielä olevan, ja sekin nyt on päästään pilalla. Kuka hullu nyt matkustaisi Ameriikkaan tai Egyptiin asti? Ei muut kuin nuo englantilaiset: nehän on Herra Jumala sillä tavalla luonutkin eivätkähän ne missään ole oikein kotonaan. Vaan kukas meillä lähtee? korkeintaan joku epätoivoinen heittiö, jolle elämä ei ole minkään arvoinen.

— Todentotta, ne olisivat sinulle koko urotöitä: saat istahtaa vaunuihin tai laivaan, saat hengittää raitista ilmaa, saat katsella vieraita seutuja, kaupunkeja, kansallistapoja, kaikkia ihmeitä … voi sinua! No, vaan sanoppas, millä kannalla asiasi ovat nykyään, miten on siellä maalla Oblomofkassa?

— Ah, älä kysy! … virkkoi Oblomov kättään huiskauttaen.

— Mitä on tapahtunut?

— Sitä vain että elämä käy käsiksi!

— Ja jumalankiitos että käy! sanoi Stolz.

— Mikä jumalankiitos se on? Kunpa se vain silitteleisikin päätä, vaan kun tulee päälle aivan niin kuin siellä koulussa ennen ne tappelijat kiusasivat jotakin siivoa poikaa: milloin salaa häntä nipistivät, milloin yht'äkkiä törmäsivät vasten kalloa ja ripottelivat hiekkaa niskaan … eikä toinen jaksanut vastustaa.

— Sinä oletkin juuri tuollainen liiaksi siivo. Mutta mitä on tapahtunut? tiedusti Stolz.

— Kaksi kamalaa onnettomuutta.

— Millaisia siis?

— Olen joutunut kokonaan rappioon.

— Kuinka niin?

— Annanhan jahka luen sinulle mitä tilanhoitaja kirjoittaa…
Mihinkäs se kirje taas joutuikaan? Sakariias, Sakariias!

Sakariias haki kirjeen. Stolz silmäsi sen pikaisesti läpi ja naurahteli lukiessaan, arvattavasti tilanhoitajan lausemuodoille.

— Aika veijari tämä sinun pehtorisi! — sanoi hän. — On itse ajanut talonpojat luotansa ja vielä valittelee. Parempi olisi antaa passit heille kouraan ja päästää menemään neljän tuulen suuntaan.

— Mutta sillä tavallahan kaikki pyrkisivät karkuun, — virkkoi
Oblomov.

— No entäs sitte! sanoi Stolz huolimattomasti. — Se, jolla on hyvä ja edullista olla paikkakunnallaan, ei se pois pyri; vaan jos ei ole edullista, niin ei ole sinullekaan edullista: mitäs hänestä pidättämään?

— Kaikkea sinä keksitkin! arveli Ilja Iljitsh. — Oblomofkan talonpojat ovat siivoja, kotonaan pysyviä: mitäpäs ne läksisivät maata maleksimaan?…

— Kuules, sinä et taida tietääkkään, — keskeytti Stolz: — että Verhljovoon aijotaan rakentaa laivavalkama ja on ehdotettu maantie tehtäväksi niin ettei Oblomofkakaan jää kauvaksi valtatiestä, ja kauppalaan tulee säädettäväksi vuosimarkkinat…

— Hyvä jumala, mitä sinä sanotkaan! huudahti Oblomov. — Sekös vielä puuttui! Oblomofka on tähän asti saanut olla niin rauhassa siellä syrjässä, ja nytkö yht'äkkiä markkinat ja maantiet? Talonpojat rupeavat rymyämään kaupungissa, meidän kylään alkaa raahautua kaikellaisia kauppiaita — kaikki on hukassa. Voi surkeutta!

Stolz rupesi nauramaan.

— Ettäkö ei ole surkeata? pitkitti Oblomov. — Talonpojat siellä ovat olleet niin omat itsensä, eivät ole tarvinneet kuulla mitään, ei hyvää ei pahaa, ovat saaneet aina ahertaa omissa töissään tuntematta vetoa mihinkään muuhun, vaan nyt ne turmeltuvat. Siellä rupeaa näkymään teet ja kahvit, samettihousut, hanuripelit, kiiltosaappaat … ei muuta kuin pahaa siitä lähtee.

— Niin, jos se niin käy, niin tietysti on siitä vähän hyötyä, — huomautti Stolz. — Vaan perusta sinä koulu kylään…

— Eikös se ole liian varhaista? — lausui Oblomov: — lukutaito on vahingoksi moukalle: anna hänelle sivistystä, niin, kukaties, ei viitsi enää kyntääkkään…

— Niin, vaan jos opettaa talonpojille koulussa juuri sitä, mitenkä pitää kyntää — etkö sinä sitä ymmärrä? Kuulehan nyt kumminkin: pilaa puhumatta, sinun täytyy itse tänä vuonna matkustaa sinne kylään.

— Niin tosiaankin; mutta minun rakennussuunnitelmani ei ole vielä kokonaan … — huomautti Oblomov arasti.

— Ei sitä nyt tarvita, sanoi Stolz. — Matkusta nyt vain: sielläpähän sitten näet, mitä on tehtävä. Muistaakseni olet sinä jo kauvan tuota suunnitelmaasi sulatellut: eikö se todella vieläkään ole kokonaan valmis? Mitäs sinä oikeastaan puuhaat?

— Ah, veliseni! Jospa minulla ei muusta olisikaan huolta kuin näistä maatila-asioista. Mutta se toinen onnettomuus…

— Mikä se sitten on?

— Ajavat pois asunnosta.

— Mitenkä ajavat?

— Noin vain että "muuta pois!" sanovat ja sillä hyvä.

— No mitäs sitten?

— Mitäkö? Selkäni ja kylkeni olen ihan kipeiksi hieronut pyöriessäni näiden puuhien takia. Kaikki asiat tulevat yhtaikaa: pitää keretä yhtä ja toista, on laskuja tarkastettavia ja suoritettavia, on maksuja sinne sekä tänne ja nyt kaiken lisäksi tämä tavarain kuljetus. Kauheasti paljon kuluu rahaa enkä itsekään tiedä, mihin ne menevät. Vielä tässä sekin sattuu ettei jää yhtä kolikkaakaan kukkaroon…

— Voi hemmoteltua miestä: vai on nyt muka niin raskasta muuttaa asunnostaan, — virkkoi Stolz kummastuksissaan. — Vaan apropos rahoistasi: paljonko sinulla on? Lainaas minulle viisisataa ruplaa: täytyy heti tässä lähettää, huomenna otan meidän konttoorikassasta…

— Odotahan! Annas, kun muistelen… Tuonoin lähettivät tilalta tuhannen; vaan nyt on jälellä … odotas, niin katsotaan…

Oblomov alkoi penkoa laatikoltaan.

— Kas tuossa … kymmenen, kaksikymmentä, tässä kaksisataa ruplaa, … tuossa kaksikymmentä. Piti tässä vielä olla kupariakin… Sakariias, Sakariias!

Sakariias tulla rymisti niinkuin ennenkin alas uunipenkiltään ja astui huoneeseen.

— Mihinkäs ne kaksi riunanrahaa ovat joutuneet, jotka olivat tässä pöydällä? Eilenhän minä ne panin siihen…

— Mistä te, Ilja Iljitsh, olette keksinyt nuo riunanrahat? Johan minä teille selitin ettei siinä niitä ollut…

Vai ei ollut! Appelsiineistahan annettiin takaisin

— Olette kai sitten antanut pois jollekkin ettekä itsekään muista, — arveli Sakariias vääntäytyen ovea kohti.

Stolz naurahti.

— Voi teitä oblomovilaisia! nuhteli hän. — Eivät tiedä, kuinka paljon heillä on rahaa taskuissaan.

— Kuulkaa, mitä rahoja te äskettäin annoitte Mihei Andreitshi'lle? muistutti Sakariias.

— Jaa, tosiaankin, Tarantjev taisi ottaa vielä kymmenen ruplaa, — sanoi Oblomov vilkkaasti kääntyen Stolziin: — minä sen aivan unohdin.

— Miksi sinä päästätkin luoksesi sen elukan? huomautti Stolz.

— Mitäs siinä on päästämistä: — sekaantui Sakariias puhumaan. — Se tulee aina kuin omaan taloonsa tai kuin kapakkaan. Herran paidan ja liivin se on siepannut ja siellä ne nyt ovat — kierrä hännästä, jos saat takaisin! Äskettäin se tässä hännystakkiakin kärkkyi: "annas koetan päälleni!" Jospa te, herra-kulta Andrei Ivanitsh, sille kyydin antaisitte…

— Se ei ole sinun asiasi, Sakariias. Mene paikoillesi siitä! huomautti isäntä Oblomov ankarasti.

— Anna minulle arkki postipaperia, pyysi Stolz: — pyyhkäisen tässä muutaman afäärikirjeen.

— Hoi Sakariias, tule antamaan paperia: Andrei Ivanitsh tarvitsee … huusi Oblomov.

— Eihän sitä ole! Vastahan sitä etsittiin, — kuului Sakariiaksen ääni etehisestä eikä hän tullut huoneeseenkaan.

— Anna joku palanenkaan! lisäsi Stolz. Oblomov haeskeli pöydältä, vaan ei palastakaan löytynyt.

— No, anna sitten edes nimikorttikaan!

— Ei ole minulla pitkiin aikoihin ollut mitään nimikortteja, sanoi
Oblomov.

— No, mutta sinäpäs olet, virkkoi Stolz ivallisesti. — Ja kuitenkin aijot asioita toimitella ja kirjoitat muka suunnitelmaasi. Ole hyvä ja sano minulle, käytkö sinä missään? Kenen kanssa sinä seurustelet?

— Missäpäs minä kävisin! Eihän minulla ole missä käydä, minä istuskelen aina kotosalla: se on tämä suunnitelma, joka minua ahdistaa ja sitten vielä tämä asuntoseikka … Hyvä sentään että se Tarantjev lupasi koettaa hakea…

— Käykö sinun luonasi ketään?

— Käyhän niitä … tuo Tarantjev ja vielä Aleksejev. Äsken pistäysi tohtorikin… Ja pistäysi myös Pjonkin, Sudbinski, Volkov…

— En minä näe sinulla mitään kirjojakaan, — sanoi Stolz.

— Tuossa on yksi! huomautti Oblomov osoittaen sormellaan pöydällä viruvaa kirjaa.

— Mitä kummaa? kysyi Stolz katsahdettuaan kirjaa: — "Matkustus Afrikaan". Ja sivu, jolle olet pysähtynyt, on ihan homehtunut. Ei sinulla näy täällä sanomalehtiäkään… Luetko sinä sanomalehtiä?

— Enhän minä, painos on niissä liian pientä, pilaa silmät … enkä minä toki tarvitsekkaan: jos jotakin uutta on tapahtunut, niin kyllä koko päivän joka suunnalta saa vain siitä kuulla.

— No voi hyvänen, veli Ilja! — huudahti Stolz kääntäen kummastelevan katseensa Oblomoviin. — Mitä sinä itse sitten oikeastaan toimitat? Kuin taikinapallo sinä vain käämeröit ja makaat!

— Se on totta, Andrei, aivankuin taikinapallo… — virkkoi Oblomov surullisesti.

— Mutta onkos myöntäminen mikään puolustus?

— Ei suinkaan, se on vain vastaus sinun sanoihisi; en minä puolustaudu, — huomautti huokaisten Oblomov.

— Sinun täytyy välttämättä herätä tästä unesta!

— Kyllä minä ennen olen koettanut, vaan ei ole onnistunut, mutta nyt … mitä se auttaisi? En tunne mitään kutsumusta, sielu ei irtaudu, järki nukkuu syvää untansa … lopetti hän tuskin huomattavalla katkeruudella. — Vaan mitäs siitä enää puhuu… Kerrohan mieluumminkin, mistä sinä nykyisin tulet?

— Kievistä. Parin viikon perästä matkustan ulkomaille. Lähde mukaan…

— Sopiihan se, miksei … taipui Oblomov.

— Istu siis pöytään ja kirjoita passi-anomus; huomenna jätät sisään…

— Huomennako jo? — äkkäsi Oblomov. — Mikä tulinen kiire ja hoppu teillä kaikilla on, aivankuin joku ajaisi takaa! Tuumiskellaanhan asiaa ja neuvotellaan ensin, ja päätetään sitten, jos Jumala niin tahtoo. Eikö se sovi paremmin että ensin matkustan maatilalleni ja perästäpäin sitten sinne … ulkomaille…

— Miksikä perästäpäin? Eikös tohtorikin määrännyt? Sinun pitää ensin heittää päältäsi kaikki rasva ja raskaus ruumiistasi, sitten lentää sielunkin uni pois. Sinä tarvitset sekä ruumiillista että sielullista voimistelua.

— Ei, Andrei, kaikki tuo minua rasittaa: minulla on tämä terveys niin huono. Ei, ei, matkusta sinä vain yksiksesi ja jätä minut mieluimmin rauhaan…

Stolz katsahti makaavaa Oblomovia silmiin, ja Oblomov katsahti häntä vastaan.

Stolz pudisti päätään, vaan Oblomov huokasi.

— Sinä nähtävästi olet laiska elämiseenkin? kysyi Stolz.

— Minkäs sille tekee veli, Andrei: — laiskahan minä olen…

Andrei pyöritteli päässään kysymystä, millä saisi häneen elävää henkeä ja missä paikassa hänellä se on, sekä katseli häneen samalla pitkään ja vaijeten. Yht'äkkiä purskahti hän nauramaan:

— Mitkä kumman kutimukset sinulla on jaloissasi: toinen villasukka — toinen pumpulisukka? Hän osoitteli Oblomovin jalkoihin. — Ja paitakin on nurinpäin päälläsi?

Oblomov katsahti sukkiinsa, sitten paitaansa.

— Niin näkyy olevan, — myönsi hän hieman hämillään. — Tuo Sakariias se on minulle alituiseksi kiusaksi. Sinä et usko, kuinka paljon harmia minulla hänestä on. Se torailee ja törkeilee eikä puhettakaan asiain toimittamisesta!

— Ah Ilja Iljitsh! — sanoi Stolz. — Minä en voi jättää sinua näin. Viikon kuluttua et enää tunne itseäsi. Jo tänä-iltana minä sinulle laadin seikkaperäisen järjestelmän siitä, mitä aijon tehdä, sekä itseni että sinun suhteen, vaan nyt ylös sängystä ja pue paikalla päällesi! Odotahan, kyllä minä sinut tässä unestasi ravistelen. Sakariias! — huusi hän. — Tule pian auttamaan vaatteita Ilja Iljitshin päälle!

— Mitä sinä … mihin sinä … älähän nyt toki … kohta tulee
Tarantjev Aleksejevin kanssa päivälliselle. Sitten oli aikomus…

— Sakariias, — komensi Stolz kuuntelematta häntä: — auta häntä pukeutumaan.

— Ymmärrän, hyvä herra, Andrei Ivanitsh, — heti paikalla puen, kunhan ensin sen kengät kiilloitan, — puheli Sakariias mielissään.

— Kuinka? Kello viiteen saakka et ole vielä saanut kenkiä kiilloitetuksi?

— Kyllä ne jo tässä viime viikolla kiilloitettiin, vaan kun ei herra ole mennyt ulos, niin taas ovat himmentyneet…

— No, anna semmoisina kuin ovat. Minun kapsäkkini saat kantaa vieraskamariin; minä jään teille asumaan. Minä muutan heti toiset vaatteet päälleni, ja sinä Ilja, laitat itsesi valmiiksi. Me käväisemme syömässä päivällistä jossakin ja sitten ajamme yhdessä vieraisiin, pariin kolmeen taloon, ja sitten…

— Älähän tuota … kuinkas tässä niin yht'äkkiä … odotahan … annahan mietintöaikaa … partanikin on ajelematta…

— Ei tässä nyt auta aprikoida ja niskaansa raappia… Tiellä vien sinut parturiin ja sillä hyvä!

— Minkälaisiin taloihin me sitten menemme? — huudahti Oblomov surkeasti. — Ihan outoihin? Mitä sinä ajatteletkin! Minä menen mieluummin Ivan Gerasimovitshin luo; noin kolmeen päivään en ole siellä käynyt.

— Kuka se Ivan Gerasimovitsh on?

— Se joka ennen palveli yhdessä minun kanssani

— Muistan: se harmaapäinen ulosottomies, — mitä hyvää sinä sieltä olet löytänyt? Mikä kiihko sinulla on tappaa aikaasi sen tolvanan seurassa?

— Kuinka sinä väliin purevasti arvostelet ihmisiä, Andrei, niin että taivas sinut tietäköön. Sehän, on hyvä mies, vaikka ei kuljekkaan hollanninpaidoissa…

— Mitä sinä hänen luonaan teet? Mistä hänen kanssaan saatat puhella? tutki Stolz.

— Hänen asunnossaan on, näetkös, niin tasasuhtaista ja kodikasta. Huoneet tuollaiset pienoiset, sohvat sellaiset syvät niin että kun alas istahtaa, ihan päätänsä myöten sisään uppoaa eikä koko miestä näy. Ikkunat ovat kokonaan murattien ja kaktusten peitossa, kanarialintusia on enemmän kuin tusina, koiria kolme ja niin ystävällisiä! Pöydässä on aina viinaleipä valmiina. Seinät ovat niin perheenomaiset ja täynnänsä kaikellaisia piirroksia. Kun sinne kerran on tullut, niin eipä tee mieli pois lähteä. On niin mukava siellä istua huolehtimatta ja ajattelematta mitään ja tietää että siinä on lähelläsi mies … ei tietysti mikään älykäs mies, eihän sen kanssa toki saata aatteita vaihtaa ja neuvotella, vaan se on rehellinen, hyvänsuopa, avomielinen mies ilman vaatimuksia, eikä se pistä toista silmään.

— Mitäs te sitten teette?

— Mitäkö? Heti kun minä olen sinne tullut, niin me istahdamme toinen-toistamme vastapäätä divaaneille, jalat sohvalla. Hän polttelee piippuaan…

— No, ja sinä?

— Minä myös polttelen … ja kuuntelen, kuinka kanarialintuset visertelevät… Sitten kantaa Martta samovaarin sisään.

— Hm, kaunista seuraa: Tarantjev ja Ivan Gerasimitsh! — virkkoi Stolz pudistaen hartioitaan. — No, pane päällesi sukkelammin, — kiirehti hän ja kääntyen Sakariiakseen lisäsi: — Kun se Tarantjev tulee, niin sano hänelle ettemme syö päivällistä kotona ja että Ilja Iljitsh ei koko kesänä tule syömään päivällistä kotonaan, mutta että syksypuoleen tulee hänellä olemaan paljon töitä ja asioita, ja että on mahdoton häntä tavata.

— Kyllä minä sanon, sanon kaikki, en unhoita mitään, — vastasi
Sakariias: — vaan kuinkas käskette tehdä päivällisen suhteen?

— Syö itse suuhusi jonkun kanssa omiksi hyviksesi.

— Ymmärrän herra.

Noin kymmenen minuutin kuluttua tuli Stolz ulos vierashuoneesta siistiksi puettuna, ajeltuna ja harjattuna, mutta Oblomov se yhä istui melankoolisena sänkynsä laidalla hitaasti pinnistäen paitansa rintamusta, turhaan koettaen saada nappia sattumaan läpeen. Hänen edessään, toinen polvi koukistuksissa, kyykötti Sakariias pidellen kiillottamatonta kenkää ikäänkuin jotakin ruoka-astiaa käsissään, valmistuen sitä vetämään jalkaan sekä odotellen, milloin herra lopettaa pinnistämästä rintaansa.

— Etkö sinä vieläkään ole saanut niitä kenkiä jalkaasi? huudahti
Stolz kummastuksissaan. — No, Ilja, sukkelammin, sukkelammin, joudu!

— Mutta mihin? Mitä varten? ähkyi Oblomov, tuskistuneena. — Mitä minä en jo ennestään olisi nähnyt siellä. Minä olen niin vieraantunutkin kaikesta, ei haluta…

— Joudu, joudu! — kiirehti Stolz.

4.

Vaikka jo oli myöhäistä, ehtivät he kuitenkin ajella asioilla, kaupungilla, sitten tempasi Stolz mukaansa erään kultateollisuuden-harjoittajan päivällistä syömään, sitten ajoivat he kolmessa miehin viimemainitun luo huvilaan teetä juomaan, tapasivat siellä suuren seuran, ja näin tupsahti Oblomov täydellisestä yksinäisyydestään yht'äkkiä keskelle ihmisjoukkoa. Vasta myöhään yöllä palasivat he kotiin.

Seuraavana ja sitä seuraavana päivänä olivat he samoin liikkeellä, ja niin koko viikko livahti huomaamatta loppuun. Oblomov tosin vastusteli, valitteli ja riiteli vastaan, mutta oli kuitenkin mielissään ja seurasi ystäväänsä joka paikkaan mukana.

Varsinkin kerran, kun he taas myöhään palasivat kotiin, nousi Oblomov kovasti tätä vieraissa käyntiä vastaan:

— Päivät pääksyttäin, — murisi hän, kiskoen niskaansa yönuttuaan: — täytyy tässä käydä koppasta kenkäjalassa: varpaitani kovin syyhyy. Ei minua miellytä tämä teidän pietarilainen elämänne! pitkitti hän heittäytyen seljälleen sohvalle.

— Minkäslainen elämä sinua sitten miellyttää? kysäsi Stolz.

— Toisellainen kuin tämä.

— Mikä sinua ei varsinaisesti täällä miellytä?

— Kaikki tyyni: tämä ikuinen kilpajuoksu, ikuinen viheliäisten rakkausseikkain leikki ja varsinkin ahnaus, toinen-toisensa sorto, panettelut, juorupuheet, nenännäppäykset, tämä toinen-toisensa tarkastelu päästä jalkoihin; kun rupeat kuuntelemaan, mistä on puhe, niin ihan päätäsi pyörryttää, menet sekaisin. Ensi katsahdukselta näyttävät ihmiset niin älykkäiltä ja arvokkailta, mutta ei niiden suusta kuule muuta kuin että: "Tälle on annettu sitä ja sitä, tuo on saanut prenikan". "Todellako, mistä hyvästä?" huutaa siihen toinen. "Tämä on eilen pelissä hävinnyt klubilla, tuo taas on siepannut kolmesataatuhatta!" Hyi, se on ikävää, ikävää, ikävää! … Missä siinä on se oikea ihminen? Missä siinä näkyy hänen eheytensä? Mihinkä hän on piiloutunut ja mitenkä noin alentunutkin kaikenlaisiin pikku-asioihin?

— Täytyyhän mailman ja seuraelämän aina jotakin toimittaa, keskeytti Stolz: — jokaisella on omat harrastuksensa. Ja sitä vartenhan elämä…

— Mailma ja seuraelämä? Sinä varmaankin, tahallasi, kuule Andrei, viet minut tuohon mailmaan ja seuraelämään karkoittaaksesi minulta viimeisenkin halun siellä oleskella. Vai elämä: kauniskin elämä! Mitä minä sieltä löydän? Mitä se minun järkeäni ja sydäntäni liikuttaa? Etsi itse, jos löydät, missä se keskus on, jonka ympäri kaikki tämä pyörii: ei sitä ole, ei ole mitään syvempää, joka kuuluisi elämään. Ne ovat kaikki kuolleita, nukkuvia ihmisiä, vielä pahempia kuin minä, nämät mailman ja seuraelämän jäsenet. Mikä heitä elämässä johdattaa? Eiväthän he makaa, vaan hyörivät joka päivä kuin kärpäset edestakaisin, mutta mitä siitä sittenkään on hyötyä? Astut heidän saliinsa ja nautit siitä näystä, kuinka sopusointuisesti vieraat ovat asetetut eri paikkoihin, kuinka rauhallisina ja syvämietteisinä siellä istutaan — korttien ääressä. Mainio elämäntehtävä, sanon minä. Erinomainen esimerkki eloa etsivälle hengelle! Eivätkö nämät sitten ole kuolleita? Eivätkö nämät ole niitä, jotka nukkuvat koko elämänsä istuallaan? Missä suhteessa minä muka olen heitä syyllisempi, kun makaan siivosti kotonani saastuttamatta aivojani pata-ässillä ja pamppukorteilla?

— Kaikki tuo on sitä vanhaa virttä, jota on veisattu tuhansia kertoja, huomautti Stolz. — Eikö sinulla ole mitään uudempaa?

— No, meidän kultainen nuorisomme — mitä se sitten toimittaa? Eikös sekin nuku kävellessään ja ajellessaan pitkin Nevskiä tai tanssiessaan? Joka päivä on samallaista tyhjää korttien sekoitusta ja sekamelskaa. Mutta katso, millä ylpeydellä, tuntemattomalla arvokkaisuudella ja sysäävällä silmäyksellä he katsovat, kuka ei ole niin puettu kuin he, kenellä ei ole heidän nimiään tai sukumainettaan. Ja luulottelevat, ne raukat, olevansa vielä muka ylempänä kaikkea muuta kansaa: "me sitä tässä muka palvelemme semmoisissa virastoissa, missä kukaan muu ei palvele; me istumme ensi rivin nojatuoleissa teatterissa, meitä ainoastaan kutsutaan tanssiaisiin ruhtinas N:n luo, jonne ei muita päästetä!"… Ja kuitenkin he keskuudessaan törmäilevät yhteen, juovat ja tappelevat kuin villisiat! Tokko nämät siis ovat eläviä, nukkumattomia ihmisiä? Eikä yksistään nuoriso: — katso myös aikuisia. Ne keräytyvät joukkoihin, syöttävät toinen-toisiansa, mutta ilman hyväsydämmisyyttä, ilman suopeutta, ilman keskinäistä myötätuntoisuutta. Kokoontuvat päivällisilleen ja illallisilleen kuin johonkin virkapaikkaan, ilman iloa, kylminä, kerskataksensa keittäjästään tai salongistaan ja sitten seljäntakana pilkataksensa ja potkiaksensa toinen-toistansa. Toissa päivänä ennen päivällistä en tiennyt mihin katsoa, vaikka pöydän alle olisin halunnut ryömiä, kun alkoi poissa-olevien maineen arvosteleminen: "Se on tyhmä, tuo on halpa, toinen on varas, kolmas koomillinen" — oikein jänisjahtia! Ja näitä puhuessaan katsovat he toinen-toistaan sellaisilla silmillä että: "menehän tuonne oven taa, niin saat sinäkin kunniasi kuulla!" … Miksikä he seurustelevatkin toinen-toistensa kanssa, koska he kerran ovat tuommoisia? Miksikä niin lujasti puristavat toinen-toistensa käsiä? Ei vilpitöntä naurua — ei välähdystäkään todellisesta myötätunteesta! Kopeilevat muka ylhäisellä arvollansa ja komeilla nimillänsä. "Minulla oli sellainen ja sellainen ystävä, minäpä kävin sellaisen ja sellaisen luona." Mitäs elämää se on? En minä sitä tahdo. Mitäs minä siellä opin, mitä hyvää minä sieltä imen itseeni?

— Tiedätkös mitä, Ilja? — sanoi Stolz. — Sinä filosofoit aivankuin joku muinaisajan mies: noin aina vanhoissa kirjoissa kirjoitettiin. Mutta onhan tuo sekin hyvä että edes filosofoit, niin et jouda nukkumaan. No, mitä vielä? Jatka!

— Mitäpäs siitä jatkaa? Katso itse: ei kellään täällä ole pirteitä, terveitä kasvoja.

— Se johtuu ilmanalasta, — keskeytti Stolz. — Sinulla itselläsikin ovat ryppyiset kasvot, vaikka et ulkona juokse, vaan aina makaat.

— Eikä kellään ole kirkasta, rauhallista katsetta, pitkitti Oblomov: — kaikki tartuttavat toinen-toisiansa jotakin rasittavaa huolta ja tuskaa ikäänkuin jotakin sairaloisesti etsisivät. Ja kunpa se sitten olisi totuuden, oman ja toisten hyvän tähden, vaan eikö mitä: he kalpenevat kateudesta toveriensa edistymisen tähden! Muutamalla on tällainen huoli: huomenna on mentävä oikeuspaikkaan, asiaa venytetään jo viidettä vuotta ja vastapuolue voi päästä voitolle, ja viisi vuotta kantaa hän päässänsä yhtä ainoata ajatusta, yhtä ainoata toivomusta: paiskata toinen kumoon ja hänen kukistumisellaan rakentaa oman hyvinvointinsa. Viisi vuotta kulutetaan juoksemiseen, istuskelemiseen ja ähkymiseen vastaanottohuoneessa — siinä elämän ihanne ja tarkoitusperä! Toista kiusaa se että riitajuttujen tautta täytyy joka päivä käydä virastossa istumassa kello viiteen, mutta toinen taas huokailee raskaasti sitä, ettei hänelle ole suotu moista armoa…

— Sinä olet filosoofi, kuule Ilja! sanoi Stolz, — Kaikki tekevät työtä ja puuhaavat, sinä yksin et mitään tarvitse!

— Niin, tuokin keltainen herrasmies, jolla oli silmälasit päässään, — jatkoi Oblomov: — ahdisti minua kysymyksellään että: olinko minä lukenut jonkun lähettilään puhetta, ja pahasti murjotti silmillään minuun, kun vastasin ettei minulla ole tapana lukea sanomalehtiä. Ja hän alkoi puhua Ludvig Filipistä, ikäänkuin tämä olisi ollut hänen oma isänsä. Sitten rupesi hän kärkkymään, mitä minä siitä arvelen että miksikähän se Ranskan lähettiläs on matkustanut pois sieltä Roomasta? No, on sekin elämää: koko ikänsä joka päivä ladata ja jännittää itseänsä kaiken mailman uutisilla, huutaa viikkokausia niin että kurkku kuivuu! Eilen esimerkiksi on Muhamed-Ali lähettänyt laivan Konstantinopoliin ja tämäkös nyt särkemään päätänsä kysymyksellä että: miksi? Mitähän se merkitsee? Seuraavana päivänä on Don-Carlokselle sattunut joku tappio — ja tämäkös on kauheassa hädässä. Tuolla kaivetaan kanavaa, tuolla on joukko sotaväkeä lähetetty Itään: — hyvät herrat, sota on syttynyt! ei ole johtajaa! huutaa tämä ja laukkaa kuin hullu aivankuin vihollinen olisi hänen itsensä niskaan ryntäämässä. Noin he neuvottelevat ja pohtivat asioita ristiin rastiin, mutta heistä itsestään on se kuitenkin ikävää — ei se heitä syvemmin kiinnitä, noiden huutojen läpi tuntuu sikeä uni, josta ei mikään herätä. Nuo pyrinnöt ovat heille syrjäseikkoja; he eivät kulje omat lakit päässään. Heillä ei ole omaa pyrintöä, he ovat heittäytyneet kaikille suunnille yhtäaikaa, kohdistumatta mihinkään erikseen. Ja tämän kaikkea-hapuilevaisuuden alla piilee suuri tyhjyys, myötätunteen puute kaikkea kohtaan. Mutta valitappa vaatimaton, vaivaloinen polku ja kulkeappa sitä, puhkaista itsellensä syvä ura — se on muka ikävää, sitä ei mailma huomaa, siinä ei kaiken pintapuolinen tietäminen mitään auta, eikä ole kenenkä silmiin hiekkaa viskata…

— No, me kaksi sitävastoin emme ole noin hajonneet kaikille suunnille, Ilja? Missäs on se meidän vaatimaton, vaivaloinen polkumme? — kysyi Stolz.

Oblomov vaikeni äkisti.

— Annas kunhan ensin lopetan … suunnitelmani … — änkytti hän. — No, jääkööt Jumalan nimeen! lisäsi hän sitten harmissaan. — En minä heitä ahdista enkä mitään heiltä kerjää; minä vain en näe normaali-elämää tässä kaikessa. Ei, se ei ole elämää, vaan elämän oikean muodon ja sen ihanteen silpomista, jonka luonto on määrännyt ihmisen tarkoitukseksi…

— Minkälainen on sitten tämä ihanne ja elämän oikea muoto?

Oblomov ei vastannut.

— No, sano minulle, millaisen elämän sinä itsellesi olet suunnitellut? jatkoi kysymistään Stolz.

— Kyllä se minulla jo on suunniteltuna.

— Älähän? Ole niin hyvä ja kerro, kuinka?

— Kuinkako? — äänteli Oblomov vääntäytyen seljälleen ja tuijottaen kattoon. — Niin kuinkako? Minä tietysti matkustaisin pois täältä … maakylääni.

— Mutta mikä estää?

— Uudistussuunnitelma ei ole vielä valmis. Ja sitten minä en matkustaisikaan yksin, vaan vaimoni kanssa…

— Ahaa! Vai sillä tavoin! No, suokoon Jumala! Mitäs sinä odotat?
Kolmen-neljän vuoden perästä ei kukaan sinusta enää huoli…

— Minkäs sille kohtalolleen tekee! huokasi Oblomov. — Minun taloudellinen asemani ei salli…

— No mutta Oblomofkan maatila? Kolmesataa sielua!

— Jopas nyt sitten! Milläs siinä elää vaimonsa kanssa?

— Milläkö kahden elää?

— Mutta kun tulee lapsia?

— Lapset sinä kasvatat ja itsekkin ne hoitavat itsensä, kun vain ymmärrät taivuttaa heitä niin että…

— Ei kelpaa, mitäs aatelisista tekemään käsityöläisiä! keskeytti Oblomov kuivasti. — Ja paitsi lapsia, missäpäs saa olla kahden? Se on vain puhetta tuo että vaimonsa kanssa kahden, mutta todellisuudessa on se niin että heti, kun on päässyt naimisiin, sinne luoksesi kotiin matelee joukottain kaikellaista akkaväkeä. Katsahda vain johonkin mieleiseesi perheeseen: sukulaisia, tätejä, taloudenhoitajattaria, ja jos ei ne siellä kaikki asukkaan, niin käyvät ainakin joka päivä kahvia juomassa ja päivällistä syömässä… Miten kummassa sitä kolmensadan sielun tuloilla elättää semmoisen ämmäkodin?

— No, hyvä; mutta jos sinulle lisäksi vielä lahjoitettaisiin kolmesataa-tuhatta ruplaa, niin mitäs tekisit? tiedusteli Stolz suuresti uteliaana.

— Heti paikalla panisin pankkiin, — sanoi Oblomov: — ja eläisin koroilla.

— Sieltä maksetaan pienet prosentit; vaan mikset panisi johonkin yhtiöön, esimerkiksi vaikka meidän yhtiöömme?

— Ei, Andrei, minua et petkuta!

— Kuinka? Etkö luottaisi minuunkaan?

— En millään mokomin. En suinkaan sentähden että se olet sinä, vaan saattaisihan sattua kaikellaista: räjähtäisi vielä rikki koko yhtiö ja minä en saisi ropoakaan. Vaan voikos pankki räjähtää?

— No, hyvä; mitäs sitten rupeaisit toimittelemaan?

— Minä ajaisin uuteen, rauhallisesti rakennettuun talooni… Siinä ympäristöllä eleleisi hyviä naapureita, esimerkiksi sinä… Vaan ei, sinähän et istu koskaan yhdellä paikalla…

— Istuisitko sinä sitten aina? Etkö mihinkään liikkuisi?

— En ikinä!

— Miksikäs sitten puuhataan ja rakennetaan rautateitä ja höyrylaivoja kaikkialla, jos kerran elämän ihanne on istua paikallaan? Kuules Ilja, mitä jos tekisimme yhdessä anomuksen että työt pysäytettäisiin, että me sitä tässä emme lähde minnekkään.

— Kyllä niitä on muita liikkujoita tarpeeksi! Kuinka paljon onkaan pehtoreita, puotipalvelijoita, kauppiaita, virkamiehiä, joutilaita matkustavaisia, jotka eivät tarvitse nukkuma-nurkkaa? Matkustakoot ne miten ikinä mielensä tekee!

— Mikäs sinä sitten olet?

Oblomov ei vastannut mitään.

— Mihinkä yhteiskunnan luokkaan sinä itsesi luet?

— Kysy Sakariiakselta — mutisi Oblomov.

Stolz täytti täsmälleen Oblomovin toivomuksen.

— Sakariias! huusi hän. Sakariias astui sisään silmät unisina.

— Kuka se tuo on, joka tuossa makaa? kysyi Stolz häneltä.

Sakariias heräsi yht'äkkiä pöpperöstään ja silmäsi syrjästä epäluuloisesti Stolzia, sitten Oblomovia.

— Kukako? Ettekö sitten näe?

— En näe — sanoi Stolz.

— Mitä ihmettä? — Sehän on herra, Ilja Iljitsh.

Ja hän nauraa hytkähti.

— Hyvä on, saat mennä…

— "Herra"! toisteli Stolz ja oli katketa nauruunsa.

— No, tietysti gentlemanni — oikaisi Oblomov harmistuksissaan.

— Ei, ei, sinä olet — herra! jatkoi Stolz nauraen.

— Mikä sitten on eroitus? virkkoi Oblomov. — Gentlemanni on samallainen herra.

— Gentlemanni on sellainen herra — määritteli Stolz: — joka itse vetää sukat jalkaansa ja itse myös kenkänsä riisuu.

— Niin, mitäs englantilainen, nehän ne kyllä itse … sentähden ettei heillä ole juuri paljon palvelijoita, mutta venäläinen…

— Jatka nyt vain minulle kuvaustasi elämäsi ihanteesta… No, hyviä ystäviä on siis ympärilläsi; mitäs muuta? Kuinka sinä viettäisit päiväsi?

— No näes, aamulla minä nousisin ylös, alotti Oblomov, pistäen kädet niskansa alle ja hänen kasvoilleen lehahti, rauhan ilme: hän oli ajatuksissaan jo maatilallaan. — Ilma on erinomaisen ihana, taivas on siintävän-sininen, ei yhtä ainoata pilveä näy, puheli hän: — toinen talon sivuista on minun suunnitelmani mukaan käännetty itää kohti, päin puutarhaa ja vainioita, ja siinä on minulla oma balkongi, toinen sivu on päin kylää. Odotellessani vaimoni heräämistä pukisin minä päälleni shlaafrokin ja menisin pikkusen puutarhaan hengittämään keuhkoihini aamuhöyryjä. Siellä minä tapaisin jo puutarhurin, jonka kanssa me yhdessä kasteleisimme kukkasia, typisteleisimme marjapensaita ja hedelmäpuita. Minä solmin kukkakimpun vaimoani varten… Sitten menen minä kylpyammeeseen tai jokirantaan uimaan; kun palaan takaisin — ovat balkongin ovet jo avatut ja vaimoni istuu hienossa kesäpuserossaan ja niin kevyt kesähattu hiuksillaan että se lentää päästä, jos hiemankin tuulahtaa… Hän on minua jo odottanut. "Tee on valmis" kuiskahtaa hän vastaan. Mikä suloinen suudelma! Mitä maukasta teetä! Mikä rauhallinen nojatuoli! Istahdan liki pöytää, sen päällä on vastapaistettuja korppuja, tuoretta kermaa, nuorta voita…

— Ja sitten?

— Sitten … puettuani ylleni väljän sortuutin tai jonkunlaisen kurtikka-puseron, kietaisen minä käteni rakkaan vaimoni vartalon ympäri, ja me painumme hänen kanssansa syvään, loppumattomaan pimeänvarjoisaan lehtokäytävään… Me käyskentelemme hiljalleen miettiväisinä, valjeten, taikka ajattelemme me ääneen, haaveilemme laskien onnemme hetket niinkuin valtimon lyönnit; kuuntelemme kuinka sydän milloin tykyttää riemusta, milloin ikäänkuin jähmettyy; me etsimme luonnossa myötätunnetta … ja huomaamatta tulemme me ulos joelle, vainiolle… Joen kalvo värähtelee hyvin hiljaa, tähkäpäät aaltoilevat vienon tuulosen virissä, on helle … me istahdamme venheeseen, vaimoni meloskelee, hennosti liikutellen airoansa…

— Sinähän olet runoilija, Ilja! — keskeytti Stolz.

— Niin, elävän elämän runoilija, sentähden että elämä on runoutta. Mutta ihmiset sen pilaavat! … Sitten voimme pistäytyä oransheriaa katsomaan, — jatkoi Oblomov, juopuen itse yhä enemmän kuvailemansa onnen ihanteesta.

Hän kehitteli ja otti mielikuvituksestaan sinne ammoin valmiiksi piirrettyjä kuvia, ja puheli sentähden innostuksella ja pysähtymättä.

— Katsomaan persikoita ja viinimarjoja — jatkoi hän: — määräämään mitä on otettava päivällispöytään, sitten palataan sisään, syödään keveä aamiaisateria sekä jäädään odottamaan vieraita… Vaan sinne on sillä aikaa tuotu milloin kirjelippu vaimolleni, jota lippua seuraa joku kirja tai nuottivihko, milloin ovat jostakin lähettäneet lahjaksi ananaasia, tai on itsellämme kasvilavassa kypsynyt ihmeen iso arbuusi — se lähetetään hyvälle ystävälle aamiaistervehdykseksi ja mennään itse sinne perästä… Mutta sillä aikaa kuuluu hauskaa kihinää keittiöstä: siellä kokki hääräilee lumivalkoisessa esiliinassaan, patalakki päässään, nostaa yhden kastrullin hyllylle, ottaa alas toisen, hämmentelee lieden ääressä, alkaa sitten alustaa vehnätaikinaa, läiskäyttää vettä ulos … veitset kalisevat niin hauskasti … paloitellaan vihanneksia … tuolla sotketaan jäähyytelöä,… Ennen päivällistä on niin suloista kurkistaa sinne keittiöön, kohottaa kastrullin kantta, haistella, katsella, kuinka piirakaiset kääriytyvät kokoon ja kuinka kerma ja voi käristyy… Sitten hiukan seljälleen leposohvalle, vaimoni lukee ääneen jotakin uutta; me pysähdymme vähän väittelemään… Mutta samalla tulee vieraita, esimerkiksi sinä vaimoinesi…

— Pah, vai naitat sinä minutkin?

— Tietysti! Lisäksi tulee sinne vielä pari kolme muutakin hyvää ystävää, aina samat henkilöt. Me jatkamme edellisenä päivänä keskenjäänyttä keskustelua, laskettelemme viatonta pilaa, tai syntyy kaunopuhelias äänettömyys, tuollainen syvä mietteisiin vaipumus — mutta ei minkään viran menettämisen tähden, ei minkään senaatin-asian johdosta, vaan tyydytettyjen toivomusten yltäkylläisyydestä, tuollainen nautinnon pyhä hiljaisuus… Et tarvitse kuulla tuollaista pisteliästä pilkkapuhujaa, joka vaahto huulillaan kertoo pahaa poissaolevasta etkä aavista hänen itseesikin heitetyssä silmäyksessä samaa uhkaa, niin kohta kun olet mennyt ulos ovesta. Ketä et rakasta, kuka ei ole hyvä, kenen kanssa et kastaisi leipääsi samaan suolakuppiin! Näiden keskustelijain silmissä näet sinä myötätunteen loistavan, pilanteko on vilpitöntä, naurussa ei ole ilkeyttä… Kaikki lähtee hyvästä sielusta. Se, mikä näkyy silmissä ja kuuluu sanoissa, se on sydämmessäkin. Päivällisen jälkeen juodaan mokkakahvia, terassilla poltellaan havanasikaareja…

— Sinä kuvaat minulle sitä ijankaikkista samaa, mitä oli isillä ja esi-isillä.

— Ei se ole sitä, — äänteli Oblomov miltei loukkautuneena; — se on ollut toisellaista? Luuletko että minun vaimoni istuisi sylttien ja sienien ääressä? Luuletko että hän laskisi pasmalankoja ja valikoisi kylänakkain palttinakankaita. Luuletko että hän antaisi korvapuusteja piikatytöille? Olethan tässä kuullut jo että on puhe nuoteista, pianosta, kirjoista, sirotekoisista huonekaluista?

— No, ja sinä itse?

— Minä itse en myöskään lukisi menneenvuotisia sanomalehtiä enkä ajeleisi vanhanaikuisissa kömpelöissä vaunuissa, en söisi makaroonilientä hanhen kanssa, vaan opettaisin kokkini englantilaisessa klubissa taikka lähettilään luona.

— No, ja sitten?

— Sitten, kun helle hiukan herkeää, lähetettäisiin kärryillä viemään samovaari ja jälkiruuat kauniiseen koivupuistoon taikka myös pellon pientareelle, niitetylle nurmelle, jonne heinärukojen väliin levitettäisiin vilttejä ja niin istuttaisiin suloisesti nautiskellen kaikenlaista hyvää. Talonpojat palaavat vainiolta viikatteet hartioilla, tuolla vierii heinäkuorma peittäen allensa koko vankkurin ja hevosen: korkealta heinäin sisästä pistää esiin talonpoikainen kukitettu lakki ja lapsen pää; tuolla vaeltaa parvi avojalkaisia talonpoikaisnaisia, sirpit käsissään ja laulaa heläyttelevät… Yht'äkkiä huomaavat he herrasväen, vaikenevat ja kumartavat syvään. Yksi heistä, jolla on ruskeaksi päivettynyt kaula, paljaat kyynäspäät, arasti alasluodut veitikkamaiset silmät, on vastustavinaan vain näön vuoksi herransa hyväilyä, mutta on itse niin sanomattoman onnellinen … tss! Jumala varjelkoon ettei vaimoni vain saisi nähdä!

Sekä itse Oblomov että Stolz nauroivat ihan katketakseen tälle.

— Vainiolla rupeaa tuntumaan kostealta, — lopetti Oblomov: — ja hämärä alkaa, usva hiipii kuin ulappa meri yli ruispellon, hevoset väristävät kupeitaan ja tömistävät kavioillaan maata: aika on lähteä kotiin. Kotona ovat jo tulet syttyneet loistamaan, keittiössä kalisee viisi paria veitsiä ja kahveleita, paistinpannussa sihisee sieniä ja kyljyksiä, lautaselle kaadetaan marjahilloa … salista kuuluu pianonsoittoa… Casta diva! — Casta diva: … — alkoi Oblomov laulaa lelluttaa. — En voi välinpitämättömyydellä muistella casta divaa, — sanoi hän hyräiltyään alkua tuohon pieneen ooppera-aariaan: — kuinka hän itkee sydämmensä ilmi, tuo nainen! Mikä suru sisältyykään noissa säveleissä… Eikä kukaan hänen ympäristössään mitään ymmärrä … hän on yksin… Salaisuus ahdistaa häntä: hän uskoo sen illan kuulle…

— Sinä pidät tästä aariasta? Se ilahduttaa minua suuresti: Olga Iljitskaja osaa sen laulaa niin ihanasti. Minä teen sinut tutuksi hänen kanssansa — kas hänellä on laulunääntä. Ja mikä lumoava lapsi hän itsekkin on! Minä ehkä liian intohimoisesti ylistän sitä tyttöä: minä olen hänen suhteensa hieman herkkä… Mutta, älä häiriydy älä häiriydy hyvä ystävä, — lisäsi Stolz: — kerro edelleen.

— No, pitkitti Oblomov: — mitä vielä? … Siinähän onkin kaikki… Vieraat hajaantuvat sivurakennuksiin, pitkin parvekkeita, mutta seuraavana päivänä tekevät kaikki mitä kukin haluaa, mikä ongiskelee rannassa ahvenia, mikä kuljeksii metsässä pyssy olalla, mikä vain muuten itsekseen istuskelee…

— Itsekseen, eikäkö mitään käsissään? — kysyi Stolz.

— Mitä sinulle sitten pitäisi olla? No, olkoon esimerkiksi nenäliina. Mitä, eikös sinun sitten tekisi mielesi näinikään elellä? — kysyi Oblomov. — Häh? Eikö tämä ole elämää?

— Ja kaiken ikänsä sillä tavallako? kysyi Stolz.

— Aina harmaapäiseksi asti, aina hautaan saakka. Se on elämä se!

— Ei, se ei ole elämä!

— Ettäkö se ei olisi elämä? Mitä siinä puuttuu? Ajatteles ettet silloin tarvitseisi nähdä yksiäkään kalpeita, kärsimysten uurtamia kasvoja, et mitään huolta, et tarvitseisi kuulla yhtään kysymystä senaatista, pankista, osakkeista, lausunnoista, ministerien vastaanotoista, viroista, ruokarahojen lisäyksestä … Vaan kaikki keskustelut lähtisivät sielun pohjasta. Et koskaan tarvitseisi muuttaa pois asunnostasi — jo yksin tämän vuoksi se kannattaisi. Ettäkö tämä siis ei ole elämää?

— Ei se ole elämä! — uudisti Stolz jyrkästi.

— Mitäs se sitten sinusta on?

— Se on… (Stolz mietti keksiäksensä miten nimittää tällaista elämää). Se on jonkunlaista … oblomovilaisuutta, — sanoi hän vihdoin.

— Ob-lo-movilaisuutta! — jätkytti Ilja Iljitsh, ihmetellen tätä kummallista sanaa ja päästäen sen suustaan tavu tavulta: — Ob-loo-mo-vi-laisuutta!

Ja hän tirkisti omituisen tiukasti Stolzin silmiin.

— Mikäs sitten sinun mielestäsi on elämän ihanne? Miksei oblomovilaisuus kelpaa? — kysyi hän kuivasti ja arasti. — Eivätkö kaikki tavoittele samaa, mitä minäkin haaveksin? No voi sinuas! — lisäsi hän rohkeammin. — Eikös kaikki teidän juoksunne ja kiihkonne, teidän sotanne, kauppanne ja politiikkanne pyri ja tähtää tähän rauhan valkamaan, tähän yhteen ainoaan kadotetun paratiisin ihanteeseen?

— Sinun unelmaisi ihannekkin on sinulla aito-oblomovilainen! virkkoi
Stolz.

— Kaikkihan etsivät levähdystä ja rauhaa, — puolustelihen Oblomov.

— Eivät kaikki, et sinä toki itsekään kymmenen vuotta takaperin sitä etsinyt elämässä.

