Herra Oblomov: Romaani maaorjuuden ajoilta

by Ivan Aleksandrovich Goncharov

NELJÄS OSA.

1.

Vuosi oli vierähtänyt Ilja Iljitshin sairastumisesta. Paljon muutoksia oli se vuosi mukanansa tuonut eri paikoilla mailmaa: missä oli se pannut kansat riehumaan; missä taas rauhoittumaan, missä oli sammunut joku mailman kuuluisa tähti, missä taas uusi sen sijaan sädehtimään syttynyt; missä oli ihmiskunta omistanut itselleen uuden, salassa olleen aatteen, missä taas olivat soraksi sortuneet rakennukset ja suistuneet sukupolvet. Vaan siellä, missä vanha elämä oli vajonnut, siellä oli aina uusi sijaan puhjennut kuin nuori vihreä nurmi…

Myöskin Pietarin Viipurinpuoleisessa kaupunginosassa, leskirouva Pshenitsinan talossa oli tapahtunut muutoksia. Vaikka päivät ja yöt siellä kuluivatkin rauhallisesti tuomatta mukanaan rajuja tai äkkiarvaamattomia muutoksia tuohon yksitoikkoiseen elämään, ja vaikka nuo neljä vuodenaikaa sisällykseltään olivatkin yhtä ja samaa kuin edellisenäkin vuonna, niin ei elämä kuitenkaan ollut pysähtynyt, vaan sen ilmiöt olivat alituisesti vaihtuneet, mutta vaihtuneet yhtä hitaasti ja asteettain kuin geoloogiset muotomuutokset tapahtuvat meidän maapallollamme: hiljalleen vyöryy kokoon vuoria, ja vuosisatoja kestää ennenkuin meri vähitellen pakenee rantaa ja sen mudasta syntyy uusia maakerroksia.

Ilja Iljitsh oli nyt parantunut. Asiamies Zatjortti oli lähetetty kylään ja oli sieltä Oblomoville lähettänyt viljasta saadut rahat säntiileen sekä sitten saanut palkkion vaivoistaan ja sitäpaitsi kyyti- ja ruokarahat.

Veronkannon suhteen oli asiamies kirjoittanut että oli mahdoton kantaa näitä rahoja, koska talonpojat olivat osaksi joutuneet häviöön, osaksi muuttaneet muille paikoille, mutta minne — se oli tuntematonta, vaan että hän keräilee paikkakunnalla asiaankuuluvia tietoja.

Teiden ja siltojen suhteen oli hän kirjoittanut ettei aika nyt ollut otollinen niiden puuhaamiseen ja että talonpojat pitävät parempana kavuta yli vuoren ja rotkon kauppalaan kuin ryhtyä uuden tien tai siltojen rakentamiseen.

Lyhyesti sanoen: saadut tiedot ja rahat olivat siksi tyydyttävät ettei Ilja Iljitshin tarvinnut itsensä matkustaa kylään ja oli hän siis siinä suhteessa päässyt rauhaan seuraavaan vuoteen asti.

Asiamies oli myös pitänyt huolen talon rakennuspuuhasta: hän oli näet yhdessä läänin arkkitehdin kanssa arvioinut tarvittavien rakennusainesten määrän ja lähtiessään jättänyt kylänvanhimmalle määräyksen heti kevään tullen ruveta vedättämään hirsiä metsästä sekä käskenyt rakentaa vajan tiilikivien säilytystä varten, niin että Oblomovilla ei ollut muuta tehtävää kuin saapua keväällä sinne ja siunaten alottaa rakentamisen itsensä läsnäollen. Siihen asti arveltiin verojenkin tulevan kannetuiksi ja sitäpaitsi oli tiedossa saada kylä pantatuksi, niin että oli siis millä peittää rakennuskulungit.

Sairauden jälkeen oli Ilja Iljitsh vielä kauvan synkkämielinen, vaipui tuntikausiksi sairaaloiseen mietiskelyyn eikä toisinaan vastannut Sakariiaksen kysymyksiin, ei huomannut, kuinka tämä pudotteli kuppeja lattiaan ja jätti pyyhkimättä pölyn pöydältä, ja kun emäntä juhlapäivinä ilmestyi piirakkalautasineen, niin saattoi hän tavata Oblomovin kyyneleet silmissä.

Sitten vähitellen astui elävä murhe tuon tylsän välinpitämättömyyden sijaan. Ilja Iljitsh saattoi tuntikausia tuijottaa ulos lumituiskuun ja katsella, kuinka kinokset korkenivat pihalla ja kadulla, kuinka lumi peitti halkopinon, kanakopperot, koirakopsan, kukkatarhan ja ryytimaan penkereet, kuinka aitauksen pylväistä muodostui ikäänkuin pyramiideja ja koko luonto kääriytyi valkoisiin kuolinliinoihin.

Kauvan hän myös toisinaan kuunteli kahvimyllyn hyrisevää viuhinaa, koiranhaukuntaa ja ketjujen helinää, Sakariiaksen saappaan-kihnutusta ja seinäkellon heilurin tasaista raksutusta.

Kuten ennenkin kurkisti hänen huoneeseensa silloin tällöin emäntä, ehdottaen milloin jotakin ostamaan, milloin mitäkin maistamaan, ja Oblomov vastaili hänelle välinpitämättömän-lempeästi. Juoksivat siellä hänen luonaan myös talonväen lapset, ja niille antoi Oblomov oppitunteja, kuunnellen kuinka he lukivat ääneen ja hymyillen vetelästi vasten tahtoaankin heidän lapselliselle lörpöttelylleen.

Mutta vähitellen palasi Oblomov entiseen normaalielämäänsä. Syksy, kesä ja talvi ne olivat kuluneet veltosti ja ikävästi, vaan sitten alkoi Oblomov jälleen vartoa kevättä ja haaveilla matkustuksesta maalle.

Maaliskuussa leivottiin niinkuin ennenkin "tipoja", huhtikuussa otettiin ulkoikkunat pois, ja Oblomoville kerrottiin että Neva-virta oli auvennut jäistä ja kevät alkanut kaupungissa.

Oblomov rupesi nyt joka päivä kävelemään puutarhassa. Sitten alettiin istuttaa vihanneskasveja ryytimaahan. Sitten tuli kaikellaisia juhlapäiviä: helluntaipyhät, helatorstai, vapunpäivä — kaikki nämät merkittiin koivunoksilla ja seppeleillä ja ulkona lehdossa juotiin teetä.

Jo kesän alusta ruvettiin talossa puhelemaan kahdesta suuresta, lähestyvästä juhlasta, nimittäin Iivanan päivästä, joka oli veljen nimipäivä ja Iljan päivästä — joka oli Oblomovin nimipäivä; nämät olivat ne kaksi tärkeintä ajankäännettä lähimmässä tulevaisuudessa. Ja kun emäntä sattui ostamaan tai näkemään torilla oivallista vasikanlihaa tai jos piirakka onnistui erittäin hyvin, virkkoi hän aina: — Ah, jospa tällainen vasikanpaisti pamahtaisi tai tällainen piirakka pirahtaisi Iivanan tai Iljan päivänä.

Puheltiin myös Iljan-perjantaista ja Ruutitehtaalle joka vuosi toimeenpantavasta kävelyretkestä sekä juhlasta Smolenskin hautausmaalla ja Kolpinassa.

Ja Oblomovin ikkunain alla alkoi jälleen kuulua hautovan emäkanan raskasta kaakatusta ja uuden kananpoika-polven piipatusta, ja hänen käteensä kannettiin piirakoita, joiden sisään oli leivottu kananpoikia, tuoreita sieniä sekä tuoreen-läpikuultavia kurkkuja, ja pian ilmaantui marjojakin.

— Sisälmykset eivät enää ole oikein hyviä, — selitteli emäntä Oblomoville: — eikä niitä kannata ostaa, eilenkin pyysivät sellaisista pienistä kahdelta parilta seitsemän riunaa, vaan lohenliha sitävastoin on torilla tuoretta, niin että kyllä nyt kalanlientä sopii laittaa vaikka joka-päivä.

Taloudellinen puoli rouva Pshenitsinan kodissa oli kukoistavassa kunnossa ei ainoastaan sentähden että Agata Matvejevna oli mallikelpoinen emäntä ja että tämä oli hänen oikea elämänkutsumuksensa, vaan vielä senkin tähden että hänen veljensä Ivan Matvejevitsh Muhojarov oli, mitä ruuanvalmistus-vaatimuksiin tuli, oikea epikurealainen. Pukunsa ja liinavaatteidensa suhteen oli tämä herra tavattoman huolimaton, käyttäen samoja vaatteita vuosikausia ja uhraten vastenmielisesti ja harmilla rahaa uusien ostamiseen, eikä hän niitä levitellyt huolellisesti riippumaan, vaan viskasi ne aina nurkkaan yhteen sykkyrään. Niinkuin renki muutti hän paitaansa ainoastaan lauvantaisin, mutta mitä koski ruokapöytää, niin siinä ei hän menoja säästänyt.

Tässä hänellä osaksi oli oma logiikkansa, jota hän oli noudattanut siitä asti kuin astui palvelukseen, nimittäin tällainen: "ihmiset eivät näe mitä on vatsassa — ja sentähden eivät tule siitä tyhjiä puhelemaan; vaan kun on paksut kellonvitjat, uusi hännystakki ja kiiltävät saappaat — niin kaikki tämä synnyttää vain liikanaisia puheita."

Tästäpä syystä siis ilmaantuikin Pshenitsinan ruokapöytään aina mitä parasta lajia vasikanpaistia, merisampia ja valkoisen-hohtavaa pyynlihaa. Väliin kulki veli itse ympäri torin nuuskien kuin koira kaikki paikat tai pistäysi Miljutinein puodeissa ja toi takkinsa liepeiden alla mitä parhaimman nuoren syöttökanan eikä säälinyt maksaa neljää ruplaa kalkkunasta.

Viiniä otti hän pörssikaupasta ja pani sen piiloon, ja itse toi myös esiin tarvittaessa, mutta ruokapöydässä ei kukaan koskaan nähnyt mitään muuta kuin karahviinillinen viinimarjan lehdistä paahdettua viinaa, sillä viini juotiin aina ylhäällä vinttikamarissa.

Aina kun hän Tarantjevin kanssa läksi kalalle, oli hänellä palttoon taskussa kätkettynä pullo hyvää madeiraa, vaan kun he menivät juomaan teetä "laitokselle", silloin toi hän mukanaan rommia. —

Mutta Anisjan ja emännän keskinäinen ystävyys se kasvoi niin katkeamattomaksi siteeksi että he olivat kuin yksi olento.

Nähdessään emännän osanoton asioihinsa ehdotti Oblomov kerran hänelle leikillä että tämä ottaisi kaiken huolenpidon hänen ruokahoidostaan omille niskoilleen ja vapauttaisi hänet kaikista puuhista.

Silloinkos emännän kasvoille lemahti riemun punastus, ja hän naurahti hyvin itsetietoisesti! Kuinka olikaan, hänen arenansa nyt laajentunut: yhden sijasta kaksi emännyyttä, tai vain yksi, mutta suuri talous! Ja sitäpaitsi oli hän vielä saanut Anisjan omakseen…

Hän puheli asiasta veljensä kanssa, ja seuraavana päivänä raahattiin kaikki kapineet Oblomovin keittiöstä Pshenitsinan keittiöön; astiat ja hopeakalut kannettiin emännän bufettiin, ja piika Akuliina alennettiin virassansa keittäjättärestä linnunhoitajattareksi ja ryytimaan perkaajattareksi.

Kaikki rupesi nyt käymään suurenmoisesti, isoissa mitoissa ostettiin nyt sokuria, teetä ja ruokavaroja, kurkkuja suolattiin, omenoita ja kirsimarjoja pantiin likoon, hedelmähilloa keitettiin.

Agata Matvejevna tunsi kasvavansa korkeammaksi, Anisja oikoi käsiään kuin kotka siipiään, ja elämä talossa alkoi kiehua ja juosta virtanaan.

Oblomov söi nyt päivällistä perheen kanssa kello kolme, vaan veli aterioitsi erikseen keittiössä jälkeenpäin, sentähden että palasi sangen myöhään kotiin virastostaan.

Teen ja kahvin kantaa Oblomoville nyt itse emäntä eikä enää Sakariias.

Viimemainittu käy jos tahtoo, pyyhkimässä pölyt, vaan jos ei tahdo, niin silloin Anisja lennähtää sisään kuin tuulispää, ja osaksi esiliinallaan, osaksi paljaalla kämmenellään, melkeinpä nenällään yhdellä kertaa pyyhkäisee ja puhaltaa kaiken pois, huiskauttaa, läiskäyttää, korjaa — ja katoaa. Mutta kun itse emäntä, Oblomovin ulos mentyä puutarhaan, milloin sattuu kurkistamaan hänen huoneeseensa ja huomaa siellä epäjärjestystä, silloin syöksyy hän sisään pudistaen päätään ja muristen jotakin itsekseen koppaa kouriinsa sylin täydeltä tyynyjä, katsahtaa patjanpäällyksiin, supattaa taas jotakin itseksensä että pitää muuttaa, tempaisee ne irti, hyppää sitten hankaamaan puhtaiksi ikkunoita, kurkistaa sohvanselustimen taa ja menee pois.

Agata Matvejevnan kohtalossa oli paraikaa tekeillä suuri ja tärkeä muutos, vaikka ei kukaan sitä huomannut vähemmin kuin hän itse.

Miksi oli hän joku aika sitten lakannut olemasta oma itsensä?

Miksi hän ennen, jos paisti sattui palamaan pilalle tai kala kiehumaan liiaksi liemessä tai vihannekset jäämään pois sopasta, tosin ankarasti, vaikka rauhallisesti ja tyynenarvokkaasti muistutti siitä Akuliinaa unhoittaen kohta koko asian, mutta nyt, jos sellaista sattui tapahtumaan, äkkiä hypähti pöydästä ja riensi keittiöön kiivaasti ja katkerasti nuhtelemaan Akuliinaa vieläpä Anisjallekkin hiukan siitä tiuskaisten, ja oli seuraavana päivänä itse katsomassa että vihannekset tulivat sekaanpannuiksi ja ettei kala päässyt kiehahtamaan liiaksi?

Tähän vastataan kenties että omatunto kielsi häntä syrjäisten silmissä näyttämästä huolimattomalta asiassa sellaisessa kuin oli taloudenhoito, johon hänen itserakkautensa ja koko toimeliaisuutensa oli kohdistunut.

No hyvä. Vaan miksikäs hänellä ennen jo kello kahdeksalta illoin alkoivat silmät tahmaantua niin että hän jo kello yhdeksän, pantuaan lapset maata ja katsottuaan, olivatko tulet sammutetut keittiössä ja pellit kiinni, meni nukkumaan — ja nukahti niin ettei tykinlaukauskaan häntä voinut herättää, aina kello kuuteen asti aamulla?

Vaan nyt, jos Oblomov ajaa teatteriin tai jää istumaan Ivan Gerasimovitshin luo ja viipyy, myöhäseen poissa, ei häntä nukuta; hän kieritteleiksen-kyljeltä toiselle, tekee ristinmerkkejä, huokailee, ummistaa silmiänsä — vaan uni ei ota tullakseen.

Ja kun hiukankaan kuuluu kolinaa kadulta, kohottaa hän päätänsä, hyppää toisinaan vuoteeltaan, avaa ikkunaruudun ja kuulostelee: eikö se ole hän, Oblomov?

Jos porttiin kolkutetaan, heittää hän hameen yllensä, juoksee keittiöön, ravistelee hereille Sakariiaksen tai Anisjan ja lähettää avaamaan porttia.

Huomautatte kenties että tässä vain ilmaantuu hyvänsuopea talonemäntä, joka ei rakasta epäjärjestystä kodissaan eikä tahdo että hyyryläinen saisi yöllä odottaa kadulla siksi kunnes juopunut talonmies kuulee ja kömpii avaamaan tai että jatkuva kolkutus saisi lapset heräämään…

Vai niin. Mutta miksikäs silloin, kun Oblomov makasi sairaana, emäntä ei päästänyt hänen luokseen ketään, levitti hänen huoneensa lattialle pehmeitä huopamattoja, ripusti uutimet ikkunoihin ja joutui aivan raivoihinsa — hän, tuo hyvä ja suopea emäntä, — jos Vanja tai Màsha vähänkään huusivat tai ääneensä nauroivat?

Ja miksi hän öisin, luottamatta Sakariiakseen ja Anisjaan, istui ja valvoi Oblomovin vuoteen ääressä laskematta häntä silmistään aina varhaiseen aamusoittoon asti, vaan sitten, heittäen salopin päälleen ja kirjoitettuaan suurilla kirjaimilla paperilipulle nimen "Ilja" riensi kirkkoon, antoi paperilipun alttarille terveyden sielumessuksi, poistui sitten soppeen, lankesi polvilleen ja makasi siinä kauvan, pää kirkon lattiata vasten, läksi sitten kiireesti torille ja palasi peloissaan kotiin kurkistellen oveen ja kuiskaten kysellen Anisjalta: — Kuinka siellä voidaan?

Sanotte ettei tämä ole mitään muuta kuin tavallista sääliä ja myötätunnetta, jotka ovat vallitsevat ominaisuudet naisen olemuksessa.

Hyvä sekin. Mutta miksikäs silloin, kun Oblomov alkaessaan parantua koko talven oli niin synkkämielinen eikä puhunut tuskin sanaakaan hänelle, ei kurkistanut hänen huoneeseensa, ei ollut huvitettu siitä mitä hän teki, ei laskenut leikkiä hänen kanssaan eikä nauranut — miksikäs hän, emäntä, silloin niin laihtui ja tuli niin kylmäksi ja haluttomaksi kaiken suhteen että, kun jauhoi kahvia, unhoitti mitä teki tai varisti pannuun sellaisen läjän sikuria että oli mahdoton sitä juoda — eikä kuitenkaan tuntenut mausta aivankuin kieli olisi ollut poissa. Ja vaikka Akuliina keitti kalaa huonosti ja veli murisi niin että läksi kesken pois pöydästä, niin istui hän vain kuin kivettynyt eikä näyttänyt huomaavan mitään.

Ennen ei häntä kukaan ollut nähnyt alakuloisena eikä se ollenkaan ollut ominaista hänen olemukselleen, sillä alati oli hän liikkeessä ja puuhassa huomaten valppailla silmillään kaikki, mutta nyt hän yhtäkkiä oli käynyt niin liikkumattomaksi että melkein nukahti huhmar polvillaan, vaan sitten äkisti rupesi semmoisella raivolla kalkuttamaan petkelettä, että koira alkoi haukkua luullen porttiin kolkutettavan.

Mutta heti kun Oblomov elpyi raskasmielisyydestään ja hänen huulillaan rupesi ilmaantumaan hyväntahtoista hymyä, heti kun hän alkoi entiseen tapaansa katsella emäntää hyväilevänhivelevästi, kurkistella häneen ovesta ja laskea leikkiä — silloin alkoi emäntäkin jälleen pyöristyä ja talous taas luistaa hilpeästi ja reippaasti eteenpäin kaikkine pienine, omituisine vivahduksineen. Taas oli hän liikkeessä aamusta iltaan kuin hyvinrakennettu kone, joka käy soreasti ja säännöllisesti; hän sipsuttaa notkein askelin, ei puhu liian hiljaa eikä liian kovaa, jauhelee kahviansa, paloittelee sokuriansa, seuloo ja sihtaa, istahtaa ompeluksen ääreen ja neula se liukuilee hänen sormissaan niin tasaisesti kuin kellon heiluri; sitten hän nousee nostamatta melua, pysähtyy puolitiessä keittiöön, aukaisee kaapin ja ottaa sieltä jotakin alas, kantaa pois — yhä vain kuin kone.

Niin ennen. Mutta nyt kun Ilja Iljitsh on tullut hänen perheensä jäseneksi, survoo ja seuloo hän toisella tavalla, ja omat pitsit ne häneltä nyt unhoittuvat. Kun hän rauhallisesti istuutuu ompelemaan ja samalla yhtäkkiä kuulee, kuinka Oblomov huutaa Sakariiasta tuomaan itselleen kahvia — niin kolmella harppauksella ilmestyy emäntä keittiöön ja siristää silmiään niinkuin tähtäisi johonkin, sieppaa lusikan ja kaataa kolme lusikallista päivän valoa vasten saadakseen tietää, onko kahvi tarpeeksi kiehunut ja hautunut, ettei suinkaan tulisi tarjotuksi sakkaisena, sekä katsoo onko kermassa kuorta päällä.

Jos on tekeillä Oblomovin himoruoka, silloin hän tuontuostakin käy nostamassa kastrullin kantta, haistelee ja maistelee, itse tempaa sitten kastrullin ja pitää sitä tulella. Ja kun hän hienontaa mantelia tai survoo jotakin muuta hyvää Oblomovia varten, niin tekee hän sen sellaisella voimalla ja niin tulisesti että ihan nakkaa hikiseksi koko ruumiin.

Kaikki tämä survominen, silittäminen ja seulominen, koko tämä emännän taloudenhoito oli nyt saanut uuden elävän aatteen, joka tarkoitti yksistään — Ilja Iljitshin rauhaa ja mukavuuden tunnetta. Ennen oli emäntä tässä puuhassa nähnyt ainoastaan velvollisuutensa, nyt oli se tullut hänelle nautinnoksi. Hän alkoi nyt elää täyteläistä ja sisältörikasta elämää.

Mutta ei hän tiennyt, mitä hänessä oikeastaan tapahtui, ei koskaan hän sitä itseltään kysynyt, vaan hän kulki eteenpäin tietänsä kantaen suloista taakkaansa viehtymättä ja vapisematta, himotoinna ja aavistamatoinna, ilman väsymystä ja hermojen herkkää värinää.

Hän oli ikäänkuin äkisti siirtynyt toiseen uskoon ja alkanut sitä tunnustaa harkitsematta, mikä tämä usko oli ja millaiset sen opinkappaleet, alistuen vain sokeasti sen lakeihin.

Tämä tunne oli vallannut hänet väkinäisesti, hän kulki kuni pilven alla peräytymättä taaksepäin, kiiruhtamatta eteenpäin, sillä hän oli Oblomoviin yksinkertaisesti mieltynyt ikäänkuin vilustuksesta äkkiä saaneena parantumattoman kuumetaudin.

Itse ei hän edes osannut epäillä mitään: jos joku sitä olisi hänelle sanonut, niin olisi hän sitä kuunnellut kuin uutista — ja häveliäästi naurahtanut.

Hän oli hiljaa kiintynyt velvollisuuksiinsa Oblomovin suhteen, oli oppinut ulkoa hänen jokaisen paitansa muodon, osasi laskea kaikki rikkikuluneet kantapäät hänen sukissaan, tiesi, millä jalalla Oblomov astuu alas vuoteestaan, huomasi, milloin näärännäppy oli tulossa silmään, arvasi mitä ruokaa ja minkä verran Oblomov syöpi, onko hän iloissaan vai ikävissään, onko hän paljon nukkunut tai ei — kaikki tämä oli emännälle selvillä ikäänkuin olisi hän sen koko elämänsä tiennyt, eikä hän kysellyt itseltään, miksi se näin oli, mitä oli hänelle Oblomov tai miksikä hän näin hyöri ja hääri hänen tähtensä.

Jos häneltä olisi tiedustettu, rakastaako hän Oblomovia, niin olisi hän vain naurahtanut omaan tapaansa ja vastannut myöntävästi, mutta noin olisi hän vastannut ainoastaan alussa, kun Oblomov vielä ei ollut asunut hänen luonaan enempää kuin viikkokauden.

Mutta mikä oli syynä siihen että hän rakastui juuri Oblomoviin ja miksi oli hän ennen lempimättä mennyt naimisiin ja rakastamatta elänyt aina kolmenkymmenen vuotiaaksi, ja vasta nyt yhtäkkiä ikäänkuin heräsi?

Vaikka rakkautta sanotaankin oikulliseksi ja selittämättömäksi tunteeksi, joka syntyy kuin tauti, niin on sillä kuitenkin, kuten kaikilla muillakin tässä mailmassa, omat lakinsa ja syynsä. Vaan jos nämät lait ovat näihin asti vähän tutkitut, niin on se sentähden, ettei ihmisen, johonka rakkauden nuoli on iskenyt, tee mieli oppineen silmällä seurata, kuinka vaikutelmat varastautuvat sieluun, kuinka tunnelmat kahleutuvat uneen, kuinka alussa silmät sokenevat, mistä silmänräpäyksestä lähtien valtasuoni ja senjälkeen sydän alkavat kiihkeämmin tykyttää, mitenkä eilispäivän perästä yhtäkkiä syntyy halu kuolla ja pyrkimys itsensä uhraamiseen, kuinka vähitellen alkaa hävitä oma minä ja muuttua häneksi, kuinka järki äkkiä rupeaa tavattomasti tylsymään tai tavattomasti teroittumaan, kuinka tahto alistuu toisen tahtoon, kuinka pää painuu rinnoille, polvet vapisevat, ilmaantuu kyyneliä ja puistattavaa kuumetta…

Agata Matvejevna oli ennen tullut vähän näkemään moisia ihmisiä kuin Oblomov, ja jos oli nähnytkin, niin ainoastaan kaukaa, ja kentiesi olivat ne häntä miellyttäneet, mutta kun eivät olleet asuneet hänen piirissään, niin ei hänellä ollut mitään tilaisuutta heihin tutustua.

Ilja Iljitsh ei kävellyt samalla tavalla kuin hänen miesvainajansa kolleegisihteeri Pshenitsin oli kävellyt, tuollaisella hiljaisella ja toimeliaalla ryhdillä; Ilja Iljisth ei kirjoitellut lakkaamatta papereita eikä vapissut pelosta että myöhästyy virastosta, ei katsonut ihmisiin niinkuin olisi tahtonut satuloida jokaisen ja lähteä ajamaan, vaan katsoi hän kaikkiin ja kaikkea niin rohkeasti ja vapaasti kuin olisi vaatinut nöyryyttä itseään kohtaan.

Eivätkä hänen kasvonsa olleet karkeat ja punaiset, vaan valkoiset ja lempeät, eivätkä kädet sennäköiset kuin veljellä — eivät ne vapisseet eivätkä törröttäneet punaisina, vaan olivat pienoiset ja valkoisenhohtavat. Ja kun hän istuutui ja pani jalkansa ristiin ja nojasi päänsä kättänsä vasten — niin teki hän kaiken tämän niin vapaasti, niin rauhallisesti ja kauniisti; ja kun hän puhui, niin ei hän puhunut niinkuin hänen veljensä tai Tarantjev eikä niinkuin hänen miesvainajansa oli puhunut. Tosin oli paljon, jota emäntä ei Oblomovissa ymmärtänyt, mutta hän tunsi että se oli jotakin viisasta, ihanaa ja epätavallista. Ja senkin, minkä hän ymmärsi, lausui Oblomov toisella tavalla kuin muut.

Ja niin hienoja liinavaatteita se herra Oblomov käytti ja muutti paitaa joka päivä, pesi itsensä hyvänhajuisella saippualla, piti kyntensä puhtaina — ai sentään kuinka sievä ja siisti hän yltyleensä oli — eikä hänen tarvinnut itsensä mitään tehdä eikä tehnytkään, muut ne hänelle kaiken tekivät, sillä olihan hänellä Sakariias ja vielä lisäksi kolmesataa Sakariiasta…! Niin, Oblomov on herra, ja herruutta säteilee ja välkkyy koko hänen olentonsa! Sitäpaitsi on hän niin hyväntahtoinen ja kävellä hössyttää niin pehmeästi ja hänen kädenkosketuksensa on kuin sametilla siveleisi, se on toista kuin miesvainajan kosketus — niin se oli tuntunut kuin lyönti ikään! Ja yhtä pehmeästi ja yhtä suopeasti tämä myös katsella killistelee ja puhelee…

Emäntä ei liene ajatellut itsekkään tätä kaikkea, mutta jos jonkun toisen päähän olisi pistänyt seurata ja selittää sitä vaikutusta, minkä hänen sieluunsa ja elämäänsä oli tehnyt Oblomovin ilmestyminen, niin varmaan olisi hänen täytynyt selittää se juuri näin eikä toisin.

Ilja Iljitsh ymmärsi, minkä merkityksen hän oli mukanansa tuonut tähän sopukkaan, alkaen emännän veljestä aina kahlekoiraan, joka Oblomovin tultua oli ruvennut saamaan kolme kertaa suuremman läjän luupalasia, mutta sitä ei hän ymmärtänyt, kuinka syvälle tämä merkitys ulottui ja minkä odottamattoman valloituksen hän oli tehnyt emännän sydämmessä.

Emännän häärivässä huolehtivaisuudessa ruokapöydässä, liinavaatteidensa ja huoneidensa suhteen näki Oblomov ainoastaan ilmauksen hänen luonteensa pääpiirteestä, minkä oli huomannut jo ensi käynnillään, silloin kun Akuliina yhtäkkiä oli kantanut huoneeseen siipiään rapistelevan kukon, jolloin emäntä, huolimatta siitä että oli ollut hämillään keittopiian sopimattomasta innosta, kuitenkin oli ehtinyt toimittaa piialle, ettei tämä suinkaan antaisi kauppiaalle "tätä kukkoa, vaan sen harmajan kukon".

Agata Matvejevna puolestaan ei kyennyt keimailemaan Oblomovin edessä eikä mitenkään näyttämään, mitä hänen sisässään tapahtui, eikä hän edes, kuten sanottu, koskaan sitä itsetietoisesti ymmärtänytkään, vaan lisäksi unhoitti että joku aika takaperin tällaisia tunteita oli hänessä liikkunutkaan, ja tuo hänen rakkautensa ilmeni ainoastaan rajattomassa halussa päästä hautaan.

Oblomovin silmät eivät olleet auki näkemään todellista laitaa emännän suhteessa häneen, sillä hän piti sitä yhä vain tämän luonteenominaisuutena! Rouva Pshenitsinan tunne-elämä, joka oli niin normaali, niin luonnollinen ja omaa voittoa vaatimaton, se pysyi salaisuutena Oblomoville ja kaikille ympärillä oleville, emännälle itselleenkin.

Se oli todellakin omaa voittoa vaatimaton, sen saattoi päättää siitäkin että hän oli käynyt suitsuttamassa kynttilöitä kirkossa ja rukoilemassa Oblomovin terveyden puolesta, nimenomaan juuri sentähden että tämä paraneisi, mutta siitä ei Oblomov itse koskaan saanut tietää. Ja usein oli hän öisin istunut Oblomovin päänaluksen ääressä, ja hiipinyt pois aamun sarastaessa, vaan siitäkään ei ollut puhetta perästäpäin.

Oblomovin suhde emäntään oli paljon yksinkertaisempi. Hän näki Agata Matvejevnassa ja tämän alati liikkuvissa kyynäspäissä sekä kaikessa muussa taloudellisessa touhussa lihaksi ja vereksi muuttuneena sen häiritsemättömän elämänrauhan ihanteen, joka oli niin ääretön kuin valtameren ulappa, ja jonka kuva haihtumattomasti oli painunut hänen sieluunsa jo lapsuuden aikana kotoisen katon alla.

Samoin kuin siellä kotona ennen isä ja iso-isä, lapset, lastenlapset ja vieraat istuskelivat tai makailivat laiskanlevollisesti paikoillaan, tietäen että heidän ympärillään liikkuu iäti valvova ja huolehtiva silmä sekä väsymättömät kädet, jotka heidät varustavat vaatteilla, heitä syöttävät ja juottavat, pukevat, riisuvat ja auttavat makaamaan, sekä sitten kuoleman tullessa painavat heidän silmänsä umpeen — samoin Oblomov myös täällä köllöttäessään hievahtamatta sohvallaan, huomasi että jotakin elävää ja sukkelaa liikkuu lakkaamatta hänen hyödykseen ja että, vaikka huomenna aurinko ei nousisikaan, vaan pilvet peittäisivät taivaan ja myrskytuulet nousisivat puhaltamaan mailman äärestä toiseen, niin kuitenkin lihaliemi ja vasikanpaisti ilmestyvät hänen pöydälleen, liinavaatteet tulevat puhtaina pesusta ja hämähäkin verkot vedetyiksi alas seiniltä niin ettei hän tiedäkkään, kuinka kaikki tämä tapahtuu eikä hänen edes tarvitse vaivata itseään ajattelemaan mitä hän milloinkin tahtoo, vaan kaikki arvataan itsestään ja kannetaan hänen nenänsä alle, ei laiskasti, ei karkeasti eikä likaisin kourin niinkuin Sakariias teki, vaan reippain ja leppein silmäyksin, syvää uskollisuutta ilmaisevin hymyhuulin, puhtain, valkoisin kätösin ja paljain käsivarsin.

Päivä-päivältä tuli hän yhä ystävällisempään suhteeseen emännän kanssa, mutta rakkaus ei pälkähtänyt hänen päähänsäkään, ei ainakaan sellainen rakkaus, jonka hän tuonoin oli läpielänyt ja joka oli ollut kuin jonkinlaista rokkoa, tuhkarupulia tai kuumetautia, jota muistaessaan hän vieläkin vavahteli.

Hän likentyi Agata Matvejevnaa ikäänkuin olisi siirtynyt lieden ääreen, jonka hohteesta lämpenee lämpenemistään, mutta jota on mahdoton rakastaa.

Päivällisen jälkeen jäi Oblomov mielellään tupakoimaan emännän huoneeseen ja katselemaan kuinka tämä asetteli hopea-astiat paikoilleen kaappiin, kuinka hän sitten otti kahvikupit esiin ja, pestyään ja pyyhittyään yhden niistä erittäin huolellisesti, kaatoi ja tarjosi Oblomoville ennen muita sekä jäi sitten katsomaan, onko tämä tyytyväinen.

Ja milloin vain ovi sattui aukenemaan emännän huoneeseen, silloin pysähtyivät Oblomovin silmät mielellään tämän täyteläiseen kaulaan ja pyöreisiin käsivarsiin, vaan jos ovi pysyi pitemmän aikaa suljettuna, silloin Oblomov hiljaa itse työnsi sen auki jalallaan ja rupesi laskemaan pilaa emännän kanssa tai leikkimään lasten kera.

Mutta ei hänestä sentään tuntunut ikävältä, vaikka aamu joskus sattui menemäänkin niin ettei hän nähnyt emäntää; päivällisen jälkeen taas hän sen sijaan että olisi jäänyt emännän luokse, usein läksi omaan huoneeseensa nukkumaan pariksi tunniksi, hyvin tietäen että heti kun hän vain herää, on tee häntä varten valmis, vieläpä samalla silmänräpäyksellä, jolloin hän silmänsä aukaisee.

Pää-asia oli se että kaikki tämä tapahtui niin rauhallisesti, ettei ollut paisetta sydämmellä etteikä kertaakaan tarvinnut olla mielenkuohussa sen suhteen, saapiko nähdä emännän vai ei, ja mitä tämä mahtaa ajatella, tai mitä tälle pitää sanoa ja miten vastata tämän kysymyksiin, miten tämä on katsova häneen — ei mitään, ei kerrassa mitään huolta.

Ei tarvinnut nyt kokea tuskaa eikä unettomia öitä, ei suloisia eikä katkeria kyyneleitä. Istua köllötellä vain, poltella tupakkaa ja katsella kuinka emäntä ompelee, sanoa jolloinkin sananen tai olla mitään sanomatta; niin levolliselta tuntuu nyt hänestä, ei mitään puutu, ei mihinkään haluta ja niinpä on kuin kaikki, mitä sielu kaipaa, olisi tässä ympärillä…

Ei mitään hoppua, ei mitään pakkoa vaadi tuo Agata Matvejevna. Eikä Oblomovissa synny mitään itserakkaita toivomuksia, ei haluja, ei pyrkimyksiä sankaritekoihin eikä repiviä omantunnon tuskia siitä että aika kuluu hukkaan, että hänen voimansa pilautuvat ja ettei ole mitään saanut aikaan, ei pahaa eikä hyvää, että on muka tyhjäntoimittaja eikä elä elävää elämää, vaan kituu ja kuihtuu paikallaan.

Aivankuin kallisarvoisen kasvin, oli näkymätön käsi hänet istuttanut varjoon päivän helteestä, saattanut katon alle sateelta suojaan, ja se näkymätön käsi se häntä nyt näin hoiteli ja lellitteli.

— Kylläpä teillä sukkelasti tuo silmineula vilahtelee nenän alitse,
Agata Matvejevna!—lausuu Oblomov.

— Niin vikkelään se pujahtaa että ihan pelottaa että vielä ompelette nenänne kiinni hameeseen.

Emäntä naurahtaa.

— Kunhan vain saan valmiiksi tämän neulomuksen, — ääntää hän puoleksi itsekseen: — niin rupeamme tässä illalliselle.

— Mitäs ruokaa on illalliseksi? — tiedustaa Oblomov.

— Hapantakaalia lohen kanssa, — vastasi emäntä. — Samminlihaa ei saa nykyään mistään. Olen juossut kaikissa kaupoissa ja veli on myös käynyt kyselemässä, vaan ei löydy mistään. Mutta jahka vain sattuvat saamaan elävän sammin — se Vaunukadun varrella asuva kauppias on näet tilannut — niin lupasivat leikata meillekkin osan. — Sitten on illalliseksi vielä vasikanpaistia ja pannussa paistettua puuroa…

— Se on mainiota! Kuinka suloinen te olettekaan Agata Matvejevna, kun muistitte että minä sellaisesta pidän! Kunhan ei vain Anisja olisi unohtanut.

— Mitäs varten minä sitten tässä olen olemassa? Kuuletteko, kuinka kihisee? — vastaa emäntä raottaen hiukan keittiön ovea. — Siellä se puuro parastaikaa paistua porisee.

Ja hän ompelee neulomuksensa loppuun, puraisee poikki rihman, kääräisee käsityönsä kokoon ja vie sen makuuhuoneeseen.

Näinpä Oblomovin suhde emäntään kasvoi yhä läheisemmäksi ja hän painui hänen likeisyyteensä niinkuin lämpimän kotilieden ääreen. Ja kerran työntyi hän hyvin lähelle, melkein niin lähelle että oli aivan palaa tai ainakin niin että liekki rätisten leiskahti ilmi.

Hän käveli näet kerran huoneessansa ja kääntyessään päin emännän ovea, huomasi kyynäspäiden siellä liikkuvan tavallista sukkelammin.

— Alati työssä! — virkkoi hän silloin astuen sisään emännän luo. —
Mitä te taas siinä teette?

— Survon kaneelia, — vastasi emäntä tuijottaen huhmareen kuni pohjattomaan kuiluun, armottomasti kalistaen petkeleellä.

— Vaan mitäs, jos minä teitä häiritsen? — kysyi Oblomov ottaen emäntää kiinni paljaista käsivarsista ja antamatta survoa.

— Päästäkää irti! Täytyy vielä sokuriakin hienontaa ja kaataa viiniä pudinkiin.

Mutta Oblomov piteli yhä kiinni kyynäspäistä ja hänen kasvonsa olivat liki emännän niskaa.

— Mitäs sanoisitte, jos minä teihin niinkuin … rakastuisin?

Emäntä naurahti.

— Vaan rakastuisittekos te minuun? — kysyi yhä Oblomov.

— Miksikäs ei? Jumalahan on käskenyt kaikkia rakastaa.

— Vaan entäs, jos minä teitä suutelen? — kuiskahti Oblomov kumartuen liki emännän poskea, niin että hänen hengityksensä ihan poltti tämän kasvoja.

— Nyt ei ole pääsiäisviikko, — vastasi naurahtaen emäntä.

— No, suudelkaa te sitten minua!

— Kunhan päästään tästä pääsiäiseen, niin suudellaan sitten, — sanoi emäntä vähääkään ihmettelemättä, hämmästymättä tai arkailematta, seisoen suorana ja liikkumattomana kuin hevonen länkiä päälle pantaessa. Oblomov suuteli häntä keveästi kaulalle.

— Varokaa, varokaa, kaneeli varisee lattiaan eikä teille jää mitä torttuihin panna! — huomautti emäntä.

— Ei haittaa! — vastasi Oblomov.

— Mikä tahra teille taas on tullut halattiinne? — kysyi emäntä huolehtivasti, ottaen käteensä yönutun liepeen. — Onko se öljyä vai mitä? — Ja hän haisteli tahraa. — Mistä se on tullut? Eihän vain liene tipahtanut pyhimyslampusta?

— En tiedä, mistä lie tullut.

— Varmaan olette sipaissut oveen? — arvasi yhtäkkiä Agata Matvejevna. — Eilen voideltiin saranat, kun ne herkeämättä niin kitisivät. Heittäkääpäs päältänne ja antakaa pian tänne, niin minä otan tahran pois ja pesaisen niin ettei huomenna mitään näy.

— Hyvä Agata Matvejevna! — lausui Oblomov, laiskasti riisuen nutun hartioiltaan. — Kuulkaas mitä minä sanon: muuttakaamme maalle asumaan, niin siellä se talous vasta luistaa! Siellä saa mitä hyvää ikinä tahtoo: sieniä, marjoja, hedelmähilloa, lintuja, lehmänantia…

— Mitäpäs minä sinne tästä lähtisin? — arveli emäntä huokaisten. — Kun on täällä syntynyt ja ikänsä elänyt, niin täällä täytyy kuollakkin.

Oblomov jäi katsomaan emäntää keveässä mielenliikutuksessa, mutta hänen silmänsä eivät säteilleet eivätkä täyttyneet kyynelillä, eikä hänen henkensä riehahtanut korkealle kuni ennen valmiina sankaritöihin. Hänen teki vain mieli istahtaa alas pehmeään sohvaan ja olla laskematta silmiään irti emännän kyynäspäistä.

2.

Iivanan-päivä vietettiin juhlallisesti. Sen aattona ei Ivan Matvejevitsh mennyt virastoon, vaan ajeli kuin tulenpolttamana kaupungilla ja palasi joka kerta kotiin milloin pussi, milloin kori mukanaan.

Agata Matvejevna oli elänyt kolme vuorokautta yksinomaan kahvilla ja ainoastaan Ilja Iljitshiä varten oli valmistettu kolme ruokalajia, mutta muut olivat syöneet vain mitä sattui.

Anisja ei aattoyönä toki joutanut nukkumaankaan, mutta Sakariias se sitävastoin nukkua pötkötti sekä hänen että itsensä puolesta, katsoen kaikkia näitä valmistuksia välinpitämättömästi ja puolittain halveksivasti.

