EPILOOGI.
Kerran puolenpäivän tienoilla käveli kaksi herrasmiestä pitkin puista katukäytävää Viipurinpuoleisessa kaupunginosassa Pietaria; heidän takanaan vierivät hiljalleen vaunut. Toinen heistä oli Stolz, toinen — hänen ystävänsä, kirjailija, täyteläinen mies, jolla olivat apaattiset kasvonilmeet ja miettiväiset, miltei uniset silmät. He tulivat kirkon kohdalle, jossa päiväjumalanpalvelus juuri oli loppunut ja kansa tulvi ulos kadulle, kerjäläiset etunenässä. Niitä oli suuri ja kirjava joukko.
— Tahtoisinpa tietää, mistä noita kerjäläisiä riittää? — sanoi kirjailija katsellen laumaa.
— Mistäkö? Kaikista raoista ja nurkistahan niitä mustanaan ryömii…
— En minä sitä kysy, — virkkoi kirjailija: — vaan minä haluaisin tietää, kuinka voi tulla kerjäläiseksi ja joutua siihen asemaan. Tapahtuuko se äkkipikaisesti vai asteettaisesti, rehellisesti vai petollisesti?…
— Mitä sinä niillä tiedoilla? Ethän tahtone kirjoittaa "Pietarin mysterioita"?
— Kukasties … — lausui kirjailija laiskasti haukotellen.
— No, kyllä siihen on tilaisuus: kysy vain mieleiseltäsi kerjäläiseltä, niin hopearuplasta hän sinulle kertoo koko elämäntarinansa, ja sinä ota ja kirjoita muistiin sekä myö sitten voitolla muille. Kas tuossa äijä, joka on oikean kerjäläisen perikuva. Hoi, ukko, tules tänne!
Ukko kääntyi ympäri kuullessaan kutsun, otti lakin päästään ja tuli luo.
— Armeliaat herrat! — alkoi hän kähistä. — Auttakaa köyhää vanhaa sotamiestä, joka on joutunut raajarikoksi kolmessakymmenessä taistelussa…
— Mitä ihmettä — sehän on Sakariias! — huudahti Stolz kummastuksissaan. — Sinäkö se olet?
Ukko vaikeni silmänräpäyksessä, sitten hän varjostaen kädellään silmiään auringolta katsahti tutkivasti Stolziin.
— Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, minä en voi tuntea … olen ihan sokeaksi tullut!
— Unohtaneenpa näyt herravainajasi ystävän, Stolzin, — nuhteli
Stolz.
— Ah, voi, tekö se olette isä kulta, Andrei Ivanitsh! Herrajumala sentään, kuinka sokeaksi olen tullut! Ah te rakas oikea isäseni!
Ukko rupesi ahertamaan tavoittaakseen Stolzia kädestä, ja kun ei osunut kourallaan, suuteli hänen vaatteensa lievettä.
— Johtipas Jumala minut, kirotun koiran, elämään tämmöiseenkin ilonpäivään asti… — ulvoi hän puoleksi itkien, puoleksi nauraen. Hänen kasvonsa olivat ylt'yleensä ikäänkuin poltetut purppuranpunaisella leimasimella otsasta leukaan saakka, ja nenä oli sinervä. Pää oli aivan kalju, poskiparrat niinkuin ennenkin rehevät, mutta rytistyneet ja pörröttyneet kuten huopakarvat, joiden jokaisen päähän oli takeltunut pieni lumipallo, aivankuin tahallaan panemalla. Hänen yllään oli resuinen, perin haalistunut palttoo, josta puuttui toinen lieve, ja jaloissa olivat vanhat, rikkitallatut kalossi-löntöt aivan loppasiltaan; käsissään piteli hän nahkaista lakinreuhkaa.
— Voi laupias Jumala! Minkä armotyön teit minulle tänä juhla-aattona…
— Kuinkas sinä olet tuollaiseen tilaan joutunut? Eikö sinua hävetä? — kysyi Stolz ankarasti.