— Mitäs muuta sitten olisin etsinyt? — tiedusteli Oblomov neuvottomana vaipuen menneisyyttä muistelemaan.

— Muistele ja mieti itse. Missä sinun kirjasi ja käännöksesi ovat?

— Sakariias on ne jonnekkin pois korjannut, — vastasi Oblomov: — ne viruvat tuolla jossakin nurkassa.

— Nurkassa! — sanoi Stolz nuhtelevasti. — Siinä nurkassa viruvat myös sinun silloiset aatteesi "palvella isänmaata, niin kauvan kun voimat kestävät, siitä syystä että Venäjä tarvitsee käsiä ja päitä rakentaaksensa iätipulppuavia lähteitä (sinun sanojasi nämät); tehdä työtä, sitten sitä suloisemmin levähtääksensä, ja levähtää — se merkitsee: elää toista elämän kaunista puolta varten, taiteilijain ja ruonoilijain elämää". Kaikkiko nämät aikomukset on myös Sakariias korjannut nurkkaan? Muistatko, sinä tahdoit kirjoista päästyäsi matkustella ympäri vieraita maita oppiaksesi sitä paremmin tuntemaan ja rakastamaan omia seutujasi? "Koko elämä on aatetta ja työtä" teroitit sinä silloin mieleesi: "jos kohtakin tuloksiltaan tuntematonta, tummaa työtä, vaan kuoltava on kerran siinä itsetuntemuksessa että on tehnyt tehtävänsä". — No? missä nurkassa tämä sinulla viruu?

— Hm … niin … — sopersi Oblomov rauhattomasti seuraten jokaista Stolzin sanaa: — muistan olleeni ikäänkuin … tuollainen… Kuinkas tuota olikaan, — rupesi hän yht'äkkiä muistelemaan: — mehän aijoimme, kuule Andrei, alussa yhdessä matkustaa pitkin ja poikki koko Euroopan, kulkea jalkaisin halki Shweitsin, kiivetä Vesuviukselle, laskeutua alas Herkulanumiin. Pähkähulluja me silloin melkein olimme! no, oli nekin tyhmyyksiä!…

— Tyhmyyksiä? kertasi Stolz. moittivasti. — Etkös se sinä ollut, joka kerran katsellessasi Rafaelin madonniin jäljennöksiä, "Corregiolaisia öitä" ja "Belvederiläistä Apollonia" kyynelsilmin puhkesit puhelemaan että: "Hyvä Jumala sentään! Enköhän koskaan elämässäni saa nähdä alkuperäisiä maalauksia ja mykistyä pyhästä kauhusta seisoessani Michel-Angelon tai Titianin taideluomien edessä ja tallatessani jaloillani Rooman maata? Ja täytyykö minun viettää koko ikäni katsellessa näitä myrttejä, sypressejä ja pomeransseja kasvihuoneissa näkemättä niiden oikeata kotimaata? Olla hengittämättä Italian ilmaa ja jäädä juopumatta sen sinervästä taivaasta? Ja kuinka runsaasti loistavia ilotulituksia päästitkään sinä silloin päästäsi! — Olivatko ne tyhmyyksiä?"

— Niin, niin, kyllä muistan! — äänteli Oblomov vaipuen syviin menneisyyden muisteluihin. — Sinä puristit vielä minun kättäni ja sanoit: "tehkäämme lupaus olla kuolematta ennen kuin olemme nähneet jotakin näistä".

— Muistan senkin, — pitkitti Stolz: kun sinä kerran toit minulle käännöksen Sue'sta, pyhittäen sen minun syntymäpäiväkseni; se käännös on vieläkin minulla eheänä tallella. Ja kuinka sinä kinastelit matematiikan-opettajan kanssa tahtoen välttämättä udella, mitä hyötyä sinulle oli tietää kaikellaiset ympyrät ja neliöt ja heitit puolivälissä kaikki kesken etkä päässyt päähän? Sinä aloit opiskella englanninkieltä … etkä viitsinyt jatkaa loppuun! Mutta kun minä tein sinulle suunnitelman ulkomaa-matkasta ja kutsuin sinua mukaani katsahtamaan saksalaisia yliopistoja, niin sinä hypähdit kaulaani, syleilit ja käteen tarttuen annoit juhlallisen lupauksen: "minä olen sinun, Andrei, minä seuraan sinua kaikkialle!" — ne ovat kaikki sinun omia sanojasi. Sinä olit aina hiukan näyttelijä. Mitenkäs on käynyt, Ilja? Kaksi kertaa olen minä meidän viisautemme jälkeen yksikseni siivosti istuskellut ylioppilasten penkeillä Bonnissa, Jenassa, Erlangenissa, ja olen oppinut tuntemaan Europan aivankuin oman maatilani. Vaan otaksukaamme että matkustus on ylellisyyttä eivätkähän kaikki ole tilaisuudessa eivätkä velvolliset käyttämään hyödykseen tätä keinoa. Mutta Venäjä? Minä olen nähnyt Venäjänmaan pitkin ja poikki. Minä tahdon nähdä vaivaa…

— Kerran kyllä lakkaat näkemästä vaivaa, — huomautti Oblomov.

— En koskaan lakkaa. Minkätähden?

— Kun saat pääomasi kasvamaan kaksinkertaiseksi, sanoi Oblomov.

— Vaikka saisin sen nelikertaiseksi, en sittenkään lakkaa.

— Minkäs vuoksi sinä sitten — puheli Oblomov: — noin riehut, jos ei sinun päämaalisi olisi päästä kerran kokonaan huolettomaksi ja vetäytyä sitten johonkin rauhan soppeen uinailemaan?…

— Tuo on sitä maalais-oblomovilaisuutta! — virkkoi Stolz.

— Taikka saavuttaa toimellasi erityisen merkityksen ja yhteiskunnallisen aseman sekä sitten kunnianarvoisessa toimettomuudessa nautiskella hyvin ansaittua lepoa…

— Tuo taas on sitä pietarilaista oblomovilaisuutta! — tuomitsi
Stolz.

— Mutta milloinkas sitten ehtii elää? — huudahti Oblomov harmistuneena Stolzin huomautuksista. — Minkä tähden pitäisi kiusata itseään koko elämänsä ajan?

— Itse työn tähden, ei minkään muun tähden. Työ — se on elämän muoto, sisällys, elinaine ja tarkoitus, ainakin minun elämäni. Katso, sinä olet karkoittanut työn elämästäsi: mutta minkänäköiseksi se on tullut? Minä koetan kohottaa sinua ehkä viimeistä kertaa. Jos sinä tämänkin jälkeen tulet mököttämään noiden Tarantjevien ja Aleksejevien seurassa, niin menet kokonaan pilalle, käyt vaivaksi omalle itsellesikin. Nyt, tai ei koskaan! — päätti hän.

Oblomov kuunteli katsellen häntä levottomasti pälyilevin silmin. Ystävä ikäänkuin asetti peilin hänen eteensä ja hän säikähti, kun tunsi siinä oman itsensä.

— Älä soimaa minua, Andrei, vaan paremminkin todella auta minua! — alkoi hän huoaten. — Minua itseänikin tuskastuttaa tämä tilani, ja jos sinä näkisit ja kuulisit minua niinkuin tänäkin yönä, kuinka minä kaivan omaa hautaani ja itken itseäni, niin ei nuhtelevia sanoja lähtisi sinun huuliltasi. Kaiken minä tiedän, kaiken minä ymmärrän, mutta ei ole minulla voimaa eikä tahtoa. Anna minulle sinun voimaasi ja älyäsi ja kuljeta minut minne tahdot. Sinun mukanasi minä kentiesi tulen, mutta yksinäni en paikaltani liikahda. Totta sinä puhut: "nyt tai ei koskaan". Jos vielä menee vuosi näin — niin on jo myöhäistä.

— Sinäkö se olet, Ilja? huudahti Andrei. — Ja muistan minä sinut sellaisena solevana, eloisana poikana, jolloin joka päivä kävit Kudrinossa; siellä oli pikkuinen puutarha … et kai ole unhoittanut kahta siskoa? Et kai ole unhoittanut Rousseauta, Schilleriä, Götheä ja Byronia, joiden teoksia kantelit tytöille luettaviksi ja lainasit heille Kothenin ja Genlisin romaanit olit niin olevinasi tyttöjen edessä ja tahdoit hienostaa heidän makuansa?…

Oblomov hypähti vuoteeltansa keskelle lattiaa.

— Että sinä todellakin vielä muistat, Andrei? Aivan niin. Minä haaveilin heidän kanssaan, kuiskuttelin tulevaisuuden toiveista, tein suunnitelmia, ilmitoin ajatuksia ja … tunteita, kaikessa hiljaisuudessa sinulta, ettet suinkaan nauraisi minulle. Siellä se sitten kaikki kuolikin eikä milloinkaan enää uudistunut! Ja mihinkä onkin kaikki häipynyt — miksi se on sammunut? Pelastamattomasti… Eihän minulla ole ollut myrskyjä eikä sielun täristyksiä, enhän ole mitään kadottanut, ei mikään taakka ahdista minun omaatuntoani: se on puhdas kuin lasiruutu; ei mikään isku ole surmannut itserakkauttani, ja kuitenkin, jumalatiesi mistä syystä, menee kaikki, kaikki rappioon!

Hän huokasi.

— Tiedätkös, Andrei, minun elämässänihän ei koskaan ole syttynyt leimuamaan mitään pelastuksen tai hävityksen tulta? Ei se ole ollut aamun kaltainen, johonka värit vähitellen ilmestyvät, ei tuollainen aamuruskon liekki, joka sitten vaihtuu päiväksi, niinkuin muilla, ja kaikki leimuaa ja loimuaa siinä, ja kaikki kiehuu ja hehkuu liikkuen kirkkaassa puolipäivän valossa, ja senjälkeen laimenemistaan laimenee yhä vaaleten ja yhtä luonnollisesti ja asteettain sammuen iltaan. Ei, minun elämäni on alkanut tulen tukahtumisesta, päivän lopusta. Se on kummallista, mutta niin se on! Ensi hetkestä, jolloin itsetuntoni heräsi, tunsin minä jo sammumistani. Minä aloin sammua kirjoittaessani asiapapereita kansliassa; sitten tunsin minä sammumista lukiessani kirjoista totuuksia, joilla en tiennyt mitä elämässäni tehdä, tunsin sammumista tuttavieni seurassa, kuunnellessani kaikenlaisia selityksiä, panettelulta, pisteliästä puhetta, ilkeää ja kylmää lörpöttelyä, tyhjyyttä ja nähdessäni ystävyyttä, jota ylläpidettiin vain yhteentulemisella ilman tarkoitusta, ilman keskinäistä myötätuntoisuutta. Sammumista tunsin ja voimiani turmelin naisen tähden: maksoin hänelle enemmän kuin puolet tuloistani ja kuvittelin rakastavani häntä, Miinaa; sammumista tunsin vetelässä ja laiskassa kävelyssä pitkin Nevskin prospektia keskellä genettiturkkeja ja majavannahka-kauluksia, — ja iltakutsuissa vastaanotto-päivinä, joissa osoiteltiin minulle ystävällisyyttä ikäänkuin siedettävälle sulhasmiehelle, sammumista tunsin kuluttaessa elämääni ja älyäni turhuuksiin, ajellessani kaupungista huvilaan ja huvilasta kaupunkiin, laskiessani kevääni osterein ja hummerein tuonnista, kohdistaessani syksyni ja talveni määrättyihin päiviin, kesäni — huvikävelyihin, ja koko elämäni — laiskaan ja levolliseen uinailuun, niinkuin muutkin… Myöskin kunnianhimoni — mihinkä se on kulunut? Siihen se on kulunut että piti tilata vaatteensa kaupungin hienoimmalta räätäliltä päästäksensä kaupungin tunnetuimpaan perheeseen, jotta sitten ruhtinas P. puristaisi kättäni. Mutta oikea kunnianhimo — sehän on elämän suola. Mihinkä se on hävinnyt? Joko minä en ole ymmärtänyt tätä elämää tahi se ei mihinkään kelpaa, mutta parempaa en minä ole saanut nähdä enkä tuntea, ei kukaan minulle sitä ole näyttänyt. Sinä olet ilmestynyt ja kadonnut niinkuin pyrstötähti vain silmänräpäyksen kirkkaasti välähtämällä eteeni, ja minä olen unhoittanut kaiken tämän ja sammunut…

Stolz ei vastannut enää huolimattomalla pilkallisuudella Oblomovin puheeseen. Hän kuunteli vain ja oli jyrkästi vaiti.

— Sinä sanoit tässä äsken että minun kasvoni ovat hiutuneet ja rypistyneet, — jatkoi Oblomov: — ja että minä olen kuin vanha, resuinen, kulunut yönuttu, mutta se ei ole seuraus huonosta ilmanalasta eikä työttömyydestä, vaan siitä, että minun sisässäni kaksitoista vuotta on ollut suljettuna valo, joka on koettanut päästä ulos, mutta on ainoastaan polttanut oman vanki tyrmänsä, ei ole väkivallalla murtautunut ja on viimein palanut sammuksiin. Näinpä siis, rakas veli Andrei, on kaksitoista vuotta kulunut hukkaan eikä minun enää haluttanutkaan unestani herätä.

— Mutta mikset sinä kiskoutunut siitä irti, mikset paennut jonnekkin pois, vaan vaijeten sallit itsesi turmeltua? kysyi Stolz kärsimättömästi.

— Mihinkäpä minä olisin mennyt?

— Mihinkäkö? Vaikka talonpoikain kanssa Volgan rannoille: sielläkin on viljemmin eloisuutta ja mielenkiintoa, tarkoitusta ja puuhaa. Minä sinun sijassasi olisin matkustanut Siperiaan, Sithaan.

— Kylläpä sinä aina ehdottelet väkeviä lääkkeitä! huomautti Oblomov nolosti. — Ja minäkö olen ainoa tällainen? Katso ympärillesi: Mihailov, Petrov, Semjonov, Aleksejev, Stepanov … ei kaikkia jaksa toki luetellakkaan: — meitä on legioona samallaisia!

Stolz oli yhä kuulemansa itseripityksen vaikutuksen alaisena ja pysyi äänettömänä. Sitten hän huokasi.

— Niin, vettä on paljon juossut tyhjään! — sanoi hän. — Minä en jätä sinua näin, minä vien sinut täältä pois, aluksi ulkomaille, sitten maakylääsi, herkeät raskasmielisyydestäsi, ja siellä sitten haemme sinulle tointakin…

— Niin, matkustakaamme täältä jonnekkin pois! — pääsi Oblomovinkin suusta.

— Huomenna alamme toimittaa passia ulkomaille, sitten rupeamme hankkiutumaan… Minä en jätä sinua — kuuletko, Ilja?

— Sinä yhä puhut huomisesta! — säpsähti Oblomov ikäänkuin pilvistä pudonneena.

— "Ei pidä lykätä huomiseen, mitä voi tehdä tänään!" Vai on tämä sinusta liian kovaa vauhtia. Myöhäänpä hoksasit, — lisäsi Stolz: — kahden viikon perästä huilaamme jo kaukana täältä!…

— Mitä sinä sanot, veli hyvä, — kahden viikon perästä, älähän toki niin yht'äkkiä! … — hätäili Oblomov — Annahhan perinpohjaisesti mietitään ja valmistellaan tässä… Pitää kai hankkia jonkunlaiset matkavaunut … ehtineeköhän noin kolmen kuukauden perästä…

— Vie sun "matkavaunusi"! Rajalle asti saatamme ajella postikärryissäkin, tai huilaamme höyrylaivalla Lybeckiin, miten vain mukavammaksi näkyy; ja perillä on jo moninpaikoin rautatie.

— Entäs asunto, ja Sakariias, ja Oblomofka? Pitää kai ne asiat ensin tässä perinpohjin järjestää? — puolustelihen Oblomov.

— Oblomovilaisuutta, tuo on kaikki sitä oblomovilaisuutta! — nauroi Stolz, otti sitten kynttilän, toivotta Oblomoville hyvää-yötä ja lähti nukkumahuoneeseensa. — Nyt, tai ei koskaan — muista se! lisäsi hän käännähtäen mennessään Oblomoviin päin ja sulkien oveni perässänsä.

5.

"Nyt, tai ei koskaan!" soivat Oblomovin korvissa nuot uhkaavat sanat heti kun hän aamulla heräsi.

Hän nousi vuoteeltaan, astua tissutteli pari kolme kertaa yli kamarinsa lattian, katsahti oven raosta vierashuoneeseen: Stolz istuu ja kirjoittaa.

— Sakariias! — huusi hän.

Ei kuulunut mitään rymyävää hyppäystä uunipenkiltä — ei tullut koko
Sakariiasta: Stolz oli hänet lähettänyt postiin.

Oblomov tassutti pölyisen pöytänsä ääreen, istahti, otti kynän, tuikkasi kastaaksensa mustepulloon, mutta mustetta ei ollut, sitten hän etsi paperia — ei ollut sitäkään.

Hän aprikoi ja rupesi koneellisesti piirtelemään sormellaan pöydän pölyiseen pintaan, katsahti sitten, mitä oli kirjoittanut: siinä seisoi Oblomovilaisuutta.

Sukkelasti pyyhkäsi hän hihallaan pois tämän kirjoituksen. Tämän sanan oli hän nähnyt unissaan tulella-kirjoitettuna seinille kuni Balthasarin pidoissa.

Sakariias palasi kotiin ja, kun ei tavannutkaan Oblomovia sängyssä, katsahti hämmästyneenä herraansa, ihmetellen että tämä jo oli jalkeilla. Tässä tylsänkummastelevassa katseessa seisoi ikäänkuin kirjoitettuna: "Oblomovilaisuutta?"

"Yksi ainoa sana", ajatteli Ilja Iljitsh: "mutta kuinka … myrkyllinen!…"

Tapansa mukaan tarttui Sakariias kampaan, harjaan ja pyyheliinaan sukiaksensa ja pestäksensä Ilja Iljitshin päätä.

— Mene sinä helvettiin! kivahti Oblomov hänelle suuttuneena lennähyttäen harjan hänen kädestään, mutta Sakariias oli itse ennättänyt pudottaa kamman lattiaan.

— Mitä, panetteko jälleen maata? kysyi Sakariias.

— Minä olisin tässä pöyhinyt vuodettanne…

— Tuo minulle mustetta ja paperia! — tiuskasi Oblomov.

Oblomov mietiskeli sanoja: "nyt, tai ei koskaan!" Kuunnellessaan siveellisen älynsä ja voimansa epätoivoisesti huutavaa kehoitusta, rupesi hän tunnustellen punnitsemaan, kuinka paljon hänellä vielä oli säästössä tahdonvoimaa ja minne asti se kantaa, mihinkä hän käyttää tämän niukan jäännöksen.

Kiusallisen harkinnan perästä tempasi hän yht'äkkiä kynän, raahasi nurkasta kirjan, ja tahtoi yhdessä hetkessä lukea läpi, kirjoittaa valmiiksi ja ajatella loppuun kaiken sen mitä ei ollut lukenut, kirjoittanut tai ajatellut kymmenessä vuodessa.

Mitä oli hänen nyt tekeminen? Mennäkkö eteenpäin vai pysähtyä? Tämä oblomovilainen kysymys oli hänelle syvemmästä merkityksestä kuin Hamletin kysymys. Mennä eteenpäin — se merkitsee: yht'äkkiä viskata väljä halatti ei ainoastaan hartioiltaan, vaan myös sielustaan ja hengestään; yhdessä pölyn ja hämähäkinverkkojen kanssa seiniltä lakaista myös hämähäkin verkot silmiltään ja selvästi nähdä lävitse!

Miten on ensi askel siihen otettava? Mistä on aljettava? En tiedä, en jaksa … ei … nyt viekastelen, kyllä minä tiedän ja… Tuolla on myös Stolz, ihan vieressä, hän sanoo minulle sen heti.

Mutta mitä hän sanoo? "Yhden viikon kuluessa", sanoo hän, "on annettava ohjeet uskotulle miehelle ja lähetettävä hänet kylään panttaamaan Oblomofkan tilus, ostamaan lisää maata, panemaan rakennussuunnitelma toimeen; samalla on maksettava asuntohyyry, otettava passi ja matkustettava puoleksi vuodeksi ulkomaille, heitettävä päältään liika rasva ja raskaus, virkistettävä sieluansa hengittämällä sitä ilmaa, josta ennen ystävänsä kanssa haaveili, oltava ja eleltävä ilman suloista unimekkoaan, ilman Sakariiasta ja Tarantjevia, kiskottava itse sukat jalkaansa ja riisuttava itse kenkänsä, nukuttava ainoastaan yöllä, matkustettava minne kaikki muutkin matkustavat, pitkin rautateitä höyrylaivoilla, ja sitten… Sitten on asetuttava asumaan Oblomofkaan, opittava tuntemaan mitä on kylväminen ja mitä on riihen puinti ja mistä se riippuu että talonpoika on köyhä tai varakas; saapasteltava itse pelloilla, ajeltava milloin kuntakokouksiin, milloin tehtaalle, milloin myllylle, milloin satamaan. Ja sillävälin lueskeltava sanomalehtiä, kirjoja, oltava huolissaan siitä miksikä englantilaiset ovat lähettäneet jonkun laivan Itään…"

Kas siinä, mitä hän sanoo! Tämä merkitsee mennä eteenpäin… Ja niin koko elämänsä ajan? Jää hyvästi elämäni runollinen ihanne! Tämä on jonkinlainen paja, eikä elämä: siinä on iäti ahjossa lieska, moukarin möyke, hiostava kuumuus, melu … milloinka ehtii elää? Eikö ole parempi jäädä paikoilleen?

Jäädä — se merkitsee vetää paita nurinpäin päällensä, kuulla Sakariiaksen rymistävän alas uunipenkiltä, syödä päivällistä Tarantjevin kanssa, ajatella ylipäänsä vähemmän kaikkia mailman asioita, jättää lukematta loppuun matkustukset Afrikaan ja rauhallisesti vanhentua asunnossaan Tarantjevin tädin luona.

"Nyt tai ei koskaan!" "Ollakko vai ei?"— Oblomov yritti nousta ylös nojatuolistaan, mutta kun ei kerralla saanut jalkaansa sattumaan tohveliin, lyntsähti jälleen alas istualleen.

* * * * *

Kahden viikon perästä matkusti jo Stolz Englantiin otettuaan Oblomovilta lupauksen että tämä saapuu suoraan Pariisiin. Ilja Iljitshillä oli jo passikin valmiina, myös oli hän jo tilannut itselleen matkapalttoon sekä ostanut lakin. Niin pitkälle olivat asiat edistyneet.

Tolkussaan oli Sakariiaskin, koettaen todistaa että kyllä pitää tässä nyt tilata myös yksi pari matkasaappaita, ja toisiin kenkiin on laitettava puolianturat. Oblomov itse osti makuuvaipan, villaisen ihopaidan, matkasälykön, tahtoipa vielä ostaa erikoisen — eväspussinkin, mutta siinä oli kymmenkunta ihmistä väittämässä ettei siellä ulkomailla kukaan kuljeta mukanaan muonavaroja.

Sakariias se sai laukata verstaissa ja makasiineissa, hikoilla kovasti, ja vaikka hän pistikin monta viiden- ja kymmenen kopeikan lanttia taskuihinsa jäännöksistä, joita sai takaisin puotiloissa, niin hän hiljakseen kuitenkin kiroili itse Stolzia sekä kaikkia, jotka olivat keksineet koko matkustuksen.

— Ja mitä hän siellä yksikseen sitten muka tekee? — puheli hän eräässäkin puodissa: — siellähän kuuluvat vain piikatytöt herroja palvelevan. Mitenkäs piikatyttö saappaita hoitaa ja kiilloittaa? "Ja mitenkäs sellainen voi vetää sukat herran paljaisiin jalkoihin?…"

Hän oikein naurahti tälle niin että poskiparrat vetäysivät pitkälle syrjään, ja ravisteli päätään. Oblomov se vain ei laiskistunut, vaan yhä määräili, mitä on otettava mukaan ja mitä jätettävä kotiin. Huonekalut ja muut tavarat olivat annetut toimeksi Tarantjeville kuljettaa tätinsä asuntoon Viipurin puolelle kaupunkia, panna ne lukkojen taa kolmeen huoneeseen sekä säilyttää siihen asti kunnes Oblomov palaisi ulkomailta.

Jopa Oblomovin tuttavatkin, muutamat tosin epäillen, toiset naureskellen, kolmannet vähän niinkuin säikähtyneinä sanoivat että: — "matkustaa se kuin matkustaakin; ajatelkaas sitä kummaa: Oblomov lähtee liikkeelle mailmalle!"

Mutta Oblomov ei matkustanut — ei kuukauden eikä kolmenkaan kuukauden perästä.

Vuorokautta ennen määrättyä lähtöpäivää oli näet hänellä yöllä huuli sattunut ajettumaan turvoksiin.

— Kärpänen on purrut, kuka se tällaisella huulella lähtee merelle! sanoi hän ja jäi odottamaan toisen höyrylaivan menoa.

Jo on elokuu kulumassa, Stolz on aikoja sitten Pariisissa, kirjoittelee sieltä hänelle vimmattuja kirjeitä, mutta ei saa mitään vastausta.

Mistä syystä ei? Siitäköhän syystä että muste on kuivunut pulloon ja ettei ole paperia? Tai senkötähden ehkä että oblomovilaisessa kirjoitustyylissä sanat "joka" ja "että" niin usein sotkeutuvat, vai siksikö että tuossa julmassa huudahduksessa: nyt tai ei koskaan, Ilja Iljitsh näki hyväksi pysähtyä viimemainitulle osalle, työntää kätensä päänsä alle — niin että siis Sakariias saa turhaan häntä ravistella hereille?

Ei, ei siitä syystä, hänen mustepullonsa on nyt täynnänsä mustetta, pöydällä lepää kirjeitä ja paperia, vieläpä karttapaperia, joka sen lisäksi on täyteen kirjoitettu hänen omalla käsialallaan.

Kirjoitettuaan muutamia sivuja, ei hän kertaakaan pannut kahdesti peräkkäin "joka", vaan hänen lausumamuotonsa sujahteli vapaasti ja paikottain kuvaavasti ja kaunopuheliaastikin, niinkuin entisinä päivinä, jolloin hän Stolzin kanssa oli haaveillut työteliäästä elämästä ja matkustuksesta.

Hän nousee nyt ylös jo kello seitsemältä, lueskelee ja kantelee kirjoja jonnekkin. Hänen kasvoillaan ei näy unisuutta, ei väsymystä eikä ikävää. Hänen kasvoilleen on ilmaantunut hiukan terveyden punaakin, hänen silmissään on loiste, ikäänkuin jonkunlaisen rohkeuden tai ainakin itseluottamuksen omituinen kiilto. Halattia ei hänen yllään näy: sen on Tarantjev vienyt muiden kapineiden mukana tätinsä luo.

Oblomov istuskelee kirja kädessään tai kirjoittelee hän pitkä kotitakki päällään, kaulassa on hänellä ohut huivi, paidanreunus on käännetty alas jonkunlaiseksi kravatiksi ja se loistaa kuin lumi. Ulosmennessään on hänellä siisti sortuutti yllään, ja päässään keikarimainen hattu… Hän on iloinen ja laulaa hyrähtelee… Mitä ihmettä tämä merkitsee?…

Tuossa hän istuu huvilansa avatun ikkunan ääressä (hän nimittäin asuu eräässä huvilassa muutamia virstoja kaupungista) ja hänen vieressään on kukkaiskimppu. Hän kirjoittelee jotain hyvin vikkelästi, samalla kun hän lakkaamatta katsahtelee pensasten läpi tielle päin, ja jälleen tarttuu kynään.

Yht'äkkiä narskahtaa tiellä hiekka keveäin askelten alla: — Oblomov viskaa kynän, tempaa kukkakimpun ja juoksee ikkunaan:

— Siinähän te olette, Olga Sergejevna? Minä tulen hetipaikalla! huudahti hän, sieppasi hattunsa, hienon keppinsä, juoksi ulos pikkuportille, puristi jonkun kauniin naisen kättä sekä katosi hänen kanssaan metsään, tuuheain kuusten siimekseen…

Samalla tuli Sakariias esiin jostakin nurkan takaa, kurkisti herransa perään, nykäsi kamarin oven lukkoon ja meni keittiöön.

— Ulos on mennyt! sanoi hän Anisjalle.

— Tuleekohan päivälliseksi takaisin?

— Kuka hänet tiennee? vastasi Sakariias unisesti. Sakariias oli yhä entisensälainen: samat sakeat poskihapenet ja siivoamaton parta, sama harmaja liivi ja reikäinen vanha sortuutti, mutta — hän oli nyt naimisissa Anisjan kanssa, eripuraisuuden seurauksestako ristikumminsa suhteen, vai muuten vakaumuksestako että miehen on velvollisuus olla naimisissa, se seikka on tietämätöntä, mutta ainakin oli hän mennyt naimisiin vastoin venäläistä sananlaskua että "joka eukkoon puuttuu, se heti muuttuu".

Stolz se oli, joka oli tehnyt Oblomovin tutuksi Olgan ja hänen tätinsä kanssa. Kun Stolz ensi kerran kuljetti Oblomovin Olgan tädin luo kotiin, sattui siellä olemaan vieraita. Oblomovista tuntui tukalalta ja, niinkuin tavallisesti, epämukavalta.

"Voi kuinka hyvältä tuntuisi, jos saisi ottaa hansikkaat käsistään" ajatteli hän: "kuumahan täällä on huoneessa. Kuinka minä olen vieraantunut kaikesta!" Stolz oli istahtanut Olgan viereen, joka istui erikseen kattolampun alla ja tarjoili teetä pöydästä, kääntyen selin nojatuolineen ja vähemmin kiinnittäen mieltänsä siihen, mitä ympärillä tapahtui.

Tyttö oli hyvin ilahtunut Stolzin tulosta, ja vaikka hänen silmänsä ei leimahtaneetkaan mitään loistetta eivätkä posket hehkuneet punastuksesta, niin kuitenkin levisi hänen kasvoillensa tasainen, rauhallinen valo, ja huulille ilmaantui hymy.

Hän kutsui Stolzia ystäväkseen, piti hänestä sentähden ettei tämä koskaan antanut hänen olla yksin ja ikävöidä, vaan samalla hiukan ikäänkuin pelkäsi häntä, sentähden että tunsi itsensä liian lapseksi hänen edessään. Kun hänen päässään syntyi jokin kysymys ja hän tuli siitä neuvottomaksi, niin ei hän heti sitä päättänyt Stolzille uskoa: tämä oli liian kaukana hänen edessään, liian paljon korkeammalla häntä, niin että toisinaan hänen itserakkautensa kärsi tästä kypsymättömyydestä ja eroituksesta heidän henkisen kehityksensä ja ikänsä välillä.

Stolz oli myös ihastunut tyttöön omanvoitonpyytämättömästi niinkuin ihmeelliseen jumalanluomaan, josta tuulahti vastaan raitista älyä ja puhtaita tunteita. Tyttö oli hänen silmissään ainoastaan tuollainen sulostuttava lapsi, jonka vastaisesta kehityksestä saattoi paljon toivoa.

Hänen kanssansa puheli Stolz kuitenkin mieluummin ja useammin kuin muiden naisten kanssa, sentähden että tyttö, vaikkakin tajuttomasti, kulki yksinkertaista ja luonnollista elämän tietä ja ettei hän onnellisen luonteensa, terveen ja suoran kasvatuksensa seurauksesta ollut vieraantunut rehellisesti ilmituomasta ajatustaan, tunnettaan, tahtoaan, vieläpä kaikista pienintä, tuskin huomattavaa silmäinsä, huultensa ja kättensä liikettä.

Ehkäpä hän juuri sentähden niin luottavasti astua sipsutteli tätä tietä, että aika-ajoittain kuuli rinnallansa toisetkin, vielä varmemmat askeleet, "ystävänsä" askeleet, johonka hän luotti, tasoittaen oman käyntinsä niiden mukaan.

Miten tahansa lienee ollutkin, mutta harvassa neidossa saattoi kohdata sellaisen yksinkertaisuuden ja luonnollisen vapauden katseessa, sanoissa ja koko käytöksessä. Hänen silmissään ei koskaan ollut luettavissa esim. että: "nyt minä hieman puristan ylähuultani ja tekeydyn miettiväiseksi — minä näytän sillä tavoin niin kauniilta. Katson tuonne ja olen säikähtävinäni jotain, huudahdan hiukkasen, ja hetipaikalla kiiruhdetaan minun luokseni… Istahdan pianon ääreen ja ojennan pienet jalkani niin että kengänkärki vain hipaisee poljinta…"

Ei teeskentelyä, ei keimailua, ei valhetta, ei mitään kiiltokultaa eikä viekasta juonta! Senpätähden pitikin häntä arvossa melkein yksinomaan Stolz, senpätähden ei hän salannutkaan ikäväänsä, kun masurkkatanssissa aina jäi istumaan yksikseen, senpätähden kaikista miellyttävimmät nuorista herroista, katsahtaessaan häneen, jäivät harvapuheisiksi, kun eivät tienneet mitä ja kuinka hänelle puhua…

Toiset pitivät häntä yksinkertaisena, lyhytmielisenä, vähäsisältöisenä — siitä syystä ettei hänen kieleltään pirahdellut mitään viisaita mietelauseita elämästä ja rakkaudesta, ei mitään kiihkeitä, äkkiarvaamattomia, rohkeita repliikkejä, ulkoaluettuja tai muilta kuultuja arvosteluita musiikista ja kirjallisuudesta. Hän puheli vähän, vaan se oli hänen omaansa, mutta — nuo viisaat ja rohkeat kavaljeerit, pitäen sitä vähäpätöisenä, menivät ylpeästi hänen sivuitsensa, aremmat taas päinvastoin pitivät häntä liiaksi viisaana ja vähin pelkäsivätkin häntä lähestyä. Stolz oli ainoa, joka puheli hänen kanssaan vaikenematta ja saattoi hänet nauramaankin.

Soitantoa hän rakasti, mutta lauloi useimmiten yksikseen hiljaisuudessa, tai Stolzin tai jonkun pansiooni-ystävättären kuullen; ja lauloi hän, Stolzin sanojen mukaan niin kuin ei yksikään muu laulajatar voi laulaa.

Heti kun Stolz oli istahtanut hänen viereensä, alkoi huoneessa helähdellä hänen naurunsa, joka oli niin sointuva, niin vilpitön ja mukaansatempaava, että kuka tahansa sen kuulikaan, alkoi välttämättä itsekkin nauraa mukana, tietämättä mistä syystä.

Mutta ei Stolz häntä ainoastaan nauratellut: puolentunnin kuluttua kuunteli jo tyttö uteliaisuudella hänen puhettaan ja kaksinkertaisella uteliaisuudella siirsi silmänsä Oblomoviin päin, mutta Oblomoville tuli näistä katseista niin outo oltava — että olisi painunut vaikka maan alle, jos olisi päässyt.

"Mitähän ne puhelevat minusta?" ajatteli hän katsoen levottomasti viistoon heihin. Hän tahtoi jo lähteä pois, mutta samalla Olgan täti kutsui hänet pöytään ja istutti viereensä kaikkien läsnäolijain katseiden ristitulen alle.

Pelokkaasti kääntyi hän päin Stolzia — mutta tätä ei enää ollutkaan huoneessa, silmähti sitten Olgaan ja kohtasi tämän häneen kiinnitetyn, yhä saman uteliaan katseen.

"Yhä katselee!" ajatteli hän hämmästyksissään luoden silmänsä alas vaatteisiinsa.

Vieläpä pyyhki hän nenäliinalla kasvojaan arvellen että eihän vain nenä ollut jotenkin likautunut, kosketti kravattiaan että eihän se vain ollut irroittunut — semmoista oli hänelle väliin tapahtunut — ei: kaikki oli järjestyksessä, mutta tuo yhä katsoo!

Samalla tarjosi palvelija hänelle teetä. Oblomov tahtoi päästä hämmästyksestään ja olla ujostelematon, ja tässä ujostelemattomuudessaan tempasi hän vehnäiskorista sellaisen läjän korppuja, piskettejä ja rinkeleitä, että hänen rinnallaan istuva vieras tyttö purskahti nauramaan. Muut katsahtivat uteliaasti vehnäisläjään.

"Hyvä Jumala, hänkin katsoo tänne!" säpsähti Oblomov. "Mitäs minä tällä nisuläjällä nyt teen?"

Katsomattaankin näki hän että Olga nousi paikaltaan ja meni toiseen nurkkaan. Oblomovin sydäntä helpoitti.

Mutta vieras tyttö teroitti silmänsä häneen, odottaen, mitä tämä oli tekevä korpuillansa.

"Syön sukkelasti suuhuni" ajatteli Oblomov ja alkoi nopeasti valikoida piskettejä; onneksi sulivat ne helposti suussa. Jäi jäljelle ainoastaan kaksi korppua; hän päästi vapautuksen huokauksen ja päätti katsahtaa sinne, jonne päin Olga oli mennyt…

"Hyvä Jumala!" neito seisoo rintakuvan luona nojautuen jalustaa vasten ja seuraa hänen liikkeitään. Nähtävästi oli hän tullut nurkastansa sentähden että saisi paremmin katsella mokomaa … varmaankin oli hän huomannut hänen kömpelyytensä nisujen otossa.

Illallista syötäessä istui tyttö toisessa päässä pöytää, puheli, söi ja, niinkuin näytti, ei ollenkaan kiinnittänyt vieraaseen huomiotansa. Mutta tuskin vain Oblomov pelokkaasti kääntyi katsoaksensa häneen päin toivossa että ehkäpä neiti ei katsokkaan vastaan, kun hän jo kohtasi hänen silmäyksensä, täynnä uteliaisuutta, vaikka samalla niin suopean…

Illallisen jälkeen alkoi Oblomov kiireesti hyvästellä tätiä, tämä kutsui häntä seuraavaksi päiväksi päivälliselle ja pyysi hänen toimittamaan kutsun Stolzillekin. Ilja Iljitsh kumarsi, ja nostamatta silmiään lattiasta, kulki läpi koko salin. Siinä oli heti pianon takana verhot ja ovi. Hän käänsi silmänsä — pianon toisella puolen istui Olga ja katseli häntä suurella uteliaisuudella. Oblomovista näytti että neito hymyili.

"Varmaankin on Andrei kertonut hänelle että minulla oli eilen parittomat sukat jaloissani tahi paita nurinpäin päällä!" päätteli hän ja ajoi kotia pahalla tuulella sekä tämäniltaisesta vieraisiin-menostaan että varsinkin päivälliskutsusta, johonka hän oli vastannut kumartamalla: se merkitsi — suostumalla.

Tästä illasta alkaen ei Olgan kiinteä katse lähtenyt Oblomovin mielestä. Turhaan hän pitkin pituuttaan heittihen seljälleen, turhaan hän asettui kaikista laiskimpiin ja mukavimpiin asentoihin — ei nukuttanut, vaikka mikä olisi ollut. Yömekkokin tuntui hänestä nyt vastenmieliseltä ja Sakariias tyhmältä ja sietämättömältä sekä pöly ja hämähäkinverkot ihan iljettäviltä. Hän käski kantaa ulos muutamia kehnoja seinätauluja, jotka joku köyhien taiteilijain suosija hänet oli tyrkyttänyt ostamaan, itse korjasi hän kuntoon rullakaihtimen, mikä ei pitkään aikaan ollut noussut, kutsui Anisjan ja käski tämän pestä ikkunat, läiskäytti kämmenellään hämähäkinverkkoa, paneutui sitten kyljelleen ja rupesi muistelemaan — Olgaa.

Aluksi hän tarkoin muisteli hänen ulkomuotoaan ja sai piirteet itselleen selviksi.

Ankaramman arvostelun mukaan ei Olga ollut mikään kaunotar, se on: hänessä ei ollut helakan valkoisuutta eikä kirkasta väritystä poskissa ja huulissa, ei myöskään silmistä loistanut sisässäpalavan tulen säteitä; huulilla ei ollut "koralleja" eikä suu ollut "helmisimpukka", kädet eivät olleet mitään miniatyyrejä niinkuin viisivuotiaalla lapsella, eivätkä sormien kynnet hohtaneet kuin "viinimarjat".

Mutta jos hänet olisi voinut muuttaa patsaaksi, niin olisi hän ollut sulouden ja sopusoinnun patsas. Korkeahkoon vartaloon olisi komeasti suhtautunut pään koko, pään kokoon — kasvojen soikeus ja suhdallisuus; kaikki tämä vuorostaan olisi sointunut yhteen hartioiden kanssa, ja hartiat taas — solevan vartalon kanssa… Kuka tahansa hänet kohtasikin, olipa se kuinka hajamielinen tahansa, sekin silmänräpäykseksi pysähtyi hänen eteensä, katsomaan tätä niin taiteellisesti luotua olentoa.

Nenä muodosti tuskin huomattavasti mykevän, kauniin kaaren, huulet olivat ohuet ja miltei yhteenpuristetut — merkki siitä että ajatus lakkaamatta oli johonkin kiinnyksissä. Sama ajatuksen virkeys ilmeni myös tummien, harmaansinisten silmien tarkkanäköisessä, aina rohkeassa, kaikkihuomaavassa katseessa. Kulmakarvat loivat erikoisen kauneuden silmiin: ne eivät olleet kaarenmuotoiset eivätkä ympäröineet silmiä hienoilla, kuni sormin sovitetuilla silkkilangoilla — ei, vaan nämät olivat kaksi ruskeanvivahtavaa, tuuheaa, melkein suoraa juovaa, jotka harvoin pysyivät tasakorkeudella, vaan toinen oli ylempänä toista niin että muodostui pienehkö poimu, missä ikäänkuin uinui puhuvainen aatos.

Olga käveli pää hiukan eteenpäin taivuksissa ja hänen päänsä lepäsi niin soreasti ja jalosti tuolla hienohkolla ja ylpeällä kaulalla; hän liikkui tasaisesti koko ruumiillaan ja käynti oli kepeää ja nopeaa…

"Minkähän tähden hän eilen illalla niin tutkivasti lienee minua katsellut?" mietti Oblomov: "Andrei vakuuttaa pyhästi ettei hän vielä mitään maininnut sukista eikä paidasta, vaan puhui ystävyydestään minua kohtaan, siitä, kuinka me yhdessä olemme kasvaneet ja koulua käyneet — kaikesta, mikä oli hyvää ja samalla (senkin hän kertoi) kuinka onneton on Oblomov, kuinka kaikki hyvä hänessä turmeltuu sentähden ettei kukaan häntä auta eikä pane toimimaan, kuinka heikosti häämöttää hänen edessään elämä ja kuinka…"

"Mutta mitäs siinä on hymyilemistä?" jatkoi Oblomov ajatuksiaan. "Jos hänellä on vähääkään sydäntä, niin täytyy sen nääntyä ja ihan vuotaa verta säälistä, mutta hän vain … no, jääköön Jumalan nimeen! Lakkaan ajattelemasta! Kunhan vain tänään käväisen syömässä päivällisen, niin en enää sinne astu yhdellä jalallakaan."

Kului päivä päivän perästä: mutta Oblomov oli siellä sekä molempine jalkoineen että käsineen ja päineen.

Eräänä ihanana aamuna kuljetti Tarantjev kaiken hänen taloutensa tätinsä luo pienen poikkikadun varrelle Viipurin puolelle ja Oblomov sai viettää kolmisen vuorokautta niin kuin ei pitkään aikaan ollut viettänyt — vailla vuodetta, vailla sohvaa, ja söi päivällisensä Olgan tädin luona.

Sitten yht'äkkiä saatiin kuulla että vastapäätä heidän kesähuvilaansa on toinen huvila vapaana. Oblomov vuokrasi sen käymättä itse katsomassakaan ja viettää nyt siinä kesäänsä. Hän on Olgan kanssa aamusta iltaan, lueskelee hänen kanssaan, lähettelee kukkia, kuljeksii hänen kansaan pitkin järven rantoja, kiipeilee vuorille … hän, Oblomov!

Kaikkea sitä saakin nähdä tässä mailmassa! Mutta kuinka tämä oli voinut tapahtua? No, saattepa kuulla.

Kun he Stolzin kanssa olivat noilla päivällisillä Olgan tädin luona, niin sai Oblomov päivällistä syötäessä taas tuntea tuota samaa kidutustutkintoa kuin edellisenäkin päivänä, sai märehtiä ruokansa saman katseen alaisena, puhua, tietää ja tuntea että tuo katse polttaa hänen päällänsä kuin aurinko, rasittaa hänen hermojansa, liikuttaa hänen vertansa. Hädintuskin onnistui hänen parvekkeella sikaarin savun takana silmänräpäykseksi piiloutua tämän äänettömän, tähtäävän katseen edestä.

"Tämähän nyt vasta kiusallista on!" ajatteli hän väännellen itseänsä kaikkiin suuntiin. — "Olenkohan minä hänestä hassu vai mikä? Ei keneenkään muuhun hän noin katso; ei uskalla! Minä olen siivompi muita, niin miksikä hän sitten… Minun täytyy puhutella häntä!" — päätti hän: "ja parasta on että kysyn suoraan mitä hän silmillänsä minun sielustani noin näykkii…"

Yht'äkkiä ilmestyi Olga hänen eteensä parvekkeen kynnykselle; Oblomov tarjosi hänelle tuolin ja tyttö istuutui hänen viereensä.

— Onko totta, että te paljon ikävöitte? kysyä lipsahutti tyttö häneltä.

— Totta se on, vastasi Oblomov: — mutta en nyt sentään niin paljon… Minulla on työtä.

— Andrei Ivanitsh on kertonut että te kirjoitatte jotakin suunnitelmaa.

— Niin, minä aijon matkustaa maalle asumaan, sentähden tässä vähän valmistaudun…

— Matkustatteko myös ulkomaille?

— Niin, välttämättömästi, kunhan tuo Andrei Ivanitsh vain joutuu.

— Matkustatteko mielellännekin? kysyi tyttö.

— Niin, hyvin mielellänihän minä…

Hän katsahti ylös: hymy väikkyi Olgan kasvoilla vuoroin valaisten silmiä, vuoroin hivellen poskia, ainoastaan huulet olivat puristuksissa kuten tavallisesti. Oblomov ei kehdannut valehdella levollisesti loppuun.

— Minä olen hiukan … laiska … sanoi hän: — mutta…

Samalla rupesi häntä harmittamaan että tyttö niin keveästi ja niin vähällä puheella oli houkutellut hänen huuliltaan tuon laiskuuden tunnustuksen. "Mitä se häneen kuuluu? Mikä minä tässä olen hänen suhteensa?" ajatteli hän.

— Laiskako! virkkoi tyttö tuskin huomattavalla veitikkamaisuudella. — Onkos se mahdollista? Mieskö voi olla laiska — sitäpä minä en käsitä!

"Mitäs käsittämätöntä siinä lie?" ajatteli toinen itsekseen: "minusta se on selvää".

— Minä istun niin paljon kotona, sentähden kai Andrei luulee että minä…

— No, varmaankin te kirjoittelette niin ahkerasti, sanoi tyttö: — ja luette. — Oletteko te lukenut…?

Neito katsoi häneen niin tutkivasti.

— En … tuota … että enkö ole lukenut? pääsi yht'äkkiä hänen huuliltaan, sillä hän säikähti tytön aikovan tutkia häntä tarkemmin.

— Mitä lukenut? kysyi tyttö naurahtaen. Ja Oblomovkin naurahti.

— Minä luulin että tahdotte minulta tiedustella jostakin romaanista: en minä niitä lue.

— Ette arvannut oikein, minä tahdoin kysyä vain matkustuksista…

Oblomov katsahti terävästi häneen: tytön kasvot näyttivät kauttaaltaan nauravan, mutta ylähuuli oli puristuksissa…

"Kylläpäs hän osaa … hänen kanssaan täytyy olla varovainen…" ajatteli Oblomov.

— Mitäs te sitten luette? kysyi tyttö uteliaasti.

— Niin, minä tuota tosiaankin pidän enemmän — matkakertomuksista…

— Afrikanko? kysäsi tyttö hiljaa ja veitikkamaisesti.

Oblomov punastui. Hän arvasi nyt — eikä suinkaan aiheettomasti — että tyttö tiesi ei ainoastaan siitä, mitä hän lukee, vaan myös, miten hän lukee.

— Harrastattekos soitantoa? — kysyi neito päästääkseen hänet hämmennyksestä.

Samalla tuli Stolz siihen.

— Ilja! Minäpä olen kertonut Olga Sergejevnalle, että sinä rakastat intohimoisesti musiikkia ja pyytänyt häntä laulamaan jotakin … esimerkiksi tuon Casta diva.

— Minkätähden sinä aina minusta kerrot? — vastasi Oblomov? — Enhän minä ollenkaan intohimoisesti rakasta musiikkia…

— Mitä kummaa? keskeytti Stolz. — Hän on ikäänkuin loukkautunut! Minä tässä suositan häntä siivona miehenä, mutta hän vain kiiruhtaa itse sotkemaan ansioluettelonsa!

— En minä ainakaan ammattimusiikista pidä!

— Mikäs laji musiikkia teitä enin miellyttää? kysyi Olga.

— Siihen kysymykseen on vaikea vastata. Mikä laji tahansa! Joskus minä sellaisella mieltymyksellä kuuntelen posetiivin käheää säveltä, että kotvan aikaa soipi korvissani; toisella kertaa taas menen oopperaan puolivälissä ohjelmaa; Meyerbeer minua liikuttaa, vieläpä italialainen soutulaulu, vaan se riippuu siitä, satunko olemaan sellaisessa mielentilassa. Joskus itse Mozartiltakin täytyy korviansa pidellä…

— Te siis vilpittömästi rakastatte musiikkia.

— Laulakaapa jotakin, Olga Sergejevna! pyysi Stolz.

— Mutta jos herra Oblomov nyt sattuu olemaan sellaisessa mielentilassa että pitelee korviaan? sanoi neito kääntyen häneen.