— Toista se oli ennen meillä siellä Oblomofkassa, siellä sitä näinikään touhuttiin joka juhlapäivää varten, — puheli hän kahdelle kokille, jotka olivat kutsutut auttamaan kreivin keittiöstä: — siellä sitä väliin viisikin piirakkaa pantiin pöytään ja kastiketta sellaiset määrät, ettei sitä toki osaa laskeakkaan! Ja koko päivän ne herrat siellä syödä mässäsivät ja vielä toisenakin päivänä. Ja viisi päivää riitti meille syödä yksistään jäännöksiä. Vaan tuskin oli saatu syödyksi loppuun, kun taas ajaa karahutti vieraita talon täysi — ja taas aikoi sama peli. Mutta täällä ne on kekkerit vain kerran vuodessa!

Päivällispöydässä tarjosi Sakariias ensimmäiseksi Oblomoville eikä millään mokomin suostunut tarjoamaan muutamalle herroista, jolla oli risti kaulassa.

— Meidän herra on perinnöllinen aatelismies, — sanoi hän ylpeästi: — mutta mitä herroja ne nuo ovat! Tarantjeville, joka istui pöydän päässä, ei hän laisinkaan käynyt tarjoamassa tai luiskautti itse hänen lautaselleen syötävää vain sen verran kuin itse hyväksi näki!

Kaikki Ivan Matvejevitshin virkakumppanit olivat saapuvilla ja niitä oli noin kolmekymmentä henkeä.

Tavattoman iso taimen, hakkeluksella täytetyt kananpojat, peltopyyt, jäätelö sekä oiva viini — kaikki tämä kaunisti arvokkaasti tätä vuosijuhlaa.

Lopuksi halailivat vieraat toinen-toistaan, ylistivät pilviin asti isännän makuaistia ja asettuivat sitten korttien ääreen. Isäntä Muhojarov kumarsi ja kiitti sanoen ettei hän sen onnen tähden että sai kestittää näin kalliita vieraita, säästänyt tuhlata kolmatta osaa vuosipalkastaan.

Aamupuoleen yötä vieraat hajaantuivat lähtien eri suuntiin, aikalailla pöhnässä — ja niin vaikeni kaikki jälleen talossa Iljan päivään asti.

Silloin oli syrjähenkilöistä vieraina Oblomovin luona ainoastaan Ivan Gerasimovitsh sekä Aleksejev, tuo väritön vieras, joka kertomuksemme alussa kutsui Ilja Iljitshiä vapunpäivän viettoon. Oblomov ei ainoastaan tahtonut kilvoitella Ivan Matvejevitshin kanssa kestityksen prameudessa, vaan vieläpä koetti loistaa erityisellä hienoudella ja siroudella, jollaista ei ennen oltu tässä kolkassa kaupunkia nähty.

Rasvaisten kalakukkojen asemesta ilmaantui pöytään pieniä ilmalla täytettyjä piirakoita; ennen lientä tarjottiin ostereita, kananpojat olivat papiljoteissa ja tarjottiin tryffelein kanssa; sitten oli imellettyä lihaa, mitä hienoimpia vihanneksia sekä englantilaista lientä. Keskellä pöytää rehenteli tavattoman kookas ananaassi ja sen ympärillä lekotteli persikoita, kirsimarjoja ja aprikoosseja. Maljoissa tuoksui eläviä kukkia.

Oli juuri käyty käsiksi liemeen ja Tarantjev oli juuri-ikään päässyt haukkumasta piirakoita ja kokkia tuhmasta keksinnöstä täyttää ne tyhjällä, kun yhtäkkiä alkoi kuulua vimmattua ketjun riuhdontaa ja koiran haukuntaa.

Pihalle olivat ajaneet vaunut ja joku kuului kysyvän Oblomovia.
Kaikki pöydässä istuvat jäivät suu auki ihmettelemään.

— Varmaan joku viimevuotisista tuttavistani on muistanut nimipäivääni, — arveli Oblomov: — sano etten ole kotona! — huusi hän kuiskaten Sakariiaksen korvaan.

Aterioitiin ulkona puutarhassa, huvimajassa. Sakariias syöksyi sanoakseen ettei herra ollut kotona, vaan töytäsi käytävällä pahki Stolziin.

— Andrei Ivanitsh, — kähisi hän iloissaan.

— Onko se Andrei! Herra jess … — huudahti Oblomov äänekkäästi ja riensi syleilemään ystäväänsä.

— Kylläpä tulin parahiksi, päätäpahkaa päivälliselle! — lausui Stolz: — syötäkkin minut rapiasti, sillä olenpa nälissäni. Hädin tuskin sinut löysinkin, koko miehen!

— Mennään, mennään, istu alas! — toimitti Oblomov touhussaan istuttaen hänet viereensä.

Stolzin ilmestyessä oli Tarantjev ensimmäisenä sukkelasti harpannut yli risuaidan ja pujahtanut ryytimaahan; hänen perästään piili myös Ivan Matvejevitsh huvimajan taa ja katosi ullakkokamariinsa. Emäntä myös nousi paikaltaan.

— Taisinpa häiritä, — sanoi Stolz säpsähtäen.

— Minne ne hävisivät? Miksi ne pakenivat? Ivan Matvejevitsh! Mihei
Andreitsh! Hoi herrat! — huusi Oblomov.

Emännän sai hän istuutumaan entiselle paikalleen, vaan Ivan Matvejevitshiä ja Tarantjevia ei hän mitenkään voinut saada takaisin kutsutuksi.

— Mistä sinä tulet ja miten, ja kauvanko aijot viipyä kaupungissa? — kyseli Oblomov.

Stolz oli saapunut kahdeksi viikoksi asioittensa takia ja oli maalle menossa, aikoi sitten matkustaa Kieviin, ja jumalatiesi vielä minne muualle.

Stolz puhui pöydässä vähän, mutta söi paljon, niin että näkyi että hän tosiaankin oli nälissään. Muut olivat jo aikoja sitten lopettaneet syöntinsä ja istuivat vaiti.

Päivällisen jälkeen, kun ruoka oli korjattu pois pöydältä, käski Oblomov tuoda samppanjan ja seltterivettä huvimajaan sekä jäi kahdenkesken Stolzin kanssa.

He istuivat kotvan aikaa vaiti. Stolz katsoi Oblomoviin kauvan ja tutkivasti.

— No, Ilja!? — virkkoi hän vihdoin, mutta niin ankarasti ja niin kysyvästi, että Oblomov loi silmänsä alas eikä vastannut mitään.

— Siis "ei koskaan" vai mitä?

— Mitä tarkoitat noilla sanoilla? — kysyi Oblomov muka ymmärtämättä.

— Olet tainnut jo unhoittaa lauseen: "nyt tai ei koskaan!"

— Minä en enää ole sellainen … kuin olin silloin, Andrei, — sanoi Oblomov vihdoin: — jumalankiitos, asiani ovat järjestyksessä, minä en makaa joutilaana, rakennussuunnitelmani on melkein valmis, tilaan kahta sanomalehteä, ja kirjat, jotka sinä jätit, ovat melkein kaikki läpiluetut…

— Mutta miksikäs et saapunutkaan ulkomaille? — kysyi Stolz.

— Ulkomaille minua esti lähtemästä…

Hän sekaantui:

— Olga? Eikö niin? — sanoi Stolz katsoen häntä merkitsevästi silmiin. Oblomov leimahti.

— Kuinka, oletko sinä sen jo kuullut… Missä hän nykyään on? kysyi hän kiihkeästi katsahtaen Stolziin.

Stolz ei vastannut, vaan jatkoi yhä katsomistaan, koettaen kurkistaa hänen sielunsa syvyyteen.

— Olen kuullut että hän on tätinsä kanssa matkustanut ulkomaille, — puhui Oblomov: — heti…

— Niin, heti senjälkeen, kun oli ymmärtänyt erehdyksensä, — lisäsi
Stolz.

— Ku-kuinka sinä tiedät? … — änkytti Oblomov hämillään, tietämättä, miten olla.

— Kaiken tiedän, — sanoi Stolz: — vieläpä syreeninoksankin. Vaan eikö sinua hävetä, eikö se sinuun koske, Ilja? eikö sinua polta katumus ja sääli…?

— Voi älä puhu, älä muistuta! — keskeytti hänet kiireesti Oblomov: — jo ilman tätäkin sain kärsiä kuumetaudin, kun huomasin, mikä kuilu oli minun ja hänen välillään, kun tulin vakuutetuksi siitä, etten häntä ansainnut… Ah, Andrei! jos sinä rakastat minua, niin älä kiusaa minua, älä mainitse menneistä. Minä osoitin hänelle jo aikoja sitten hänen erehdyksensä, vaan hän ei tahtonut minua uskoa … minä olen tosiaankin tehnyt sangen pahoin…

— Minä en syytä sinua, Ilja, — jatkoi Stolz ystävällisesti ja pehmeästi: — minä olen lukenut sinun kirjeesi. Enin syyllinen olen minä, sen perästä hän, sitten vasta sinä, vaan et paljon.

— Miten on nyt hänen laitansa? — kysyi Oblomov arasti.

— Mitenkäkö: hän suree ja itkee lohduttomia kyyneleitä kiroillen sinua…

Säikähdystä, sääliä, kauhua ja katumusta ilmeni Oblomovin kasvoilla jokaista sanaa kuullessaan.

— Mitä sinä puhut, Andrei! — huudahti hän nousten paikaltaan. — Matkustakaamme jumalan tähden heti, ihan tällä silmänräpäyksellä hänen luoksensa, niin minä heittäydyn hänen jalkojensa juureen, ja pyydän anteeksi…

— Istu rauhassa! — keskeytti Stolz naurussa suin: — hän on iloinen, vieläpä onnellinenkin, käski tervehtää sinua ja tahtoi kirjoittaa, mutta minä kielsin ja sanoin että se sinut saattaisi vain levottomaksi.

— No, jumalankiitos, — virkkoi Oblomov miltei kyynelet silmissä: — olen niin iloinen, Andrei, salli minun suudella sinua, ja juokaamme hänen maljansa!

He tyhjensivät kumpikin maljansa samppanjaa.

— Missä hän nykyään on?

— Nykyään on hän Sveitsissä, vaan syksyksi palaa hän tätinsä kanssa takaisin ja matkustaa omalle maatilalleen. Sitä varten minä nyt oikeastaan olenkin täällä, täytyy näet vielä puuhata asiat loppuun ja käydä toimistossa. Parooni jätti asiat kesken, kun oli aikonut kosia itselleen Olgaa…

— Niinkö? Vai oli se siis totta, — kysyi Oblomov: — no, mitäs tyttö siihen?

— Tietysti antoi rukkaset. Parooni suuttui ja matkusti tiehensä, ja nyt saan minä koreasti ajaa asiat perille. Tällä viikolla kaikki loppuu. No, kuinkas ovat sinun asiasi sitten? Mitä varten sinä tähän piilopesään olet pujahtanut?

— Täällä on niin rauhallista ja hiljaista, Andrei; ei kukaan häiritse minua…

— Mistä niin?

— Työtä tekemästä…

— Herranen aika! sama Oblomofkahan tämä on kuin ennenkin, ja vielä iljettävämpi,—lausui Stolz katsellen ympärilleen. — Lähdetäänpäs maalle, kuule Ilja.

— Maallekko … hyvä, kyllä se sopii: siellä kylässä aletaan pian rakentaakkin. Vaan enhän minä näin päätäpahkaa Andrei, annahan aikaa harkita…

— Vai harkita! Tiedän minä sinun harkitsemisesi: harkitsisit taas kuten harkitsit kaksi vuotta sitten ulkomaalle lähtöä. Matkustakaamme tulevalla viikolla.

— Tulevalla viikollako! Kuinka sitä niin äkkiä tästä? — puolustelihen Oblomov. — Hyvä sinun on sanoa, kun olet jo menossa, vaan minunhan täytyy tehdä valmistuksia… Minulla on täällä koko talous niskoillani, kuinkas minä sen heitän? Eikä minulla ole mitään matkaa varten valmiina…

— Ei mitään tarvitsekkaan. Vai mitä sinulta puuttuu?

Oblomov vaikeni.

— Terveyteni on huono, hyvä Andrei, — sanoi hän sitten: — minua vaivaa hengenahdistus. Näärännäppyjäkin on ruvennut tulemaan milloin oikeaan, milloin vasempaan silmään, ja jalat ovat ruvenneet ajettumaan. Ja toisinaan öisin nukkuessa tuntuu ikäänkuin joku yhtäkkiä iskisi päähän tai selkään, niin että ihan hypähdän koholle…

— Kuule, Ilja, minä sanon sinulle vakavasti että sinun täytyy muuttaa elämänmuotoa, muuten saat vesitaudin tai halvauksen. Toiveet sinun tulevaisuudestasi ovat nyt loppuneet: sillä jos ei kerran Olga, joka on enkeli, saanut sinua siivillään nostetuksi suosta, jossa makaat niin en kai minäkään mitään voi aikaansaada! Mutta ottaa päällensä hiukan vaivannäköä, panna kuntoon yksi kyläpahanen, muokata moukkain kanssa, perehtyä heidän asioihinsa, rakentaa ja istuttaa — kaikkeen tähän olet sinä velvollinen ja sinä voit sen tehdä… Minä en sinua heitä. En enää tottele yksistään omaa haluani, vaan myös Olgan tahtoa: hän näet tahtoo — kuuletko? ettet sinä kokonaan kuolisi, ettet tulisi elävältä haudatuksi, ja minä olen luvannut kaivaa sinut ylös haudastasi…

— Hän ei siis vielä ole minua unhoittanut! Vaan ansaitsenko minä sitä? — äänsi Oblomov liikutuksissaan.

— Niin, hän ei ole vielä unhoittanut sinua eikä nähtävästi koskaan unhoita: hän ei ole sellainen nainen. Sinun täytyy vielä joskus ajaa hänen luoksensa vieraisiin, kylään.

— Kunhan vain ei nyt heti, jumalantähden, Andrei, ei nyt! Antaa hänen ensin unhoittaa. Ah, vielä täällä tuntuu…

Hän painoi sydäntänsä.

— Mitä siellä on? Eihän vain rakkautta? — kysyi Stolz.

— Ei, häpeää ja surua vain! — vastasi Oblomov huokaisten.

— No, se on hyvä! Matkustakaamme siis sinun tilallesi, sinunhan siellä täytyy rakennuttaa; nythän on kesä, ja kallis aika kuluu muuten hukkaan…

— Ei, minulla on siellä asiamies, hän on nytkin siellä, ja minä voin saapua jälestäpäin, kunhan tässä ensin tuumin ja hankkiudun.

Ja kerskaillen kertoi hän Stolzille, kuinka hän, hievahtamatta paikaltaan, oli oivallisesti saanut asiansa järjestetyiksi, kuinka asiamies siellä kylässä tiedustelee karanneista talonpojista, myöpi viljan edulliseen hintaan ja kuinka jo oli lähettänyt puolitoistatuhatta ruplan sekä luultavasti saapi verotkin tänä vuonna kannetuiksi ja lähettää niistäkin rahat.

Stolz läiskäytti kämmenensä yhteen kuultuaan tämän kertomuksen.

— Sinä olet perinpohjin peijattu ja ryöstetty! — sanoi hän; — Kolmesta-sadasta sielusta vain puolitoistatuhatta ruplaa! Kuka on sinun asiamiehesi? Mikä hän on miehiään?

— Yli puolitoista-tuhatta niitä oli, — oikaisi Oblomov: — sillä viljan myönnistä sai hän palkkioksi vaivoistaan…

— Kuinka paljon?

— En oikein muista, vaan kyllä minä sinulle näytän: on minulla tili jossakin.

— Voi sinua Ilja! sinä olet todellakin kuollut ja turmioon joutunut! — lopetti Stolz. — Pane nyt päällesi, niin lähdemme tästä minun luokseni.

Oblomov yritti tekemään vastaväitöksiä, mutta Stolz vei hänet puoliväkisin luoksensa, kirjoitti valtakirjan omiin nimiinsä, pani Oblomovin kirjoittamaan alle ja selitti tälle että hän ottaa nyt Oblomofkan arennille siihen asti kunnes Oblomov itse saapuu kylään ja perehtyy maanhoitoon.

— Sinä olet saava tuloja kolme vertaa enemmän, — sanoi hän: — mutta kauvan en minä vain sinun arentimiehenäsi jouda olemaan, sillä minulla on omat asiani. Matkustakaamme nyt kylään yhdessä tai saavu sinä heti minun perästäni. Minä jään näet Olgan maatilalle, se on kolmensadan virstan päässä, poikkean sinunkin tilallesi, ajan pois asiamiehesi, järjestelen siellä, ja tule sinä sitten itse. Minä en sinua heitä.

Oblomov huokasi.

— Ah tätä elämää! — sanoi hän.

— Mikäs elämässä on vikana?

— Se käy kimppuun eikä anna rauhaa! Kun saisi panna maata ja nukahtaa … iäkseen…

— Tarkoitat että tuli pitäisi sammuttaa, ja itse jäädä pilkkopimeään? Kaunista elämää tosiaankin! Äh sinua Ilja! filosofoisit edes hiukan. Elämä vilahtelee kuin silmänräpäys, vaan sinä tahtoisit vain panna maata ja nukahtaa. Ei, riehukoon elämä alituisena tulena! Ah, jospa saisi elää parikolmesataa vuotta yhteenperään, — lopetti hän: — niin kuinka paljon voisikkaan toimittaa! —

— Mitäs sinä, se on eri asia, Andrei, — virkkoi Oblomov: — sinulla on siivet, sinä et elä, vaan lennät; sinulla on lahjoja ja itseluottamusta, sinä et ole näin paksu kuin minä, sinua eivät vaivaa näärännäpyt eikä niskaasi kutise. Sinä olet ikäänkuin eri tavalla rakennettu…

— Älä joutavia! Ihminen on luotu itse rakentamaan itsensä, vieläpä muuttamaan luontonsakin. Vai luuletko sinä että luonto on sinulle taakaksi lähettänyt tuon ihramahan, jonka olet itsellesi kasvattanut? Sinulla on myös ollut siivet, vaan sinä olet ne sitonut kiinni.

— Minullako siivet, missä sitten? — kysyi Oblomov alakuloisesti. —
Enhän minä osaa mitään…

— Niin, kun et tahdo osata, — keskeytti Stolz. — Ei ole olemassa ihmistä, joka ei johonkin kykenisi, jumaliste ei ole!

— Vaan minäpä en kykene! — väitti Oblomov.

— Se on kyllä totta ettet sinä osaa kirjoitella virkapapereita etkä edes kirjettä talonisännälle, vaan osasitpahan kirjoittaa kirjeen Olgalle. Etpähän siinä sekoittanut yhteen sanoja joka ja että! Ja löytyipäs, silloin atlassipaperia, ja mustetta oikein englantilaisesta makasiinista, ja käsiala oli reipas niin että hei vaan… Hä, mitäs siihen sanot?

Oblomov punastui.

— Ei olisi paljon tarvittu ennenkuin olisi lähtenyt tulemaan sellaiset ajatukset ja niin sujuva kieli, että olisi kelvannut vaikka johonkin romaaniin painattaa. Vaan kun ei ole mitään pakkoa, niin ei mitään osaakkaan, silmät eivät näe ja kädet tuntuvat heikoilta. Sinä kadotit kykysi jo lapsuuden aikoina siellä Oblomofkassa, tätien, setien ja lastenpiikain keskessä. Se on alkanut siitä ettet osannut vetää sukkia jalkaasi ja loppunut siihen, ettet osaa elää.

— Tuo kaikki on kentiesi totta, Andrei, mutta minkäs sille voipi; mennyttä ei saa takaisin! — sanoi Ilja päättäväisesti huoaten.

— Miksei saa takaisin? — virkkoi Stolz kiivastuneesta — Mitä joutavia! Kuule ja tee, mitä minä sanon, niin kaikki tulee takaisin!

Mutta Stolz matkusti kylään yksikseen, ja Oblomov jäi kaupunkiin luvaten saapua perästä syksyksi.

— Mitä minun pitää sanoa Olgalle? — kysyi Stolz Oblomovilta ennen lähtöään.

Oblomov kallisti päänsä surullisena alas ja oli vaiti, sitten hän huokasi.

— Älä huoli mainita hänelle mitään minusta, — virkkoi hän vihdoin hämillään: — sano ettet ole nähnyt etkä kuullut…

— Ei hän usko, — lausui Stolz.

— No, sano sitten että olen joutunut turmioon ja kuollut…

— Silloin purskahtaa hän itkuun eikä häntä saa lohdutetuksi pitkiin aikoihin: Miksi tahdot tuottaa hänelle surua?

Oblomov tuli liikutetuksi ja vaipui mietteisiinsä; hänen silmänsä kiilsivät kosteina.

— Hyvä, nyt tiedän: minä valehtelen ja sanon hänelle että sinä elät hänen muistollaan, — päätti Stolz: — ja että pyrit vakavaan ja totiseen tarkoitusperään. Sinun tulee huomata että juuri itse elämä ja työnvoima on elämän tarkoitus, eikä nainen; tässä te molemmat olette erehtyneet. Kuinka tyytyväiseksi onkaan hän tuleva!

Ja he hyvästelivät toisensa.

3.

Seuraavana iltana Iljan-päivän perästä yhtyivät Tarantjev ja Ivan
Matvejevitsh jälleen "Laitoksella".

— Tuokaa teetä! — käski Ivan Matvejevitsh synkästi, ja kun viinuri oli tuonut teetä ja rommia, työnsi hän harmistuneesti pullon hänelle takaisin. — Tässä ei ole rommia, vaan rautanauloja! — sanoi hän, ja kiskottuaan palttoonsa taskusta oman pullonsa sekä kierrettyään korkin auki, antoi viinurin sitä haistella. — Äläkä vasta tule töykkimään omiasi, — huomautti hän. — Mitäs arvelet, kuoma, eikös asiat ole hullusti nyt! — sanoi hän viinurin mentyä.

— Niin, piru hänet toi! — virkkoi Tarantjev raivokkaasti. — Mokoma lurjus, saksalainen! Teki tyhjäksi valtakirjan ja otti tilan arennille. Onko moista ennen kuultu? Nylkee meidät kuin lampaanraadon.

— Jos hän asiat tuntee, niin pelkäänpä että hän siellä saa jotakin ilmi. Kun hän saa tietää että verot ovat kannetut, vaan että rahat ovat joutuneet meille, niin vielä, kun sattuu, nostaa jupakan…

— Se on juttua! Pelkuripa sinusta on tullut, kuoma. Zatjertti ei ensikertaa pistä käpäläänsä tilanomistajan rahoihin ja kyllä se mies jälkensä osaa peittää. Luuletko hänen kuitteja antavan talonpojille? eikös mitä: perii heiltä maksut ilman todistajain läsnäoloa. Kylläpäs suuttuu saksalainen niin että kiljahtaa, vaan mikäs auttaa. Ei se siitä käräjänkäyntiä nosta!

— Vai niin sinä luulet? — sanoi Muhojarov ilostuen. — No ryypätäänpäs siis.

Hän kaatoi rommia itselleen ja Tarantjeville.

— Selvillä ollessa näyttää mahdottomalta elää tässä mailmassa, vaan kun hiukan ryyppää, niin heti helpoittaa! — lohduttihen hän.

— Vaan kuulehan kuoma, mitä voit sillä-aikaa tehdä, — jatkoi Tarantjev: — keksiskele, sinä kaikellaisia laskuja, millaisia vain tahdot, haloista, kaalista, ja mistä muusta hyvästä tahansa, ja lisää summa talousmenoihin, joiden hoidon Oblomov nyt on uskonut sisarellesi. Kun Zatjertti sitten saapuu, niin sanotaan että rahat, jotka Oblomov sai veroista, ovat kuluneet talon menoihin.

— Vaan jospa hän ottaa ja näyttää tilit jälestäpäin saksalaiselle, ja tämä rupeaa niitä tarkastamaan, niin mitenkäs sitten…

— Hui hai! Oblomov pistää ne jonnekkin piiloon, niin ettei itse pirukaan niitä löydä. Ja siihen asti kun saksalainen taas saapuu, ehtii kaikki unohtua…

— Vai niin sinä luulet? Ryypätäänpäs siis, kuoma, — sanoi Ivan Matvejevitsh kaataen lasiin: — on sääli juoda teen sekana tätä hyvää. Haistahan: kolme ruplaa se maksaa. Eikös tilata soljankkaa?

— Tilataan vaan.

— Hoi siellä!

— Hyi sen roistoa! "Anna arennille" — matki Tarantjev jälleen raivoissaan: — meille venäläisille ei semmoista olisi edes päähän pälkähtänyt! Tämäkin laitos haiskahtaa hiukan saksalaiselle. Niillä on aina vain kaikellaisia farmeja ja arenteja. Odotahan: se vielä höystää hänet osakkeilla.

— Mitä kummaa ne osakkeet ovat, minä en niistä vieläkään ole päässyt oikein selville? — kysyi Ivan Matvejevitsh.

— Ne on saksalaisten keksintöjä! — sanoi Tarantjev ilkeästi. — Joku roisto keksii esimerkiksi palamattomia taloja ja ottaa rakentaaksensa kaupungin; siihen tarvitaan rahoja, hän päästää liikkeeseen arvopapereita, otaksukaamme viidensadan ruplaisia, joita sitten joukko tomppeleita ostelee ja myyskentelee toinen-toisilleen. Kun luullaan että yritykset onnistuvat hyvästi, niin arvopaperit kallistuvat, jos ne käyvät huonosti — silloin kaikki menee myttyyn. Paperit jäävät käteesi, mutta kukkaro on typötyhjä. Missä on kaupunki? kysytään: se on palanut poroksi, vastataan sinulle, sen rakentaminen jäi kesken, mutta itse keksinnön tekijä on karannut rahoineen tipotiehensä. Sellaisia ne osakkeet ovat! Kyllä vain se saksalainen Oblomovin nylkee. Ihme ettei tähän asti ole nylkenyt? Minä kai tässä olen ollut esteenä, kun olen autellut toveriani!

— Niin, tämä pykälä on siis pyyhkäisty, juttu on ratkaistu ja artikkeli arkistoon annettu; saamme nyt paastota, kun eivät verot meille enää Oblomofkasta juokse … — puhui Muhojarov hiukan humaltuneena.

— Piru vieköön hänet, kuoma! Eihän sinun rahojasi lapiolla käännetä! — virkkoi Tarantjev myös jo hiukan hiprakassa: — sinullahan on varma tulolähde, ammenna vain äläkä haikaile. Ryypättiin!

— Mikä tulolähde, kuoma? Ruplan ja kolmenruplan seteleitähän minä tässä iänkaiken kokoilen…

— Vaan kaksikymmentä vuottahan tuota jo olet niitä keräillyt: älä rätise vastaan!

— Vie sun kaksikymmentä! — sopersi sammaltavin kielin Ivan Matvejevitsh: — sinä olet unohtanut että olen vasta kymmenettä vuotta kirjurina. Mutta sitä ennen vain riunan ja kahden-riunan rahat kalisivat lakkarissa, ja toisinaan, häpeä sanoa, oli pakko kuparilanttejakin kerätä. Onkos se elämää, kuule kuoma? Pyh! Kuinka sentään mailmassa on onnellisia ihmisiä, että kun sanankaan kuiskaavat toisen korvaan tai pienen rivinkään sanelevat kirjoitettavaksi tai ainoastaan nimensä pistävät paperille — niin heti on taskussa sellainen pussi rahaa että voisi panna vaikka maata aivankuin patjalle. Tullappas niin äveriääksi, — haaveili hän humaltumistaan humaltuen: — silloin ei kukaan uskaltaisi tulla nokkasi alle pyytämään. — Semmoinen mies se istahtaa vain herroiksi vaunuihinsa ja huutaa että: "aja klubille", ja siellä klubilla tähtirintaiset sen kättä puristavat eikä se viiden-kopeikan hopearahoilla leikikkään, vaan päivällisen se tilaa niin että pärähtää, päivällisen — no voi sentään! Ja soljankasta ei se toki kehtaa puhuakkaan, kulmiaan rypistää vain ja sylkäisee. Vartavasten paistetaan hänelle kananpoikia talvella päivälliseksi, ja jo huhtikuussa tarjotaan mansikoita! Kotona vaimo pitseissä pöyhistelee, lapsilla on oma opettajatar, ja ne kakarat ovat kaikki niin siististi kammattuja ja koristettuja. Heh, kuoma! Se se on paratiisi, vaan sinne ei syntisiä lasketakkaan. Ryypätäänpäs! Tuossa jo tuodaan soljankkaa!

— Älä sinä, kuule, siinä valita äläkä rätise, kun on pääoma ja vielä hyvä … — puhui juopunut Tarantjev veristynein silmin. — Kolmekymmentäviisi tuhatta hopeassa — se ei ole pilan asia!

— Hiljaa, hiljaa, kuoma! — keskeytti Ivan Matvejevitsh. — Mitäs se sen vertainen on? Milloinka karttuu viiteenkymmeneen tuhanteen? Eikä sitä silläkään paratiisiin päästä. Jos eukon ottaa, niin täytyy elää aika täpärällä, joka rupla laskea, ja Jamaikasta ei puhettakaan — mitäs elämää se semmoinen on!

— Sitävastoin on se rauhallista, kuoma; mistä saapi ruplan, mistä kaksi, niin että seitsemisen niitä piiloon pistää päivässä. Eikä ole kiinnisidottu mihinkään, ei ole riitaa, ei tahrapilkkua. Vaan kun joskus sattuu pistämään nimensä suuren asian alle, niin saa koko elämänsä ajan kylkiänsä raappia. Ei veli, älä sinä tyhjiä turise! Ivan Matvejevitsh ei häntä kuunnellut, vaan näytti jotakin erityistä mielessään hautovan.

— Kuulehan, — alkoi hän yhtäkkiä pullistaen silmiään ja niin ilostuneena jostakin että humala melkein oli hävinnyt: — vaan en tuota sanokkaan, en päästä päästäni sellaista lintua. Kylläpä oli koko aarre, jonka tässä hoksasin… Hei, ryypätään kuoma, ryypätään pian!

— En maista ennenkuin sanot, — vastasi Tarantjev työntäen luotaan maljan.

— Se on tärkeä asia, kuule kuoma, — kuiskutti Muhojarov katsahtaen oveen.

— No…? — kysyi Tarantjev kärsimättömästi.

— Se on sukkela keksintö, joka päähäni pisti. No, tiedätkös kuoma, sehän on yhdentekevää, jos kirjoittaa nimensä suuren asian alle, jumaliste, juuri niin!

— Mitä siis, sano pian?

— Vaan mitäs annat harjakaisia? Harjakaisia, häh?

— Sanotko vai et? — ahdisti Tarantjev.

— Älähän hätäile, annahan ensin mietin. Niin, sitä ei voi mitenkään tyhjäksi tehdä, siinä on laki puolella. Niinpä siis sanon sinulle, kuoma, ja senkin tähden sanon sen että tarvitsen sinua; ilman sinua käy epämukavaksi. Vaan muuten, jumalanähköön, en sanoisi, sillä se on semmoinen asia, jota ei toisen sielun tarvitse tietää.

— Kuoma, olenko minä sinulle muka toinen sielu? Onko se vain yksi kerta, kun sinua olen palvellut ja ollut todistajana, ja jäljennöksiä … muistatko? Sinä olet suuri sika!

— Kuoma, kuoma! Pidä kieli hampaittesi takana. Kuule, sinähän olet semmoinen että sinun suustasi ampuu kuin tykin reijästä!

— Kuka perhana tässä meitä kuulee? En kohta muista, olenko oma itseni? — virkkoi Tarantjev harmissaan. — Mitä sinä minusta kiusaat? No, puhu.

— Kuule siis: Ilja Iljitsh, niinkuin tiedät, on arkamainen mies eikä tiedä mistään järjestyksestä. Silloin kun toin hänelle sitoumuskirjan, oli hän ihan kadottaa järkensä, ja kun valtakirja lähetettiin, niin ei hän tiennyt mihinkä ryhtyä, ei edes muistanut, kuinka paljon hän saapi veroa, vaan itse vakuutti että "en tiedä kerrassa mistään…"

— No? — kysyi Tarantjev kärsimättömästi.

— Näes, hän on ruvennut kovasti hännystelemään sitä minun sisartani. Tässä yhtenä iltana istui hän siellä yli puolen yön ja töytäsi minuun pahki etehisessä, vaan ei ollut muka huomaavinaan. Mutta kyllä se tässä vielä nähdään, mitä siitä tulee… Mene sinä puhelemaan hänelle syrjästä ja sano ettei ole kaunista pilata talon mainetta ja että sisareni on leski. Sano hänelle että ihmiset tästä jo tietävät, vaan että sisareni ei nyt voi tulla hänen vaimokseen, koska hänellä on sulhanen, rikas kauppias, joka häntä on kosinut, vaan että tämä nyt, kun on saanut kuulla että Oblomov illoin istuskelee hänen luonaan, ei enää tahdokkaan.

— Entäs nyt sitten, hän vain säikähtää pahanpäiväisesti, rymähtää vuoteelleen, myrisee ja väänteleiksen kuin metsäsika ja huokailee — siinä kaikki! — arveli Tarantjev. — Mitä etua siitä on? Mistä siis kaupantekijäiset?

— Kylläpä sinä olet, kun et älyä! Sano sinä että minä aijon nostaa kanteen häntä vastaan, että muka on pidetty silmällä häntä ja että löytyy todistajia…

— Mitäs sitten?

— Näes: jos hän kovasti säikähtää, niin sano hänelle että voipi saada asian sovitetuksi uhraamalla pienoisen rahasumman.

— Mistäs hän rahat ottaa? — kysyi Tarantjev. — Kauhistuksesta voi hän tulla luvanneeksi vaikka kymmenen tuhatta…

— Iske sinä silloin minulle vain silmää, niin minä heti pidän valmiina velkakirjan… sisaren nimissä: "Minä Oblomov olen leskirouva Pshenitsinalta saanut lainaksi kymmenen tuhatta ruplaa, määräyksellä että j.n.e."

— Mitä järkeä siinä on, veli? Minä en ymmärrä: rahathan tulevat sisarellesi ja hänen lapsilleen. Missä siis harjakaiset?

— Etkös ymmärrä: sisar antaa minulle velkakirjan samalle summalle, minä annan hänen kirjoittaa alle.

— Mutta jos hän ei kirjoitakkaan, vaan panee vastaan?

— Sisarko?

Ja Ivan Matvejevitsh purskahti hienostaan nauramaan.

— Kirjoittaapa hyvinkin, veli, vaikka oman kuolemantuomionsa hän allekirjoittaa eikä edes kysy, mikä se on, naurahtaa vain ja sutkauttaa nimensä vinosti laitaan eikä ikinä tiedusta, mitä hän on allekirjoittanut. Näetkös: me tulemme sinun kanssasi pysymään syrjässä, sisarella tulee olemaan velkavaatimus kolleegisihteeri Oblomovilta, minulla taas kolleegisihteerin-rouva Pshenitsinalta. Antaapas saksalaisen suuttua — ei hän lailliselle asialle mitään voi! — puhui hän nostaen vapisevat kätensä ylös. — Hei veli, maistetaanpas!

— Laillinen asia! — sanoi Tarantjev riemuissaan.

— Maistetaan.

— Ja jos hyvin onnistuu, voipi parin vuoden perästä tekaista saman tempun — laillinen asia näet!

— Laillinen asia! — matki hyväksyvästi nyökäyttäen päätään
Tarantjev. — Terästetään mekin.

— Terästetään! Ja he ryyppäsivät.

— Kunhan vain tuo sinun maamiehesi ei tekisi vastarintaa ja varovaisuudesta kirjoittaisi saksalaiselle, — huomautti Muhojarov hätäisesti: — silloin, veli, kävisi kehnosti! Ei voisi nostaa mitään kannetta, koska näet sisar on leski eikä neitsyt!

— Hänkö kirjoittaisi? Parin vuoden päästä se vasta saa kirjoitetuksi, — sanoi Tarantjev. — Vaan jos se rupeaa vastustamaan, niin minä sen haukun pataluhaksi…

— Ei, ei, jumala varjelkoon! Sinä turmeleisit sillä koko asian, veli; se sanoisi vielä että hänet on väkisten pakoitettu ja mainitseisi väkivallasta — ja se kuuluu rikosasioihin. Ei, se ei kelpaa! Vaan kuule, mitä voipi tehdä — ottaa varalta ryypyt hänen kanssaan: se pitää paljon marjaviinasta. Kun hänen päässään alkaa humista, vihjaise sinä silloin minulle, niin minä tulen sisään velkakirjoineni. Silloin ei hän edes huoli katsoa summaa, kirjoittaa umpimähkää alle niinkuin ennen asuntositoumuksensa, ja sitten, kun on käyty meklarissa todistuttamassa, ann' huhkia vain! Hävettää se sellaista herraa ruveta tunnustamaan, ettei ole ollut selvillä allekirjoittaessaan paperin. Laillinen asia näet.

— Laillinen on asia! — toisti Tarantjev.

— Ja koettakootpa silloin perilliset pistää nokkansa Oblomofkaan.

— Niin, koettakoot vain! Ryypätään veli!

— Tomppelein malja! — ehdotti Ivan Matvejevitsh. Ja he joivat lasinsa pohjaan.

4.

Nyt on meidän siirtyminen hiukan taaksepäin, aikaan ennen Stolzin saapumista Oblomovin nimipäiville sekä toiseen paikkaan kauvas pois Viipurinpuolelta. Siellä kohtaavat meitä lukijalle jo entuudesta tutut henkilöt, joista ei Stolz ollut Oblomoville erityisistä syistä kaikkea kertonut, mitä tiesi, tahi kentiesi sentähden ettei tämä ollut heistä kaikkea kysellytkään, tehden täten luultavasti myös erityisistä syistä.

Kerran kulki Stolz Pariisissa pitkin bulevaardia hajamielisesti silmäillen sivukulkevia ja suurten myymäläin kylttejä pysäyttämättä katsettaan mihinkään.

Hän ei pitkiin aikoihin ollut saanut kirjeitä Venäjältä, ei Kievistä, ei Odessasta eikä Pietarista. Hänellä oli ikävä ja hän vei vielä kolme kirjettä postiin ja läksi sitten palaamaan asuntoonsa.

Yhtäkkiä hänen silmänsä pysähtyivät johonkin liikkumattomina ja kummastusta ilmaisevina, vaan saivat sitten jälleen tavallisen ilmeensä. Kaksi naista oli poikennut bulevaardilta kadulle ja mennyt sisään erääseen myymälään.

"Ei voi olla mahdollista", ajatteli hän: "kaikkia sitä päähän pälkähtääkin. Minäkö en tuntisi! Eivät ne ne olleet."

Kuitenkin lähestyi hän myymälän ikkunaa koettaen katsoa naisia ruutujen läpi: "ei saa selvää, he seisovat selin ikkunoihin."

Stolz astui sisään myymälään muka ostaaksensa jotakin. Toinen naisista kääntyi samalla vasten päivänvaloa, ja Stolz tunsi hänet Olga Iljinskajaksi — eikä kuitenkaan tuntenut. Hänen teki mieli syöksähtää naisen luokse, vaan hän pysähtyi ja alkoi tutkivasti tarkastella.

"Taivastentekijä, kuinka muuttunut! Hän — eikä kuitenkaan hän. Hänen kasvonpiirteensä, mutta kasvot niin kalpeat, silmät ikäänkuin hiukan kuopalle painuneet, lapsellinen hymy huulilta poissa, poissa yksinkertaisuus ja veikeä huolettomuus. Kulmakarvojen yläpuolella väikkyy vuoroin vakava, vuoroin murheellinen ajatus, silmät puhuvat paljon sellaista mitä eivät ennen tienneet eivätkä ilmaisseet. Ei hän katso enää niinkuin ennen: avonaisesti, kirkkaasti, levollisesti, vaan koko kasvoilla lepää surun tai sumun pilvi."

Stolz meni lähemmäksi. Naisen kulmakarvat rypistyivät hiukan ja epätietoisena katsoi hän hetken herrasmiestä ennenkuin tunsi: silloin hänen silmäkulmansa silenivät ja oikenivat sopusuhtaisiksi, silmät välähtivät hiljaista ja syvää, vaan ei äkkinäistä riemua. Jokainen veli olisi ollut onnellinen, jos hänen tähtensä näin olisi ilahtunut rakastettu sisar.

— Hyväjumala! Tekö se olette? — huudahti Olga sieluun saakka tunkeutuvalla, hempeäniloisella äänellä.

Täti kääntyi vikkelästi ympäri, ja kaikki kolme alkoivat puhua yhtaikaa. Stolz nuhteli heitä, etteivät olleet hänelle kirjoittaneet, vaan naiset puolustautuivat kertoen saapuneensa vasta toissa-päivänä ja kaikkialta hakeneensa häntä. Eräässä asunnossa oli heille sanottu että hän oli matkustanut Lyoniin, niin etteivät he olleet tienneet mitä tehdä.

— Kuinka kummanlailla teille juolahtikin päähän tämä ulkomaa-matka?
Ja minulle ei sanaakaan! — moitti Stolz.

— Meille tuli niin pikainen lähtö ettemme huolineet kirjoittaa teille mitään, — sanoi täti. — Olga tahtoi tulollaan hämmästyttää teidät.

Stolz katsahti Olgaan ja huomasi etteivät tämän kasvot vahvistaneet todeksi tädin sanoja. Hän katsahti vielä tutkivammin häneen, vaan neito oli läpitunkematon ja luoksepääsemätön hänen tarkastelunsa edessä.

"Mikä häntä vaivannee?" ajatteli Stolz. "Ennenhän minä aina arvasin hänen tilansa hetipaikalla, vaan nyt… kuinka hän on muuttunut!"

— Te olette paljon kehittynyt, Olga Sergejevna, kasvanut ja kypsynyt, — sanoi hän ääneen: — en teitä tahdo tuntea samaksi ihmiseksi. Eikä siitä ole kuitenkaan enempää kuin vuosikausi, kun on toisensa nähty. Mitä te olette tehnyt tällä-aikaa, mitä on teille tapahtunut. Kertokaa, kertokaa!

— Niin … ei mitään erityistä, — vastasi neito tarkastellen vaatekangasta.