— Voi hyvä herra, Andrei Ivanitsh! Minkäs tälle taitaa? — alkoi Sakariias raskaasti huoaten. — Millä minä muuten itseni elättäisin? Enkähän minä silloin, kun Anisja vielä oli elossa, näin maleksinut, silloin oli vielä leivänpala, vaan kun hän kuoli koleraan — siunattu olkoon muistonsa — niin ei rouvan veli tahtonut pitää minua, sanoi laiskuriksi ja se Tarantjev minua yhä hätisti ja kun sivu sattui kulkemaan, niin potkasi takaapäin, eikähän siitä semmoisesta elämästä tullut mitään! Se minua alituisesti nuhteli ja haukkui, ja uskottekos herra, ei leivänpalaa suuhun olisi annettu. Jos ei rouvaa olisi ollut — Jumala suokoon hänelle terveyttä! lisäsi Sakariias tehden ristinmerkin: — niin aikoja sitten olisin tupertunut pakkaseen. Hän se minulle vaatevehkeet talveksi antoi ja leipää niin paljon kuin halutti, ja pankolla yösijan — kaiken se hyvästä sydämmestään antoi. Vaan kun ne minun tähteni alkoivat häntäkin sättiä, niin pois minä läksin koko talosta mieron rantoja kiertämään. Ja nyt minä jo toista vuotta tätä kurjuutta raahaan…
— Mikset ole etsinyt itsellesi jotain paikkaa? — kysyi Stolz.
— Mistäs sitä, herra-kulta Andrei Ivanitsh, nykyään paikkoja löytää? Olinhan minä kahdessa talossa tiedustamassa, vaan en saanut. Huonommat ne on asiat nyt kuin ennenaikaan. Lukutaitoisia lakeijoita nyt vaaditaan, eikä niillä suurillakaan herroilla enää ole porstuan-täydeltä palvelijoita kuten ennenaikaan. Joka paikassa vain yksi, harva se paikka, missä kaksi lakeijaa. Itse ne nykyään saappaansa riisuvat, minkä koneen lienevätkään sitä varten keksineet! — selitti Sakariias murtunein mielin. — Häpeä ja häväistys että herrassääty häviää!
Ja hän huokasi.
— Yritinhän minä kyllä asettumaan saksalaisen kauppiaan luo, etehisessä istuakseni ja kaikki olisi mennyt hyvin, vaan se kun lähetti minut auttamaan bufetinpuolelle, niin onkos se minun asiani? Kerran kannoin ruoka-astioita, mokomia pöömiläisiä, vai mitä lienevät olleet, ja kun lattiat olivat sileät ja liukkaat — niin lempoko heissä ei kumoon keiskahtaisi! Jalkani liuskahtivat ja kaikki astiat tarjottimelta rämähtivät lattiaan: ka niin, minut ajettiin pois. Toisella kertaa miellytti, naamani muuatta vanhaa kreivitärtä: "Tuopas on arvoisan näköinen vanhus" sanoi hän ja otti ovenvartijakseen. Se oli hyvä, vanhanaikainen toimi: tarvitsee istua vain tuolillaan niin tuikeantärkeän näköisenä kuin suinkin, polvet ristissä ja säärtä heilutellen eikä vastata heti, kun joku tulee, vaan ensin karjahtaa ja sitten vasta päästää sisään tai työkätä niskasta, jos niin tarvitaan, mutta kun hyvä vieras tulee, niin heti kepinponsi taapäin, kas noin! — Ja Sakariias näytti kädellään. — Kas kuinka maireasti siinä pitää puhua! — Vaan se rouva sattui olemaan sellainen tarkansekainen — no, mitäpäs hänestä enää. Kerran kurkisti se minun komerooni ja sai nähneeksi kirput: — siitäkös alkoi huutaa ja polkea jalkaa aivankuin minä olisin ne kirput keksinyt! Millainen talonpito se on, jossa ei ole kirppuja? Toisen kerran se sivukulkiessaan oli tuntevinaan viinanlöyhkää minusta …no oli sekin koko… Ja kielsi pitämästä luonaan.