— Nyt kai pitäisi sanoa tässä joku kohteliaisuus, — vastasi Oblomov. — Vaan minä en niitä osaa, ja jos osaisinkin, niin päättäisin olla sanomatta…

— Miksikä?

— No, jos te satuttekin laulamaan huonosti! huomautti Oblomov avomielisesti. — Minusta tuntuisi sitten niin tukalalta…

— Niinkuin eilen korppujen ääressä … pääsi yht'äkkiä tytön suusta ja hän punastui itse niin että jumalaties mitä olisi antanutkin, jos ei olisi tullut sanoneeksi näitä sanoja. — Suokaa anteeksi — minä olin häijy! … lisäsi hän.

Oblomov ei ollut vähääkään odottanut kuulevansa tästä asiasta ja joutui hämilleen.

— Se on ilkeätä kavaluutta! sanoi hän puoliääneen.

— Ei, se on vain pientä kostoa, ja sekin, minä vakuutan, ilman pahaa tarkoitusta sanottu, sentähden ettei teillä ollut kohteliaisuutta minulle.

— Ehkäpä keksin, kun ensin kuulen.

— Tahdotteko sitten että laulaisin? kysyi tyttö.

— En minä, se on hän, joka tahtoo, — vastasi Oblomov osoittaen
Stolziin.

— Mutta te itse?

Oblomov pudisti kieltävästi päätään:

— En voi tahtoa, mitä en tunne.

— Sinä olet tölppänä, Ilja! — huomautti Stolz. — Siitä nyt näkee mitä seurauksia on, kun aina makailee kotonaan ja vetää paripuolet sukat jal…

— Herran nimessä, Andrei, — keskeytti Oblomov vilkkaasti antamatta hänen puhua loppuun: — ei minulle maksa mitään vaivaa sanoa: "Oi! minä olen sangen iloinen ja onnellinen, tehän tietysti laulatte mainiosti…" jatkoi hän kääntyen Olgaan: "tämä tuottaa minulle suuren ilon" ja muuta semmoista. Vaan onko se välttämätöntä sanoa?

— Mutta voisittehan edes lausua toivomuksenne että laulaisin … vaikkapa pelkästä uteliaisuudesta.

— En uskalla, vastasi Oblomov: — te ette ole näyttelijätär…

— No, minä laulan sitten teille, — sanoi Olga kääntyen Stolziin.

— Ja sinä Ilja, valmistaudu sanomaan joku kohteliaisuus! nauroi
Stolz.

Sillävälin oli tullut ilta. Sytytettiin lamppu, jonka valo kuni kuun hohde tunkihen murattilehtien lomitse. Hämärä salasi Olgan kasvojen piirteet ja vartalon seivästi näkymästä ja heitti kuni hienon harson hänen päällensä; kasvot jäivät varjoon, kuului ainoastaan pehmeä, mutta voimakas ääni, jossa ilmeni tunnetta ja hermojen värinää.

Hän lauloi monta aariaa ja romanssia, Stolzin pyynnöstä. Toisissa niistä ilmeni kärsimystä ja hämärää onnen aavistusta, toisissa riemua, mutta näissäkin säveleissä piili jo surun siemeniä.

Nämät sanat ja säveleet, tämä puhdas ja voimakas neitseellinen ääni — ne panivat sydämmen sykkimään, hermot värisemään, silmät säkenöimään ja täyttymään kyyneltulvalla. Samalla silmänräpäyksellä teki mieli kuolla ja iäksi uinahtaa heräämättä, sävelten valtaan, ja heti taas sydän jälleen janosi elämää…

Oblomov vuoroin leimahti tuleen, vuoroin tunsi voipumusta, sai vaivalla kyyneleet pidätetyiksi ja vielä vaikeammin tukahdetuksi sen riemuitsevan huudahduksen, mikä pyrki pulpahtamaan hänen sielustansa. Pitkiin aikoihin ei hän ollut tuntenut sellaista uljuutta, sellaista voimaa, joka ikäänkuin kokonaan kohosi sydämmen pohjasta, kiihoittaen sankaritöihin.

Tällä hetkellä olisi hän ollut valmis matkustamaan vaikka ulkomaille, jos ei olisi tarvinnut muuta kuin istahtaa vaunuun ja lähteä ajamaan.

Lopuksi alkoi tyttö laulaa Casta divaa; ja kaikki sen riemun riehahdukset, sen salamoina sinkoilevat ajatukset, nuo värähdykset, jotka kuni neulojen pistokset tuntuivat läpi koko ruumiin — kaikki tämä valtasi raukaisevasti Oblomovin ja hän joutui ihan haltioihinsa.

— Oletteko tyytyväinen minuun tänään? kysyi Olga yht'äkkiä Stolzilta lakaten laulamasta.

— Kysykää Oblomovilta, mitä hän sanoo? — vastasi Stolz.

— Ah! — pääsi Oblomovin huulilta ja hän yritti yht'äkkiä tempaamaan Olgan käden puristaaksensa sitä, mutta pidättyi ja oli suuresti hämillään.

— Antakaa minulle anteeksi… — sopersi hän.

— Kuuletteko? — huudahti Stolz Olgalle. — Sano minulle omantuntosi mukaan, Ilja, kuinka pitkiin aikoihin sinulle tällaista ei ole tapahtunut?

— Se on voinut tapahtua vaikka tänä aamuna, jos ikkunan ohi on sattunut kulkemaan se käheä-ääninen posetiivi … — sekaantui Olga sanomaan, mutta niin hyvänsuovasti ja pehmeästi ettei pistimen kärki ivassa tuntunut.

Oblomov katsahti nuhtelevasti häneen.

— Hänen sisä-ikkunansa ovat vielä tähän aikaan vuotta poisottamatta, ei sinne voi kuulla mitä ulkomailmassa tapahtuu.

Oblomov katsahti nuhtelevasti myös Stolziin. Stolz otti Olgaa kädestä.

— En tiedä, mistä se johtuu, että te tänään lauloitte niinkuin ette milloinkaan ennen ole laulanut, Olga Sergejevna, ainakaan en minä sellaista ole pitkiin aikoihin kuullut. Kas tämä on nyt minun kohteliaisuuteni! — sanoi hän suudellen tytön jokaista sormea.

Stolz läksi pois. Oblomov teki myös lähtöä, mutta Stolz ja Olga pidättivät häntä.

— Minulla on asioita, — huomautti Stolz: — vaan mitä sinä sinne kotiin menet makaamaan … näin varhain…?

— Andrei! No kuule Andrei! — hätäili Oblomov rukoilevalla äänellä. — Ei, en minä voi tänään jäädä, minun täytyy lähteä! — lisäsi hän, heitti hyvästit ja läksi kuin läksikin pois.

Hän ei nukkunut koko yönä, vaan asteli alakuloisena ja miettiväisenä edestakaisin huoneessansa; aamuruskon sarastaessa meni hän ulos kotoansa ja kuljeskeli pitkin Nevan rantaa, pitkin katuja, jumalaties mitä tuntien ja mitä ajatellen…

Kolmen päivän perästä oli hän jälleen siellä, ja kun muut vieraat illalla olivat istuutuneet korttien ääreen, huomasi hän äkkiä jääneensä kahdenkesken Olgan kanssa. Tädin päätä kivisti ja tämä istui sentähden toisessa huoneessa imien sieramiinsa spriin hajuja.

— Haluatteko, niin näytän teille kokoelman tauluja, jotka Andrei Ivanitsh on minulle tuonut Odessasta? kysyi Olga. — Eikö hän teille ole niitä näyttänyt?

— Te nähtävästi koetatte täyttää emännän velvollisuudet huvittamalla minua? kysyi Oblomov. — Se on turhaa!

— Miksikä turhaa? Minä vain tahtoisin ettei teillä olisi ikävä, että te olisitte täällä kuin kotonanne, että teistä tuntuisi mukavalta, vapaalta ja keveältä, ja ett'ette lähtisi pois … makaamaan.

"Hän on ilkeä, pisteliäs olento!" ajatteli Oblomov ihaillen vasten tahtoansa jokaista hänen liikettään.

— Tahdotteko todellakin että minun olisi keveätä ja vapaata olla ja ettei minulla olisi ikävä? uudisti hän.

— Tahdon, — vastasi tyttö katsoen häntä niinkuin ennenkin, mutta vielä suuremmalla uteliaisuuden ja hyvänsuopaisuuden ilmeellä.

— Älkää siis, ensiksikin, katsoko minua noin niinkuin nyt, ja niinkuin muutamia päiviä sitten…

Kaksinkertainen uteliaisuus ilmeni tytön silmissä.

— Sillä juuri tuosta katseestanne tulee minun niin tukala oltava…
Mihinkä minä lakkini paninkaan?

— Tukala — miksikä? kysyi tyttö pehmeästi ja uteliaisuuden ilme katosi hänen katseestaan. Siitä loisti vain hyvyys ja lempeys.

— En tiedä, mutta niin minusta vain tuntuu että te katseellanne kaivatte minusta esiin kaiken sen, mitä en haluaisi muiden tietävän, en varsinkaan teidän…

— Miksikä niin? Te olette Andrei Ivanitshin ystävä, ja hän on minun ystäväni, siis…

— Siis — ei ole syytä että te tietäisitte minusta kaiken, mitä
Andrei Ivanitsh tietää, — lausui Oblomov suoraan.

— Syytä ei olekkaan, vaan on mahdollisuus…

— Siitä saatte kiittää ystäväni avomielisyyttä — huono palvelus muuten hänen puoleltaan!…

— Onko teillä sitten jotain salaisuuksia? kysyi tyttö. — Kentiesi rikoksiakin? — lisäsi hän nauraen ja siirtyen hänestä vähän edemmäs.

— Kentiesi, — vastasi Oblomov huoahtaen.

— Niin, onhan se hirveä rikos, — virkkoi tyttö hiljaa ja arasti: — vetää eripariset sukat jalkaansa!

Oblomov tempasi lakkinsa.

— En kestä enempää! huudahti hän. — Ja te muka tahdotte että minulla olisi mukava. Minun ystävyyteni Andrein suhteen on lopussa… Tämänkinkö hän teille on kertonut?

— Hän nauratti minua kauheasti tänään sillä, lisäsi Olga: — hän naurattelee minua aina. Suokaa anteeksi, en koske, en koske siihen asiaan vasta, ja koetan myös tästälähtien katsoa teihin toisin…

Hänen kasvoillensa tuli veitikkamaisen vakava ilme.

— No siis, ensiksikin, — jatkoi hän: — minä en katso teihin nyt niinkuin ennen, siis on teillä nyt vapaampi ja helpompi olla. Toiseksi seuraa kysymys: mitä on tehtävä ettei teillä olisi ikävä?

Oblomov katsoi suoraan tytön harmaansinisiin silmiin.

— Kas nyt te itsekkin katsotte minuun niin kummallisesti… — sanoi
Olga.

Oblomov oli todellakin katsahtanut tyttöön, ei niinkuin silmillään, vaan niinkuin ajatuksellaan, koko tahdollaan, niinkuin magnetiseerattu, katsonut väkinäisesti, voimatta olla katsomatta…

"Jumala nähköön, kuinka hyvä ja kaunis hän on! Että sellaisia onkin mailmassa!" ajatteli hän luodessaan häneen melkein säikähtyneen katseen.

"Tuo valkoinen hipiä, nuot silmät, joista ikäänkuin tummasta kuilusta häämöttää ja samalla hohtaa jotakin, niin, ehkä se on sielu! Hänen hymyilyänsä voi lukea niinkuin kirjaa, hymyn takaa näkyvät kauniit hampaat ja koko pää … kuinka hellästi se lepää hartioilla keinuen aivankuin kukkanen, josta tuulahtaa suloista tuoksua…"

"Niin, minä saan hänestä jotakin", tunsi hän: "hänestä siirtyy minuun jotakin. Täällä sydämmessäni alkaa ikäänkuin kiehua ja tykyttää… Minä tunnen siinä jotakin lisäystä, jota siinä nähtävästi ei ole ennen ollut… Hyvä Jumala, mikä onnen tunne katsoa häneen! Ja samalla niin raskasta hengittää…"

Nämät tunteet tulivat tuulenpuuskana hänen sieluunsa, ja hän katsoi yhä tyttöön niinkuin katsellaan äärettömään etäisyyteen tai pohjattomaan kuiluun suloisessa itsensä-unhoituksessa.

— Lopettakaa jo nyt itsekkin, herra Oblomov, noin katselemasta minuun! — puheli tyttö ujosti kääntäen päänsä poispäin, mutta uteliaisuus sai hänessä vallan ja hän ei siirtänytkään silmiään hänen kasvoistaan.

Oblomov ei kuullut mitään.

Hän katsoa tuijotti todellakin yhä tytön silmiin kuulematta hänen sanojaan ja vaijeten tutkistellen sitä mitä hänen sisässään tapahtui. Hän kosketti päätään — siinäkin jotakin tuntui läikehtivän ja huimasti kiidättävän ja pyörivän. Hän ei ehdi saada kiinni omia ajatuksiaan: ne liitelevät kaartaen kuni lintuparvi ja sydämmen kohdalla, vasemmassa kyljessä, tuntuu ikäänkuin kivistävää pakotusta…

— Älkää, voi älkää katsoko minuun noin kummallisesti! — pääsi taas tytön huulilta. — Minun on myös tukala olla… Tekin varmaan koetatte houkutella jotakin ilmi minun sielustani…

— Mitäpä minä voisin houkutella teiltä? kysyi Oblomov koneellisesti.

— Minulla on myöskin suunnitelmia, alotettuja, ja lopettamattomia, — vastasi tyttö.

Oblomov säpsähti tästä viittauksesta omaan valmistumattomaan työhönsä.

— Kummallista! huomautti hän. — Te olette häijy, vaikka teidän katseenne on niin lempeä. Ei suotta siis sanota että naisiin ei pidä uskoa, ne valhettelevat sekä tahallansa että aikomattansa — kielellänsä, katseellansa, hymyllänsä, punastuksellansa, vieläpä pyörtymyksellänsä.

Tyttö ei antanut enempää yllytystä tälle vaikutukselle ja ottaen
Oblomovilta lakin pois istahti itse hänen viereensä.

— Ah! suokaa anteeksi minun ilkeä kieleni! virkkoi hän vilkkaasti. — En sano, en sano sitä vasta. Mutta minä vakuutan pyhästi ettei se ollut pilkkaa! — lausui hän miltei laulamalla, ja tässä lauselaulussa värähteli tunnetta.

Oblomov rauhoittui.

— Tuo Andrei se nyt vasta on koko … — mutisi hän moittivasti.

— No, siis toiseksi, sanokaapa nyt, mitä on tehtävä ettei teillä täällä olisi ikävä? kysyi Olga.

— Jos laulaisitte! pyysi Oblomov.

— Kas siinä se nyt on se kohteliaisuus, jota olen odottanut! huudahti tyttö iloisesti punastuen. — Uskottekos, — jatkoi hän sitten vilkkaasti: — että jos te ette toissapäivänä olisi sanonut tuota "ah" sen jälkeen kun olin laulanut, niin minä en varmaankaan olisi saanut unta koko yönä, vaan olisin itkenyt.

— Mistä syystä? — kysyi Oblomov ihmetellen.

Tyttö koetti miettiä.

— En itsekään tiedä, — sanoi hän sitten.

— Te olette itserakas, siinä syy.

— Niin, tietysti siitä syystä, — puheli tyttö miettiväisesti sivellen toisella kädellään pianon koskettimia: — mutta itserakkauttahan on kaikkialla paljon. Andrei Ivanovitsh sanoo että se on melkein ainoa voima, joka liikkeelle panee ja johtaa tahtoa. Teillä itsellänne sitä ehkä ei ole, ja sentähden te aina vain…

Hän ei sanonut loppuun.

— Mitä? kysyi Oblomov.

— Ei mitään, — sopersi tyttö. — Minä rakastan Andrei Ivanovitshia, — jatkoi hän: — ei ainoastaan sentähden että hän naurattelee minua, toisinaan myös puheillaan itketteleekin, enkä sentähden että hän pitää minusta, vaan kaiketikin sentähden … että hän … pitää minusta enemmän kuin muista… Tästä siis huomaatte, mihin itserakkauteni on pujahtanut.

— Oikeinko te rakastatte Andreita? — kysyi Oblomov jännityksellä upottaen tutkistelevan katseensa tytön silmiin.

— Niin tietysti, jos hän kerran rakastaa minua enemmän kuin muita, niin minäkin sitä enemmän häntä, — vastasi neito totisesti.

Oblomov katsahti häneen vaijeten; Olga vastasi hänen katseeseensa yksinkertaisella, vaiteliaalla silmäyksellä.

Andrei pitää myös Anna Vasiljevnasta ja Zinaida Mihailovnasta, mutta ei samalla tavalla, — jatkoi hän sitten: — hän ei heidän kanssaan koskaan rupea istumaan kahta tuntia peräkkäin, ei naurata heitä eikä puhu mitään sielusta; heille puhuu hän vain asioista, teatterista ja uutisista, vaan minulle hän puhuu niinkuin sisarelleen … ei; niinkuin tyttärelleen, — lisäsi hän kiireesti: — joskus hän vielä toruukin minua, jos en heti jotakin ymmärrä taikka jos en tottele ja vastustan häntä. Vaan heitä ei hän toru ja sentähden kai minä vielä enemmän hänestä pidänkin. Onko se itserakkautta! lisäsi hän miettiväisesti: — mutta en minä vain ymmärrä mitä se kuuluu minun lauluuni? Siitä on minulle aikoja sitten sanottu paljon hyvää, vaan te ette tahtonut edes kuunnella minun lauluani, melkein väkisten teidät siihen saatiin. Ja jos te senjälkeen olisitte lähtenyt pois sanomatta minulle sanaakaan, jos en minä teidän kasvoissanne olisi huomannut mitään … niin olisin kai ihan sairastunut … niin, kyllä kai tämä on itserakkautta! — lopetti hän päättäväisesti.

— Huomasittekos te sitten jotakin erikoista minun kasvoissani? — kysyi Oblomov.

— Kyyneliä, vaikka te koetittekin niitä salata; se on ikävä piirre miehissä — hävetä omaa sydäntään. Se on myös itserakkautta, vaikkakin valheellista. Parempi jos häpeäisivät joskus omaa järkeään, joka erehtyy useammin. Myöskin itse Andrei Ivanovitsh on häveliäs sydämmensä suhteen. Minä olen sen hänelle sanonut, ja hän myönsi että olin oikeassa. Mutta te?

— Mitä minä en myöntäisi katsellessani teitä! — pääsi Oblomovin suusta.

— Toinenkin kohteliaisuus! Ja vielä millainen… Tyttö sekausi sanoissaan.

— Typerä! Sitä kai te tarkoititte! — lisäsi Oblomov laskematta silmiään hänestä.

Tyttö hyväksyi hymyllä sanan merkityksen.

— Tätähän minä silloinkin pelkäsin, kun en tahtonut pyytää teitä laulamaan… Sillä mitä osaa sanoa, kun ensi kertaa kuuntelee? Ja jotakin kuitenkin täytyy sanoa. Vaikeata on olla viisas ja vilpitön yhtäaikaa, varsinkin tunteissaan, sellaisen vaikutuksen alaisena kuin silloin…

— Niin, silloin minä todellakin lauloin niinkuin en pitkiin aikoihin ollut laulanut, niin, luultavasti niinkuin en vielä koskaan… Älkää pyytäkö minua nyt laulamaan, minä en laula enää sillä tavalla… Ei, vartokaapas, vielä minä yhden laulun laulan … — sanoi hän, ja samalla hänen kasvonsa ikäänkuin leimahtivat tuleen, silmät syttyivät säteilemään, hän laskeutui alas pianotuolille, näpähytti pari kolme sointua ja alkoi laulaa.

Hyvä Jumala, mitä tässä laulussa kuuluikaan! Toiveita, himmeätä uhkan pelkoa, itse uhkaa, onnen hurmausta — kaikkea tätä soinnahteli, ei laulussa, vaan hänen äänessään.

Kauvan hän lauloi, silloin tällöin katsahtaen kuulijaansa lapsellisesti kysyen:

— Riittääkö jo? Ei, ei, vielä tämä — ja alkoi jälleen laulaa.

Hänen poskensa ja korvansa punehtuivat mielenliikutuksesta ja väliin hänen nuorilla kasvoillaan välähtivät leikkimään sydämmen salamat, leimahti sellaisen kypsyneen himon kipinä kuin olisi hän sydämmessään jo läpielänyt elämänvaiheensa kaukaisessa tulevaisuudessa, ja yht'äkkiä taas sammui tämä silmänräpäyksen kestänyt säihky, ja ääni soinnahteli raikkaasti, hopeanheleästi.

Ja Oblomovinkin sydämmessä leikitsi samanlainen elämä ja hänestä tuntui että hän elää ja tuntee kaiken tämän — ei hetkessä eikä kahdessa, vaan kokonaisissa vuosissa…

Molemmat he, ulkonaisesti liikkumattomina tunsivat sisällisen tulen riehun ja saman sisällisen värinän, ja heidän silmistään puhkesi saman mielentilan synnyttämiä kyyneliä. Kaikessa tässä oli niiden intohimojen tunnusmerkkejä, joiden nähtävästi kerran täytyi suorittaa näytelmänsä immen nuoressa sielussa, joka vielä oli altis lentävien hetkien kuohahduksille ja nukkuvien elämänvoimien vaikutuksille.

Hän lopetti laulunsa pitkään loppusointuun, ja hänen äänensä häipyi ja katosi siihen. Yht'äkkiä hän herkesi, laski kätensä polviensa päälle ja itse kiihoittuneena ja liikutuksissaan katsahti Oblomoviin: että mitä hän…? Oblomovin kasvoilla loisti heränneen, aina sielun pohjasta saakka nousseen onnen kajastus, ja hänen kyyneleillä täyttyneet silmänsä tähtäsivät tyttöön.

Ja nyt impikin, niinkuin hänkin tuonoin, tahtomattaan tapaili hänen kättänsä.

— Mikä teidän on? — kysyi hän. — Kuinka teidän kasvonne ovat muuttuneet! Mistä syystä?

Mutta hän tiesi, mistä syystä Oblomovin kasvot olivat sellaiset ja kainona riemuitsi sisällisesti, ihaillen tätä omasta vaikutusvoimastaan lähtenyttä ilmettä.

— Katsokaa peiliin, — jatkoi hän hymyhuulin, osoittaen hänen kasvojensa kuvaa peilissä: — teidän silmänne välkkyvät, hyvä Jumala, niissä on kyyneliä! Kuinka syvästi te tunnettekaan laulun vaikutuksen!…

— Ei, en minä tunne laulun vaikutusta … vaan … rakkauden! — sanoi Oblomov hiljaa.

Tyttö päästi silmänräpäyksessä hänen kätensä, ja hänen kasvonsa muuttuivat. Katse kohtasi miehen katseen, joka oli kiinnitetty häneen: tämä katse oli liikkumaton, miltei mieletön. Siitä näkyi — ei Oblomov — vaan lemmen himo.

Olga ymmärsi että sana oli ryöstäytynyt Oblomovin huulilta vahingoissa, että hän oli sen suhteen voimaton, ja että se oli — totta.

Oblomov havahtui, otti lakkinsa ja, katsahtamatta ympärilleen, riensi ulos huoneesta. Tyttö ei enää seurannut häntä uteliain katsein, vaan seisoi hievahtamatta kauvan pianon vieressä kuni kuvapatsas ja katsoi jäykästi alas. Ainoastaan väkinäisesti kohoeli ja laskihen hänen povensa…

6.

Kesken laiskanvetelehtäviä makausasentojaan, kesken tylsää uinailuaan tai innostuksen puuskiaan oli Oblomov unelmissaan aina ensi-sijalle asettanut naisen vaimona, ja toisinaan — lempityttönä.

Haaveissaan oli hän nähnyt edessään kuvan soreasta, korkeavartaloisesta naisesta, jonka kädet olisivat rauhallisesti rinnoille asetetut, jolla olisi hiljainen, mutta ylpeä katse, joka suloisen huolimattomasti istuisi viheriäisten murattien keskessä, keveästi sipsuttaisi pitkin mattoja ja hiekkakäytäviä, jolla olisi hennosti notkahteleva hetkain ja ihanasti hartioilla lepäävä pää ja haaveileva ilme kasvoissaan — niinkuin itse ihanne, jossa koko elämä täynnänsä hempeyttä ja riemukasta rauhaa olisi lihaksi ja vereksi muuttuneena, tai joka olisi aivankuin itse rauha.

Hän oli uneksinut hänet aluksi kokonaan kukkaisten peittämänä, vihkialttarin ääressä, pitkässä laahustimessa, sitten aviovuoteen patjoilla häveliäästi alasluoduin silmin, ja vihdoin onnellisena äitinä lapsiparven keskessä.

Hän oli uneksinut hänen huultensa hymyilyn sellaiseksi, jossa ei ilmeneisi kiihkeää himoa ja hänen silmänsä sellaisiksi, jotka eivät kostuisi kaipauksesta, vaan se hymyily miellyttäisi vain häntä, omaa miestä, ja olisi ainoastaan suopea kaikkia muita kohtaan; se katse olisi lempeä ainoastaan hänelle, ja häveliäs, vieläpä ankara, muille.

Hän ei milloinkaan tahtonut nähdä hänen vapisevan tai kuulla hänessä tulisia haaveita, äkkinäisiä kyyneleitä, nääntymystä, pahoinvointia, ja sitten mielenmuutosta pikaiseen riemun remahdukseen. Ei ollut tarvis kuutamoa eikä kuutamosurua. Hän ei saisi äkkiä kalveta eikä langeta tainnoksiin, ei tuntea mitään tärisyttäviä tunteenpuuskia…

— Sillä sellaisilla naisilla on salaisia rakastajia, — päätteli hän: — ja niistä on paljon puuhaa: milloin pitää juosta hakemaan lääkäriä, milloin vesilasia, ja siinä on senkin seitsemien oikkujen sekasorto. Ja mahdotonta on rauhallisesti nukahtaa!

Mutta tuollaisen ylpeän-häveliään, levollisen puolison vieressä nukkua köllöttelee mies vallan huoletonna. Hän nukahtaa illalla hyvässä turvassa ja aamulla herätessään kohtaa hän taas saman myötätunteisen, lempeän katseen. Ja vielä kahden- ja kolmenkymmenen vuoden perästä kohtaisi hänen oma lämmin katseensa vaimon silmissä saman lempeän, hiljaahäämöittävän myötätunnon säteilyn. Ja niin aina hautaan saakka…

"Ja eikö tämä olekkin kaiken ja kaikkien salainen päämäärä — löytää elämänystävässään muuttumattoman rauhan muodon, ikuisen ja tasaisen tunteiden juoksun? Tämähän on rakkauden mallikuva, jos siitä vähänkin poikkeaa, niin se muuttuu ja kylmenee — ja me saamme kärsiä, siispä kai minun ihanteeni on se yleinen ihanne?" ajatteli hän. "Eikö tämä ole kaikkien elämän vaivojemme laakeriseppele, molempien sukupuoltemme keskinäisten suhteiden ylin ilmaus?"

Antaa himolle laillinen päästönsä, osoittaa siveellisen järjestyksen kululle suunta kuni virran juoksulle koko ympäristönsä siunaukseksi — tämä on yleisinhimillinen tehtävä, tämä se kehityksen huippu, johonka koettavat kiivetä kaikki nuot George Sandit, vaan eksyvät syrjään. Mutta kun kysymyksen näin ratkaisee, niin eihän ole enää mitään petosta eikä kylmenemistä, vaan iäti-tasainen, levollinen, onnellinen sydämmen sykkäily, siis iäti-täyteläinen elämä, ikuinen elämän neste ja ikuinen siveellinen terveys.

On olemassa esimerkkejä sellaisesta onnesta, mutta harvassa, niihin viitataan ikäänkuin harvinaisiin luonnonilmiöihin. Sanotaan että siihen täytyy syntyä. Mutta jumalaties eikö siihen voi kasvaa ja astua itsetietoisesti?…

Himo? Kaikki tämä sopii runoissa ja näyttämöllä, missä näyttelijät, viitat hartioillaan ja tikarit kourissaan temmeltävät, vaan sitten menevät sekä murhatut että murhaajat yhdessä syömään illallista…

Hyvähän olisi, jos himot sillä olisivat tyydytetyt, vaan niistä jääpi ainoastaan savua ja saastaa, ja onni on poissa. Niitä muistellessa — häpeää vain ja repii hiuksiaan.

Ja jos lopuksi tämä onneton himo tukehtuukin, niin se on samaa kuin joutua huonolle, röykkiöiselle tielle, jossa hevosetkin lankeilevat ja harmaapää-vanhus nääntyy, mutta jo on kotoinen kylä näkyvissä, sitä ei saa päästää silmistään, vaan täytyy mitä pikimmin, mitä pikimmin suoriutua vaarallisesta paikasta…

Niin, himonsa täytyy rajoittaa, tukahduttaa ja upottaa avioliittoon…

Oblomov olisi kauhistuksella paennut naista, jos tämä yht'äkkiä olisi pusertanut häntä silmillään, itse voihkaisten viskautunut hänen rintaansa vasten silmät ummessa, sitten säpsähtänyt ja kiertänyt kätensä hänen kaulaansa sammuttaaksensa… Tämä olisi ollut vain kurjaa ilotulitusta, ruutitynnyrin pamaus; mutta mitä sitten olisi seurannut? Kuurous, sokaistus, kärvennetyt hiukset…

Mutta katsokaamme, millainen nainen oli Olga.

Pitkään aikaan sen jälkeen kun Oblomovilta oli päässyt tuo lemmentunnustus, eivät he tavanneet toinen toistaan kahdenkesken. Oblomov piiloutui kuni koulupoika heti, kun vilahdukseltakaan näki Olgan. Molemmat olivat muuttuneet, mutta tyttö ei paennut häntä eikä ollut kylmä, vaan tuli ainoastaan miettiväisemmäksi.

Hänen nähtävästi oli surku että oli tapahtunut sellaista, mikä esti häntä kiusaamasta Oblomovia uteliaalla katseellaan ja hyvänsuovasti pistelemästä häntä pienillä pilapuheilla tuosta paljosta makaamisesta, laiskuudesta ja kömpelyydestä…

Hänessä leikitsi veikeä vallattomuus, mutta se oli sellaista vallattomuutta kuin on äidillä, joka ei voi olla hymyilemättä nähdessään poikansa hullunkurisia vehkeitä. Stolz oli matkustanut pois ja Olgalla oli ikävä ettei ollut kenelle laulaa ja että oli täytynyt sulkea pianonsa — sanalla sanoen: heihin molempiin oli tullut väkinäisyyttä ja kahleita eikä kummallakaan ollut mukava olla.

Ja kuinka hyvä oli ollutkaan ennen! Kuinka yksinkertaisesti olivatkaan he tutustuneet toisiinsa! Kuinka vapaasti seurustelleet toistensa kanssa. Oblomov oli yksinkertaisempi Stolzia ja häntä hyväsydämmisempi, vaikka ei osannut huvittaakkaan Olgaa samalla tavalla tahi huvitti vain omaa itseään ja antoi niin helposti anteeksi kaikki pilapuheet.

Vielä lähtiessään oli Stolz ottanut lupauksen Olgalta Oblomovin suhteen, pyytänyt tyttöä pitämään hänestä huolta ja häiritsemään häntä istumasta kotona. Ja tytön älykkäässä, kauniissa pääkkösessä oli kehkeytynyt jo kaikenlaisia suunnitelmia, kuinka hän vieroittaa Oblomovin makaamisesta päivällisen jälkeen, eikä ainoastaan makaamisesta, vaan hänpä ei salli tämän heittäytyä edes sohvaan päiväsaikaan, vaan kiristää häneltä pyhän lupauksen.

Neito oli haaveksinut myös, kuinka hän "komentaa Oblomovin läpilukemaan kirjoja", ne kirjat, jotka Stolz oli jättänyt, sitten lukemaan joka päivä sanomalehtiä ja kertomaan hänelle uutisia, kirjoittamaan kirjeitä kylään, valmistamaan korjaussuunnitelmansa ja varustautumaan ulkomaan-matkalle — sanalla sanoen: Oblomov ei saa torkkua hänen luonaan; tyttö näyttää hänelle päämaalin, saattaa hänet jälleen rakastamaan kaikkea sitä, mihinkä on kyllästynyt, niin että kun Stolz palaa, tämä ei häntä enää tunne samaksi mieheksikään!

Ja koko tämän ihmeen oli tekevä hän, tuo kaino, vaitelias impi, jota ei kukaan tähän asti ollut totellut ja joka ei vielä ollut ruvennut elämäänkään! Hän se oli alkuun paneva moisen mullistavan muutoksen!

Sehän olikin jo alkanut: siitä asti kun hän ensi kerran oli laulanut, ei Oblomov enää ollut sama…

Mies oli heräävä elämään, toimimaan ja tuottamaan siunausta sekä omaan että hänen elämäänsä. Palauttaa ihminen henkiin — kuinka paljon kunniaa lääkärille, joka pelastaa toivottoman sairaan! Ja se vasta mainetta: pelastaa siveellisesti turmeltuvassa tilassa olevan potilaan henki ja sielu?…

Tyttö oli oikein vavahdellut riemusta ja ylpeydestä, oli pitänyt itseänsä korkeamman voiman käskystä kutsutuksi ylevään opettajatoimeen. Hän oli aatteissaan tehnyt Oblomovin omaksi kirjurikseen ja kirjastonhoitajakseen.

Ja yht'äkkiä täytyi tämän kaiken loppua! Nyt ei hän tietänyt, kuinka käyttäytyä, ja sentähden vaikeni kohdatessaan Oblomovin.

Oblomovia taas kiusasi se että oli säikäyttänyt ja loukannut tyttöä ja odotti hänen puoleltaan salaman leimahtavia silmäyksiä ja kylmää ankaruutta niin että ylen vapisi hänet nähdessään ja väistyi syrjään.

Sillävälin hän kuitenkin siirtyi huvilaan asumaan ja kuljeskeli kolmisen päivää yksikseen kummuilla ja metsässä, rämpi yli suon tai käveli kylään ja istuskeli joutilaana talonpoikien veräjillä, katsellen, kuinka lapset ja vasikat juoksentelivat tai kuinka ankat pulikoivat lammikossa.

Huvilan läheisyydessä oli järvi ja mahtavan suuri puisto: sinne pelkäsi hän mennä ettei suinkaan kohtaisi Olgaa yksin.

"Kyllä olin pöhkö, kun mokomat rötökset tein!" ajatteli hän eikä edes tehnyt itsellensä selväksi, oliko hänen suustaan todella totuuden sana livahtanut, vai oliko tämä ainoastaan ollut laulun ja soiton hetkellinen vaikutus hermoihin.

Tukaluuden, häpeän tai "häväistyksen" tunne, kuten hän sitä arvosteli mitä oli tehnyt, hämmensi häntä ratkaisemasta mikä intohimon puuska se oli ollut ja ylipäänsä, mitä tämä Olga oikeastaan hänelle oli? Hän ei enää tutkistellut, mitä liikanaista hänen sydämmensä kohdalle oli paisunut, oliko siellä joku möhkäle, jota ei ennen ollut ollut. Kaikki tunteet olivat siellä keräytyneet kuin yhdeksi keräksi — häpeän keräksi.

Kun impi hetkellisesti ilmausi hänen mielikuvitukseensa, niin nousi sieltä myös hänen eteensä tuo lihaksi ja vereksi ajatellun rauhan ja elämän onnen ihannekuva ja tämä ihannekuva oli piirre piirteeltä: — Olga. Molemmat kuvat sattuivat yhteen ja sulivat samaksi.

"Voi mitä olenkaan tehnyt!" puheli hän itsekseen. "Turmellut kaikki! Jumalankiitos että Stolz matkusti pois jottei tyttö ehtinyt hänelle tätä kertoa, muuten olisin vaikka maan alle painunut. Lemmenseikkailut ja kyyneleet — kuuluvatko ne _minulle? Ja Olgan täti ei lähetä hakemaan eikä kutsu luokseen: varmaan on tyttö hänelle kertonut… Hyvä Jumala sentään!…"

Näin hän ajatteli pujottautuen kauvemmas puistoon eräälle syrjäkäytävälle.

Olgaa taas vaivasi ainoastaan se, kuinka menetellä jos sattuisi kohtaamaan Oblomovin ja kuinka tästä pulasta selvitään: eikö hän siitä hiisku sanaakaan, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan heidän välillään, vai pitääkö sanoa hänelle jotakin?

Ja mitä on sanominen? Nyrpistääkkö kasvojansa, katsoa häneen ylpeästi tai olla kokonaan katsomattakaan, ja kopeasti ja kuivasti huomauttaa että "ei mitenkään olisi häneltä odottanut sellaista käytöstä: minkälaiseksi ihmiseksi hän häntä luuleekaan, kun kehtasi olla niin julkea?…" Niin oli Sonitshka tanssiaisissa vastannut jollekkin kornetille, vaikka itse oli kaikin voimin liehakoinut pannakseen luutnantin pään pyörälle.

"Mutta mitäs tässä on julkeaa?" kysyi hän itseltään. "Jos hän todellakin niin tuntee, niin miksei sitten sitä ilmilausuisi? … Vaan kuinka sentään niin yht'äkkiä, kun tuskin vielä oli tutustuttu toisiinsa? … Tätä ei kukaan muu millään ehdolla olisi sanonut nähdessään naista vasta toista tai kolmatta kertaa; eikä kukaan muu olisi tuntenutkaan niin pian lempeä. Sitä voi tuntea ainoastaan Oblomov…"

Mutta samalla muisti tyttö kuulleensa ja lukeneensa, kuinka rakkaus toisinaan tulee aivan yht'äkkiä.

"Hänkin on yht'äkkiä syttynyt ja rakastunut ja nyt hän ei näytä silmiäänkään: häntä ujostuttaa, — ei kai se siis ole mitään julkeutta. Mutta kuka on syypää?" ajatteli hän: "Andrei Ivanovitsh, luonnollisesti, sentähden että oli saattanut Olgan laulamaan silloin…"

Mutta Oblomov ei alussa ollut tahtonut kuunnellakkaan — Olgaa oli harmittanut se ja hän oli… koettanut… Niin, hän oli kovasti punastunut — ja koettanut kaikin voimin pehmentää Oblomovin jäykkyyttä. Stolz oli hänestä sanonut että hän on henkisesti turtunut mies, jonka mieltä ei mikään kiinnitä, jossa kaikki on sammunut… Juuri siksipä hänen, Olgan, oli tehnyt mieli tutkia, oliko todella kaikki hänessä sammunut ja sentähden hän oli laulanut, laulanut… niinkuin ei milloinkaan ennen…

"Hyvä Jumala! minähän olenkin siis syypää: minä pyydän häneltä anteeksi… Mutta mistä?" kysyi hän sitten: "Jos minä hänelle sanoisin näin että: herra Oblomov, minä olen syypää, minä olen houkutellut teidät… Mikä häpeä! Se ei ole totta!" huudahti hän itsekseen tulistuneena polkien jalkaansa. "Kuka uskaltaa näin ajatella? … Mistäpäs minä tiesin mitä seuraisi? Vaan jos ei tätä olisi tapahtunut, jos ei hänen suustaan olisi ryöstäytynyt… niin mitäs silloin?" kysyi tyttö. "En tiedä…" ajatteli hän.

Siitä päivästä asti oli hänen sydämmessään tuntunut niin kummalliselta … ehkä oli hän hyvin loukattu … myöskin kuumetta oli syntynyt ja poskilla punertanut kaksi ruusunpunaista pilkkua…

— Kiihtymystä … lievää kuumetautia, — oli lääkäri selittänyt.

"Mitä olikaan tuo Oblomov tehnyt? Oh, hänelle oli annettava aika läksytys ettei moista vasta tapahtuisi! Pyydän tätini kieltämään häntä tulemasta enää meille; hänen ei olisi pitänyt unhoittaa että… Kuinka hän uskalsikin!" ajatteli tyttö kävellen pitkin puistoa ja hänen silmänsä paloivat…

Yht'äkkiä kuuli hän jonkun askeleet.

"Joku tulee…" ajatteli myös Oblomov.

Ja samassa tulivat he kasvoista kasvoihin toisiaan vastaan.

— Olga Sergejevna! änkytti Oblomov väristen kuin haavanlehti.

— Ilja Iljitsh! — äänsi myös tyttö arasti, ja molemmat seisahtuivat.

— Hyvää päivää, — sanoi Oblomov.

— Hyvää päivää, — äänsi myös tyttö.

— Mihinkä te olette menossa? — kysyi Oblomov.

— Ilman vain … — sopersi impi nostamatta silmiään maasta.

— Häiritsenkö minä teitä?

— Oi, ette vähintäkään … vastasi Olga katsahtaen Oblomoviin pikaisesti ja uteliaasti.

— Sopiiko minun tehdä teille seuraa? — kysyi Oblomov, äkisti heittäen häneen tutkivan silmäyksen.

He läksivät ääneti kävelemään pitkin tietä. Ei opettajan viivotin, ei rehtorin kulmakarvat koskaan elämässä olleet panneet Oblomovin sydäntä niin kovasti pamppailemaan kuin tämä nyt. Hän tahtoi jotakin sanoa, koetti ponnistella itseään, mutta sanat eivät lähteneet kieleltä. Sydän se vain ihan tavattomasti takoi aivankuin suuren hädän edellä.

— Oletteko saanut kirjeitä Andrei Ivanitshilta? — kysyi Olga.

— Olen, vastasi Oblomov.

— Mitä hän kirjoittaa?

— Kutsuu Pariisiin.

— No menettekös te?

— Menen.

— Milloinka?

— Jo … tuota ei: huomenna … kunhan saan kaikki valmiiksi.

— Miksi niin pian? — kysyi tyttö. Oblomov ei vastannut.

— Eikö teitä huvilanne miellytä tai… sanokaa mistä syystä te tahdotte pois lähteä?

"Julkea? — ja hän vielä tahtoo matkustaa pois!" ajatteli Olga.

— Minun on täällä jostakin syystä paha ja tukala olla, minua polttelee, — sopersi Oblomov katsomatta häneen.

Tyttö jäi vaiti, taittoi syreenin oksan ja haisteli sitä, peittäen sillä kasvonsa ja nenänsä.

— Tunnustelkaapa, kuinka hyvälle tämä tuoksuu! — sanoi hän ja ojensi sen Oblomovinkin nenään kiinni.

— Mutta tuossapa kasvaa lehmänkieloja! Odottakaahan, minä poimin — huudahti Oblomov ja kyykistyi nurmikolle: — ne tuoksuvat paremmalta, niissä on enemmän luonnon lemua, tuulahdusta vainiolta ja lehdosta. Vaan syreeni kasvaa aina talojen läheisyydessä, oksat kiipeilevät ihan ikkunoista sisään, sentähden on haju niin äitelä. Kas kun ei kaste vielä ole kuivunut, kieloissa.

Ja Oblomov toi tytölle muutamia lehmänkieloja.

— Mutta rakastattekos resedaa? — kysyi tämä.

— En: sillä on niin väkevä tuoksu; minä en rakasta en resedaa enkä ruusua. Niin, minä en ylipäänsä kukkia rakasta; kenttäkukkia kyllä, vaan en huoneessa kasvavia — niistä on niin paljon touhua … ja niistä tulee niin pahaa siivoa…

— Mutta pidättekö muuten siisteydestä huoneissa? — kysyi tyttö viekkaasti katsahtaen häneen. — Älkää sietäkö pahaa siivoa!

— Niin, mutta minulla on palvelija sellainen … — mutisi Oblomov.
"Voi ilkeätä!" lisäsi hän itsekseen.

— Matkustatteko suoraapäätä Pariisiin? — kysyi Olga.

— Niin, Stolz on minua jo kauvan odottanut.

— Veisittekö kirjeen hänelle, niin minä kirjoittaisin, — kysyi tyttö.

— Miksei, mutta antakaa se jo tänään — minä muutan huomenna kaupunkiin.

— Huomenna? — ihmetteli tyttö. — Miksi niin pian? Aivanhan te lähdette niinkuin joku teitä takaa ajaisi.

— Niin ajaakin…

— Kuka sitten?

— Häpeä … mutisi Oblomov.

— Häpeä! — toisti Olga koneellisesti. — No nyt minä sanon hänelle sen: "herra Oblomov, minä en mitenkään olisi odottanut".

— Niin, Olga Sergejevna, — sai toinen vihdoin itsensä pinnistetyksi sanomaan: — minä luulen että te kummastelette … että olette suuttunut…

"Nyt on aika … nyt on oikea hetki", päätti tyttö ja hänen sydämmensä tykytti kiihkeästi. "Mutta en voi, hyvä Jumala!"

Oblomov koetti katsahtaa hänen kasvoihinsa saadaksensa selville mitä hän mietti, mutta tyttö haisteli lehmänkieloja ja syreeninterttua eikä itsekään tiennyt mitä ajatteli… mitä hänen oli sanominen, miten tekeminen. "Voi, jos Sonitshka nyt olisi tässä, niin hän heti tekisi jotakin, mutta minä olen sellainen typerä etten mitään osaa … tämä on kauhean kiusallista!" ajatteli hän.

— Minä olen sen kokonaan unhoittanut… — pääsi hänen huuliltaan sitten.

— Uskokaa minua, se tapahtui tahtomattani… minä en voinut hillitä … — puheli Oblomov vähitellen rohkaistuen. — Vaikka ukkonen silloin olisi jyrähtänyt tai kivi pudonnut päähäni, niin kuitenkin olisin sen sanonut. Sitä oli mahdoton millään voimalla pidättää… Jumalan tähden, älkää luulko että tahdoin… Minä olisin itse hetken perästä antanut vaikka mitä, jos olisin saanut peruutetuksi varomattoman sanani…

Tyttö käveli hänen rinnallaan silmät maahan luotuina ja tunnustellen kukkia.

— Unhoittakaa se siis, — jatkoi Oblomov: — unhoittakaa varsinkin siksi että se ei ollut totta…

— Eikö se ollut totta? — toisti tyttö kiihkeästi, oikaisi itsensä suoraksi ja pudotti kukkasensa.

Hänen silmänsä olivat yht'äkkiä remahtaneet suuriksi ja välähtivät kummastuksesta…

— Kuinka se ei olisi ollut totta? uudisti hän vielä kerran.

— Niin, Jumalan tähden, älkää suuttuko, vaan unhoittakaa. Minä vakuutan teille että se oli ainoastaan hetkellistä viehtymistä … laulun tähden.

— Laulunko tähden vain?…

Tytön kasvot muuttuivat: nuo kaksi ruusunpunaista pilkkua katosivat ja silmät himmenivät.

"Ei se siis mitään ollutkaan! Siinä hän nyt peruutti varomattoman sanansa eikä ole tarvis suuttua… Näin onkin hyvä … nyt on rauhallista olla… Voidaan niinkuin ennenkin puhella ja leikkiä laskea…" ajatteli Olga ja kiskasi kiivaasti sivumennen oksan puusta, repäsi huulillaan yhden lehden irti ja heitti sitten heti sekä oksan että lehden tielle.

— Ette siis enää ole suutuksissanne? Ja unhoitatte kaikki? — puheli
Oblomov kallistuen hänen puoleensa.

— Mitä te puhutte? Mistä te siinä minulta anteeksi pyytelette? vastasi tyttö kuohuksissaan ja melkein harmistuneena kääntyen poispäin hänestä. — Tietysti minä olen kaikki unhoittanut… minä olen niin huonomuistinen!

Oblomov vaikeni eikä tiennyt mitä tehdä. Hän huomasi vain tytön äkillisen harmin, mutta ei sen syytä.

"Hyvä Jumala!" ajatteli tämä. "Kaikki on taas järjestyksessä, on kuin ei koko näytelmää olisi ollutkaan. Mutta mitähän… Ah hyvä Jumala sentään! Mikä minun on? Voi, Sonitshka, Sonitshka! Kuinka onnellinen sinä olet!"

— Minä menen kotiin! — sanoi hän yht'äkkiä jouduttaen askeleitaan ja kääntyen toiselle käytävälle.

Tytön kurkussa tuntui karvaalta. Hän pelkäsi purskahtavansa itkuun.

Ei sinne, tämä tie on lyhempi, — huomautti Oblomov. — "Pöllö" ajatteli hän itsekseen nolona: "mitä minä meninkin selittämään! Nyt loukkasin häntä pahemmin. Ei olisi pitänyt siitä muistuttaa; se olisi itsestään vähitellen haihtunut ja unehtunut. Nyt ei enää voi mitään tehdä, täytyy uudestaan pyytää anteeksi."

"Minun tuli kentiesi sentähden harmi", ajatteli tyttö: "että en ehtinyt hänelle sanoa: 'herra Oblomov, minä en mitenkään olisi odottanut että te kehtasitte' … sillä hän keskeytti minut… 'Se ei ollut totta!' selitti hän — en olisi uskonut että hän valehteli. Vaan kuinka hän uskalsi?"

— Onko se siis aivan unhoitettu! kysyi Oblomov hiljaa.

— On, kaikki on unhoitettu! virkkoi neito nopeasti, kiirehtien askeleitaan kotiinsa päin.

— Antakaa kätenne merkiksi ettette ole suuttunut.

Katsahtamatta häneen ojensi tyttö hänelle sormensa päät ja tuskin oli
Oblomov niihin koskettanut, kun hän jo heti nykäsi kätensä takaisin.

— Ette siis ole leppynytkään! — sanoi Oblomov huoahtaen. — Kuinka minä vakuuttaisin teille että se oli vain hetkellistä viehtymystä ja etten minä mitenkään tahtonut mennä sopivaisuuden rajojen yli? Tietysti en enää tule kuuntelemaan teidän lauluanne…

— Älkää nyt siinä noin vakuutelko: en minä teidän vakuutuksianne tarvitse … — virkkoi neito vilkkaasti. — Minä en itseksenikään aijo enää laulaa.