— Mitenkä on laulamisenne laita? — puhui Stolz koettaen yhä tutkia tuota hänelle uutta ja outoa ilmeiden leikkiä Olgan kasvoilla, mutta se leikki välähti kuin salama salautuen näkyvistä.

— En ole pitkiin aikoihin laulanut, en ainakaan pariin kuukauteen, — virkkoi hän huolimattomasti.

— Kuinkas on Oblomovin tila? — sinkautti Stolz yhtäkkiä kysymyksen.
— Onko hän elossa? Miksei hän kirjoita?

Tässä olisi Olga kentiesi tahtomattaankin ilmaissut salaisuutensa, jollei täti olisi ehtinyt avuksi.

— Kuvitelkaa sitä kummaa, — sanoi tämä astuen ulos myymälästä: — joka päivä ensin oli meillä, vaan sitten yhtäkkiä katosi! Kun olimme lähdössä tälle ulkomaa-matkalle, niin panin tiedustamaan häntä — vaan siellä oli sanottu että hän on kipeä eikä ota vastaan. Ja niin jäi hän meiltä näkemättä.

— Ettekö tekään hänestä tiedä? — kysyi Stolz huolehtivasti Olgalta.

Olga oli tarkasti katsovinaan lornjetin läpi ohi vieriviä vaunuja.

— Niin, hän on todellakin sairastellut, — sanoi hän teeskennellyllä huomiolla silmäillen ajoneuvoja. — Katsokaas täti, minusta näyttää että nuo ohiajavat ovat meidän matkakumppaneitamme.

— Ei, teidän täytyy tehdä minulle tili minun Iljastani, — vaati Stolz jyrkästi: — mitä te olette tehneet hänelle? Miksi ette tuoneet häntä mukananne?

— Kyllä tätini vielä teille kertoo, — vastasi Olga ranskaksi.

— Hän on kauhean laiska, — huomautti täti: — ja sellainen ihmiskammoja, että kun vain kolme-neljäkään henkeä kokoontuu meille, niin heti lähtee pois. Ajatelkaahan, otatti tilausliput oopperaan eikä käynyt kuuntelemassa puoliväliinkään tilausajasta.

— Ei Rubiniakaan käynyt kuulemassa! — lisäsi Olga.

Stolz pudisti päätään ja huokasi.

— Kuinka te saitte tämän matkan päätetyksi? Pitkäksikö aikaa olette saapuneet? Kuinka se teille niin äkkiä päähän juolahti? — kyseli Stolz.

— Hänen tähtensä me olemme tulleet, — sanoi täti osoittaen Olgaa: — lääkärin neuvosta. Pietari alkoi häneen huomattavasti vaikuttaa, ja sentähden me läksimme pois talveksi, vaan vielä emme ole päättäneet, missä sen vietämme: Nizzassako vai Shveitsissä.

— Niin, te olette paljon muuttunut, — puheli Stolz miettiväisesti, imeytyen silmillään kiinni Olgaan ja tutkien jokaista hienoa verisuonta tämän silmissä. —

Puoleksi vuodeksi jäivät Iljinskiläiset asumaan Pariisiin, ja Stolz oli heidän jokapäiväinen ja ainoa seurakumppalinsa ja oppaansa.

Olga alkoi huomattavasti parantua. Raskasmielisestä muuttui hän rauhalliseksi ja välinpitämättömäksi, ainakin ulkonaisessa suhteessa. Mitä hänen sisässään tapahtui — jumala sen tiesi, mutta ainakin tuli hänestä vähitellen Stolzille entinen ystävätär, vaikka ei enää nauranutkaan entistä äänekästä, lapsellista, hopeanhelisevää nauruansa, vaan ainoastaan hymyili hillittyä hymyä, kun Stolz milloin häntä koetti naurattaa. Toisinaan häntä ikäänkuin itseäänkin harmitti ettei voinut helähtää entiseen nauruunsa.

Stolz oli heti huomannut ettei Olgaa enää voinut saada nauramaan, usein näet tämä tuijottaen ja toisen silmän kulmakarvat suhteettomasti toisten yläpuolella, rypistynein otsin ja kärsimättömänä kuunteli toisen sukkeluuksia ikäänkuin nuhdellen häntä kevytmielisyydestä tai yhtäkkiä, sensijasta että olisi vastannut pilapuheeseen, teki syvällisen kysymyksen evästäen sen niin järkähtämättömällä katseella että Stolz tunsi omantunnon vaivoja huolimattomasta ja tyhjästä puheestaan.

Toisinaan ilmaantui Olgassa niin suurta sisällistä väsymystä jokapäiväiseen ihmishälinään ja joutavaan lörpöttelyyn, että Stolzin oli pakko äkisti siirtyä toiselle alalle, jolle hän harvoin ja vastahakoisesti antautui naisten kanssa. Kuinka paljon miettimistä ja järjen kekseliäisyyttä tuhlattiinkaan yksinomaan siihen, että Olgan syvä ja kysyvä katse kirkastuisi ja rauhoittuisi, ettei se janoten harhailisi etsimään vastausta jostakin kauvempaa ja osuisi Stolzin sivu.

Tämä joutui aina kovaan hätään, kun hän, annettuaan huolimattoman selityksen, huomasi, kuinka Olgan katse muuttui kuivaksi ja tylyksi, kuinka hänen kulmakarvansa rypistyivät ja kasvoille levisi varjo mykkää, syvää tyytymättömyyttä. Ja hänen täytyi panna pari-kolme vuorokautta aikaa vartavasten mitä hienoimpiin järjen juoniin, vieläpä käyttää pientä viekkautta, sekä koko seurustelutaitonsa naisten suhteen, saadaksensa selvyyden aamuruskon vähitellen ja väkisten nousemaan Olgan sydämmestä hänen kasvoilleen ja sovinnon leppeyden hänen katseeseensa ja hymyilyynsä.

Illoin palasi hän asuntoonsa toisinaan ihan nääntyneenä tästä taistelusta pitäen itseänsä onnellisena jos oli päässyt siitä voittajana.

"Hyväjumala, kuinka hän on kypsynyt ja kehittynyt tämä tyttö! Ken on ollut hänen opettajansa? Missä hän lienee ottanutkin elämän oppitunteja? Paroonin edessäkö? Siellähän on sileää ja tyhjää, eikä sen keikarimaisista korulauseista saa mitään ammennetuksi! Eihän siis vain Iljan edessä?…"

Ja Stolz ei voinut ymmärtää Olgaa, vaan riensi taas toisena päivänä hänen luokseen tutkimaan yhä hellävaroen ja arasti hänen kasvojensa ilmeitä, usein joutuen pulaan ja selvittäen ainoastaan koko älynsä ja elämän tuntemuksensa avulla ne kysymykset, epäilykset, vaatimukset ja kaiken muun, mikä kuvastui Olgan piirteissä.

Kokemuksen tulisoihtu käsissään laskeusi hän neidon sielun sokkeloihin, löytäen ja paljastaen sieltä joka päivä uusia totuuksia, yhä näkemättä kuitenkaan pohjaan, sekä seuraten ainoastaan ihmetyksellä ja levottomuudella hänen henkensä päivittäistä ravinnon tarvetta, hänen sielunsa vaikenematonta elämänkokemuksen vaatimusta.

Mutta oli Stolzilla sentään muutakin tekemistä kuin joka päivä näin tutkistella toisen sieluntilaa. Varustettuaan Olgan kukkasilla, kirjoilla, nuoteilla ja albumeilla, rauhoittui hän joskus arvellen pitkäksi ajaksi laatineensa hupaisen ohjelman ystävättärensä joutohetkille, ja läksi itse töihinsä tai ajoi katsomaan jotakin kaivosta, jotakin mallikartanoa, tunkeutui miespiireihin tekemään uusia tuttavuuksia huomattavien henkilöiden kanssa, sekä palasi sitten Olgan luo peräti uuvuksissa istahtaakseen neidon pianon viereen vähän huokaisemaan laulunsävelten helmassa. Ja silloin hän odottamattaan saattoi tavata neidon kasvoilla jo valmiita kysymyksiä sekä huomata hänen katseestaan tiukkoja tilinteon vaatimuksia. Ja Stolzin täytyi vastentahtoaankin tehdä selkoa Olgan edessä kaikesta siitä, mitä oli käynyt katsomassa.

Joskus ilmilausui Olga halun saada itsekkin nähdä ja tietää, mitä Stolz oli nähnyt ja tunsi, ja silloin tämä suoritti kaiken uudestaan ajaen hänen kanssaan katsomaan, milloin jotakin laitosta, paikkaa, konetta, milloin lukemaan seinistä ja kivipatsaista vanhoja historiallisia kirjoituksia. Vähitellen ja huomaamattaan oppi Stolz näin hänen seurassaan ääneensä ajattelemaan ja tunteitaan ilmituomaan, niin että hän kerran yhtäkkiä, ensin ankarasti tutkittuaan itseänsä, ymmärsi että oli alkanut elää kahden, eikä ollut enää yksin, ja että hän eli tätä elämää siitä päivästä saakka, jolloin Olga oli saapunut.

Melkein tajuttomasti, ikäänkuin itsensä edessä, arvosteli hän ääneen Olgan läsnäollessa tätä keksimäänsä salaisuutta ihmetellen sekä itseään että häntä, tutki sitten tyystin, oliko neidon silmiin jäänyt kysyvä katse, väikkyikö tämän kasvoilla tyydytyksen rusko ja seurasiko katse häntä kuni valloittajaa.

Jos hänen havaintonsa näyttihen todeksi, kulki hän kotiaan ylpeänä, kiihkeässä mielenliikutuksessa sekä valmisti itseään salaa läpi yön seuraavaksikin päiväksi. Mitä ikävimmätkään tehtävät eivät tuntuneet hänestä kuivilta, vaan ainoastaan välttämättömiltä, sillä ne sisältyivät syvästi elämän perustuksiin eikä hän haudannut havaintojansa huolimattomasti muistojensa arkistoon, vaan ne antoivat kirkkaan värin hänen jokaiselle päivälleen.

Mikä polttava punastus sävähtikään Olgan kalpeille kasvoille, kun Stolz odottamatta tuota kysyvää ja janoavaa katsetta, riensi tulisena ja intomielisenä viskaamaan neidon eteen yhä uudet varastot yhä uusia aineksia! Ja kuinka täyteläistä onnea tunsikaan myös itse Stolz joka kerta kun henkevä Olga yhtä huolehtivasti ja lempeännöyrästi kiiruhti sieppaamaan hänen silmäyksiänsä, hänen jokaista sanaansa, ja molemmat katsahtivat toinen-toistaan niin syvästi silmiin: Stolz Olgaa että eikö tämän katseeseen ollut jäänyt mitään erityistä kysymystä, Olga taas Stolzia, että eikö ollut jäänyt jotakin loppuunsanomatta, eikö tämä ollut unhoittanut tai mikä pahempi, jumalavarjelkoon: ylenkatsoiko tämä ehkä paljastamasta hänelle jotakin pimeää nurkkaa, joka hänelle oli tuntematon, ja kehittämästä ajatustaan loppuun?

Kuta tärkeämpi ja monimutkaisempi kysymys oli, sitä huolellisemmin uskoi Stolz sen Olgalle, sitä kauvemmin ja tutkivammin pysähtyi neidon katse häneen, sitä lämpimämpi, syvempi ja sydämmellisempi oli tämä katse. "Tämä lapsi Olga" mietti mies ihmetyksissään, "hänhän ihan kasvaa minun ylitseni!"

Ja Stolz syventyi ajattelemaan Olgaa enemmän kuin ikinä ennen oli mitään ajatellut.

Keväällä he kaikin matkustivat Shveitsiin. Stolz oli jo Pariisissa huomannut ettei hän tästälähtien voinut elää ilman Olgaa. Saatuaan tämän kysymyksen itselleen ratkaistuksi alkoi hän myös tutkia kysymystä, voipikos Olga puolestaan elää ilman häntä. Mutta tämä kysymys ei hänelle niin helposti selvinnytkään.

Hän kävi sen kimppuun hitaasti ja varovaisesti katsellen taakseen, asteli väliin umpimähkää, väliin rohkeasti luullen usein että kas nyt, kas nyt hän on likellä päämaalia, kas nyt sieppaa hän jonkun selvän tuntomerkin neidosta, erityisen katseen, sanan, ikävän, riemun ilmeen: vielä tarvitaan pienoinen viiva, tuskin huomattava värähdys Olgan kulmakarvoissa, hänen huokauksensa — ja huomenna salaisuus laukeaa ja hän tietää olevansa rakastettu!

Stolz luki Olgan kasvoilta lapsellisen luottamuksen itseensä, tyttö katseli häneen toisinaan tavalla, jommoisella ei koskaan olisi ketään muuta katsellut paitsi ehkä äitiä, jos hänellä äiti olisi elänyt.

Sitä että Stolz kulki hänen luonaan vapaa-aikoina ja päiväkaudet viehätti häntä seurustelullaan, ei hän pitänyt minään kohteliaisuuden osoituksena, ei maireana lemmentyrkytyksenä eikä sydämmen imarteluna, vaan pelkästään luonnollisena asiana, ikäänkuin Stolz olisi ollut hänen veljensä, isänsä, vieläpä miehensä — sanalla sanoen kaikki kaikessa. Ja itse oli Olga jokaisessa sanassaan, jokaisessa askeleessaan hänen kanssaan niin ihmeen vapaa ja avomielinen pitäen Stolzia ainoana uskottunaan. Kyllä Stolz tiesikin tästä pätevyydestään, sen vahvisti neito joka hetki todeksi puhellen että hän uskoo yksistään häneen ja voipi elämässään luottaa sokeasti ainoastaan häneen eikä keneenkään muuhun koko mailmassa. Tämä tietysti oli ylpeä tästä, sillä tällähän olisi yhtähyvin ylpeillä saattanut joku vanha, älykäs ja kokenut setä, vieläpä paroonikin; jos tämä nimittäin olisi ollut selväjärkinen ja raitisluontoinen ihminen.

Mutta oliko tämä suuri luottamus rakkautta? — kas se oli eri kysymys. Sisältyikö tähän luottavaisuuteen paljonkin naisen lumoavaa vilppiä, tuota maireata häikäisyä, jonka vallassa hän oli valmis julmasti erehtymään ja olemaan onnellinen tässä erehdyksessään…? Ei, Olga nöyrtyi niin itsetietoisesti Stolzin edessä. Tosin hänen silmänsä paloivat, kun Stolz milloin kehitti jotakin aatetta tai paljasteli sieluansa, ja ne säteilivät häntä vastaan, mutta aina näkyi, miksi ne säteilivät ja toisinaan hän itsekkin selitti syyn siihen. Rakkauden ansiothan syntyvät niin sokeasti, niin tiliä tekemättä, ja juuri tässä sokeudessa ja tilin vaatimattomuudessa piileekin onni. Jos hän jolloinkin loukkautui, niin näkyi heti, mistä hän loukkautui.

Ei mitään äkillistä punastumista, ei riemunremahdusta eikä säikähdystä, ei mitään hiutunutta tai tultaväräjävää katsetta Stolz koskaan hänessä väijynyt, ja jos joskus jotakin tämäntapaista sattui, niin näytti Stolzista ikäänkuin olisivat Olgan kasvot vääristyneet kivusta, kun hän esimerkiksi sanoi näinä päivinä matkustavansa Italiaan. Ja juuri kun Stolzin sydän oli nääntymäisillään ja verta vuotamaisillaan näistä kalliista ja harvinaisista hetkistä, silloin kaikki yhtäkkiä jälleen kuni kietoutui verhoon ja neito lausui luonnollisen avomielisesti:

— Voi kuinka ikävä etten voi matkustaa teidän kanssanne sinne, vaikka niin kauheasti haluttaisi! Vaan kerrottehan sitten minulle kaikki tyyni niin että tuntuisi kuin olisin itse siellä käynyt?

Ja lumous on samalla lauvennut näistä selvistä, peittelemättömistä sanoista, joilla hän kehahtaa ystävänsä kertomistaitoa. Ja juuri kun Stolz on saanut kootuksi kaikista pienimmät piirteet, onnistunut kutomaan valmiiksi havaintojensa hienoimman pitsin ja jäljellä on vain pienoinen silmukka — silloin taas yhtäkkiä…

Yhtäkkiä on Olga jälleen tullut rauhalliseksi, tyyneksi, yksinkertaiseksi, vieläpä toisinaan kylmäksikin. Istuu paikallaan, tekee käsityötään ja vaijeten kuuntelee häntä, kohottaa silloin-tällöin päätään ja luo häneen niin uteliaita, kysyväisiä, suoraan asiaan tunkevia silmäyksiä että Stolz useinkin harmissaan viskaa kirjansa tai keskeyttää selityksensä, hypähtää ylös sekä lähtee pois. Jos Stolz silloin kääntyy päin, huomaa hän neidon seuraavan itseään ihmettelevin katsein, se koskee hänen omaantuntoonsa, hän pyörähtää takaisin ja keksii jotakin käytöksensä oikaisuksi.

Olga kuuntelee hänen sanojaan niin vaatimattomana ja luottavaisena. Ei epäilyksen vivahdustakaan eikä veitikkamaista hymyä näy hänen kasvoillaan.

"Rakastaako hän minua vai ei?" pyörii kysymys Stolzin päässä.

Jos hän rakastaa, miksi on hän niin varovainen ja salamyhkäinen?
Jos hän taas ei rakasta, miksi on hän niin huomaavainen ja nöyrä?
— Stolzin oli matkustettava viikoksi Pariisista Lontooseen ja tuli
sanomaan tästä Olgalle vasta lähtöpäivänä.

Jos neito silloin yhtäkkiä olisi säikähtänyt ja karahtanut kasvoiltaan toisennäköiseksi — niin siitähän salaisuus olisi käynyt ilmi ja mies olisi ollut onnellinen! Mutta tämä puristi vain kovasti hänen kättään, näytti huolestuneelta — ja Stolz oli ihan epätoivoissaan.

— Minulle tulee kauhean ikävä, — sanoi Olga: — olen ratkeamaisillani itkuun ja tunnen itseni ihan orvoksi nyt. Täti hoi! Kuulkaahan, kun Andrei Ivanitsh matkustaa pois! — lisäsi hän itku kurkussa.

Tämä Olgan käytös aivan viilsi Stolzia. "Sekös tässä vielä puuttui että piti tädin puoleen kääntyä!" ajatteli hän. "Näen kyllä että lähtöni häneen koskee, että hän kentiesi rakastaakin … vaan tällaista rakkautta sitä voi ostaa kuin pörssi-tavaraa kun on tarpeeksi takuuta ja huomiota… Vaan minäpä en palaa takaisin", uhkasi hän synkeästi. "Voi sen tytönletukkaa, osasitpas olla kiltti. Mikä hänessä lieneekin?"

Ja Stolz vaipui syviin mielihauteisiin. Mikäkö Olgaa vaivasi? Stolz ei tiennyt tuota joutavaa seikkaa, että neito oli jo kerran rakastanut, että tämä jo oli kokonaan läpielänyt sen neitseellisen ajanjakson, jolloin ei osata hillitä itseään, jolloin äkisti punastutaan, salataan huonosti sydämmensä kivut, lempensä kuumeen oireet ja sen ensimmäiset puistatukset.

Jos hän tämän olisi tiennyt, olisi hän myös käsittänyt — joskaan ei sitä salaisuutta, rakastaako neito häntä vai ei, niin ainakin sen, miksi oli käynyt niin vaikeaksi arvata, mitä neidon sisässä liikkui.

Shveitsissä vaelsivat he kaikkialla, missä matkailijat tavallisesti käyvät. Mutta useimmiten ja mieluummin pysähtyivät he hiljaisiin vähänkäytettyihin seutuihin. Heidän mieliään tai ainakin Stolzin kiinnittivät niin "omat asiansa" että heitä tympäsi kaikki tyhjänpäiväinen matkustaminen.

Stolz kulki Olgan kanssa vuorilla, katseli jyrkänteitä ja vesiputouksia, vaan joka paikassa oli neito hänen sielussaan ensi sijalla. Stolz kulkee hänen perässään pitkin jotakin kapeata polkua sillä-aikaa kun täti istuu alhaalla vaunuissaan; terävin silmin seuraa mies salaa, milloin neito seisahtuu, kuinka hän kiipeää ylös vuorta, pidättää hengitystään ja millaisen katseen kiinnittää häneen, sillä häneen hän sen ennenkaikkea kiinnitti — siitä oli Stolz jo saanut varman vakuutuksen.

Hänen sydämmessään tuntui niin hyvältä, niin lämpimältä ja valoisalta, vaan sitten yhtäkkiä saattoi Olga kiintyä katselemaan maisemaa, jähmettyneenä vaipua haaveellisiin mietteihin — ja silloin ei Stolzia enää ollut hänen edessään. Kun tämä silloin liikahtaa ja parilla sanalla huomauttaa läsnäolostaan, säikähtää neito niin että toisinaan kovasti huudahtaa. Hän on siis saattanut unhoittaa, onko Stolz likellä vai kaukana, sanalla sanoen — onko tätä olemassakaan koko mailmassa.

Sitävastoin perästäpäin, kotona oltaessa, ikkunan luona tai parvekkeella, puhelee hän yksinomaan hänelle, Stolzille, puhelee kauvan, ilmituo sielunsa kaikki tunnelmat, puhelee hehkuvasti ja innostuneesti, pysähtyy toisinaan, valitsee sanojansa, sieppaa kuin lennosta Stolzin lausuman ajatuksen, ja hänen katseessaan ehtii välähtää säde kiitollisuutta avustuksesta. Tai istahtaa hän väsymyksestä nääntyneenä alas isoon nojatuoliin ja ainoastaan ahnaat, väsymättömät silmät puhuvat Stolzille, että neito tahtoo häntä kuunnella.

Ja hän kuuntelee hievahtamatta paikaltaan, kadottamatta sanaakaan, jättämättä huomaamatta ainoatakaan piirrettä. Kun Stolz vaikenee, niin hän yhä kuuntelee, hänen silmänsä yhä kyselevät, niin että Stolz tätä mykkää kehoitusta noudattaen, rupeaa jatkamaan esityksiään uudella voimalla, uudella innostuksella.

Ja sydän sykkii niin toivehikkaasti ja lämpimästi; Stolz ymmärtää että neito elää kokonaan tässä, ettei hän mitään muuta kaipaa, että tässä on hänen valonsa, hänen tulensa ja henkensä. Ja kaikki olisi niin hyvin, vaan sitten hän yhtäkkiä taas saattaa muuttua väsyneeksi, ja nuot samat, tuonoin niin tiedonhaluiset silmät, pyytävät Stolzia menemään pois, tai alkaa hän pyytää ruokaa ja syöpi aikamoisella ruokahalulla…

Eihän Stolz ole haaveilija, eihän hän pidä puuskapäisistä intohimoista, mutta tahtoisi hänkin sentään että tunteet alussa kuohahtaisivat kuumina niin että voisi niistä ammentaa kuin lähteestä ja mielinmäärin juoda, ja sitten koko elämänsä tietää, mistä tämä onnen hete pulppuaa.

— Lempiikö tyttö minua vai ei? — uteli hän ahdistetuin mielin, miltei verta hikoillen ja melkein kyynelsilmin.

Yhä pahemmin alkoi tämä kysymys häntä polttaa, se ahdisti häntä kuin tulenliekki ja kahlitsi hänen aikeitaan, sillä se ei ollut enää ainoastaan rakkauden, vaan koko elämän pääkysymys. Eikä millekkään muulle enää löytynyt sijaa hänen sielussaan.

Näytti siltä kuin hänen päällensä tämän puolen vuoden aikana yhdellä kertaa olisivat kasaantuneet ja karanneet kaikki ne rakkauden vaivat ja koettelemukset, joista hän vuosikausia niin taitavasti oli varjeltunut seurustelussaan naisten kanssa.

Hän tunsi ettei hänenkään terve elimistönsä kestä, jos vielä kuukausmääriä jatkuu tätä järjen, tahdon ja hermojen pinnistystä. Hän ymmärsi — mikä tähän asti oli ollut hänelle vierasta — kuinka voimat kuluvat näissä silmiltä salatuissa sieluntaisteluissa himojen kanssa, kuinka sydämmeen viiltyy parantumattomia haavoja, joista ei vuoda verta, mutta jotka synnyttävät huokauksia ja kuinka koko elämä vähitellen rupeaa riutumaan. Hänessä oli hiukan laimentunut tuo korskea luottamus omiin voimiinsa, hän ei enää kevytmielisesti laskenut leikkiä kuullessaan kertomuksia siitä, kuinka muutamat kadottavat järkensä ja näivettyvät kaikenlaisista syistä, esimerkiksi — rakkauden tähden. Hänestä alkoi tuntua hirveältä. — Tämä ei käy, minä teen lopun tästä, — sanoi hän itsekseen, — minä otan selon hänen sielustaan kuten ennenkin ja huomenna — joko tulen onnelliseksi tahi matkustan tieheni! — Vaan voimia puuttuu! — puheli hän edelleen ja katsahti peiliin. — Enhän ole minkään näköinenkään… Tästä täytyy tulla loppu!

Ja hän läksi suoraan päämaalia kohti, se on: Olgan luo.

Miten kohtelikaan häntä Olga? Eikö hän huomannut hänen tilaansa, oliko hän sen suhteen tunnoton? Ei hän voinut olla sitä huomaamattakaan, sillä hän oli hienotunteinen nainen, joka osasi erottaa uskollisen ystävyyden hellempien tunteiden ilmauksesta eikä hänessä ollut keimailuakaan, sillä hän oli yläpuolella tätä halpaa heikkoutta.

Jääpi siis jäljelle ainoastaan otaksuminen että Olgaa ilman mitään käytännöllistä tarkoitusta huvitti nähdä sellaisen älykkään miehen kuin Stolz oli, edessänsä alati nöyrtyneenä, sillä tämä nöyrtyminen se paransi hänen loukattua itseluottamustaan ja asetti hänet vähitellen jälleen sille jalustalle, jolta hän oli pudonnut, ja niin vähitellen uudestasyntyi hänen naisellinen ylpeytensä.

Mutta mitä lienee hän miettinyt: mihin oli vihdoin päättyvä tämä alistuminen? Eihän tätä taistelua Stolzin urkkimisen ja Olgan itsepäisen vaitiolon välillä voinut iänkaiken jatkua. Aavistiko neito edes että koko tämä taistelu Stolzin puolelta ei ollut turha, että tämä kerran oli pääsevä voitolle asiassa, johon oli pannut niin paljon intoa? Suottako oli Stolz tuhlaava tuota tulta ja loistetta? Ja oliko tähän loisteeseen tukahtuva Oblomovin kuva ja ensi lempi?…

Olga ei ymmärtänyt mitään tästä, hän ei sitä selvästi tajunnut, vaan taisteli epätoivoisesti näiden kysymysten kanssa oman itsensä kanssa, eikä tiennyt, kuinka selviytyä sekasorrosta.

Kuinka oli hänen oltava? Mahdotonta oli jäädä epävarmaan asemaan, sillä kerran oli tästä mykästä leikistä ja rintaan suljettujen tunteiden taistelusta tultava sanoihin — ja mitä oli hän vastaava menneisyydestä? Kuinka oli hän sitä nimittävä, ja kuinka oli hän nimittävä sitä uutta tunnetta, jota tunsi Stolzia kohtaan?

Jos hän nyt rakasti Stolzia, mitä oli siis ollut tuo edellinen rakkaus? — kiemailuako, kevytmielisyyttäkö vai vieläkö pahempaa? Hän ihan hiestyi ja punastui häpeästä tätä ajatellessaan. Sellaista syytöstä ei hän sietänyt itseään vastaan.

Jos se oli ollut hänen ensimmäinen, puhdas rakkautensa, niin millainen oli tämä hänen suhteensa Stolziin? — Olikohan tämä taas vain leikkiä, vilppiä ja vilkasta laskua jotta saisi vietellyksi itselleen miehen täten peittääkseen huikentelevan käytöksensä? Hän tunsi kylmän väristyksen ja kalpeni tätä ajatellessaankin.

Vaan jos ei se ollut leikkiä, vilppiä eikä viekasta laskua, niin olikohan se siis jälleen rakkautta? Hän aivan joutui sekauksiin tästä olettamasta: uusi rakkaus — seitsemän, kahdeksan kuukautta ensimmäisen jälkeen? kukas sitä voi uskoa? Kuinka voi hän siitä hiiskahtaa herättämättä kummastusta, kentiesi… halveksimistakin. Ei hän uskalla edes ajatellakkaan, siihen ei ole hänellä oikeutta.

Hän alkoi kaivella kokemuksiaan, vaan niistä ei hän löytänyt mitään tietoa toisesta rakkaudesta. Muisteli vakuutuksia, joita oli saanut tädeiltä, vanhoilta piioilta, kaikellaisilta teräväjärkisiltä naisilta sekä lopuksi kirjailijoita, noilta "rakkauden filosofeilta" — mutta joka suunnalta kuului häntä vastaan järkähtämätön tuomio: "nainen rakastaa todellisesti ainoastaan yhden kerran!" Ja sellainenhan oli ollut Oblomovinkin mielipide. Hän ajatteli myös Sonitshkaa, mitä tämä olisi sanonut toisesta rakkaudesta, vaan sai kohta kuulla Venäjältä tulevilta tuttavilta, että hänen ystävättärensä oli jo livahtanut kolmanteen lemmenliittoon…

Ei! — ei saattanut hänellä olla rakkautta Stolziin! — päätti neito. Hän oli rakastanut Oblomovia, vaan tämä rakkaus oli kuollut ja elämän kukka oli iäksi kuihtunut! Stolzia kohtaan tuntee hän ainoastaan ystävyyttä, joka perustuu tämän loistaviin ominaisuuksiin, tämän ystävyyteen häntä kohtaan, huomaavaisuuteen ja luottamukseen.

Näin koetti hän työntää luotaan ajatusta rakkauden mahdollisuudestakaan entiseen ystäväänsä.

Siinä syy, miksi ei Stolz voinut keksiä hänen kasvoistaan eikä hänen sanoistaan mitään merkkiä, ei jäykkää välinpitämättömyytttä, ei ohilentävää salamaa, ei edes tunteen kipunaa, joka hiuskarvan verrankaan olisi singahtanut yli tavallisen ystävyyden rajan, ystävyyden, joka kyllä oli lämmin ja sydämmellinen.

Lopettaaksensa kaiken tämän yhdellä kertaa, jäi Olgalle ainoastaan seuraava tehtävä: huomattuaan oireita Stolzin heräävästä rakkaudesta, olla antamatta sille ravintoa ja kehityksen mahdollisuutta sekä matkustaminen pois niinpian kuin suinkin. Mutta oikea hetki oli jo livahtanut ohi, tämä oli tapahtunut aikaa-sitten, ja lisäksi täytyi hänen huomata että Stolzin tunteet olivat riehahtamaisillaan intohimoksi, eikä tämä mies ollut mikään Oblomov: hänestä ei päässyt mihinkään pakenemaan.

Jos poislähtö ulkonaisessa suhteessa olisikin ollut mahdollinen, niin oli se mahdoton hänelle siveellisessä suhteessa. Alussa käytti hän hyväkseen ainoastaan entisiä ystävyyden oikeuksia ja tapasi Stolzissa tuon saman, milloin leikkiälaskevan, teräväjärkisen, ivallisen seurakumppanin, milloin luotettavan ja syvämielisen elämänilmiöiden havaitsijan — kaiken sen tuntijan, mitä heille oli tapahtunut, mikä heille kuului tai mikä oli heidän sivutsensa mennyt.

Mutta kuta tiheämpään he näkivät toinen-toisensa, sitä enemmän likenivät he toisiaan siveellisesti, sitä vilkkaammaksi kävi Stolzin näyteltävä osa, ja havaintojen tekijästä hän tietämättään muuttui ilmiöiden selittäjäksi ja Olgan oppaaksi. Näkymättömästi tuli hänestä neidon järjen ja omantunnon johtaja, ja ilmaantui uusia oikeuksia, ilmaantui uusia salaisia siteitä, jotka kietoivat pauloihinsa koko Olgan elämän, kaiken paitsi tuota yhtä pyhää sopukkaa, jonka neito huolellisesti salasi ystävänsä silmältä ja arvostelulta.

Olga taipui ottamaan vastaan tämän siveellisen holhouksen, varsinkin kun huomasi itsekkin saaneensa vaikutusvoimaa Stolzin suhteen. He olivat vaihtaneet oikeuksia ja neito oli ikäänkuin huomaamattaan, ääneti suostunut tähän vaihtoon.

Kuinka saattoi nyt yhtäkkiä kaiken ottaa pois? … Ja sitäpaitsi oli tässä niin paljon, niin paljon tointa, nautintoa, vaihtelua … elämää… Mihin ryhtyy hän yhtäkkiä, jos kaikki tämä häviää? Ja silloin kun hänelle juolahti ajatus paeta — silloin oli se jo myöhäistä ja hän oli siihen voimaton.

Jokainen päivä, joka oli jäänyt viettämättä Stolzin kanssa, jokainen ajatus, joka oli jäänyt hänelle uskomatta ja jakamatta hänen kanssaan — kaikki kadotti nyt neidon mielestä kukoistuksensa ja merkityksensä.

"Hyväjumala! Jospa voisin jäädä hänen sisarekseen!" ajatteli hän. "Mikä onni omistaa ikuiset oikeudet sellaiseen mieheen, ei ainoastaan hänen järkeensä, vaan myös hänen sydämmeensä, nauttia hänen läsnäolostaan laillisesti, avonaisesti, maksamatta sitä millään raskailla uhrauksilla, katkeruuksilla tai surkean menneisyyden tunnustuksella. Vaan mitä minä nyt olen? Jos hän matkustaa pois, niin enhän saata ainoastaan ilman oikeutta pidättää häntä, vaan olenpa vielä velvollinen toivomaan eroa, mutta jos häntä pidätän — mitä hänelle sanon, millä oikeudella tahdonkaan häntä Joka hetki nähdä ja kuulla? … Sentähden että minulla on ikävä, että tunnen tuskaa, että hän minua opettaa ja huvittaa, että hän on minulle hyödyllinen ja mieluinen. Tietysti tämä on se syy, vaan ei oikeus. Vaan mitäs minä sitten annan hänelle sijaan? Oikeuden ihailla itseäni omaa voittoa pyytämättä, rohkenematta ajatellakaan vastatunnetta silloin kun niin monet muut naiset pitäisivät itseään onnellisina…"

Hän tuskitteli, kuinka päästä tästä asemasta, vaan ei keksinyt mitään keinoa. Edessä oli ainoastaan pelko Stolzin tunteiden turtumisesta ja ikuisesta erosta. Toisinaan pisti hänen päähänsä ilmaista kaikki ystävälleen siten kerralla lopettaakseen sekä oman että hänen taistelunsa, mutta henkeä salpasi heti kun hän sitä ajattelikaan. Häntä hävetti ja kaiveli.

Kummallisinta kaikesta oli se että hän oli lakannut kunnioittamasta entisyyttään, vieläpä alkanut sitä hävetäkkin siitä asti kun oli kiintynyt Stolziin ja tämä oli vallannut hänen elämänsä. Saadappa tästä vihiä esimerkiksi paroonin tai jonkun muun, niin olisi hän tietysti hämmentynyt, hänestä olisi tuntunut iljettävältä, mutta hän ei olisi tuntenut itseään niin revittävän kuin nyt, ajatellessaan että tästä saa tietää Stolz. Kauhulla kuvaili hän itselleen, millaisin kasvojen ilmein Stolz häneen on katsahtava, mitä sanova ja mitä hän sitten on ajatteleva? Hänhän esiintyy silloin ystävänsä edessä yhtäkkiä niin mitättömänä, heikkona ja pienenä. Ei, ei millään mokomin!

Hän rupesi itseään tutkimaan ja huomasi kauhukseen ettei häntä ainoastaan hävettänyt entinen romaaninsa, vaan myös sen sankarikin… Siinä poltti häntä katumuskin että oli niin kiittämätön entisen ystävänsä syvästä hartaudesta.

Ehkä olisi hän tottunut kärsimään tätä häpeäänsä — sillä mihinkä ei ihminen totu! — jos hänen ystävyytensä Stolziin olisi ollut vieras kaikille oman edun pyyteisille aikeille ja toivomuksille. Vaan jos hän rupesi kuuntelemaan jokaista viekasta ja mairittelevaa kuisketta sydämmessään, niin ei hän jaksanut hallita mielikuvituksensa unelmia, vaan usein hänen silmäinsä edessä vastoin hänen tahtoaan ilmestyi loistamaan tämän toisen rakkauden kuva, ja yhä viettelevämpänä kasvoi kasvamistaan runsaan onnen haave, ei Oblomovin kanssa, ei laiskassa uinailussa, vaan kaikinpuolisen elämän leveällä arenalla, kaikkine syvyyksineen, kaikkine hurmauksineen ja murheineen — haave onnesta Stolzin kanssa…

Ja hän kasteli kyynelillä entisyyttään eikä voinut sitä huuhtoa pois. Hän koetti riuhtaista itsensä irti haaveestaan ja pelastua vaitiolon läpitunkemattoman seinän taa, sen ystävällisen välinpitämättömyyden turviin, joka niin repi Stolzin sydäntä. Sitten hän unhoittaen itsensä, jälleen jalosti viehtyi ystävänsä läsnäoloon, oli niin lumoava, rakastettava, avomielinen, kunnes taas tuo luvaton haave onnesta, johon hän oli oikeutensa kadottanut, muistutti hänelle, että tulevaisuus oli menetetty, että ruusunkarvaiset haaveet olivat jo takanapäin ja elämän kukka kuihtunut.

Luultavasti olisi hän vuosien kuluessa ehtinyt päästä sopusointuun itsensä kanssa ja vieroittua tulevaisuudentoiveistaan, kuten tekevät kaikki vanhat piiat ja olisi vaipunut kylmään henkiseen tylsyyteen tai ruvennut harjoittamaan hyväntekeväisyyden töitä, mutta tuo hänen luvaton haaveensa kävi yhtäkkiä yhä uhkaavammaksi, kun hän muutamista Stolzin suusta livahtavista sanoista selvästi huomasi että oli kadottanut hänessä ystävän ja saanut sijaan intohimoisen ihailijan. Ystävyys oli hukkunut rakkauden mereen.

Hän oli kalpea sinä aamuna, kun hän tämän älysi, ei mennyt koko päivänä ulos, oli levoton, taisteli itsensä kanssa ja mietti, mitä hänen nyt oli tekeminen, mikä velvollisuus oli hänen niskoillaan — vaan ei keksinyt mitään. Hän vain sadatteli itseään, miksi ei alussa ollut voittanut häpeäänsä ja varhemmin ilmaissut Stolzille tapahtunutta, sillä nyt täytyi hänen voittaa vielä kauhunsakin.

Silloin tällöin tuli hänelle päättäväisyyden puuskia, jolloin rintaa kivisti ja kyyneleet kihosivat silmiin, jolloin hänen teki mieli syöksyä ystävänsä luo ja — ei sanoin, vaan nyyhkytyksin, suonenvetoisin puistatuksin ja pyörtyen kertoa rakkaudestaan, niin että Stolz näkisi myös hänen katumuksensa ja sovituksensa.

Olihan hän kuullut, kuinka muut moisissa tapauksissa menettelevät: Sonitshka esimerkiksi oli sanonut sulhaselleen eräästä kornetista, että hän oli tämän poikanulikan vain hassuuksissaan pannut odottamaan pakkasessa siihen asti kunnes itse tuli ulos ja istuutui vaunuihin j.m.s.

Sonitshka ei olisi aprikoinut sanomasta Oblomovistakaan, että oli vain huvikseen laskenut pilaa tämän herran kanssa, että "tämä nyt on sellainen hassu että voiko nyt sellaista nahjusta rakastaa" ja että sitä nyt ei kukaan usko. Mutta sellainen selitys olisi kelvannut ainoastaan Sonitshkan miehelle ja monille muille, vaan ei Stolzille.

Olgahan olisi voinut jalommassa muodossa esittää asian: sanoa että oli tahtonut ainoastaan vetää Oblomovia ylös kadotuksen kuilusta ja sitä varten turvautunut niinsanottuun viattomaan keimailuun … elähdyttääkseen sammuvaa sielua ja sitten luopuaksensa hänestä. Mutta tämä olisi ollut jo kovin haettua ja pinnistettyä, ja joka tapauksessa petollista… Ei, ei ollut pelastusta!

"Taivas, missä kurimuksessa minä olen!" tuskitteli hän itsekseen. "Ilmaista? … Ei, elköön hän pitkään aikaan, elköön hän koskaan saako tietää tästä! Vaan jos en ilmaise — niin se on samaa kuin varastaa. Se näyttää petokselta ja mielistelyltä. Jumala, auta minua!" Mutta apua ei ollut.

Vaikka hän niin nauttikin Stolzin läsnäolosta, niin hän aika-ajottain sentään enemmän toivoi ettei olisi häntä enää tavannutkaan, että olisi saanut jäädä hänen elämäänsä tuollaiseksi tuskin huomattavaksi varjoksi, ja olla synkistämättä hänen valoisaa ja tervejärkistä olemustaan tällä luvattomalla kiihkolla.

Hän olisi vielä voinut tuskitella onnistumatonta lempeään, itkeä entisyyttään, haudata sieluunsa sen muiston ja sitten … niin sitten hän ehkä löytäisi "säädyllisen naimatarjouksen", joita on paljon, ja hänestä tulisi hyvä, älykäs, huolehtiva vaimo ja äiti, ja menneisyyttä pitäisi hän tyttömäisenä haaveena, ja niin hän — elämättä — kulkisi elämän kärsimykset läpi. Kaikkihan niin tekevät!

Mutta tässä ei ollut kysymyksessä yksistään hän, tähän oli sekaantunut toinenkin, ja tämä toinen se hänessä koetti saattaa lepoon elämän parhaimmat, viimeiset toiveet.

"Miksi rakastinkaan minä?" tuskitteli hän yhä muistellen sitä aamua puistossa, jolloin Oblomov oli tahtonut paeta, mutta jolloin hän oli luullut että hänen elämänsä kirja iäksi oli paukahtava kiinni, jos Oblomov olisi mennyt pois. Niin rohkeasti ja keveästi oli hän ratkaissut rakkauden ja elämän kysymyksen, niin selkeältä oli kaikki hänestä näyttänyt — ja kaikki oli sotkeutunut aukisaamattomaan, sykkyräiseen solmuun.