— Tosiaankin tuntuu nytkin löyhkäävän, niinpä tuo nenään pistää! — sanoi Stolz.
— Surusta minä, herra-kulta Andrei Ivanitsh, jumaliste surusta minä juon! — alkoi Sakariias kähistä, naama katkerassa rypyssä. — Olen minä koettanut myös ajurin virkaa, otin pestin isännältä, vaan jalkani palellutin; voimia puuttui ja vanhaksi olin käynyt. Sattui semmoinen pahanelkinen hevonen niin että kerrankin heittäytyi vaunujen alle ja vähällä oli minut särkeä; toisen kerran se tallasi alleen akan, jonka veivät sairaalaan…
— Riittää jo, et tarvitse enää maleksia etkä juopotella, vaan saat tulla minua luokseni, minä annan sinulle oman komerosi, kunhan tästä maalle menemme — kuuletko?
— Kuulenhan minä, Andrei Ivanitsh, vaan…
Hän huoahti.
— Eipä haluta lähteä täältä… sen haudan äärestä! Se tuo meidän ruokkijamme, Ilja Iljitsh vainaa, — itkeä tuhersi hän: — taas minä häntä muistelin tänään, periköön hänet tai vaan valtakunta! Hyvän herran se Jumala minulta pois otti! Ihmisten iloksi se eli, olisi se saanut elää satakin vuotta … — itkeä tillitti ja murisi Sakariias naama rypyssä. — Tänäänkin olin sen haudalla ja niin kun tulen tälle puolelle, niin sinne menen istua nyyköttämään ja itkemään… Noin kun siinä toisinaan istun ja mietin hiljaisuudessa, niin kuulostaa kuin huutaisi että: "Sakariias hoi, Sakariias hoi!" niin että tuntuu aivankuin muurahaiset juoksisivat pitkin selkäpiitäni! Ei sitä semmoista herraa toista saa elämässään! Ja kuinka se teitäkin rakasti — muistakoon Herra Jumala hänen sielukultaansa valtakunnassansa!
— No, tulehan Pikku-Andreita katsomaan: minä käsken sinut syöttää ja pukea, ja siellä sitten saat olla miten tahdot! — sanoi Stolz antaen hänelle rahaa.
— Tulen kyllä, kuinkas en tulisi katsomaan Andrei Iljitshia? Kai siitä on tullut suuri poika jo! Herra Jumala sentään, minkä ilon taivas minulle lähetti! Tulen kyllä, herra-kulta, suokoon Jumala teille hyvää terveyttä ja lukemattomia vuosia … — murisi Sakariias poisvierivien vaunujen perään.
— No, sinä kuulit tämän kerjäläisen elämäntarinan? — virkkoi Stolz ystävälleen.
— Vaan mikäs Ilja Iljitsh se on ollut, josta hän mainitsi? — kysyi kirjailija.
— Oblomov: olenhan minä sinulle monta kertaa hänestä puhunut.
— Niin, nimen kyllä muistan: hänhän oli sinun toverisi ja ystäväsi.
Miten hänen oikeastaan kävi?
— Meni pilalle mies, joutui turmioon tyhjän tautta. Stolz huokasi miettiväisenä.
— Mutta ei ollut tyhmempi kuin muutkaan: sielu puhdas ja kirkas kuin lasi. Jalomielinen hän oli ja hellä — ja kuitenkin meni pilalle mies!
— Minkätähden? Mikä siihen oli syynä?
— Mikäkö syynä? Oblomovilaisuus! — sanoi Stolz.
— Oblomovilaisuus? — toisti kirjailija neuvottomana. — Mikä kumman käsite se on?
— Kerron sinulle sen heti, annanhan vain jahka kokoon ajatukseni ja muistoni. Vaan sinä kirjoita muistiin, ehkäpä jollekkin kelpaa.
Ja Stolz kertoi hänelle sen, mitä tässä on kirjoitettu.
Loppu.