— Hyvä, minä olen siis vaiti, — sanoi Oblomov. — mutta älkää Jumalan tähden noin menkö pois, muuten minun sydämmelleni jääpi sellainen kivi…

Tyttö hiljensi vauhtiaan ja alkoi jännityksellä kuunnella hänen sanojansa.

— Jos on totta että te olisitte itkenyt kuulematta minun huokaustani silloin kun ensi kerran olin kuullut teidän lauluanne, niin nyt, jos te tuolla tavalla menette pois, hymyilemättä ja antamatta ystävällisesti kättä, niin minä myös … oi olkaa sääliväinen Olga Sergejevna! Minä tulen kipeäksi, polveni vapisevat, minä vaivoin pysyn pystyssä…

— Mistä syystä? kysyi Olga äkkiä katsahtaen häneen.

— En itsekään tiedä: tuo häpeän tunne siitä sanasta on minulta nyt mennyttä … mutta minusta tuntuu että siinä…

Jälleen hänen sydämmellään ikäänkuin ryömi muurahaisia, jälleen tuntui siinä jotakin liikanaista, jälleen immen hyväilevä ja utelias katse alkoi häntä polttaa. Tämä kääntyi niin suloisesti häneen ja odotteli niin levottomasti hänen vastauksiaan.

— Mitä siinä on? kysyi Olga kärsimättömästi.

— Ei, pelkään sanoa: te suututte jälleen.

— Puhukaa! sanoi tyttö käskevästi. Oblomov oli vaiti.

— No?

— Minun tekee jälleen mieli itkeä katsellessani teitä… Näettekös, minussa ei ole itserakkautta, minä en häpeä sydäntäni…

— Miksikä itkeä? — kysyi impi ja hänen poskilleen ilmaantui nuo kaksi ruusunpunaista pilkkua.

— Minä olen yhä kuulevinani teidän lauluanne … minä tunnen jälleen…

— Mitä niin? — kysyi neito ja kyyneleet virtasivat takaisin rinnasta; hän odotti jännityksellä.

He lähestyivät huvilan portaita.

— Tunnen … — kiiruhti Oblomov sanoakseen loppuun, mutta pysähtyi kesken.

Tyttö asteli hitaasti, ikäänkuin se olisi ollut vaikeata, ylös porrasastuimia.

— Samaa säveltä … samaa … mielenliikutusta … samaa … tunn … anteeksi, Jumalan nimessä, anteeksi, en voi selviytyä itsestäni…

— Herra Oblomov… — alkoi neito ankarasti, mutta sitten äkkiä valaisi hänen kasvojansa hymynsäde: — minä en suutu teihin, annan anteeksi, — lisäsi hän pehmeästi: — mutta älkää vain vasta…

Kääntymättä ojensi hän hänelle kätensä; Oblomov tarttui siihen kiihkeästi ja suuteli kämmentä. Impi pusersi hiljaa hänen huuliansa ja liehahti samalla silmänräpäyksessä lasiovelle, mutta Oblomov jäi portaiden juurelle kuin maahankaivettuna seisomaan.

7.

Hän jäi kauvaksi aikaa tuijottamaan tytön jälkeen, silmät suurina, suu ammollaan, ja seurasi kauvan katseellaan pitkin pensaita…

Vieraita ihmisiä kulki siitä ohitse, lintu lensi hänen ylitsensä, muuan akka tuli ja kysyi sivumennen, eikö hän osta marjoja — vaan hän seisoi yhä enemmän tyrmistyneenä ja tuijotti…

Sitten läksi hän hiljalleen kävelemään samaa käytävää, jota olivat yhdessä tulleet, ja päästyään sen puoliväliin rupesi kokoilemaan lehmänkieloja, jotka Olga oli pudottanut ja otti ylös syreeninoksan, jonka tämä oli taittanut ja harmissaan maahan viskannut.

"Miksi hän teki näin?" rupesi hän harkitsemaan ja muistelemaan…

— Minä pöllö ja hölmö! — sanoi hän äkkiä ääneensä siepaten lehmänkielot ja syreeninoksan, ja läksi melkein juoksujalassa hölkkäsemään pitkin puistokäytävää. — Minä pyysin häneltä anteeksi, mutta hän … ah, olisiko se mahdollista?… Mikä ajatus!

Onnellisena, kasvot säteillen, aivankuin "kuu otsalla", kuten entinen lapsenhoitajansa oli sanonut, saapui hän kotiinsa, istahti sohvan nurkkaan ja piirsi pikaisesti pöydän pölyiseen pintaan suurilla kirjaimilla: "Olga".

— Hyi, kuinka paljon pölyä! äkkäsi hän samassa, havahtuen riemustaan. — Sakariias! Sakariias! — sai hän pitkän aikaa huudella, sentähden että Sakariias sattui istumaan hevosmiesten kanssa portilla, joka oli poikkikadulle päin.

— Menetkö siitä! tuli Anisja uhkaavasti kuiskaten toimittamaan tarttuen miestänsä hihasta. — Herra on jo kauvan sinua huutanut sisään!

— Katsoppas Sakariias, mitä tämä on? sanoi Ilja Iljitsh, mutta ei ankarasti, vaan pehmeästi ja hyvänsuovasti, sillä nyt ei hän voinut suuttua. — Aijotko sinä täälläkin pitää samaa epäjärjestystä kuin kaupungissa: pölyä ja hämähäkinverkkoja? Ei, suo anteeksi, minä en sitä salli! Muuten ei Olga Sergejevna anna minulle koskaan rauhaa, hän sanoi minulle tuonoinkin: "te rakastatte pahaa siivoa".

— Niin, heidän on hyvä sanoa, kun on viisi palvelijaa talossa, — huomautti Sakariias ja vääntäytyi takaisin ovea kohti.

— Mihin sinä menet? Ota ja lakaise, ja pyyhi pölyt: täällä on mahdotonta istua ja nojata kyynärpäätään mihinkään… Iljettäväähän tämä on, tämä on sitä … oblomovilaisuutta!

Sakariias pullisteli itseään ja katseli syrjästä herraansa. "No nyt on kummat!" ajatteli hän! "taas se on muutamanlaisen haukkumasanan keksaissut! Ja vielä niin tutunomaisen!"

— No ota luuta ja lakaise, mitäs siinä töllistelet? sanoi Oblomov.

— Ei täällä ole mitään lakaistavaa! Johan minä aamulla lakaisin! — vastasi Sakariias itsepäisesti.

— Mutta mistä on sitten pöly, jos olet lakaissut? Katsohan tuonne, tuonne. Onpas siinä siivoa! Hetipaikalla lakaisemaan!

— Lakaissut oon, — väitti Sakariias — kuka tässä kymmeniä kertoja rupeaa lakaisemaan? Pölyä keräytyy ulkoa… täällä on peltoja ja huviloita: siellä on paljon pölyä kujalla.

Samalla kurkisti Anisjan pää toisesta huoneesta:

— Kuulehan Sakariias Trofimitsh, turhaan sinä lakaiset ensiksi lattian ja sitten vasta varistelet pöydiltä, siitähän sitä pölyä jälleen tarttuukin… Pölyttäisit ensin…

— Mitä sinä siihen tulit neuvomaan? kahahti Sakariias kiukustuneena eukolleen. — Mene paikoillesi!

— Onko mailmassa mokomaa nähty: ensin lakaista lattiat ja sitten pöydiltä pölyttää?… Siksihän se herra sinulle onkin niin vihoissaan…

— Kä-kä-kä! — huusi Sakariias ja räpsäytti eukkoaan kyynärpäällä rintaan.

Anisja naurahti ja vetäytyi piiloon. Oblomov huiskautti kättään Sakariiaksellekkin että tämä menisi ulos huoneesta. Hän kallisti päänsä neulottua tyynyä vasten, laski kätensä sydämmensä kohdalle ja alkoi kuunnella, kuinka se tykytti. — "Tämähän kuulostaa vaaralliselta", sanoi hän itsekseen. "Mitä on tehtävä? Jos rupeaa neuvottelemaan tästä lääkärin kanssa, niin hän, kuka sen tietää, vielä lähettää Abessiniaan!" —

Niinkauvan kun Sakariias ja Anisja vielä eivät olleet naimisissa keskenään, hoiti kumpikin heistä omaa tointansa sekautumatta toinen-toisensa tehtäviin, se on: Anisja kävi torilla, keitti ruuat ja otti osaa huoneitten siivoukseen ainoastaan kerran vuodessa, kun lattiat pestiin.

Mutta häiden jälkeen oli hänellä vapaampi pääsy herran sisähuoneisiin. Hän autteli Sakariiasta ja huoneissa rupesi vallitsemaan suurempi siisteys; muutamia miehensä tehtävistä otti hän omille niskoilleen, osaksi hyväntahtoisuudesta, osaksi sentähden että Sakariias ne itsekkäästi hänen huolekseen heitti.

— Kuule sinä, sinun pitää pieksää nuo matot, — saattoi hän käskevästi Anisjalle kähistä, taikka että: — sinä saisit korjata pois roskaläjän, mikä tuonne nurkkaan on kasautunut ja kantaa jäännökset keittiöön.

Näin herrasteli hän kuukauden verran: huoneet pysyivät puhtaina eikä Ilja Iljitsh murissut eikä muistuttanut, ja hän, Sakariias, sai olla ihan joutilaana. Mutta tämä herrastelu loppui seuraavasta syystä.

Niin pian kun he Anisjan kanssa yhdessä ryhtyivät isännöimään herransa sisähuoneissa, huomasi vaimo että Sakariias mitä tahansa tekikin, teki sangen tyhmästi ja kömpelösti. Jokainen hänen askeleensa meni miten sattui. Viisikymmentä-viisi vuotta oli hän kulkenut tässä matoisessa mailmassa siinä vahvassa uskossa että kaikki, mitä teki, ei voinut tulla toisin eikä paremmin tehdyksi.

Ja nyt yht'äkkiä, kahdessa viikossa, oli Anisja hänelle todistanut että mies ei osannut ikinäs mitään, ja lisäksi oli hän sen sanonut sellaisella loukkaavalla alamaisuudella ja niin sävyisästi ja hiljaa kuin pikkulapselle, tai kuin suurelle hölmölle, vieläpä naurahdellutkin katsahtaessaan häneen.

— Sinä, Sakariias Trofimitsh, — saattoi hän lempeästi huomauttaa: — teet vähän hupsusti kun ensin panet uuninpellit kiinni ja sitten aukaiset ilmaruudut: sillä tavallahan uudelleen jäähdytät huoneet.

— No kuinkas sinä sitten muka tekisit? — kysyi Sakariias karkeasti: — milloinkas aukaisisit?

— Samalla kun lämmittäisin, silloin käy veto ja tulee sisään kylmää ilmaa, vaan sitten uuni taas lämmittää, — vastasi Anisja hiljaa.

— Kylläpä sinä olet koko pöllö! — saattoi Sakariias vastata. — Kaksikymmentä vuotta olen niin tehnyt, ja sinunko tähtesi tässä nyt rupeaisin eri tavalla tekemään…

Sakariiaksella oli tapana pitää kaapinhyllyllä sikinsokin yhdessä läjässä teet, sokerit, sitroonat, hopea-astiat, saapasmusteet, harjat ja saippuat.

Kerran hän tulee ja yht'äkkiä näkee että saippua on nostettu pesupöydälle, harjat ja saapasmuste keittiön ikkunalle, mutta tee ja sokuri pantu erityiseen laatikkoon.

— Sinäkö se täällä taas olet omin päisi käynyt myllistämässä, häh? — kysyi hän uhkaavasti. — Minä kun vartavasten olen kaikki pannut yhteen nurkkaan, jotta olisi tarvittaessa käsillä, niin mitä sinä olet niitä mennyt hajoittamaan eri paikkoihin?

— Siksi, ettei tee haisisi saippualle, — huomautti Anisja suopeasti.

Toisella kertaa saattoi hän osoittaa Sakariiakselle pari kolme koin syömää reikää herran vaatteissa ja sanoa että ne ovat välttämättä pudistettavat ja puhdistettavat kerran viikossa.

— Annas minä ne pieksän saunavihdalla! päätti hän sävyisästi.

Sakariias kiskasi hänen käsistään vihdan sekä hännystakin, jota
Anisja oli yrittänyt ottamaan, ja pani entiselle paikalleen.

Kun Sakariias lisäksi kerran tapansa mukaan alkoi sättiä herraansa siitä "että tämä muka syyttä moittii häntä russakoista, ja ettei suinkaan hän niitä ole mailmaan keksinyt", niin Anisja vaijeten alkoi koota hyllyiltä niille muistamattomista ajoista asti kertyneitä mustia leivänmurusia, pesi ja puhdisti kaapit ja ruoka-astiat — ja pian hävisivät russakat melkein tykkänään.

Sakariias ei vieläkään käsittänyt oikein mistä kaikki tämä riippui ja piti sitä vain seurauksena vaimonsa uutteruudesta. Mutta kun hän kerran kantoi tarjotinta, jolla oli kuppeja ja laseja, särkien kaksi lasia ynnä alkoi tapansa mukaan kiroilla, tahtoen viskata lattiaan koko tarjottimenkin, niin tuli Anisja, otti tarjottimen hänen käsistään, asetti jälellä olevat lasit sekä sokuriastian ja leipäkorin niin ettei yksikään kuppi päässyt liikahtamaan, ja sitten näytti hänelle, kuinka tarjotinta on pideltävä käsissään, sekä kulki pari kertaa läpi huoneen käännellen sitä vasemmalle ja oikealle, niin ettei kuitenkaan yksikään lusikka tarjottimella tärähtänyt, niin silloin kävi Sakariiakselle yht'äkkiä selväksi että Anisja on häntä — viisaampi!

Silloin tempasi hän Anisjalta tarjottimen, pudotteli lasit sinne-tänne eikä siitä hetkestä alkaen voinut antaa vaimolleen tätä anteeksi.

— Siinä nyt näet, kuinka on tehtävä! — lisäsi vaimo vielä hiljaa.

Sakariias katsahti häneen tylsällä ylenkatseella, mutta Anisja vain naurahti.

— Voi sinä sen akka, sotamiehen siippana, tahdotkos tässä vielä viisastella! Luuletkos että meillä Oblomofkassa oli tällainen resutalo? Meitä oli siellä viisitoista palvelijaa ja minä olin pojista paras. Mutta mitäs teistä akoista. Sinä et siellä … no voi sinä sen…

— Hyväähän minä vain tarkoitan, — yritti Anisja puolustautumaan.

— Kä-kä-kä! — sähisi Sakariias tehden uhkaavan liikkeen kyynärpäällään hänen rintaansa kohti. — Laputa jalkoihisi täältä herrashuoneista sinne keittiöösi… ja pysy omissa akkain askareissasi!

Anisja naurahti ja läksi, mutta Sakariias katsoi hänen peräänsä synkästi syrjäsilmällä.

Hänen ylpeytensä kärsi ja sentähden hän niin tylysti kohteli vaimoansa. Mutta kun tapahtui että Ilja Iljitsh tiedusti jotakin kapinetta eikä kapinetta löytynyt, tai löytyi se särjettynä, ja ylipäänsä kun sattui! epäjärjestystä talossa ja Sakariiaksen pään päälle kokoontui uhkaava ukkospilvi, joka ennusti "ilkeitä sanoja", niin alkoi hän merkitsevästi räpytellä silmiään Anisjalle, nyökytellä päätään päin herran makuuhuonetta ja osoittaen sinne keskisormellaan sanoi käskevästi kuiskaten että:

— Meneppäs sinä herran luo kysymään, mitähän se siellä taas tarvitsee?

Ja Anisja meni sisään, ja niin ukkospilvi saatiin! hajoitetuksi aina yksinkertaisella selityksellä. Vieläpä Sakariias itsekkin, heti kun huomasi että Oblomovin puheesta alkoi singahdella uhkaavia sanoja, ehdoitti hänelle että kutsuttaisiin Anisja sisään.

Sillä tavalla olisi kaikki joutunut hunningolle Oblomovin huoneissa, jollei olisi ollut tätä Anisjaa, joka jo luki itsensä kuuluvaksi Oblomovin taloon, lujittaen tietämättään miehensä katkeamattomia yhdyssiteitä Ilja Iljitshin elämän, kodin ja koko olennon kanssa, ja hänen naisellinen silmänsä ja huolehtiva kätensä olivat alati valvomassa tätä rappiollista rauhaa.

Niin pian kun Sakariias jonnekkin poistuu, hiipii Anisja sisään, pyyhkii pölyt pöydiltä ja puistelee sohvilta, aukaisee ikkunan, oikaisee kaihtimet, korjaa paikoilleen keskelle huonetta heitetyt saappaat tai paraadinojatuolille ripustetut housut, sijoittelee vaatteet, vieläpä pöydällä-olevat paperit, hanhenkynät, lyijykynät ja vuoluveitset — kaikki asettaa hän järjestykseensä; pöyhöttelee pehnatun vuoteen, kohentelee patjat, ja kaikki käy parissa kolmessa tempussa: sitten heittää hän vielä pikaisen silmäyksen yli koko huoneen, siirtää jonkun tuolin, lykkää sisään puoleksi aukivedetyn pesupöydän laatikon, sieppaa salvetin kirjoituspöydältä — ja lennähtää sitä kyytiä keittiöön kuullessaan Sakariiaksen saappaiden narinan.

Eloisa, sukkela eukko se oli, iältään neljänkymmenen seitsemän vanha; hänellä oli huolehtiva hymy huulillaan, virkusti joka suunnalle vilkkuvat silmät, paksu kaula ja rinta, sekä punaiset, sitkeät, milloinkaan väsymättömät kädet.

Kasvoja ei hänellä ollut melkein lainkaan, siitä päättäen että ainoastaan nenän niistä huomasi, ja vaikka tämä olikin pieni, niin se ikäänkuin oli erillään kasvoista tai muuten siihen kömpelösti liittynyt ja senlisäksi oli sen alaosa ylöspäin kippurassa, jonkatähden lakastuneet kasvot sen takana jäivät aivan huomaamatta, niin että nenästä vain sai heti selvän käsityksen. Paljon on mailmassa sellaisia aviomiehiä kuin Sakariias. Toisinaan valtiomieskin huolimattomasti kuuntelee vaimonsa neuvoa, kohauttaa olkapäitään — ja kuitenkin kaikessa hiljaisuudessa kirjoittaa sitten hänen neuvonsa mukaan.

Toisinaan hallituksenjäsen vihellellen ja säälivällä irvistyksellä vastaa vaimonsa lörpöttelyyn jossakin tärkeässä asiassa — vaan huomenna jo itse vakavana selittelee tätä lörpötystä itse ministerille.

Näinpä nämät herrat yhtä yrmeästi kohtelevat vaimojaan tai vastaavat heidän neuvoihinsa niin keveästi kuin ei ne juuri mitään huomiota ansaitseisi ja pitävät heitä, joskaan ei varsin akkoina, niinkuin Sakariias, niin kuitenkin jonkunlaisina kukkasina, joista vakan virkaelämän lomahetkinä on ainoastaan huvitusta.

Puolipäivän aurinko oli jo kotvan aikaa kirkkaasti paahtanut puiston hiekkaisia käytäviä. Kaikki istuskelivat siimeksessä liinaisten verhojen alla, ja ainoastaan lastenpiiat kulkivat rohkeasti ryhmissä lasten kanssa istuskellen nurmella puolipäivän polttavassa helteessä.

Oblomov makasi yhä sohvalla hautoen aamullista keskusteluaan Olgan kanssa, vuoroin uskoen, vuoroin epäillen mitä siinä oli ilmikäynyt:

"Hän rakastaa minua, hänessä leikkii tunne minua kohtaan! Onko se mahdollista? Hän haaveilee minusta, minua varten lauloi hän silloin niin intohimoisesti, ja ne sävelet solmivat meidät molemmat myötätunnon siteillä."

Oblomov tunsi ylpeyden riehahtavan rinnassaan, tunsi elämän välkähtävän lumoavana edessään kaikkine väreineen ja sateineen, joita ei pitkään aikaan enää ollut nähnyt. Hän oli jo näkevinään itsensä ulkomaalla Olgan kanssa: Shweitsin järvien rannoilla, Italiassa kulkemassa Rooman raunioilla tai keinumassa gondoolissa, sitten Pariisin ihmisvilinässä, sitten Lontoossa, sitten … niin, sitten lopuksi omassa maallisessa paradiisissaan — Oblomofkassa.

Hän, Olga — on aivankuin herranenkeli, hän lepertelee niin suloisesti, hänen pienet kasvonsa ovat niin kauniit ja valonhohtavat, hänen hieno kaulansa on niin hempeä…

Talonpojat eivät ole ikinä nähneet hänen vertaistaan, he lankeavat maahan asti tämän enkelin edessä. Hän sipsuttelee hiljaa pitkin nurmikkoa, kulkee käsikynkässä hänen kanssaan koivikon siimekseen, laulaa armaalleen, hänelle — Oblomoville…

Ja hän saa tuntea elämän, sen hiljaisen virran vilinän, sen suloisen suihkun ja polskutuksen … ja hän vaipuu hautomaan näitä tyydytettyjä toiveitansa, tuntien onnen paisumusta…

Yht'äkkiä synkistyivät Oblomovin kasvot. — Ei, tämä ei voi olla mahdollista! — virkkoi hän ääneen nousten sohvalta kävelemään pitkin lattiaa. — Hänkö nyt voisi lempiä minua, tällaista hassua, unisilmäistä, kelmeäposkista… Hän kai vain yhä tekee pilaa minusta…

Ja Oblomov pysähtyi peilin eteen ja tarkasteli kauvan itseään, alussa vastahakoisesti, mutta sitten hänen katseensa kirkastui, vieläpä hän hymyilikin itsekseen.

— Minä näytän vähän niinkuin paremmalta ja tuoreemmalta kuin siellä kaupungissa ollessani, — sanoi hän, — minun silmäni eivät ole enää niin himmeät… Ja kas tuosta on kadonnut se näärännäppykin, joka yritti tulemaan… Se on luultavasti tämä raitis ilma, joka sen vaikuttaa, minä olen paljon kävelyssä, en juo viiniä enkä makaile. Ei tarvitsekkaan Egyptiin matkustaa!

Samassa tuli Maria Mihailovnan, Olgan tädin palvelija kutsumaan
Oblomovia syömään päivällistä heille.

— Tulen, tulen! sanoi Oblomov.

Palvelija kääntyi mennäkseen takaisin.

— Odotas! Tuossa sinulle vaivoista.

Ja Oblomov antoi hänelle rahaa.

Hänen tuli niin hauska ja kevyt oltava. Luonnossa oli niin valoisaa. Kaikki ihmiset tuntuivat niin hyviltä, kaikki nauttivat samalla tavalla kuin hänkin, kaikkien kasvoista paistoi onni. Ainoastaan Sakariias oli happamennäköinen ja katseli syrjäsilmin herraansa, mutta Anisja sitävastoin naurahteli niin hyvänsuovasti.

"Minulla pitäisi vielä tässä olla oma koira", päätti Oblomov: "tai kissa … kissa on parempi: kissat ovat niin pehmoisia ja lempeitä, kehrätä murrittavat niin mukavasti."

Ja juoksujalkaa läksi hän Olgan luo.

"Siis kuitenkin rakastaa Olga minua!" ajatteli hän tiellä. "Se nuori, se raikas olento! Hänen mielikuvitukselleen on nyt avoinna mitä runollisin elämän kehys: hän uneksii kai mustakiharaisista, sorea- ja komeavartaloisista nuorukaisista, joiden kasvoilla ilmenee mietteliästä salattua voimaa ja rohkeutta, joiden huulilla väikkyy ylpeä hymy ja silmissä säihkyy kipinä, joka uppoaa ja värähtelee katseessa ja niin helposti tunkeutuu aina sydämmen pohjaan, ja joilla on pehmeä ja raikas ääni, mikä soinnahtelee kuni metallinen kieli. Mutta eihän tarvitse välttämättä rakastaa nuorukaisia, joilla on nämät rohkeat kasvot ja jotka tanssivat kauniisti ja ratsastavat hevosilla… Otaksukaamme ettei Olga ole mikään tusinatyttö, jonka sydäntä voi kutkuttaa viiksillä ja kuuloa liikuttaa miekan helinällä… Mutta silloinhan tarvitaan jotain muuta — esimerkiksi henkistä voimaa, jos mieli lauhduttaa naista taivuttamaan päänsä tämän älyn edessä, jota mailmakin kumartaa… Tai täytyy olla mainionkuuluisa taiteilija… Mutta mikäs minä olen? — Oblomov — en mitään muuta. Stolz — se on toista: Stolzilla on älyä, voimaa, ymmärrystä ohjaamaan itseänsä, muita ja kohtaloansa. Mihin tahansa se mies tulee, kenen kanssa tahansa yhteen sattuu — katsos: hetipaikalla on hän valtias, niin näpähyttelee ikäänkuin soittimella… Mutta minä?… En minä edes tuota Sakariiasta osaa hallita … enkä itseänikään … minä olen — Oblomov! Niin, Stolz: hyvä Jumala … häntähän Olga rakastaakin!" ajatteli hän kauhistuneena: "itsehhän hän sanoi: niinkuin ystävää, hän sanoi; vaan tämä on kentiesi vain itsetajuton valhe… Ystävyyttä miehen ja naisen välillä ei ole olemassa…"

Oblomov hiljensi hiljentämistään vauhtiaan epäilystensä valtaamana.

"Mutta mitä, jos hän keimailee minun edessäni?"

Hän seisahtui kokonaan, hetkeksi tyrmistyneenä.

"Mitä, jos siinä on viekkautta ja salavehkeitä… Ja mistä minä sen olen päähäni saanut että hän minua rakastaa? Eihän hän sitä ole sanonut: tämä on itserakkauden saatanallista kuisketta. Andrei! Tokkohan? … ei voi olla mahdollista: Olga on sellainen, sellainen… Kas tuollainen hän on!" virkkoi hän yht'äkkiä iloisesti nähdessään häntä vastaan kävelevän Olgan.

Hilpeästi hymyillen ojensi Olga hänelle kätensä.

"Ei, hän ei ole sellainen, hän ei ole petturi", päätti hän: "petturit eivät katso noin ystävällisillä silmillä, niillä ei ole noin vilpitöntä naurua, vaan se on semmoista kitinää… Mutta eihän hän kuitenkaan ole sanonut että rakastaa!" ajatteli hän taas äkisti säikähtäen: hän, Oblomovhan vain niin itselleen selitti… "Mutta mistäs tuo harmi sitten tytössä? … Herra Jumala, mihinkä kuljuun minä olenkin joutunut!"

— Mikä teillä on kädessä? — kysyi Olga.

— Oksa.

— Mikä oksa?

— Näettehän: syreenin oksa.

— Mistä olette taittanut? Eihän siellä ole syreenejä. Missä olette käynyt?

— Tehän tämän tuonoin taitoitte ja heititte maahan.

— Miksikäs otitte ylös?

— Noin vain, minua miellyttää että te … että te sen harmissanne viskasitte.

— Sepä koko uutinen että harmi — miellyttää! Mistä syystä?

— En sano.

— Sanokaa, olkaa niin hyvä, minä pyydän…

— En millään mokomin, en vaikka mitä hyvää antaisitte!

— Mutta minä rukoilen teitä … Oblomov pudisti kieltävästi päätään.

— Vaan entä jos laulan?

— Silloin … kenties…

— Siis ainoastaan säveletkö teihin vaikuttavat? — sanoi neito rypistäen kulmakarvojaan. — Onko se siis totta?

— Niin, sävelet, kun ne tulevat teidän huuliltanne.

— No, minä lupaan laulaa … Casta diva, Casta di … hyräytti neito ja pysähtyi. — No, sanokaapa nyt!

Oblomov taisteli kotvan aikaa itsensä kanssa.

— En sano, en! — huudahti hän sitten vielä päättäväisemmästi kuin äsken. — En millään mokomin … en ikinä! Jos se ei ole tottakaan, jos minusta niin vain näytti? … En sano, en ikipäivinä!

— Mitäs te nyt? Se lienee jotakin kauheaa, — arveli tyttö kiinnittäen ajatuksensa tähän kysymykseen, samalla luoden tutkivan silmäyksen Oblomoviin.

Ja hänen kasvoihinsa tuli vähitellen yhä älykkäämpi ilme, jokaiseen piirteeseen tunkeutui ajatuksen ja aavistuksen säde, ja yht'äkkiä valaisi tietoisuus koko hänen kasvonsa. Samoinpa toisinaan aurinko pilvestä pujahtaen vähitellen valaisee ensin yhden, sitten toisen pensaan, talon harjan, kunnes yht'äkkiä kietaisee valovaippaansa koko maiseman. Olga tiesi jo Oblomovin ajatuksen.

— En, enkä sano, minun kieleni ei siihen käänny … — väitti yhä
Oblomov: — älkää kysykökään.

— En minä teiltä kysykään, — vastasi Olga välinpitämättömästi.

— Kuinka? Äskenhän te juuri…

— Mennään kotiin, — sanoi neito totisena häntä kuulematta: — täti odottaa meitä.

Hän meni edellä sisään, jätti Oblomovin kahdenkesken tädin seuraan ja kulki läpi salin suoraan omaan huoneeseensa.

8.

Koko tämä päivä oli Oblomoville asteettaisen pettymyksen päivä. Hän sai viettää sen Olgan tädin seurassa, — naisen, joka oli sangen älykäs ja säädyllinen, joka kulki aina hyvästi puettuna, mustassa, oivallisesti soveltuvassa silkkileningissään, jossa oli aina sama soma pitsikaulus; myös päähine oli aistikasta kuosia ja sen nauhat heilahtelivat keimailevasti noita jo lähes viisikymmenvuotiaita, mutta vielä raikkaita kasvoja vasten. Ja hienossa kaulaketjussa riippui kultainen lornjetti.

Hänen asentonsa ja liikkeensä olivat täynnänsä arvokkaisuutta, hyvin sievästi verhoutui hän kalliiseen kaulavaippaansa, niin osaavasti nojasi hän kyynäspäänsä kudottua tyynyä vasten, niin majesteetillisesti heittäytyi hän pitkälleen sohvalle. Et koskaan tapaa häntä työn ääressä, sillä kumartua ompelemaan tai näperrellä pikkuaskareissa, se ei sovellu hänen persoonaansa, tähän tärkeään olentoon. Käskyt palvelijoille ja piioille — nekin toimittaa hän huolimattomalla äänellä, lyhyesti ja kuivasti.

Väliin hän lueskeli, ei koskaan kirjoitellut, mutta puhella hän osasi hyvin, mikä muuten tapahtui — enimmäkseen ranskaksi. Kuitenkin oli hän heti huomannut ettei Oblomov aivan vapaasti osannut ranskaa ja vaihtoi sentähden toisesta päivästä alkaen puhekielensä venäjään.

Keskustelussaan, ei hän haaveksi eikä viisastele; nähtävästi on hänellä aivoissaan ankara raja-aita, jonka yli hänen järkensä koskaan ei kiipeä. Kaikesta oli havaittavana että tunne-elämä, sympatia, lempikin siihen luettuna, sisältyvät tai olivat sisältyneet hänen elämäänsä tasan, yhtärintaa toisten ainesten kanssa, kun sitä vastoin muissa naisissa heti ensikerralla näkee että lempi, jos ei toiminnassa, niin ainakin sanoissa ottaa osaa kaikkiin elämän kysymyksiin ja että kaikki muu saa jäädä syrjään ja pääsee esille ainoastaan sen verran, mikäli jää tilaa lemmeltä.

Tällä naisella kävi edellä kaikkea ymmärrys elää ja hallita itseään, pitää tasapainossa ajatus aikeen kanssa ja aije sen toimeenpanon kanssa. Mahdotonta oli hänet yllättää äkkiarvaamatta valmistumattomana, vaan niinkuin valppaan vihollisen, jonka aina, kuinka tahansa vahtiikin, kohtaa vastassaan tähtäävin, odottelevin katsein.

Hänen elinaineensa oli suurmailma, ja sentähden ryhti ja varovaisuus kulkivat hänessä edellä jokaista ajatusta, jokaista sanaa ja liikettä.

Hän ei koskaan kenellekkään paljasta sydämmensä peitettyjä väreitä, ei kenellekkään usko hän sielunsa salaisuuksia; et näe hänen läheisyydessään hyvää ystävätärtä, et edes vanhaa ämmää, jonka kanssa hän lörpötteleisi kahvikupin ääressä. Ainoastaan parooni von Langwagenin kanssa jää hän usein kahdenkesken, iltaisin istuskelee hän toisinaan puoliyöhön saakka, mutta melkein aina Olgan seurassa, ja silloinkin he enimmäkseen ovat ääneti, mutta ääneti jotenkuten merkitsevällä tavalla ja järkevästi, ikäänkuin tietäisivät jotakin, mitä muut eivät tiedä, paitsi he kaksi.

He, täti ja parooni, nähtävästi rakastavat olla yhdessä — tämä on ainoa johtopäätös, jonka voi tehdä heitä katsellessaan, sillä täti kohtelee paroonia aivan niinkuin muitakin: hyväntahtoisesti ja suopeasti, mutta samalla niin tasaisesti ja levollisesti.

Pahat kielet olisivat käyttäneet hyväkseen tätä ja viitanneet johonkin entiseen ystävyyden suhteeseen heidän välillään tai ulkomailla-käyntiin yhdessä; mutta tädin suhteessa parooniin ei ilmaantunut varjoakaan mistään salatusta erikoisesta välistä, sillä tämän olisi kyllä päältäpäin nähnyt.

Mutta parooni oli Olgalle kuuluvan pienen omaisuuden holhooja, joka omaisuus jotenkin oli joutunut pantiksi eräässä urakkakaupassa ja siihen takertunut. Parooni oli ollut asianajajana, se on: oli pannut jonkun virkamiehen kirjoittamaan paperit, lukenut ne lornjettinsa läpi, kirjoittanut nimensä alle ja lähettänyt saman virkamiehen papereineen oikeuspaikkoihin, sekä itse, tuttavuuksiensa nojalla, saanut asiansa kulkemaan tyydyttävään suuntaan, niin että hän toivoi sille pikaista ja onnellista ratkaisua. Tämä se ehkäisi kaikki pahat huhut, ja paroonia totuttiin näkemään talossa kuin sukulaista.

Hän oli vähän vaille viidenkymmenen ikäinen mies, mutta oli vielä sangen nuortea, vaikka värjäsikin viiksensä ja hiukan nilkutti toisella jalallaan. Hän oli hienonkohtelias, ei koskaan tupakoinut naisten läsnäollessa, ei nostanut toista jalkaa toisen polven päälle, vaan moitti ankarasti niitä nuoria herroja, jotka seurassa suvaitsivat käännähdellä nojatuolissa ja nostaa polvensa ja saappaansa nenän tasalle. Sisälläkin ollessa istui hän hansikas-kädessä ottaen ne pois ainoastaan istuutuessaan päivällispöytään.

Puettu oli hän aina uusimman kuosin mukaan ja kantoi takkinsa napinlävessä useita pieniä ritarikunnan nauhoja. Ajeli aina vaunuissa ja erittäin säästi hevosia; ennenkuin nousi ajoneuvoihinsa, käveli sen ympäri, tarkasteli valjaita, vieläpä hevosen kavioitakin, ja joskus hän vetäsi taskustaan valkoisen nenäliinansa sekä pyyhki sillä hevosten hartioita tai harjoja nähdäksensä, olivatko hyvin puhdistetut.

Tuttavaa kohtasi hän suopean-kohteliaalla hymyllä, outoa henkilöä — alussa kylmästi, kun se hänelle esiteltiin, mutta pian vaihtui tuo kylmyys samanlaiseksi hymyksi, ja esitelty saattoi olla siitä varma koko elinajakseen.

Keskustella osasi hän kaikesta: hyväntekeväisyydestä, rikkaudesta, tieteistä, suurmailmasta — kaikesta samalla tavalla ja yhtä täsmällisesti, ja hän lausui mielipiteensä selvissä ja täydellisissä lauselmissa ikäänkuin olisi esittänyt mietintöjä, jotka olivat jo ennestään valmiit, muistiinkirjoitetut jollakin oppikurssilla ja sitten lasketut mailman yleiseen käytäntöön.

Olgan suhteet tätiinsä olivat näihin asti olleet hyvin yksinkertaiset ja levolliset eivätkä hellyydessä koskaan siirtyneet kohtuuden rajojen yli, ei koskaan heidän välilleen langennut varjoakaan tyytymättömyydestä.

Tämä johtui osaksi Olgan tädin, Maria Mihailovnan luonnonlaadusta, osaksi siitä ettei kummallakaan koskaan ollutkaan aihetta käyttäytyä toistansa kohtaan toisin. Tädin ei pistänyt päähän vaatia Olgalta mitään sellaista, mikä jyrkästi olisi vastustanut tämän mielihaluja, ja Olga taas ei unissaankaan olisi jättänyt täyttämättä tädin toivomuksia tai noudattamatta hänen neuvojaan.

Ja missä ilmaantuivat nämät toivomukset? Puvun valitsemisessa, tukan siromisessa ja esimerkiksi siinä, mennäkkö ranskalaiseen teatteriin vai oopperaan.

Olga totteli tätiänsä ainoastaan senverran kuin tämän neuvo välttämättä vaati, ei vähääkään siitä yli — ja tämä lausui toivomuksensa aina semmoisella kuivuudella kuin kohtuus ja oikeus tätinä sen sallivat lausua, lisäämättä koskaan enempää.

Nämät suhteet olivat niin värittömät että oli kerrassaan mahdotonta päättää, oliko tädin luonteessa mitään puoleensavetävää ominaisuutta, joka sai Olgan noin kuuliaisuuteen ja oliko hänessä mitään erikoista hellyyttä tyttöä kohtaan tai päinvastoin: oliko Olgan luonteessa oikeastaan kuuliaisuutta ja erikoista hellyyttä tätiänsä kohtaan.

Mutta ensikertaa nähdessä heidät yhdessä voi kyllä tulla siihen päätökseen että he ovat — täti ja sisarenlapsi, vaan ei äiti ja tytär.

— Minä menen ostoksille; etkö sinä jotakin tarvitse? — saattoi esimerkiksi täti kysyä.

— Niin, täti, minun täytyy saada sinipunerva leninki, — vastaa Olga, ja he lähtevät yhdessä; taikka: — Ei, täti, sanoo Olga: — minä olen äskettäin itse käynyt kaupungilla.

Täti ottaa häntä kahdella sormella molemmista poskista, suutelee otsaan, ja Olga vuorostaan suutelee tädin kättä, ja niin toinen menee ulos ja toinen jää kotiin.

— Otammeko kesäksi taas saman huvilan kuin ennenkin? — sanoo täti, ei kysyväisesti eikä jäykästi, vaan niinkuin itsekseen asiaa punnitseisi sitä vielä ratkaisematta.

— Niin, siellä on niin hyvä, — vastaa Olga.

Ja he ottavat huvilan.

Mutta jos Olga ehdoittaa:

— Ah, täti, eikö teitä ikävystytä jo tämä metsä ja hiekka? Eikö ole parempi että mennään toiselle suunnalle? — niin vastaa täti että:

— Mennään vain. — Mennäänkö, Olga kulta, teatteriin? — jo kauvan ovat kehuneet tätä kappaletta.

— Mieluusti minun puolestani — vastasi Olga, mutta ilman mitään riemastuvaa suostumusta ja ilman nöyryyden ilmettä kasvoillaan.

Toisinaan he hieman väittelivätkin.

— Herranen aika, rakas lapsi, sopiiko sinulle nyt viheriät nauhat? — puhelee täti. — Ota vaaleankeltaiset.

— Voi, täti kulta, pitääkö minun kuudetta kertaa panna vaaleankeltaiset nauhat, minä olen niihin jo ihan kyllästynyt!

— No, ota sitten tummansinervät.

— Mutta miellyttääkö se teitä? Täti katsahtaa häneen ja pudistaa vitkaan päätään.

— Kuten tahdot, rakas lapsi, mutta minä sinun sijassasi ottaisin tummansinertävät tai vaaleankeltaiset.

— Ei täti, minä otan mieluimmin nämät, — sanoo Olga pehmeästi ja valitsee mitä itse tahtoo.

Olga ei kysellyt neuvoja tädiltään niinkuin auktoriteetilta, jonka lausunto olisi ollut lakina hänelle, vaan samoin kuin olisi kysynyt neuvoa jokaiselta muultakin, häntä kokeneemmalta naiselta.

— Täti hoi, oletteko lukenut tämän kirjan — millainen se on? kyselee hän häneltä.

— Hyi, se on roskaa! — vastaa vain täti siirtäen kirjan syrjään, mutta panematta sitä piiloon tai ryhtymättä mihinkään toimenpiteisiin ettei Olga sitä saisi lukeakseen.

Eikä Olgalle koskaan olisi pälkähtänyt päähän sitä lukea sitten. Jos he molemmat joutuivat pulaan, niin kumpikin suuntasi saman kysymyksen parooni von Langewagenille tai Stolzille, jos tämä oli saapuvilla, ja silloin kirja luettiin tai jätettiin lukematta heidän lausuntonsa mukaan.

— Rakas Olga! — haastelee täti joskus. — Siitä nuoresta herrasta, joka sinua usein puhuttelee Savadskissa käydessäsi, kerrottiin minulle eilen joku tuhma juttu.

Siinä kaikki mitä hän sanoi. Olga sai sitten tehdä miten hän itse tahtoi: puhella tai olla puhelematta sen nuoren herran kanssa.

Oblomovin ilmestyminen taloon ei herättänyt minkäänlaisia kysymyksiä eikä mitään erikoista huomiota, ei tädin, ei paroonin eipä edes Stolzinkaan puolelta. Viimemainittu oli vain tahtonut tutustuttaa ystävänsä sellaiseen taloon, missä kaikki oli hiukan tekosiistiä, niissä ei ainoastaan oltu ehdottamatta nukkua päivällisen jälkeen, mutta missä lisäksi pidettiin sopimattomana panna toista jalkaa toisen jalan päälle, ja jossa täytyi aina olla siististi puettuna ja muistaa mistä puhua — sanalla sanoen, jossa oli mahdotonta torkkua, koska siellä alituisesti kävi vilkas, päivänkysymyksiä pohtiva keskustelu.

Sitten oli Stolz myös ajatellut että jos tuopi Oblomovin uniseen elämään nuoren, läsnä-olevan naisen, joka on miellyttävä, älykäs, vilkas ja osaksi pilaalaskeva — niin tämä on samaa kuin tuoda pimeään kolkkoon huoneeseen lampun, josta tasainen valo leviää kaikkiin hämäriin nurkkiin, lisää lämpömäärää muutamilla asteilla sekä ilostuttaa koko huoneen.

Kas siinä koko lopputulos, johon hän oli pyrkinyt tutustuttaessaan ystävänsä Olgan kanssa. Hän ei aavistanut aikaansaavansa kokonaista ilotulitusta Olgan ja Oblomovin välillä — vieläpä pitkäksi aikaa — —

Ilja Iljitsh istui tädin seurassa pari tuntia sangen säädyllisesti, nostamatta kertaakaan toista jalkaa toisen jalan päälle ja puhellen sopivasti kaikesta; vieläpä hän sukkelasti kaksi kertaa siirsi pallituolinkin tädin jalkain alle.

Saapui paroonikin kohteliaasti hymyillen ja hyvänsuovasti puristaen
Oblomovin kättä.

Oblomov käyttäytyi vielä säädyllisemmin, ja kaikki kolme olivat erinomaisen tyytyväiset toisiinsa.

Täti ei ollut pitänyt Oblomovin ja Olgan puheluita nurkassa tai heidän kävelyitään ulkona oikeastaan minään merkillepantavina asioina.

Kävellä nuoren keikariherran kanssa — se olisi ollut toinen asia. Ei hän silloinkaan olisi mitään sanonut, vaan olisi hänelle omituisella ryhdillään asettanut asiat jotenkin toiseen järjestykseen: olisi itse lyöttäytynyt heidän seuraansa kerran tai pari, lähettänyt sitten jonkun kolmannen sijaansa, ja nuo kävelyt olisivat itsestään loppuneet.

Mutta että Olga kävi kävelyillä "herra Oblomovin" kanssa, istuskeli hänen kanssaan suuren salin nurkassa tai balkongilla … mitäs vaarallista siinä oli? Oblomovhan oli jo kolmenkymmenen korvissa oleva mies: ei suinkaan hän nyt tule puhumaan joutavia tytön kanssa eikä antamaan hänelle mitään kirjoja… Ei mitään tämmöistä saattanut toki juolahtaakkaan kenenkään päähän.

Sitäpaitsi oli tätikin kuullut, kuinka Stolz päivää ennen lähtöään oli Olgalle toimittanut, ettei tämä sallisi Oblomovin torkkua eikä maata, vaan kiusaisi häntä, hallitseisi häntä kuin tyranni, antaisi hänelle kaikenlaisia toimia — sanalla sanoen: muokkaisi häntä oikein aika tavalla. Ja häntä, itse tätiä, oli Stolz pyytänyt pitämään Oblomovia silmällä, kutsumaan usein luokseen, raahaamaan kävelyille ja retkille ja joka kerta häntä muistuttamaan, jos ei tämä puuhaisi ulkomaille lähtöään. —

Olga ei näyttäytynyt koko ajalla, kun Oblomov istui tädin kanssa, ja aika kului vitkaan. Oblomovia alkoi jälleen polttaa ja vilustaa. Nyt hän jo arvasi syyn tähän muutokseen Olgassa. Ei hän tiennyt itsekään, miksi tämä syy tuntui hänestä entistä raskaammalta.

Edellisestä puuskasta oli hänestä tuntunut ainoastaan hirvittävältä ja hävettävältä, mutta nyt tuntui sydänalassa niin raskaalta, kähmeältä, kylmältä ja alakuloiselta, ikäänkuin kostealla ja sateisella säällä. Hän oli antanut neidon ymmärtää että oli arvannut tämän rakkauden häneen, vieläpä kentiesi arvannut sen sopimattomaan aikaan. Tämähän jo todella oli loukkaus, jota tuskin saattoi parantaa. Ja mitä sitten, jos vaikka sopimattomaan aikaankin, mutta vielä niin kömpelösti! Hänhän, Oblomov, oli suoraansanoen itserakas tolvana!

Hän oli hennonut säikäyttää tunnetta, joka niin kainona tykytti tuossa nuoressa, neitseellisessä sydämmessä; joka siihen niin varovaisesti ja keveästi oli lehahtanut kuni lintunen oksalle: syrjästä vain joku kahiseva ääni — ja se lentää tiehensä.

Oblomov odotti jähmettyvällä vavistuksella, milloinka Olga tulee päivällispöytään, mitä ja kuinka tämä on puhuva ja kuinka katsova häneen…

Hän tuli — ja Oblomov ei voinut olla kummastelematta katsoessaan häneen; hän tuskin tunsi tyttöä samaksi. Hänellä oli toiset kasvot, vieläpä äänikin oli vieras.

Nuori, luonnokas, tuo melkein lapsellinen hymy ei kertaakaan näyttäynyt hänen huulillaan, ei kertaakaan hän nyt katsahtanut niin vapaasti ja avonaisesti noilla silmillään, joissa ennen aina ilmeni jotain, kysyvää, neuvotonta tai yksinkertaista uteliaisuutta, aivankuin ei hänellä enää olisi ollut mitään kysyttävää, mitään tiedustettavaa tai ihmeteltävää!

Hänen katseensa ei enää seurannut Oblomovin liikkeitä niinkuin ennen. Tyttö katsoi häneen niinkuin jo aikoja sitten olisi hänet tuntenut ja viimein oppinut ulkoa, ikäänkuin Oblomov ei olisi ollut hänelle mitään, vaan yhdentekevä niinkuin tuo parooni — sanalla sanoen aivankuin ei Oblomov olisi nähnyt häntä yhteen vuoteen ja tyttö sen vuoden kuluessa olisi kypsynyt ja muuttunut.

Poissa oli tylyys ja eilinen harmi, hän laski leikkiä, vieläpä naurahtelikin ja vastaili perinpohjaisesti kysymyksiin, joihin ei ennen olisi mitään vastannut. Nähtävästi oli hän päättänyt pakoittaa itsensä tekemään mitä muutkin tekevät ja mitä ei ennen ollut tehnyt. Sitä vapautta, joka ilman väkinäisyyttä salli ilmilausua kaikki, mitä mielessä liikkui, ei enää ollut. Mihin se kaikki niin äkkiä oli huvennutkin?

Päivällisen jälkeen lähestyi Oblomov tyttöä kysyen, eikö hän lähde kävelemään. Vastaamatta hänelle kääntyi Olga tätinsä puoleen kysymyksellä:

— Lähdemmekö me kävelemään?

— Kunhan ei kauvas, — vastasi täti. — Käske antaa minulle päivänvarjostimeni.

Ja he lähtivät kaikin. Kävelivät hitaasti, katselivat etäisyyteen päin Pietaria, tulivat metsän rajaan, ja palasivat takaisin balkongille.

— Te ette tänään taida olla laulutuulella? Pelkään pyytääkkin, — kysyi Oblomov odottaen, eikö tämä pingoitus jo lakkaa, eikö hilpeys jälleen tyttöön palaa, eikö edes yhdessä sanassa, hymyssä tai lopuksi laulussa välähdä yhtä sädettä entisestä vilpittömyydestä, avomielisyydestä ja luottamuksesta.

— On liian kuuma! huomautti täti.

— Ei haittaa, minä koetan, — sanoi Olga ja alkoi laulaa romanssia.

Oblomov kuunteli eikä tahtonut uskoa korviaan.

Se oli kuin joku muu: missä oli tuo entinen intohimoinen sävel?