Hän oli luullut olevansa niin viisas silloin, luullut että tarvitsi ainoastaan silmätä suoraan ja kulkea eteenpäin — ja elämä on kuuliainen ja sileä kuin pöytäliina, sen saattaa levittää vaikka jalkainsa alle, ja noin vain sitä mennään! … Eikä ollut edes kenen niskoille vyöryttää syyn, sillä hänhän tässä yksin oli rikoksellinen.

Aavistamatta syytä, minkätähden Stolz oli tullut, nousi Olga huolettomasti sohvalta, pani kirjansa pois ja meni häntä vastaan.

— Häiritsenkö teitä? — kysyi Stolz istuutuen neidon kamarin ikkunan ääreen, joka oli järvelle päin. — Olitteko lukemassa? —

— En, minä aijoin juuri heretä lukemasta, kun tuli niin hämärä. Minä odotin teitä! — sanoi Olga pehmeästi, ystävällisesti ja avomielisesti.

— Sitä parempi: minä haluan puhella teidän kanssanne, — huomautti Stolz totisesti siirtäen häntä varten toisen nojatuolin ikkunan ääreen.

Neito vavahti ja mykistyi paikalleen. Laskeusi sitten koneellisesti nojatuoliin, painoi alas päänsä ja kohottamatta silmiään jäi istumaan kiusalliseen asemaan. Tänä hetkenä olisi hänen tehnyt mieli olla sadan virstan päässä siitä paikasta. Entisyys leimahti, kuin salama hänen muistoonsa. "Tuomion hetki koittaa! Elämän kanssa ei saa leikkiä kuin nuken kanssa!" kuului joku sivusävel hänen korvissansa: "älä laske pilaa siitä — saat vielä kalliisti maksaa!"

He olivat vaiti jonkun hetken, Stolz silminnähtävästi varustausihen sanomaan, mitä hänellä oli sydämmellään. Pelokkaasti katsahti Olga silloin-tällöin hänen laihtuneita kasvojaan, hänen rypistyneitä kulmakarvojansa ja yhteen puristettuja huulia, joilla näkyi päättäväisyyden ilme.

"Tämä on Nemesis!" ajatteli neito sisällisesti värähdellen. Molemmat ikäänkuin valmistautuivat kaksintaisteluun.

— Te tietysti arvaatte, Olga Sergejevna, mistä minä tahdon puhella? — sanoi Stolz katsahtaen kysyvästi häneen.

Stolz istui ikkunan välipuun kohdalla niin että varjo esti näkemästä hänen kasvojansa, kun sitävastoin ikkunasta tuleva valo suoraan lankesi neidon kasvoille niin että toinen saattoi lukea mitä niillä liikkui.

— Kuinka minä tietäisin? — vastasi Olga hiljaa. Tämän vaarallisen vastustajan edessä oli häneltä tykkänään poissa se tahdon ja luonteen voima, se läpitunkevaisuuden ja itsensä hillitsemisen taito, joilla varustettuina hän aina oli ilmestynyt Oblomovin edessä. Hän ymmärsi nyt että jos hän näihin asti oli osannut salata itsensä Stolzin tutkivalta silmältä ja käydä onnellisesti sotaa, niin ei hän tästä vähääkään saanut kiittää omaa tarmoansa, kuten taistelussa Oblomovin kanssa, vaan ainoastaan Stolzin itsepäistä vaitioloa ja tämän salamielistä käytöstä. Mutta avonaisella kentällä ei ylivoima ollut hänen puolellaan, ja sentähden hän kysymyksellään: "kuinkas minä tietäisin?" tahtoi ainoastaan voittaa vaaksan verran jalansijaa ja silmänräpäyksen aikaa, jotta vihollinen selvemmin paljastaisi aikomuksensa.

— Ettekö tiedä? — lausui Stolz yksinkertaisesti.

— Hyvä, minä siis sanon…

— Ah elkää! — pääsi äkisti neidon suusta, ja hän tempasi Stolzin kädestä ja katsoi häneen aivankuin rukoillen armoa.

— No arvasinhan minä että sen tiedätte! — sanoi Stolz. — Miksi siis kielsitte? — lisäsi hän sitten surumielisesti.

Olga istui vaiti.

— Jos te edeltäpäin näitte että kerran olen sen lausuva ilmi, niin tietysti myös tiedätte, mitä vastatakkin minulle?

— Kyllä aavistin ja minä olen sen tähden kärsinyt! vastasi neito viskautuen nojatuolin selustinta vastaan ja kääntyen pois valosta, aatteissaan kutsuen hämärää avukseen, jottei Stolz voisi huomata hämmästyksen ja tuskan taistelua hänen kasvoistaan.

— Kärsinyt! Se on hirveä sana, — virkkoi Stolz miltei kuiskaamalla: — se on Dantea: "pois heitä toivo ainiaaks". Ei minulla mitään enempää olekkaan sanottavaa — siinä on kaikki! Mutta minä kiitän siitäkin, — lisäsi hän syvästi huoaten: — minä olen päässyt ulos kaaoksesta ja pimeydestä ja tiedän ainakin mitä minun on tekeminen. Ainoa pelastus on — paeta mitä pikimmin!

Hän nousi.

— Elkää jumalan tähden menkö pois! — huudahti säikähtyneenä rukoillen Olga heittäytyen Stolzin eteen ja tarttuen häntä jälleen kädestä. — Säälikää toki minua, mitenkä minun käy?

Stolz istuutui ja Olga myös.

— Mutta minä rakastan teitä, Olga Sergejevna! — lausui Stolz miltei tylysti. — Te olette nähnyt, miten on ollut laitani tämän puolen vuoden aikana. Mitä te siis tahdotte: täyttä riemujuhlaako? jotta minä riutuisin ja menettäisin järkeni? Kiitän nöyrimmästi!

Neidon kasvot muuttuivat.

— Matkustakaa pois! — sanoi hän tukahtuneena, arvokkaasti ja samalla syvästi surullisena, jota ei kyennyt salaamaan.

— Anteeksi jos loukkasin teitä! — pyyteli toinen. — Voi sentään meitä, kun mitään näkemättä jo riitaannuimme! Minä tiedän, ettette te voi tahtoa tätä, mutta te ette myöskään voi asettua minun kannalleni ja sentähden teistä on kummallista minun käytökseni että aijon paeta. Ihminen tulee toisinaan itsetajuttomasti itsekkääksi.

Olga vaihtoi asentoansa nojatuolissa ikäänkuin hänen olisi ollut epämukava istua, mutta ei hän mitään sanonut.

— No, vaikkapa jäisinkin, mitäs siitä? — jatkoi Stolz. — Te tietysti tarjootte minulle ystävyytenne, mutta sehän minulla on ilman sitäkin. Minä matkustan pois, ja vuoden perästä, kahden vuoden perästä on se yhä oleva minun. Ystävyys on kaunis asia, Olga Sergejevna, silloin kun se on — rakkaus nuorten välillä, miehen ja naisen, tai rakkauden muisto vanhusten välillä. Mutta jumalavarjelkoon, jos se on toiselta puolelta ystävyyttä ja toiselta puolelta rakkautta! Minä tiedän ettei teidän ole minun kanssani ikävä, vaan minkäslaista luulette minulla olevan teidän kanssanne?

— Niin, jos se on noin, niin matkustakaa Jumalan nimessä! — sopersi neito tuskin kuultavasti.

— Ja jos jäisin tänne? — hautoi Stolz ääneen, niin se olisi samaa kuin astella veitsien terillä — kaunista ystävyyttä!

— Luulettekos minulla sitte olevan helpomman? — äänsi Olga odottamatta.

— Minkä tähden se teille olisi raskasta? — kysyi Stolz vilkkaasti.
— Tehän ette … rakasta…

— En tiedä, vannon Jumalan nimessä etten tiedä! Vaan jos te … jos minun nykyinen elämäni jotenkin tulee muuttumaan, mitenkäs minun käypi? — lisäsi neito alakuloisesti ja melkein kuin itsekseen.

Kuinka minun on tämä ymmärrettävä? Valaiskaa minua jumalantähden! — lausui Stolz siirtäen tuolinsa Olgan viereen, joutuneena pulaan toisen sanoista ja siitä syvästä, teeskentelemättömästä äänestä, jolla ne olivat lausutut.

Hän koetti katsoa läpi Olgan kasvojen ilmeiden. Tämä oli vaiti, ja hänen rinnassaan paloi halu rauhoittaa ystäväänsä, palauttaa sana "kärsinyt" tai selittää se toisin kuin Stolz sen oli käsittänyt. Vaan kuinka selittää se — sitä ei hän itsekään tietänyt, tunsi vain himmeästi, että molempia heitä painoi sallimuksen satuttama väärinymmärrys, että he olivat valheellisessa asemassa, josta heidän molempien tuli raskasta olla ja että hän ainoastaan Stolzin avulla voi saattaa selvyyteen ja järjestykseen sekä menneisyytensä että nykyisyytensä. Mutta tätä varten oli pakko astua yli tuon kuilun ja ilmaista tapahtunut. Oo, kuinka hän tahtoi ja kuinka hän pelkäsi Stolzin arvostelua!

— Minä en itsekään mitään ymmärrä, olen pahemmassa sekasorrossa ja pimeydessä kuin te! — sanoi hän.

— Kuulkaas, luotatteko te minuun? — kysyi Stolz ottaen häntä kädestä.

— Rajattomasti kuin äitiin — kyllähän te sen tiedätte, — vastasi
Olga heikosti.

— Kertokaa siis minulle, mitä teille on tapahtunut siitä asti kun emme olleet nähneet toisiamme? Nyt olette te minulle läpitunkematon, vaikka ennen niin osasin lukea ajatuksenne kasvoistanne. Tämä on nähtävästi ainoa keino ymmärtääksemme toinen toisemme. Suostutteko?

— Ah niin, se on välttämätöntä … täytyyhän jollakin lopettaa, — äänteli neito ahdistuksissaan tunnustuksesta, jota ei enää käynyt pidättäminen. "Tämä on Nemesis, oikeuden rankaiseva jumalatar!" ajatteli hän painaen päänsä rintaansa vasten. Ja niin istui hän silmät alas luotuina ja oli vaiti. Mutta Stolzin sielua kuristi kauhistus näistä yksinkertaisista sanoista ja vielä enemmän tästä Olgan vaitiolosta.

"Häntä repii joku asia! Hyväjumala! Mitä lieneekin hänelle tapahtunut?" ajatteli hän kylmä hiki otsalla ja tuntien kätensä ja jalkainsa vapisevan. Hän kuvitteli mielessään jotakin aivan hirmuista. Mutta Olga vain yhä on ääneti ja nähtävästi taistelee itsensä kanssa.

— Niinpä siis … Olga Sergejevna … — kiirehti Stolz.

Neito ei vastannut, teki vain jälleen jonkunlaisen hermostuneen liikahduksen, jota ei tosin hämärässä voinut erottaa, mutta kuului vain, kuinka hänen silkkinen pukunsa kahahti.

— Antakaa minun varustautua, — virkkoi hän vihdoin: — jospa te tietäisitte, kuinka on vaikeata! — lisäsi hän kääntyen poispäin ja koettaen saada voittoa taistelustaan. Hän oli halunnut että Stolz saisi tietää kaiken jollakin ihmeellisemmällä tavalla eikä suoraan hänen suustaan. Onneksi tuli pimeämpi niin että hänen kasvonsa jäivät jo varjoon. Saattoi muuttaa ainoastaan äänensä, vaan sanat eivät ottaneet lähteäkseen kieleltä, ikäänkuin olisi hän ollut epätietoinen, mistä äänestä alottaa.

"Hyväjumala! Kuinka syyllinen mahdankaan minä olla, koska minua niin hävettää ja kouristaa!" tuskitteli hän sisässään.

Ja millä vakaumuksella olikaan hän tuonoin hallinnut sekä omaa että toisen kohtaloa ja ollut niin älykäs ja voimakas! Vaan nyt oli tullut hänen vuoronsa vapista kuin mikähän koulutyttö! Häpeä entisyyden tähden, itseluottamuksen kidutus nykyisyyden tähden ja tämä valheellinen asema repivät häntä: … Se oli ihan sietämätöntä.

— Minä autan teitä — te olette kai… rakastanut? — sai Stolz vaivoin lausutuksi, niin kipeästi koski häneen oma sanansa.

Neidon vaitiolo vahvisti todeksi hänen aavistuksensa ja hän tunsi jälleen kauheata kouristusta.

— Ketä siis? Onko se salaisuus? — kysyi hän koettaen puhua lujalla äänellä, vaan itsekkin tuntien että hänen huulensa vapisevat.

Mutta Olgasta tuntui vielä kiusallisemmalta. Hänen teki mieli sanoa joku muu nimi, keksiä joku toinen juttu. Hetken hän horjui, mutta mikäs auttoi: ikäänkuin ihminen, joka vaaran äärimmäisellä hetkellä syöksähtää alas jyrkältä rannalta tai heittäytyy tulen liekkiin, niin hänkin yhtäkkiä päätti ja päästi suustaan:

— Oblomovia!

Stolz tyrmistyi. Äänettömyyttä kesti pari minuuttia.

— Oblomovia? — toisti hän kummastuksissaan. — Se ei ole totta! — lisäsi hän sitten päättävästi alentaen ääntänsä.

— Se on totta! — lausui neito levollisesti.

— Oblomovia? — toisti Stolz uudelleen. — Se ei voi olla mahdollista! — lisäsi hän jälleen vakuuttavasti. — Siinä on jotain hullusti: te ette ole ymmärtänyt itseänne ettekä Obmolovia, tai ette itse rakkautta.

Olga ei vastannut.

— Se ei ole ollut rakkautta, se on ollut jotakin muuta, sanon minä! — väitti Stolz järkähtämättömästi.

— Niin, minä olen keimaillut hänen edessään, vetänyt häntä nenästä, tehnyt hänet onnettomaksi… ja sitten minä, niinkuin itsekkin sanotte, käyn käsiksi teihinkin! — lausui neito hillityllä äänellä, ja tässä äänessä kihisi jälleen loukkauksen kyyneleitä.

— Armahin Olga Sergejevna! Elkää suuttuko, elkää puhuko noin: tuo ei ole teidän tapaistanne. Tiedättehän te etten minä vähääkään sitä ajattele. Mutta minun päähäni ei mene, minä vain en, ymmärrä, kuinka nyt Oblomov…

— Jos hän kerran ansaitsee teidän ystävyytenne — tehän ette tiedä, miten häntä kylliksi arvossa pitää — niin miksikäs hän ei ansaitse myös rakkautta? — puolusti Olga.

— Minä tiedän että rakkaus on vaatimattomampi kuin ystävyys, — selitti Stolz: — onpa se usein sokeakin, eikä aina vain ansiosta rakasteta. Mutta rakkautta varten on tarpeen jotakin semmoista, toisinaan joutavaakin, jota ei voi määritellä eikä nimittää, ja jota ei ole tuossa minun mainiossa, vaikka nahjusmaisessa Iljassani. Kas siksi minä tässä ihmettelen. Kuulkaahan, — pitkitti hän vilkkaasti: — me emme koskaan tällä tavalla pääse perille emmekä ymmärrä toinen-toistamme. Elkää hävetkö erityiskohtia, vaan rääkätkää itseänne puolen tuntia kertomalla minulle kaikki, niin minä sitten sanon teille, mitä se on ollut ja kenties myös mitä on tulossa… Minusta yhä vain näyttää ettei siinä kaikki… Ah, jospa se olisikin totta! — lisäsi hän virkeästi. — Jospa tosiaankin Oblomovia, vaan ei ketään toista! Oblomovia? Sehän merkitsee että te ette kuulu entisyydelle ettekä rakkaudelle, vaan että te olette vapaa… Kertokaa, kertokaa pian! — lopetti hän tyynellä, miltei iloisella äänellä.

— Niin, Jumalan nimessä! — vastasi Olga luottavaisesti ilostuneena siitä että osa hänen kahleitaan oli irroitettu. — Yksin tulen minä hulluksi. Jospa tietäisitte, kuinka kurja minä olen! En tiedä, olenko syypää vai en, pitääkö minun hävetä sitä, mikä on tapahtunut, murehtia sitä, panna toivoa tulevaisuuteen vai joutuakko epätoivoon… Te puhuitte omista tuskistanne, vaan ette epäillyt niitä minulla löytyvän. Kuulkaa siis loppuun asti, mutta ei järjellä, sillä minä pelkään teidän järkeänne, vaan enemmän sydämmellä: ehkäpä se osaa arvostella että minä olen ilman äitiä, että minä olen harhaillut kuin synkässä metsässä… — lisäsi hän hiljaa masentuneella äänellä. — Ei! — korjasi hän sitten kiireesti: — elkää säälikö minua. Jos se on ollut rakkautta, niin … matkustakaa. — Hän keskeytti hetkeksi. — Ja saapukaa takaisin vasta sitten, kun ystävyys jälleen viriää. Jos se on ollut kevytmielisyyttä, keimailua, — niin rangaiskaa, paetkaa kauvemmas ja unhoittakaa minut. Totelkaa!

Stolz puristi vastaukseksi neidon molempia käsiä. Ja niin alkoi Olgan tunnustus, pitkä ja seikkaperäinen. Huolellisesti, sana sanalta siirsi hän sielustaan toisen aivoihin kaiken, mikä häntä niin kauvan oli kalvanut, mille hän oli punastunut, mistä oli ennen heltynyt ja tuntenut itsensä onnelliseksi, vaan jonka tähden hän sitten äkkiä oli langennut murheen ja epäilyksen mutavesiin.

Hän kertoi kävelyistään, puistosta, toiveistaan, Oblomovin kirkastamisesta ja lankeemuksesta, syreeninoksasta, vieläpä suutelostakin. Ainoastaan tuosta henkeä ahdistavasta illasta puutarhassa ei hän mitään hiiskunut — luultavasti sentähden, ettei hän yhä vieläkään ollut voinut ratkaista, mikä kohtaus hänelle silloin oli tapahtunut.

Alussa kuului ainoastaan hänen kainoksuva kuiskutuksensa, vaan sitä myöten kuin hän puhui, kävi hänen äänensä selkeämmäksi ja vapaammaksi; kuiskeesta kasvoi se puolikuuluvaksi ja kohosi vihdoin täydeksi rintaääneksi. Hän päätti puheensa levollisesti ikäänkuin olisi kertonut vieraan lemmentarinan.

Hänen edestään poistui nyt esirippu ja kävi selväksi se eletty elämä, johonka hän tähän hetkeen saakka oli peljännyt tarkemmin kurkistaa. Hänen silmänsä aukenivat monen asian suhteen, ja hän olisi rohkeasti katsahtanut puhetoveriinsa, jollei huoneessa olisi ollut niin pimeä.

Hän lopetti ja odotti arvostelua. Mutta vastauksena oli haudanhiljaisuus.

Mitä arveli Stolz? Miksei kuulunut hiiskaustakaan, ei liikahdusta eikä edes hengähdystä, ikäänkuin ei ketään olisi ollut neidon kanssa?

Tämä mykkyys syöksi Olgan jälleen epäilykseen. Äänettömyyttä jatkui. Mitä merkitsi tämä vaitiolo? Mikä tuomio oli tulossa tuolta kaikista läpitunkevaisimmalta, leppeimmältä tuomarilta koko mailmassa? Kaikki muut tuomitseisivat säälimättömästi häntä, ainoastaan tämä yksin voi olla hänen asianajajanaan, hänet olisi hän valinnut… hän se kaiken ymmärtäisi, punnitseisi ja paremmin häntä itseään ratkaiseisi hänen hyödykseen! Vaan nyt on hänkin vaiti: olikohan asia menetetty…?

Häntä alkoi jälleen kauhistaa…

Samalla aukenivat ovet, ja kaksi kynttilää, sisäpiian sisäänkantamina, valaisi nurkkaa, jossa he istuivat.

Olga loi Stolziin aran, mutta ahnaan ja kysyvän silmäyksen. Tämä oli pannut kätensä ristiin — ja siinä hän istuu ja katsoo häntä niin ihmeen suopeilla, avoimilla silmillä nauttien toisen hämmästyksestä.

Olgan sydän lehahti lämpimäksi. Hän huoahti rauhoittuneesti ja vähällä ettei purskahtanut itkuun. Silmänräpäyksessä palasi häneen leppeyden tunne itseään kohtaan ja luottamus Stolziin. Ja hän tunsi itsensä onnelliseksi kuin lapsi, jolle on annettu anteeksi, jota on tyynnytetty ja hyväilty.

— Siinäkö on kaikki? — kysyi Stolz hiljaa.

— Siinä! — vastasi Olga.

— Entäs Oblomovin kirje?

Neito kaivoi salkustaan kirjeen ja antoi hänelle. Stolz meni kynttilän luo, luki läpi ja laski kirjeen pöydälle. Vaan hänen silmänsä suuntausivat jälleen Olgaan, ja niissä oli ilme, jota ei neito niissä pitkiin aikoihin ollut nähnyt.

Hänen edessään seisoi tuo entinen, itseensäluottava, hiukan ivallinen, rajattomasti hyvänluontoinen ja häntä hellivä oma ystävä. Tämän kasvoilla ei ollut varjoakaan kärsimystä eikä epäilystä. Hän tarttui neitoa kiinni molemmista käsistä, suuteli niitä kumpaakin ja rupesi syvästi miettimään. Nyt kävi vuorostaan Olga hiljaiseksi ja tarkasteli silmiään räpäyttämättä ajatusten ilmeitä ystävänsä kasvoilla.

Yhtäkkiä nousi Stolz seisaalleen. — Voi taivas, jos minä olisin tiennyt että asia koskee Oblomovia, niin olisinkohan näin tuskaillut! — lausui hän katsoen Olgaa niin hyväilevästi ja luottavasti ikäänkuin tällä ei olisi ollut koko tätä kauheata entisyyttä olemassakaan.

Juhlallinen ilo täytti neidon sydämmen. Hänen tuli keveä oltava ja hänelle selveni että oli hävennyt yksin tuota ystävää, joka ei häntä rangaissut eikä paennut. Mitä liikutti häntä nyt koko mailman tuomio?

Stolz oli siis jälleen oma iloinen itsensä, mutta neidosta oli tämä liian vähän. Hän näki olevansa syyttömäksi julistettu, vaan hänen teki mieli, kuten syytetyn, tietää tuomion päätös. Mutta Stolz otti hattunsa lähteäksensä.

— Mihin nyt? — kysyi neito.

— Te olette mielenliikutuksessa ja tarvitsette levähtää! — sanoi
Stolz. — Huomenna sitten puhellaan.

— Tahdotteko te etten saisi unta koko yönä? — ehätti Olga sanomaan pidättäen Stolzia käsivarresta ja istuttaen hänet tuoliin. — Tahdotteko te mennä tiehenne sanomatta, mitä … tämä on ollut, mitä minä olen nyt ja mitä minä tulen olemaan! Säälikää toki, Andrei Ivanitsh, sillä kukas muu minulle sen sanoo! Kuka on rankaiseva minua, jos minä sen ansaitsen tai… kuka anteeksi antava? … — lisäsi hän ja katsahti Stolziin niin hellän ystävällisesti, että tämä viskasi hattunsa pois ja miltei itsekkin viskautui hänen eteensä polvilleen.

— Enkelini — sallikaa minun niin sanoa! — huudahti hän. — Elkää nyt turhaan rääkätkö itseänne: eihän teitä ole tarvis rangaista eikä armahtaa. Ei minulla edes ole mitään lisättävää teidän kertomukseenne. Mitä epäilyksiä teillä voinee olla? Te tahdotte kai tietää, mitä se on ollut ja mainita sitä nimellä? Te tiedätte sen aikaa sitten… Missä on Oblomovin kirje?

Stolz otti kirjeen pöydältä.

— Kuulkaa siis! — ja hän luki: — teidän nykyinen lempenne ei ole teidän todellinen rakkautenne, vaan se on vasta tuleva; se on ainoastaan itsetajuton rakastamisen tarve, joka todellisen ravinnon puutteessa ilmenee joskus naisissa hyväilyjen muodossa lasta tai toista naista kohtaan, vieläpä vain kyynelinä tai hysteerillisinä kohtauksina!…

"Te olette erehtynyt (luki Stolz pannen painoa tälle sanalle), teidän edessänne ei ole se, jota te olette odottanut, josta olette haaveillut. Odottakaa: — hän saapuu, ja silloin te heräätte ja teitä on hävettävä ja harmittava oma erehdyksenne…"

— Näettekös, kuinka oikein! — selitti Stolz. — Teitä on todella sekä hävettänyt että harmittanut tämä … erehdys. Tähän ei ole mitään lisättävää. Oblomov on ollut oikeassa, vaan te ette ole uskonut ja tässä on teidän koko hairahduksenne. Teidän olisi pitänyt jo silloin erota, vaan häntä lumosi teidän kauneutenne … ja teitä taas liikutti hänen kyyhkysmäinen hellyytensä! — lisäsi hän hieman pilkallisesti.

— Minä en uskonut häntä, kun luulin ettei sydän voi erehtyä.

— Voi kyllä, ja toisinaan julmastikin! Mutta teillä ei se mennyt sydämmeen asti, se oli mielikuvitusta ja itserakkautta toiselta puolen, heikkoutta toiselta… Vaan te pelkäsitte ettei tule toista juhla-aikaa elämässä, että tämä kalpea säde sitä yksin valaisee, ja sitten muka koittaa ikuinen yö…

— Mutta kyyneleet? — virkkoi neito. — Eivätkö ne lähteneet sydämmestä, kun itkin? En valehdellut, minä olin vilpitön…

— Hyväjumala! Mistäs eivät naiset itke? Tehän itse sanotte että teistä oli niin surku syreenin kukkia ja sitä rakasta penkkiä. Lisätkää tähän vielä pettynyt itseluottamus, onnistumaton pelastajattaren osa ja liian vähän tottumusta… Onhan siinä aihetta kyyneliin!

— Vaan nuo meidän kohtauksemme ja kävelymme, olivatko nekin erehdystä? Te muistatte kai että minä … kävin hänen luonaan … — sai neito sanotuksi hämillään ja tahtoi nähtävästi itse tehdä sanansa tyhjiksi.

Hän koetti itse syyttää itseänsä ainoastaan sentähden että toinen sitä lämpimämmin puolustaisi häntä, ollakseen yhä puhtaampi hänen silmissään.

— Teidän kertomuksestanne näkyy ettei teillä viimeisissä kohtauksissanne ollut mitään mistä puhua. Teidän niin sanotulla "rakkaudellanne" ei ollut tarpeeksi sisällystäkään, eikä se voinut päästä pitemmälle. Jo ennen lopullista eroa olitte te eronneet, ette te olleet uskolliset rakkaudelle, vaan sen houreelle, jonka itse olitte keksineet — siinä koko salaisuus.

— Mutta suudelma? — kuiskasi neito niin hiljaa, ettei Stolz sitä kuullutkaan, vaan arvasi.

— Oh, se oli tavattoman tärkeä seikka! — virkkoi Stolz koomillisella ankaruudella: — siitä pitäisi teiltä vähentää … yksi ruokalaji päivällisestä:

Hän katsoi Olgaan yhä suuremmalla lempeydellä ja rakkaudella.

— Ei pilapuhe sovi tällaisen "erehdyksen" korjaamiseen! — lausui Olga ankarasti, närkästyneenä toisen välinpitämättömyydestä ja huolimattomasta äänestä. — Minun olisi helpompi olla, jos te rankaiseisitte minua jollakin julmalla sanalla ja nimittäisitte hairaustani sen oikealla nimellä.

— En minä leikkiä laskisikaan, jollei asia koskisi Iljaa, vaan jotakin toista, — puolustihen Stolz; — silloin olisi erehdys voinut päättyä onnettomuudella, mutta Oblomovin minä tunnen…

— Jotakin toista, ei koskaan! — keskeytti Olga kiivastuneena. —
Minä olen oppinut hänet tuntemaan paremmin kuin te…

— Siinä nyt näette! — todisti Stolz.

— Mutta jos hän olisi muuttunut, elostunut, totellut minua … niin luuletteko etten olisi silloin häntä rakastanut? Tokko se silloinkin olisi ollut valhetta ja erehdystä? — puheli Olga tutkiakseen asiaa kaikilta puolilta, jotta ei jäisi jäljelle pienintäkään tahraa eikä ongelmaa.

— Se merkitsee: jos Oblomovin sijassa olisi ollut toisellainen mies, — keskeytti Stolz: — niin epäilemättä teidän suhteenne olisivat muodostuneet rakkaudeksi, lujittuneet, ja silloin… Mutta siinä on toinen romaani ja toinen sankari, joka ei kuulu meihin.

Olga hengähti ikäänkuin olisi viskannut viimeisen painon sielustaan.
Molemmat olivat vaiti.

— Voi kuinka tuntuu onnelliselta taas tulla terveeksi, — äänteli neito vitkalleen, ikäänkuin uudestaan kukoistukseensa puhjeten, ja käänsi Stolziin katseen täynnä niin syvää tunnustusta, niin hehkuvaa ja harvinaista ystävyyttä, että mies oli katseessa näkevinään kipinän, jota hän turhaan lähes vuoden ajan oli etsinyt. Hän tunsi riemullisen väristyksen koko olennossaan.

— Minäkin paranen! — sanoi hän miettien. — Voi jospa vain voisin saada päähäni että tämän romaanin sankari on — Ilja! Kuinka paljon aikaa on mennyt hukkaan, kuinka paljon verta on pilautunut! Ja miksi, minkätähden? — hoki hän miltei harmistuneena. Mutta yhtäkkiä hän ikäänkuin selvisi tästä harmin huumauksesta, heräsi raskaista hauteistaan. Otsa sileni, silmät ilostuivat ja innostuneena hän virkkoi:

— Sehän taisi ollakkin välttämätöntä, kuinka rauhallinen minä nyt jälleen olen ja … kuinka onnellinen!

— Minusta taas tuntuu kuin olisin nähnyt unta ja ikäänkuin ei mitään olisi ollutkaan! — äänsi Olga mietteissään, tuskin kuultavasti, ihmetellen äkillistä uudesti syntymistään.

— Te olette ottanut päältäni ette ainoastaan häpeää ja katumusta, vaan myös murheen ja kivun — kaikki tyyni… Kuinka te sen olettekin tehnyt? — kysyi hän hiljaa. — Ja kaikkiko tämä nyt loppuu … tämä erehdys?

— Se on luullakseni jo loppunutkin! — sanoi Stolz katsahtaen neitoon ensi kertaa himon silmillä ja salaamatta sitä: — tarkoitan kaikki se, mitä on ollut.

— Mutta mitä on tulossa … sekö ei ole erehdystä vaan totta?

— Kas tuohon se on kirjoitettu, — päätti Stolz ottaen jälleen kirjeen: —"teidän edessänne ei ole se, jota te olette odottanut, josta olette haaveillut: — hän saapuu ja te heräätte…" Ja kun te rakastutte, lisään minä, niin rakastutte niin ettei teidän rakkautenne kestä ainoastaan yhtä vuotta, vaan läpi koko elämänne, sitä vain en saata sanoa keneen te rakastutte? — lopetti Stolz iskien silmänsä neitoon.

Tämä laski katseensa alas ja puristi huulensa yhteen, mutta silmäluomien läpi singahteli näkyviin säteitä, huulet koettivat hillitä hymyä, vaan sekin näkyi. Neito katsahti häneen ja purskahti nauramaan niin sielunsa pohjasta että kyyneleet puhkesivat silmiin.

— Olen teille siis sanonut, mitä teille on tapahtunut sekä mitä on tuleva, Olga Sergejevna, — sanoi Stolz lopuksi. — Vaan te ette vastaa minulle mitään kysymykseeni, jota ette sallinut loppuun sanoa.

— Mutta mitä minä voin vastata? — puheli Olga hämillään. — Tokko minulla olisi oikeutta, jos voisin sanoa sen, mitä te niin tarvitsette ja mitä te niin ansaitsette? — lisäsi hän kuiskaten ja häveliäästi silmähtäen ystäväänsä.

Stolz oli jälleen tässä katseessa näkevinään ihmeellisen ystävyyden kipunoita ja värähti taas onnesta.

— Elkää kiirehtikö, — jatkoi hän: — vaan sanokaa vasta sitten, kun tuo säädyllinen sydänsurunne loppuu, mitä minä ansaitsen. Tämä vuosi on minulle jotakin opettanut, sekin. Vaan nyt ratkaiskaa ainoastaan kysymys: tuleeko minun matkustaa vai jäädä?

— Kuulkaas: te keimailette minun edessäni! — virkkoi Olga yhtäkkiä hilpeästi.

— En suinkaan! — huomautti Stolz totisesti. — Tämä ei ole äskeinen kysymys, nyt sillä on toinen merkitys, nimittäin se että: jos minä jään tänne, niin millä oikeudella siis jään?

Olga joutui äkkiä hämilleen.

— Näette nyt etten keimaile! — nauroi Stolz tyytyväisenä kun sai toisen pulaan. — Meidänhän täytyy äskeisen keskustelun jälkeen olla toisella tavalla toinen toisemme suhteen: me emme enää ole samat, mitkä olimme eilen.

— Minä en tiedä … — sopersi neito vielä enemmän hämillään.

— Sallikaa minun antaa teille neuvo?

— Puhukaa … minä tottelen sokeasti! — lisäsi toinen miltei intohimoisen nöyrästi.

— Tulkaa minun vaimokseni odotellessanne, kunnes hän, se oikea, saapuu!

— Vielä en rohkene … — kuiskasi neito peittäen käsillään kasvonsa, mieli liikutuksissa, mutta onnellisena.

— Miksi ette rohkenisi? — kysyi Stolz myös kuiskaavalla äänellä, taivuttaen Olgan päätä itseään kohti.

— Mutta tuo entisyys? — kuiskutti taas tämä painaen päänsä, kuin äidin syliin, vasten ystävän rintaa.

Stolz siirsi hiljalleen kädet pois hänen kasvoiltaan, suuteli päätä ja ihaili kauvan neidon hämmästystä, katseli nautinnolla hänen silmiinsä herahtaneita ja niihin jälleen sisäänimeytyviä kyyneleitä.

— Se kuihtuu kuin teidän syreeninne! — puhui Stolz. — Te olette ottanut oppitunnin: nyt on tullut aika käyttää sitä hyväkseen. Nyt alkaa elämä: uskokaa minulle tulevaisuutenne elkääkä huolehtiko mistään — minä takaan kaikesta. Ja nyt mennään tädin luo. — Myöhään läksi Stolz asuntoonsa. "Löysinpäs omani", ajatteli hän katsellen rakastunein silmin puita, taivasta, järveä ja vedestä kohoavaa usvaa. "Jaksoinpas odottaa! Niin monta vuotta janoa, kärsimystä ja sielunvoimien pinnistystä! Kuinka kauvan olen saanutkaan odottaa — vaan nyt on kaikki palkittu: tässä se nyt on, miehen ylin onni!"

Kaikki peittyi nyt hänen silmissään tähän onnen paisumukseen: työkonttoori, isän vankkurit, säämiskäsormikkaat, rasvaiset tilipaperit, sanalla sanoen — kaikki elämän käytännölliset toimet. Hänen muistoissaan kohosi äidin hyväntuoksuinen huone, Herzin variatsioonit, ruhtinaan parveke, siniset silmät, kastanjankarvaiset, puuteroidut hiukset — ja kaiken tämän yli kuului ikäänkuin Olgan hellämielinen ääni ja hän kuuli hengessään hänen laulunsa…

Olga — minun vaimoni! — sopersi hän kiihkeästi värähtäen. — Kaikki on löydetty, ei mitään tarvitse enää etsiä eikä mihinkään enää mennä!

Ja haaveellisessa onnen huurussa kulki hän kotiansa huomaamatta teitä tai katuja…

Olga seurasi kauvan häntä silmillään, avasi sitten ikkunan ja hengitti yön viileätä ilmaa; hänen mielenliikutuksensa asettui vähitellen, ja rinta huokui tasaisesti. Hän loi silmänsä järvelle, kohti etäisyyttä ja vaipui niin hiljaisiin ja syviin mietteisiin ikäänkuin olisi nukahtanut. Halusi temmata kiinni omat ajatuksensa ja tunteensa, mutta ei voinut. Ne lainehtivat tasaisesti kuin aallot, ja suonissa souteli veri niin tyynesti. Hän koetti tutkia, mikä tässä nyt oli onnea, vaan ei voinut määritellä, missä sen rajat kulkivat. Mietti, miksi hänen on niin tyyntä olla, niin rauhallista ja häiritsemättömän suloista, vaikka…

— Minä olen hänen morsiamensa… — sopersi hän.

"Olen morsian!" niin ajattelee tyttö ylpeällä vavistuksella odotettuaan tätä silmänräpäystä, joka valaisee koko hänen elämänsä, ja hän tuntee kasvavansa korkeaksi ja korkeudestaan katsoo tuota tummaa polkua, jolla eilen asteli yksin ja huomaamatta.

Miksikähän ei Olga näin vavahtele? Hänhän oli myös astellut yksikseen pitkin huomaamatonta polkua ja jo risteyksessä tavannut hänet, joka antoi kätensä ja johti hänet ulos, ei häikäisevien säteiden loistoon, vaan ikäänkuin leveän virran tulvaisille äyräille, avarille vainioille ja ystävällisesti hymyileville kummuille. Hänen katseensa ei sokaistunut loistosta, ei nääntynyt sydän, eikä leimahtanut liekkiinsä mielikuvitus.

Hiljaisella riemulla tyynsi hän katseensa elämän tulvaan, sen laveihin vainioihin ja viheriöihin kumpuihin. Ei tuntunut hänellä väristystä hartioissa, ei hehkunut katse ylpeyttä, vaan ainoastaan silloin, kun hän siirsi tämän katseensa vainioista ja kummuista häneen, joka oli tarjonnut hänelle kätensä, tunsi hän poskellaan vitkaan vierivän kyynelen.

Ja niin hän istui yhä liikahtamatta kuni nukkuva, niin hiljainen oli hänen onnensa uinailu ja hän oli melkein hengittämättä. Vaipuneena unholaan kiintyi, hänen henkensä silmä katselemaan hiljaista, haaleansinistä yötä, jossa oli leppeätä loistetta, lämpimän leyhkäystä ja hyvää tuoksua. Onnen unelmatar levitti leveät siipensä ja liiteli vaivihkaa kuni taivaan hattara hänen päänsä päällä…

Ei nähnyt hän itseänsä tässä unessa käärittynä kultanauhoihin ja pitseihin — pariksi tunniksi — ja sitten arkipäiväisiin rääsyihin koko elämän ajaksi. Ei uneksinut hän hääkemuista, kynttilöistä eikä iloisista huudahduksista, hän uneksi vain onnesta, mutta niin yksinkertaisesta ja koristelemattomasta, että hän vielä kerran ilman ylpeyden vavistusta ja ainoastaan syvällä nöyrtymyksellä kuiskasi: — Minä olen hänen morsiamensa!

5.

Hyväjumala sentään, kuinka kolkolta ja ikävältä näytti kaikki Oblomovin asunnossa noin puolitoista vuotta niiden nimipäivien jälkeen, jolloin Stolz äkkiarvaamatta oli saapunut hänen luokseen päivällistä syömään! Ja itse Ilja Iljitsh oli turvottunut ja pöhöttynyt, ikävä oli syöpynyt syvään hänen silmiinsä ja niissä hohti sairaaloinen kiilto.

Hän kävellä hössyttää huoneessansa, panee sitten pitkäkseen ja tuijottaa kattoon. Ottaa kirjan hyllyltä, vilkaisee läpi muutamia rivejä, haukottelee ja alkaa rummuttaa sormillaan pöytää.

Sakariias on myös tullut vielä kömpelömmäksi ja ruokottomammaksi kuin ennen, paikkoja on ilmaantunut hänen nuttunsa kyynäspäihin ja hän katsoa tuijottelee niin viheliäisen ja nälkäisen näköisenä aivankuin olisi huonosti syönyt, niukasti nukkunut ja tehnyt työtä kolmen edestä.

Oblomovin yönuttu oli kulunut kehnoksi, ja vaikka sen reikiä kuinka huolellisesti paikkailtiin, niin alkoi se repeillä joka paikasta eikä vain ompeluksia myöten — jo aikoja sitten olisi pitänyt hankkia uusi. Peitto vuoteessa oli myös kulunut repaleiseksi ja oli tilkuilla paikattu, ikkunan uutimet olivat aikaa virttyneet, ja vaikka olivat pestyt, niin näyttivät rääsyisiltä.

Sakariias toi vanhan pöytäliinan, levitti sen puolelle pöydälle Oblomovin viereen, kantoi sitten varovaisesti sisään, kieltänsä purren, viinakarahvi-vehkeet, töykkäsi leivän pöytään, ja meni pois.

Ovi talonväen puolelta aukeni ja sisään astui Agata Matvejevna vikkelästi kantaen pöytään kihisevän paistinpannun munakokkelineen.

Hänkin oli suuresti muuttunut, vaan ei edukseen. Oli laihtunut eikä hänellä enää ollut noita pyöreitä, valkoisia, punastumattomia ja vaalenemattomia poskia niinkuin ennen, harvat kulmakarvat eivät kiiltäneet, ja silmät olivat sisäänpainuneet. Hän kulki vanhassa karttuunipuvussa, hänen kätensä olivat joko ruskettuneet tai muuten karkeutuneet tulen ja veden käyttämisestä tai muusta työstä.

Akuliina ei enää ollut talossa. Anisja puuhasi nyt sekä keittiössä että ryytimaassa hoiteli lintuja, peseskeli lattioita ja teki kiilloitustyötä; yksin ei hän kaikkea ehtinyt ja sentähden emäntä itse väkisten häntä autteli keittiössä, mutta vähän oli hänellä survomista ja jauhamista sentähden että niin vähän kului kahvia, kaneelia tai mantelia, ja pitsejä ei hän enää muistanut ajatellakkaan. Nyt tuli hän useammin palottaneeksi vain sipulia, murentaneeksi piparjuurta ja muita sellaisia kirpeitä höysteitä. Hänen kasvoillaan kuvastui syvää alakuloisuutta.