Hän lauloi niin puhtaasti, niin säännöllisesti ja samalla niin … niin … kuin laulavat kaikki tytöt, kun heitä seurassa pyydetään laulamaan: ilman viehätystä. Hänen sielunsa ei ollut laulun mukana eikä kuulijassa värähtänyt yksikään hermo.

Viekasteleeko hän, teeskenteleekö hän, onko hän suutuksissaan vai mitä? Mahdoton on mitään arvata: hän katselee ympärilleen hyvänsuovasti, puhelee mielellään, mutta puhelee niinkuin laulaakin, niinkuin kaikki muutkin… Mitä tämä merkitsee?

Oblomov otti hattunsa ja odottamatta teenjuontiaikaa, alkoi hyvästellä.

— Käykää nyt useammin, — sanoi täti: — arkipäivinä olemme aina yksin, jos ei teidän vain tule ikävä, mutta sunnuntaisin on meillä aina joku vieras — silloin ette ikävysty.

Parooni nousi kohteliaasti ja kumarsi hänelle.

Olga nyökäytti hänelle päätään niinkuin hyvälle tuttavalle, ja kun hän läksi, kääntyi tyttö ikkunaan päin, katseli sinne ulos ja kuunteli välinpitämättömästi Oblomovin etääntyviä askeleita.

Nämät kaksi tuntia ja seuraavat kolme neljä päivää ja moniaat viikot tekivät Olgaan syvän vaikutuksen siirtäen hänet kauvaksi eteenpäin. Ainoastaan naiset ovat mahdolliset niin nopeaan voimien kukoistukseen ja kaikkien sielunominaisuuksiensa kehitykseen.

Hän ikäänkuin kävi läpi elämän oppijakson, ei päivissä, vaan tunneissa. Ja jokaisen hetkenkin mitä pienimpine, tuskin huomattavine kokemuksineen ja tapauksineen, joka kuin lintu vilahtaa miehen nenän editse, sen sieppaa uskomattoman vikkelästi tyttö: hän seuraa sen lentoa etäisyyteen, ja lennon kaareva linja jääpi hänen muistoonsa häviämättömin merkein, jonka vihjaukset hän tarkoin tuntee.

Siinä, missä miehelle on tarpeen asettaa virstantolppa päällekirjoituksineen, siinä riittää naiselle ohisuhahtavan tuulosen ääni, jonka ilma-aaltojen värinän korva tuskin eroittaa.

Miksikä neitsyen kasvoille, jotka vielä viime viikolla olivat niin huolettomat ja luonnollisen hilpeät, yht'äkkiä jostakin syystä laskeutuu vakava ajatus? Ja millainen on tämä ajatus? Mitä se koskee? Näyttää kuin kohdistuisi tähän ajatukseen kaikki, miehen koko ajatusoppi, koko mietinnöllinen ja havainnollinen viisaustiede, koko elämän järjestelmä!

Serkku, joka äsken on jättänyt hänet vielä veikeäksi tytöksi, lopettanut koulunsa ja saanut olkalaput takkiinsa, nähdessään hänet nyt rientää häntä vastaan iloisesti, aikoen kuten ennenkin taputella häntä hartioille, pyöräyttää häntä kädestä, hypellä hänen kanssaan pitkin tuoleja ja sohvia … yht'äkkiä, katsahtaessaan tarkasti häntä kasvoihin, käy araksi, ottaa hämmästyneenä jonkun askelen syrjään ja käsittää että hän itse on vielä — pojan nulikka, mutta tyttö — jo täysi nainen.

Mistä tämä johtuu? Mitä on tapahtunut? Näytelmäkö? Meluava mullistusko? Vai joku uutinen, josta koko kaupunki puhuu?

Ei suinkaan: ei "mamma", ei "onkkeli", ei "tantti", ei "lastenlikka", ei sisäpiika — ei kukaan mitään tiedä. Eikä ollut aikaakaan mitään tapahtua: tyttö on tanssinut eilen-illalla vain pari masurkkaa ja muutamia vastatansseja, ja hänen päätään on hiukan pakottanut: hän ei ole oikein nukkunut yöllä…

Mutta sitten on jälleen kaikki silinnyt, ainoastaan kasvoihin on tullut jotakin uutta: hänen katseensa on muuttunut, hän on lakannut nauramasta äänekkäästi, hän ei syö kokonaista päärynääkään kerrallaan, ei kertoile "millaista heillä on kasvatuslaitoksella"… Sillä hän on myös lopettanut oppijaksonsa.

Niinkuin "serkku" ei Oblomovkaan toisena eikä kolmantena päivänä tuskin tuntenut Olgaa ja katseli häntä arasti, vaan tämä katseli häneen niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta ilman entistä uteliaisuutta, ilman entistä lempeyttä, vaan noin kuten muutkin.

"Mikä hänen on? Mitä hän nyt ajattelee ja miten tuntee?" repivät kysymykset Oblomovia. "Voi Jumala, en minä mitään ymmärrä!"

Ja mitenpä hän olisi ymmärtänytkään, miten naisessa kehittyy se, mikä miehessä kehittyy kahdessakymmenessäviidessä vuodessa, kahdenkymmenenviiden professorin ja kirjaston avulla, mailman-maleksimisen jälkeen ja väliin jonkun sielun siveellisen häviön välityksellä, ajatusten ja hiusten nuorteuden nuutumisella, se on: se että tyttö oli astunut itsetietoisuuden piiriin. Tämä astuminen oli hänellä käynyt hyvin keveästi ja helposti.

"Ei, tämä on raskasta ja ikävää! — päätti hän. — Minä muutan pois
Viipurinpuolelle, rupean tekemään työtä, lukemaan ja matkustan
Oblomofkaan … yksin!" — lisäsi hän sitten syvästi alakuloisena.
"Ilman häntä! — Jää hyvästi paradiisini, minun valoisa, hiljainen
elämän ihanteeni!"

Hän ei mennyt sinne neljään, viiteen päivään; ei lukenut, ei kirjoittanut, yritti vihdoin kävelylle, tuli pölyiselle tielle ja päätti että hänen on mentävä kauvemmas ja kiivettävä vuorelle.

"Mutta kuka hullu tämmöisessä kuumassa lähtee itseänsä raahaamaan!" Sanoi hän sitten itsekseen, haukotteli ja palasi takaisin, heittäytyi sohvalle ja nukahti raskaaseen uneen aivankuin olisi maannut kaupunkiasunnossaan, pölyisessä huoneessa alaslaskettujen käärekaihtimien takana.

Hän näki niin himmeitä unia. Kun hän heräsi — oli hänen edessään katettu pöytä, ruokana kylmää lientä ja hakattua lihaa. Sakariias seisoo siinä vieressä katsellen unisesti ikkunaan ja toisessa huoneessa rämisyttää Anisja lautasia.

Oblomov nousi syömään ja syötyään istui ikkunan ääreen. Tuntui ikävältä ja tylkeältä yhä olla näin yksin; ei haluttanut mitään tehdä eikä minnekkään mennä.

— Katsokaapa, herra, naapurista ovat tuoneet tämän kissanpoikasen; ettekö tarvitse? Tehän tiedustitte eilen, — puheli Anisja aikoen häntä huvittaa ja laski kissanpojan hänen polvilleen.

Oblomov alkoi silitellä kissanpoikaa, vaan kissanpojankin kera tuntui nyt niin ikävältä.

— Sakariias! — lausui hän sitten.

— Mitä suvaitsette? — virkkoi Sakariias vetelästi.

— Minä muutan tästä ehkä kaupunkiin pian, — sanoi Oblomov.

— Mihin kaupunkiin! Eihän ole asuntoakaan vielä.

— No sinne Viipurinpuolelle.

— Mitäs se semmoinen on: muutella ehtimiseen toisesta paikasta toiseen? — vastasi Sakariias. — Mitäs siellä kaupungissa on nähtävää? Mihei Andreitsh vai kuka?

— Täällä näes tuntuu niin epämukavalta…

— Senkö tähden tässä vielä kuormia kuljettelemaan? Herra siunatkoon! Siinä hommassa te vasta kokonaan menehtyisitte. Ja mihin lienee joutunut viime muutossa kaksi teekuppiakin ja lattiaharja? Jos ei vain Mihei Andreitsh niitä sinne lie korjannut, niin pelkäänpä että ovat kadonneet.

Oblomov oli vaiti. Sakariias meni ulos ja heti taas palasi takaisin raahaten muassansa kapsäkkiä ja matkalaukkua.

— Vaan mihinkäs nämät pannaan? — kysyi hän potkaisten jalallaan kapsäkkiä. — Myödäänkö pois vai mitä?

— Mitä sinä, oletko sinä hulluksi tullut? Minähän lähden ihan näinä päivinä ulkomaille! — tiuskasi Oblomov.

— Vai ulkomaille! — virkkoi Sakariias yht'äkkiä leveästi naurahtaen. — Vai ulkomaille, no hauskaa matkaa!

— Miksi se sinusta niin kumma on? Lähden kyllä ja sillä hyvä…
Passikin minulla on valmiina, — kehahti Oblomov.

— Vaan kukas teiltä siellä kengät kiskoo jalasta? huomautti Sakariias pilkallisesti. — Piikatytötkö vai ketkä? Hunningolle te siellä joudutte ilman minua!

Hän remahti jälleen nauruun niin että poskiparta ja kulmakarvat venähtivät syrjään.

— Sinä puhut vain tyhmyyksiä. Kanna ulos nämät ja mene tiehesi! — vastasi Oblomov harmistuneena.

Seuraavana aamuna kello kymmenen, juuri kun Oblomov oli herännyt, kertoi Sakariias tarjotessaan tälle teetä että hän käydessään leipuripuodissa oli siellä tavannut neidin.

— Minkä neidin? — kysyi Oblomov.

— Minkäkö? Iljinskajan neidin, Olga Sergejevnan.

— No? — kysyi Oblomov kärsimättömästi.

— Ka, terveisiä laittoi ja kysyi: oletteko te terve ja mitä te teette!

— Mitäs sinä hänelle sanoit?

— Sanoin että olette terve ja että "mitäpä hänellä muka olisi tekemistä?"… — vastasi Sakariias.

— Miksikä sinä aina lisäilet omia tyhmiä arvelultasi? — huomautti Oblomov. — "Mitäpä hänellä muka olisi tekemistä!" Mistä sinä tiedät, mitä minulla on tekemistä? No, vieläkö muuta?

— Kysyi se vielä, missä te söitte päivällistä eilen?

— No?

— Minä sanoin että kotona ja että illallisenkin söitte, sanoin, kotona: "Vaan syöpikös hän illallista laisinkaan?" kysyi se neiti. Minä vastasin että kaksi kananpoikaa ainoastaan syöpi armollinen herra tavallisesti ja niin söi eilenillallakin.

— Pöl-l-löpää! — karjasi Oblomov vihoissaan.

— Mikäs pöllöpää minä olen! eikös sitten muka ole totta? — sanoi
Sakariias. — Jos tahdotte, saatan näyttää teille vielä luutkin…

— Suuri pöllöpää! — uudisti Oblomov. — No, mitäs neiti siihen sanoi?

— Naurahti vain ja virkkoi sitten että "mitenkäs hän niin vähän syöpi?"

— No voi sun toljaketta! — tiuskui Oblomov. — Olisit kai vielä kertonut että sinulla on tapana pukea paita minun päälleni nurinpäin.

— Siitä ei neiti mitään kysynyt, niin mitäpä minäkään olisin häntä selittänyt, — vastasi Sakariias.

— Kysyikö hän vielä mitä muuta?

— Ka kysyi, mitä olette näinä päivinä toimitellut.

— No, mitäs sinä?

— Sanoin että: ette te mitään toimita, makailette vain.

— Ah hyvä-isä! … huudahti Oblomov kovasti suutuksissaan ja nosti nyrkkinsä vasten ohimoitaan. — Mene ulos! — lisäsi hän uhkaavasti. — Jos sinä vielä vasta uskallat mennä juoruamaan minusta sellaisia tyhmyyksiä, niin varohan vain itseäsi! Hyi iletystä — mikä ihminen sinä olet!

— Pitäisikö minun sitten valehdella vanhoilla päivilläni vai mitä? — puolustelihen Sakariias.

— Suu kiinni ja mene ulos! — toisti Ilja Iljitsh. Sakariias ei ollut nuhteista millänsäkään, kunhan herra vain ei käyttänyt "ilkeitä sanoja".

— Kerroin minä neidille vielä että te aijotte muuttaa
Viipurinpuolelle, — lopetti Sakariias.

— Ulos! huusi Oblomov käskevästi.

Sakariias meni ja huokasi koko etehisen täydeltä, vaan Oblomov jäi juomaan teetä.

Hän joi teensä, vaan ei suuresta leipäläjästä syönytkään tällä kertaa muuta kuin yhden ainoan rinkelin, pelosta että Sakariias jälleen siitä menisi hävyttömästi kertomaan. Sitten sytytti hän sikarin ja istahti pöydän ääreen, levitti jonkun kirjan eteensä, luki yhden sivun ja tahtoi kääntää lehteä, vaan kirja näkyikin olevan auki-leikkaamaton.

Oblomov alkoi repiä lehteä auki sormellaan, vaan tästä lehden reunat tulivat repaleisiksi, ja kirja ei sattunut olemaankaan oma, vaan Stolzin, joka oli sangen tarkka ja arka kirjoistaan, niin että Jumala varjelkoon. Miten tahansa tämä asettikin paperinsa, lyijykynänsä ja kaikki pikkukapineensa — niin siinä järjestyksessä ne sitten pysyivät.

Tässä olisi tarvinnut olla luinen paperiveitsi, vaan sitä ei ollut; olisi tietysti voinut myös pyytää pöytäveistä, mutta Oblomov piti parempana panna kirjan paikoilleen ja pötkiä sohvaan. Juuri kun hän nojasi kädellään pehmeätä tyynyä vasten mukavammin paneutuakseen pitkälleen, astui Sakariias sisään.

— Pyysihän se neiti teitä myös tulemaan sinne… No, mikä sen nimi nyt olikaan … kah! … — ilmoitti hän.

— Miksi et sitä äskettäin sanonut, kaksi tuntia sitten? — kysyi
Oblomov hätäisesti.

— Tehän tuota käskitte ulos ettekä antanut loppuun puhua … — virkkoi Sakariias.

— Sinä turmelet minut, Sakariias! — kivahti Oblomov vimmastuneena.

"No, nyt on taas tuisku tulossa!" ajatteli Sakariias kääntäen vasemmanpuolisen poskipartansa päin herraansa ja tuijottaen seinään: "samaa lajia kuin tuonoin … kyllä sillä kieli kääntyy!"

— Minnekkä tulemaan? — kysyi Oblomov.

— Ka sinne, kuinka ne nyt sitä nimittävät. Ka sinne rekkooliin, niin kai se oli…

— Puistoon varmaan? — kysyi Oblomov.

— Puistoon, aivan niin, vähän romineeraamaan jos — niinkuin sopii: "minä" sanoi hän: "olen siellä"…

— Pue siis sukkelaan päälleni!

Oblomov laukkasi läpi koko puiston, kurkisteli telttaverhojen taa, lehtimajoihin, pensaisiin — ei näkynyt Olgaa. Hän lähti kävelemään sitä käytävää, jolla tunnustus oli tapahtunut ja siellä hän tapasikin Olgan penkillä, ei kaukana siitä paikasta, jossa tämä oli taittanut syreeninoksan ja sitten viskannut maahan.

— Minä jo luulin ettette enää tulisikkaan, — sanoi Olga lempeästi.

— Ja minä olen jo kauvan hakenut teitä läpi koko puiston, — vastasi
Oblomov.

— Minä tiesin että hakisitte, vaan istuin tahallani tänne, tämän käytävän varrelle ja ajattelin että te ihan varmaan sitä kuljette.

Oblomov yritti kysyä: "miksi te niin ajattelitte?" mutta katsahdettuaan häneen, ei kysynytkään mitään.

Sillä neidon kasvot olivat toisellaiset, eivät sellaiset kuin tuonoin, kun he tätä samaa käytävää kulkivat, vaan sellaiset kuin hän ne oli nähnyt viime kerralla kotona, mikä niin ahdistavasti oli Oblomoviin vaikuttanut. Hänen lempeytensäkin oli ikäänkuin pidätettyä, koko kasvojen ilme niin keskittynyttä ja määriteltyä, ja Oblomov näki ettei hänen kanssaan enää saattanut leikkiä arvoituksilla, viittauksilla eikä avomielisillä kysymyksillä, vaan että tämä lapsellinen, hilpeä ajanjakso nyt oli läpieletty.

Siihen, mikä ennen ilman sanoja oli heidän välillään ratkaistu, siihen oli enää, taivasties, mistä syystä, mahdoton palata.

— Miksi ei teitä ole pitkään aikaan näkynyt? — kysyi Olga.

Oblomov ei vastannut. Hänen teki mieli vuorostaan jotenkin kiertäen antaa toisen ymmärtää että heidän suhteidensa salainen viehätys oli kadonnut, että häntä vaivaa tämä jäykkyys, jolla hän, Olga, oli itsensä ympäröinyt kuin pilvellä, ikäänkuin olisi sulkeutunut omaan itseensä, niin ettei miesparka tiennyt, kuinka olla ja käyttäytyä neitoa kohtaan.

Mutta Oblomov tunsi myös että pieninkin viittaus tähän herättää Olgassa kummastuksen katseen ja lisää sitten kylmyyttä seurustelussa, ehkäpä vielä kokonaan hävittää sen osanoton kipinän, jonka hän alussa niin varomattomasti oli sammuttanut. Hänen täytyi se jälleen lietsoa tuleen, hiljaa ja varovaisesti, mutta kuinka oli tämä oikeastaan tehtävä — sitä hän todellakaan ei tiennyt.

Hän käsitti himmeästi että Olgasta oli tullut aika ihminen ja että tämä oli häntä melkein kuin ylempänä ettei tästälähtien voi palata takaisin lapselliseen keskinäiseen luottamukseen, vaan että heidän edessään on Rubicon, ja menetetty onni sen toisella rannalla. Siitä on ylipäästävä.

Mutta miten? Yksinkö hänen on mentävä? Olga käsitti selvemmin kuin Oblomov, mitä tämän sisässä, tapahtuu ja sentähden oli ylipaino hänen puolellaan. Hän oli katsellut avonaisesti tämän sieluun, oli nähnyt kuinka tunne sikisi tämän sielun pohjalla, kuinka se siellä leikki ja riehui ja pulpahti esiin, ja kuinka naisellinen viekkaus ja keimailu — nuot Sonitshkan aseet — olisivat olleet turhat, sentähden ettei edessä ollut mitään taistelua.

Hän näki myös sen että, huolimatta omasta nuoruudestaan, ensimmäinen ja pää-osa tässä lemmenleikissä kuului hänelle, vaan että Oblomovin puolelta oli odotettavissa ainoastaan syviä tunnelmia, laiskan-nautinnollista nöyryyttä, ikuista sopusointua rakastettunsa jokaisen valtimontykytyksen välillä, mutta ei mitään tahdon liikettä, ei mitään toimeenviepää ajatusta.

Silmänräpäyksessä punnitsi hän valtansa Oblomovin suhteen ja häntä viehätti tämä tietäviittavan tähden johto, tämä oleminen valonsäteenä, joka heijastuu tyynenä-päilyvän järven syvyyteen. Hän riemuitsi omasta etevämmyydestään tässä kaksintaistelussa.

Tässä komediassa tai tragediassa, miten sitä sitten nimitettäneekin, esiintyy kumpikin toimiva henkilö melkein aina yhtäläisenä joko ahdistajana ja ahdistajattarena tai uhrina.

Niinkuin jokainen etevintä osaa näyttelevä nainen, niin Olgakin tässä ahdistajattaren osassaan, jos kohta vähemmin kuin muut ja itsetajuttomasti, ei kuitenkaan voinut olla kieltämättä itseltään nautintoa kissan tavoin hiukan leikkimästä Oblomovin kanssa. Väliin hänessä odottamattoman oikullisesti syntyi tulinen tunteen puuska, vaan sitten hän yht'äkkiä jälleen jäykistyi ja salautui omaan itseensä, mutta kaikista enin ja useimmin työnsi hän häntä kauvemmaksi eteenpäin, tietäen ettei Oblomov itsestään ota askeltakaan, vaan jääpi liikkumattomaksi siihen paikkaan, mihin toinen hänet suvaitsee jättää.

— Oletteko ollut työssä? kysyi Olga ommellen jotakin kanavakankaan siekaletta.

"Sanoisin olleeni, vaan se peijakkaan Sakariias!" kurisi Oblomovin kurkussa.

— Niin, olen vähän lueskellut, — sanoi hän huolimattomasti.

— Mitä niin, jotain romaaniako? — kysyi Olga ja loi häneen silmänsä nähdäkseen, millaisella naamalla toinen oli valehteleva.

— En, minä en juuri lueskele romaaneja, — vastasi Oblomov sangen rauhallisesti: — olen nykyisin lukenut "Suurten keksintöjen historiaa".

"Jumalan kiitos", ajatteli hän, "että tänään vilkaisin edes yhden lehden kirjasta!"

— Venäjän kielelläkö? — kysyi neito.

— Ei, englanninkielellä.

— Ai, te luette siis englanninkielisiä kirjoja?

— Vaivaloisesti, mutta luen kuitenkin. — Vaan ettekös te ole käynyt jollakin asialla kaupungissa tällä aikaa? kysyi Oblomov hämmentääkseen keskustelun kirjoista.

— En, minä olen ollut koko ajan kotona. Minä istun aina täällä, tämän lehtokäytävän varrella käsityötäni tekemässä.

— Ainako täällä?

— Niin, minua miellyttää suuresti tämä puistotie ja olen kiitollinen teille että te sen minulle osoititte: täällä ei kulje juuri ketään muita…

— En minä tätä teille osoittanut, — keskeytti Oblomov: — mehän kohtasimme toisemme molemmat sattumalta täällä, muistatteko?

— Niin, todellakin. He olivat hetken vaiti.

— Teidän näärännäppynne on tainnut jo kokonaan kadota? — kysyi neito yht'äkkiä katsahtaen suoraan Oblomovin oikeaan silmään.

Tämä karahti punaiseksi.

— Niin on tällä kertaa… jumalankiitos, — änkytti hän.

— Teidän pitää voidella miedolla viinillä, kun vasta alkaa silmäänne syhyä, — jatkoi neito: — silloin ei tule näärännäppyjä. Sen keinon on minulle hoitajatar ennen neuvonut.

"Miksikähän tuo niin paljon pitää melua näistä näärännäpyistä?" ajatteli Oblomov itsekseen.

— Älkääkä syökö illallista, — lisäsi neito totisesti. "Se hirtehisen Sakariias!" pulpahti Oblomovin kurkussa raivokas sadatus Sakariiakselle.

— Tarvitsee vain syödä illoilla runsaasti, — jatkoi neito kohottamatta silmiään ompeluksesta: — ja maata kolmisen päivää, varsinkin seljällään, niin välttämättä tulee näärännäppy silmään.

"Pöl-l-lö!" jyrähti Oblomovin sisässä uhkaus Sakariiakselle.

— Mitä te ompelette? — kysyi hän katkaistakseen edellisen keskustelun.

— Soittokellon nauhaa, — selitti neito kierittäen auki kanavakäärön ja näyttäen hänelle kukkakaavaa: — se tulee paroonille. Onko se kaunis?

— Niin, sangen kaunis, kukkakaava on vallan miellyttävä. Onko siinä syreeninoksa?

— Siltä näyttää… niin, — vastasi neito huolimattomasti. — Minä valitsin tämän kaavan umpimähkää, mikä ensiksi käteen sattui…

Ja punastuen hiukkasen, kääri hän sukkelasti kanavakankaan kokoon.

"On se kuitenkin ikävä, jos tätä näin jatkuu, jos hänestä on mahdoton saada mitään selvää", ajatteli Oblomov: "joku toinen — esimerkiksi Stolz, saisi kyllä, vaan minä en osaa."

Hän synkistyi ja tuijotti uneliaasti ympärilleen. Olga katsahti häneen ja asetti sitten ompeluksensa pieneen koppaseen.

— Mennään kävelemään tuonne lehdon laitaan, — sanoi hän antaen kopan Oblomovin kannettavaksi ja levittäen itse päivänvarjostimensa ja oikaisten vaatteensa läksi astumaan. — Miksi ette ole iloinen? — kysyi hän.

— En tiedä, Olga Sergejevna. Ja mitäpä syytä minulla olisikaan olla iloinen? Ja millä tavalla?

— Olkaa toimessa ja seurustelkaa useammin ihmisten kanssa.

— Toimessa? Olla toimessa voipi silloin kun on joku tarkoitusperä.
Mikä tarkoitusperä minulla olisi? Ei sitä ole.

— Tarkoitusperä on — elää.

— Vaan kun ei tiedä, miksikä elää, niin elää kituuttaa päivästä päivään: iloitsee että päivä on mennyt ja että yö on tullut, ja vielä unissaankin yhä hautoo ikävää kysymystä, miksikä on elänyt tämänkin päivän ja mitä varten tulee elämään taas huomenna…

Olga kuunteli vaijeten, silmissä ankara katse; hänen rypistetyissä kulmakarvoissaan piili tylyyttä ja hänen suupielissään kiemurteli kuni käärme — jotain luottamatonta, jotain halveksivaa…

— Mitä varten on elänyt! — toisti hän. — Voipikos kenenkään ihmisen olemassa-olo olla tarpeeton?

— Voipi. Esimerkiksi minun, — sanoi Oblomov.

— Ettekös siis vielä tähän asti tiedä, missä teidän elämänne tarkoitus on? — kysyi neito pysähtyen. — En usko teitä: te panettelette vain omaa itseänne, muuten ette ansaitseisi elämää…

— Minä olen jo mennyt ohi sen paikan, jossa sen olisi pitänyt olla, ja edessäpäin ei enää ole mitään.

Hän huokasi, vaan Olga hymähti.

— Eikö mitään? — uudisti hän kysyväisesti, nyt vilkkaasti, hilpeästi, naurusuin ikäänkuin uskomatta häntä ja nähden että hänellä oli jotakin edessäpäin.

— Uskaltakaapas vielä kerran, — jatkoi neito: — vaan niin se on kuin minä tiedän!

Hän asteli hiljaa eteenpäin pää kumarassa.

— Mitä varten, ketä varten minä eläisin? — puheli Oblomov kävellen hänen perässään. — Mitäpä minä etsisin, mihin suuntaisin ajatukseni ja aikomukseni? Elämäni kukoistus on kuihtunut, jäljellä ovat vain orjantappuran-okaat.

He hiljensivät käyntiään. Olga kuunteli hajamielisesti, taittoi sivumennen syreenistä oksan ja katsomatta antoi sen hänelle.

— Mikä tämä? — kysyi Oblomov kiiruusti.

— Näettehän: oksa.

— Mikä oksa? — uteli Oblomov katsoen häneen silmät suurina.

— Syreeninoksa.

— Tiedän … mutta mitä se merkitsee?

— Elämän kukoistusta ja … Oblomov pysähtyi ja Olga myös.

— Ja? … — uudisti Oblomov kysyväisesti.

— Minun harmiani, — sanoi neito katsoen suoraan Oblomovin silmiin, keskittynein katsein, ja hymy hänen huulillaan ilmaisi että hän tiesi mitä tekee.

Läpitunkemattomuuden pilvi oli lentänyt pois hänen otsaltaan. Hänen katseensa oli puhuva ja selvä. Hän oli ikäänkuin tahallaan aukaissut määrätyn sivun kirjassa ja salli nyt vapaasti läpilukea salaisen paikan.

— Ehkä voin minä siis toivoa… — sanoi Oblomov äkkiä punastuneena.

— Kaikkea! Mutta…

Olga ei sanonut enempää.

Oblomov elostui silmänräpäyksessä. Olgakaan vuorostaan ei ollut enää tuntea häntä samaksi: niin äkisti olivat nuo utuiset, uniset kasvot muuttuneet, silmät ikäänkuin nyt vasta auvenneet ja poskille ilmaantunut leikkivä puna. Aatteet olivat ikäänkuin liikahtaneet paikaltaan ja silmistä leimahteli toivoa ja tahtoa. Ja Olga luki myös selvästi näistä mykkien kasvojen piirteistä sen että nyt oli Oblomoville yht'äkkiä ilmestynyt elämän tarkoitusperä.

Elämä, elämä avautuu minulle jälleen, — puheli Oblomov kuni huumaavassa unessa: — tuossa se on teidän silmissänne, teidän hymyilyssänne, tässä "syreeninoksassa, Casta divassa … se on kaikki täällä"…

Neito pudisti päätään.

— Ei, ei kaikki… toinen puoli vain.

— Parempi puoli?

— Olkoon, — sanoi neito.

— Missäs on toinen puoli? Mitä vielä tämän jälkeen?

— Etsikää!

— Miksikä?

— Ettette kadottaisi toista puolta, — lausui neito, tarjosi hänelle kätensä ja he läksivät kotiin päin.

Vuoroin riemastuksissaan, vuoroin salaa heitti Oblomov katseensa Olgan kauniiseen päähän, vartaloon, kiharoihin ja puristeli syreeninoksaa käsissään.

— Tämä kaikki on minun! Minun! — hoki hän haaveksivasti uskomatta itsekään itseään.

— Ette taida muuttaa Viipurinpuolelle? — kysyi Olga, sitten kun he erosivat.

Oblomov naurahti eikä kotiin tultuaan edes haukkunut Sakariiastakaan pöllöpääksi.

9.

Näistä ajoista alkaen ei Olgassa enää tapahtunut äkillisiä muutoksia. Hän pysyi tasaisena ja rauhallisena tätinsä luona sekä seuraelämässä, mutta eli ja tunsi elämänsä ainoastaan Oblomovin kanssa. Hän ei enää keneltäkään kysellyt, mitä oli tehtävä, miten meneteltävä eikä vedonnut aatteissaan Sonitshkan kokemustietoihin.

Sitä mukaa kuin elämän valovaihteet tai tunnelmat avautuivat hänen eteensä, sitä mukaa hän tarkoin tutki noita ilmiöitä, kuunteli herkästi vaistonsa ääntä, uskoi epäilyksettä varastossansa oleviin havainnoihin sekä kulki varovasti eteenpäin jalallaan koetellen sitä maaperää, jota hänen oli astuminen.

Keneltäpä hän olisikaan mitään kysellyt. Tädiltäkö? Mutta tämähän kosketteli sellaisia kysymyksiä niin kepeästi ja liukkaasti ettei Olgan koskaan onnistunut hänen lausunnoistaan saada mitään mietittävää tai muistiin pantavaa. Ja Stolz oli poissa. Oblomoviltako siis? Mutta tämähän oli jonkunlainen Galathea, jonka suhteen hän itse tuli olemaan Pygmalion.

Hänen elämänsä oli täydentynyt niin hiljaa ja kaikkien merkillepanematta, että hän sai elää tässä uudessa mailmassaan herättämättä mitään huomiota, ilman että mitkään kiihkot ja ahdistukset pääsivät näkyviin. Hän teki samaa kuin ennenkin kaikille muille, mutta teki kaiken toisella tavalla.

Kävipä hän joskus ranskalaista näytelmääkin katsomassa, mutta kappaleen sisällyksessä näki hän nyt yhtymäkohtia oman elämänsä kanssa, ja jotain kirjaa lukiessa saattoi hän siinä tavata rivejä, jotka ehdottomasti olivat ikäänkuin hänen oman henkensä kipunoita; paikoin välähteli ikäänkuin hänen omien tunteidensa tulta ja silmä saattoi kohdata edellisenä iltana sanottuja sanoja siinä kirjoitettuina, aivankuin olisi tekijä ollut kuulemassa, kuinka juuri hänen sydämmensä nykyisin tykytti.

Metsässä seisoivat samat puut kuin ennenkin, mutta niiden huminassa ilmeni nyt erikoinen aate; hänen ja niiden välillä syntyi nyt elävä sopusointu. Lintuset eivät enää pyrähdelleet eivätkä viserrelleet niin tavallisesti, vaan kaikki ikäänkuin puhelivat keskenään jostakin erikoisesta; ja kaikki muukin puheli hänen ympärillään, kaikki vastaili hänen tunnelmiinsa, ja kun kukkanen kedolla avasi umpunsa, niin hän oli kuulevinaan sen hengityksen.

Hänen elämänsä ilmeni myös unissa, mitkä esiintyivät jonkunlaisina näkyinä, kuvina, joiden kanssa hän väliin ääneensä puheli… ne kertoilivat hänelle jotakin, mutta niin himmeästi ettei hän mitään ymmärtänyt; hän ponnisti haastellakseen niiden kanssa ja kyselläkseen niiltä jotakin, mutta huomasi itsekkin haastelevansa jotakin käsittämätöntä. Ainoastaan Katja ilmoitti hänelle aamuisin, että neiti oli usein unissaan puhunut.

Hän muisti Stolzin ennustukset. Tämä oli monesti hänelle sanonut, ettei hän vielä ollut herännyt elämään, ja hän oli toisinaan loukkautunut siitä, miksikä Stolz piti häntä sellaisena tytön-letukkana, vaikka hän jo oli kahdenkymmenen vuoden ikäinen. Mutta nyt hän ymmärsi, että ystävä oli ollut oikeassa ja että hän nyt vasta oli alkanut elää.

— Kuulkaa, silloin kun kaikki voimat teidän elimistössänne alkavat leikkiä, silloin elämäkin teidän ympärillänne alkaa leikkiä ja te saatte nähdä sellaista, mille silmänne nyt ovat ummessa, saatte kuulla, mitä nyt ette voi kuulla: teidän hermojenne värinä alkaa soimaan, te kuulette humua ilmasta, kuulette kuinka ruoho kasvaa. Odottakaa, älkää kiirehtikö, se aika tulee itsestään! — oli Stolz uhkaillut.

Ja se oli nyt tullut.

"Tämä nyt nähtävästi on sitä voimien leikkiä, sitä elimistön elpymystä…" ajatteli Olga herkästi seuraten ennenkuulumatonta värinää ja tarkoin ja arasti tunnustellen jokaista heräävän voiman uutta ilmausta.

Ei hän heittäytynyt haaveilun valtaan eikä antanut itseänsä hemmoitella lehtien äkillisen lipinän, öisten näkyjen tai salaperäisen kuiskutuksen, kun joku yöllä ikäänkuin kumartui hänen ylitsensä ja kuiskasi korvaan jotakin epäselvää ja käsittämätöntä.

— Ne ovat vain hermot! — hoki hän joskus hymyillen läpi kyynelten, tuskin voittaen kauhunsa ja hilliten herkistyneiden hermojensa taistelua näiden heräävien voimiensa kanssa.

Ja neito nousee vuoteeltaan, juopi lasillisen vettä, avaa ikkunan, kastelee kasvojansa pyyhkeellä ja havahtuu niin unelmistaan valveille. —

Mutta Oblomov se herätessään näkee mielikuvituksessaan heti ensimmäisenä Olgan kuvan koko vartaloineen ja syreeninoksa käsissään. Hän on nukahtanut Olgaa ajatellen, käynyt kävelemässä ja lukenut… yhä ja jokapaikassa muistellen vain Olgaa.

Hän on aatteissaan loppumattomassa keskustelussa Olgan kanssa päivät ja yöt. "Suurten keksintöjen historiaa" lukiessaan on hän huomaavinaan eräitä uusia ilmiöitä Olgan ulkomuodossa ja luonteessa, löytää kirjasta mukavia sanoja odottamattomiin kohtauksiin neidon kanssa tai tietoja, kuinka voi lähettää kirjan hänelle ja hämmästyttää häntä.

Kun hän on saanut Olgan kanssa persoonallisesti puhella, jatkaa hän sitä puheluaan vielä kotonaankin, niin että Sakariias väliin tulee sisään, kun Oblomov erittäin hellällä ja pehmeällä äänellä, samanlaisella, jolla keskustelee Olgan kanssa, lausuu tälle esimerkiksi että:

— Sinä kaljupää piru, taas olet tuonut minulle ihan kiilloittamattomat kengät: katsohan etten anna sinulle kyytiä…

Mutta hänen huolimattomuutensa oli hänestä häipynyt siitä hetkestä saakka kun Olga ensi kerran hänelle lauloi. Oblomov ei enää elänyt entistä elämäänsä, jolloin hänelle oli yhdentekevää, makasiko seljällään ja tuijotteli seinään, istuiko hänen luonaan Aleksejev vai istuiko itse Ivan Gerasimovitshin tykönä — ne olivat menneet nuo ajat, jolloin hän ei ketään eikä mitään odottanut, ei päivältä eikä yöltä.

Nyt oli päivällä ja yöllä, joka aamu- ja iltahetkellä oma muotonsa täynnänsä riemuitsevaa loistetta tai värittömyyttä ja hämärää, aina sen mukaan, täyttikö nämät hetket tunne Olgan läsnäolosta vai vierivätkö ne ilman häntä ja siis hitaasti ja ikävästi.

Kaikki tämä kuvastui hänen olemuksessaan. Oblomovin aivoissa oli verkko jokahetkellisiä harkintoja, arveluita, aavistuksia, tietämättömyyden ahdistuksia, ja kaikki johtui siitä kysymyksestä, näkeekö vai eikö hän näe tänään Olgaa? Ja jos hän hänet tapaa, niin mitä Olga sanoo ja mitä Olga tekee? Kuinka tämä häntä katselee, mitä toimitettavaa hänelle antaa, mitä häneltä kyselee ja onko sitten tyytyväinen häneen vai ei? Kaikki nämät mietinnöt muodostuivat nyt hänen elämänsä oleellisiksi kysymyksiksi.

"Ah, jos saisi tuntea ainoastaan tätä lemmen lämpöä eikä kokea sen levottomuutta!" haaveksi hän. "Voi sentään, elämä repii sittenkin ja polttaa, vaikka mihin pakeneisi! Kuinka paljon uutta liikettä ja puuhaa on siihen yht'äkkiä tunkeutunutkaan. Rakkaus — se on kaikista vaikein elämän koulu."

Oblomov oli jo läpilukenut muutamia kokonaisia kirjoja ja Olga oli pyytänyt hänet aina kertomaan niiden sisällyksen sekä kuunteli uskomattomalla kärsivällisyydellä hänen selontekojaan niistä. Oblomov sai myös kirjoittaneeksi joitakuita kirjeitä kotikyläänsä, sai entisen tilanhoitajansa vaihdetuksi toiseen ja ryhtyi Stolzin välityksellä asioihin erään naapurikyläläisen kanssa. Vieläpä olisi hän itse matkustanut kotikyläänsä asti, jos olisi pitänyt mahdollisena Olgan tähden lähteä pois.

Illallisen syönnin jätti hän pois, ja nyt hän ei kahteen viikkoon ole tietänyt mitä merkitsee paneutua maata päivällä.

Parin-kolmen viikon aikana ajelivat ja katselivat he Pietarin kaikki ympäristöt. Täti ja Olga, parooni ja Oblomov ilmestyivät kaupungin ulkopuolella pidettäviin konsertteihin ja muihin suuriin juhliin. Tuumiskeltiinpa jo matkustaa yhdessä Suomeenkin, Imatraa katsomaan.

Mitä koskee Oblomoviin, niin hän tosin ei milloinkaan olisi liikkunut kauvemmaksi puiston rajoja, vaan Olga se kaiken keksi ja sai aikaan, ja jos Oblomov ehdotukseen lähteä jonnekkin antoi vähäänkään epäilyttävän vastauksen, niin silloin sitä vasta varmasti retki pantiinkin toimeen. Ja silloin ei Olgan hymyilystä tahtonut loppua tulla. Viiden virstan alueella ympäri huvilaa ei ollut sitä mäen kumpuraa, jolle ei Oblomov jo muutamia kertoja olisi kiivennyt.

Sillävälin kasvoi ja kehittyi heidän keskinäinen välinsä. Olga alkoi kukoistaa sitä myöten kuin tunteensa kypsyivät. Hänen silmiinsä tuli lisää hohdetta ja hänen liikkeisiinsä enemmän suloa, hänen povensa paisui täyteläiseksi ja sydän aaltoili ryhdikkäästi rinnassa.

— Sinä olet kaunistunut täällä maalla, Olga, — sanoi täti hänelle ja parooninkin hymyssä ilmeni sama kohteliaisuuden lause.

Punastuen kallisti Olga päänsä tädin hartiolle, ja tämä taputti häntä hyväillen poskelle. —

— Olga, missä olet Olga? huusi Oblomov kerran varovaisesti ja miltei kuiskaamalla erään vuoren alta, jonka juurella Olga oli määrännyt yhtymäpaikan ennen kävelylle menoa.

Vastausta ei kuulunut. Oblomov katsoi kelloaan.

— Olga Sergejevna? — lisäsi hän sitten ääneensä.

Hiljaisuus.

Olga näet istui vuorella, kuuli huudon, vaan pidättäen nauruaan oli vaiti. Häntä halutti pakoittaa Oblomovin kiipeämään vuorelle.

— Olga Sergejevna! — huutaa kajautti hän suurella äänellä tunkeutuen pensasten läpi puoliväliin vuoren rinnettä, koettaen katsoa ylöspäin. "Puoli-kuusihan hän määräsi", mutisi hän itsekseen.

Olga ei voinut kauvemmin pidättää, vaan pyrskähti nauruun.

— Olga, Olga! Ah, sielläkö olette? — huudahti Oblomov iloisesti ulvahtaen ja kiipesi vuorelle.

— Huh! Kylläpäs teille päähän pistää, kun piiloudutte vuorelle! — läähätti hän ja istuutui Olgan viereen. — Kiusataksenne minua te itsekkin näin kiusaatte itseänne.

— Mistä te tulette? Kotoaka suoraan? — kysyi neito.

— En, minä menin ensin teille, vaan siellä sanottiin että olitte jo lähtenyt.

— Mitä olette tänään tehnyt? — kysyi Olga.

— Tänään olen…

— Riidellyt Sakariiaksen kanssa? — auttoi neito häntä sanomaan.

Oblomov naurahti tälle ikäänkuin aivan mahdottomalla asialle.

— En suinkaan, minä olen lukenut erästä _Revue'_tä. Mutta kuulkaapa,
Olga…

Vaan ei hän mitään sanonutkaan, siirtyi ainoastaan likemmäksi Olgan viereen ja syventyi tarkastamaan hänen kasvojaan sivultapäin ynnä käsien liikuntaa edestakaisin, kun neito vuoroin työnsi neulan kanavakankaaseen ja taas vetäsi sen siitä ulos. Hän suuntasi Olgaan niin palavan katseen kuin olisi se ollut polttolasi, voimatta irroittaa silmiään hänestä.

Itse ei hän hievahtanut paikaltaan, ainoastaan tuo katse se käännähteli milloin oikealla, milloin vasemmalle, milloin alas, riippuen siitä, miten neidon kätönen liikkui. Oblomov oli kuin kovassa työssä: verenkierto oli kiihtynyt, valtimo löi kaksikertaa kiivaammin, ja sydän tykytti — kaikki tämä teki niin voimakkaan vaikutuksen että hän hengitti ja huohotti hitaasti ja raskaasti aivankuin hengitetään mestauksen edellä tai korkeimman henkisen hekkuman silmänräpäyksinä.

Hän istui mykistyneenä eikä edes voinut liikahtaa, ja hänen heltymyksestä kosteat silmänsä pysyivät torjumattomasti tähdättyinä lemmittyyn naiseen.

Neito heitti silloin tällöin syvän katseen Oblomoviin lukien tämän kasvojen piirteistä avomielisen tunnustuksen ja ajatteli itsekseen: "Hyvä Jumala sentään, kuinka hän minua rakastaa! Kuinka hän on hellä, kuinka hän on hyvä!" Ja ihaillen ylpeili hän tästä miehestä, joka oli heittäytynyt hänen jalkojensa juureen ja oli hänen vaikutuksestaan näin muuttunut!

Vertauksellisten vihjausten silmänräpäys, merkitsevien hymyilyjen ja syreeninoksien aika se oli nyt takaisin palaamattomasti mennyt menojaan. Lempi oli kehittynyt kiinteämmäksi ja vaativaisemmaksi, oli ruvennut muuttumaan jollakin tavalla velvoittavaksi, ja keskinäisiä oikeuksia alkoi jo ilmaantua. Molemmat puolet avautuivat yhä enemmin, väärinkäsitykset ja epäilykset katoilivat väistyen selvempien ja ratkaisevampien kysymysten tieltä.

Olga kohteli Oblomovia yhä entisellä keveällä ivalla, noiden joutilaisuuteen tuhlattujen vuosien suhteen ilmilausuen kovia tuomioita ja rangaisten Oblomovin henkiseen tylsyyteen heittäytymistä paljon vaikuttavammin kuin Stolz ikinä oli tehnyt. Sitten hän, aina sen mukaan kuin pääsi häntä lähemmäksi, siirtyi tuosta rappiotilasta tarmokkaasti ja vakavasti muistuttamaan Oblomoville elämän tarkoitusta ja velvollisuuksia, ankarasti vaatien häntä toimintaan ja lakkaamatta herätellen hänen sielunsa nukkuvia voimia, milloin takerruttamalla hänet johonkin hienon elämän kysymykseen, jonka hän itse tunsi, milloin taas itse tekemällä hänelle kysymyksen jostakin, mikä hänelle naisena oli epäselvä ja jonka perille hän ei päässyt.

Ja Oblomov pinnisteli, ponnisteli, vaivasi päätään. Väänsi itsensä ihan nurin niskoin jottei suinkaan näyttäisi kömpelöltä Olgan silmissä ja jotta voisi auttaa tätä jonkun sotkuisen solmun selvittämisessä tai, jos niin tarvittiin, sankarillisesti leikata se rikki.

Olgan koko naisellinen valloitustapa oli hellän myötätunteen läpitunkema, kun sitä vastoin Oblomovin kaikki pyrkimykset kypsyä mieheksi neidon älyn keksimillä keinoilla, huokuivat pelkkää lemmen himoa.

Mutta usein hän uupui, paneutui neidon jalkojen juureen, asetti käden sydämmelleen ja kuunteli, kuinka se tykytti, kääntämättä hänestä liikkumatonta, ihmettelevää ja huumautunutta katsettaan.

"Kuinka hän minua rakastaa!" ajatteli Olga näinä hetkinä ihaillen häntä. Jos hän joskus huomasi entisiä piileviä piirteitä Oblomovin sielussa, — ja neito ymmärsi syvästi niihin katsoa — vähintäkään väsymystä tai haaveksivaa torkkumista, niin sai Oblomov aikalailla nuhteita, joihin toisinaan sekaantui katumuksen tuskaa ja erehtymisen pelkoa.

Ainoastaan joskus, kun Oblomovia rupeaa haukotuttamaan ja hän jo avaa suunsa — hämmästyttää häntä yht'äkkiä neidon kummasteleva katse ja silmänräpäyksessä sulkee hän suunsa niin että hampaat narskahtavat vastakkain. Neito on seurannut pienintäkin uneliaisuuden varjoa toisen kasvoilla. Hän ei kysele Oblomovilta ainoastaan mitä tämä tekee, vaan myös mitä tämä aikoo tehdä.

Vielä voimakkaammin kuin nuhtelemalla heräsi Oblomovissa reippaus, kun hän sattui havaitsemaan että hänen väsymyksestään myös Olgakin väsyi sekä tuli välinpitämättömäksi ja kylmäksi häntä kohtaan. Silloin hänessä syntyi väkevä ja virkeä kuume, velttous hävisi jälleen, ja entinen myötätunnon lämmin ja kirkas lähde alkoi pulputa.

Mutta kaikki tämä huolehtivaisuus ei kuitenkaan johtunut lemmen lumoavasta piiristä. Hänen toimeliaisuutensa oli kielteistä laatua: tosin hän oli nukkumatta päivillä, lueskeli, alkoi pianpuoleen kirjoittaa suunnitelmansakin valmiiksi, oli paljon kävelyssä ja ajossa. Mutta tulevaisuuden ohjelma, itse elämän ajatus ja työ — se jäi vielä sittenkin ainoastaan aikomukseksi.

"Millaista elämää ja toimeliaisuutta tahtonee Andrei, ellei tämäkään kelpaa?" arveli Oblomov kerrankin päivällisen jälkeen haristaen silmiään ettei nukahtaisi. "Ettäkö tämä ei ole elämää? Ettäkö rakkaus ei ole yhtä työlästä kuin virkapalvelus? Koettaisippa itse! Joka päivä kymmenkunta virstaa jalkaisin! Eilenkin makasin yötä kaupungissa, viheliäisessä majatalossa, vaatteet päällä ja ainoastaan saappaat riisuttuina, eikä ollut Sakariiasta — ja kaikki tämä Olgan armollisten kaupunki-asiain tähden!"

Kaikista kiusallisinta oli hänestä, kun Olga teki hänelle jonkun erikoisalalle kuuluvan kysymyksen vaatien häneltä kuin miltäkin professorilta täydellistä selontekoa. Ja tämä tapahtui usein, ei suinkaan mistään turhanpäiväisyydestä, vaan yksinkertaisesti halusta saada tietää, miten asia oikeastaan on. Vieläpä Olga silloin monesti unohti oman ohjelmansa Oblomovin suhteen, kun itse kysymys häntä niin sattui viehättämään.

— Miksi ei meille opeteta tämmöisiä asioita? — puheli hän silloin miettiväisenä ja harmissaan toisinaan kuunnellen ahneesti ja henkeään pidättäen selitystä jostakin, jota oli totuttu pitämään tarpeettomana naisten tietää.

Kerran hän äkkiä lähestyi Oblomovia kysymyksillä kaksoistähdistä ja kun tämä tuli varomattomasti kyllä vedonneeksi Herschellin tähtitieteeseen, niin sai hän lähteä kaupunkiin kirjaa hakemaan ja oli pakoitettu lukemaan sen läpi sekä esittämään Olgalle siihen asti kunnes neidon tiedonhalu tuli täysin tyydytetyksi.

Toisella kertaa livahti hänen huuliltaan, jälleen varomattomuudesta, keskustelussa paroonin kanssa, sananen taiteilijakouluista — ja taas sai hän työtä viikkokaudeksi: täytyi lukea ja ottaa selkoa sekä sitten yhdessä ajaa Eremitaashiin ja siellä tarkastaa kaikki, mitä oli lukenut.

Mitä tahansa Oblomov umpimähkää sanookin, sen neito heti huomaa ja käypi kiinni asiaan.

Lisäksi piti hänen vielä toinen viikko ajella Pietarin makasiinimyymälöissä etsimässä jäljennöksiä museon parhaista tauluista.

Oblomov paran täytyi milloin kertoa uudestaan vanhoja juttuja, milloin rientää kaupungin kirjakauppoihin ostamaan uusia teoksia, eikä väliin saanut koko yönä nukkua, vaan oli pakko penkoa kirjoja ja lukea voidakseen sitten aamulla, ikäänkuin valmistamattaan, vastata edellisen päivän kysymyksiin asioista, jotka olivat kaivetut esiin muiston säilöistä.

Olga ei esittänyt näitä kysymyksiä hajamielisesti niinkuin tavallinen nainen eikä mistään hetkellisestä oikusta saadakseen tietää sitä tai tätä, vaan teki sen järkähtämättömästä halusta, ja siinä tapauksessa että Oblomov vaikeni, rankaisi tätä pitkään tarkastavalla, tutkivalla katseella. Kuinka tuo mies vapisi tämän katseen edessä!

— Miksi ette sano mitään, miksi olette vaiti? — kysyi Olga. —
Voisi luulla että teidän on ikävä!

— Ah! — huudahti Oblomov ikäänkuin tointuen tainnoksista: — Kuinka minä teitä rakastan!

— Todellako? Mutta jos en sitä olisi sattunut kysäisemään, niin ei se varsin siltä näyttäisi, — sanoi neito.

— Ettekö te siis tunne, mitä minussa liikkuu? — alkoi Oblomov. — Tiedättekö että minun on oikein vaikea puhuakkin. Tässä näin … koettakaapa kädellänne, on jotakin, joka häiritsee, ikäänkuin olisi siinä jotakin raskasta kuin kivi, niinkuin on syvässä surussa, ja kuitenkin, kummallista se vain on, niin surussa kuin onnessakin on sama ilmiö: tuntuu raskaalta, melkein kipeältä hengittää, tekee mieli itkeä! Jos minä nyt alkaisin itkeä, niin tuottaisivat kyyneleet minulle niinkuin surussakin huojennusta…

Olga katseli häneen ääneti ikäänkuin olisi tutkinut hänen sanojensa todellisuutta, verrannut niitä niihin piirteisiin, mitkä ilmenivät hänen kasvoillansa ja hymyili, kun huomasi että tutkimuksen tulokset tyydyttivät häntä. Hänen kasvonsa huokuivat levollista onnea, jota ei mikään näkynyt hämmästyttävän. Saattoi huomata ettei hänen sydämmessään tuntunut raskaalta, vaan ainoastaan hyvältä niinkuin ulkona luonnossakin tänä kauniina kesä-aamuna.

— Mitenkä on minun laitani? — kysyi Oblomov aatteissaan ikäänkuin itseltään.

— Pitääkö sanoa?

— Sanokaa.

— Te olette rakastunut.

— Niin, tietysti, — vakuutti Oblomov temmaten neidon käden irti kanavakankaasta ja, kuitenkaan suutelematta, likistäen sen sormet huuliansa vasten aikoen nähtävästi pidellä sitä kauvankin niin.

Olga koetti hiljaa hivuttaa kättänsä pois, mutta toinen piteli lujasti.

— No, päästäkää, jo riittää, — sanoi neito.

— Entä te? — kysyi Oblomov. — Tekö ette… ole rakastunut…

— Rakastunut … minä en rakasta tämmöistä: minä rakastan teitä itseänne! — sanoi neito ja katseli häneen pitkään ikäänkuin vakuuttaen itselleen että todellako hän rakasti.

— Ra… kas… tan! — virkkoi Oblomov. — Mutta voihan rakastaa äitiä, isää, hoitajatarta, vieläpä koiranpenikkaakin: kaikki tämä peitetään tuolla yleisellä, suojelevalla käsitteellä "rakastan" aivankuin vanhalla…

— Yönutulla? — sanoi neito naurahtaen. — A propos, missä teidän yönuttunne on?

— Mikä yönuttu? Eihän minulla semmoista ole ollut.

Olga katsahti häneen nuhteen hymy huulillaan.

— Ah, te puhutte siitä minun vanhasta halatistani! huudahti silloin Oblomov. — Ja minä kun tässä odotan, odotan, niin että sielu ihan nääntyy kärsimättömyydestä, kuullakseni kuinka teidän sydämmestänne pulpahtaa tunnustus ja millä nimellä te kutsutte näitä kiihkoja, mutta te vain… Jes siunatkoon teitä Olga! Niin, minä olen rakastunut teihin ja sanon että paitsi tätä ei ole olemassa suoraa rakkautta: isään, äitiin, hoitajattareen ei rakastuta, vaan heitä rakastetaan.

— En tiedä, — puheli Olga miettiväisesti ikäänkuin syventyen itseensä ja koettaen tapailla kiinni sitä, mitä hänessä liikkui. — En tiedä, olenko minä rakastunut; minä tiedän ainoastaan yhden asian, sen, etten tällä tavalla ole pitänyt en isästäni, en äidistäni enkä hoitajattarestani…

— Mikä on eroitus? Tunnetteko te mitään erikoista? — uteli Oblomov.

— Vai haluatte te tietää? — kysyi neito veitikkamaisesti.

— Haluanpa hyvinkin! Eikö teillä ole itsellännekin tarve se ilmilausua?

— Mutta miksi sen sitten tahdotte tietää?

— Elääkseni siinä sitten joka hetki: tämän päivän, koko yön, huomisen — siihen asti että taas kohtaamme toisemme… Ainoastaan sillä minä elänkin.

— Siitä nyt näette että teidän on täytymys joka päivä lisätä teidän hellyytenne varastoa! Kas tässä on eroitus rakastuneen ja rakastavan välillä. Minä…

— Te? … — odotti Oblomov kärsimättömänä.

— Minä rakastan toisella tavalla, — sanoi Olga nojaten selkäänsä leponojaa vasten ja antaen silmiensä harhailla liitävissä pilvissä. — Minulla on ilman teitä ikävä, kun olen vähän aikaa teistä erilläni — on paha olla, jos en näe teitä pitkään aikaan, niin tuntuu kipeältä. Kerran olen iäksi saanut tietää ja kokea, ja uskon että te minua rakastatte — ja olen onnellinen, vaikka ette milloinkaan enää vakuuttaisi että rakastattekaan minua. Enemmän ja paremmin en osaa rakastaa.

"Nämät sanat … ovat kuni Cordelian sanat", ajatteli Oblomov katsoen
Olgaan himokkaasti…

— Jos te kuolisitte … — sanoi Olga katkonaisesti: — niin olen kantava ikuista surua teistä enkä koskaan enää hymyile elämässäni: Jos rakastutte toiseen — en nurise enkä kiroa, vaan toivotan puolestani teille onnea. Minulle on tämä rakkaus sama kuin — elämä, niin, elämä…

Hän etsi sanoja miten ilmilausua tunteensa.

— Mitäs on elämä teidän mielestänne? — kysyi Oblomov.

— Elämä — se on velvollisuutta, vastuunalaisuutta, siis on myös rakkaus velvollisuutta, sen on minulle aivankuin Jumala lähettänyt, — lausui Olga kohottaen silmänsä taivasta kohti: — ja käskenyt minun rakastaa.

— Cordelia! — virkkoi Oblomov ääneen. — Ja hän on kahdenkymmenenyhden vuotias! Vai niin, se se siis on rakkaus teidän mielestänne! — lisäsi hän miettiväisesti.

— Niin, minullakin riittänee voimia elää ja rakastaa läpi koko elämän…

"Kukahan hänen mieleensä tämän on kylvänyt!" ajatteli Oblomov katsahtaen neitoon miltei hartaalla kunnioituksella. "Ihan luulisi että hän tähän valoisaan ja yksinkertaiseen elämänkäsitykseen on tullut kokemuksen ja kidutuksen, tulen ja savun tietä."

— Vaan onko teissä eläviä riemuja, onko teissä himoja? — kysyi
Oblomov.

— En tiedä, — vastasi neito: — minä en ole kokenut enkä käsitä, mitä ne ovat.

— Hoo, kuinka minä nyt ymmärrän!

— Ehkäpä minäkin ajan pitkään saan kokea, ehkäpä minussakin syntyvät samat himot kuin teissä ja tulen samalla tavalla katsomaan kohdatessani teidät ja epäilemään, oletteko todellakin edessäni… Mutta se mahtaa olla sangen hullunkurista! — lisäsi hän iloisesti. — Kuinka kummallisesti te toisinaan katsotte silmillänne, luulen että tätinikin huomaa.

— Mihin sisältyy teillä rakkauden onni? — kysyi Oblomov. — Jos ei teissä ole näitä eläviä riemuja, joita minä tunnen, niin…

— Mihinkö? Katsokaa, mihin se sisältyy! — puheli Olga osoittaen kädellään häneen, itseensä ja heitä ympäröivään yksinäisyyteen. — Eikös tämä ole onni, tokko minä milloinkaan olen elänyt näin? Ennen en minä olisi istunut täällä neljännestuntiakaan yksin ilman kirjaa, ilman soitantoa, näiden puiden välissä. Puhuminen kenenkään muun miehen kanssa kuin Andrei Ivanitshin oli minulle ennen ikävää, ei tiennyt mistä puhua ja halutti vain jäädä yksin… Mutta nyt… nyt tuntuu vaiti-oleminenkin kahden kesken niin hauskalta! Ja neito loi silmänsä ympärillensä milloin puihin, milloin ruohoon, pysäytti ne sitten Oblomoviin, hymyili ja ojensi hänelle kätensä.

Luuletteko ettei minustakin tunnu tyhjältä jo heti kun olette poislähdössä täältä? — lisäsi hän. — Enkö riennä mitä kiireimmin vuoteeseeni nukahtaakseni heti etten tarvitseisi valvoa ikävää yötä? Enkö jo aamulla lähetä palvelijani teitä kutsumaan tänne? Enkö…

Jokaista "enkö" sanaa kuullessaan alkoivat Oblomovin kasvot yhä enemmän paistaa ja hänen silmänsä säteilivät ihan pyöreinä.

— Kyllä, kyllä, — sanoi hän: — minä myöskin odotan päivän valkenemista, ja yö on minusta ikävä, ja aamun tullen lähetän minä palvelijan teille, en asian tähden, vaan ainoastaan lausuakseni ylimääräisen kerran teidän nimenne ja kuullakseni miltä se soinnahtaa ja saadakseni tietää palvelusväeltä jonkun erikoisseikan teistä ja tunteakseni hiukan kateutta siitä että he jo ovat teidät nähneet… Me ajattelemme, odottelemme, elämme ja toivomme yhdenkaltaisesti. Suokaa anteeksi, Olga, että äsken epäilin: minä alan nyt olla vakuutettu siitä että te minua rakastatte eri tavalla kuin isää, kuin tätiä, kuin…

— kuin koiranpenikkaa, — auttoi neito naurahtaen.

— Uskokaa minua, — lisäsi Olga: — niinkuin minäkin teitä uskon, älkääkä epäilkö, älkää häiritkö tyhjillä epäilyksillä tätä onnea, muuten se lentää tiehensä. Sitä, minkä kerran olen sanonut omakseni, en enää anna takaisin, jos ei sitä vain oteta pois. Kyllä minä tiedän, vaan ei hätää että olen näin nuori, mutta… Uskotteko, — sanoi hän vakuuttavalla äänellä: — yhdessä kuukaudessa, siitä asti kuin teidät tunnen, olen ajatellut ja tutkinut aivankuin olisin läpilukenut suuren kirjan… Miksi te siis epäilette…?

— En voi olla epäilemättä, — keskeytti Oblomov: — älkää vaatiko sitä. Kyllä minä, tässä teidän likellänne, olen vakuutettu kaikesta: — teidän silmänne, teidän äänenne, kaikki puhuu omaa kieltänsä. Te katsotte minuun ikäänkuin kertoen: "minä en tarvitse sanoja, minä osaan lukea teidän katseistanne". Mutta kun olette poissa, alkaa minussa sellainen kiusallinen epäilysten ja kysymysten temmellys, ja minun täytyy jälleen kiiruhtaa teidän luoksenne, jälleen katsahtaa teihin, ilman minä en usko. Mitä se on?

— Mutta minä uskon teitä, miksi en uskoisi? — kysyi Olga.

— Helppo teidän on uskoa! Teidän edessänne on hullu mies, lemmen himon huumaama! Luulen että te näette minun silmistäni itsenne niinkuin peilistä. Lisäksi olette vasta kahdenkymmenen vuotias: voipiko kukaan mies kohdatessaan teidät, olla ihailematta teitä … jos ei muuten, niin ainakin silmillään? Mutta tuntea teidät, kuulla, katsella teitä kauvemmin, saada rakastaa teitä — ah, ihan järjen se mieheltä viepi! Vaan itse te olette niin tasainen ja rauhallinen, jos menee pari vuorokauttakaan enkä satu kuulemaan huuliltanne sanaa "rakastan", niin tässä paikassa alkaa semmoinen ahdistus…

Hän osoitti sydäntään.

— Rakastan, rakastan, rakastan — siinä teille kolmeksi vuorokaudeksi varastoon! — virkkoi Olga nousten penkiltä.

— Te laskette yhä leikkiä ettekä ajattele miltä se minusta tuntuu! — huomautti Oblomov huoaten ja läksi laskeutumaan neidon kanssa alas vuorelta.

Näin vaihtelivat yhä samat harrastukset heidän välillään. Kohtaukset, keskustelut — kaikki tämä soi yhtenä ainoana laulunhyminänä, hehkui yhtenä kirkkaana valona, jonka säteet ainoastaan taittuivat ja eristyivät milloin ruusunpunaisiksi, milloin viheriöiksi, milloin tummansinerviksi värivivahduksiksi värähdellen niitä ympäröivässä ilmakehässä. Jokainen päivä, jokainen tunti toi mukanaan uusia säveliä ja säteitä, mutta valo liekehti yhä samana, ja samoina kaikuivat myös heidän sielujensa soinnut.

Ja Oblomov ja Olga kuuntelivat näitä ääniä siepaten niitä kuni lennosta kiinni laukaksensa ne sitten kilpaa ilmi toinen toisellensa pelkäämättä että huomenna jo kaikuu vastaan uusia säveleitä, singahtaa muita säteitä, sekä unohtaen jo seuraavana päivänä, millainen laulu oli soinut edellisenä iltana.

Olga peitti sydämmensä purkaukset niihin väreihin, joissa hänen mielikuvituksensa paloi, uskoen että ne ovat luonnonmukaiset ja piti viattomassa, itsetiedottomassa keimailussaan huolen siitä että esiintyi kauniisti puettuna ystävänsä silmien edessä.

Oblomov uskoi vielä enemmän näihin lumoaviin ääniin, tähän tenhoavaan valoon ja riensi esiintymään Olgan edessä lempensä täydessä varustuksessa, näyttämään tälle sieluansa kalvavan tulen, täyden loiston ja voiman.

He eivät valhetelleet toinen toiselleen, vaan ilmilausuivat sen, mitä milloinkin sydän kertoi ja sen ääni tunkeutui läpi heidän koko olemuksensa.

Oblomoville oli oikeastaan samantekevää, ilmestyikö Olga Cordeliana jääden uskolliseksi tälle kuvalleen vai lähtikö kulkemaan uutta polkua ja muuttui toisennäköiseksi, kunhan hän vain ilmestyi niissä väreissä ja säteissä, joissa hän eli Oblomovin sydämmessä, ja kunhan vain tämän oli hyvä olla.

Eikä Olgakaan tutkistellut, vaikkapa tuo hänen lemmen huumaama ystävänsä olisi siepannut hänen hansikkaansa itse jalopeuran kidasta, jos hän sen sinne olisi viskannut, tai vaikkapa viskautunut hänen tähtensä syvään kuiluun, kunhan vain hän huomasi tämän lemmenhimon tunnusmerkit, kunhan vain Oblomov pysyi uskollisena miehen ihanteelle, lisäksi sen miehen, mikä hänen, Olgan kautta oli heräävä eloon, ja kunhan vain hänen silmiensä säteistä ja huultensa hymyilystä syttyi rohkeuden tuli Oblomovin rintaan eikä tämä lakannut näkemästä hänessä elämänsä tarkoitusta.

Ja sentähden tässä Cordelian välkkyvässä haahmossa, tässä Oblomovin lemmen liekissä riehahti yksi ainoa silmänräpäys, yksi lyhythetkinen rakkauden henkäys, sen ainokainen aamu kajastus ja hetkellinen hekuman heijastus. Mutta huomenna, huomenna välkähtää jo toinen, ehkä yhtä ihana kuin eilen, ja kuitenkin toinen ja uusi…

10.

Oblomov oli nyt siinä mielentilassa, jolloin ihminen juuri on seurannut silmillään kesäillan laskevaa aurinkoa ja nauttii sen punertavista jäljistä irroittamatta katsettaan ruskosta, kääntymättä takaisin, vaikka yö jo saapuu, ja ajatellen ainoastaan huomenna jälleen palaavaa lämpöä ja päivänpaistetta.

Hän makasi seljällään nauttien eilispäivän viimeisistä yhdessä-olon muistoista. "Rakastan, rakastan, rakastan", värähteli vielä hänen korvissaan suloisemmin kuin mikään Olgan laulu, ja neidon syvän silmäyksen viimeiset säteet tuntuivat vielä lepäilevän hänessä. Siitä katseesta oli hän voinut lukea erityisen ajatuksen, laskea Olgan lemmen asteen… Näitä hautoen oli hän jo nukahtamaisillaan ja unohtamaisillaan kaikki, kun samalla yht'äkkiä…

Seuraavana aamuna nousi Oblomov vuoteeltaan kalpeana ja synkkänä. Hänen kasvoillaan oli unettomuuden jälkiä, otsa oli kokonaan rypyssä, silmissä ei ollut tulta eikä toivoa. Ylpeys, iloinen, rohkea katse, maltillinen, itsetietoinen toimeliaisuus ja joutuisuus liikkeissä — kaikki se oli nyt kadoksissa…

Veltosti joi hän teensä, ei koskenut yhteenkään kirjaan, ei istahtanut pöydän ääreen, vaan sohvaan painautuen poltti miettiväisenä sikariansa. Ennen olisi hän pannut maata, mutta nyt oli hän siitä tavasta vieraantunut eikä pehmeä tyyny häntä nyt houkutellut puoleensa. Kuitenkin nojautui hän kyynäspäällään sitä vastaan — se oli tuntomerkki, joka viittasi entisiin taipumuksiin.

Hän oli kolkolla mielellä, väliin hän huoahteli, väliin äkkiä puisti hartioitaan, ja liikahutti murheellisesti päätään.

Hänen sisässään on voimakasta toimintaa, mutta se ei ole rakkautta. Olgan kuva on hänen edessään, mutta se häipyy ikäänkuin sumuiseen kaukaisuuteen ja on sateeton, aivankuin vieras hänelle. Oblomov tuijottaa sitä sairaaloisin katsein ja huokaa.

"Elä niinkuin Jumala käskee äläkä niinkuin mieli tekee — on viisas sääntö, mutta…"

Ja hän rupesi miettimään.

"Niin, mahdotonta on elää niinkuin mieli tekee — se on selvä asia", alkoi hänessä puhella uppiniskainen ääni: "sinä lankeat ristiriitaisuuksien sekasortoon, joita ei selvitä yksikään inhimillinen äly, kuinka syvä ja rohkea tahansa se lieneekin! Eilen toivotit itsellesi kiihkeästi jotakin, tänään sen saavutat aina siinä määrin että ihan väsyt, mutta jo ylihuomenna punastut sitä mitä toivotit ja kiroot elämää, miksi se menikin täytäntöön — kas, siinä se mitä lähtee itsenäisestä ja rohkeasta elämän tiestä, tuosta omapäisestä: minä tahdon. Täytyy astua umpimähkää, ummistaa silmänsä niin monelle asialle ja olla uneksimatta onnesta eikä rohjeta nurista sitä vastaan, kun se livahtaa tiehensä — siinä on elämä! Sillä kuka sen on keksinyt että elämä muka olisi onnea ja nautintoa? Mielettömät ihmiset! 'Elämä on elämää, velvollisuutta', sanoo Olga, 'vastuunalaisuutta, mutta vastuunalaisuus saattaa olla raskasta. Täyttäkäämme siis velvollisuutemme…'"

Oblomov huokasi syvään.

"Me, minä ja Olga, emme enää saa tavata toisiamme … Hyvä Jumala! Sinä olet avannut minun silmäni ja osoittanut minulle velvollisuuteni," — puheli hän katsellen kohti taivasta: "mistä saan minä voimaa? Täytyykö meidän erota? Vielä on mahdollisuus siihen, vaikka se koskisikin kipeästi, vaan sitten perästä päin ei tarvitseisi kirota itseään, miksei ole ennemmin eronnut. Mutta kohta tulevat hänen luotaan kysymään, hänhän aikoi lähettää palvelijattaren… Hän ei voi aavistaa että…"

Mikä oli nyt syynä tähän? Mikä tuuli oli näin yht'äkkiä puhaltanut Oblomovin päälle? Mitä pilviä oli se tuonut mukanaan? Ja miksikä täytyy hänen nyt kantaa niin surullista iestä? Mutta vielä eilenhän sai hän kurkistaa Olgan sieluun, näki siellä valoisan mailman ja valoisan kohtalon, luki sieltä oman ja hänen tulevaisuutensa. Mitä olikaan siis tapahtunut?

Ehkä oli hän syönyt illalliseksi kaksi kananpoikaa tai maannut seljällään taikka oli runollinen mieliala nuljahtanut jonkunlaiseksi kauhuksi?

Useinhan sattuu että hiljaisena, pilvettömänä kesäiltana tähtien vienosti vilkuttaessa ihminen nukahtaa uneen, ajatellen, kuinka ihanalta on vainio näyttävä aamuruskon kirkkaissa väreissä. Ja kuinka hauskalta on tuntuva painua tiheän metsän peittoon ja piiloutua päivän helteiseltä paisteelta! … Vaan sitten yht'äkkiä herääkin sateen ropinaan harmaista, murheellisista pilvistä. Ja tuntuu niin kylmältä ja kostealta…

Oblomov oli illalla tapansa mukaan kuunnellut sydämmensä tykytystä, oli sitten hapuillut sitä käsillään tunnustellakseen, oliko tuo kovettunut kohta siellä laajentunut, oli vihdoin syventynyt tutkimaan onneansa sekä yht'äkkiä langennut murheen mutavesiin, niellen myrkkyjä sisäänsä.

Se myrkky oli vaikuttanut voimakkaasti ja nopeasti. Hän oli läpikäynyt aatteissaan koko elämänsä. Satoja kertoja ennenkin oli katumus ja myöhäinen menneisyyden surkuttelu ahdistanut hänen sydäntään. Hän kuvaili itselleen, mitä hän nyt voisi olla, jos olisi kulkenut reippaasti eteenpäin, kuinka hän eläisi täyteläisemmin ja monipuolisemmin, jos olisi ollut toimelias, ja siirtyi kysymykseen, mitä hän nyt on ja kuinka Olga on voinut ja kuinka yhä voipi häntä rakastaa sekä onko hän sitä ansainnut?

Eikö tämä ole erehdys? välähti yht'äkkiä hänen aivoissaan niinkuin salama ja tämä salama singahti suoraan sydämmeen ja löi sen pirstaksi. Hän alkoi ähkyä. "Erehdys! niin juuri!" pyöri hänen päässään.

"Rakastan, rakastan, rakastan!" — kaikui taas äkkiä hänen muistossaan, ja hänen sydämmensä alkoi lämmetä, mutta yht'äkkiä se jälleen kylmeni: Ja tämä Olgan kolmikertainen "rakastan" — mitä se on? Hänen silmiensä petos ja vielä huikentelevan sydämmen veitikkamainen kuiske, eihän se ole rakkautta, vaan ainoastaan rakkauden esitunnetta.

Kerran tämä ääni on syntyvä, mutta niin voimakkaasti on se kajahtava, sellaisella soinnulla on se jyrähtävä että koko mailma vavahtaa! Tätikin ja parooni saavat sen tietää ja kauvas helähtää kumina tästä äänestä! Ei purkaudu sellainen tunne niin hiljaa kuin puro, joka tuskin kuuluvalla lirinällä ruohossa sukeltelee.

Olga lempii nyt samoin kuin hän ompelee kanavakangastaan: hiljaa ja verkalleen täyttyy siinä kukkakaava, vielä verkallisemmin hän sitä käsissään kääntelee, ihailee, panee sitten pois ja unhoittaa. Vaan tämä on ainoastaan valmistus lempeen, tämä on vasta koe, jonka ensimmäiseksi esineeksi sattumalta on joutunut hän, Oblomov, joka niin vähän kestää…

Sattumahan näet oli vienyt ja lähestyttänyt heidät. Olga ei olisi häntä huomannutkaan, jos ei Stolz olisi häntä näyttänyt ja tartuttanut tuohon nuoreen herkkään sydämmeen oman osanottavaisuutensa, ja niin oli ilmaantunut myötäkärsimys hänen asemansa suhteen, kunnianhimoinen huolehtivaisuus että saisi karistaa uneliaisuuden pois tästä laiskasta sielusta — ja sitten jättää sen.

"Siinä on totuus!" ajatteli hän kauhistuksella nousten vuoteeltaan ja sytyttäen vapisevin käsin kynttilän. "Mitään enempää ei siinä ole eikä ole ollutkaan! Hän on vain ollut valmis ottamaan rakkauden vastaan, hänen sydämmensä on sitä herkästi odotellut, ja hän kohtaa aavistamattaan Oblomovin, joka siihen sattuu erehdyksestä… Heti kun toinen ilmestyy — niin on hän kauhistuksella repäisevä itsensä irti erehdyksestään! Kuinka on Olga silloin katsahtava häneen, kuinka hänestä pois kääntyvä … kauheaa! Minä ryöstän toisen oman! Minä olen — rosvo. Mitä minä teen, mitä minä teen? Kuinka sokaistu minä olen, hyvä Jumala!"

Hän katsahti peiliin: sieltä näkyi vastaan kalpea, keltainen, himmeäsilmäinen olento. Hän muisti niitä onnekkaita nuoria miehiä, joiden katseissa niinkuin Olgankin silmissä oli säihkyviä kipinöitä, hymyssä voiton vakaumusta, käynnissä uljuutta, äänessä sointua. Ja Oblomov odottelee, milloin edes yksi näistä ominaisuuksista häneenkin ilmaantuu. Yht'äkkiä on Olga punastuen katsahtavinaan häneen, Oblomoviin ja … purskahtaa nauruun.

Oblomov kurkistaa jälleen peiliin.

— Tällaisia kuin minä ei rakasteta! — sanoo hän ääneen.

Niin pani hän maata ja tuuskahti kasvoilleen vasten tyynyä.

"Jää hyvästi, Olga, ole onnellinen!" mutisi hän.

— Sakariias! — huusi hän aamulla. — Jos Iljinskiltä tulee tänään palvelija minua kysymään, niin sano etten ole kotona, vaan että olen mennyt kaupunkiin.

— Ymmärrän.

"Tai ei, parempi että kirjoitan hänelle", sanoi hän itsekseen: "muuten näyttää hänestä julmalta että niin äkkiä olen kadonnut. Selitys on välttämätön."

Ja hän istahti pöydän ääreen ja alkoi kirjoittaa nopeasti, innokkaasti, kuumeentapaisella kiireellä, mutta ei niin kuin toukokuun alussa oli kirjoittanut talonisännälle kaupungissa; sanat joka ja että eivät nyt sotkeutuneet.

"Teistä lienee kummallista, Olga Sergejevna (kirjoitti hän) minun itseni asemesta saada tämä kirje, vaikka niin usein näemme toisemme. Lukekaa loppuun ja te saatte nähdä että minun on mahdoton menetellä toisin. Olisi ollut parasta aloittaa tästä kirjeestä, sillä silloin me molemmat olisimme pelastuneet monista omantunnon vaivoista vastaisuudessa; mutta ei nytkään ole myöhäistä. Me rakastuimme toinen-toiseemme niin äkkiarvaamatta, niin nopeasti ikäänkuin kumpikin yht'äkkiä olisimme tulleet kipeiksi. Sen lisäksi katsellessa ja kuunnellessaan teitä tuntikausia, kukapa hyväntahtoisesti haluaisi ottaa niskoillensa raskasta velvollisuutta irroittua lumouksestaan? Mistäpä saisi joka silmänräpäykseksi tahdonvoimaa katsoakseen taakseen ja pysähtyäkseen jokaisen jyrkänteen reunalle sekä ollakseen ihastumatta sen rinteeseen? Minäkin joka päivä ajattelin: 'kauvemmas en anna itseäni houkutella, minä pysähdyn, minusta se riippuu' ja kuitenkin annoin itseäni houkutella, nyt alkaa taistelu, jossa pyydän teidän apuanne. Vasta tänään, viime yönä, minä ymmärsin, kuinka nopeasti minun jalkani luiskahtelevat, ja vasta eilen onnistui minun kurkistaa syvemmälle kuiluun, jonne olen putoamaisillani, ja minä päätin pysähtyä ajoissa.

"Minä puhun ainoastaan itsestäni — en itsekkäisyydestä, vaan sentähden että silloin kun itse olen makaava tämän kuilun pohjalla, te, kuni puhdas enkeli, olette lentävä korkealla enkä minä tiedä, halunnetteko heittää silmäystänne alas. Kuulkaas, muitta mutkitta sanon teille suoraan ja yksinkertaisesti: te ette minua rakasta ettekä voikkaan rakastaa. Kallistakaa korvanne minun kokemukselleni ja uskokaa minua ehdottomasti. Minun sydämmenihän on alkanut jo aikaa sitten tykyttää: otaksukaamme että se on tykyttänyt valheellisesti ja sopimattomaan aikaan, mutta tämä juuri on opettanut minut eroittamaan sen säännöllisen tykytyksen satunnaisesta. Teidän on mahdoton, mutta minä voin ja minun on velvollisuus tietää, missä on totuus ja missä on hairahdus, ja minun on velvollisuus varjella ja varoittaa sitä, joka vielä ei ole ehtinyt oppia sitä tuntemaan. Ja nyt minä täten teitä varoitan: te olette eksymäisillänne, katsokaa ympärillenne!

"Niin kauvan kun lempi meidän välillämme ilmeni keveänä, hymyilevänä haamuna, niin kauvan kun se kaikui Casta divassa, tuulahteli syreeninoksan tuoksussa, sanoin selittämättömässä osanotossa ja ujostelevassa katseessa, niin kauvan minä en sitä uskonut, vaan pidin sitä mielikuvituksen leikkinä ja itserakkauden kuiskutuksena. Mutta vallattomat leikit menivät menojaan, minä tulin kipeäksi rakkaudesta ja tunsin himon hiveleviä oireita. Te tulitte miettiväiseksi ja totiseksi, annoitte minulle joutoaikanne, teissä rupesivat hermot haastamaan omaa kieltänsä, teissä alkoivat mielenliikutukset, ja silloin, se on: nyt vasta minä peljästyin ja tunsin että minun velvollisuuteni on pysähtyä ja sanoa teille, mitä tämä on.

"Minä sanoin teille että rakastan teitä, te vastasitte minulle samalla sanalla — kuuletteko, mikä epäsointu niissä sorahtelee? Ettekö kuule? Siis saatte sen kuulla myöhemmin, sitten kun minä jo olen pohjattomassa syvyydessä. Katsahtakaa minuun, sisältäkää itsenne minun olemukseeni; voitteko te minunlaistani rakastaa, rakastatteko te minua? 'Rakastan, rakastan, rakastan!' sanoitte te eilen. Ette, ette, ette! väitän minä jyrkästi vastaan."

"Te ette rakasta minua, vaan te valhettelette — kiiruhdan lisäämään — te ette petä minua, te ette saata sanoa kyllä, kun teille kerran sanotaan ei. Minä tahdon teille sanoa ainoastaan: nykyinen lempenne ei ole teidän todellinen rakkautenne, vaan se on vasta tuleva; se on ainoastaan itsetajuton rakastamisen tarve, joka todellisen ravinnon puutteessa, todellista tulta vailla palaa petollisella, lämmittämättömällä valolla ilmeten joskus naisissa hyväilyjen muodossa, lasta tai toista naista kohtaan vieläpä vain kyynelissä tai hysteerillisissä kohtauksissa. Minun olisi pitänyt jo heti alussa ankarasti sanoa teille: 'te olette erehtynyt, teidän edessänne ei ole se, jota te olette odottanut, josta olette haaveillut. Odottakaa: hän saapuu, ja silloin te heräätte ja teitä on harmittava ja hävettävä oma erehdyksenne, ja minuun tämä harmi ja häpeä koskee kipeästi!' — tämä juuri olisi minun pitänyt teille sanoa, jos minä luonnoltani ja järjeltäni olisin ollut tarkkanäköisempi sekä sielultani rohkeampi ja, ennenkaikkea, jos olisin ollut vilpittömämpi… Puhuinkinhan minä siitä, mutta muistatteko miten: sanoin edeltäpäin kaiken mitä muut voivat myöhemmin sanoa, valmistaakseni teitä olemaan kuulematta ja uskomatta, mutta itse riensin teitä kohtaamaan, vaikka ajattelinkin: 'kerran vielä tulee toinen — siihen asti nautin minä onnestani'. Siinä se nyt on, viehtymyksen ja himojen logiikka."

"Nyt vasta ajattelen minä toisin. Mitä siitä seuraa että minä näin riipun kiinni hänessä, sillä rakkaus imeytyy sydämmeeni (en minä suotta tunne siinä kovennusta)? Mitenkä silloin päästä erilleen? Kestänkö tätä kipua? Huonosti minun käy. Minä en nytkään kauhistuksetta voi olla tätä ajattelematta. Jos te olisitte kokeneempi ja vanhempi, silloin minä siunaisin onneani ja antaisin teille käteni iäksi. Vaan te…"

"Mutta miksi minä kirjoitan? Miksi en tullut itse suoraan sanomaan että haluni nähdä teitä kasvaa päivä päivältä, mutta etten saa teitä tavata? Sanoa tämä teille vasten kasvoja — kuka sitä hennoisi, päättäkää itse. Toisinaan minä koetan sanoa jotakin tämäntapaista, mutta sanonkin tykkänään toista. Ehkäpä olisi teidän kasvoillanne ilmaantunut surua (jos on totta ettei teidän ole ollut ikävä minun kanssani), taikka olisitte ymmärtämättä hyviä aikeitani loukkaantunut: en yhtä enkä toista näistä minä kestä, tulen sanoneeksi jälleen jotakin muuta, ja minun rehelliset aikomukseni lentävät pirstaleiksi ja loppuvat sopimukseen tavata toisiamme taas seuraavana päivänä. Nyt kun en teitä näe, olen kokonaan toisellainen: teidän leppeät silmänne, teidän suopeat, kaunoiset kasvonne eivät ole edessäni; paperi kestää ja vaikenee, ja minä kirjoitan rauhallisesti (valehtelen): me emme enää näe toisiamme (en valehtele)."

"Joku toinen lisäisi: kirjoitan ja kyynelet tulvivat silmistäni, mutta minä en keimaile edessänne, en peitä suruani, sentähden etten tahdo koventaa kipua enkä ärsyttää sääliä enkä murhetta. Kaikki tuollainen peitteleminen estää aikomusten juuria tunkeutumasta syvemmälle tunteen maaperään, mutta minä en tahdo hävittää en tässä enkä itsessäni sen siemeniä. Ja itkeminen sopii joko viettelijöille, jotka korulauseilla koettavat kutkuttaa naisten herkkää itserakkautta tahi nääntyneille haaveksijoille. Minä puhun tätä hyvästiä heittäen, niinkuin heitetään hyvästit hyvälle ystävälle laskiessa hänet pitkälle taipalelle. Kolmen, neljän kuukauden kuluttua olisi ollut jo myöhäistä ja vaikeata, sillä lempi edistyy uskomattoman nopeasti, se on sielun syöpä ja kytevä tuli. Ja nyt en minä enää ole vähääkään entisenlainen, en laske tunteja enkä minuutteja, en tiedä auringonnousuja tai laskuja, vaan lasken näin: olen nähnyt — en ole nähnyt, saan nähdä — en saa nähdä, hän tuli — hän ei tullut, hän tulee… Kaikki tämä kuuluu nuoruudelle, joka helposti kestää sekä suloiset että surkeat sielunliikutukset, vaan minun olemukselleni kuuluu lepo, joskin ikävä ja uninen, mutta se on minulle tuttu, sillä myrskyjä en minä hallitse."

"Monet kai kummasteleisivat minun menettelyäni. Miksi näin pakenen? sanovat he; toiset minulle nauravat: naurakoot vain, minä siedän senkin! Jos minä kerran päätän olla näkemättä teitä, niin se merkitsee että päätän kestää kaikkea sen tähden."

"Syvässä tuskassani lohduttaudun hiukan sillä että tämä lyhyt episoodi meidän elämässämme jättää minuun iäksi sellaisen puhtaan, hyväntuoksuisen muiston että yksistään jo se riittää estämään minut vaipumasta entiseen sielununeeni ja on oleva myös teille, tuottamatta vahinkoa, ohjeena vastaisessa, säännöllisessä elämässänne. Jääkää hyvästi, enkelini, lentäkää pois mitä pikimmin niinkuin säikähtynyt lintunen lennähtää samalta oksalta, jolle erehdyksestä, yhtä keveästi, ripeästi ja hilpeästi on sattunut toinenkin lintu istahtamaan…"

Näin kirjoitteli Oblomov sielunsa innostuksella ja hänen kynänsä lenteli pitkin sivuja. Hänen silmänsä loistivat, hänen poskensa hehkuivat. Kirjeestä sukeutui pitkä niinkuin kaikista lemmenkirjeistä — on aivan kauheata, kuinka paljon nuo rakastuneet miehet jaksavat lörpötellä.

"Kummallista! Minusta ei enää tunnu niin ikävältä eikä raskaalta!" ajatteli hän. "Tunnen itseni melkeinpä onnelliseksi… Mistä tämä johtuu? Ehkä siitä että olen purkanut sieluni painolastin kirjeeseeni."

Hän luki kirjeensä läpi, sulki sen ja painoi sinettinsä.

— Sakariias! — huusi hän. — Kun palvelija tulee, niin anna tämä kirje hänelle vietäväksi neidille.

— Ymmärrän, — mutisi Sakariias.

Todellakin tuntui Oblomovista nyt niin ihmeen hauskalta. Hän istahti jalkoineen sohvaan vieläpä kysäisten: "eikö ole mitään syötävää aamiaiseksi?" Söi kaksi munaa ja sytytti sikaarin. Sydän ja pää tuntuivat niin täyteläisiltä: se oli elämän tunne! Hän kuvaili itselleen, kuinka Olga saa hänen kirjeensä, kuinka hän hämmästyy ja kuinka hänen kasvonsa muuttuvat sitä läpilukiessaan. Mitä seuraa sitten?…

Hän oikein nautti tämän päivän tulevista tapauksista ja aseman uutuudesta… Tyrmistynein sydämmin kuulosti hän, milloin etehisen ovi narahtaen aukeneisi ja palvelija saapuu, ja eikö Olga jo ole saanut kirjettä ja paraikaa sitä lue… Ei, etehisessä vallitsee hiljaisuus.

"Mitähän tämä merkitsee?" ajatteli hän rauhattomasti: "miksikähän ei ketään ole käynytkään?"

Salainen ääni kuiskutti samalla hänen korvaansa! "miksi olet rauhaton? Sehän sinulle olisikin hyvä ettei ketään kävisi, etteivät suhteet särkyisi?" Mutta hän tukahdutti tämän äänen.

Puolen tunnin kuluttua huusi hän Sakariiasta pihalta, missä tämä istui ajurin kanssa.

— Eikö ketään ole käynyt? kysyi Oblomov.

— Käyneet ovat, — vastasi Sakariias.

— Mitäs sinä?

— Sanoin ettette ole kotosalla: että olette muka kaupunkiin menneet.

Oblomov muljautti silmiänsä hänelle.

— Mitä varten sinä sitä menit sanomaan? — tiuskasi hän. — Etkö muista, mitä sinulle määräsin, kun mies tulee?

— Eipä se mies ollutkaan, joka tuli, vaan sisäpiika, — virkkoi
Sakariias häikäilemättömällä kylmäverisyydellä.

— No, annoitkos kirjeen?

— E-enhän minä … tehän alussa käskitte sanoa ettette ole kotona, vaan myöhemmin vasta antaa kirjeen. Jahka mies tulee, niin annan kyllä…

— Voi sen pöllöpää, sinä olet suoraan sanoen murhaaja! Missä on kirje? Hae se joutuin tänne! — huusi Oblomov.

Sakariias toi kirjeen, joka jo aikalailla oli tahraantunut.

— Katso että peset kätesi! — sanoi Oblomov vihaisesti osoittaen suurta tahraa.

— Minun käteni ovat puhtaat, — virkkoi Sakariias tuijottaen syrjään.

— Anisja hoi, Anisja! — alkoi Oblomov huutaa. Anisja kurkisti puolittain etehisestä.

— Katso tarkkaan mitä tämä Sakariias tekee? — kanteli Oblomov hänelle. — Muista antaa tämä kirje miehelle tai sisäpiialle, kuka sattuu tulemaan Iljinskiltä ja käske jättää neidille — kuuletko?

— Kuulen, armollinen herra. Antakaahan tänne, kyllä minä toimitan.

Mutta heti kun Anisja oli mennyt ulos etehiseen, kiskoi Sakariias kirjeen hänen käsistään.

— Mene tiehesi siitä! — huusi hän: — ja pysy akkaväen tehtävissäsi!

Pian tuli taas Iljinskin sisäpiika juosten takaisin. Sakariias rupesi tälle ovea aukaisemaan, mutta kun Anisja yritti lähestyä piikaa, niin Sakariias katsahti julmasti häneen.

Mitä sinä siinä? — kysyi hän käheästi.

— Minä tulin vain kuulemaan, kuinka sinä…

— Kä, kä, kä! — alkoi Sakariias jätkyttää mäiskyttäen häntä kyynäspäällään. — Mene paikoillesi!

Anisja nauraa kikahutti ja meni, mutta tirkisti oven raosta, tekikö
Sakariias niin kuin herra oli käskenyt.

Ilja Iljitsh oli sattunut kuulemaan tämän melun ja hyppäsi itse katsomaan.

— Kas Katja, mitä sinä täällä teet? — kysyi hän.

— Neiti käski kysyä, minne te olette matkustanut? Vaan ettepä te olekkaan matkustanut, kotonahan tuota näytte olevan. Minä juoksen heti sanomaan, — toimitti hän ja yritti lähteä.

— Niin, minä olen kotona. Se on tuo, joka aina valehtelee, — sanoi
Oblomov. — Tässä on kirje, anna se neidille.

— Kyllä minä annan!

— Missäs neiti nyt on?

— Hän meni kylälle käymään, mutta käski sanoa että jos te olette lukenut sen kirjan loppuun, niin olisitte hyvä ja tulisitte puistoon kahta käydessä.

Piika läksi.

"Ei, en mene … miksikä ärsyttää tunnettaan, kun kaiken on määrä olla lopussa?…" ajatteli Oblomov, suunnaten askeleensa kylälle päin.

Hän näki kaukaa, kuinka Olga oli mäellä menossa, kuinka Katja hänet saavutti ja antoi hänelle kirjeen, näki, kuinka Olga hetkeksi seisahtui, katsahti kirjeeseen, mietti, ja sitten nyykäyttäen päätään Katjalle painui pitkin puistoa lehtokäytävään.

Oblomov kulki kiertoteitse mäen sivu ja poikkesi toisesta päästä samalle käytävälle kävellen sen puoliväliin sekä istahti sitten nurmikolle pensasten väliin ja odotti. "Hän kulkee tästä sivu", ajatteli hän: "minä tahdon ainoastaan salaa piilosta katsahtaa, miltä hän näyttää, vaan sitten poistun iäksi."

Hän odotteli sydän kurkussa neidon askeleita. Ei kuulunut mitään, oli hiljaista. Luonto oli täydessä kukoistuksessaan, ympärillä kihisi näkymätön, pieni työntouhu, mutta kaikki näytti lepäävän juhlallisessa rauhassa.

Ja kuitenkin ruohossa kaikki liikkuu, ryömii, häärii ja hyrisee. Tuossa juoksentelevat muurahaiset eri suuntiin tulisessa puuhassa ja touhussa, törmäilevät yhteen, erkanevat ja kiiruhtavat — se on aivankuin katseleisi vuoren huipulta jotakin ihmistoria; samallaiset joukkiot, samallaiset yhteentöytäykset, samalla tavalla hyörii ja kihisee siinä rahvasta.

Tuossa surisee metsämettinen kukan ympärillä ja kiipeää sen kupua pitkin; tuossa kärpäset parvissa imeytyvät mehupisaraan, joka on pulpahtanut niinipuun halkeamasta; tuolla jossakin puiston tiheikössä piiskuttaa ja visertää lintunen yhtä ja samaa säveltä kutsuen kai ystäväänsä. Tuossa perhoispari pyörien toinen toisensa ympärillä liitelee kuni valssin vauhdissa puiden runkojen ympäri. Ruoho tuoksuu väkevästi ja siitä kuuluu vaikenematon ritinä…

"Mikä hälinä tässä käypi!" ajattelee Oblomov katsellen tätä touhua ja kuunnellen luonnon hienoa huminaa: "mutta päältäpäin on kaikki niin hiljaista ja rauhallista…"

Mutta askeleita ei vieläkään kuulu. Vihoviimein, kas nyt… "Oh!" huokasi Oblomov hiljalleen siirtäen lehviä pois edestään. "Hän se on, se on hän… Mitä tämä merkitsee? Hän itkee! Hyvä Jumala!"

Olga kävelee hiljaa pitkin tietä ja pyyhkii kyyneliä nenäliinallaan; mutta tuskin ehtii hän pyhkiä pois, kun jo uusia ilmestyy sijaan. Häntä hävettävät kyynelet, hän nielee niitä, tahtoo salata ne myös puilta, vaan ei voi. Oblomov ei koskaan ennen ole nähnyt Olgan kyyneleitä, hän ei ole niitä odottanut ja ne ikäänkuin polttivat häntä, mutta niin että hänen ei niistä tullut kuuma, vaan lämmin.

Kiiruusti nousi hän ylös maasta ja lähestyi neitoa.

— Olga! Olga! — huusi hän hellästi, tavoittaen häntä.

Neito vavahti, käännähti ja katsahti Oblomoviin kummastuneena, pyörähti sitten ympäri ja läksi edelleen astumaan.

Oblomov ehti hänen rinnalleen.

— Te itkette? — sanoi hän.

Olgan kyynelet alkoivat vuotaa yhä runsaammin. Hän ei enää voinut niitä pidättää, vaan painoi nenäliinansa vasten kasvojaan, pillahti huikeaan itkuun ja istahti likimmälle penkille.

— Mitä olenkaan minä tehnyt! — sopersi Oblomov kauhistuneena ottaen
Olgaa kädestä ja koettaen sitä irroittaa hänen kasvoiltaan.

— Jättäkää minut rauhaan! — nyyhkytti neito. — Menkää pois! Miksi olettekin täällä? Minä tiedän ettei minun ole tarvis itkeä. Ja mistä sitten? Te olette oikeassa: niin, kaikki saattaa tapahtua.

— Mutta mitä on tehtävä ettette noin itkisi? tiedusti Oblomov asettuen neidon eteen polvilleen. — Sanokaa, käskekää: minä olen valmis kaikkeen…

— Tehän olette itse syypää näihin kyyneliin, mutta pysäyttää niitä ei ole teidän vallassanne… Te ette ole niin voimakas! Päästäkää minut! — puhui hän huiskauttaen nenäliinallaan kasvoihinsa.

Oblomov katsahti Olgaan ja kiroili aatteissaan itseään.

— Onneton kirje! virkkoi hän katuvaisesti.

Olga avasi työkoppansa, otti sieltä kirjeen ja antoi hänelle:

— Ottakaa se takaisin, — sanoi hän: — ja viekää mukananne etten tarvitseisi vielä kauvan jälkeenpäin itkeä sitä katsellessani.

Sanaa sanomatta piiloitti Oblomov kirjeen taskuunsa ja istui siinä neidon vieressä silmät maahan luotuina.

— Antanette ainakin arvon minun aikeilleni, Olga? — sanoi hän hiljaa. — Tämä on todistus siitä, kuinka kallis on minulle teidän onnenne.

— Kallis, kyllä vain! — huoahti Olga. — Ei, Ilja Iljitsh, teidän kai kävi kateiksi että minä niin tyynesti olin onnellinen, ja te kiiruhditte onneani häiritsemään.

— Häiritsemään? Ettekö sitten ole lukenut minun kirjettäni? Minä kerron teille sen sisällön…

— En ole lukenut loppuun asti sentähden että silmäni täyttyivät kyyneleillä; minä olen vielä niin tuhma! Mutta minä olen arvannut jäljelläolevan, älkää kertoko sitä etten tarvitseisi lisää itkeä…

Ja kyyneleitä tipahteli jälleen.

— Enkö minä juuri sentähden kieltäydy teistä, — aloitti hän: — että näen teidän onnenne edessäpäin ja että uhraan itseni sille? … Luuletteko että minä sen teen kylmäverisesti? Luuletteko ettei minun sisässäni kaikki itke? Miksi minä tämän teen?