Ei hän itsensä eikä kahvinsa tähden näin huokaillut, ei surrut sentähden ettei hänellä olisi ollut tilaisuutta hääriä ja emännöidä laveasti, vaan sentähden että Ilja Iljitsh jo toista vuotta oli nauttimatta mitään herkullista, ettei kahvia enää otettu hänelle leiviskämäärin parhaasta makasiinista, vaan ostettiin kymmenkopeikkaisten edestä pienestä puodista eikä kermaa tuonut enää tshuhonkka, vaan sitä hankki tuo sama puodin pahanen, sekä sentähden että hän rasvaisten kotlettien asemesta nyt sai viedä Oblomoville aamiaiseksi vain munakokkelia, joka oli höystetty sitkeällä, puodissa ummehtuneella sianlihalla.

Mitäs tämä merkitsi? — Se merkitsi sitä että jo toista vuotta tulot Oblomofkasta, mitkä Stolz säntillisesti lähetti, menivät korvaukseksi velanvaatimuksesta sen paperin perusteella, jonka Oblomov oli antanut emännälle.

Veljen "laillinen asia" oli onnistunut paremmin kuin oli toivottukaan. Heti kun Tarantjev oli viitannut häväistysasiaan, oli Ilja Iljitsh tulistunut ja häkeltynyt; sitten oli menty sovintotuomariin, senjälkeen oli ryypätty kolmessa miehin ja Oblomov oli allekirjoittanut velkakirjan neljäksi vuodeksi, ja kuukauden perästä oli Agata Matvejevna allekirjoittanut samallaisen kirjan veljen nimiin aavistamatta, mitä se oli ja miksi hänen tuli allekirjoittaa. Veli oli vain sanonut että tämä paperi tarvittiin talon tähden, ja oli käskenyt kirjoittaa: "tämän velkakirjan olen minä (arvo, nimi ja sukunimi) omakätisesti allekirjoittanut."

Emäntää oli kiusannut ainoastaan se, että tarvitsi niin paljon kirjoittaa ja oli hän siksi ensin pyytänyt veljeä kirjoituttamaan Vanjalla, sillä "se poika se osasi kirjoittaa". Mutta kun veli oli tiukasti vaatinut, niin oli kuin olikin hän kirjoittaa sukaissut suurilla, väärillä kirjaimilla ja rivit vinoon. Eikä tästä sen enempää sitten milloinkaan puhuttu.

Oblomov se taas allekirjoittaessaan tuon paperin oli lohdutellut itseään osaksi sillä, että rahat menevät orpolasten hyväksi, vaan sitten seuraavana päivänä, kun hänen päänsä oli selvä, muisteli hän häveten tätä asiaa koettaen unhoittaa ja vältteli tapaamasta veljeä, ja jos Tarantjev milloin yritti siitä puhua, niin uhkasi hän viipymättä ajaa pois asunnosta ja matkustaa maalle.

Sitten kun hän oli saanut rahaa maatilaltaan, tuli veli hänen luoksensa ja selitti että hänelle, Ilja Iljitshille tulee helpommaksi alottaa maksunsa heti tuloistaan, että noin kolmessa vuodessa saatavat tulevat umpeenmaksetuiksi, mutta että määräajan tultua, jos velka haetaan ulos oikeuden kautta, maatilan täytyy tulla julkisella huutokaupalla myydyksi, koskapa ei Oblomovilla ole eikä näytä tulevankaan olemaan mistä maksaa summaa puhtaassa rahassa.

Oblomov ymmärsi, millaiseen ruuvipihtiin hän oli joutunut, kun kaikki mitä Stolz lähetti, alkoi mennä velan maksuun, niin että hänelle jäi ainoastaan pieni kasa rahaa elantoonsa.

Veli kiirehti lopettaakseen tämän sovintosuorituksen velallisensa suhteen parissa vuodessa, jottei mikään mitenkään häiritseisi asiaa, ja sentähden siis Oblomov äkkiä oli joutunut näin vaikeaan asemaan.

Alussa ei tämä liioin herättänyt hänen huomiotaan, koska oli tottunut olemaan tietämättä, paljonko hänellä on rahaa taskussaan; mutta sitten aikoi Ivan Matvejevitsh kosia jonkun jauhokauppiaan tytärtä, vuokrasi erityisen huoneuston ja muutti pois talosta, ja silloin Agata Matvejevnan taloudelliset touhut pysähtyivät: sammit, lumivalkoinen vasikanliha, kalkkunapaistit, ne alkoivat nyt tanssia toisessa keittiössä, nimittäin Muhojarovin uudessa asunnossa.

Siellä paloivat iltaisin tulet, kokoontuivat veljen tulevat sukulaiset, virkakumppanit ja Tarantjev — kaikki oli yhtäkkiä sinne sirahtanut. Agata Matvejevna ja Anisja olivat jääneet suu auki, joutilaina riippuvin käsivarsin tyhjien kastrulliensa ja ruukkujensa ääreen.

Agata Matvejevna sai vasta nyt tietää että hänellä on ainoastaan talo, ryytimaa ja kananpoikia, ja ettei kaneeli eikä vanilja kasvaneetkaan hänen ryytimaassaan; hän sai huomata, kuinka toreilla puotilaiset vähitellen lakkasivat hänelle syvään kumartamasta ja hymyilemästä, ja että nämät kumarrukset ja hymyilyt rupesivat kääntymään hänen veljensä uuden, paksun ja korean keittopiian osaksi.

Oblomov antoi emännälle kaikki rahat, mitkä veli oli hänelle jättänyt toimeentuloa varten, ja kolme-neljä kuukautta jauhoi tämä, muistamatta, yhä entiseen tapaansa leivisköittäin kahvia, survoi kaneelia, paistoi vasikanlihaa, kalkkunia, ja näin teki hän viimeiseen päivään asti, jolloin kulutti viimeiset seitsemän riunaa sekä tuli sanomaan herralleen ettei hänellä enää ollut rahaa.

Kolme kertaa pyllähti Oblomov ympäri sohvallaan kuullessaan tämän ilmoituksen, katsoi sitten pöytälaatikkoonsa, vaan siellä ei mitään näkynyt. Alkoi muistella, mihin oli rahansa pannut, vaan ei mitään muistanut, kopeloi kädellään pöydältä, etteikö löytyisi kuparirahaakaan, kysyi Sakariiakseltakin, vaan tämä ei ollut niitä unissakaan nähnyt. Emäntä läksi veljen luo ja virkkoi viattomasti ettei talossa ollut rahaa.

— Mutta mihinkäs te sen ylimyksen kanssa olette hävittäneet tuhat ruplaa, jotka minä hänelle annoin elantoon? — kysyi veli. — Mistä minulla on rahaa? Tiedäthän sinä että minä menen lailliseen avioliittoon enkä voi ylläpitää kahta perhettä, niin että sinä sen herrasi kanssa joudat korjata luusi ja kuolla…

— Mitä sinä, veli rakas, minua herralla soimaat? — sanoi sisar. —
Mitä pahaa hän sinulle tekee? Eihän hän keneenkään kajoa, elää kuin
itsekseen. En se minä häntä houkutellut asuntoomme, vaan te Mihei
Andreitshin kanssa.

Veli antoi hänelle kymmenen ruplaa sanoen ettei enempää ollut. Mutta sitten, harkittuaan asiaa toverinsa kanssa "Laitoksella", päätti hän ettei käynyt tällä tavoin heittäminen sisarta ja Oblomovia, sillä muuten asia ehkä tulee Stolzin korviin, tämä syöksee kaupunkiin, ottaa selon seikoista, ja saa kaiken hyvän jotenkin mullistetuksi niin ettei herkeä edes vaatia velkaansa, vaikka onkin "laillinen asia", sillä tietysti saksalainen keinot keksii!

Hän suostui siis antamaan vielä viisikymmentä ruplaa kuukautta kohti aikoen vaatia nämät rahat takaisin Oblomovin tuloista kolmannelta vuodelta, mutta antaessaan selitti hän, vieläpä vannoi sisarelleen, ettei enää anna kopeikkaakaan ja määräsi, millaista hoitoa heidän täytyy pitää, kuinka menoja on vähennettävä, millaisia ruokalajeja milloinkin on valmistettava ja laski, kuinka paljon hän voi saada kananpojista ja kaalista sekä arveli lopuksi, että kaikella tällä voi elää ihan laulaen.

Ensi kerran elämässään alkoi Agata Matvejevna ajatella — ei taloudellisia asioita, vaan jotakin muuta; ensi kerran tillahti hän itkuun — vaan ei harmista Akuliinaan astiain särkemisestä eikä veljen torumisesta että kala ei ollut kypsäksi paistettu; ensi kerran valtasi hänet julma hätä, ei itsensä, vaan Ilja Iljitshin tähden.

"Kuinka tämä herra yhtäkkiä" laski hän: "voi ruveta syömään parsajuurten asemesta voissa paistettuja nauriita, pyyn asemesta lampaanlihaa, hatsinalaisten taimenien ja merisampien sijasta — suolattua kuhaa, vieläpä ehkä puodista ostettua hyytelöäkin…"

Kauheata! Ei hän jaksanut loppuun ajatella, vaan pukeutui kiireesti, vuokrasi ajurin ja ajoi erään miessukulaisensa luo, ei niinkuin pääsiäisenä tai jouluna perhepäivällisille, vaan tämä tapahtui varhain aamulla huolestuneessa tilassa, harvinaisessa asiassa ja suussa kysymys, mitä oli tehtävä ja tahtoivatko auttaa häntä rahalla.

Heillähän on itsellään paljon ja he kyllä heti antavat — ajatteli hän — kunhan saavat tietää että tämä on Ilja Iljitshiä varten. Jos tämä olisi ollut häntä itseään varten kahvin ja teen ostoon, lasten vaatteisiin, kenkiin tai muihin sellaisiin tarpeisiin, niin ei hän siitä toki olisi hiiskahtanutkaan, vaan tämähän oli ihan äärimmäistä tarvetta varten, nimittäin parsajuuren ostamista varten Ilja Iljitshille sekä pyyn paistiin … ja sitten se niin rakastaa myös pieniä ranskalaisia herneitä…

Mutta siellä vain kummasteltiin eikä hänelle rahaa annettu, vaan sanottiin, että jos Ilja Iljitshillä on jotakin tavaraa, esimerkiksi kulta- tai hopeakaluja tai vaikkapa turkiksia, niin voipihan pantata ja että on olemassa sellaisia hyviä ihmisiä, jotka antavat kolmannen osan pyydetystä hinnasta siihen asti kunnes Oblomov jälleen saapi rahaa maatilaltaan.

Mokoma viisas neuvo olisi tosin ennen suhahtanut sivu nerokkaan emäntämme korvien, eikä sitä millään keinoin olisi saanut hänen päähänsä tyrkytetyksi, vaan tässä asemassa ollen älysi hän järjellänsä sydämmensä äänen, harkitsi kaikki ja punnitsi… punnitsi oman jalohelmensä, jonka oli saanut myötäjäislahjaksi.

Ja niin tietämättä mitään tästä, joi Ilja Iljitsh taas seuraavana päivänä viinimarja-viinaa, maiskutti mainiota taimenta ja popsi suuhunsa mieleisiänsä sisälmyksiä sekä tuoretta valkoista pyypaistia. Vaan itse Agata Matvejevna söi lasten kanssa halpaa hapankaalikeittoa ja puuroa ja ainoastaan Ilja Iljitshin seuraksi tyhjensi hänkin kaksi kuppia kahvia.

Kohta jalohelmen jälkeen raastoi hän salassapidetystä lippaastaan esiin kalliin kaulakoristuksen, sitten tuli hopeakalujen vuoro, sitten salopin…

Koitti aika, jolloin rahat lähetettiin kylästä ja Oblomov antoi kaikki emännälle. Tämä lunasti jalohelmen takaisin, maksoi korot kaulakoristuksesta, hopeakaluista ja turkiksista, valmisteli jälleen Oblomoville parsajuurta, pyypaistia ja ainoastaan näön vuoksi joi hänen kanssaan kahvia. Ja jalohelmi pääsi jälleen entiselle paikalleen.

Päivästä päivään, viikosta viikkoon kituutti hän täten eteenpäin rääkäten itseänsä, möi saalinsa, lähetti kaupitsemaan juhlavaatteitansa ja jäi itse jokapäiväiseen kartuunipukuunsa paljain kyynäspäin, ja sunnuntaisin peitti hän kaulansa vanhalla, kuluneella huivilla.

Kas tässä syy, miksi hän laihtui, miksi hänen silmänsä painuivat kuopalle ja miksi hän itse kantoi aamiaisruuan Ilja Iljitshille.

Vieläpä riitti hänellä sielunvoimaa olla iloisennäköinenkin, kun Oblomov milloin selitti hänelle, että huomenna hänen luokseen tulevat päivällistä syömään Tarantjev, Aleksejev ja Ivan Gerasimovitsh. Ja päivällinen se ilmestyi aina maukkaana ja puhtaasti tarjottuna, eikä emäntä saattanut isäntäänsä häpeään. Mutta kuinka paljon mielenliikutusta, juoksua ja tiedusteluita puotiloissa, unettomia öitä, vieläpä kyyneliäkin maksoivat hänelle nämät huolet!

Kuinka syvälle olikaan hän yhtäkkiä sukeltanut elämän ankariin aaltoihin ja oppinut tuntemaan sen onnelliset ja onnettomat päivät! Mutta hän rakasti tätä elämää huolimatta murheensa ja huoltensa kaikista kyynelistä, hän ei olisi sitä vaihtanut entiseen, hiljaiseen elämänjuoksuun, jolloin hän ei tuntenut Oblomovia, jolloin hän arvokkaasti herrasteli kukkuraisten, kalisevien ja kihisevien kastrulliensa, paistinpannujensa ja ruukkujensa keskessä jaellen käskyjä Akuliinalle ja piharengille.

Hän ihan kauhusta vavahtaa, kun hänelle äkisti sattuu tulemaan kuolemanajatus, vaikka kuolema kerralla tekisikin lopun hänen kuivaamattomista kyynelistään, hänen jokapäiväisestä touhustaan ja joka-öisestä silmiensä ummistumattomuudesta.

Ilja Iljitsh söi aamiaisensa loppuun, kuunteli kuinka Màsha luki ranskaa, istui kotvan aikaa emännän huoneessa, katseli kuinka tämä paikkaili Vanja pojan puseroa käännellen sitä kymmenisen kertaa milloin nurin, milloin oikeinpäin ja samaan aikaan lakkaamatta juosten keittiössä katsomassa, kuinka lampaanliha siellä paistui päivälliseksi.

— Mitä varten te tosiaankin noin yhä puuhaatte? — kysyi Oblomov: — antaisitte nyt olla!

— Kukas sitten puuhaa, jollen minä? — sanoi emäntä. — Kunhan vain panen pari tilkkua tähän, niin rupeamme kalalientä keittämään. Se on semmoinen repaleinen pojankakara tuo Vanja! Vaikka viime viikolla aivan uudesta paikkasin sille puseron, niin taas on repinyt! Mitäs naurat, — kääntyi hän pöydän ääressä istuvaan Vanjaan, jonka housuja vain yksi henkselinpuolisko kannatti paidan päällä. — En minä tätä saa paikatuksi aamuun asti etkä siis pääse ulos portista juoksemaan. Poikavekarat kai sen ovat repineetkin; tappelitko sinä vai — tunnustappas?

— Enpäs tapellut, äiti, itsestään se on repeytynyt, — sanoi Vanja.

— Vai itsestään! Istuisit kotona ja pänttäisit päähäsi ennemmin läksyjäsi kuin juoksenteleisit kadulla! Odotappas, kun taas Ilja Iljitsh sanoo että luet huonosti ranskaa, niin riisun saappaatkin jaloistasi ja silloin saat väkisten istua kirjan ääressä!

— En minä halua oppia ranskaa.

— Minkätähen et? — kysyi Oblomov.

— Niin kun ranskaksi on niin monta rumaa sanaa… Agata Matvejevna tulistui, vaan Oblomovilta pääsi nauru. Varmaan oli heidän kesken jo ennenkin ollut puhetta "rumista sanoista".

— Suu kiinni, sinä nulikka! — huudahti äiti. — Ja pyyhi paremmin nokkasi siinä.

Vanja aivastaa pärskäytti, vaan ei pyyhkinyt nenäänsä.

— Odottakaahan, jahka saan maalta rahaa, niin teetän tässä pojalle kaksi paria, — sekaantui puheeseen Oblomov: — sinisen puseron ja tulevaksi vuodeksi vormuvaatteet: kimnaasiin sen päästä pitää!

— Kyllä sille vanhakin välttää, — sanoi Agata Matvejevna: — ja rahat ne tarvitaan talouteen. Suolattua lihaa hankimme, ja marjahilloa teille keitän… Vaan nyt täytyy mennä katsomaan, onko Anisja tuonut sen pöhöpiimän…

Ja hän nousi mennäkseen.

— Mitäs nyt on päivälliseksi? — kysyi Oblomov.

— Kiiskivelliä, lampaanpaistia ja piimäpiirakoita.

Oblomov oli vaiti.

Samassa kuului rattaiden jyrinää, kolkutettiin portille, alkoi ketjun riuhdonta ja koiran haukunta.

Oblomov poistui huoneeseensa luullen että joku oli tullut emännän luo: joku lihakauppias, vihanneskauppias tai muu sellainen. Sellaista vierailua seurasi tavallisesti rahojen pyyntö, kielto emännän puolelta, sitten uhkaus kauppiaan puolelta, sitten taas pyyntö emännän puolelta odottamaan, sitten haukkumasanoja, ovien ja portin kiinnipaiskauksia ynnä rajua riuhdontaa ja koiran haukuntaa — ylipäänsä ikävä näytelmä. Mutta nyt olivat vaunut ajaneet pihaan — mitähän se merkitsi? Eiväthän liha- ja vihanneskauppiaat vaunuissa ajele. Yhtäkkiä syöksyi emäntä säikähdyksissään hänen luokseen.

— Teille on saapunut vieras! sanoi hän.

— Kuka se mahtaa olla: Tarantjev vai Aleksejev.

— Ei, ei, vaan se, joka söi päivällistä Iljan päivänä.

— Stolzko? — änkytti Oblomov hätäytyneenä tirkistellen ympärilleen että mihin päästä pakoon: — Hyvä-isä! mitä hän sanoo, kun näkee… Sanokaa että olen matkustanut pois! — lisäsi hän kiireesti ja pakeni emännän huoneeseen.

Anisja kerkesi parahiksi vierasta vastaan. Agata Matvejevna oli ehtinyt toimittaa hänelle käskyn. Stolz uskoi, mutta ihmetteli, kuinkas se Oblomov ei ollut kotona.

— No, sano, että minä tulen kahden tunnin päästä kotiin päivälliselle — kuiskasi Oblomov: ja että olen mennyt vain vähän kävelemään kaupungin puutarhaan.

— Hän palaa päivälliseksi! — toimitti Anisja säikähdyksissään.

— Hän palaa päivälliseksi! — toisti kauhistuksissaan myös Agata
Matvejevna Oblomoville.

— Täytyy valmistaa toinen päivällinen, — päätti tämä käyden äänettömäksi.

Emäntä käänsi häneen katseen, joka oli täynnä kauhua. Hänellä oli jälellä kaikkiaan vain puoli ruplaa, ja kuukauden ensi päivään, jolloin veli oli antaja rahat, oli vielä kymmenen päivää. Ja velaksi ei kukaan anna.

— Emme ehdi, Ilja Iljitsh, — huomautti hän arasti: — syököön, mitä on…

— Ei hän syö tällaista, Agata Matvejevna, kalavelliä ei hän voi kärsiä eikä syö edes sterlettilientä; lampaanlihaa ei hän myöskään suuhunsa ota.

— Makkarapuodista voimme ottaa kieltä! — hoksasi yhtäkkiä emäntä ilostuneena: — se on tässä likellä.

— Hyvä, se käy päinsä, ja käskekää niiden antaa jotain vihanneksia, tuoreita papuja…

"Pavut maksavat kahdeksan riunaa naula!" pulpahteli emännän kurkussa, vaan sanat eivät kielelle kiivenneet.

— Hyvä, minä toimitan … — virkkoi hän päättäneenä vaihtaa pavut kaaliksiin.

— Käskekää myös ottaa naula sveitsiläistä juustoa! — komensi Oblomov tietämättä Agata Matvejevnan vähiä varoja: — eikä mitään muuta. Minä pyydän anteeksi ja sanon ettemme tienneet odottaa… Ja jos voisi vielä jonkunlaista buljonkia…

Emäntä yritti lähteäkseen.

— Ja viiniä? — muisti Oblomov yhtäkkiä.

Emäntä vain vastasi uudella kauhun katseella.

— Täytyy panna noutamaan lafitia, — lopetti Oblomov kylmäverisesti.

6.

Kahden tunnin perästä tuli Stolz.

— Mikä sinua vaivaa? Kylläpä sinä olet muuttunut, pöhöttynyt ja kelmettynyt! Oletko terve? — kyseli Stolz.

— Huonosti on terveyden laita, Andrei, — puheli Oblomov syleillen ystäväänsä: — tuo vasen jalka se yhä vähän on turra.

— Kuinka ilkeän näköistä sinulla täällä on! — sanoi Stolz silmäillen ympärilleen: — ja mikset sinä heitä nurkkaan tuota yönuttuasi? Ihanhan se on paikattu koko rääsy, näetkös!

— Tottumus on toinen luonto, hyvä Andrei; en minä tästä henno luopua.

— Entäs peitto ja nuo uutimet… — alkoi Stolz: — onko sekin tottumusta? Onko sääli vaihtaa noita repaleita? Ja miten kumman lailla sinä voit nukkua tämmöisellä vuoteella! Mikä sinua oikeastaan vaivaa, mies?

Stolz katsoi tutkivasti Oblomovia, sitten jälleen uutimia ja vuodetta.

— Et sinä näy mitään tietävän, — puheli Oblomov hämillään: — enhän minä milloinkaan ole ollut kovin huolellinen huoneeni suhteen… Ei nyt puhuta tästä, vaan ruvetaan päivälliselle. Hoi Sakariias! Kata pian pöytä! No, mitäs kuuluu, kauvanko aijot viipyä kaupungissa? Ja mistä sinä tulet?

— Vai tahdot sinä tietää, mitä kuuluu ja mistä minä tulen? — kysyi Stolz: — niin eihän sinun korviisi taida kuulua viestejä elävästä mailmasta?

Oblomov katsoi uteliaasti häneen ja jäi odottamaan, mitä toisella oli kertomista.

— Miten voi Olga? — kysyi hän.

— Ahah, etpäs ole unohtanut! Minä luulin että unohtaisit, — virkkoi
Stolz.

— Ei, Andrei, luuletkos että häntä voi unhoittaa? Se olisi samaa kuin unhoittaa että kerran on elänyt ja ollut paradiisissa… Vaan näes millaista on nyt!…

Hän huokasi.

— Mutta missä hän nyt on, Olga?

— Omassa kylässään, siellä se nyt emännöitsee.

— Tätinsä kanssako? — kysyi Oblomov.

— Niin, ja miehensä.

— Onko hän naimisissa? — äänsi Oblomov yht'äkkiä mullistaen silmiään.

— Mitäs sinä säikähdit? Muistojasi kai?… — lisäsi Stolz hiljaa, miltei hellästi.

— Ah, en, siunatkoon sinua! — oikasi Oblomov tullen tuntoihinsa. — Minä en säikähtänyt, vaan kummastuin; en tiedä, miksi tämä minua niin hämmästytti. Joko kauvankin? Onko hän onnellinen? sano Jumalan tähden. Minä tunnen että sinä olet ottanut päältäni suuren painon! Vaikka sinä olet vakuuttanut minulle että hän on antanut anteeksi, niin, tiedätkös … en kuitenkaan ole ollut rauhallinen. Yhä on minua kalvanut joku… Armas Andrei, kuinka kiitollinen minä sinulle olen!

Hän ilostui niin sielunsa pohjasta, poukahteli ja pyllähteli sohvallansa niin että Stolz häntä ihan ihastuksella katseli ja oli aivan liikutuksissaan.

— Voi kuinka hyvä sinä olet! Ilja — sanoi Stolz. — Sinun sydämmesi ansaitsi hänet! Minä kerron hänelle kaikki.

— Ei, ei, älä kerro! — keskeytti Oblomov. — Hän pitää minua tunteettomana, että minä ilolla kuulin hänen miehelään menostaan.

— Vaan eikös ilo ole tunnetta ja lisäksi vielä ilman itsekkäisyyttä?
Sinä iloitset ainoastaan hänen onnestaan.

— Se on totta, totta! — keskeytti Oblomov. — Jumala tietää, mitä minä tarkoitan… Vaan kuka, kuka on se onnellinen mies? Enhän ole vielä kysynytkään.

— Kukako? — toisti Stolz. — Kylläpä sinä olet huono arvaamaan,
Ilja!

Oblomov pysähytti yhtäkkiä ystäväänsä liikkumattoman katseen, hänen piirteensä jäykistyivät hetkeksi ja puna pakeni kasvoilta.

— Ethän se vain liene … sinä? — kysyi hän äkisti.

— Taas sinä säikähdit! Mitäs kummaa siinä sitten on? — sanoi Stolz naurahtaen.

— Älä laske pilaa, Andrei, puhu totta! — äänsi Oblomov liikutuksissaan.

— Jumaliste en laske pilaa. Jo toista vuotta olen minä naimisissa
Olgan kanssa.

Vähitellen katosivat säikähdyksen ilmeet Oblomovin kasvoilta ja sijaan tuli rauhallinen miettiväisyys. Hän ei vielä kohottanut katsettaan, mutta jo hetken päästä oli hänen sielunsa täynnä hiljaista, syvää riemua ja kun hän vihdoin vitkalleen loi silmänsä Stolziin, kiilsi niistä jo liikutuksen kyyneleitä.

— Armas Andrei! — virkkoi Oblomov syleillen ystäväänsä. — Se suloinen Olga … Sergejevna! — lisäsi hän sitten hilliten riemuansa. — Teidät on siunannut itse Jumala. Taivas nähköön, kuinka minä olen onnellinen! Sano se hänellekkin…

— Sanon että toista Oblomovia en tunne! — keskeytti Stolz syvästi liikutuksissaan.

— Ei niin, vaan muista sanoa hänelle että minä olen kohdannut hänet johtaakseni hänet tielle ja että minä siunaan tätä kohtausta, siunaan häntä tällä uudellakin tiellä! Mitä, — päätti hän iloisesti: — en minä punastu tekoani enkä kadu; paino on pudonnut sielustani, siellä on kirkasta, ja minä olen onnellinen. Taivas, kuinka minä sinulle olen kiitollinen!

Ja Oblomov oli taas liikutuksissaan vähällä ruveta hyppelemään sohvallaan; vuoroin raukesi hän kyyneliin, vuoroin purskahti nauramaan.

— Sakariias, samppanjaa pöytään! — huusi hän unohtaen ettei hänellä ollut kolikkaakaan taskussa.

— Kaiken sanon minä Olgalle, kaiken! — puheli Stolz. — Ei hän suotta voi olla sinua unhoittamatta. Ei, sillä sinä ansaitsit hänet: sinun sydämmesi on syvä kuin kaivo!

Sakariiaksen pää kurkotti etehisestä.

— Tulisitteko vähän tänne! — puhui hän iskien silmää herralleen.

— Mitä sinne? — kysyi tämä kärsimättömästi. — Mene ulos!

— Olkaa hyvä ja antakaa rahaa! — kuiskutti Sakariias.

Oblomov vaikeni silmänräpäyksessä.

— No, ei tarvitse! — kuiskasi hän ovesta. — Sano että unohdit, ettet ehtinyt! Mene nyt!… Ei, tule tänne! — sanoi hän ääneen. — Tiedätkös uutisen, Sakariias? Onnittele Andrei Ivanitshia: hän on naimisissa!

— Ah, isä kulta! Antoipas Jumala elää tähänkin ilon päivään asti!
Onnittelemme sinua, isä kulta, Andrei Ivanitsh! Antakoon Jumala
teille lukemattomia vuosia elääksenne ja paljon lapsia! Voi Herra
Jumala kuinka lystiä tämä on kuulla!

Sakariias kumarteli, hymyeli, sihisi ja kähisi. Stolz vetäsi setelin taskustaan ja ojensi hänelle.

— Tuossa sinulle että saat ostaa itsellesi uuden takin, — sanoi hän: — aivanhan sinä näytät kerjäläiseltä!

— Kenen kanssa te olette naimisissa, isä kulta? — kysyi Sakariias tavotellen Stolzin kättä.

— Olga Sergejevnan kanssa — muistatko? — sanoi Oblomov.

— Herranterttu! Vai Iljinskin ryökkynän kanssa! Se vasta mainio ryökkynä oli! Syystä te silloin minua vanhaa koiraa toruitte, Ilja Iljitsh! Syntisesti olen minä syypää, sillä kaiken minä teidän niskoillenne panin. Minä se silloin toki Iljinskein väellekkin kerroin eikä tuo Nikita! Ja siitäkös juorut nousi. Voi herrajumala, ah hyvä-isä tokkiinsa! … hoki hän poistuen etehiseen.

— Olga kutsuu sinua luokseen maalle vierailemaan; sinun lempesi on jäähtynyt ja siis vaaraton: eikä sinun mustasukkaisuudestasi ole pelkoa. Matkustakaamme.

Oblomov huokasi.

— Ei, Andrei, — sanoi hän: — en minä lempeä enkä mustasukkaisuutta pelkää, vaan kuitenkaan en matkusta teidän luoksenne.

— Mitäs sitten pelkäät?

— Pelkään kateutta: teidän onnenne tulisi minulle olemaan kuin peili, jossa minä alati näkisin oman katkeran ja musertuneen elämäni, vaan enhän minä enää tule toisin elämään, en pysty.

— Mitäs tyhjiä, rakas Ilja! Tahtomattasikin tulet elämään niinkuin ympärilläsi eletään. Tulet laskemaan ja puuhaamaan taloustoimissa, lukemaan ja kuuntelemaan soittoa. Jos tietäisit kuinka hänen äänensä nyt on kehittynyt! Muistatko Casta divaa?

Oblomov huiskautti kättään, jottei toinen mainitseisi.

— Matkustetaanpas! — tyrkytti Stolz. — Tämä on Olgan tahto, hän ei siitä luovu. Minä uuvun, vaan hän ei. Siinä naisessa on sellainen tuli, sellainen elämä että toisinaan minutkin tempaa mukaansa. Siellä on entisyys jälleen sinun sielussasi viriävä. Siellä olet muistava puiston ja syreenin ja rupeava vähän liikkumaan…

— Ei Andrei, ei, älä muistuta, älä liikuta minua paikaltani, jumalantähden! - keskeytti Oblomov totisena. — Minuun koskee tämä kipeästi eikä se minua ilahduta. Muistot, — ne ovat joko suurinta runoutta, kun ne ovat elävän onnen muistoja, tai ovat ne polttavaa kipua, kun ne koskevat kuivuneita haavoja Puhukaamme muusta. Niin, minä en ole kiittänyt sinua vielä puuhistasi minun asioissani ja maatilani suhteen. Ystäväni! En voi, en jaksa kiittää tarpeeksi, etsi kiitosta omassa sydämessäsi, omassa onnessasi — Olgassa … Olga Sergejevnassa, sillä minä en kykene sitä tekemään! Suo anteeksi etten itse näihin asti ole vapauttanut sinua noista puuhista. Mutta kohta tulee kevät ja silloin minä välttämättömästi lähden tästä Oblomofkaan…

— Vaan tiedätkös mitä Oblomofkassa nykyään toimitetaan? Etpä arvaa. En ole sinulle kirjoittanut, sentähden ettet vastaa kirjeisiin. Silta on rakennettu, talo on viime vuonna pantu katon alle. Nyt saat itse pitää huolta sisustuksesta oman aistisi mukaan, sillä sitä en minä ota niskoilleni. Siellä isännöitsee uusi johtaja, minun miehiäni. Näit kai tileistä menot? Oblomov oli vaiti.

— Etkö ole niitä lukenut? — kysyi Stolz katsoen häneen. — Missä ne ovat?

— Odotahan, päivällisen jälkeen haen ne käsiin, täytyy kysästä
Sakariiakselta…

— Ah Ilja, Ilja! Pitääkö tässä nauraa vai itkeä!

— Kunhan on ensin syöty, niin kyllä me etsimme. Ruvetaan ruualle.

Stolz rypisti kulmakarvojaan istuutuessaan pöytään. Hänen muistiinsa johtui Iljan-päivät: ostereineen, ananaasseineen, lintupaisteineen, vaan nyt näki hän edessään paksun pöytäliinan, korkittoman etikka- ja öljypullon paperitukkoineen, lautasilla pökötti kummallakin möykky mustaa leipää, kahvelien varret olivat katkenneet… Oblomoville tarjottiin kalavelliä, vaan hänelle ryynisoppaa ja keitettyä kananpoikaa, sitten seurasi sitkas lehmän kieli, senjälkeen lampaanpaisti. Ilmaantui punaviiniä. Stolz kaatoi itselleen puoli lasillista, maistoi ja laski lasin takaisin pöytään enää maistamatta. Ilja Iljitsh joi kaksi pikarillista viinimarjaviinaa, toisen toisensa perästä ja kävi ahnaasti lampaanlihan kimppuun.

— Sinun viinisi on kerrassaan kelvotonta! — sanoi Stolz.

— Suo anteeksi, kiireessä ei ehditty panna hakemaan kaupungilta, — puhui Oblomov. — Vaan etkö tahdo tätä marja-viinaa? Se on mainiota, Andrei, maistappas!

Hän kaatoi vielä pikarillisen ja kulautti kurkkuunsa. Stolz katsoi häntä kummastuneena, mutta ei sanonut sanaakaan.

— Agata Matvejevna valmistaa sitä itse: se on mainio nainen! — puheli Oblomov jonkunverran humaltuneena. — Minä tottapuhuen en tiedä, miten olen maalla tuleva toimeen ilman häntä: sellaista emäntää ei löydy toista!

Stolz kuunteli häntä hiukan rypistäen kulmiaan.

— Kenen luulet sinä kaiken tämän ruuan valmistavan? Anisjanko?
Ehei! — pitkitti Oblomov. — Anisja hoitelee kananpoikia, kastelee
kaaliksia ryytimaassa ja pesee lattioita, vaan tämän kaiken tekee
Agata Matvejevna.

Stolz ei koskenut lampaanpaistiin eikä piimäpiirakoihin, pani kahvelin pois, ja katseli millä ruokahalulla tätä kaikkea ahmi suuhunsa Oblomov.

— Nyt sinun ei enää tarvitse nähdä minulla paitaa nurinpäin päällä, — hölisi yhä Oblomov nälkäisesti imeskellen luupalasta: — hän pitää huolen kaikesta, näkee kaikki eikä ole olemassa ainoatakaan parsimatonta sukkaa — ja kaiken hän itse tekee. Ja kuinka se osaa kahvia keittää! Saat nähdä, jahka kestitsen sinua syötyä.

Stolz kuunteli vaitiollen, huolestunein kasvoin.

— Nyt hänen veljensä on muuttanut pois, se tässä aikoo naimisiin, sentähden ei talous näes ole niin loistava kuin ennen. Kaikki se tässä ennen emännän käsissä ihan kiehui. Aamusta iltaan se vain lenteli ympäri torit ja kauppapihat… Kuules kun sinulle sanon, — päätti Oblomov huonosti halliten kieltään: — anna minulle pari-kolme tuhatta, jotta en tarvitsisi sinua kestitä lehmänkielellä ja lampaanpaistilla; kokonaisen sammin minä kannattaisin pöytään, lohentongot ja ensiluokan härkäpaistit. Ilman kokkiakin se Agata Matvejevna ihan ihmeitä tekisi — jumaliste tekisi!

Hän kulautti vielä pikarillisen viinaa.

— Juohan, Andrei, ka juohan: tämä on mainiota viinaa! Sellaista ei sinulle Olga Sergejevnakaan tee! — puhui hän pehmeästi. — Kyllä se osaa laulaa sen "Casta divan", vaan tällaista viinaa ei se osaa valmistaa! Eikä se osaa tehdä tällaista kananpoika- ja sienipiirakkaa! Tällaista sitä leivottiin ennen vain Oblomofkassa. Ja se se vasta hyvä on ettei ole kokkia, jumalaties minkäsiivoisin käsin se piirakkaa höystäisi, vaan tämä Agata Matvejevna on itse siisteys.

Stolz kuunteli tarkkaavaisesti korvat höröllä.

— Ja ai kuinka sillä ennen oli valkoiset kädet, — jatkoi Oblomov aikalailla humaltuneena viinasta: — ei olisi ollut synti niitä suudella. Nyt ne ovat tulleet karkeiksi, se kun itse tekee kaikki työt. Itse se tärkkää minulle paidatkin! — selitti Oblomov tunteellisesta, miltei kyynelet silmissä. — Jumaliste, niin tekee, itse olen nähnyt. Muista ei vaimo pidä sellaista huolta — ei maar! Mainio muija se on tuo Agata Matvejevna! Heh, Andrei! Muutappas sinä tänne sen Olga Sergejevnan kanssa, vuokraa täällä huvila, silloin sitä elettäisiin, heh. Lehdossa ruvettaisiin teetä juomaan, Iljanperjantaina mentäisiin Ruutitehtaalle ja perässä tulisi vankkuri täynnä eväitä ja samovaari. Sinne nurmelle levitettäisiin matto ja siinä köllötettäisiin! Agata Matvejevna opettaisi Olga Sergejevnankin emännöimään, opettaisippa hyvinkin! Nyt tässä vain on huonosti käynyt, kun se veli on muuttanut pois, vaan jos meille annettaisiin kolme-neljä tuhatta, niin minä sinulle panettaisin pöytään sellaisia kalkkunoita että…

— Sinähän saat viisi tuhatta minulta! — sanoi yhtäkkiä Stolz. —
Mihin sinä ne panet kaikki?

— Entäs velka? — livahti yhtäkkiä Oblomovin suusta.

Stolz hypähti paikaltaan.

— Velkako? — toisti hän. — Mikä velka se on? Ja kuni uhkaava opettaja katsahti hän piiloutuvaa koulupoikaa.

Oblomov oli samassa vaijennut. Stolz istuutui hänen eteensä sohvalle.

— Kenelle sinä olet velkaa? — kysyi hän. Oblomov selvisi hiukan ja havahtui.

— En kenellekkään, minä vain valehtelin, — sanoi hän.

— Ei, nyt sinä valehtelet ja vielä taitamattomasti. Mitä se on? Mikä sinua vaivaa, Ilja? Ahaa! Tätäkö se siis merkitsee lampaanpaisti ja hapanviini! Sinulla ei ole rahaa! Mihin sinä ne panet?

— Minä olen tosiaan velkaa … jonkun vähän — emännälle ruokavaroista … änkytti Oblomov.

— Lampaanlihasta ja lehmänkielestä! Ilja, puhu suoraan, mitä sinun luonasi tapahtuu? Mikä juttu tämä on: veli on muuttanut pois ja talous on ruvennut menemään huonosti… Tässä on jotakin sotkua. Paljonko olet velkaa?

— Kymmenen tuhatta velkakirjan mukaan … — sopersi Oblomov.

Stolz hyppäsi seisaalleen, vaan istahti jälleen.

— Kymmenen tuhatta? Emännälle? Ruokavaroista? — toisti hän kauhistuneena.

— Niin, paljon on tullut otetuksi velaksi, minä olen elänyt leveästi… Muistatko: ananaassit ja persikat… sentähden olen velkaantunut … — löpersi Oblomov. — Vaan mitäs siitä?

Stolz ei vastannut hänelle. Hän harkitsi itsekseen: "veli muuttanut pois, talous ruvennut käymään huonosti — ja siltä se tosiaan tuntuu, kaikki näyttää autiolta, köyhältä ja likaiselta! Millainen nainen lienee emäntä? Oblomov ylistää häntä! tämä hoitaa häntä, ja mies puhuu hänestä lämmöllä…"

Yhtäkkiä muuttui Stolz kasvoiltaan päästyään totuuden perille. Häntä pöyristytti kylmästi.

— Ilja! — kysyi hän. — Tuo nainen … mikä on hän sinulle?

Mutta Oblomov oli painanut päänsä pöytää vasten ja alkanut torkkua.

"Se ryöstää hänet, nylkee hänestä kaikki … tämä on se tavallinen juttu, jota en tähän asti ole arvannutkaan!" ajatteli hän.

Stolz nousi ja työnsi nopeasti oven auki emännän puolelle niin että tämä nähdessään hänet säikähtyneenä pudotti kädestään lusikan, jolla oli hämmentänyt kahvia.

— Minun on tarvis teidän kanssanne vähän puhella, — sanoi Stolz kohteliaasti.

— Olkaa hyvä ja astukaa tänne vierashuoneeseen, minä tulen heti, — vastasi emäntä arasti.

Ja heittäen kaulalleen huivin, astui hän heti toisen perästä vierashuoneeseen sekä istahti sohvan nurkalle. Saalia ei enää ollut niin että hän koetti piiloittaa kätensä huivinsa alle.

— Onko Ilja Iljitsh antanut teille velkakirjan? — kysyi Stolz.

— Ei, — vastasi emäntä tylsistynein katsein ja ihmetyksissään: — eivät he minulle ole mitään kirjaa antaneet.

— Ettäkö ei mitään?

— En minä ole mitään kirjaa nähnyt! — väitti tämä yhä tylsästi kummastuksissaan.

— Velkakirjaa? — toisti Stolz. Emäntä rupesi vähän miettimään.

— Puhuisitte veljen kanssa, — virkkoi hän: — vaan minä en suinkaan ole mitään velkakirjaa nähnyt.

"Lieneekö hän tyhmä vai veijari tuo nainen?" ajatteli Stolz itsekseen.

— Mutta onko sitten Oblomov teille velkaa? — kysyi hän.

Emäntä katsahti häneen tylsästi, sitten yhtäkkiä joku aate virisi hänen kasvoilleen, joilla samassa ilmeni hätää. Hän muisti pantattua jalohelmeä, hopeita, saloppia, ja kuvaili mielessään että Stolz tähtää tähän velkaan; sitä hän vain ei mitenkään voinut ymmärtää, kuinka oli saatu tietää tästä, sillä ei hän ollut tuiskahtanut sanaakaan tästä salaisuudesta, saati Oblomoville, edes Anisjallekkaan, jolle muuten teki tilin jokaisesta kopeikasta.

— Paljonko hän on teille velkaa? — tiedusti Stolz rauhattomana.

— Eivät he ole velkaa mitään! Ei kopeikkaakaan!

"Hän salaa minun edessäni, kainostelee se ahnas peto, koronkiskuri!" ajatteli Stolz. "Vaan kyllä minä tästä selvän otan."

— Entäpäs kymmenen tuhatta? — kysyi hän.

— Mitkä kymmenen tuhatta? — huudahti emäntä hätäyksissään ja kummissaan.

— Ilja Iljitsh kuuluu olevan teille velkaa kymmenen tuhatta velkakirjan mukaan — onko se totta vai ei?

— Eivät he ole velkaa mitään. Paastonaikaan jäätiin velkaa lihakauppiaalle kaksitoista ja puoli ruplaa, niin sekin maksettiin jo tässä kolmannella viikolla, kermasta on maitomuijalle myös maksettu — eivät he ole velkaa kerrassaan mitään.

— Eikö teillä todellakaan ole asiapaperia hänen suhteensa?

Emäntä tirkisti häneen tylsästi.

— Puhuisitte veljen kanssa, — vastasi hän: se asuu toisella puolella katua Samikalovin talossa…

— Ei, sallikaa minun puhua asia selväksi teidän kanssanne, — sanoi Stolz päättäväisesti. — Ilja Iljitsh katsoo itsensä velalliseksi teille eikä veljellenne…

— Eivät he ole minulle velkaa, — selitti tämä: — vaan mitä minä olen pantannut hopeita, jalokiven ja turkiksia, niin sen olen itseäni varten pantannut. Màshalle ja itselleni olen kengät ostanut, Vanjalle paitoja sekä suoritellut menoja vihannespuotiloihin. Vaan Ilja Iljitshin tähden ei ole kopeikkaakaan mennyt.

Stolz katsoi häneen, kuunteli ja koetti päästä hänen sanojensa perille. Hän nähtävästi yksin oli lähellä arvaamaan Agata Matvejevnan salaisuuden, ja se melkein halveksiva katse, jonka hän oli häneen luonut ruvetessaan puhumaan hänen kanssaan, muuttui nyt väkinäisesti uteliaisuuden vieläpä osanottavaisuuden katseeksi.

Jalohelmen ja hopeakalujen panttaamisessa aavisti hän puoleksi salaisia uhrauksia, mutta sitä hän vain ei voinut ratkaista, olivatko ne tehty puhtaasta harrastuksesta tai joidenkin vastaisten suosionosoitusten toivossa.

Hän ei tiennyt oikein, surkutellakko Iljaa vai iloitakko hänen puolestaan. Kävihän ilmeisesti selville, ettei Oblomov ollut velkaa emännälle, vaan että tämä velka on jotain lurjusmaista vehkeilyä veljen puolelta, mutta sitä vastoin kävi ilmi myös paljon muutakin… Mitä merkitsivät nämät hopeakalujen ja jalokivien panttaukset?

— Teillä ei siis ole vaatimusta Ilja Iljitshin nimiin?

— Ettekö viitsisi puhella veljeni kanssa, — vastasi emäntä yksikantaan: — nyt sen pitäisi olla kotona paraikaa.

— Teille ei ole velkaa Ilja Iljitsh, sanotte te?

— Ei kopeikkaakaan, jumaliste se on totta! — vannoi emäntä katsoen pyhänkuvaan ja tehden ristinmerkin.

— Vahvistatteko tämän todeksi todistajain kuullen?

— Kaikkien kuullen, vaikkapa rippituolissa! — Vaan mitä jalokiven ja hopeiden panttausta koskee, niin se on omiin menoihin…

— Hyvä on! — keskeytti Stolz. — Kun minä huomenna tulen luoksenne kahden tuttavani kanssa, niin ette siis kieltäydy heidän läsnäollessaan sanomasta samaa?

— Puhuisitte mieluummin veljeni kanssa, — toisti emäntä: — enhän minä ole puettukaan niinkuin oikeat ihmiset … kun aina olen keittiössä, ei ole hyvä, jos vieraat näkevät: vielä moittivat.

— Ei se mitään, veljeänne käyn minä tapaamassa myös huomenna senjälkeen kun te olette allekirjoittanut erään paperin…

— Vaan minä olen tykkänään vieraantunut kirjoittamisesta.

— Siinä ei paljon ole kirjoittamista, kaikkiaan kaksi riviä.

— Ei, vapauttakaa minut siitä, kirjoittakoon mieluummin tuo Vanja, se kirjoittaa niin puhtaasti…

— Elkää kieltäytykö, — tyrkytti Stolz: — jos ette te allekirjoita paperia, niin se merkitsee, että Ilja Iljitsh on teille velkaa kymmenen tuhatta ruplaa.

— Eivät he ole minulle velkaa mitään, ei puolta kopeikkaakaan, — väitti emäntä: — jumaliste!

— Siinä tapauksessa olette te velvollinen allekirjoittamaan paperin.
Jääkää hyvästi huomiseen asti.

— Vaan poikkeaisitte ennemmin huomenna veljeni luo … — puheli emäntä saattaen Stolzin ulos huoneesta: — kas tuolla kulmassa, toisella puolella katua se asuu.

— En mene vielä sinne, ja myös teitä pyydän ettette ennen minua veljellenne mitään tästä puhu, muuten Ilja Iljitshille tulee paljon ikävyyksiä…

— Minä en siis sano heille mitään! — sanoi emäntä kuuliaisesti.

7.

Seuraavana päivänä antoi Agata Matvejevna Stolzille todistuksen ettei hänellä ole minkäänlaista rahallista vaatimusta Oblomovilta. Tämä todistus mukanaan ilmestyi Stolz yhtäkkiä veljen eteen.

Tämä oli oikea ukkosen isku Ivan Matvejevitshille. Hän vetäsi esiin asiakirjansa ja osotti vapisevalla oikean käden keskisormella, kynsi koukussa, Oblomovin allekirjoitusta sekä kaupanvälittäjän todistusta.

— Laki, — sanoi hän: — on minun asiani puolella; minä pidän huolta vain sisareni asioista, vaan mitä rahoja Ilja Iljitsh lienee ottanut, se on minulle tuntematonta.

— Teidän asianne ei lopu tähän, — uhkasi häntä Stolz lähtiessään pois.

— Se on laillinen asia, vaan minä olen syrjässä! — puolustautui
Ivan Matvejevitsh piiloittaen kädet hihoihinsa.

Toisena päivänä, kun hän juuri oli tullut virastoonsa, ilmestyi pikalähetti kenraalin luota, joka viipymättä vaati häntä luokseen.

— Kenraalin luo! — toisti kauhistuksissaan koko virasto. —
Miksikä? Mitä nyt? Vaatineekohan jotakin selontekoa? Ja millaista?
Pian, pian! Neulomaan asiakirjoja ja tekemään pesäkirjoituksia!
Mitähän tämä merkitsee!

Illalla tuli Ivan Matvejevitsh "Laitokseen" aivan pahalla päällä.
Tarantjev oli aikaa-sitten istunut odottamassa häntä siellä.

— Mitä kuuluu, kuoma? — kysyi hän kärsimättömästi.

— Mitäkö! — virkkoi Ivan Matvejevitsh yksitoikkoisella äänellä. —
Mitä sinä sitten luulet tässä kuuluvan?

— Haukkuivatko, hä?

— Haukkuivat! — matki häntä irvistellen Ivan Matvejevitsh. — Parempi, jos olisivat pieksäneet! Olet sinäkin koko hyvä! — sätti hän: — kun et sanonut että se saksalainen on sellainen konna!

— Sanoinhan minä sinulle että se on viekas!

— Mitä se on: viekas! Kyllä me viekkaat tunnemme! Mikset sinä sanonut että hänellä on valta? He sinuttelivat kenraalin kanssa toisiaan, aivan kuten me toisiamme. Luuletko että minä olisin mennyt tekemisiin moisen kanssa, jos olisin tiennyt?

— Mutta laillinen asiahan meillä on! — virkkoi Tarantjev.

— Vai laillinen asia! — jätkytti jälleen irvistellen Muhojarov. — Koettappas mennä itse sinne sanomaan sitä, niin kielesi kurkkuun takertuu. Älyätkö sinä, mitä kenraali minulta kysyi?

— Mitä hän sitten kysyi? — uteli Tarantjev.

— Että "onko totta että te jonkun lurjuksen kanssa olette juottaneet tilanomistaja Oblomovin humalaan ja saattaneet hänet allekirjoittamaan velkakirjan teidän sisarenne nimiin?"

— Niinkö hän sanoi että "lurjuksen kanssa"? — kysyi Tarantjev.

— Niin, niin hän sanoi…

— Kuka se sitten on tuo lurjus? — kysyi jälleen Tarantjev.

Toveri tirkisti häneen.

— Vai et sinä muka tiedä? — sanoi hän sapekkaasti. — Ihan varmasti sinä itse!

— Kuinkas minut siihen on sekoitettu?

— Kiitä saksalaista ja omaa maakuntalaistasi. Se saksalainen se on kaikki nuuskinut ja tutkinut…

— Olisit veli jotakin toista syyttänyt etkä minusta mitään maininnut, että minua oli olemassa koko jutussa!

— Vai niin! Mikä pyhä sinä olet? — virkkoi toveri.

— Mitäs sinä sitten vastasit, kun kenraali kysyi että "onko totta että te siellä muutaman lurjuksen kanssa?…" Siinä sinun olisi pitänyt eksyttää hänet.

— Mene sinä hiiteen eksytyksinesi! Kun toisella silmät viheriöinä hohtaa! Kyllähän minä koetin vastatakkin että: "ei se ole totta, se on panettelua, teidän ylhäisyytenne, en mitään Oblomovia tunne enkä ikinä ole tuntenut, se on kaikki Tarantjevin syy!…" vaan en sitä suustani saanut, tuuskahdin vain hänen jalkapohjiinsa.

— Aikovatkohan nostaa asian vai mitä?! — kysyi Tarantjev kolealla äänellä. — Minähän olen syrjässä, mutta sinä…

— Syrjässä? Vai olet sinä syrjässä? Ei veli, jos tässä jollekkin silmukka tulee kaulaan pantavaksi, niin sinulle se ensimäiseksi tulee: kukas houkutteli Oblomovin juomaan? Kukas häntä häpäisi ja uhkasi?…

— Sinäpäs se neuvoit, — sanoi Tarantjev.

— Oletko sinä sitten alaikäinen, häh! Haista hapan, minä en sinusta välitä vähän-vähääkään!

— Tämä on hävytöntä, veli! Kuinka paljon onkaan minun kauttani solunut sinun käsiisi, vaan minulle ei ole pirahtanut kuin kolmesataa ruplaa kaikkiaan.

— Mitä sinä tarkoitat, ettäkö yksin ottaa kaikki niskoilleen? Oletpa mokoman sukkela! Ehei, en vähän-vähääkään minä välitä sinusta, minuahan vain pyysi sisar naisellisesta asian tietämättömyydestä todistuttamaan velkakirjan meklarilla — siinä kaikki. Sinä ja Zatjertti olitte todistajina, te siitä saatte vastatakkin!

— Antaisit sisarellesi aika pöllytyksen, kuinka hän uskalsikin nousta veljeään vastaan? — sanoi Tarantjev.

— Sisar on pöllö, vaan minkäs hänelle tekee? — Mitä hän nyt arvelee?

— Mitäkö? Itkeä pillittää vain ja itsepäisesti hokee että "Ilja Iljitsh muka ei ole velkaa! ja ettei ikinä ole lainannut hänelle mitään rahoja".

— Mutta sinullahan on velkakirja hänen nimiinsä: et sinä omaasi kadota…

Muhajarov vetäsi taskustaan sisaren-velkakirjan, repi sen kappaleiksi ja ojensi Tarantjeville.

— Heh siinä, minä lahjoitan sen sinulle, etkö tahdo? — lisäsi hän. — Mitä häneltä ottaa? Talonko pahasine ryytimaineen, vai mitä? Ei siitä tuhattakaan makseta, se on kokonaan rappioon-menossa. Ja mikä pakana minä olen, häh, että ajaisin hänet kakarain kanssa mailmalle?

— Taitaa siis tutkimus alkaa? — kysyi Tarantjev arasti. — Eiköhän tulisi helpommaksi, jos sinä, veli rahalla siitä suoriutuisit?

— Ei mitään tutkimusta tule. Kenraali kyllä uhkasi lähettää pois kaupungista, vaan se saksalainen pani vastaan, kun ei tahdo saattaa Oblomovia häpeään.

— Mitä sinä puhut, veli! Aivanhan on kuin vuori vierähtäisi hartioilta! Siis ryypätään! — ehdotti Tarantjev.

— Vai ryypätään? Millä varoilla? Sinunko vai kenen?

— Eikös sinun? Kai sinä tänäänkin olet seitsemisen ruplaa kokoon haalinut?

— Hui hai, tulot ovat olleet ja menneet. Vaan minä en ole vielä puhunut kaikkea, mitä kenraali sanoi.

— Mitä niin? — kysyi Tarantjev äkisti taas aristuen.

— Käski ottaa virkaeron.

— Mitä puhut, veli! — sanoi Tarantjev pullistaen silmänsä päin toveriinsa. — No, — päätti hän tuimasti: — nyt haukun minä Oblomovin niin että paikat paukkuu!

— Kunpa pääsisit vain haukkumalla!

— Ei, kyllä minä haukun hänet niinkuin sinä tahdot! — Mutta muuten, tosiaankin, parempi on että vähän varron, kuules mitäs tässä pälkähti päähäni, kuulehan veli!

— Mitä vielä? — toisti mietteissään Ivan Matvejevitsh.

— Kyllä tämä asia vielä selviää. Vahinko vain että olet muuttanut pois entisestä asunnostasi…

— Mitä siis?

— Sitä että täytyy pitää silmällä Oblomovia ja sisartasi, että millaisia piirakoita ne siellä leipovat ja että on… todistajia! Silloin ei saksalaisen kynnet mihinkään pysty, ja sinä olet vapaa kuin kasakka, pankoot toimeen tutkimuksen — asia on laillinen! Kai se säikähtää silloin saksalainen ja menee sovintotuomariin.

— Mitäs, jos se tosiaankin käy päinsä! — vastasi Muhojarov miettivästi. — Et sinä ole niin tuhma keksintöjä tekemään, mutta itse asiaan et kelpaa eikä myöskään tuo Zatjertti. Kyllä minä keksin, odotahan! — puheli hän vilkastuen. — Minä heidät opetan! Oman keittopiikani minä heille lähetän sisaren keittiöön, tämä tulee Anisjan ystäväksi ja urkkii kaikki, ja sitten… Hei veli, ryypätäänpäs!

— Ryypättiin! — toisti Tarantjev. — Ja sitten minä vasta oikein haukun Oblomovin! —

Stolz koetti saada Oblomovin raahatuksi matkaansa, mutta tämä pyysi jättämään hänet ainoastaan kuukaudeksi, pyysi niin hartaasti ettei Stolz hennonut olla armahtamatta. Oblomov tarvitsi tämän kuukauden omain sanainsa mukaan saadakseen kaikki tilit valmiiksi vuokrataksensa asuntonsa toiselle ja sovitellaksensa kaikki asiansa Pietarissa siten ettei ikinä enää tarvitseisi sinne palata. Sitten oli ostettava kaikellaista maalaistalon sisustamista varten, ja lopuksi tahtoi hän etsiä itselleen hyvän taloudenhoitajattaren, Agata Matvejevnan kaltaisen; eikä hän myöskään kursaillut kehoittaa tätä myömään talonsa ja siirtymään kylään, suuren talouden hoitoon.

— Koska sattuu olemaan puhe emännästä, — keskeytti hänet Stolz: — niin tahdon sinulta kysyä, Ilja, missä suhteissa sinä häneen oikein olet…?

Oblomov sävähti äkkiä punaiseksi.

— Mitä sinä tarkoitat? — kysyi hän hätäisesti.

— Sinä sen tiedät sangen hyvin, — huomautti Stolz: — muuten ei olisi ollut syytä noin punastua. Kuules Ilja, jos tässä varoitus voi jotakin vaikuttaa, niin minä koko ystävyytemme nojalla pyydän: ole varovainen…

— Minkä suhteen? Älä turhia! - puolustelihen Oblomov hämillään.

— Sinä puhuit hänestä taannoin sellaisella lämmöllä että minä tosiaankin rupesin ajattelemaan että sinä häntä…

— Rakastanko vai mitä aijot sanoa? Älähän nyt! — keskeytti Oblomov väkinäisesti naurahtaen.

— Niin, vielä pahempi, jos ei siinä ole mitään siveellistä kipinää, jos tämä on ainoastaan…

— Andrei! Oletko sinä oppinut tuntemaan minut siveettömäksi ihmiseksi?

— Miksikäs sitten punastuit?

— Sentähden että saatoit päästää aivoistasi sellaisen ajatuksen!

Stolz pudisti epäillen päätänsä.

— Varo, Ilja, ettet lankea kuoppaan. Se on yksinkertainen nainen, täällä on siivotonta, karkeaa ja painostava ilmakehä, joka tylsentää järjen — hyi sentään!

Oblomov oli vaiti.

— No, jää hyvästi, — lopetti Stolz: — minä siis sanon Olgalle että kesällä sinut saamme nähdä, jollei meillä, niin Oblomofkassa. Muista että hän on järkähtämätön vaatimuksessaan!

— Välttämättömästi saavun, — vastasi Oblomov vakuuttavasti: — Sano hänelle myös että jos hän sallii, niin vietän talven teidän luonanne.

— Se se vasta hauskaa olisi!

Stolz matkusti kaupungista samana päivänä, vaan jo illalla ilmestyi Oblomovin luo Tarantjev. Tämä ei malttanut olla haukkumatta häntä aikalailla toverinsa puolesta. Mutta hän ei ottanut huomioon sitä seikkaa, että Oblomov Iljinskein seurassa oli tottunut pois mokomista ilmiöistä ja että hänen henkinen velttoutensa ja alistumisensa törkeyksiä kuulemaan olivat vaihtuneet inhon tunteisiin. Tämä olisi tullut ilmi jo aikaa sitten, ja osaksihan se oli jo ilmi käynytkin silloin, kun Oblomov vielä asui huvilassa, mutta siitä asti oli Tarantjev harvemmin käynyt hänen luonaan ja lisäksi käynyt muiden läsnäollessa, niin ettei yhteentörmäyksiä heidän välillään ollut sattunut.

— Terve, kaveri! — sanoi Tarantjev ilkeästi, ojentamatta kättään.

— Päivää, — vastasi Oblomov kylmästi tuijottaen ikkunaan.

— Mitä, oletko saattanut hyväntekijäsi jo pois?

— Olen kyllä. Mitäs sitten?

— Se on mainio hyväntekijä! — jatkoi Tarantjev myrkyllisesti.

— Ei taida sinua miellyttää?

— Minä hänet hirttäisin! — kähisi Tarantjev vihaisesti.

— Vai niin sinä tekisit?

— Ja sinut samaan puuhun!

— Mistä syystä?

— Suorita asiasi rehellisesti mies: jos olet kerran velkaa, niin maksa, äläkä koukuttele vastaan. Mitä vehkeitä sinä nyt olet saanut aikaan?

— Kuules, Mihei Andreitsh, vapauta minut noista letkauksistasi, kauvan olen minä laiskuudesta ja huolimattomuudesta sinua kuunnellut: olen luullut sinulla olevan edes pisaran omaatuntoa, vaan sitä ei näy olevan. Sinä tahdot lurjuksen kanssa pettää minut: kuka teistä on kehnompi — en tiedä, molemmat te vain minulle olette iljettäviä. Ystäväni auttoi minut tästä tuhmasta pulasta…

— Hyväkin ystävä! — virkkoi Tarantjev. — Olen kuullut että hän on sinulta morsiamenkin ryöstänyt; tosiaankin koko hyväntekijä! Voi miestä, pöllö sinä olet, moukka…

— Ole hyvä: säästä kohteliaisuuksiasi! — keskeytti hänet Oblomov.

— En säästä! Sinä et ole minusta välittänyt, sinä kiittämätön! Minä sinut olen toimittanut tänne asumaankin ja löytänyt sinulle mainion emännän. Rauhallisen paikan ja kaikellaisia mukavuuksia olen sinulle hankkinut, ylenpalttisia hyviä töitä sinulle tehnyt, mutta sinä olet turpasi aina vain pois kääntänyt. Mokomankin hyväntekijänpä sinä löysit: saksalaisen! Arennille se sinun maatilasi otti, vaan odotahan: hän sinut nylkee ja vielä osakkeet niskoillesi nakkaa. Kun se sinut mailmalle ajaa, muista silloin minun sanani! Pöllö, sanon minä sinulle, eikä sekään ole kylliksi, sillä elukka sinä olet päällepäätteeksi, sinä kiittämätön!

— Tarantjev! — huudahti Oblomov uhkaavasti.

— Mitäs huudat? Minä huudan itse koko mailmalle että sinä olet pöllö ja elukka! — ärjyi Tarantjev. — Minä ja Ivan Matveitsh hoitelimme ja varjelimme sinua, aivankuin orjat sinua palvelimme, varpaisillamme kuljimme sinun ympärilläsi, silmiisi katselimme, mutta sinä menit panettelemaan toveriani esimiesten edessä: nyt on hän viraton ja ilman leivänpalaa! Se on halpamaista ja iljettävää! Sinun velvollisuutesi on nyt antaa hänelle puolet omaisuudestasi, anna vekseli hänen nimelleen: nyt sinä et ole juovuksissa, vaan selvilläsi, anna heti, sanon minä, ilman sitä en minä täältä lähde…

— Mitä te, Mihei Andreitsh, siellä niin huudatte? — sanoivat emäntä ja Anisja kurkistaen ovesta. — Kaksi sivukulkijaa on pysähtynyt kuuntelemaan, mikä huuto sieltä kuuluu…

— Huudan kyllä, — kirkui Tarantjev: — Saakoon tietää häpeänsä tämä tolvana! Ja petkuttakoon sinua tuo saksalais-roisto yhtä hyvin kuin hän sinulta on vietellyt henttusi…

Kovan korvapuustin läiskäys pamahti huoneessa. Silmänräpäyksessä vaikeni Tarantjev hämmästyneenä Oblomovin käsiksikäymisestä niin että retkahti alas tuolille ja kummastuksissaan mulkoili ympärilleen tyhmistynein silmin.

— Mitä tämä on? Mitä tämä tietää — häh? Mitä? — änkytti hän kalpeana läähättäen ja pidellen poskeaan. — Kunnianhäväistys! Sinä saat maksaa siitä minulle! Heti paikalla syytös kenraalikuvernööriin: näittekö te muut?

— Emme me mitään nähneet! — sanoivat molemmat naiset yhteen ääneen.

— Vai ette! Täällä on salaliitto, täällä on rosvopesä! Roistojoukko!
Ryöstävät, tappavat…

— Ulos, lurjus! — huudahti Oblomov kalpeana, raivosta vavisten. —
Korjaa heti paikalla luusi taikka minä sinut tapan kuin koiran!

Hän etsi silmillään keppiä.

— Hyvät ihmiset! Väkivaltaa! Auttakaa!—huusi Tarantjev.

— Sakariias! Viskaa ulos tuo kelvoton ja varokoon hän näyttämästä silmiään enää! — ärjähti Oblomov.

— Olkaa hyvä; tuossa teille Jumala — — tuossa ovi! — sanoi
Sakariias osottaen pyhänkuvaa ja ovea.

— En minä sinun luoksesi tässä tullut, vaan tätini luo, — mörisi
Tarantjev.

— Menkää Jumalan nimessä! Minä en teitä tarvitse, Mihei Andreitsh, — virkkoi Agata Matvejevna: — veljeni luona te olette ennenkin kulkenut ettekä minun! Te olette minulle huonompi karvainta retikkaa. Juotte, syötte ja vielä haukutte.

— Vai sillä tavalla, täti! Hyvä, kyllä veli antaa teidän tietää! Vaan tuo saa maksaa minulle kunnian häväistyksestä. Missä minun lakkini on? Piru teidät vieköön! Ryöväreitä ja murhaajia te olette! — kiljui hän mennessään pitkin pihaa. — Saat maksaa minulle kunnianhäväistyksestä!

Koira riuhtoi ketjuaan ja herkesi vimmattuun haukuntaan.

Tämän jälkeen eivät Tarantjev ja Oblomov enää toinen-toistaan nähneet.

8.

Stolz ei saapunut vuosikausiin Pietariin. Kerran hän ainoastaan pikimältään pistäysi Olgan maatilalla sekä Oblomofkassa. Ilja Iljitsh sai häneltä kirjeen, jossa Andrei kehoitti häntä matkustamaan kylään ja ottamaan käsiinsä nyt kuntoonpannun maatilan, vaan itse hän Olga Sergejevnan kanssa muutti pois Krimin etelärannalle tehden näin kahdessa tarkoituksessa: asiainsa tähden Odessassa ja vaimonsa terveyden tähden "mikä oli heikontunut synnytyksen jälkeen".

He asettuivat asumaan hiljaiseen sopukkaan meren rannalla. Vaatimaton ja pieni oli heidän talonsa, jonka sisustuksen erityinen tyyli ja ulkonainen rakennusmalli, kuten kaikki koristukset kantoivat isäntäväkensä persoonallisen maun leimaa. Huoneet huokuivat leppoista kaunotaiteellista tunnelmaa, mikä hienosti hiveli järkeä; joka paikasta tuulahti vastaan virkeä aatelma tai loisti ihmistyön ihanuus samoinkuin ympärillä loisti luonnon ikuinen kauneus. Keskellä tauluja ja kuvapatsaita kimalteli kunniapaikalla kullattu Erarin flyygeli.

Viiniköynnökset, muratit ja myrtit peittivät huvilan ylhäältä alas.
Parvekkeelta näkyi meri, toiselta puolelta — tie kaupunkiin.

Sieltä vahdiskeli Olga Andrein kotiintuloa, silloin kun tämä oli ajanut asioilleen, sieltä juoksi hän aina läpi uhkean kukkatarhan ja pitkän poppelikujan, ja heittäytyi vasten miehensä rintaa, miehensä, jonka katse hehkui ja joka aina oli täynnä samaa kiihkeätä onnen lämpöä huolimatta siitä että jo niin monta vuotta olivat olleet naimisissa.

Stolz katsoi rakkautta ja naimisissa-oloa kentiesi liian alkuperäiseltä kannalta, mutta joka tapauksessa itsenäisesti. Ja tässä kulki hän vapaata ja, niinkuin hänestä tuntui, yksinkertaista tietä, mutta minkä vaikean vaivannäön, havainnonteon ja kärsimysten koulun olikaan hän kestää saanut, kunnes oli oppinut ottamaan "yksinkertaisia askeleita"!

Isältään oli hän kaikkea elämässä oppinut katselemaan vakavalta puolelta, vieläpä pikkuasioitakin; ehkäpä olisi hän perinyt häneltä tuon turhantarkan ankaruudenkin, mikä tavallisesti seuraa mukana saksalaisten katsantokantaa, jokaista elämänaskelta, siinä luvussa puolisona-olemistakin. Kuni kivisten taulujen kirjoitus, niin selkeästi oli kaikille paistanut piirrettynä vanhan Stolzin elämä eikä siinä mitään muuta ollut voinut ajatella allapiilevän. Mutta äiti lauluineen ja helline kuiskeineen, sitten ruhtinaan eriluonteinen talo, edelleen yliopisto, kirjat ja tiedonvalo — kaikki tämä oli johtanut Andrein syrjään tuosta isän viittaamalta, suoranankaralta radalta, ja venäläinen elämä oli piirtänyt häneen näkymättömät kukkakaavansa tehden tuosta värittömästä kivilaatasta kirkkaan ja leveän taulun.

Andrei ei turhantarkasti kahlehtinut tunne-elämäänsä, vaan antoi laillisen vapauden tunnelmille ja haaveille koettaen ainoastaan olla kadottamatta "maata jalkainsa alta", joskaan saksalaisen luonteensa mukaan ei voinut hillitä itseään tekemästä johtopäätöksiään ja muistutuksiaan elämänsääntöjen suhteen.

Hän oli ripeä ruumiiltaan sentähden että oli terve järjeltään. Oli ollut vallaton ja hulivili poika-iässään, vaan oli kuitenkin oppinut tekemään työtä. Ei ollut hän joutanut haaveen virrassa pulikoimaan, ei ollut hänellä mielikuvitus tahrautunut eikä sydän turmeltunut, sillä niiden puhtautta ja neitseellisyyttä oli äiti tarkoin pitänyt silmällä.

Nuorukaisena oli hän vaistomaisesti varjellut voimansa raikkaina ja jo varhain tehnyt sen havainnon että tämä tuoreus synnyttää reippautta ja hilpeyttä, muodostaa sen miehuuden, johon sielun täytyy olla karaistu ollakseen kalpenematta elämän edessä, ja voidakseen pitää sitä — ei raskaana taakkana tai ristinä, vaan ainoastaan velvollisuutena ja sellaisena, jonka kanssa kannattaa taistella.

Paljon henkistä huolta oli hän myös pyhittänyt sydämmen ja sen monimutkaisten lakien tuntemiseen. Milloin tajullisesti, milloin tajuttomasti tarkastamalla kauneuden heijastusta mielikuvitukseen, vaikutelman muuttumista tunteeksi, tämän eri ilmiöitä, leikkiä ja loppua sekä silmäämällä ympärilleen ja siirtymällä tosielämään oli hän raivannut itselleen sen vakaumuksen että rakkaus Arkimedeksen vivun voimalla panee mailman liikkeeseen ja että siinä on yhtä paljon yleistä, kumoamatonta totuutta ja siunausta kuin sen ymmärtämättömyydessä ja väärinkäyttämisessä on valhetta ja epäsiveyttä. Missä on siis hyvä, missä paha? Missä on raja niiden välillä?

Tehdessään kysymyksen: mikä on valhe? alkoi hänen mielikuvituksessaan vilistä kirjavia naamareita sekä nykyisyydestä että menneiltä ajoilta. Hymyhuulin, milloin punastuen, milloin kulmiaan rypistäen sai hän katsella rakkauden sankarien ja sankarittarien loppumatonta jonoa: Don Quixoteja teräshansikkaineen, ritarihaaveisia naisia viisikymmenvuotisine uskollisine odotuksineen; hovipaimenia rusevine kasvoineen ja rehellisine mulko-silmineen sekä kiharapäisiä sinipiikoja…

Hänen eteensä ilmaantui puuteroituja markiiseja pitseineen, älystä-välkkyvine silmineen ja irstaine hymyineen; itsensä-ampuneita, itsensä-hirttäneitä tai tukehduttaneita Werterejä; senjälkeen kuihtuneita neitoja ikuisine lemmenkyyneleineen ja luostareineen, uudemman aikaisia viiksiniekka-sankareita tuimine, tulisine silmineen, yksinkertaisia ja itsetietoisia Don-Juaneja sekä järkiniekkoja, jotka eivät vähääkään ole valittavinaan rakkaudesta ja kuitenkin salaa jumaloivat piikojaan … ynnä kaikellaisia muita.

Kysyessään: mikä siis on totuus? etsi hän likeltä ja kaukaa sekä mielikuvituksellaan että silmillään esimerkkejä yksinkertaisesta, kunniallisesta, syvästä ja särkymättömästä lähentymisestä naiseen, vaan ei mistään niitä löytänyt, tai jos toisinaan luulikin löytäneensä, niin sai perästäpäin huomata pettyneensä, ja vaipui surullisiin mietteisiin vieläpä epätoivoonkin.

"Nähtävästi ei tätä autuutta ole täydellisesti olemassakaan", ajatteli hän: "tai ovat ne sydämmet, joita tällainen rakkaus valaisee, niin ujot ja arat että pysyvät piilossa koettamatta kiistellä järkimiesten kanssa; kentiesi säälivät ne heitä, antavat heille anteeksi oman onnensa nimessä sen että nämät tallaavat likaan kukkasen, koska ei ole maata, mihin se voisi juurensa työntää ja kasvaa sellaiseksi puuksi, joka loisi siimeksensä koko elämään."

Hän tarkasteli avioliittoja ja aviomiehiä ja näki heidän suhteissaan vaimoihinsa aina sfinksin arvoituksineen, ikäänkuin kaikki olisi ollut käsittämätöntä, loppuun-sanomatonta, ja kuitenkaan eivät nämät miehet hautoneet elämän mutkikkaita kysymyksiä, vaan kulkivat avioliiton tietä niin tasaisin ja itsetietoisin askelin ikäänkuin ei heillä olisi ollut mitään ratkaistavana eikä etsittävänä.

"Ovatkohan he oikeassa? Ehkä ei tosiaankaan mitään muuta tarvita", arveli hän itseänsä epäillen, katsellen, kuinka muutamat nopeasti läpikäyvät lemmenasteet aivankuin mitkäkin aakkoset tai kuin jonkun kohteliaisuuden muodon, aivankuin tekisivät kumarruksen astuessaan seuraan ja sitten — pikaisesti asiaan!

Kärsimättömästi pudistavat he hartioiltaan elämän kevään, ja monet vielä koko ikänsä katsovat karsaasti vaimojansa ikäänkuin harmitellen että kerran olivat niin tyhmiä että rakastuivat heihin.

Toisia ei rakkaus jätä pitkään aikaan, toisinaan kestää se vanhuuteen saakka, mutta aina on heillä huulillaan ivallinen hymy…

Lopuksi suurin osa menee avioliittoon aivan niinkuin otetaan haltuunsa omaisuus ja nautitaan sen, tarjoamista eduista: vaimo tuo parhaan järjestyksen taloon — hän on emäntä, äiti ja lastenkasvattajatar, mutta rakkautta katsotaan samoin kuin käytännöllinen isäntä katsoo maatilan paikkaa, se on: kerraltaan hän siihen tottuu eikä sitä sitten enää koskaan huomaa.

— Mitä se siis on: synnynnäistäkö kykenemättömyyttä, luonnonlakien seurauksesta, vai valmistuksen ja kasvatuksen puutettako?… Missä on tuo myötätunne, mikä ei koskaan kadota luonnollista sulouttansa, mikä ei pukeudu narrimaisiin rimssuihin, mikä muuttaa muotoansa, mutta mikä ei koskaan sammu! Millainen on tämän kaikkialle vuodatetun, kaikkitäyttävän autuuden ja elämän nesteen luonnollinen kukka ja kukoistus?

Kuni ennustaja silmäili hän kaukaisuuteen ja sen sumusta ilmaantui hänelle tunteen muoto ja sen kera naisen kuva, joka välkkyi hänen mieliväreissänsä, kuva — vallan yksinkertainen, mutta kirkas ja puhdas.

— Se on vain haavetta! — sanoi hän taipuen hymysuin mielensä turhasta kiihoituksesta.

Mutta tämän haaveen haamu eli vasten tahtoakin hänen muistossaan.

Ensin uneksui hän tässä kuvassa vain naisen tulevaisuutta ylipäänsä, vaan kun hän sitten täysikasvaneessa, kypsyneessä Olgassaan sai nähdä ei ainoastaan kukoistukseensa puhjenneen kauneuden ylellisyyden, vaan myös voiman, joka oli valmis elämään ja janosi valaistusta ja elämäntaistelua — kaikki oman haaveensa tuntomerkit, niin heräsi hänessä jälleen tuonoinen, miltei jo unohtunut rakkauden kuva, hän alkoi uneksua tätä kuvaansa Olgaksi ja hänestä tuntui että totuus on mahdollinen ilman narrinpukua ja väärinkäytöstä.

Leikkimättä lemmen ja avioliiton kysymyksillä, sekoittamatta siihen mitään muita laskuja, siteitä, rahoja tai virkoja, mietiskeli Stolz kuitenkin sitä, kuinka hänen ulkomainen, tähän saakka väsymätön toimintansa on sointuva yhteen sisällisen perhe-elämän kanssa, ja kuinka hän matkailijasta ja asioitsijasta on muuttuva eukolliseksi kotona-kököttäjaksi? Jos hän tästä ulkonaisesta touhustaan asettuu, niin millä on täyttyvä hänen elämänsä kotioloissa? Lasten kasvattaminen ja sivistäminen, heidän ohjaamisensa elämään ei tietysti ole helppo eikä tyhjä tehtävä, mutta siihen on vielä aikaa ja mitäs hän siihen asti on tekevä?

Kauvan ja usein olivat nämät kysymykset ahdistelleet häntä, vaan ei hän ollut antanut naimattomuutensa raskauttaa elämäänsä eikä hänen päähänsä ollut juolahtanut, silloinkaan, kun sydän sykähti kauniimman sukupuolen läheisyydestä, ottaa niskoillensa avioliiton kahleita. Tästä syystä hän ikäänkuin oli ylenkatsonut myös Olga-impeä, ihaellen häntä ainoastaan kuin suloista lasta, josta on suuria toiveita ja vain leikillä, sivumennen singahutellen tytön janoavaan ja herkkään sieluun uusia, rohkeita aatteita, sattuvia elämänhavainnoita, kehittäen siinä, sen enempää arvelematta ja ennustamatta, ilmiöiden elävää ymmärtämystä ja varmaa katsantokantaa, vaan unhoittaen väliin vihdoin Olgankin ja omat huolimattomat opetuksensa.

Mutta aika-ajoin, nähdessään että tytössä välähteli harvinaisempia hengen kipunoita ja mielipiteitä, ja ettei hänessä ollut valhetta, ettei hän etsinyt yleistä tunnustusta, että tunteet hänessä syttyivät ja sammuivat yksinkertaisesti ja vapaasti, ettei hänessä ollut mitään vierasta, vaan kaikki omaa ja tämä oma niin rohkeata, raikasta ja lujaa — silloin joutui hän ymmälle, mistä tyttö oli kaiken tämän saanut, muistamatta omilta huuliltaan lennähtäneitä neuvoja ja huomautuksia.

Jos hän silloin olisi kohdistanut huomionsa häneen, olisi hän voinut luulla että tyttö astelee melkein yksin omaa tietänsä ja että häntä varjelee äärimmäisyyksiltä ainoastaan tädin pintapuolinen silmälläpito, mutta ettei häntä ensinkään rasita tuo monilukuinen holhoojajoukko eikä se auktoriteetti, mikä kuului seitsemälle hoitajattarelle, mummoille ja tädeille kaikellaisine suku-, perhe- ja säätysääntöineen, vanhettuneine tapoineen ja mielipiteineen; ettei häntä väkisin viedä kuluneelle käytävälle, vaan että hän kulkee uutta polkua, jota myöten hänen on täytynyt raivata uransa omalla älyllään, katsannollaan ja tunteellaan.

Mutta luonto ei häntä millään tällaisella ollut loukannut; täti ei hirmuvaltiaan tavoin hallinnut hänen tahtoaan eikä henkeään, itse arvaili ja ymmärsi Olga paljonkin silmäillen varovaisesti elämään ja kuunnellen muunmuassa ystävänsä puheita ja neuvoja…

Stolz ei tätä pitänyt minään merkillisenä, vaan odotti ainoastaan jonkunverran kehitystä tulevaisuudessa, mutta kaukaisessa tulevaisuudessa, odottamatta suinkaan tytöstä itselleen mitään elämänkumppania.

Mutta Olga ei itserakkaasta kainoudesta pitkään aikaan antanut itsestään selkoa, ja vasta kiusallisen taistelun jälkeen, ulkomailla ollessaan, huomasi Stolz, kuinka yksinkertaiseksi, voimalliseksi ja luonnolliseksi olennoksi hänen unhoittamansa paljonlupaava lapsi oli kehittynyt. Mutta silloin aukeni hänen eteensä vähitellen tuo neidon sielussa hautuva syvä kuilu, jota hän koetti täyttää, vaan jota hän ei koskaan tuntenut saavansa umpeen.

Alussa oli hänen pakko kauvan taistella Olgan elävän luonteen kanssa, hillitä hänen nuoruutensa kuumetta, asetella mielenpuuskia erityisillä keinoilla, antaa tasainen kulku elämälle, joka tosin onnistui vain ajaksi. Sillä tuskin ummisti hän luottavaisesti silmänsä, kun taas nousi hälinä, elämä pulppusi lähteenä, kuului uusi kysymys tuosta rauhattomasta hengestä, ahdistetusta sydämmestä, ja silloin täytyi ruveta rauhoittamaan kiihoittunutta mielikuvitusta, masentamaan tai päinvastoin herättämään itserakkauden tuntoa. Ja neidon vaipuessa miettimään jotakin ilmiötä, riensi Stolz aina antamaan hänelle siihen avaimen.

Usko satunnaisuuksiin ja harhakuvittelun usva alkoivat vähitellen haihtua neidon elämästä. Valoisana ja vapaana avautui hänen eteensä elon avaruus ja niinkuin läpihohtavassa vedessä erotti hän siinä jokaisen pienen kiven, uurteen ja vihdoin puhtaan pohjan.

— Olen onnellinen! — kuiskasi hän heittäen kiitollisuuden katseen entiseen elämäänsä, ja tulevaisuutta tunnustellen muisteli neitseellistä onnenunelmaansa, jonka kerran haaveellisena, haaleansinervänä yönä oli nähnyt Shveitsissä, ja huomasi että tuo uni, kuni varjo, liitää itse elämässäkin.

"Mistä hyvästä tämä on osakseni tullut?" ajatteli hän tyynesti.
Toisinaan hän aivan pelkäsi että jos tämä onni häneltä särkyy…

Mutta vuosia kului eivätkä he väsyneet elämään. Koittanut oli hiljaisuus, tyyntyneet mielenkuohut, elämänkieroudet käyneet selville, tulleet kestetyiksi kärsivällisesti ja reippaasti, eikä taisteluninto vieläkään heidän keskessään vaijennut.

Olga oli jo kasvanut vakavaan elämänymmärtämykseen; kaksi olemusta, hänen ja Andrein, oli vuotanut yhteen uomaan, tuntematon oli hurjien himojen temmellys ja kaikki oli heillä hiljaisessa sopusoinnussa.

Tuntuipa kuin olisi ollut lupa nukahtaa tähän ansaittuun rauhaan ja nauttia kuten nauttivat hiljaisten sopukkain asukkaat, jotka kohtaavat toisensa kolmesti päivässä haukotellen arkipäiväisessä keskustelussa, vaipuvat tylsään uinailuun, nääntyen aamusta iltaan, koska muka kaikki on läpiharkittua, loppuunpuhuttua ja niin tehtyä ettei muka ole mitään enää puhuttavaa eikä tehtävää tässä matosessa mailmassa.