— Miksikö? — toisti neito yht'äkkiä lakaten itkemästä ja kääntyen Oblomovin puoleen. — Siksi, miksi äsken piilouduitte pensaisiin nähdäksenne, itkenkö minä ja miten minä itken — siksi vain! Jos te vilpittömästi olisitte tahtonut sitä, mikä on kirjoitettu kirjeeseenne, jos olisitte ollut vakuutettu siitä että meidän täytyy erota, niin olisitte heti matkustanut ulkomaille koettamattakaan kohdata minua enää kertaakaan.

— Kuinka te voitte noin ajatella! … — alkoi Oblomov nuhtelevasti, mutta ei saanut loppuun sanotuksi.

Häntä hämmästytti tämä arvostelu sentähden että hänelle äkkiä kävi selväksi että se oli — totta.

— Niin, — toisteli neito: — eilen tarvitsitte te kuulla minun vakuuttavan rakkauttani, tänään oli tarvis nähdä minun kyyneleitäni, vaan huomenna tahdotte te ehkä nähdä, kuinka minä kuolen.

— Olga, kuinka voitte minua noin loukata? Ettekö usko että minä nyt antaisin puolet elämästäni kuullakseni teidän entistä nauruanne ja ollakseni näkemättä noita kyyneleitä…

— Niin, kyllä kai nyt, kun kerran saitte nähdä, kuinka nainen teidän tähtenne itkee… Ei, — lisäsi hän: — teillä ei ole sydäntä. Jos ette olisi tahtonut minun kyyneleitäni, kuten sanotte, niin ette myös olisi niitä aikaansaanut, ellette olisi tahtonut…

— Mutta mistäs minä tiesin? … huudahti Oblomov kysyvällä äänellä, painaen molemmat kämmenensä rintaansa vasten.

— Rakastavalla sydämmellä on oma älynsä, — virkkoi Olga: — se tietää, mitä se tahtoo, ja se tietää edellepäin, mitä on tulossa. Minun oli eilen mahdotonta päästä tänne, sillä meille sattui äkkiä tulemaan vieraita, mutta minä tiesin että te olisitte kiusaantunut odottaessanne minua ja ehkä huonosti nukkunut — ja minä tulin kuitenkin sentähden etten tahtonut että te kärsisitte… Mutta te … teistä on hauska että minä itken. Katsokaa siis, katsokaa ja nauttikaa!…

Ja jälleen alkoi hän itkeä.

— Sangen huonosti minä nukuinkin, Olga, oikein olin kovassa vaivassa koko yön…

— Ja teidän kai kävi sääli että minä niin hyvin nukuin enkä kärsinyt — eikö totta? keskeytti neito. — Ja jos en minä nyt olisi itkenyt, niin olisitte kai ensi yönäkin huonosti nukkunut.

— Mitäs minun nyt on tekeminen: anteeksiko pyytäminen? — sanoi Oblomov nöyrällä hellyydellä. — Anteeksi pyytävät vain lapset tai ne, jotka joukossa sattuvat vahingoissa astumaan toistensa varpaille, vaan tässä ei anteeksipyyntö auta, — vastasi Olga leyhytellen jälleen nenäliinalla kasvojaan.

— Mutta Olga, jos se kuitenkin on totta? Jos minun ajatukseni on oikea ja teidän rakkautenne on — erehdys? Jos te rakastutte toiseen, ja katsahtaessanne silloin minuun, punastutte häpeästä…

— Niin mitäs sitten? — kysyi neito luoden Oblomoviin niin pilkallisen-syvän ja läpitunkevan katseen että tämä ihan ällistyi.

"Hän tahtoo saada urkituksi minusta jotakin!" ajatteli Oblomov.
"Oleppa nyt varuillasi, Ilja Iljitsh!"

— Mistäkö sitten? sanotte te! — toisti hän koneellisesti, silmäillen rauhattomasti neitoon ja osaamatta arvata, millainen ajatus oli muodostumassa tämän aivoissa ja kuinka tämä korjaisi nuo sanansa mitäs sitten, kun silminnähtävästi oli mahdoton oikaista johtopäätöksiä tästä rakkaudesta, jos se kerran oli erehdystä.

Olga katsoi häneen hyvin itsetietoisesti ja varmasti ja hallitsi nähtävästi ajatustaan.

— Te pelkäätte, — virkkoi hän pisteliäästi: — pudota "kuilun pohjaan", teitä pelottaa tuleva loukkaus että minä mahdollisesti lakkaan teitä rakastamasta! … "Minun käy huonosti", kirjoitatte te…

Oblomov ei vieläkään oikein ymmärtänyt.

— Minullehan tulee silloin hyvä olla, jos minä rakastun toiseen, se merkitsee: minä tulen onnelliseksi! Vaan te lausutte että "näette edeltäpäin minun onneni tulevaisuudessa ja olette valmis uhraamaan minun tähteni kaikki, vieläpä elämännekin?"

Oblomov katsoi neitoa tutkivasti ja räpytteli silmäripsiään harvaan ja leveästi.

— Kas, millainen logiikka siitä on syntynyt! — sopersi hän. —
Täytyy tunnustaa etten ensinkään odottanut…

Vaan Olga silmähti häntä niin myrkyllisesti päästä jalkoihin.

— Mutta mitäs sitten on, josta te muka tulette hulluksi? pitkitti hän. — Entäs nämät aamut ja illat, tämä puisto, ja entäs minun vakuutukseni rakastan — eikö kaikki tämä ole siis mistään arvosta, eikö se ansaitse mitään uhria eikä mitään tuskaa?

"Ah, kunpa voisi vajota maan alle!" ajatteli Oblomov, tuntien sisällistä ahdistusta aina sen mukaan, missä määrin Olgan ajatus hänelle täydellisesti rupesi selvenemään.

— Mutta jos te puolestanne — alkoi Olga tulisesti kysyen: — vielä väsytte tähän rakkauteen, niinkuin olette väsynyt kirjoihin, virkatoimeen ja seuraelämään? Jos te ajanpitkään ilman kilpailijatarta, ilman toista rakkautta nukahdatte yht'äkkiä minunkin läheisyyteeni niin kuin kotonanne sohvalle, eikä minun ääneni saa teitä heräämään? Ja jos tuo paisuma sydämmestänne poistuu ja jos ei myös tule olemaan toistakaan naista, vaan tuo teidän yönuttunne tulee teille kaikkea muuta kalliimmaksi?…

— Olga, se on mahdotonta! — keskeytti Oblomov tyytymättömänä, siirtyen hänestä hiukan edemmäs.

— Miksi se olisi mahdotonta? — kysyi neito. — Te sanotte että minä "erehdyn ja rakastun toiseen", mutta itsehän minä toisinaan ajattelen että juuri te muitta mutkitta hylkäätte minut. Ja mitä silloin? Kuinka minä silloin korjaan itsessäni sen, mitä nyt teen? Jos ei ihmiset eikä mailma, mitä minä itse sanon itselleni?… Ja joskus en minäkään tämän tähden saa unta, mutta minä en ahdista teitä tulevaisuuden aavistuksilla, sentähden että uskon parempaan. Minulla voittaa onnentunne kaiken pelon. Ja kuinka suuren arvon panenkaan minä sille, kun näen että teidän silmänne minun tähteni alkavat loistaa, kun te etsiskelette minua, kiipeilette kumpuja ja mäkiä, unhoitatte laiskuutenne ja kiiruhdatte minun tähteni kaupunkiin kukkavihkoa tai jotakin kirjaa noutamaan, ja kun näen että saan teidät hymyilemään ja harrastamaan elämää… Minä odotan ja etsin vain yhtä — onnea, ja uskon että olen sen löytävä. Jos erehdyn, jos on totta että tulen itkemään omaa erehdystäni, niin ainakin tunnen minä (hän painoi kämmenensä vasten sydäntänsä) etten ole siihen syypää, se merkitsee: kohtalo ei ole sitä sallinut, vaan Jumala on päättänyt toisin. Mutta en minä pelkää tulevia kyyneleitä, en minä turhaan ole itkevä, vaan kyyneleilläni "olen minä ostanut jotakin… Minun on ollut … niin hyvä olla!…" — lisäsi hän.

— Olkoon teidän jälleen hyvä olla! — rukoili Oblomov.

— Mutta tepä näette ainoastaan synkkää edessäpäin; teistä ei onni tunnu miltään… Se on kiittämättömyyttä, — jatkoi neito: — se ei ole rakkautta, vaan se on…

— Itsekkäisyyttä! — lausui Oblomov uskaltamatta katsahtaakkaan
Olgaan, uskaltamatta puhua ja uskaltamatta anteeksi pyytää.

— Menkää, — sanoi tämä hiljaa: — sinne, minne olitte menossakin.

Nyt uskalsi Oblomov katsahtaa neitoa silmiin, jotka olivat kuivahtaneet kyyneleistään. Olga katseli miettiväisenä alas maahan ja piirteli päivänvarjostimellaan hiekkaan.

— Pankaa taas maata seljällenne, — lisäsi hän sitten: — niin ette erehdy ettekä "putoa pohjattomaan syvyyteen."

— Minä olen myrkyttänyt teidät ja te olette myrkyttänyt minut — sen sijaan että olisi voitu olla onnellisia ystäviä … — jupisi Oblomov katuvaisesti.

— Juokaa te kaljaanne niin ette syö myrkkyä, — pisteli yhä neito.

— Olga! Tämä ei ole jalomielistä! — sanoi Oblomov. — Senjälkeen kun minä itse rankaisin itseäni tunnustamalla että…

— Niin, sanoissa te rankaisette itseänne, heittäydytte kuiluun, annatte puolet elämäänne, ja niissä teille tulee epäilyksiä ja unettomia öitä: kuinka helläksi, varovaiseksi ja huolehtivaksi te tulette itseänne kohtaan, kuinka kauvas te näette eteenpäin!…

"Mikä totuus, ja kuinka se on yksinkertainen!" ajatteli Oblomov, mutta häpesi sitä ääneensä sanoa.

Miksikäs ei hän itse ollut sitä selittänyt itselleen, vaan sen teki hänelle tuo nainen, joka vasta oli elämänsä alussa? Ja kuinka nopeasti hän sen teki! Hän, joka vast'ikään katseli elämää vielä sellaisena lapsena. — Meillä ei ole mitään sen enempää puhuttavaa, — päätti Olga nousten penkiltä. — Jääkää hyvästi, Ilja Iljitsh ja olkaa… rauhallinen; siinähän teidän onnenne on.

— Olga! Ei, Jumalan tähden, ei näin! Nyt, kun kaikki jälleen on käynyt selväksi, älkää ajako minua pois … — hätääntyi Oblomov tarttuen neitoa kädestä.

— Mitä te minusta tahdotte? Te epäilette että minun rakkauteni teihin on erehdys; minä en voi rauhoittaa teidän epäilystänne, sillä ehkä onkin se erehdys — enhän tiedä…

Oblomov päästi Olgan käden. Jälleen oli puukko tähdätty häntä kohti.

— Kuinka ette tiedä? Ettekö sitten tunne? — kysyi hän ja hänen kasvoiltaan ilmeni taas epävarmuutta. — Epäilettekö sitten todella että…?

— En minä mitään epäile, sillä eilenhän minä teille sanoin mitä tunnen, mutta kuinka on oleva vuoden perästä — sitä en tiedä. Vaan voipikos yhden onnen perästä seurata toinen, sitten kolmas ja samallainen? — kysyi Olga katsoen suurin silmin Oblomoviin. — Sanokaa te, joka olette minua kokeneempi.

Mutta Oblomovin ei tehnyt enää mieli vakuuttaa neitoa tässä asiassa ja hän pysyi vaiti heilutellen toisella kädellään akasiaa.

— Ei, elämässä rakastetaan ainoastaan yhden kerran! — saneli hän sitten kuin koulupoika opittua korulauselmaa.

— Siinä nyt näette, niin minäkin uskon, — lisäsi neito. — Jos ei se niin ole, niin ehkä minäkin lakkaan teitä rakastamasta, ehkä erehdykseni koskee kipeästi minuun ja teihin myöskin; ehkä me todella eroamme! … Mutta rakastaa pari-kolme kertaa … ei, ei… Minä en tahdo sitä uskoa!

Oblomov huoahti. Tämä luulo pyöri mahdollisesti hänen mielessään ja miettiväisenä kieppui hän sen ympärillä. Mutta joka askeleella tuli hänen helpompi olla, ja tuo hänen yöllä mieleensä johtunut erehdys tuntui olevan niin kaukana tulevaisuudessa… "Eihän tämä ole mikään ohimenevä lemmentunne, koko elämähän on sellaista…" pälkähti yht'äkkiä hänen päähänsä: "ja jos työntää luotaan jokaisen tapauksen pitäen sitä erehdyksenä, niin milloinka sitten tulee se oikea? No voi minua! Ihanhan olen ollut kuin sokaistu…"

— Olga, — sanoi Oblomov hieman koskettaen kahdella sormellaan neidon vartaloa (tämä pysähtyi): — te olette viisaampi kuin minä!

Olga pudisti päätään.

— En ole viisaampi, vaan luonnollisempi ja rohkeampi. Mitä te pelkäätte? Luuletteko te todella, pilaa tekemättä, että voi lakata rakastamasta? — kysyi hän ylpeällä vakaumuksella.

— Tällä hetkellä en minäkään pelkää! — huudahti Oblomov reippaasti.
— Teidän kanssanne ei kohtalo ole julma!

— Nuot sanat olen minä äskettäin lukenut… muistaakseni jostakin ranskalaisesta romaanista, — virkkoi Olga yht'äkkiä ivallisesti kääntyen Oblomoviin: — mutta siinä nainen sanoo ne miehelle…

Puna lensi Oblomovin kasvoille.

— Olga! Eikö kaikki saata olla entisellään, — rukoili hän: — minä en ole vasta pelkäävä erehdyksiä.

Olga ei vastannut.

— Eikö niin? — kysyi Oblomov arasti.

Neito pysyi yhä vaiti.

— No, jos ette tahdo sanoa, niin antakaa joku merkki… esimerkiksi oksa…

— Syreenin … niitä ei enää ole! — vastasi Olga. — Katsokaa tuonne, millaisia on jäljellä: aivan surkastuneita!

— Niin, ne ovat aivan surkastuneita! — toisti Oblomov katsellen syreenipuita. — Ja kirje on myös lakastunut! — sanoi hän äkisti.

"Todentotta; syreeninkukat lakastuvat!" ajatteli Oblomov. "Miksi kirjoitinkin koko tämän kirjeen? Miksi en nukkunut yötäni rauhassa ja miksi kirjoitin aamun tullen? Kas kuinka nyt sieluni taas tuli levolliseksi… (hän haukotteli) … haluttaisi panna maata. Vaan jos ei kirjettä olisi ollut, niin ei myös mitään tästä kaikesta olisi tapahtunut: Olga ei olisi itkenyt ja kaikki olisi niinkuin eilen; — hiljaa istuisimme tuolla samassa paikassa käytävän varrella, katsoisimme toinen-toistamme silmiin ja puhelisimme onnestamme. Näin tänään ja huomenna taas samoin…" Oblomov haukotteli kitansa täydeltä.

Yht'äkkiä pälkähti hänen päähänsä että mitenkähän olisi, jos tämä kirje olisi saavuttanut tarkoituksensa, jos Olga olisi hyväksynyt hänen mielipiteensä, säihkähtynyt niinkuin hänkin erehdyksiä ja kaukaisia tulevaisuuden uhkauksia, ja kuunnellut hänen niinsanottua kokemustaan, tervejärkisyyttään sekä suostunut siihen että he eroavat ja unhoittavat toinen-toisensa?

Jumala varjelkoon! Heittää hyvästit, lähteä kaupunkiin, uuteen asuntoon… Sitten seuraisi pitkänpitkä yö, ikävä huomen, sietämätön ylihuomen ja sarja yhä surkeampia ja surkeampia päiviä…

Kuinka olisi mahdollista sitä kestää? Sehän olisi kuolema! Niin juuri. Hän sairastuisi. Sillä eihän hän ole tahtonutkaan eroa, ei hän sitä kestäisi, vaan tulisi rukoilemaan yhä saada tavata Olgaa? "Miksikähän minä sen kirjeen kirjoitinkin?" kysyi hän itseltään.

— Olga Sergejevna! lausui hän.

— Mitä?

— Kaikkiin minun tunnustuksiini olen minä velvollinen lisäämään vielä yhden.

— Mikä se on?

— Se kirje oli aivan tarpeeton…

— Se ei ole totta, se oli välttämätön, — päätti neito.

Hän katsahti ylös ja naurahti nähdessään, miten Oblomovin kasvot muuttuivat, kuinka tältä yht'äkkiä katosi uni ja silmänsä remahtivat auki kummastuksesta.

— Välttämätönkö? toisti hän verkkaan kiinnittäen ihmettelevän katseensa neidon niskaan.

Mutta siinä kohtasi häntä ainoastaan mantillin kaksi tupsua.

"Mitä merkitsevät sitten kyynelet ja nuhteet? Onkohan kaikki viekkautta?" Mutta eihän Olga ole viekas, sen oli hän selvästi huomannut. Viekkautta harjoittavat ja viekkauteen kuluttavat aikaansa ainoastaan enemmän tai vähemmän lyhytnäköiset naiset. Selvän älyn puutteessa liikkuvat he pienessä arkielämässään viekkauden vieterein avulla, kutovat kuni pitsiä kotoista valtioviisauttansa, huomaamatta kuinka heidän ympärillään elämän valta-urat leviävät, minne ne suuntautuvat ja missä ne yhtyvät.

Viekkaus on samaa kuin pieni raha, jolla ei paljoa osteta. Niinkuin pienellä rahalla voi elää ainoastaan tunnin-pari, niin viekkaudellakin voidaan salata itseltään, pettää ja muuttaa toiseen muotoon jotakin, mutta se ei riitä kantamaan katsetta kaukaiseen näköpiiriin eikä rajoittamaan suuren päätapauksen alkua ja loppua.

Viekkaus on likinäköinen, sillä voi nähdä hyvin nenänsä alle, mutta ei etemmäksi ja sentähden se usein lipsahtaa samaan satimeen, minkä se on virittänyt muille.

Olga on luonnostaan älykäs ja ratkaisee helposti ja selvästi kaikki kysymykset. Heti näkee hän tapauksen pää-aatteen ja lähestyy sitä suorinta tietä.

Mutta viekkaus on kuin hiiri: se juosta kipittää ympäri lattiaa ja menee piiloon… Mitä se siis merkitsi? Mitä uutta oli vielä tulossa?

— Minkästähden se kirje oli välttämätön? — kysyi Oblomov.

— Minkäkö tähden? — uudisti neito ja käännähti ripeästi Oblomoviin päin kasvot iloisina ja nauttien siitä että joka askeleella tiesi osaavansa saattaa miesparan ihan ymmälle. — Sentähden tietysti, — sanoi hän sitten verkalleen: — ettette ollut nukkunut yöllä, ja kirjoititte vain minun tähteni, minä olen myös itsekäs! Se on nyt ensimmäinen syy…

— Miksi te sitten äsken minua moititte, ja itse nyt olette kanssani samaa mieltä? — keskeytti Oblomov.

— Siksi että tämä kiusanteko alkoi teidän puoleltanne. Minä siihen en puuttunut, se tapahtui itsestään, ja minä nautin siitä että se nyt on mennyttä, mutta te sen valmistitte ja nautitte siitä jo edeltäpäin. Te olette — ilkeä, ja siitä minä teitä soimasinkin! Ja sitten … teidän kirjeessänne leikkii ajatus ja tunne … te ette elänyt tätä yötä ja aamua omalla tavallanne, vaan niinkuin on tahtonut teidän elävän teidän ystävänne ja minä — se nyt on toinen syy ja sitten lopuksi, kolmanneksi…

— Kolmanneksi sentähden että siinä kirjeessä aivankuin kuvastimessa näkyy teidän hellyytenne, teidän varovaisuutenne, teidän pelkonne minun onneni suhteen, teidän puhdas omatuntonne … kaikki se, minkä minulle teissä on osoittanut Andrei Ivanitsh ja mihin minä olen rakastunut, ja minkä tähden unhoitan teidän laiskuutenne… teidän henkisen turtumuksenne… Te olette tässä; kirjeessä lausunut itsenne ilmi tahtomattanne: te ette ole itsekäs, Ilja Iljitsh, te ette kirjoittanut laisinkaan sentähden että erottaisiin — tätä ette te tahtonut, vaan sentähden te kirjoititte että pelkäsitte pettävänne minut… sen sanoi teille rehellisyys, muuten olisi kirje minua loukannut, enkä silloin olisikaan itkenyt — ylpeydestä en olisi itkenyt! Nyt näette että tiedän, mistä syystä minä teitä rakastan enkä pelkää erehdyksiä: teidän suhteenne en minä erehdy…

Ja tätä puhuessaan hän aivan loisti. Hänen silmänsä säteilivät suurta lemmenriemua ja oman voiman tuntoa; hänen poskillaan heloitti kaksi ruusunpunaista pilkkua. Ja Oblomov, Oblomov oli kaiken tämän aiheena! Rehellisestä sydämmestään oli hän viskannut neidon sieluun tämän tulen, tämän liekkien leikin, tämän loisteen.

— Olga! Te olette … parempi kaikkia muita, te olette paras nainen koko mailmassa! — huudahti Oblomov riemuissaan, ja muistamatta itseään ojensi kätensä ja kallistui neidon puoleen. — Jumalan tähden … yksi suudelma tämän sanoin lausumattoman onnemme vakuudeksi, —kuiskahti hän kuni unenhoureessa.

Neito kimmahti silmänräpäyksessä askelen taapäin, riemukas säteily ja poskienpunat lensivät tipotiehensä kasvoilta, ja nuot äsken niin leppeät silmät säihkyivät uhkaa.

— Ei ikinä! Ei ikinä! Älkää tulko likelle! — huudahti hän säikähtyneenä, miltei kauhussaan työntäen molemmat kätensä ja päivänvarjostimensa hänen ynnä itsensä väliin sekä seisahtui syrjittäin kuni patsaaksi kivettynyt, hengittämättä, uhkaavaan asentoon, uhkaavin katsein.

Oblomov lauhtui tuossa tuokiossa: hänen edessään ei ollutkaan lempeä Olga, vaan loukkaantunut ylpeyden ja vihan jumalatar, jonka huulet olivat yhteenpuristetut ja jonka silmistä singahti salama.

Suokaa anteeksi! … — sopersi hän, tuo hämmästynyt ja masentunut
Oblomov.

Olga käännähti verkalleen ja läksi kävelemään pelokkaasti katsoen viistoon yli olkapäänsä että mitä Oblomov… Vaan tämä käppelehti hiljaa ikäänkuin koira raahaten häntäänsä, jonka päälle on polkaistu.

Neito koetti jouduttaa askeleitansa, vaan nähdessään Oblomovin kasvot, hymyili ja vaimensi vauhtiaan, tuontuostakin vavahtaen. Ruusunpunainen pilkku leimahteli vuoroin kummallekkin poskelle.

Sitä mukaa kuin hän kulki, kirkastuivat hänen kasvonsa, hänen hengityksensä kävi harvemmaksi ja rauhallisemmaksi ja askelet luontuivat jälleen tasaisiksi. Hän oli nähnyt, kuinka pyhä hänen "ei ikinä" oli Oblomoville ja vihan puuska asettui vähitellen antaen sijaa säälille. Hän rupesi kävelemään yhä hiljemmin.

Teki mieli lieventää kiivastustaan ja hän mietti tekosyytä jotakin sanoakseen.

"Kaikki on hukassa! Kaikki on erehdystä! Ei ikinä! Hyvä Jumala! Syreenit ovat lakastuneet", ajatteli Oblomov katsellen retkottavia syreeninoksia: "eilen ovat ne kuihtuneet, kirje on myös kuihtunut, ja tämä silmänräpäys, parhain elämässäni, jolloin nainen ensi kerran sanoi minulle kuni enkeli taivaasta, mitä minussa on hyvää — sekin on kuihtunut!…"

Hän katsahti Olgaan — tämä seisoi odottaen häntä, silmät maahan luotuina.

— Antakaa kirje minulle! … — lausui neito hiljaa.

— Se on kuihtunut! — vastasi Oblomov surullisesti ojentaen kirjeen.

Olga oli jälleen siirtynyt Oblomovin likelle ja taivutti vielä päätään tämän puoleen; silmäripset olivat kokonaan alaslasketut… Hän melkein värisi. Kun Oblomov ojensi kirjeen, ei tyttö kohottanut päätään eikä siirtynyt kauvemmas.

— Te säikäytitte minua, — lisäsi hän pehmeästi.

— Antakaa anteeksi, Olga, — sopersi Oblomov. Neito oli vaiti.

— Se oli julma tuo "ei ikinä"! … — lausui Oblomov surullisesti ja huokasi.

— Se on kuihtuvainen! — kuiskasi neito tuskin kuultavasti ja punastui.

Ja hän heitti Oblomoviin häveliään, hyväilevän katseen, otti tätä molemmista käsistä kiinni, puristeli niitä omissaan ja painoi ne sitten sydäntänsä vasten.

— Kuuletteko, kuinka se tykyttää! — virkkoi hän. — Te olette peljästyttänyt minua. Päästäkää!

Ja katsahtamatta Oblomoviin pyörähti neito äkkiä irti ja läksi juoksemaan pitkin käytävää hiukan nostaen edestäpäin hameensa helmoja.

— Mihinkä te sellaista vauhtia? — huusi Oblomov perään. — Minä olen väsynyt, en jaksa juosta teidän perässänne…

— Jättäkää minut. Minä juoksen laulamaan, laulamaan, laulamaan!… — huusi neito vastaan palavin kasvoin. — Rintaani ahdistaa, koskee melkein kipeästi…

Oblomov jäi paikoilleen ja tuijotti kauvan neidon jälkeen ikäänkuin poislentävää enkeliä.

"Kuihtuukohan tämäkin hetki?" ajatteli hän miltei alakuloisesti, tuntematta itsekään, kävelikö eteenpäin vai seisoiko yhdessä kohti.

"Syreenit ovat surkastuneet", mietti hän jälleen: "eilispäivä on kadonnut ja yö näkyineen ja painostuksineen on myös kadonnut… Niin! Ja tämä silmänräpäys kuihtuu myös niinkuin syreeni. Mutta kun yö on mennyt, niin sijalle taas tuulahtaa aamu…"

— Mitä kummaa tämä on? — sanoi hän ääneensä syventyen itseensä. — Lempikin on myös … niin juuri, lempi? Ja minä kun luulin että se niinkuin helteinen puolipäivä riippuu rakastavaisten päällä eikä mikään silloin liikahda eikä tuulenhenkäystä tunnu sen ilmapiirissä. Vaan rakkaudessa ei olekkaan rauhaa, näen mä, se liikkuu aina jonnekkin eteenpäin … "niinkuin koko elämä", kuten Stolz sanoo. Eikä ole vielä syntynyt sitä Jeesus Natsarealaista, joka sille sanoisi: "seis äläkä liikahda!" Mitähän huomispäivä tuopi mukanaan? — kysyi hän huolestuneesti itseltään ja lähti mietteissään ja laiskasti kotiinsa päin astumaan.

Kulkiessaan sivu Olgan ikkunain kuuli hän kuinka neidon täyteläinen rinta huojensihen Schubertin säveliin ikäänkuin olisi se itkenyt omaa onneaan…

Hyvä Jumala! Kuinka suloiselta sentään tuntui elää mailmassa!

11.

Kotiin tultuaan löysi Oblomov entisten lisäksi kirjeen Stolzilta, joka kirje alkoi ja loppui sanoilla: "nyt tai ei koskaan!" se oli täyteen sullottu nuhteita siitä ettei Oblomovia vieläkään kuulunut eikä näkynyt ja miksi ei hän lähde liikkeelle, sitten oli kehoitus välttämättä saapumaan Shweitsiin, jonne Stolz oli jo menossa, ja lopuksi että ainakin tavattaisiin Italiassa.

Jos ei näin, niin pyysi hän Oblomovia matkustamaan maakyläänsä, järjestämään asiansa, pudistamaan hereille talonpoikien sikseen jätetyn elämän, tarkastamaan ja määräämään tulonsa sekä ryhtymään uusien huoneiden rakennuspuuhiin.

"Muista meidän sopimustamme: nyt tai ei koskaan!" lopetti Stolz kirjeensä.

— Nyt, nyt, nyt! — hoki Oblomov. — Andrei ei tiedä, mikä romaani täällä paraikaa riehuu minun elämässäni. Kaikesta hän sitten puhuukin kuin mokomista asioista! Voinkos minä semmoisiin seikkoihin milloinkaan ryhtyä? Koettaisippas itse, minun asemassani. Kyllähän ranskalaisista ja englantilaisista saa lukea, kuinka he muka aina tekevät työtä ja muka kaikki asiat ymmärtävät. Mutta nehän matkustelevat, maleksivat pitkin koko Eurooppaa, muutamat halki Aasian ja Afrikankin noin vain huvikseen: mikä piirtääkseen maisema-albumin, mikä kaivellakseen muinaisjäännöksiä, mikä taas ampuakseen leijonia tai pyytääkseen käärmeitä. Tai istuskelevat he kotosalla ylhäisessä joutilaisuudessa, einehtivät ja syövät päivällisiä ystäväinsä kanssa ja naisten seurassa — siinä niiden koko työ. Mutta mikä pakko työn tekijä minä tässä olen? Se on vain Andrein keksintöjä tuo: Minulla on vatsa täynnä ja vaatteet päällä. Tosinhan Olga tuonoin taas tiedusti, onko minulla aikomus matkustaa Oblomofkaan.

Oblomov kiiruhti kuitenkin kirjoittelemaan ja sovittelemaan, ajoipa arkkitehtinkin luo ja pian oli hänen pienellä pöydällään leviteltyinä uuden rakennuksen ja puutarhan piirustukset. Talo oli suunniteltu perhettä varten, se oli tilava ja siinä oli kaksi parveketta.

"Tuo on minun kamarini, tuo on Olgan, tuossa on makuuhuone, tuossa lastenkamari"… ajatteli hän hymyillen. "Mutta talonpojat, talonpojat" … ja hymy hävisi hänen huuliltaan, huoli rypisti hänen otsaansa. "Se naapuri se kirjoittaa ihan yksityisseikkoja myöten, puhuu pellon hoidosta, riihenpuinnista ja sensemmoisista… Ats kuinka ikävää! Ja vielä ehdottaa hän yleiseen laskuun tieni pidennettäväksi suureen kauppalaan asti, sillan rakennettavaksi joen yli sekä pyytää sitä varten kolmetuhatta ruplaa rahaa, tahtoo että minä panttaisin Oblomofkan… Vaan mistäs minä tiedän, onko tämä tarpeen? … Kuka siitä selvän saanee? Ehkä hän minut peijaa?… Otaksukaamme että hän on rehellinen ihminen ja että Stolz hänet tuntee, mutta voihan hänkin pettyä ja silloin ovat minun rahani mennyttä kalua. Kolme tuhatta — se on paljon rahaa. Mistä ne ottaa? Ei, se on hirmuista! Lisäksi kirjoittaa hän että muutamia talonpoikia lähetettäisiin erämaata asustamaan ja vaatii pikimmiten vastausta — kaikkea mitä pikimmin. Hän on aikeessa lähettää kaikki asiakirjat omaisuuden panttausta varten virastoon. 'Jos siis minä hänet tahdon valita uskotuksi mieheksi, niin on minun mentävä oikeusvirastoon todistamaan' — kas sitä on hän tahtonut! Mutta minä en tiedä, missä koko virasto sijaitseekaan tai kuinka sinne edes ovet aukaistaan."

Jo on toinen viikko kulumassa eikä Oblomov ole vastannut tähän kirjeeseen, ja sillävälin kyselee Olgakin, onko hän jo käynyt virastossa. Myös Stolz on äskettäin lähettänyt kirjeen sekä Oblomoville että Olgalle ja tiedustelee tältäkin että: "mitä se mies siellä tekee?"

Mutta Olgahan saattoi ainoastaan pintapuolisesti tarkastaa ystävänsä toimia ja niitäkin vain siinä piirissä, johon hänellä oli pääsy. Hän sai nähdä ainoastaan, oliko Oblomovin katse iloinen vai suruinen, ajoiko tämä mieluusti kaikilla hänen asioillaan, ilmestyikö hän sovittuna hetkenä lehtoon, ja missä määrin häntä huvittivat kaupungin uutiset sekä seuraelämän keskustelut. Kaikista luulevaisimmin piti Olga silmällä ettei Oblomov suinkaan päästänyt näkyvistään elämänsä päätarkoitusta. Jos hän kyselikin Oblomovilta tämän asioista, niin teki hän sen ainoastaan vastatakseen jotakin Stolzille, joka niistä tiedusteli.

Kesä on täydessä kukoistuksessaan, heinäkuu on loppumassa ja ilmat ovat erinomaiset. Kirkkaana päivänä tepastelee Oblomov puistossa, polttavan puolipäivän aikaan lymyää hän Olgan kanssa lehtoon mäntyjen väliin, istuu neidon jalkojen juuressa ja lukee hänelle jotakin kirjaa: Olga ompelee jo toista kanavakankaan kappaletta — herra Oblomovia varten.

Heidänkin sisässään vallitsee kuuma kesä: toisinaan nousee pilviä, mutta ne liitävät tiehensä.

Joskohta Oblomov näkeekin raskaita unia ja hänen sydäntään jyskyttävät epäilykset, niin Olga seisoo kuni enkeli häntä vartioimassa, katselee hänen kasvoihinsa kirkkailla silmillään, oivaltaa, mikä milloinkin painaa hänen sydäntään — ja kaikki on, jälleen hiljaista ja tunne virtailee taas tasaisesti kuni joen suvanto, jossa heijastelee yhä uusia taivaan värejä.

Olgan katse elämään, rakkauteen ja ylipäänsä kaikkeen kävi yhä selvemmäksi ja määrätymmäksi. Varmemmin kuin ennen silmäili hän ympärillensä hämmästymättä tulevaisuutta, hänessä nousi esiin uusia henkisiä puolia, uusia luonteen piirteitä. Ne ilmenivät milloin runollisen vaihtelevaisina ja syvinä, milloin säännöllisinä, selvinä, asteettaisina ja luonnonomaisina…

Se oli jonkunlaista itsepäisyyttä, jolla hän piti kurissa ei ainoastaan kohtalon kaikkia uhkauksia, vaan vieläpä Oblomovin laiskuutta ja henkistä velttouttakin. Mikä tahansa aije hänessä ilmaantuikin, heti ryhtyi hän sen toimeenpanemiseen ja siitä asiasta sai nyt kuulla yhtenään. Jos ei kuulla saanut, niin sai ainakin nähdä että hänen aivoissaan liikkuu yhä se yksi, ettei hän sitä unhoita, ei jätä eikä hukkaa, vaan yhä harkitsee ja hakee sitä, mitä etsii.

Oblomov ei voinut ymmärtää, mistä hänelle tuli tämä voima ja tämä ryhti — tuntemaan ja käsittämään, miten ja mitä kulloinkin on tehtävä, sattuipa mikä tapaus tahansa.

"Se tulee kai siitä", ajatteli Oblomov, "ettei hänellä koskaan nuo toiset kulmakarvat ole toisten tasalla, vaan ovat aina hieman ylempänä, ja niissä on sellainen hienohko, tuskin huomattava poimu… Siihen poimuun on hänellä tuo hellittämättömyys pesiytynyt."

Laskeutukoonpa kuinka rauhallinen ja valoisa ilme tahansa hänen kasvoilleen, niin tuo poimu se ei koskaan silene ja kulmakarvat eivät tasaannu. Mutta ulkonaista voimaa, äkkinäisiä temppuja tai oikkuja ei hänellä ole. Mielen jäntevyys ja tuo hellittämättömyys eivät viekoittele häntä askeltakaan pois naisellisuudesta.

Hän ei tahdo olla seuraelämän leijonatar eikä vallata sattuvilla sanoilla kömpelöä ihailijaansa tai hämmästyttää terävällä järjellään koko vierassalonkia, jotta joku nurkasta huudahtaisi: "bravo! bravo! mainiota!"

Vaan onpa hänessä tuota arkuuttakin, mikä on ominaista naisille: tosin ei hän rupea vapisemaan nähdessään hiirenpojan eikä lankea pyörryksiin, jos tuoli sattuu rymähtämään kumoon, mutta hän pelkää mennä kauvas kotoa, kääntyy takaisin nähdessänsä talonpojan, joka hänestä näyttää epäilyttävältä, sulkee yöksi ikkunansa etteivät varkaat kiipeäisi sisään — kaiken tämän tehden naisen tavalla…

Ja sitten on hän niin altis säälin ja myötäkärsimyksen tunteelle! Ei ole vaikeata saada häntä kyyneltymään, niin herkkä on hänen sydämmensä. Rakkaudessaan on hän niin hellä ja suhteissaan kaikkia kohtaan on hän niin pehmeä ja hyväilevän-tarkkaavainen — sanalla sanoen: hän on nainen!…

Jos hänen puheensa joskus välähteleekin ivan kipinöitä, niin säteilee hänestä samalla sellaista suloa, sekistä suopeata ja leppeätä älyä että jokainen ilolla paljastaa otsansa hänen työtavakseen.

Mutta vastatuulta ei hän pelkää, kulkee keveästi puettuna iltahämärissä — ei ole millänsäkään kylmästä. Terveys uhkuu hänestä, ja hän syö hyvällä ruokahalulla, hänellä ovat omat lempiruokansa, ja hän tietää kuinka niitä on valmistettava.

Niin tämän kaiken tietävät monet muutkin, mutta monet eivät tiedä, mitä tehdä siinä tai toisessa tapauksessa, tai jos tietävätkin, niin on se vain opittua ja kuultua, eivätkä tiedä, miksi he tekevät juuri niin eivätkä toisin tahi vetoavat heti tädin tai serkun kokemuksiin…

Monet taas eivät tiedä itsekään, mitä tahtovat ja jos sen ratkaisevatkin, niin tekevät sen veltosti, niin että asian tarpeellisuus tai tarpeettomuus on sattuman varassa. Tämä kai johtunee siitä että heillä kulmakarvat ovat luokkina samalla tasalla, sormin siroiksi hypisteltyinä ja — ettei ole tuota poimua otsalla.

Oblomovin ja Olgan välille muodostui salaisia, muille näkymättömiä suhteita: jokaisella silmäniskulla, jokaisella vähäpätöisellä sanalla, mikä lausuttiin toisten läsnäollessa, oli heihin nähden oma merkityksensä. Kaikessa huomasivat he lemmen vihjauksia. Joskus Olgakin, vaikka on niin varma itsestään, säpsähtää ja punastuu, kun pöydässä istuttaessa satutaan kertomaan jonkun rakkauden tarina, mikä muistuttaa hänen omastaan; ja koska kaikki lemmenkertomukset ovat toistensa kaltaisia, niin tulee hän useinkin punastuneeksi.

Mutta Oblomov se vasta hämmentyy, kun vähääkään sinnepäin viitataan, hämmentyy niin pahanpäiväisesti että teetä tarjottaessa yht'äkkiä kouraisee nenänsä eteen sellaisen läjän korppuja että välttämättä joku seurasta purskahtaa nauramaan.

He alkavat tulla tarkkaavaisiksi ja varovaisiksi. Toisinaan jättää Olga sanomatta tädilleen että on tavannut Oblomovin, ja tämä taas selittää kotonaan menevänsä muka kaupunkiin, vaikka pujahtaakin puistoon.

Mutta vaikka Olga olikin niin selväjärkinen ja niin itsetietoisesti katseli ympärilleen, vaikka olikin niin pirteä ja terve, niin alkoi hänessä kuitenkin ilmaantua jonkunlaisia uusia sairaaloisuuden oireita. Hänet valtasi aika-ajoittain rauhattomuus, jota hän hautoi tietämättä kuinka selittää se itselleen.

Joskus hän kuuman puolipäivän helteessä kävellessään käsikynkässä Oblomovin kanssa nojautuu hervottomasti tämän olkapäätä vastaan, astuu koneellisesti, ikäänkuin näännyksissään ja on itsepäisesti vaiti. Silloin raukeaa hänen reippautensa, hänen katseensa on uupunut, ilman eloisuutta, käy liikkumattomaksi, tähtää jonnekkin yhteen ainoaan pisteeseen eikä viitsi hän sitä kääntää toiseen esineeseen.

Hänen tulee raskasta olla, hänen rintaansa ahdistaa, hän on niin levoton. Hän riistää mantillin hartioiltaan, huivin kaulaltaan, mutta ei tämäkään auta — yhä painostaa, yhä ahdistaa. Hänen tekisi mieli heittäytyä puun alle ja levätä siinä tuntikausia…

Oblomov joutuu ymmälle, leyhyttelee lepänoksalla ilmaa hänen kasvoillensa, mutta kärsimättömällä liikkeellä torjuu neito hänen kohteliaisuutensa ja näyttää riutuneelta.

Sitten hän yht'äkkiä huoahtaa, katsahtaa havahtuen ympärilleen, katsahtaa Oblomoviin, puristaa hänen kättään, hymyilee ja jälleen ilmaantuu entinen reippaus, nauru, ja hän hallitsee jo itseään.

Erittäinkin erään kerran illalla vaipui hän tällaiseen levottomuuden tilaan, jonkunlaiseen rakkauden unikävelyyn, esiintyen Oblomoville ihan uudessa valossa.

Oli tukahduttavan kuuma ilma ja metsästä suhisi kumeasti lämmin tuuli, taivas pilveili raskaissa pilvissä, ja ilta hämärtyi hämärtymistään.

— Tulee sade, — virkkoi parooni ja läksi ajamaan kotiinsa.

Täti poistui omaan huoneeseensa. Olga soitteli kauvan ja miettiväisesti pianoa, vaan lakkasi sitten äkisti.

— En jaksa, sormeni vapisevat, minusta on niin painostavaa, — sanoi hän Oblomoville. — Menkäämme vähän kävelemään tuonne puutarhaan.

Kauvan kävelivät he pitkin käytäviä, käsi-kädessä. Neidon kätöset olivat kosteat ja pehmeät. He poikkesivat puistoon.

Puut ja pensaat olivat siellä sekautuneet synkäksi parveksi, kahden askelen päähän ei voinut mitään nähdä, ja ainoastaan vaaleahkoina juovina kiemurtelivat hiekkaiset polut.

Olga katsahteli lakkaamatta pimeyteen ja likistyi Oblomovia vasten.
Ääneti vaelsivat he eteenpäin.

— Minua hirvittää! — virkkoi neito yht'äkkiä vavahtaen, kun he melkein hapuilemalla tunkeutuivat pitkin ahdasta käytävää, kahden mustan, läpipääsemättömän metsänseinän lomitse.

— Mikä niin? — kysyi Oblomov. — Älä pelkää, Olga, minä olen sinun kanssasi.

— Sinäkin minua kauhistutat! — kuiskasi Olga. — Mutta se on jonkinlaista suloista kauhistusta… Sydän tyrmistyy… anna kätesi ja tunnustele, kuinka se tykyttää…

Ja samalla hän taas vavahti sekä siristeli silmiään.

— Näetkö, näetkö? — kuiskahti hän värähtäen ja tarttui lujasti molemmin käsin Oblomovin olkapäähän. — Etkö näe, kuinka joku vilkuttaa hämärässä?…

Ja neito puristautui kiinteämmin Oblomovia vasten.

— Ei täällä ole ketään … — sopersi Oblomov, vaikka pitkin hänenkin selkäydintään tuntui ryömivän kuin muurahaisia.

— Peitä minun silmäni pikimmiten jollakin … paina kovemmin, kovemmin! — saneli neito kuiskaamalla … — No, nyt on hyvä… Ne ovat vain hermot, — lisäsi hän mielenliikutuksessa. — Kas tuossa se on taas! Katso, kuka se on? Istahtakaamme jollekkin penkille…

Oblomov haki hapuilemalla penkin ja istutti hänet siihen.

— Mennään kotiin, Olga, — kehoitteli Oblomov: — sinä olet sairas.

Olga painoi päänsä Oblomovin hartioita vasten.

— Ei, täällä on ilma raittiimpi, — sanoi hän: — minua niin ahdistaa tästä sydämmen kohdalta.

Neito hengitti tulisesti vasten Oblomovin poskea.

Tämä kosketti kädellään hänen päätään — ja pääkin tuntui ihan kuumalta. Povi huohotti raskaasti ja purkihen tiheisiin huokauksiin.

— Eikö ole parempi että mennään kotiin? — hoki Oblomov yhä neuvottomana: — täytyy panna maata.

— Ei, ei anna minun olla, älä koske … puheli Olga uupuneesti, tuskin kuuluvalla äänellä. — Minulla tuntuu tässä sellainen poltto… — ja hän painoi rintaansa.

— Tosiaankin, eikö mennä kotiin … — kiirehti Oblomov.

— Ei, odota, tämä kyllä selviää…

Neito puristi Oblomovin kättä, katsahti häntä tuontuostakin likeltä silmiin ja oli kauvan vaiti, alkoi sitten itkeä nyyhkyttää, aluksi hiljalleen, sitten ääneen. Oblomov ei tiennyt mitä tehdä.

— Jumalan nimessä, Olga, pian kotiin! — toimitti hän rauhattomasti.

— Ei tämä ole vaarallista, — vastasi neito itkeä nyyhkyttäen: — älä häiritse, salli itkeä loppuun asti… tuli sammuu kyyneliin, minun tulee helpompi olla, tämä kaikki on vain hermojen leikkiä…

Oblomov kuunteli tässä pimeydessä Olgan raskasta hengitystä, tuntien kuinka tämän kuumat kyynelet tipahtelivat hänen kädelleen ja kuinka suonenvetoisesti tämä puristeli hänen kättään. Oblomov ei liikauttanut sormeaankaan, vaan istui henkeään pidättäen. Mutta neidon pää lepäsi hänen olkapäällään ja tuo kuuma hengitys pani hänenkin poskensa hehkumaan… Hänkin vavahti, mutta ei uskaltanut koskettaa huulillaan tytön poskia.

Sitten tyyntyi Olga tyyntymistään ja hänen hengityksensä kävi tasaisemmaksi… Hän vaikeni kokonaan niin että Oblomov jo luuli hänen nukahtaneen siihen ja pelkäsi liikahtaa.

— Olga! — huudahti hän kuiskaten.

— Mitä? — vastasi neito niinikään kuiskaamalla ja huokasi ääneen. — No nyt se on ohi… — sanoi hän väsyneesti: — minun on jo helpompi olla, minä hengitän vapaasti.

— Mennäänkö siis? — sanoi Oblomov.

— Mennään! — toisti Olga väkinäisesti. — Sinä, minun armaani! — kuiskasi hän sitten hempeästi, likistäen Oblomovin kättä ja nojautuen tämän olkapäähän asteli epävarmoin askelin kotiin asti.

Saliin tultua katsahti Oblomov Olgaan: neito näytti heikolta, mutta hymyili kummallista itsetajutonta hymyä ikäänkuin oudon unelman vallassa.

Oblomov vei hänet sohvaan istumaan, asettui hänen viereensä polvilleen ja suuteli syvästi liikutettuna muutamia kertoja hänen kättään.

Olga katseli häntä yhä samalla tavalla hymyillen, tarjoten hänelle molemmat kätensä, sekä seurasi häntä silmillään ovelle saakka.

Oblomov kääntyi ovessa ympäri ja huomasi että Olga yhä katsoo hänen jälkeensä ja että hänen kasvoillaan on yhä sama voipumus, sama hehkuva hymy, ikäänkuin ei hän voisi siitä päästä erilleen…

Mietteissään läksi Oblomov talosta. Hän oli jossakin nähnyt tämän hymyn, muisteli jotakin taulua, jossa oli kuvattuna nainen sellainen hymy huulillaan … ei kuitenkaan Cordelia…

Seuraavana päivänä lähetti hän tiedustamaan Olgan terveyden tilaa, ja vastauksen tuojan oli käsketty sanomaan:

— Jumalan kiitos, neiti voi hyvin, ja rouva pyytää herra Oblomovia tänään ruualle, mutta illalla suvaitsevat kaikki ajaa viiden virstan päähän ilotulitusta katsomaan.

Oblomov ei ottanut oikein uskoakseen ja kiiruhti itse Iljinskille. Todentotta: Olga oli pirteä kuin kukka, silmissä oli loistetta ja rohkeutta, poskilla heloitti kaksi ruusunpunaista pilkkua ja ääni oli niin sointuisa! Mutta kun Oblomov lähestyi häntä, niin hän äkkiä hämmentyi, melkeinpä huudahti ja punastui kokonaan, kun tämä kysyi: "kuinka voitte eilisen jälkeen?"

— Se oli vain vähäinen hermohäiriö, — sanoi neito kiireesti. — Tätini sanoo että pitää varemmin panna maata. Se tapahtui minulle vasta äsken…

Hän ei sanonut loppuun, vaan kääntyi pois ikäänkuin olisi pyytänyt armoa. Mutta miksi hän hämmästyi — sitä hän ei itsekään tiennyt. Miksi kalvoi ja poltteli häntä muisto eilisillasta ja tuosta hermohäiriöstä?

Hän oli samalla häpeissään jostakin ja harmissaan jollekkin, vuoroin itselleen, vuoroin Oblomoville. Mutta toisella hetkellä näytti hänestä kuin olisi Oblomov tullut hänelle lempeämmäksi, likemmäksi ja että hän puolestaan tuntee Oblomovia kohtaan myötätunnetta aina kyyneliin saakka, ikäänkuin olisi päässyt hänen kanssaan eilisillasta lähtien jonkinlaiseen salaiseen sukulaisuuden suhteeseen…

Hän ei ollut saanut paljon unta yöllä ja oli jo varhain aamulla kävellyt kauvan yksikseen puistokäytävällä, kovassa mielenliikutuksessa, puistosta kotiin ja sieltä taas takaisin, yhä hautoen ja arvuutellen mielessään, milloin rypistäen kulmiaan, milloin äkkiä heleästi punastuen ja hymyillen jollekkin, voimatta päästä mihinkään ratkaisevaan päätökseen.