Ulkonaisesti tapahtui kaikki heilläkin niinkuin muilla. He nousivat ylös, joskaan eivät aamuruskon aikaan, niin kuitenkin varhain; istuivat mielellään pitkän teepöydän ääressä vieläpä toisinaan laiskasti vaitiollen, erkanivat sitten kumpikin omalle suunnalleen tai tekivät työtä yhdessä, söivät päivällistä, ajelivat vainioilla, harrastivat soitantoa ja laulantoa … kuten Oblomovkin oli haaveillut.

Mutta toimetonta torkuntaa ei heillä näkynyt, ilman ikävää ja henkistä uneliaisuutta viettivät he päivänsä, velttoa katsetta tai sanaa ei päästetty, puheenaine ei koskaan loppunut ja keskustelu oli usein lämmintä.

Pitkin huoneita kajahtelivat heidän sointuisat äänensä, kuuluen puutarhaan asti, tai uskoivat he hiljaa toinen-toiselleen kukkaiset haaveensa, henkensä kaikki kielinkertomattomat nuoret värähdykset, heräävät aatteet, sielujen tuskin kuuluvat kuiskeet…

Ja heidän vaitiolonsa oli toisinaan mietiskelevää onnea, josta ennen oli haaveillut Oblomov, tai oli se henkistä itsenäistä työtä ja loppuunsuoritusta aineissa, joita he toinen-toiselleen opettivat.

Usein vaipuivat he äänettömään ihmettelyyn iäti uuden ja loistavan luonnon kauneuden edessä. Heidän herkät sielunsa eivät voineet tottua tähän kauneuteen, .vaan maa, taivas, meri — kaikki herätti heissä tunnelmia ja vaiti istuskelivat he rinnakkain katsellen samallaisin sieluin ja silmin tätä luotua ihanuutta ja ymmärsivät sanaa sanomatta toinen-toisensa.

Eivät he välinpitämättöminä ottaneet vastaan aamun koittoa eivätkä voineet tylsästi vaipua lämpöisen, tähtisen etelänyön hämärään. Heitä piti hereillä alituinen aatteen lento, ikuinen sielun värinä ja tarve ajatella, tuntea ja puhua kahden…

Mikä sitten lienee ollutkin noiden kuumien kiistojen, hiljaisten keskustelujen, lukemisten ja pitkien kävelyretkien tutkimus-esineenä?

Kaikki tyyni. Jo ulkomailla oli Stolz vieraantunut lukemasta ja työskentelemästä yksikseen ja täällä silmä silmää vasten Olgan kanssa ajatteli hän kahden. Töintuskin pystyi hän seuraamaan sitä väsyttävää vilkkautta, millä Olgan aatteen ja tahdon ilmaukset tapahtuivat.

Kysymys, mitä hän on tekevä perheellisenä miehenä, oli jo tyyntynyt ja itsestään saanut ratkaisunsa. Hänen oli pakko pyhittää vaimonsa myös omiin toimiinsa sentähden että ilman puuhaa ja liikettä elämässä tämä olisi läkähtynyt aivankuin vailla ilmaa. Jonkun rakennuksen rakennuttaminen, työt omalla ja Oblomovin tilalla, yhtiön yritykset — ei mitään tehty ilman hänen tietoaan tai osanottoaan. Ei ainoatakaan kirjettä lähetetty ilman että vaimokin ne läpiluki, ei ainoatakaan ajatusta, vielä vähemmin toimeenpanoa päässyt hänen ohitsensa, vaan hän tiesi kaiken, ja kaikki kiinnitti hänen mieltänsä siksi että kiinnitti hänen miehensä mieltä.

Aluksi teki Stolz tämän senvuoksi että oli mahdoton mitään salata vaimoltaan, koska kirjeiden kirjoittaminen, keskustelu asiamiesten ja kaikellaisten urakoitsijain kanssa tapahtui hänen läsnäollessaan, hänen silmäinsä edessä, vaan sitten hän rupesi tätä jatkamaan tottumuksesta, niin että lopuksi muuttui välttämättömäksi hänelle itselleenkin.

Vaimon huomautukset, neuvot, hyväksyminen tai hylkääminen tuli hänelle välttämättömäksi tarkistukseksi, sillä hän näki että tämä ymmärtää asiat yhtä hyvin kuin hän itsekkin. Sakariias se loukkaantui sellaisesta kykeneväisyydestä vaimonsa puolelta ja monet siitä loukkaantuvat, mutta Stolz oli siitä onnellinen.

Mutta lukeminen ja oppiminen se oli vaimon alituisena hengen ravintona ja kehittäjänä. Olga oli kateellinen jokaisen kirjan ja sanomalehtikirjoituksen suhteen, mitä ei hänelle oltu näytetty, ja ihan suuttui, jos miehensä ei katsonut hyväksi näyttää hänelle jotakin mielestään liian vakavaa, ikävää, hänelle käsittämätöntä, ja nimitti moista menettelyä turhantarkkuudeksi, typeryydeksi, jälkeenjäämiseksi, haukkuen rakastettua miestään "vanhaksi saksalaiseksi peruukiksi". Tämän tautta tapahtui heidän välillään eläviä, kiihkeitä näytelmiä.

Vaimo suuttui, vaan mies nauroi, vaimo suuttui vielä pahemmin ja leppyi vasta silloin, kun mies lakkasi pilaa laskemasta ja suostui jakamaan hänen kanssaan ajatuksensa, tietonsa ja kirjansa. Mies ei tyrkyttänyt hänelle oppinutta tekniikkaa voidakseen ylpeillä tuolla typerimmällä kerskauksella että hänellä on "oppinut vaimo". Jos Olgan puheessa olisi ilmaantunut yksikään sana tai vihjaus moiseen vaatimukseen, niin olisi Stolz punastunut pahemmin kuin jos tämä olisi vastannut tylsällä tietämättömyyden katseella johonkin kysymykseen, joka tieteen alalla oli aivan tavallinen, mutta senaikuiselle naiskasvatukselle vielä mahdoton sulattaa. Mies ainoastaan tahtoi, ja vaimo kaksin kerroin, ettei olisi mitään minkä perille ei nainen pääsisi yhtä hyvin kuin mies.

Stolz ei suinkaan piirtänyt hänelle kuvia eikä numeroita, mutta puhui kaikesta, luki paljon, sivuuttamatta turhantarkasti myöskään mitään taloudellista teoriiaa, yhteiskunnallisia tai filosoofisia teoksia, sekä puhui innostuksella ja viehättävästi esittämällä eläviä totuuksia tieteen äärettömästä mailmasta. Erityiskohdat tosin haihtuivat pian Olgan muistista, mutta kehäpiirteet eivät hänen vastaanottavaisesta hengestään koskaan kuluneet pois, eivät vaalenneet värit eikä tukahtunut tuli, millä mies oli valaissut hänelle mailman kaikkeutta.

Stolz värähtelee ylpeydestä ja onnesta huomatessaan, kuinka perästäpäin tämän tulen kipuna hohtaa Olgan silmissä, kuinka kaiku hänelle uskotusta aatteesta soinnahtelee hänen puheessaan, kuinka aate on tunkeutunut hänen tajuntaansa ja ymmärrykseensä, kypsynyt hänen hengessään ja esiin käy hänen sanoistaan, ei kuivana eikä karkeana, vaan naisellisen sulon välkkeessä, ja varsinkin, jos joku hedelmää-tuottava pisara kaikesta puhutusta, läpiluetusta ja kuvatusta on laskeutunut kuni simpukkahelmi hänen elämänsä kirkkaalle pohjalle.

Ajattelijana ja taiteilijana esitti Stolz hänelle järjellä varustetun olennon, eikä vielä koskaan elämässään ollut hän tuntenut itseänsä niin syvästi kiintyneeksi mihinkään, ei opintoaikoinaan eikä niinä raskaina päivinä, jolloin hän taisteli elämän kanssa kiihkoisena koettaen pujottautua ulos sen sokkeloista ja karaisten itseänsä miehuuden kokemuksissa, kuin nyt — vaaliessaan tätä vaikenematonta, tulivuorenkaltaista hengentyötä omassa ystävättäressään!

— Kuinka onnellinen olenkaan! — saattoi Stolz itsekseen puhella haaveillen omaan tapaansa ja kurkistaen tulevaisuuteen, jolloin avioliiton hunajavuodet ovat loppuunkuluneet.

Kaukaa hänelle jälleen hymyili vastaan uusi kuva, ei itsekkään Olgan kuva, ei himokkaasti lempivän vaimon, ei äidin — lasten hoitajattaren, joka vihdoin kuihtuu kukattomaan, kenellekkään hyödyttömään elämään, vaan joku muu, korkea, miltei ylenluonnollinen olento…

Hän unelmoi äiti-luojattaresta ja kokonaisen onnellisen sukupolven osanottajattaresta siveelliseen ja yhteiskunnalliseen elämään. Hän mietiskeli pelolla, oliko Olgalla riittävä tahtoa ja voimia … ja kiirehtien autteli häntä mitä pikimmin alistamaan itselleen elämän, miehuullisesti varustautumaan elämäntaisteluun, — juuri nyt, niinkauvan kun he molemmat vielä olivat nuoria ja elämä heitä säästi, tai sen iskut eivät vielä tuntuneet raskailta, ja niin kauvan kun murhe hukkui rakkauden tulvaan.

Synkentyivät heidänkin päivänsä, mutta eivät kaavaksi. Vahingot asioissa, melkoinen rahajoukon häviö — sellainen sattuma heihin tuskin koski. Se maksoi heille ylimääräisiä puuhia ja matkustuksia eri suuntiin, vaan sitten se pian unhoittui.

Tädin kuolema sai katkerat, vilpittömät kyynelet vuotamaan Olgan silmistä ja loi varjon hänen elämäänsä noin puolen vuoden ajaksi. Kaikista suurinta varovaisuutta ja alituista huolta saivat aikaan lasten taudit, mutta vaaran ohi mentyä palasi aina heti onnikin. Enin huoletti Stolzia Olgan terveydentila, sillä kauvan kesti ennenkuin tämä tointui voimiinsa synnytysten jälkeen, ja vaikka toipuikin lopulla, ei hän herennyt sitä yhä huolehtimasta. Hirveämpää murhetta ei hän tuntenut.

— Kuinka onnellinen olenkaan! — hoki myös Olga hiljaa ihmetellen elämäänsä ja sellaisena itsetajunnan hetkenä vaipui toisinaan syvään mietiskelyyn … varsinkin erääseen aikaan kolmi-neli-vuotisen miehelässä-olonsa jälkeen.

Kummallinen on ihminen! Kuta täyteläisempi oli tämän naisen onni, sitä miettiväisemmäksi hän kävi ja … pelkääväisemmäksi. Hän alkoi ankarasti pitää itseänsä silmällä ja sai selville että häntä hämmensi tämä elämän hiljaisuus ja sen seisahtuminen onnen hetkinä. Väkisten pudisteli hän sielustansa tämän alakuloisuuden ja kiirehti elämänaskeliaan kiihkeästi etsien hälinää, liikettä, puuhaa, pyysi miehensä mukana päästä kaupunkiin ja koetti viehtyä ihmisiin ja seura-elämään.

Mutta mailman turhamaisuus ei häneen paljon koskenut, vaan hän riensi takaisin omaan sopukkaansa huuhtomaan sielustansa sen raskaan, oudon vaikutuksen sekä ryhtyi uudestaan milloin kotielämän pieniin puuhiin luopumatta tuntikausiin lastenkamarista ja täyttäen äidin ja lastenpiian velvollisuudet, milloin syventyen Andrein kanssa keskusteluihin "vakavasta ja ikävästä" tai lueskelivat he yhdessä runoilijoita ja puhelivat retkestä Italiaan.

Olga pelkää vajoavansa jonkunlaiseen oblomovilaiseen velttouteen. Mutta kuinka tahansa hän koettaakaan karkoittaa sielustansa moiset aika-ajoittaiset kangistuksen ja uneliaisuuden silmänräpäykset, hänen sieluunsa aina aluksi salaa sukeltaa onnen unelma, hänet ympäröipi haaleansinervä yö kietoen hänet uinailun vaippaan, sitten jälleen tulee alakuloinen seisahdus, ikäänkuin elämän lepokohta, vaan senjälkeen … hämmennys, pelko, riutumus, omituinen synkeä suru, ja rauhattomissa aivoissa alkaa kuulua omituisia, hämäriä, usvaisia kysymyksiä…

Olga kuunteli niitä herkästi, tutki itseänsä, mutta ei saanut selville mitään, mitä sielu etsi; se vain etsi ja vaati jotakin ja ikäänkuin — hirveä sanoa — tunsi tuskaa, niinkuin hänelle olisi ollut liian vähän tätä onnellista elämää, ikäänkuin hän olisi siihen väsynyt ja vaati yhä uusia, tuntemattomia ilmiöitä, koettaen kurkistaa kauvas eteenpäin.

"Mitä tämä on?" ajatteli hän kauhistuneena. "Lieneekö todella tarpeellista ja mahdollista vielä haluta jotakin? Mihin siis on mentävä? Eihän tie ulotu pitemmälle… Eikö se todellakaan ulotu, vai jokohan on suoritettu elämän kiertokulku? Tässäkö lieneekin kaikki … kaikki tyyni?"… hautoi hänen sielunsa, vaan se ikäänkuin jätti jotakin loppuunsanomatta — ja hätäisesti silmähti Olga ympärilleen että eikö kukaan huomannut ja kuullut tätä hänen sielunsa kuisketta… Hän kyseli silmillään taivaalta, mereltä, metsältä — mutta vastausta ei mistään kuulunut; siellä oli vastassa vain avaruus, syvyys, synkkyys.

Luonto puheli yhtä ja samaa, siinä kuvastui hänelle katkeamaton, mutta yksitoikkoinen elämän juoksu ilman alkua, ilman loppua.

Hän tiesi, keneltä olisi ollut kysyttävä näistä mielenahdistuksista, ja olisi löytänyt vastauksen, mutta millaisen? Mitä, jos tämä vain olikin hedelmättömän järjen nurinaa, tai mikä pahempi, sopusointuun luomattoman, epänaisellisen sydämmen janoa? Taivas sentään! Hän, miehensä epäjumala — oliko hän sydäntä vailla, oliko hänen järkensä kovettunut ja tyytymätön kaikkeen? Mitä hänestä tuleekaan? Rikkiviisas nainenko? Kuinka onkaan hän masentuva, kun hänen miehellensä paljastuvat nämät uudet, oudot, joskohta tiettävästi hänellekkin tunnetut kärsimykset!

Hän saattoi piiloutua mieheltään tai keksiä syyksi sairauden noina hetkinä, jolloin hänen silmänsä kadottivat samettimaisen pehmeytensä ja katse niissä oli omituisen kuiva ja polttava ja kasvoilla lepäsi raskas pilvi, — noina hetkinä, joina hän kaikista ponnistuksistaan huolimatta ei voinut pakottaa itseään hymyilemään ja puhumaan, vaan kuunteli välinpitämättömänä mitä merkillisimpiä uutisia valtiollisesta mailmasta, mitä mieltäkiinnittävimpiä selityksiä tieteen uusista askelista ja taiteen tuoreimmista luomista.

Mutta ei hän kuitenkaan tahtonut itkeä eikä hänessä tapahtunut sitä äkkipikaista väristystä, mitä oli tuntenut siihen aikaan, kun hermot kihisivät ja neitseelliset voimat riehahtelivat. Ei! tämä oli toista. — Mitä se sitten on? — kyseli hän epätoivoissaan tullessaan ikävän-välinpitämättömäksi kaiken suhteen jonakin kauniina, haaveellisena iltana tai kehdon ääressä, vieläpä kesken miehensä hyväilyä ja puhelua.

Mutta ei hänen ollut helppo salata itseänsä Stolzin tutkivalta katseelta; tämän hän tiesi, ja valmistautui keskusteluun sisällisesti yhtä levottomana kuin oli kerran valmistautunut entisyytensä tunnustukseen. Ja keskustelu puhkesi.

He kävelivät eräänä iltana pitkin poppelikujaa. Olga melkein riippui miehensä olkapäässä ja oli syvästi vaiti. Häntä ahdisti tuo käsittämätön mielentilansa, ja mistä tahansa Stolz koettikaan puhua, niin vastasi hän siihen lyhyesti.

— Lastenhoitajatar sanoo että Pikku-Olla on yskinyt viime yönä.
Pitäisiköhän panna huomenna tohtoria hakemaan? — kysyi mies.

— Minä olen häntä juottanut lämpöisellä maidolla enkä huomenna päästä kävelemään, niin että sittenpähän näemme! — vastasi vaimo yksitoikkoisella äänellä.

Vaijeten kulkivat he käytävän päähän.

— Miksikäs sinä et vastannut ystävättäresi Sonitshkan kirjeeseen? — kysyi Stolz. — Ja minä kun odotin niin että vähällä olin myöhästyä postista. Se oli jo hänen kolmas kirjeensä, johon et ole vastannut.

— Niin, minä tahdon mitä pikimmin unohtaa hänet … — sanoi Olga ja vaikeni.

— Minä lähetin terveisiä sinulta Bitshurinille, — virkkoi taas Andrei: — hänhän on sinuun ihan rakastunut, kaippa se miestä lohduttaa hiukan, kun ei hänen vehnätilauksensa kerkeä perille määrä-aikaan.

Olga hymähti kuivasti.

— Niin, sinä olet siitä jo kertonut, — äänsi hän välinpitämättömästi.

— Mikä sinun on, nukuttaako sinua? — kysyi mies. Olgan sydän alkoi tykyttää joka kerta kun kysymykset näin sattuivat aralle paikalle.

— Ei vielä, — vastasi hän teeskennellyllä reippaudella: — miksi sitä kysyt?

— Oletko kipeä? — kysyi taas toinen.

— En. Vai näyttääkö sinusta siltä?

— No, sitten on sinulla ikävä!

Olga puristi lujasti molemmin käsin hänen olkapäätänsä.

— Ei, ei, kielsi hän teeskennellyn-ujostelemattomalla äänellä, jossa kuitenkin värähteli ikäänkuin ikävää.

Stolz talutti hänet ulos lehtokujasta ja käänsi hänen kasvonsa kuunvaloa kohti.

— Katso minuun! — sanoi hän luoden tutkivan katseen vaimonsa silmiin.

— Voisi luulla että sinä olet onneton ihminen! Niin kummalliset ovat sinun silmäsi tänään, eivätkä ainoastaan tänään… Mikä sinua vaivaa, Olga?

Ja mies talutti hänet jälleen vyötäisistä lehtokujan varjoon.

— Tiedätkös mitä: minulla on äärettömän nälkä! — virkkoi Olga koettaen purskahtaa nauruun.

— Älä viitsi valehdella! Minä en siitä pidä! — lisäsi Stolz teeskennellyn-ankarasti.

— Vai näytän minä sinusta onnettomalta? — toisti vaimo nuhtelevasti pysähdyttäen miehensä keskellä kujaa. — Niin, onneton ehkä vain sentähden … että olen liiankin onnellinen! — sai hän sanotuksi niin hellällä ja pehmeällä äänen sävyllä että miehen täytyi suudella häntä.

Olga tuli rohkeammaksi. Se, että hän vähän kuin leikillä oli tullut sanoneeksi tuntevansa itsensä onnettomaksi, pakoitti hänet vilpittömään tunnustukseen.

— Ei minun ole ikävä, sillä se ei ole mahdollista: tiedäthän sinä sen tietysti itsekkin, etkä usko omia sanojasi. En minä ole kipeäkään, vaan minua painaa joku alakuloisuus … se minua tässä toisinaan vaivaa … — minä olen kärsimätön ihminen … siinä nyt kuulet, koska sinulta on mahdoton sitä salata. Niin, se on alakuloisuutta, vaan en tiedä, mistä se johtuu! Ja hän laski päänsä miehensä hartiolle.

— Kas kummaa! Mikähän siihen on syynä? — kysyi Stolz hiljaa nojautuen häneen.

— En tiedä, — toisti Olga.

— Täytyyhän kuitenkin olla syy, jos ei minussa eikä sinun ympäristössäsi, niin sinussa itsessäsi. Väliin tällaisessa alakuloisuudessa piilee sairauden itu… Oletko oikein terve?

— Niin, kentiesi on tässä jotain sentapaista, — vastasi vaimo totisesti: — vaikka minä en mitään tunne. Näethän, kuinka minä syön, kävelen, nukun ja työskentelen. Yhtäkkiä lankeaa päälleni jonkunlainen synkkämielisyys … minusta tuntuu kuin ei elämässä olisi kaikkea… Vaan älä viitsi kuunnella, tämä on nyt niin joutavaa…

— Puhu, puhu! — vaati Stolz vilkkaasti. — No, että siis elämässä ei vielä ole kaikkea, ja mitä vielä?

— Toisinaan minä ikäänkuin pelkään, — jatkoi Olga: — että kunhan ei vain kaikki muuttuisi ja loppuisi … en tiedä itsekään. Tai vaivaa minua tuhma ajatus että: mitä vielä on tulossa? … Mitä tämä onni oikeastaan on … ja koko elämä? — puheli hän hiljentäen hiljentämistään ääntään ja kainostellen: kaikki nämät ilot ja surut… ja luonto…? — kuiskutti hän: — kaikki kiehtoo minua vielä jonnekkin, minä tulen tyytymättömäksi kaikkeen… Hyvä jumala! minua ihan hävettävät nämät tuhmuudet … tämähän on haaveilemista… Älä ole huomaavinasikaan, älä huoli katsoa … — lisäsi hän rukoilevalla äänellä hyväillen miestään. — Tämä suru haihtuu kai pian ja minulle tulee jälleen niin valoisa ja iloisa oltava kuin nytkin, juuri tällä hetkellä!

Olga likistihen mieheensä niin arkana ja hyväilevänä ja tosiaankin häpeissään, ikäänkuin pyytäen anteeksi "tyhmyyksiään".

Kauvan kyseli häneltä mies, kauvan selitteli vaimo ikäänkuin potilas lääkärilleen alakuloisuutensa ilmiöitä, ilmitoi kaikki synkät kysymykset, kuvaili sielunsa sekasorron ja sitten — kun tämä kangastus alkoi kadota — kaikki, mitä suinkin voi muistaa ja huomata.

Stolz kulki jälleen ääneti pitkin käytävää, pää rinnalle painuneena, neuvottomana, levottomana ja kokonaan syventyneenä vaimonsa hämärään tunnustukseen.

Tämä koetti kurkistaa hänen silmiinsä, mutta ei mitään nähnyt, ja kun he kolmannen kerran olivat päässeet lehtokujan päähän, ei Olga antanut miehensä kääntyä, vaan vuorostaan vei hänet kuutamoon ja katsahti kysyväisesti hänen silmiinsä.

— Mitä mietit? — kysyi hän ujosti. - Nauratko minun tyhmyyksilleni, niinkö? Se on kovin typerää tällainen suru, eikö olekkin?

Mies oli vaiti.

— Miksi et puhu? — kysyi toinen kärsimättömänä.

— Ethän sinä itsekään puhunut pitkään aikaan, vaikka tietysti tiesit että minä olin aikaa sitten sinua tarkastellut — anna siis minunkin olla vaiti ja miettiä. Et sinä minulle mitään helppoa tehtävää ole antanut.

— Vaan jos sinä nyt rupeat miettimään, niin minua alkaa kiusata se, että sinä siinä yksin haudoskelet keksiäksesi jotakin. Paha että tulin sanoneeksikaan! Puhu nyt toki jotakin…

— Mitäs minä tässä osaan sanoa? Ehkäpä sinun hermosi vielä joutuvat epäjärjestykseen, ja silloin lääkäri enkä minä tutkii, mikä sinua vaivaa. Täytyy huomenna haettaa… Vaan jos ei se ole sitä … — yritti hän sanomaan ja jäi miettimään.

— Puhu! — ahdisti Olga kärsimättömänä.

Stolz vain asteli eteenpäin yhä miettien.

— Anna tulla nyt! — sanoi vaimo pudistaen häntä kädestä.

— Kentiesi on se sinun mielikuvituksesi ylenpalttisuutta: — sinä olet liian elävä … tai kentiesi olet sinä tähän asti yhä kypsynyt… — arveli Stolz puoliääneen, melkein itsekseen.

— Ole hyvä, puhu ääneen, Andrei! En voi kärsiä, kun sinä itseksesi noin mutiset! — nurisi Olga: — minä tässä sinulle lörpöttelin tyhmyyksiä, ja sinä vain painat pääsi alas ja soperrat jotakin nenääsi! Minusta on ihan hirveää sinun kanssasi täällä pimeässä…

— En tiedä mitä sanoa… Mitä minä ymmärrän sinun alakuloisuudestasi ja kysymyksistä, jotka sinua ahdistavat. Puhutaanhan taas, niin nähdään. Täytyy kai jälleen ruveta kylpemään meressä…

— Sinä mutisit jotakin "kypsymisestä": — mikä sinulla oikeastaan oli mielessä? — kysyi Olga.

— Minä vain arvelin … — alotti Stolz vitkaan ja alakuloisesti ilmilausuen ajatuksensa, itsekään sitä uskomatta sekä ikäänkuin häveten omaa puhettansa: — näetkös … on hetkiä … minä tuota tahdon sanoa että jos tämä ei ole minkään sairauden oiretta, jos sinä olet täysin terve, niin kentiesi olet sinä kypsynyt, tullut siihen ajan kohtaan, jolloin elämän kasvu on lakannut … jolloin ei ole enää arvoituksia, vaan elämä on avautunut kokonaan…

— Sinä nähtävästi tahdot sanoa että olen tullut vanhaksi? — keskeytti vaimo elävästi. — Ettäs uskallat! huudahti hän uhkaavasti. — Minä olen vielä nuori ja voimakas! Ja hän oikasi itsensä suoraksi.

— Älä pelkää, — sanoi hän: — sinä nähtävästi et aijo koskaan vanhentua! En minä sitä tarkoittanut … vanhuudessa voimat väsähtyvät ja lakkaavat taistelemasta elämän kanssa. Ei, vaan sinun alakuloisuutesi ja ahdistuksesi — jos se vain on sitä, mitä luulen — on pikemminkin voiman merkki… Elävän, kiihkeän hengen etsinnät särkyvät toisinaan elämän särmiä vastaan, kun eivät löydä vastauksia, ja silloin ilmaantuu alakuloisuus … ajallinen elämän tyytymättömyys… Tämä on elämää ja sen salaisuuksia tutkivan sielun ainainen murhe… Ehkäpä sinunkin laitasi on näin… Jos niin on — niin ei se ole mitään typerää.

Olga huokasi, mutta nähtävästi enemmän ilosta, että vaara oli ohi, ja ettei ollut alentunut miehensä silmissä, vaan päinvastoin…

— Mutta olenhan minä onnellinen, järkeni ei ole joutilas, en minä haaveile, elämäni on vaihtelevainen — mitä siis vielä puuttuu? Miksi nämät kysymykset? — Se on tauti, paha painajainen…

— Niin, miksei, se on painajainen pimitetylle, heikolle hengelle, joka ei ole sellaiseen valmistautunut. Tämä murhe ja tällaiset kysymykset ovat kentiesi monelta järjen vieneet, muutamille ne ilmaantuvat kuni rumat näyt, kuni mielenhoure…

— Onni pursuaa yli reunojen, niin tekee mieli elää, vaan yhtäkkiä sekoittuu siihen jotakin katkeraa…

— Niin se on Prometheuksen tulen tuote! Ei siinä kyllin että saat kärsiä, sinun pitää vielä rakastaa suruasi ja kunnioittaa epäilyksiäsi, hämäriä kysymyksiäsi: ne ovat kukkurapäällistä ylenpalttisuutta, elämän ylellisyyttä, ja ilmaantuvat suurimmassa määrin onnen huipulla, kun raa'at himot ovat poissa. Ne eivät synny arkipäiväisen elämän keskessä, siellä ei niitä muisteta, missä on murhetta ja hätää; laumat kulkevat tietämättä tästä epäilyksen usvasta ja kysymysten tuskasta… Mutta ken ne on kohdannut aikanansa, sitä eivät ne tao murskaksi kuten moukari, vaan ovat sille kuin mieluisat vieraat.

— Mutta ei niistä ole helppo suoriutua: ne tuottavat tuskaa ja välinpitämättömyyttä … miltei kaiken suhteen, — lisäsi Olga epävarmasti.

— Luuletko niiden kauvankin kestävän? Niistä se vasta elämä viriää, — puhui Stolz. — Ne johtavat kuilulle, josta et saa mitään selvää, ja pakoittavat jälleen suuremmalla rakkaudella katselemaan elämää… Ne pakoittavat jo koeteltuja voimia taisteluun keskenään ikäänkuin sitä varten etteivät pääsisi nukahtamaan…

— Se on sumussa harhailemista ja aaveiden pelkoa! — valitti puoliso. — Kaikki olisi niin valoisaa, mutta yhtäkkiä laskeutuu elämään pahaa-ennustava varjo! Eikö todella ole keinoa sitä vastaan?

— Tietysti on elämällä tukikohtansa. Vaan jos ei noita kysymyksiä olisi, niin elämä tuntuisi ellostavalta!

— Mitä siis on tehtävä? Alistuakko ja koettaa selittää?

— Eikö mitä, — sanoi Stolz: — vaan täytyy asestautua lujuudella ja kärsivällisyydellä ja kulkea järkähtämättä omaa tietänsä. Emme me ole titaaneja sinun kanssasi — jatkoi hän syleillen vaimoansa: — emme me astu Manfredein tai Faustein kanssa uhkarohkeaan taisteluun kapinallisia kysymyksiä vastaan, emme ota vastaan heidän taisteluhansikastaan, vaan taivuttakaamme päämme, eläkäämme rauhallisesti läpi vaikean hetken, niin sitten jälleen on meille hymyilevä elämä, onni, ja…

— Vaan jos eivät ne koskaan meistä luovu, jos synkkämielisyys on meitä yhä enemmän vaivaava? … — kysyi Olga.

— Mitäs siitä: ottakaamme se vastaan kuin mikäkin uuden elämän elementti… Vaan ei se meihin nähden ole oleva mahdollista! Tämä ei ole, yksistään sinun surusi, se on koko ihmiskunnalle kuuluvaa yleistä pahoinvointia. Sinun päällesi on räiskähtänyt siitä vain yksi pisara… Se on hirveätä, kun ihminen reväistään elämästä … kun ei ole tukikohtaa. Vaan mitä meihin tulee, niin… Suokoon Jumala että tämä sinun raskasmielisyytesi olisi sitä, mitä luulen sen olevan eikä minkään taudin oiretta … se olisi pahempi. Se se on suru, jonka edessä minä sorrun avuttomana ja voimattomana maahan… Vaan tokkopa nuo epäilykset ja kysymykset voivat riistää meiltä onneamme ja meidän…

Hän ei sanonut loppuun, vaan Olga heittäytyi kuni mieletön hänen syliinsä ja kuni Bachuksen impi nääntyi silmänräpäykseksi intohimonsa unholaan kädet kierrettyinä miehen kaulaan.

— Ei usvaa, ei murhetta, ei sairautta eikä kuolemaa! — kuiskutti hän riemastuksissaan, jälleen onnellisena, rauhoittuneena, hilpeänä. Hänestä tuntui kuin ei hän milloinkaan ennen olisi lempinyt miestään niin hehkuvasti kuin tällä hetkellä.

— Katso ettei kohtalo vain varkain kuulisi sinun nurinaasi, — lausui Stolz taikauskoisen huomautuksensa, joka johtui hänen hellästä varovaisuudestaan: — ja ettei se tilittäisi sinua kiittämättömyydestä! Se ei ole hyvillään siitä, kun ei sen antimia pidetä arvossa. Näihin asti olet sinä vain koettanut tutustua elämään, vaan vielä on pakko sitä kokea… Odotahan jahka se aukeaa ja alkaa tuska ja vaiva … vaan ne alkavat vasta silloin … eivät ennen näitä kysymyksiä… Säästä voimiasi! — lisäsi Stolz hiljaa, miltei itsekseen vastaukseksi vaimonsa intohimoiseen mielenpuuskaan. Hänen sanoissaan soi surua ikäänkuin olisi hän jo kaukaa nähnyt sekä "tuskaa että vaivaa".

Olga vaikeni, äkisti hämmästyneenä miehensä äänen surullisesta soinnista. Hän uskoi häneen rajattomasti, uskoi hänen ääneensäkin. Miehen alakuloisuus tarttui häneenkin, ja hän kohdistui taas omaan sisäiseen itseensä.

Nojautuneena häneen, käveli hän koneellisesti ja hitaasti pitkin käytävää vaipuneena itsepäiseen vaitioloon. Pelokkaasti silmäili hän miehensä jäljestä elämän etäisyyteen, sinne, jossa tämän sanojen mukaan alkoi koettelemusten sarja, jossa heitä odottivat "tuska ja vaiva".

Hän rupesi uneksimaan toisellaista unta, ei haaleansinervästä yöstä, vaan hänen eteensä avautui toisellainen elämän seutu, ei läpikuultava eikä joutilas hiljaisen sopukan seutu, jossa eletään loppumattomassa hyvinvoinnissa puolisonsa kanssa… Ei, vaan siellä näki hän sarjan tappioita ja puutteita, kyynelten huuhtomia välttämättömiä uhreja, kieltäytymistä ja pakollista irtautumista joutilaisuudessa syntyvistä himoista, valituksia ja voihkauksia uusista, vielä tuntemattomista tunteista, ja näki unta taudeista, asiain sekasorrosta ja oman miehensä kadottamisesta…

Hän rupesi vapisemaan ja voimaan pahoin, mutta silmäili miehuullisen-uteliaasti tätä uutta elämän muotoa, tarkasteli sitä kauhistuksella ja punnitsi voimiaan… Rakkaus vain yksin ei pettänyt häntä tässä unessa, se seisoi uskollisena vartijana uudessakin elämässä, mutta ei sekään ollut siellä sama!

Poissa oli sen tulinen henkäys, poissa nuot kirkkaat säteet ja haaleansinervä yö; vuosien takaa näytti kaikki lastenleikiltä sen kaukaisen rakkauden rinnalla, jonka syvä ja julma elämä oli syliinsä ottanut. Siellä ei ollut kuultavissa suuteloita eikä naurua, ei haaveellisesti värähteleviä keskusteluita pensaskäytävissä, kukkaisten keskessä, juhlivan luonnon ja elämän helmoissa… Kaikki tämä oli siellä kalvennutta ja poisvarissutta.

Mutta leppeän murheen hetkinä kuvastui tuo kuihtumaton ja turmeltumaton rakkaus valtavana elämän voimana heidän kasvoillaan — se heijasteli vitkaan ja vaijeten vaihdetussa yhdistetyn kärsimyksen katseessa, kuului ja tuntui loppumattomassa molemminpuolisessa kärsivällisyydessä elämänkoettelemuksia vastaan, hillityissä kyynelissä ja tukahdetuissa itkuunparahduksissa…

Noihin surullisiin utuisiin kysymyksiin, jotka olivat vallanneet Olgan, liittyi muitakin selväpiirteisiä, joskohta kaukaisia, julmia näkyjä… Mutta miehen rauhoittavan ja lujan sanan turvissa, rajattomasti luottaen häneen, repäsi Olga itsensä irti tuosta arvoituksellisesta, harvalle tunnetusta raskasmielisyydestään sekä astui reippaasti eteenpäin huolimatta ennustavista ja uhkaavista tulevaisuuden unista.

Usvan haihduttua koitti valoisa aamu äidinhuolineen ja emännäntehtävineen; siellä houkuttelivat luokseen kukkatarhat ja vainiot ja miehen työhuone. Mutta ei hän huolettoman itsenauttivasti leikitellyt elämän kanssa, vaan salatuin ja ripein mielin eli hän eteenpäin, valmistautuen ja vartoen… Hän kasvoi kasvamistaan korkeammaksi… Andrei näki että hänen entinen ihanteensa naisesta ja vaimosta oli saavuttamaton, vaan hän tyytyi sen heikkoon heijastukseen Olgassaan, sillä ei hän koskaan ollut odottanut näinkään paljoa.

Mutta kauvan, miltei koko elämänsä, sai hän ponnistella ylläpitääksensä yhtä korkealla miesarvonsa tuon ylpeän ja itserakkaan Olgan silmissä, ei halpamaisesta kateudesta, vaan sentähden ettei tuo kristallinkirkas elämä pääsisi himmentymään, joka olisi voinut tapahtua, jos Olgan usko häneen vähänkään olisi horjunut.

Monet naiset eivät laisinkaan tätä tällaista uskoa tarvitse. Kerran mentyään miehelään ottavat he nöyrästi vastaan miehen sekä hyvät että huonot ominaisuudet, taipuvat ehdottomasti hänen heille valmistamaan asemaan ja ilmakehään, taikka suostuvat itse yhtä nöyrästi ensimmäiseen satunnaiseen syrjä-rakastumiseen heti tunnustaen mahdottomaksi tai katsoen tarpeettomaksi vastustaa sitä, koska muka "kohtalo ja himot niin määräävät ja nainen on — heikko astia" j.m.s.

Ja vaikkapa mies valloittaakin joukkoja tuolla lumoavalla voimallaan — järjellään — niin sellaiset naiset ylpeilevät tällä puolisonsa mainiolla ominaisuudella ikäänkuin jollakin kalliilla kaularihmalla, mutta ainoastaan siinä tapauksessa että miehen järki jää sokeaksi heidän kurjien naiskujeidensa suhteen. Mutta annappa jos mies uskaltaa kurkistaa heidän viekkaan, vähäpätöisen, toisinaan paheellisenkin olentonsa pikkumaiseen komediaan, niin tuntuu heistä vallan raskaalta ja tukalalta moisen järjen edessä.

Olga ei tuntenut sääntöä sokeasta kohtaloonsa nöyrtymisestä eikä ymmärtänyt mokomia naisten pikkumaisia lemmenseikkoja. Tunnustaen kerran valitun miehen ansiokkaaksi omistamaan hänet omakseen, uskoi hän häneen ja sentähden häntä rakasti, sillä jos hän olisi lakannut häneen uskomasta — niin olisi hän lakannut häntä rakastamastakin, niinkuin oli tapahtunut Oblomovin suhteen.

Mutta silloin olivatkin hänen askeleensa vielä epävarmat ja tahtonsa vaappera, silloin hän vasta silmäili ja mietiskeli elämää koettaen tajuta henkensä ja luontonsa eri ilmiöitä ja koota aineksia; silloin ei luomistyö vielä ollut alkanut, ja elämän tiet olivat arvaamattomat.

Mutta nyt ei hän uskonut Andreihin sokeasti, vaan itsetietoisesti, ja hänessä näki hän lihaksi muuttuneena ihanteensa miehellisestä täydellisyydestä. Ja kuta enemmän, kuta itsetietoisemmin hän häneen luotti, sitä vaikeampi oli miehen pysyä samalla tasolla ja olla, ei ainoastaan vaimonsa järjen ja sydämmen, vaan myös mielikuvituksenkin sankarina. Vaan tämä uskoi häneen niin lujasti ettei tunnustanut hänen ja itsensä välillä mitään muuta oikeus-astetta eikä välittäjää kuin Jumalan. Sentähden ei hän olisi sietänyt hiuskarvankaan verran alentaa ansioita, jotka hän kerran tunnusti. Jos miehen luonteessa tai hengessä olisi ilmaantunut mikä tahansa väärä sävy, niin se olisi vaikuttanut hänessä tärisyttävän sorasoinnun. Särkynyt onnela olisi kaivellut häntä raunioidenkin alta, ja jos hänen voimansa olisivat säilyneet eheinä, niin…

Vaan ei; sellaiset naiset eivät erehdy kahta kertaa… Sellaisen uskon sortumisen, sellaisen rakkauden jälkeen on uudestasyntyminen mahdotonta.

Stolz oli syvästi onnellinen täyteläisessä, riehuvassa elämässään, jossa kukoisti kuihtumaton kevät, ja kiihkeästi, säästäväisesti hän sitä viljeli, varjeli ja valvatteli. Hänen sielunsa pohjasta nousi kauhu ainoastaan silloin, kun hän muisti että Olga oli ollut vain vaaksan päässä turmiosta, ja että tämä ennustettu tie — heidän kaksi olemustansa, jotka olivat sulautuneet yhdeksi, olisivat voineet hajaantua erilleen, ja että tuntemattomuus näistä elämänteistä oli ollut aikaansaamaisillaan sen julman erehdyksen että Oblomov…

Hän vavahti. Kuinka? Olgako siinä elämässä, jonka Oblomov hänelle oli valmistanut? Tämäkö nainen keskellä tuota ryömimistä päivästä-päivään, maalaisrouvana, lastensa piikana, talonsa emäntänä — siinä kaikki!

Kaikki kysymykset ja epäilykset, koko elämän kuume olisi mennyt taloudellisiin huoliin, juhlapyhien ja vierasten odotuksiin, perhekokouksiin, syntymäpäiviin, ristiäisiin ja velton, uneliaan miehen hoiteluun!

Avioliitto olisi ollut vain muotona, vaan ei sisällyksenä, keinona, vaan ei tarkoituksena; se olisi ollut leveänä ja muuttumattomana kehyksenä vieraskäynneille ja vastaanotoille, päivällisille ja illallisille sekä tyhjälle lörpöttelylle…

Kuinka olisi Olgan lainen nainen siis kantanut moisen elämän? Alussa olisi hän riehtonut etsien ja koettaen arvata elämän salaisuutta, itkenyt, tuskaillut, sitten olisi tottunut siihen, syönyt ja lihonut, nukkunut ja tyhmistynyt…

Ei, ei suinkaan hänen niin olisi käynyt, vaan hän olisi itkenyt, kärsinyt, kuihtunut ja kuollut tuon rakastavan ja voimattoman miehen syleilyyn… Olga raukka!

Vaan jospa ei tuli olisi sammunutkaan eikä elämä riutunut, jospa voimat olisivat kestäneet ja pyrkineet vapauteen, jospa hän olisi räpäyttänyt siipensä levälleen kuni väkevä ja tuikeasilmäinen naaraskotka silmänräpäykseksi heikkojen käsien vangitsemana ja syöksynyt sille korkealle kalliolle, jossa näkee uroskotkan, joka on vielä väkevämpi ja tarkkanäköisempi kuin hän?… Niin, voi silloin Ilja parkaa!

— Ilja parka! — virkkoi Andrei kerran ääneensä muistellessaan entisyyttä.

Tämän nimen kuullessaan laski Olga yhtäkkiä kätensä ompeluksineen alas polville, heitti päänsä taaksepäin ja vaipui syviin mietteisiin. Huudahdus oli herättänyt hänessä muistelon.