"Ah, Sonitshka!" oli hän harmissaan ajatellut. "Kuinka onnellinen sinä olet. Heti saisit tämänkin asian selväksi!"

Mutta mitenkäs oli Oblomovin laita? Miksi oli hän ollut niin mykkä ja liikkumaton eilisiltana, eihän olisi ollut tarvis joutua hämilleen siitä että Olgan hengitys pani hänen poskensa hehkumaan, että neidon kuumat kyyneleet tipahtelivat hänen kädelleen, että hän melkein sai kantaa hänet kotiin ja kuunnella hänen sydämmensä ujostelematonta kuisketta? … Mitä olisi toinen hänen sijassaan tehnyt? Toiset ne katsovat kaikkea niin julkeasti…

Vaikka Oblomov olikin elänyt tuon kaikkitietävän, kaikki elämän kysymykset aikaisin ratkaisevan, mihinkään uskomattoman sekä kaikkea kylmästi ja oppineesti arvostelevan nuorison piirissä, niin hänen sielussaan kuitenkin paloi usko ystävyyteen, rakkauteen, inhimilliseen kunniaan, ja kuinka paljon tahansa hän olikin erehtynyt ihmisten suhteen, kuinka paljon tahansa hän yhä vieläkin erehtyi ja sydämmessään kärsi, niin ei hänessä kuitenkaan kertaakaan horjahtanut hyvyyden perustus eikä usko siihen. Hän kunnioitti salaisuudessa naisen puhtautta, tunnusti naisen vaikutusvallan ja oikeuden ja kantoi hänelle uhreja.

Mutta häneltä puuttui luonnetta selvästi tuntemaan hyvän opettavaa vaikutusta ja kunnioitusta viattomuuteen. Hiljalleen huumaantui hän sen tuoksusta, mutta myös väliin yhtyi noiden siveyteen uskomattomien kyynikkojen kuoroon, jonka hurjaan lauluun hänkin osasi lisätä kevytmielisen sanansa.

Oblomov ei koskaan perinpohjin käsittänyt, kuinka paljon painaa hyveen, totuuden ja puhtauden sana, joka heitetään ihmispuheiden puroon ja kuinka syvän uran se itselleen uurtaa. Hän ei ajatellut että se, mikä sanottiin ripeästi ja äänekkäästi, ilman valheellisen häveliäisyyden väritystä ja miehekkäästi, se ei huku mailmallisen ivan mielettömiin huutoihin, vaan uppoaa kuni helmi yhteiskunnallisen elämän syvänteeseen, ja aina löytyy sitä varten suojeleva simpukankuori.

Monet kompastuvat hyvän sanan kohdalla punehtuen häpeästä, kun sitä vastoin rohkeasti ja äänekkäästi päästävät suustaan kevytmielisen sanan, ymmärtämättä epäillä ettei myöskään se onnettomuudeksi putoa turhaan, vaan jättää itsestään pitkän jäljen, mikä joskus on häviämätön.

Sitävastoin oli Oblomov teoissaan puhdas eikä yhtään ainoata tahraa tuossa kylmässä sieluttomassa aistillisuudessa, mihin muut antautuivat ilman henkistä viehtymystä ja taistelua, ollut hänen omalla-tunnollaan. Hän ei sietänyt kuulla jokapäiväisiä kertomuksia siitä, kuinka yksi oli vaihtanut hevosia ja huonekaluja, toinen — naista … ja kuinka suuria rahakulunkeja vaihdokset olivat tuottaneet…

Usein kärsi hän miehen menetetystä arvosta ja kunniasta itkien itsekseen jonkun, hänelle tuntemattoman naisen kurjaa lankeemusta, vaan oli vaiti peljäten mailmaa.

Täytyi arvata nämät asiat tunteakseen hänet oikein, ja Olga ne arvasikin.

Miehet nauravat moisille kummallisille olennoille, mutta naiset ymmärtävät heidät heti ensi kerralla. Puhtaat, siveät naiset rakastavat heitä — myötätunteesta, turmeltuneet taas koettavat päästä likeiseen suhteeseen heidän kanssaan — saadakseen sielunylennystä.

Kesä vierähti ja kului loppuun, aamut ja illat muuttuivat pimeiksi ja kosteiksi. Eivät ainoastaan syreenit olleet kuihtuneet, vaan myös niinipuiden kukinta ja marjojen aika oli loppunut. Oblomov ja Olga tapasivat toinen-toisensa joka päivä.

Oblomovissa oli syntynyt elämänhalu, se on: hän oli omistanut jälleen kaiken sen, mistä tuonoin oli vieraantunut. Hän tiesi nyt, miksikä Ranskan lähettiläs oli matkustanut Roomasta, mistä syystä englantilaiset lähettivät laivoja ja sotaväkeä Itään sekä oli hyvin huvitettu, kun satuttiin raivaamaan uutta tietä Saksaan tai Ranskaan. Mutta tien aukaisemisesta Oblomofkan kautta suureen kylään ei hän välittänyt, virastoon ei hän mennyt pyydettyä uskottavaisuutta todistamaan eikä hänellä myöskään tullut lähetetyksi vastausta Stolzin kirjeisiin.

Hän omisti itselleen ainoastaan sen, mikä kuului keskustelupiiriin Olgan kodissa, mitä luettiin sinne saapuvissa sanomalehdissä sekä seurasi jotenkin ahkerasti, josta kiitos olkoon Olgan jäntevyyden, uutta ulkomaista kirjallisuutta. Mutta kaikki muu kohdistui yksinomaa lemmen leikkipiiriin.

Huolimatta tiheään sattuvista näkövaihdoksista oli pääperustuksena tässä ruusunpunertavassa ilmakehässä näköpiirin pilvettömyys. Jos Olga toisinaan sattui olemaan kahdella päällä Oblomovista ja omasta rakkaudestaan häneen, jos tältä rakkaudelta jäi joutilasta aikaa ja joutilasta sijaa hänen sydämmeensä, jos eivät kaikki kysymyksensä löytäneet täyttä ja aina valmista vastinetta Oblomovin päässä eikä Oblomovin tahto mukautunut hänen tahtonsa vaatimuksiin tai Oblomov hänen valppauteensa ja elämänsä sykkäilyyn vastasi vain liikkumattoman himokkaalla katseella — niin vaipui Olga raskaisiin mietteisiin, jotakin kylmää aivankuin käärme kiemurteli hänen sydämmessään, repäsi hänet irti haaveilusta, ja tuo lämmin, satumainen lemmenmailma muuttui kuni syksyn kuloiseksi päiväksi, jolloin kaikki esineet näyttävät harmailta.

Hän koetti tutkia, mistä tämä onnen rikkonaisuus ja tyytymättömyys aiheutuu. Mitä häneltä puuttuu? Mitä on vielä tarpeen? Määräähän tämä kohtalo rakastamaan Oblomovia? Tämä rakkaushan on oikea sentähden että Oblomovilla on niin puhdas usko hyvään ja ennenkaikkea sentähden että Oblomov on niin hellä, niin hellä ettei Olga ikinänsä ennen ollut nähnyt sellaista hellyyttä miehen silmissä.

Mitäs sitten, jos ei Oblomov jokaiseen hänen katseeseensa vastaakkaan käsitettävällä katseella, että Oblomovin äänessä toisinaan soipi jotain ikäänkuin olisi hän sitä kuullut jo ennen, unessa tai valveilla… Se on mielikuvituksen ja hermojen vaikutusta: mitäs niistä kuuntelee tai niiden tähden päätänsä vaivaa?

Ja lopuksi, jos Olga haluaisikin päästä tästä rakkaudesta — niin kuinka siitä päästä? Asiahan on jo tapahtunut: hänhän on jo rakastunut, ja viskata rakkaus mielivaltaisesti päältään niinkuin vaate — se on mahdotonta. "Ei rakasteta kahta kertaa elämässä", ajatteli neito: "sehän, niinkuin ihmiset sanovat, olisi siveetöntä…" Niin oppi hän tuntemaan ja sai kokea, mitä lempi on ja otti jokaisen uuden askelen kyynelsilmin tai hymyhuulin syventyen sitä miettimään. Ja sitten ilmaantui tuo keskittynyt kasvojen ilme, jonka alle salautuivat sekä kyyneleet että hymy, ja joka niin peljästytti Oblomovia.

Mutta näistä mietteistä ja tästä taistelusta ei hän puhunut sanaakaan
Oblomoville.

Oblomov ei puolestaan saanut tätä rakkauttaan selväksi, vaan nukkui siinä suloisessa uinailussaan, josta jolloinkin ennen oli ääneensä haaveillut Stolzin kuullen. Aika-ajoin alkoi hän uskoa elämän alinomaiseen pilvettömyyteen ja näki jälleen unta Oblomofkasta, joka oli täynnänsä hyviä, ystävällisiä ja huolettomia henkilöitä ja jossa mietiskellen istuttiin terassilla sydän paisuksissa tyytyväisyydestä ja onnesta.

Nytkin hän toisinaan antautui näihin mielihauteisiinsa, vieläpä pari kertaa salaa Olgalta nukahti metsään odotellessaan tämän viivähtänyttä tuloa … mutta sitten äkkiarvaamatta nousi ukkospilvi hänen taivaalleen.

Kerran he näet kahden palasivat jostakin hitaasti ja ääneti, ja juuri kun rupesivat menemään valtatien ylitse, syöksähti heitä vastaan pölypilvi ja pölypilvessä kierivät vaunut ja vaunuissa istui Sonitshka miehensä kanssa sekä lisäksi eräs herra ja eräs nainen…

— Olga! Olga! Olga Sergejevna! — alettiin huutaa.

Vaunut pysähtyivät ja molemmat herrat sekä naiset astuivat niistä alas, ympäröivät Olgan, alkoivat tervehtiä ja suudella ja yht'äkkiä puhella sellaisella hälinällä ettei pitkään aikaan kukaan huomannut Oblomovia. Sitten kaikki äkisti katsahtivat häneen, toinen herroista läpi lornjetin.

— Kuka hän on? — kysyi Sonitshka hiljaa.

— Ilja Iljitsh Oblomov! — esitteli Olga hänet tuttavilleen.

Kaikki lähtivät kulkemaan kotiin asti jalkaisin. Oblomovia kiusasi tämä vieras seura, hän jättäysi siitä jälkeen ja yritti nostamaan toisen jalkansa yli risuaidan livahtaakseen ruisvainion kautta kotiinsa, vaan Olga palautti hänet katseellaan. Eihän se mitään olisi haitannut, mutta koko seurue kääntyi katsomaan häneen niin kummallisesti. Eihän tämäkään toki mitään olisi ollut vielä. Samalla tavallahan häneen oli ennenkin katsottu, siitä syystä että hänellä oli niin uniset ja ikävöivät silmät ja että hän oli niin huolimattomasti puettu.

Mutta arveluttavammaksi kävi tila, kun herrat ja rouvat siirsivät saman kummastelevan katseen Oblomovista myös Olgaankin. Tämän epäillyttävän katseen nähdessä kylmeni yht'äkkiä Oblomovin sydän; sitä rupesi kalvamaan niin kipeästi ettei hän sitä kestänyt, vaan pakeni kuin pakenikin kotiin miettiväisenä ja synkkänä.

Eivät Olgan suloiset laverrukset eikä hyväilevä vallattomuus voineet seuraavanakaan päivänä häntä huvittaa. Olgan järkähtämättömiin kysymyksiin täytyi hänen vastata valittamalla päänkivistystä, ja hän antoi kärsivällisesti kaataa päänsä päälle seitsemänkymmenen-viiden kopeikan edestä hajuvettä.

Vaan sitten kolmantena päivänä senjälkeen, kun he myöhään palasivat kotiin, katsahti täti heihin ylen viisaasti, varsinkin Oblomoviin, ummisti sitten suuret, hiukan turvoksissa olevat silmäluomensa, mutta nuot silmät ne yhä ikäänkuin katselivat silmäluomienkin lävitse… Sitten veti täti miettiväisenä sieramiinsa spriinhöyryä.

Oblomovista tuntui kiusalliselta, mutta hän oli vaiti. Hän ei rohjennut uskoa epäilyksiänsä Olgalle peljäten saattavansa hänet häiriöön ja säikäyttävänsä hänet pahanpäiväisesti sekä, totta puhuen, pelkäsi myös omasta puolestaan, pelkäsi hämmentää tätä häiritsemätöntä, pilvetöntä rauhaa niin törkeällä ja ankaralla kysymyksellä.

Tämä kysymys ei enää koskenut sitä, rakastiko Olga häntä erehdyksestä vai ei, vaan sitä, eikö heidän koko rakkautensa ollut erehdystä; nämät kohtaukset metsässä kahdenkesken, joskus myöhään illallakin…

"Minä olen tehnyt väärin kun yritin kerran suudella Olgaa", ajatteli Oblomov kauhistuksissaan: "tämähän on hengenrikos siveellisyyden lakikirjassa, sitä pahinta ja raskauttavinta laatua! Ennen sitä on jo monta astetta: kädenpuristuksia, tunnustus, kirje… Kaiken tämän olemme läpikäyneet." "Mutta" ajatteli hän edelleen kohottaen päätään: "minun aikomukseni ovat sentään rehelliset, minä…"

Ja yht'äkkiä hävisi huolen pilvi ja hänen edessään leimahti sellainen valkeus kuni juhlasunnuntaina. — Oblomofka kokonaan auringon säteiden häikäisevässä loisteessa, viheriäisine kumpuineen ja hopeanhohtavine virtoineen ja hän itse kävelemässä uneksien Olgan kanssa pitkää lehtokäytävää ja sitten istumassa lehtimajassa tai terassilla pidellen rakasta vaimoaan uumilta…

Jumaloiden kumartavat kaikki Olgaa — lyhyesti sanoen, siinä kuvassa on kaikkea, mistä hän oli puhunut Stolzille.

"Niin, niin, mutta tällähän täytyi alkaa!" ajatteli Oblomov jälleen peloissaan. "Kolminkertainen 'rakastan', syreeninoksa, tunnustus — kaiken tämänhän täytyi olla koko elämänonnen takeena eikä se voinut toista kertaa tapahtua puhtaalle naiselle. Mikäs minä olen? Kuka minä olen?" jyskytti kuin moukarilla hänen päässänsä.

"Minä olen viettelijä, naisten raiskaaja! Puuttuu ainoastaan että minä, kuten tuo ilkeä, imelä, vanha liehakko, jolla on ihraiset silmät ja punainen nenä, pistäisin naiselta varastetun ruusun napinläpeeni ja kuiskuttaisin ystäväni korvaan voitostani, ja että… että… ah, hyvä Jumala, mihin minä olen joutunutkin! Edessäni on nyt se hirveä syvyys. Eikä Olga lennäkkään korkealta sen yli, vaan lepää sen pohjalla … siksi että, siksi että minä…"

Hän ponnisteli ajatuksiaan ihan väsyksiinsä asti, itki kuin lapsi sitä että yht'äkkiä olivat vaalenneet hänen elämänsä hilpeät värit ja sitä että näin nyt Olga joutuu uhriksi. Koko tämä hänen rakkautensa oli rikos ja tahra omalla-tunnolla.

Sitten nuot sekaisin menneet aivot hetkeksi selvenivät, kun Oblomov tajusi että kaikki tämä voi mennä laillista tietä: tarvitsee vain ojentaa Olgalle kätensä ja sormuksen…

"Niin, minä" — hymisi hän riemusta värähdellen: ja vastaukseksi tulee ujostelevan myöntymyksen katse… Olga ei vastaa sanaakaan, hän punastuu vain, hymyilee sielunsa pohjasta, ja sitten hänen silmänsä täyttyvät kyynelillä…

Kyyneleet ja hymy, ääneti ojennettu käsi, sitten eloisa, veikeä riemu, onnellinen kiireellisyys liikkeissä, sitten pitkän-pitkä keskustelu, kuiskailut kahdenkesken, tuollainen luottavainen sielujen kuiskailu, salainen suostumus sulattaa yhdeksi kaksi elämää!

Silloinhan ei kukaan voi leikilläänkään muistuttaa mistään epäsiveellisistä aikeista, vaan heidän välillään vallitsee näkymätön rakkaus. Eikä kukaan enää uskalla loukata heitä katseellaan…

Oblomovin kasvot kävivät yht'äkkiä niin ankariksi ja vakaviksi.

"Niin", sanoi hän itsekseen: "Siinä on se, tuo suoran, jalon ja yksinkertaisen onnen mailma! Häpeä että olenkin näihin asti salannut nämät kukat, leijaillut lemmen tuoksussa kuin mikähän koulupoika, etsinyt kohtauksia kuutamokävelyillä, kuunnellut neitseellisen sydämmen tykytystä ja tavoitellut haaveiden harhakuvia… Hyvä Jumala sentään!"

Hän punastui korviaan myöten.

"Jo tänä iltana saakoon Olga tietää, kuinka ankaria velvollisuuksia vaatii rakkaus, tänä iltana on oleva viimeinen kohtaus kahdenkesken, tänä iltana…"

Oblomov asetti käden sydämmelleen: se tykytti voimakkaasti, mutta tasaisesti niinkuin sen pitääkin tykyttää kunniallisilla ihmisillä. Mutta taas joutui hän mielenliikutuksiin ajatellessaan, kuinkahan Olga alussa mahtaa huolestua, kun hän sanoo ettei enää ole tarvis tavatakkaan toisiaan. Sitten hän arasti ilmaisee hänelle aikeensa, mutta sitä ennen tutkistelee neidon ajatustapaa, nauttii hänen hämmästyksestään, ja sitten…

Sitten hän taas uneksii Olgan ujostelevaa myöntymystä, hymyilyä ja kyyneleitä, vaiti ojennettua kättä, pitkää salaista kuiskuttelua ja syleilyä koko mailman nähden.

12.

Oblomov kiiruhti etsimään Olgaa. Kotona sanottiin neidin lähteneen ulos, Oblomov riensi kylälle — vaan ei sielläkään tyttöä tavannut. Sitten näki hän kaukaa Olgan kiipeämässä vuorelle — niin kuin enkelin taivaaseen — näki tämän kepeästi nostavan jalkaansa ja vartalon nuorteasti notkahtelevan.

Oblomov päistikkaa hänen peräänsä, mutta Olga tuskin koskettaa jaloillansa ruohoon ja näyttää todellakin ikäänkuin lentävän pois. Puoliväliin rinnettä kiivettyään alkaa Oblomov kutsua neitoa ääneen.

Tämä on odottavinaan häntä, mutta juuri kun Oblomov on tavottamaisillaan Olgan, niin ettei ole kuin pari syltä väliä, silloin neito taas livistää eteenpäin jättäen suuren välimatkan itsensä ja Oblomovin välille, pysähtyy ja nauraa helähyttää.

Vihoviimein pysähtyi Oblomov kokonaan vakuutettuna siitä ettei neito häntä enää pakene. Ja tämä lennähtikin hänen luokseen muutamien askelten päästä, ojensi kätensä ja nauraen retuutti hänet mukaansa.

He astuivat lehtoon ja Oblomov otti hatun päästään samalla kun Olga nenäliinallaan pyyhki hänen otsaansa ja alkoi päivänvarjostimellaan leyhytellä hänen kasvoihinsa.

Olga oli erittäin eloisalla tuulella, laverteli, telmiskeli, sai yht'äkkiä viehkeän hellyyden puuskan ja sitten taas äkkiä vaipui syviin ajatuksiin.

— Koetappas arvata, mitä minä eilen tein? — kysyi hän, kun olivat istuutuneet siimekseen.

— Luit kai?

Neito pudisti päätään.

— Kirjoitit?

— En.

— Lauloit?

— En sitäkään. Minä — annoin ennustaa! — selitti Olga. — Kreivittären taloudenhoitajatar oli meillä eilen, se osaa ennustella korteista, ja minä pyysin.

— No, miten kävi?

— Eipä juuri mitenkään. Tuli esiin tie, sitten joku ihmisjoukko ja kaikkialla oli eräs vaaleaverinen mies, kaikkialla… Punastuin kokonaan, kun hän Katjan kuullen yht'äkkiä sanoi, että minua parastaikaa ajattelee patakuningas. Kun hän rupesi sanomaan ketä minä puolestani ajattelen, niin sekoitin yht'äkkiä kortit ja riensin pois. Oletko sinä ajatellut minua? — kysyi Olga yht'äkkiä.

— Ah! pääsi Oblomovin suusta. — Jospa tässä olisikin voinut olla vähemmin ajattelematta!

— Entäs minä sitten! — puheli neito haaveksivasti: — Minä olen jo kokonaan unohtanut, mitenkä muuten voisi elääkkään. Kun sinä viime viikolla ylpistyit etkä käynyt kahteen päivään — muistatko kuinka julma olit — niin minä äkkiä muutuin ja tulin ilkeäksi. Riitelin Katjan kanssa aivan niinkuin sinä Sakariiaksen kanssa, näin, kuinka hän hiljakseen itki, vaan minun ei ollenkaan käynyt häntä sääli. En vastannut tätini kysymyksiin, en kuunnellut mitä hän puhui, en tehnyt mitään, en tahtonut minnekkään. Mutta heti kun sinä tulit, muutuin paikalla kokonaan toiseksi. Katjalle lahjoitin sinipunervan leninkini…

— Se on totisesti rakkautta! — virkkoi Oblomov intohimoisesti.

— Mikä niin? Leninkikö?

— Kaikki tuo! minä tunnen sinun sanoistasi oman itseni: ei minullakaan ilman sinua ole päivää eikä elämää, öisin minä yhä näen unta kuni kukkivista laaksoista. Ja kun sinut näen — olen hyvä ja toimelias, jos en näe — niin on minun ikävä ja minua laiskuttaa, haluttaa panna maata ja olla ajattelematta mitään… Rakasta minua, älä häpeä rakkauttasi…

Oblomov vaikeni. "Mitä minä puhun? enhän minä tätä varten tullut!" ajatteli hän, alkoi yskähdellä ja koetti rypistää kulmakarvojaan.

— Mutta jos minä äkkiä satunkin kuolemaan? — kysyi Olga.

— Kaikkia sinun päähäsi pälkähtääkin! — sanoi Oblomov huolimattomasti.

— Niin, — jatkoi neito: — satun vilustumaan ja saan kuumetaudin, sinä tulet tänne — minua ei olekkaan, menet meille — sinulle sanotaan että olen sairas, samoin seuraavana päivänä, kaihtimet ovat makuuhuoneessani alaslasketut, tohtori käy ja pudistaa päätään, Katja tulee sinun luoksesi kyyneleet silmissä, varpaisillaan ja kuiskuttaa: neiti on sairas, neiti kuolee…

— Ah, … parahti Oblomov yht'äkkiä.

Olga naurahti.

— Mitenkäs sinun silloin käy? — kysyi hän katsoen Oblomovia kasvoihin.

— Mitenkäkö? Hulluksi minä tulen tai ammun itseni, vaan sitten sinä yht'äkkiä tuletkin terveeksi!

— Ei, ei, herkeä jo! — huudahti Olga pelokkaasti. — Nyt olemme puhuneet liian pitkälle. Kunhan sinä vain et tule minun luokseni kuolleena, se on pääasia, sillä minä niin pelkään vainajia…

Oblomov naurahti ja Olga myös.

— Taivas sentään, millaisia lapsia me olemme! — sanoi neito selviten tästä lörpöttelystä.

Oblomov yskähti jälleen.

— Kuules… minä tahdoin sinulle sanoa että tuota…

— Mitä niin? — kysyi Olga vilkkaasti kääntyen hänen puoleensa.

Oblomov peljästyi ja jäi sanattomaksi.

— No, puhuhan, — kehoitti neito nykäisten häntä keveästi hihasta.

— Ei se ole mitään, minä ilman vain… — sopersi Oblomov aristuneena.

— Älä peittele, sinulla on jotakin mielessäsi?

Toinen pysyi yhä vaiti.

— Jos se on jotakin hirveätä, niin parempi ettet puhukkaan, — sanoi
Olga. — Tai ei, puhu vain suoraan! — lisäsi hän jälleen äkkiä.

— Ei se todellakaan ole mitään, pelkkää roskaa vain.

— Ei, ei, jotakin erityistä se on, sano suoraan! — ahdisti neito, lujasti tarttuen kiini molemmista sortuukin reunuksista, ja tuli pidellessään niin lähelle Oblomovia että tämän täytyi kääntää kasvonsa milloin oikealle, milloin vasemmalle välttääkseen suutelemasta häntä.

Ei Oblomov näin olisi kasvojansa poispäin kääntänyt, jollei hänen korvissaan olisi jyrissyt Olgan uhkaava "ei ikinä".

— Sano se siis! — ahdisti neito.

— En voi, ei ole tarvis… — esteli Oblomov.

— Kuinkas sinä kerran saarnasitkaan että "luottamus toinen-toiseensa on keskinäisen onnen perustus", että "ei tarvitse olla yhtä ainoata sopukkaa sydämmessä, jota ei toisen silmä saisi nähdä." Kenenkäs sanoja ne ovat?

— Minä tahdoin ainoastaan sanoa, — aloitti Oblomov hitaasti: — että minä sinua niin rakastan, niin rakastan, että jos…

Hän vitkasteli sanomasta loppuun.

— Jatka! — sanoi Olga maltittomasti.

— Että jos sinä nyt rakastuisit toiseen, ja tämä toinen olisi kykenevämpi tekemään sinut onnelliseksi, niin minä… ääneti nielisin suruni kyyneleet ja luovuttaisin hänelle paikkani.

Olga päästi äkkiä käsistään Oblomovin sortuutin liepeet.

— Mistä syystä? — kysyi hän ihmetyksellä. — Minä en tätä ymmärrä. Minä en luovuttaisi sinua kenellekkään; minä en tahdo että sinä tulisit onnelliseksi toisen naisen kanssa. Se on jotakin liian viisasta, jota minä en käsitä.

Hänen katseensa harhaili miettiväisesti pitkin puita.

— Sinä siis et rakasta minua? — kysyi neito sitten.

— Päinvastoin, minä rakastan sinua aina itseuhraukseen saakka…

— Mutta miksi? kuka sinua pyytää?

— Minä sanon: siinä tapauksessa että sinä rakastuisit toiseen.

— Toiseen! Oletko hullu? Miksi näin puhut, jos kerran sinua rakastan? Vai rakastatko itse toista?

— Älä viitsi kuunnella minua niin tarkkaan? Taivas tiesi, mitä minä tässä tulen puhuneeksi, vaan sinä uskot joka sanan! Enhän minä tätä aikonut ollenkaan sanoakkaan…

— Mitäs sinä sitten aijoit sanoa?

— Minä aijoin sanoa että olen syyllinen sinun edessäsi, jo kauvan sitten syyllinen…

— Missä asiassa? Miten? — uteli neito. — Etkö rakasta minua? Olet ehkä laskenut vain leikkiä? Sano sukkelaan!

— Ei, ei, ei se sitä ole nytkään! — änkytti Oblomov tuskastuneesta — Vaan huomaatkos että tuota… — alotti hän epävarmasti: — että me tapaamme toinen-toisemme … näin kaikessa hiljaisuudessa…

— Kaikessa hiljaisuudessako? Salaako? Melkein joka kertahan minä kerron tädilleni että olen sinut tavannut…

— Tokkohan joka kerta? — kysyi Oblomov rauhattomana.

— Mitäs pahaa siinä on?

— Niin, minä olen syyllinen: minun olisi jo aikaa sitten pitänyt sanoa sinulle … ettei se sovi…

— Olethan tuota sanonutkin, — huomautti Olga.

— Sanonutko? Ai, olenhan todellakin tainnut siihen viitata. Siispä olen tehnyt tehtäväni.

Oblomov rohkastui ja oli iloissaan että Olga niin keveästi oli ottanut hänen hartioiltaan vastuunalaisuuden taakan.

— Mitä muuta vielä? — kysyi neito.

— Ei muuta… siinä oli kaikki, — vastasi Oblomov.

— Se ei ole totta! — huomautti Olga päättäväisesti: — vielä on jotain, et sinä vielä ole kaikkea sanonut.

— Niin, minä olen ajatellut… — yritti Oblomov koettaen panna sanoihinsa huolimattoman nuotin: — että tuota…

Hän keskeytti, vaan neito jäi odottamaan jatkoa.

— Että meidän on tapaaminen toisiamme harvemmin…

Oblomov katsahti arasti neitoon. Tämä pysyi vaiti.

— Miksikä? — kysyi tyttö sitten, vähän mietittyään.

— Minua kalvaa käärme: ne ovat nämät omantunnon vaivat… Me viivymme niin kauvan kahdenkesken, minä tulen siitä mielenliikutuksiini ja sydämmeni tyrmistyy, sinä olet myöskin levoton … minä pelkään että… — sopersi Oblomov väkinäisesti.

— Mitä sinä pelkäät?

— Olga, sinä olet vielä nuori etkä tiedä kaikkia vaaroja. On tapauksia, jolloin ihminen ei voi hallita itseään, häneen asettuu asumaan ikäänkuin helvetillinen voima, sydämmeen lankeaa pimeys, ja silmissä leimahtavat salamat. Järjen kirkkaus himmenee ja kunnioituksen puhtauteen ja viattomuuteen tempaa pois tuulenpuuska, ihminen ei muista itseään, hänessä huokuu himo, hän lakkaa olemasta oma herransa — ja silloin hänen allansa aukeaa pohjaton kuilu.

Oblomov oikein vavahti tätä sanoessaan.

— No, mitäs sitten? Auvetkoon vain! — virkkoi Olga katsoen hyvin tarkasti Oblomovia silmiin.

Tämä vaikeni tuntien ettei joko ollut mitään enempää puhuttavaa tahi ettei ansainnutkaan pitemmälti puhua.

Neito katseli häntä kauvan lukien hänen otsansa poimuista ikäänkuin kirjoitetuista riveistä ja muistellen itse jokaista hänen sanaansa, jokaista hänen katsettansa, aatteissansa läpikäyden rakkautensa koko kulun aina tuohon himmeään iltaan asti puutarhassa, jonka illan muistaessaan hän yht'äkkiä karahti punaiseksi.

— Sinä puhut yhä tyhmyyksiä! — huomautti hän pikaisesti, katsoen syrjään. — En mitään salamoita minä sinun silmissäsi ole nähnyt… sinä katsot minuun tavallisesti kuin … kuin minun entinen hoitajattareni Kusjminitsha! — lisäsi hän naurahtaen.

— Sinä lasket leikkiä, Olga, vaikka minä olen puhunut vakavasti… enkä ole vielä kaikkea toki sanonutkaan.

— Mitäs vielä? — kysyi Olga. — Mikä pohjaton kuilu sinulla vielä on kertomatta?

Oblomov huokasi raskaasti.

— Se, ettei meidän pitäisi nähdä toisiamme … näin kahdenkesken…

— Miksei?

— Se ei ole hyvä… Neito mietti hetkisen:

— Niinhän sanotaan ettei se ole hyvä, mutta miksei se ole hyvä?

— Siksi, että kun ihmiset saavat tietää, että me … niin mitä sanovat?

— Kuka sanoisi mitään? Ei minulla ole äitiä: hän se yksin voisi minulta kysyä, miksi minulla on kohtauksia sinun kanssasi, ja yksistään hänen edessään minä itkien vastaisin ja selittäisin etten ole millään huonoilla jäljillä, etkä sinä myöskään. Ja hän uskoisi minua. Kukapa muu voisi näihin minun asioihini sekaantua? — kysyi hän.

— Sinun tätisi, — huomautti Oblomov.

— Minun tätinikö?

Olga pudisti surullisesti ja kieltävästi päätänsä.

— Täti ei tällaista koskaan kysele. Vaikka menisin kokonaan pois kotoa, niin hän ei lähettäisi minua etsimään tai tiedustamaan, enkä minäkään sen enempää menisi hänelle selittämään, missä olen ollut ja mitä olen tehnyt. Kukas vielä?

— Kaikki muut… Muutamia päiviä sitten katsoi Sonitshka sinua ja minua niin kummallisesti hymyillen, ja kaikki ne herrat ja rouvat, jotka olivat hänen kanssaan — ne katsoivat myös.

Ja Oblomov kertoi nyt Olgalle kaiken sen ahdistuksen, jossa hän oli elänyt siitä päivästä asti.

— Niin kauvan kun Sonitshka katsoi ainoastaan minuun, — lisäsi hän: — pysyin vielä rauhallisena, mutta kun samallainen katse kohtasi myös sinut, silloin minulla kädet ja jalat kylmenivät…

— No, ja sitten? — kysyi Olga kylmäkiskoisesti.

— No, siitä asti se minua kiusaa yötä-päivää, mietin pääni puhki, mitenkä välttää julkista huomiota, olen ollut kovasti huolissani etten sinua säikäyttäisi… Minä olen jo kauvan sitten tahtonut puhella sinun kanssasi…

— Turhaa huolehtimista! — virkkoi neito. — Tuon kaiken tiesin jo sanomattasikin…

— Kuinka on se mahdollista? — kysyi Oblomov ihmetyksissään.

— Onpahan vain. Sonitshka puheli minun kanssani, koetti pakottaa minut tunnustamaan, pisteli minua, ja sitten neuvoi, kuinka minun on käyttäytyminen sinua kohtaan…

— Ja sinä et ole minulle puhunut sanaakaan tästä, Olga! — nuhteli
Oblomov.

— Ethän sinäkään ole minulle tähän asti puhunut mitään tuosta huolehtivaisuudestasi!

— Mitäs sinä hänelle vastasit? — kysyi Oblomov.

— En mitään. Mitäs minulla olisi ollut siihen vastattavaa? Minä ainoastaan punastuin.

— Hyvä Jumala! Mihin asti on nyt asia mennyt, kun sinäkin punastut! — huudahti Oblomov kauhistuneena. — Kuinka varomattomat me olemme. Mitä tästä vielä tulee?

Ja hän katsahti kysyvästi Olgaan.

— En tiedä, — virkkoi neito leppeästi.

Oblomov oli luullut rauhoittuvansa saatuaan ilmaistuksi Olgalle huolensa, oli toivonut ammentavansa itselleen tahdon voimaa neidon silmistä ja terveestä puheesta, ja sentähden hän nyt, kun ei saanutkaan elävää ja ratkaisevaa vastausta, kovin masentui mieleltään. Hänen kasvonsa vavahtelivat päättämättömyydestä, hänen katseensa vaelsi alakuloisesti ympäri ja hänen sisässään jo tuntui vilutaudin oireita. Hän melkein unohti Olgan läsnä-olon ja oli näkevinään parven ihmisiä: Sonitshkan miehineen ja vieraineen, ja kuuli heidän keskustelunsa ja naurunsa.

Vastoin tavallista kekseliäisyyttään oli Olga nyt vaiti, katseli kylmästi häneen ja vielä kylmemmin lausui vastauksensa "en tiedä". Eikä Oblomov viitsinyt vaivata itseänsä tai ei älynnyt syventyä salattuun ajatukseen näissä sanoissa "en tiedä". Ja hän pysyi ääneti, sillä ilman toisten apua, ei hänen ajatuksensa tai aikomuksensa koskaan voinut kypsyä eikä niinkuin tuleentunut omena pudota itsestänsä maahan, vaan se täytyi nykäistä hänestä irti.

Olga katseli häntä kotvan aikaa, heitti sitten mantillin hartioilleen, tapasi huivinsa puunoksalta, sitoi sen kiirehtimättä kaulaansa sekä otti päivänvarjostimensa.

— Mihin nyt? Näin varhain! — kysyi Oblomov äkkiä säpsähtäen.

— Ei tämä ole varhain, vaan myöhään. Totta se on, mitä olet sanonut, — lausui neito mietteliään-alakuloisesti: — me olemme menneet liian pitkälle emmekä tiedä miten tästä päästä: meidän täytyy mitä pikimmiten erota ja lakaista pois menneisyyden jäljet. Jää hyvästi! — lisäsi hän kuivankatkerasti ja taivuttaen päänsä alaspäin läksi astumaan pitkin polkua.

— Olga, armahda minua Jumalan nimessä! Ettäkö emme enää saa toisiamme nähdä. Minähän … kuule Olga!

Neito ei ollut kuulevinaan, vaan kiiruhti käyntiään, niin että hiekka kuivasti narskahteli hänen keveäin kesäkenkiensä alla.

— Olga Sergejevna! — huusi Oblomov.

Tämä ei kuule, kulkee vain eteenpäin.

— Jumalantähden, käänny takaisin: — huusi Oblomov ihan itkien. — Täytyyhän pahantekijääkin kuulla… Hyvä-isä nähköön! Onko hänellä sydäntä?… Kuinka julma voi nainen olla!

Hän istahti ja peitti molemmin käsin silmänsä. Neidon askelia ei enää kuulunut…

— Hän on poissa! — huokasi Oblomov miltei kauhussaan ja koetti päätänsä.

Olga seisoi aivan hänen edessään.

Oblomov tempasi riemastuneena hänen kätensä.

— Sinä et olekkaan mennyt pois etkä mene? … — puheli hän. — Muista että jos sinä menet pois ja jätät minut yksin — niin minä olen kuollut mies!

— Mutta jos en minä mene pois, niin olen rikoksentekijä, ja sinä myös. Muista se, Ilja!

— Ah, ei suinkaan…

— Kuinkas muuten? Jos Sonitshka miehineen tapaa meidät vielä kerran yhdessä — niin olen minä huutavassa hukassa.

Oblomov vavahti.

— Kuule, — sanoi hän hätäisesti ja takertumalla: — minä en vielä ole puhunut kaikkea loppuun … — vaan pitemmälle ei hän taaskaan päässyt.

Se, mikä hänestä kotona oli näyttänyt niin yksinkertaiselta, luonnolliselta ja välttämättömältä, mikä niin oli hänelle hymyillyt ja tuntunut hänestä onnelta, muuttuikin nyt yht'äkkiä taas ammottavaksi kuiluksi. Hänen henkeään ahdisti eikä hän rohjennut astua sen yli. Sillä nyt olisi täytynyt ottaa varma ja uskalias harppaus.

— Joku lähestyy! — sanoi samalla Olga.

— Eihän vain liene Sonitshka? — arveli Oblomov kauhistuksesta liikkumattomin silmin.

Kaksi herraa naisen seurassa kulki ohi — tuntemattomia ne olivat, ja
Oblomovilla helpoitti sydäntä.

— Olga, — virkkoi hän kiireesti tarttuen neidon käteen: — menkäämme täältä tuonne, jossa ei ketään ole. Istuutukaamme tähän.

Ja Oblomov vei Olgan penkille sekä istahti itse nurmikolle hänen viereensä.

— Olga, sinä jouduit mielenkuohuksiin ja läksit pois ennenkuin minä ehdin kaikkea sinulle, sanoa.

— Ja minä menen vieläkin pois enkä palaa enää takaisin, jos sinä taas aijot ilveillä minun kanssani, — alkoi neito. — Kerran sinua miellyttivät minun kyyneleeni, nyt sinä ehkä tahtoisit nähdä minut jalkojesi juuressa ja vähitellen tehdä minut orjattareksesi, oikutella, saarnata moraalia, sitten taas itkeä, katua ja peljästyä, peljästyttää minutkin sekä kaiken lopuksi sitten kysyä, mitä meidän on tekeminen? Muistakaa, Ilja Iljitsh, — lisäsi hän yht'äkkiä ylpeästi nousten penkiltä: — että minä olen paljon kehittynyt siitä asti kun opin teidät tuntemaan, ja tiedän kuinka nimitetään sitä leikkiä, jota te leikitte … mutta minun kyyneleitäni ette te tästälähtien saa nähdä…

— Jumala tietää etten minä teidän kanssanne leiki! — sanoi Oblomov vakuuttavasti.

— Sitä pahempi teille, — huomautti neito kuivasti. — Kaikkiin teidän varomisiinne, varoituksiinne ja arvuutuksiinne sanon minä yhden asian: aina tähän kohtaukseemme saakka olen minä teitä rakastanut enkä ole tiennyt mitä minun on tekeminen. Mutta nyt minä sen tiedän, — lopetti hän päättäväisesti, valmistuen menemään: — enkä rupea teidän kanssanne tässä neuvottelemaan.

— Minä myös tiedän jotakin, — äänsi Oblomov pidättäen Olgaa kädestä ja istuttaen hänet penkille sekä hetkeksi vaijeten rohkaistaksensa mieltänsä. — Herkeä, hyvä Olga, — alkoi hän: — minun sydämmeni on täpötäynnä yhtä ainoata kaipausta, minun aivoni yhtä ainoata ajatusta, mutta minun tahtoni, minun kieleni eivät tottele minua, minä tahdon puhua, mutta sanat eivät irtaudu kieleltäni. Ja onhan se kuitenkin niin yksinkertaista, onhan se… Auta minua, Olga!

— Enhän minä tiedä, mitä teidän mielessänne liikkuu?…

— Oi Jumalan tähden, älä sano teiksi. Sinun ylpeä katseesi tappaa minut, jokainen sana jäätää, kuin pakkanen…

Olga purskahti nauramaan:

— Sinä olet hullu! — huudahti hän laskien kätensä Oblomovin pään päälle.

— Kas näin olen minä nyt saanut ajatukseni ja puheenlahjan! Olga, — lausui Oblomov langeten polvilleen neidon eteen: — tule minun vaimokseni!

Olga oli vaiti ja kääntyi hänestä poispäin…

— Olga, anna minulle kätesi! — pitkitti Oblomov.

Neito ei antanut. Oblomov otti itse ja painoi sen huulilleen. Olga ei riuhtaissut sitä pois. Käsi oli lämpöinen, pehmoinen, hieman kostea. Oblomov koetti katsoa neitoa kasvoihin — tämä kääntyi hänestä yhä enemmän poispäin.

— Äänettömyys? — virkkoi Oblomov ahdistuksissaan ja kysyväisesti, suudellen neidon pientä kättä.

— Suostumuksen merkki! — äänteli Olga hiljaa vieläkään katsomatta
Oblomovin silmiin.

— Mitä sinä nyt tunnet? Mitä ajattelet? — kyseli Oblomov muistellen omaa haavettansa ujostelevasta myöntymisestä ja kyynelistä.

— Samaa kuin sinäkin, — vastasi Olga yhä katsoen jonnekkin, päin metsää. Ainoastaan hänen povensa nousu ja lasku osoitti että hän hillitsi itseänsä.

"Lieneeköhän hänellä kyyneleet silmissään?" ajatteli Oblomov, mutta
Olga katsoi itsepäisesti alas.

— Sinä olet välinpitämätön, sinä olet levollinen? — puheli Oblomov koettaen vetää neitoa kädestä likemmäksi itseään.

— En ole välinpitämätön, vaan kyllä levollinen.

— Mutta miksikä?

— Siksi että jo aikaa-sitten olen edeltäpäin tämän tiennyt ja tottunut tähän ajatukseen.

— Aikaa-sitten? — toisti Oblomov ihmetellen.

— Niin, siitä hetkestä alkaen kun annoin sinulle sen syreeninoksan … olen minä aatteissani kutsunut sinua…

Hän ei saanut sanotuksi loppuun.

— Siitä hetkestä?

Oblomov oli jo levittämäisillään käsivartensa ja sulkemaisillaan
Olgan kuumaan syleilyynsä.

— Kuilu aukeaa, salamat leimahtelevat… ole varovaisempi: — sanoi neito veitikkamaisesti, sukkelasti luiskahtaen syleilyn tieltä ja syrjäyttäen Oblomovin kädet päivänvarjostimellaan.

Oblomov muisti samassa uhkaavat sanat "ei ikinä" ja asettui.

— Mutta sinä et koskaan ole siitä puhunut etkä edes mitenkään sitä ilmaissut… — sanoi hän.

— Me naiset emme itsestämme mene miehelään, meidät annetaan tai meidät viedään.

— Siitäkö hetkestä alkaen siis … niinkö? … toisteli Oblomov haaveksivasti.

— Oletko sinä sitten luullut että minä, ymmärtämättä sinua, olisin; muuten näin sinun kanssasi täällä metsässä kahdenkesken kuherrellut, istuskellut iltaisin huvimajassa? — lausui Olga ylpeästi.

— Se on siis … — sopersi Oblomov, muuttuen kasvoiltaan ja päästäen neidon käden irti.

Hänen sielussaan kuohahti kummallinen ajatus. Olga katsoi häneen rauhallisen-ylpeästi ja odotti jäntevästi, mutta Oblomov ei tällä hetkellä lainkaan olisi kaivannut tätä ylpeyttä eikä jäntevyyttä, vaan kyyneliä, lemmentulta, huumaavaa onnea, vaikkapa vain silmänräpäykseksikään, ja sitten olisi elämä taas saanut virrata häiritsemättömässä rauhassa.

Vaan nyt yht'äkkiä kohtasikin häntä tuollainen tyyneys: ei mitään äkkiarvaamattoman onnen intohimoisia kyyneleitä, ei mitään häveliästä myöntymistä! Kuinka se oli ymmärrettävä?

Epäilyksen käärme heräsi ja rupesi sähisemään hänen sydämmessään…
"Rakastaako hän, vai pyrkiikö ainoastaan avioliittoon?"

— Mutta on toinenkin tie onneen, — lausui Oblomov.

— Mikä? — kysyi neito.

— Toisinaan rakkaus ei odota, ei kärsi, ei punnitse mitään… Nainen värähtelee silloin kokonaan tulessa tuntien samalla kertaa tuskaa ja sellaista riemua, jollaista…

— Sitä tietä en minä tunne.

— Se on se tie, jolla nainen uhraa kaikki: rauhansa, maineensa, kunniansa ja löytää palkinnon lemmessä … siihen vaihtaa hän kaikki.

— Mutta tarvitsemmeko me tätä tietä?

— Emme.

— Vaan sinähän tahtoisit tällä tiellä etsiä onnea ja minun rauhani uhrauksella kadottaa kunniani? Eikö niin?

— Oi, ei suinkaan! Vannon kautta Jumalan etten tätä tarkoittanut! — huudahti Oblomov tulisesti.

— Miksikäs sinä sitten aloit siitä puhua?

— Todentotta, en itsekkään tiedä…

— Mutta minäpä tiedän: sinä tahdoit kai saada tietää, uhraisinko minä sinulle oman rauhani, kulkisinko minä sinun kanssasi tätä tietä? Eikös niin?

— Niin, sinä taisit arvata oikein… No tekisitkö sen?

— En ikinä, en missään tapauksessa? — vastasi neito lujasti.

Oblomov rupesi miettimään, sitten hän huokasi ja sanoi:

— Niin, se on kauhea tie, ja paljon vaaditaan rakkautta, jos mieli naisen kulkea sitä myöten miehen mukana, joutua perikatoon — ja kuitenkin yhä rakastaa.

Hän katsahti kysyväisesti Olgan kasvoihin. Tässä ei näkynyt mitään mielenliikutusta, ainoastaan poimu silmäkulman yläpuolella vähän värähti, mutta kasvot olivat tyynet.

— Kuvaile mielessäsi, — virkkoi Oblomov: että Sonitshka, joka ei ole sinun pikkusormesikaan arvoinen, nyt yht'äkkiä tapaisi sinut eikä sinua tuntisi!

Olga hymähti ja hänen katseensa oli niin kirkas. Vaan Oblomovia kutkutti yhä itserakkaus kerjäämään uhria Olgan sydämmeltä ja nauttimaan tästä.

— Kuvaile mielessäsi että miehet lähestyessään sinua eivät loisikkaan silmiään aran-kunnioittavasti alas, vaan tirkistäisivät sinuun julkeasti ja viekkaasti hymyillen…

Oblomov katsahti Olgaan: tämä siirteli uutterasti päivänvarjostimensa kärjellä pieniä kiviä, joita oli hiekassa.

— Heti kun astuisit sisään johonkin salonkiin, liikahtaisivat muutamien naisten päät inhosta ja joku heistä siirtyisi ehkä pois sinun vierestäsi… mutta sinä pysyisit yhä yhtä ylpeänä ja tuntisit selvästi olevasi heitä kaikkia ylempi ja parempi.

— Mitä varten sinä puhut minulle näitä kauheuksia? — sanoi neito rauhallisesti. — Minä en ikinä aijo kulkea sitä tietä.

— Et ikinä? — kysyi Oblomov alakuloisesti.

— En ikinä! — toisti Olga.

— Hm, — mutisi Oblomov miettiväisesti: — sinultako puuttuisi voimaa katsoa häpeää silmiin? Ehkä sinä et pelkäisi kuolemaa, sillä ei mestaus ole hirveä, vaan valmistukset siihen; sinä et kestäisi jokapäiväisiä kidutuksia, vaan raukeaisit kesken — niinkö?

Ja hän katsoi yhä Olgan silmiin nähdäksensä, minkä vaikutuksen tämä puhe tekee.

Vaan Olga katsoi iloisesti vastaan eikä kauhun kuva häntä häirinnyt.
Hänen huulillaan väikkyi keveä hymy.

— En minä tahdo rauveta kesken enkä kuolla! sanoi hän. — Voipi olla kulkematta sitä tietä, josta sinä puhut, ja rakastaa silti vielä voimakkaammin…

— Mutta minkätähden et kulkisi sitä tietä, josta minä puhun, — kysyi Oblomov järkähtämättömästi, miltei harmistuneena: — jos se sinusta ei ole hirveätä?…

— Sentähden että sillä tiellä lopuksi… aina erotaan, vastasi Olga: — vaan minä en tahdo erota…

Hän pysähtyi, asetti kätensä Oblomovin olkapäälle, katseli kauvan häntä silmiin, ja yht'äkkiä, viskaten päivänvarjostimensa syrjään, kietoi kätensä kiihkeästi ja kuumasti Oblomovin kaulaan, suuteli häntä, leimahti tulipunaiseksi, likisti kasvonsa hänen rintaansa vasten ja lisäsi hiljaa: — En ikinä!

Oblomov päästi riemastuneen ulvahduksen ja lankesi nurmikolle neidon jalkoihin.