— Mitä hänestä? — kysyi hän sitten. — Eiköhän saisi tietää?

Andrei pudisti hartioitaan.

— Tulin tässä ajatelleeksi, — sanoi hän: — että me elämme ikäänkuin siihen aikaan, jolloin ei ollut postia, jolloin ihmiset matkusteltuaan eri suunnille, pitivät toinen-toisensa hävinneinä — ja todellakin katosivat kuulumattomiin.

— Kirjoittaisit taas jollekkin ystävistäsi, niin saataisiin ainakin tietää…

— Emme me mitään muuta saisi tietää paitsi sitä, että mies on hengissä, on terve ja asuu yhä samassa asunnossa — senhän minä tiedän ilman ystäviäkin. Vaan mikä häntä vaivaa, kuinka hän elämänsä kantaa, onko hän siveellisesti kuollut vai vieläkö elämän kipinä hänessä kytee — sitä ei syrjäinen saa tietää…

— Ah, älä puhu noin, Andrei: tuntuu niin hirveällä ja kipeältä kuulla! Minuakin haluttaisi, ja pelkään tietää…

Hän oli tyrskähtämäisillään itkuun.

— Keväällä tulemme Pietariin, — silloin saamme itse tietää.

— Ei ole kylliksi että saamme tietää, täytyy tehdä kaikki…

— Enkös minä sitten ole tehnyt? Vähänkö minä olen häntä kehoitellut, puuhaillut hänen puolestaan, järjestellyt hänen asioitansa — vaan hän ei ole edes tikahtanutkaan! Kun häntä mieskohtaisesti puhuttelee, on hän valmis kaikkeen, vaan tuskin on silmistä poissa — hui hai, jää hyvästi, mies on jälleen nukahtanut. Sitä miestä saa retuuttaa juuri kuin juopunutta!

— Miksi annamme hänen sitten olla poissa silmistämme? — lausui Olga kärsimättömästi. — Hänen suhteensa täytyy toimia jyrkästi: ottaa hänet kanssansa vaunuun ja raahata mukaansa. Kohtahan me tässä siirrymme maatilallemme, hän tulee olemaan meitä likellä, ja silloin otamme hänet mukaamme.

— Siitä miehestä meille on aika risti! — arveli Andrei kävellen edestakaisin huoneessa. — Eikä sille loppua tule!

— Rasittaako se sinua? — sanoi Olga. — Sepä uutinen! Ensi kertaa kuulen sinun nurisevan tästä huolesta.

— En minä nurise, — vastasi Andrei: — minä vain harkitsen asiaa.

— Vaan mistäs tuo harkitseminen sitten johtui? Sinähän tunnustit itsekkin että tämä on ikävää ja rauhatonta — eikö niin?

Vaimo katsahti häneen tutkivasti. Mies pudisti kieltävästi päätään.

— Ei, ei se ole rauhatonta, vaan hyödytöntä: sitä minä toisinaan mietin.

— Älä sano niin, älä sano! — keskeytti hänet Olga. — Minä olen jälleen koko päivän, niinkuin viime viikollakin, ajatteleva tätä ja tuskitteleva. Jos sinussa on sammunut ystävyys häneen, niin ihmisrakkaudesta olet velvollinen kantamaan tämän huolen. Jos sinä väsyt, niin minä menen yksin enkä lähde pois ilman häntä: hän tulee liikutetuksi minun pyynnöistäni; minä tunnen maksavani huonosti velkani, jos olen näkevä hänet tapettuna, kuolleena! Ehkäpä kyyneleet…

— Herättävät hänet kuolleista, arvelet kai? — keskeytti Andrei.

— Ei, eivät herätä kuolleista, vaan saattavat hänet ainakin katsahtamaan ympärilleen ja vaihtamaan elämänsä johonkin parempaan. Hän ei jää makaamaan likaan, vaan tulee olemaan lähellä vertaisiansa, meitä. Kun minä silloin kerran vain pikimältäni pistäysin hänen luonaan — niin hän silmänräpäyksessä havahtui ja häpesi…

— Ethän vain rakastane häntä niinkuin ennenkin? — kysyi Andrei leikillä.

— En! — sanoi Olga totisena ja miettiväisenä kuni takaisin menneisyyteen katsoen. — En rakasta häntä niinkuin ennen, mutta on jotakin mitä minä hänessä rakastan, jolle nähtävästi olen jäänyt uskolliseksi, enkä muutu niinkuin moniaat…

— Ketkä moniaat? Sano, sinä myrkyllinen käärme, pure, pistä: minäkö vai kuka? Erehdyt hyvä ystävä! Vaan jos tahdot tietää totuuden, niin minähän se sinutkin olen opettanut häntä rakastamaan ja vähällä hyvän perille saattanut. Minutta olisit sinä huomaamatta mennyt hänen ohitsensa. Minä sinun annoin ymmärtää että hänessä on järkeäkin yhtä paljon kuin muissa, mutta että se vain on tukittu ja tukahdutettu kaikellaisella roskalla ja nukahtanut joutilaisuudessaan. Tahdotko, niin sanon sinulle, miksi hän sinulle on kallis ja mistä syystä sinä häntä yhä rakastat?

Olga nyökäytti suostuvaisesti päätään.

— Siitä syystä että hänessä on tuo kalliimpi kaikkea järkeä: rehellinen, uskollinen sydän! Luonnolta saaman kultansa on hän vahingoittamatta kantanut läpi elämänsä. Hän on langennut sysäyksistä, kylmennyt ja vihdoin nukahtaut surmattuna, petettynä, kadotettuaan elinvoimansa, mutta ei ole kadottanut kunniallisuuttaan eikä uskollisuuttaan. Ei ainoatakaan väärää säveltä hänen sydämmensä ole antanut, ei ole siihen tarttunut mitään likaa. Ei häntä imarra mikään, koristeltu valhe, eikä mikään häntä saa viekotelluksi vilpilliselle tielle. Raivotkoon ympärillään kokonainen valtameri likaa ja saastaa, tulkoon koko mailma myrkytetyksi ja pyörähtäköön nurinniskoin — Oblomov ei ikinä kumarra valheen epäjumalalle, vaan hänen sielunsa on aina jäävä puhtaaksi, valoisaksi, rehelliseksi… Se on kristallinkirkas, läpihohtava sielu, sellaisia miehiä on vähän, ne ovat harvinaisia jalohelmiä laumassa? Hänen sydäntään et millään saa lahjotuksi, häneen voi aina ja kaikkialla luottaa. Siinä se, mille sinä olet jäänyt uskolliseksi ja miksi huoli hänestä ei koskaan ole minulle oleva raskas. Useita ihmisiä tunnen korkeine ominaisuuksineen, mutta en milloinkaan ole kohdannut puhtaampaa, valoisampaa ja yksinkertaisempaa sydäntä: useita olen rakastanut minä, mutta en ketään miestä niin vahvasti ja kuumasti kuin Oblomovia. Kerran hänet tuntemaan opittua, on mahdotonta lakata häntä rakastamasta. Eikö se ole niin? Enkö ole arvannut oikein?

Olga oli vaiti katsellen alasluoduin silmin käsineuleeseensa. Andrei tuli miettiväiseksi.

— Ettäkö ei kaikki ole siinä —? Mitä siis vielä? Ai, juukeli! — lisäsi hän iloisesti säpsähtäen. — Unhoitin kokonaan sen "kyyhkymäisen hellyyden"…

Olga purskahti nauramaan, työnsi sukkelasti neuleensa syrjään, riensi Andrein luo, kietoi kätensä hänen kaulaansa, katseli hetkisen säteilevin silmin suoraan hänen silmiinsä, kävi sitten miettiväiseksi ja kallisti päänsä miehensä hartioita vastaan. Hänen muistossaan nousivat esiin Oblomovin leppeät, alakuloiset kasvot, hänen hellä katseensa, nöyryytensä, sitten hänen surkea, häveliäs hymyilynsä, jolla tämä erottaessa oli vastannut hänen nuhteluunsa… se koski häneen niin kipeästi ja hänen kävi toista niin sääli…

— Sinä et siis häntä heitä etkä hylkää? — puheli hän irroittamatta käsiään miehensä kaulasta.

— En ikinä! Jos ei vain mikään kuilu avaudu äkkiarvaamatta meidän välillemme, jos ei vain kohoa mikään muuri…

Vaimo suuteli miestään.

— Otatko Pietariin tultua minut mukaasi hänen luokseen?

Stolz oli epävarmasti vaiti.

— Vastaa suostuvasti! — vaati Olga jyrkästi. —

— Kuules, Olga, — lausui Stolz koettaen irroittaa kaulaansa hänen käsivarsiensa renkaasta: — ensin täytyy…

— Ei, sinun täytyy luvata, minä en hellitä!

— Olkoon menneeksi, — vastasi Stolz: — mutta ei ensi kerralla, vaan vasta toisella, sillä minä tiedän miten sinun käy, jos hän…

— Älä puhu, älä puhu! … keskeytti vaimo. — Niin, sinä otat minut mukaasi, ja kahden teemme kaikki. Yksin sinä et osaa etkä tahdo!

— Olkoon niin, mutta sinä tulet pahoinvoivaksi kentiesi pitkäksi aikaa, — sanoi mies vähän tyytymättömänä että Olga oli pakoittanut hänet suostumaan.

— Muista siis, — päätti vaimo istuutuen paikalleen: — että sinä luovut yrityksestä vasta silloin kun "avautuu kuilu tai kohoaa muuri teidän välillenne". Minä en unhoita näitä sanoja. —

9.

Rauha ja hiljaisuus vallitsee Viipurinpuolella sen kastelemattomilla kaduilla, puisilla käytävillä, lepää yli sen surkastuneiden puutarhojen ja nokkosilla kasvettuneiden ojien, missä aitovierillä joku vuohi, köydenrepale kaulassaan, ahkerasti näykkii ruohoa tai tylsänä maata mokottaa, ja missä puolenpäivän tienoilla kopisevat pitkin käytävää sivukulkevan kirjurin keikarimaiset korkeat kengänkorot, liikahtavat musliiniverhot jossakin ikkunanpahasessa ja geraniumien takaa kurkistaa joku virkamiehen vaimo tai ryytimaan aitauksesta yhtäkkiä hypähtää ylös ja samassa silmänräpäyksessä painuu piiloon jonkun tyttöletukan virkeät kasvot, heti sen perästä hypähtää ylös toinen samallainen ja myöskin katoaa, sitten ilmestyy jälleen ensimmäinen vaihtuen taas toiseen, ja kuuluu kiikussa keinuvien tyttösten vihellystä ja naurunkikatusta.

Kaikki on hiljaista rouva Pshenitsinan talossa. Kun astut sisään pihapahaseen, niin tempaa sinut elävä idyllinen näytelmä: kanat ja kukot näet nostavat koko hälinän ja pakenevat piiloon nurkkiin; koira alkaa riuhtoa ketjuaan ja villiytyy haukkuun; piika Akuliina lakkaa lypsämästä lehmää, piharenki keskeyttää halonhakkuunsa, ja molemmat töllistävät uteliaina tulijaan.

— Ketä te haette? — kysyy renki ja kuultuaan Ilja Iljitshin tai talonemännän nimen, osottaa ääneti portaita kohti ja ryhtyy jälleen pilkkomaan halkoja, vaan tulija astelee pitkin puhtoista, hiekoitettua käytävää portaille, jonka astimille on levitetty yksinkertainen, puhdas matto, tarttuu vaskiseen, kirkkaaksi kiilloitettuun soittokellon ripaan, ja oven aukaisee Anisja, lapset, toisinaan itse emäntä tai Sakariias — Sakariias kaikista viimeisimmäksi.

Kaikki Pshenitsinan talossa huokui nyt sellaista runsautta ja taloudellista hyvinvointia, jollaista ei oltu nähty edes ennen, silloin kun Agata Matvejevna eli yhtenä talona veljensä kanssa. Keittiö, säilytyshuoneet, bufetti — kaikki oli täpötäynnänsä astiakaappeja isoine ja pienine, pyöreine ja soikeine vateineen, kulhoineen, kuppeineen sekä pinoineen lautasia, kannuja: rautaisia, vaskisia ja savesta tehtyjä. Kaappeihin olivat siististi järjestettyinä sekä omat, aikoja sitten lunastetut ja enää koskaan panttaamattomat hopeakalut, että Oblomovin hopeat. Kokonaiset rivit suurimahaisia ja pienipitoisia teekannuja, muutamia rivejä porsliinikuppeja; sekä paljaita että maalatuita, kultauksineen, leimalauseineen, leimuavine sydämmineen ja kiinalaisineen, suuria lasimaljoja kukkuroillaan kahvia, kaneelia, vaniljaa, kristalloituja teerasioita, voi- ja etikkakantimia. Sitten kokonaiset hyllylliset roukkioituina täyteen kääryjä, pulloja, koppia kotilääkkeineen, ruohoineen, hauteineen, laastareineen, väkihappoineen, kamfertteineen, pulvereineen, paloviinoineen. Siellä oli myös saippuata, aineksia pitsien puhdistamista tai tahrojen pois kihnuttamista varten ynnä muuta, ynnä muuta — sanallapannen kaikkea sitä, mitä löytyy jokaisessa kunnollisessa maatalossa, jokaisen kodikkaan emännän läheisyydessä. Niin että kun Agata Matvejevna äkisti sattuu aukaisemaan tällaisia aineita sisältävän kaapin oven, niin ei hän itsekään kestä tuota huumaavien hajujen leyhkäystä vastaan, vaan hänen täytyy ensimältä kääntää nenänsä poispäin.

Aitassa oli lakeen saakka riipustettu lihaliikkiöitä, jotteivät hiiret pääsisi turmelemaan juustoja, sokuritoppeja, kapakaloja, pusseja kuivatuita sieniä, joita oli ostettu tshuhna-ukolta vaihtamalla pähkinöihin. Lattialla seisoi voitynnyreitä, isoja umpinaisia piimäpönttöjä, munakoreja — ja mitä kaikkea muuta siellä lie ollutkaan! Täytyisi olla toisen Homeruksen kynä luetellakseen täydelleen ja yksityisseikkoja myöten kaikki, mitä oli kasattuna jokanurkkaan ja tämän pienoisen Noakin arkin kaikille hyllyille. Keittiö se vasta oli tuon suuren, toimeliaan emännän oikeana pyhäkkönä sekä hänen arvokkaan auttajattarensa Anisjan silmäteränä. Kaikki oli käsillä ja paikoillaan, kaikkialla vallitsi järjestys ja puhtaus, niin: ihan jokapaikassa — olisi voinut sanoa, jollei olisi jäänyt yhtä soppea, mihin ei milloinkaan päässyt tunkeutumaan päivänvalo, ei raittiin ilman virta, ei emännän silmä eikä Anisjan vikkelä, kaikkipyyhkivä käsi. Tämä soppi oli Sakariiaksen pahna! Hänen kopperonsa oli ikkunaton, ikuisen pimeyden pesäpaikka. Jos Sakariias sattui tapaamaan emännän tämän pyhäkkönsä korjaamis- tai puhdistuspuuhissa, niin hän kopeasti selitti ettei ollut akkaväen asia tutkia, kussa ja kuinka harjain, rasva-rasiain ja saappaiden tässä olla piti, ettei se keneenkään kuulu, jos hänellä vaatteet viruvat läjässä lattialla ja vuode on nurkassa uunin takana pölyssä, ja että se on hän, joka käyttää noita vaatteita ja nukkuu tuolla vuoteella eikä emäntä. Vaan mitä koski saunavihtaa, lautoja, kahta tiilikiveä, tynnyrinpohjaa sekä kahta halkoa, joita hän piti luonaan komerossaan, niin oli hänen mahdoton tulla taloudessaan toimeen ilman niitä, vaan miksi? — sitä ei hän ruvennut selittämään; edelleen puolustautui hän sillä, ettei tomu eivätkä hämähäkit häntä vähääkään häirinneet ja että, koska hänkään ei pistä nokkaansa heidän keittiöönsä, niin antakoot siis hänenkin olla rauhassa. Anisjalle, jonka hän kerran siellä tapasi, antoi hän sellaisen ylenkatseellisen läksytyksen ja uhkasi häntä niin totisesti kyynäspäällään rintaan, että tämä pelkäsi enää kurkistaakkaan hänen luokseen. Kun asia oli esiinkannettu korkeimpaan tuomioistuimeen, Ilja Iljitshin armollisen tarkastuksen alle, niin tämä herra kyllä yritti saattamaan asian ankarampaan järjestykseen, mutta pistettyään ovesta Sakariiaksen komeroon ainoastaan päänsä ja silmäistyään hetkisen kaikkeen, mitä siellä oli, sylkäsi vain eikä saanut sanaakaan suustaan.

— Mitäs saitte? — kutitteli silloin Sakariias emännälle ja Anisjalle, jotka olivat kääntyneet Ilja Iljitshin turviin toivossa että tämän osanotto saa aikaan jonkun muutoksen. Ja hän naurahti omalla tavallaan koko naamansa täydeltä, niin että kulmakarvat ja poskiparrat vetäytyivät syrjään.

Kaikissa muissa huoneissa oli valoisaa, puhdasta ja raitista. Vanhat haalistuneet ikuttimet olivat hävinneet, vierashuoneen ja virkahuoneen ikkunat ja ovet olivat varjostetut sinisillä ja viheriöillä poimuverhoilla, musliini-draperioilla ja punaisilla kukkaisköynnöksillä — kaikki Agata Matvejevnan kätten työtä. Tyynyt hohtivat lumivalkoisina vuorina kohoten miltei lakeen asti; peitot olivat silkillä tikattuja. Viikkokausia oli emännän huone ollut täyteenahdettu muutamia aukilevitettyjä toinen-toisensa viereen asetettuja pelipöytiä, joille oli levitetty näitä peittoja sekä Ilja Iljitshin yönuttu. Agata Matvejevna oli omakätisesti ne ommellut, alustanut vanulla ja läpitikannut, painautuen työhönsä koko vahvalla rinnallaan, imeytyen siihen kiinni silmillään vieläpä suullaan, kun milloin täytyi puraista poikki rihma, — ja se oli ollut hänelle mieluista vaivaa ja hän oli kainosti palkinnut itseänsä sillä ajatuksella että kauhtana ja peitot tulevat pukemaan, lämmittämään, lellittämään ja lepuuttamaan hänen pulskaa, pulleata Ilja Iljitshiänsä! Ja tämä taas maaten sohvallansa päiväkaudet ihaili hänen paljaita käsivarsiansa, jotka liikkuivat edestakaisin neulan ja rihman mukana. Usein uinui hän kuunnellen tätä langan sihinää, läpipujottelemista ja poikkirapsahdusta aivan niinkuin muinen Oblomofkassa.

— Kyllä jo riittää, ihanhan te väsytätte itsenne, — koettaa hän asetella touhuavaa emäntää.

— Jumala rakastaa työtä! — vastaa emäntä nostamatta silmiään ja käsiään työstä.

Kahvi tarjottiin Oblomoville yhtä huolellisesti, puhtaasti ja maukkaasti kuin ennenkin; lihalientä sisälmyksineen, makaroonia hienoine juustoineen, kalakukot, kaljaliemet, kotikasvuiset kananpojat — kaikki se vaihteli vakavassa järjestyksessä ja teki hauskan vaihtelun pienen talon yksitoikkoisiin päiviin. Ikkunoihin iskivät aamusta iltaan iloiset auringonsäteet paahtaen täydeltä terältä puolipäivää kumpaakin seinää, koska näet ryytimaat olivat molemmin puolin taloa. Hilpeästi visertelivät kanarialinnut, geraniumit ja lasten kreivin-puutarhasta tuomat hyasintit levittivät pieneen huoneeseen väkevää tuoksua, joka miellyttävästi sekaantui hienon havana-sikaarin savuun ja kaneelin tai vaniljan hajuun.

Ilja Iljitsh se eleli nyt aivankuin kultaisissa elämän puitteissa, joissa ikäänkuin bioraamassa vaihtuvat ainoastaan yöt ja päivät sekä vuodenajat; muita muutoksia tai erityisesti tärkeämpiä tapahtumia, tuollaisia, jotka usein hämmentävät elämää sen pohjamutia myöten, sellaisia ei ollut. Siitä asti kun Stolz oli vapauttanut Oblomofkan veljen vehkeellisistä veloista, ja Muhojarov ja Tarantjev kokonaan olivat poistuneet näyttämöltä, siitä asti oli myös poistunut kaikki vihamielisyys Ilja Iljitshin elämästä. Häntä ympäröivät nyt sellaiset yksinkertaiset, hyvät ja rakastavat ihmiset, jotka koko olennollaan suostuivat tukemaan hänen elämäänsä ja auttamaan häntä niin ettei hän sen painoa huomannut eikä tuntenut.

Agata Matvejevna oli elämänsä huippukohdassa. Hän tunsi elävänsä sellaista täyteläistä elämää, jollaista ei koskaan ennen ollut elänyt, mutta ei hän sitä osannut ilmilausua paremmin kuin ennenkään, tai oikeastaan ei se juolahtanut hänen päähänsäkään. Hän vain rukoili Jumalaa pitentämään Ilja Iljitshin ikää ja vapauttamaan tämän kaikesta "murheest', vihast' ja hädäst'" uskoen myös itsensä, lapsensa ja koko olonsa luojansa huostaan. Mutta hänen kasvonsa ilmaisivat alituisesti yhtä ja samaa onnea, täyteläistä, tyydytettyä, mitään kaipaamatonta, sanalla sanoen niin harvinaista onnea että se olisi ollut mahdoton kaikille muille luonteille. Ruumiiltaankin oli hän tullut täyteläiseksi, povi ja olkapäät loistivat samaa tyytyväisyyttä ja pyöreyttä, silmistä säteili leppeyttä ja emännällistä huolehtivaisuutta. Hän oli saanut takaisin saman arvokkaisuuden ja levollisuuden, joilla ennenkin oli vallinnut taloaan noiden nöyrien palvelijainsa Anisjan, Akuliinan ja piharengin keskessä. Niinkuin ennenkin hän ei kävele, vaan ikäänkuin uiden liitää kaapilta keittiöön, keittiöstä aittaan, ja tasaisesti ja hätäilemättä antaa käskyjään täysin itsetietoisena siitä, mitä tekee.

Anisja on myös tullut entistään elävämmäksi sentähden että työtä on karttunut enemmältä; liikkuen, touhuten, juosten hän sitä teki aina emäntänsä määräysten mukaan. Silmätkin hänellä ovat kirkkaammat, ja nenä, tuo puhuva nenä, se yhä on hänen koko olemuksensa etummaisena edustajana, se se yhä paistaa punoittaa ilmaisten huolia, ajatuksia ja aikomuksia, sekä puhelee, vaikka kieli vaikeneekin.

Kumpikin on puettu oman toimensa arvoasteen mukaisesti. Emännällä oli varastossa iso kaapillinen silkkileninkejä, mantilleja ja saloppeja; päähineet tilattiin toiselta puolelta Nevaa, miltei Liteinajalta, jalkineet — ei Apraksinilta, vaan Kauppahovista, ja hattu — ajatelkaas: Morskajalta! Anisjakin, kun pääsee ruuanlaitosta varsinkin sunnuntaisin, pukee yllensä villaisen hameen ja röijyn. Mutta Akuliina se yhä vain kulkea lönttäsee hame vyötäreillä käärittynä, eikä renkikään raahdi kesäisinä joutohetkinään erota puoliturkistaan. Sakariiaksesta tietysti ei kannata puhuakkaan, hän kun oli harmaasta hännystakista tekaissut itselleen puseron, ja mahdotonta oli päättää, minkäväriset hänen housunsa olivat tai mistä aineesta hänen kaulahuivinsa oli tehty. Hän se vain kiilloittelee saappaita, sitten nukkua röhöttää, köpöttää portilla tylsästi tuijottaen harvoja ohikulkijoita tai kaiken lopuksi istuskelee likeisessä rihkamapuodissa ja tekee yhä sitä samaa, mitä on tehnyt ennenkin, ensin Oblomofkassa sekä sitten Gorohovaja kadun varrella Pietarissa.

Entäs Oblomov itse? Itse oli Oblomov täysi ja luonnollinen vastine ja ilmaus tuosta rauhasta, tyytyväisyydestä ja häiritsemättömästä hiljaisuudesta. Hautautuen omaan olemukseensa ja yhä syvemmin siihen eläytyen, tuli hän lopulta siihen päätökseen ettei hänen ollut tästä enää mihinkään meneminen, ei mitään etsiminen, että hänen elämänsä ihanne oli toteutunut, joskohta ilman runollisuutta, ilman noita säteitä, joilla hänen mielikuvituksensa kerran oli valaissut leveän ja huolettoman herraselämän juoksun siellä kotikylässä, kotiväen ja talonpoikain keskessä. Hän piti nykyistä elämäänsä jatkona samaan oblomovilaiseen olemassaoloon, nähden sen ainoastaan toisessa paikallisvärityksessä. Täälläkin, kuten Oblomofkassa, onnistui hänen helposti pysyä erillään elävästä elämästä, tinkiä ja tilata siltä itselleen hämmentämättömän rauhan.

Hän riemuitsi sisällisesti siitä, että oli päässyt pois sen ikävystyttävistä, kiusallisista vaatimuksista ja uhkauksista, pois sen näköpiirin alta, jossa leimahtelevat suurten riemujen salamat ja pamahtelevat suurten surujen äkkiarvaamattomat iskut, jossa valheelliset toiveet ja onnen uhkeat harhakuvat leikitsevät, jossa oma ajatus nakertaa ja hivuttaa ihmistä tappaen himot, jossa järki lankeilee ja juhlailee, jossa ihminen taistelee lakkaamatonta taistelua ja poistuu taistelutanterelta rikkirevittynä ja aina yhtä tyytymättömänä, kyllääntymättömänä. Kokematta nautintoja, joita taisteluissa saavutetaan, kieltäytyi hän niistä hengessään ja tunsi rauhaa sielussaan ainoastaan tässä unhoitetussa sopukassaan, jossa ei mitään tiedetty liikkeestä eikä elämän riehusta.

Vaan jos hänen mielikuvituksensa vielä alkaa kiehua, ja unhoitetut muistot ja täyttymättömät haavat nousevat, jos omatunto alkaa nuhdella näin eikä toisin eletystä elämästä — silloin nukkuu Oblomov levottomasti, heräilee, hypähtelee vuoteessaan, toisinaan itkee toivottomuuden kylmin kyynelin valoisaa, iäksi sammunutta elämänihannettaan, niinkuin itketään kallista vainajaa, katkerasti tuntien ettei ole hänelle tehty kylliksi hyvää silloin kun tämä vielä eli.

Sitten hän silmähtää siihen, mikä häntä ympäröi, nauttii ajallista hyvyyttä ja rauhoittuu haaveellisena tuijottaen, kuinka ilta-aurinko hiljaa ja levollisesti laskee tulessa leimuavine ruskoineen, päättää lopuksi, etteihän hänen elämänsä ollut ainoastaan muodostunut, vaan myös luotu, vieläpä edeltäpäin määrätty niin yksinkertaiseksi ja vaatimattomaksi, jotta se voisi ilmaista ihanteellis-rauhallista puolta ihmiselämästä. Toisille, ajatteli hän, on langennut osakseen ilmituoda siitä levottomia puolia, panna liikkeelle sen luovia ja hävittäviä voimia: jokaisella kun on oma tehtävänsä.

Tällainen viisausoppi se nyt oli kehittynyt oblomovilaisessa Platossa, sepä se häntä nyt tuuditteli noissa kysymyksissä ja ankarissa velvollisuuden ja työn vaatimuksissa. Mutta eihän hän ollut syntynytkään eikä kasvatettu miksikään gladiaattoriksi arenalle, vaan rauhalliseksi taistelun katselijaksi, eikä hänen arka ja laiska sielunsa olisi kestänyt remuavaa onnea yhtä vähän kuin elämän korvapuustejakaan — senpätähden pysyttelihen hän ainoastaan sen reunalla, sillä ei olisi kannattanut ruveta mitään tavoittelemaan, muuttamaan tai katumaan. Vuosien karttuessa ilmaantui mielenliikutuksia ja katumuksia harvemmin, ja hiljaa, aste-asteelta painautui hän jälellä-olevan olemuksensa yksinkertaiseen ja leveään ruumisarkkuun, jonka oli ominkäsin tehnyt, samoin kuin erämaan vanhukset, syrjäytyen elämästä, kaivavat itselleen oman hautansa. Hän oli jo lakannut haaveksimasta maatilansa kuntoonpanoa ja sinne matkustamista kimssuineen kamssuineen. Stolzin asettama tilanhoitaja lähetti hänelle säännöllisesti hyvänlaiset tulot jouluksi, talonpojat toivat leipää ja ruoka-aineita kaupunkiin, ja koko talo huokui iloa ja yltäkylläisyyttä. Ilja Iljitsh oli varustanut itselleen myös parin hevosia, mutta hänelle omituisesta varovaisuudesta sellaiset hevoset että ne vasta kolmannella ruoskaniskulla lähtivät liikkeelle porrasten edestä, sillä ensimmäisellä ja toisella iskulla toinen hevonen vain hytkähtää ja kuopaisee maata, sitte hytkähtää toinen hevonen ja kuopaisee jalallaan, sitten vasta ne tiukasti ojentaen kaulansa, selkänsä ja häntänsä yhtaikaa lähtevät juosta hölkyttämään puistellen päitään. Niillä kuljetettiin Vanjaa kouluun tuolle puolen Nevaa ja niillä emäntä ajeli kaikellaisilla ostoksillaan. Mutta laskiaisena ja pääsiäispyhänä koko perhe, myös itse Ilja Iljitsh kävivät lystiä-ajelemassa markkina-kojulla, tilasivat toisinaan looshinkin ja kävivät joka sorkka — teatterissa. Kesäisin läksivät he käymään maalla, ja Iljan perjantaina — Ruutitehtaalla, ja näin se elämä vaihteli tavallisine ilmiöineen tuomatta mitään mullistavia muutoksia, joskohta sen iskut hiukan hiipoivat näitäkin rauhallisia sopukoita. Sillä valitettavasti ukkosen jyrähdys, joka tärisyttää vuorten perustuksia ja äärettömiä ilma-aloja, kuuluu hiirenkin pesään, joskohta heikommasti, kumeammasti, niin kuitenkin tämmöiselle pikku piilopaikalle tuntuvasti. Ilja Iljitsh syöskenteli hyvällä ruokahalulla ja paljon, kuten ennen Oblomofkassa, käveli sekä työskenteli laiskasti ja niukasti aivan kuten oli tehty Oblomofkassa. Huolimatta karttuvasta iästään joi hän huoletonna viiniä, viinimarjaviinaa ja vielä huolettomammin makaili pitkät ajat päivällisen perästä.

Yhtäkkiä kaikki tämä muuttui.

Kerran päivällislevon ja uinailun jälkeen yritti hän nousta sohvaltaan, vaan ei voinutkaan, tahtoi lausua sanan — vaan kielipä ei totellutkaan häntä. Säikähtyneenä huiskautti hän vain kämmentään siten kutsuen apuun. Jos hän olisi elänyt yksistään Sakariiaksen kanssa, olisi hän näin saanut sähköttää kädellään aamuun asti ja lopuksi kuolla kupsahtaa, josta olisi saatu tietää vasta toisena päivänä, mutta nyt valvoi emännän silmä häntä aivankuin kaitselmuksen katse eikä siihen tarvittu järkeä, vaan ainoastaan sydämmen aavistusta että Ilja Iljitshin laita ei ollut aivan oikein.

Ja ainoastaan tämä aavistus valaisi häntä, Anisja lensi jo ajurilla tohtoria noutamaan, sillä aikaa kun emäntä peitti Oblomovin pään jää-kääreellä ja kerralla tempasi esiin salalippaastaan kaikki spiritukset ja haudepullot — kaikki, mitä tottumus ja kuulema neuvoivat häntä tässä asiassa käyttämään. Myös Sakariias oli ehtinyt siihen asti kiskoa jalkaansa toisen saappaan ja siinä hän yhdessä saappaassaan äherteli mukana tohtorin, emännän ja Anisjan kera herransa ääressä. Ilja Iljitsh saatiin tuntoihinsa, hänestä laskettiin verta ja hänelle selitettiin sitten että tämä oli ollut aivohalvauksen kohtaus ja että hänen täytyi muuttaa elämäntapaansa.

Viina, olut, viini ja kahvi muutamilla harvoilla poikkeuksilla, lisäksi kaikki rasvainen liha ja väkevästi höystetyt ruuat tulivat häneltä kielletyiksi, vaan tämän sijaan määrättiin jokapäiväistä liikkumista ja kohtuullista unta ainoastaan öisin. Ilman Agata Matvejevnaa ei tämä tällainen laisinkaan olisi käynyt päinsä, mutta hän ymmärsi panna toimeen tämän järjestyksen sillä keinoin että pakoitti siihen koko talon, ja milloin viekkaudella, milloin lempeydellä houkutteli Oblomovin pois tuosta turmiollisesta viinin nautinnosta, päivällislevosta ja rasvaisista kalakukoista. Juuri kun Oblomov on uinahtamaisillaan, kaatuu tuoli huoneessa noin ikäänkuin itsestään tai rämisten särkyy vanha, kelvoton astia vierashuoneessa tai alkavat lapset meluta — olkoot sitten vaikka ulkona juoksemassa! Jollei tämä tepsinyt, kuului emännän leppeä ääni kutsuen Oblomovia tai kysyen tältä jotakin. Puutarhan käytävä pidennettiin ryytimaahan asti ja sitä myöten suoritti Ilja Iljitsh aamuin-illoin kaksituntisen kävelyn. Hänen kanssaan käveli emäntä tai jos ei tämä päässyt, niin Màsha tai Vanja tai vanha tuttavamme, tuo mitään puhumaton, kaikkeen taipuvainen ja suostuvainen Aleksejev.

Siinä se Ilja Iljitsh nyt astua hölkyttää hitaasti pitkin polkua nojautuen Vanjan olkapäähän. Vanja on jo melkein nuorukainen, hänellä on kimnasistin vormuvaatteet ja hän tuskin saa hillityksi reippaat, kiirehtivät askeleensa sovitellessaan niitä Ilja Iljitshin käyntiin. Oblomov hiukan raahaa toista jalkaansa, jossa on vielä halvauksen jälkiä.

— No Vanja hyvä, mennään nyt jo sisään! — sanoo hän.

He yrittävät suuntaamaan askeleensa ovea kohti, vaan heitä vastaan ilmestyy Agata Matvejevna.

— Mitäs te nyt näin aikaisin takaisin? — kysyy hän antamatta astua sisään.

— Mikä aikaisin tämä on! Me olemme kulkeneet parikymmentä kertaa edestakaisin, ja täältähän tulee aitaan asti viisikymmentä syltä, siis olemme kävelleet kaksi virstaa, — selittää poika.

— Montako kertaa olettekaan kulkeneet? — kysyy äiti.

Vanja joutuu hämilleen.

— Älä valehtele siinä! — uhkaa äiti katsoen poikaa silmiin. —
Kyllä minä heti huomaan. Muistahan, sunnuntaina en päästä vieraisiin.

— Älähän nyt, äiti, ihan tosiaan olemme kulkeneet … kaksitoista kertaa.

— Ai, mikä veitikka sinä olet! — virkkoi Oblomov. — Sinähän olet koko ajan vain nyhtänyt akasian lehtiä, vaan minä olen laskenut joka ikisen kerran…

— Ei, kävelkäähän vielä vähän! ei minulla ole kalakeittokaan vielä valmis, — ratkaisee emäntä kiistan ja lupsauttaa oven heidän edessään kiinni.

Ja Oblomovin täytyi laskea lisää vielä kahdeksan kertaa, sitten vasta sai hän astua sisään huoneeseen. Siellä, isolla, pyöreällä pöydällä höyrysi kalakeitto. Oblomov istahti omalle paikalleen sohvaan, hänen viereensä oikealle puolelle, tuolille, Agata Matvejevna; vasemmalle, pienelle lapsentuolille, jossa oli häkki ympärillä, istutettiin noin kolmivuotias lapsikakara. Hänen viereensä istuutui Màsha, jo noin kolmentoista vuotias tyttö, sitten Vanja, ja lopuksi istui tänä-päivänä myös Aleksejev vastapäätä Oblomovia.

— Antakaa minun vielä panna teille kiiskisoppaa: tämä sattui niin hyvää ja rasvaista! — puheli Agata Matvejevna ammentaen Oblomoville lientä lautaselle.

— Ollappa tämän kanssa vielä piirakkaa! — sanoi Oblomov.

— Hyvä-isä: minä ihan unohdin! Ja vielä illalla aijoin laittaa, vaan muisti on minulta kerrassaan mennyt! — viekasteli Agata Matvejevna. — Ja teille myös, Ivan Alekseitsh, unhotin valmistaa kaalia kotletteihin, — lisäsi hän kääntyen Aleksejeviin. — Elkää panko pahaksenne!

Tämäkin oli hänen omia keksintöjään.

— Ei se mitään: kyllä minulle kaikki kelpaa, — sanoi Aleksejev.

— Niin tosiaankin, miksei hänelle ole valmistettu sianlihaa herneiden kanssa tai härkäpaistia? — kysyi Oblomov. — Hän niin niistä pitää…

— Hyvä Ilja Iljitsh, kävinhän minä itse katsomassa, vaan eihän tuota saanut kunnon naudanlihaa missään! Mutta minä käskin teille laittaa kirsimarjapuuroa, kun tiedän teidän siitä pitävän, — lipatti emäntä Aleksejeviin kääntyen. Marjapuuro näet ei ollut vahingollista Ilja Iljitsihille, ja sentähden täytyi siitä pitää ja sitä syödä tuon kaikkeen suostuvaisen Aleksejevinkin.

Päivällisen jälkeen ei kukaan eikä mikään voinut kääntää Oblomovin mieltä pois makaamisesta. Tavallisesti paneutui hän yhtäkyytiä sohvalle seljälleen edes hetkisenkään levähtääkseen. Jottei hän pääsisi nukahtamaan, kaatoi emäntä myös samassa kahvin, ja samassa olivat myös lapset matolla leikkimässä, niin että Ilja Iljitshin täytyi, tahtoipa tahi ei, ottaa osaa touhuun.

— Herkeätkö härnäämästä Pikku-Anttua: se pyrskähtää kohta itkuun! — torui hän Vanja viikaria, joka ärsytteli lasta.

— Màsha hyvä, katsohan: Pikku-Anttu loukkaa itsensä tuolia vastaan! — varoitteli hän huolissaan, kun lapsi konttaili tuolien alla.

Ja Màsha heittäytyi ottamaan kiinni "pikku-veljeä" niinkuin hän lasta nimitti.

Kaikki vaikeni hetkeksi, emäntä poistui keittiöön katsomaan, joko kahvi oli valmis. Lapsetkin asettuivat. Huoneessa alkoi kuulua kuorsaus, alussa hiljainen ja vieno kuni viulun sordini-ääni, sitten kovempi, niin että kun emäntä vihdoin ilmestyi höyryävine kahvikannuineen, oli häntä hämmästyttämässä niin vahva kuorsaus kuin kyytituvassa. Nuhtelevasti pudisti hän päätään Aleksejeville.

— Kyllä minä sitä herättelinkin, vaan eihän tuo mitään kuule, — sanoi Aleksejev puolustuksekseen.

Emäntä asetti vikkelästi kahvivehkeet pöydälle, sieppasi lattialta
Pikku-Antun syliinsä ja istutti hänet hiljalleen sohvaan Ilja
Iljitshin viereen. Lapsi rupesi ryömimään hänen päällään, pääsi
kasvoihin asti ja tempasi nukkuvaa — nenästä.

— Mi-mitä? Kuka se on? — sopersi Ilja Iljitsh rauhattomana havahtuen.

— Te olitte torkahtanut, niin Pikku-Anttu kiipesi päällenne ja herätti teidät, — sanoi emäntä lempeästi.

— Milloinka minä tässä olisin ehtinyt torkahtaa? — puolustihen Oblomov ottaen Pikku-Antun syliinsä. — Luuletteko etten muka kuullut, kuinka hän pienillä käsillään raapusteli minua? Kyllä minä kuulen kaikki. Voi sinä sen pikku veitikka, kun nenästä tartuit! Minä sinut opetan! Vuotahan, vuotahan! — puheli hän lellitellen ja hyväillen lasta. Sitten laski hän hänet alas lattiaan ja huoahti huoneen täydeltä. — Kertokaa jotakin, Ivan Alekseitsh! — sanoi hän.

— Kaikki on puhuttu läpi ja ympäri, Ilja Iljitsh, ei ole mitään kerrottavaa, — vastasi tämä.

— Kuinka ei olisi? Tehän käytte ihmisissä; eikö kuulu mitään uutisia? Muistaakseni te luette?

— Niin tuota, luenhan minä joskus, tai toiset ne lukevat ja juttelevat, vaan minä kuuntelen. Tässä eilissä-päivänäkin tuolla Aleksei Spiridonitshin luona poika, joka on ylioppilas, luki ääneen…

— Mitäs hän luki?

— Englantilaisista se luki, että ovat kuljettaneet pyssyjä ja ruutia jollekkin. Aleksei Spiridonitsh sanoi että tulee sota.

— Kenellekkäs he niitä ovat kuljettaneet?

— Espanjaan tai Intiaanko lie ollut — en muista, mutta sangen tyytymätön oli vain lähettiläs ollut.

— Mikä lähettiläs? — kysyi Oblomov.

— Kas kun olen sen jo unohtanut! — sanoi Aleksejev kohottaen nenänsä kattoa kohti ja koettaen muistaa.

— Kenenkäs kanssa sota sitten tulee?

— Turkin pashan kanssa, nähtävästi.

— Vieläkö mitä muuta uutta on politiikassa? kysyi hetken vaitiolon perästä Ilja Iljitsh.

— Ka kirjoittavathan ne lehdissä että maapallo jäähtyy jäähtymistään ja että se kerran on kokonaan jäätyvä.

— Voi pöllöä! Onkos sekin politiikkaa? — huudahti Oblomov.

Aleksejev hätääntyi.

— Dmitri Alekseitsh mainitsi alussa politiikasta, — puolustihen hän: — vaan sitten ne yhteen vauhtiin lukivat eivätkä sanoneet, milloin pätkä politiikasta loppui. Tiedänhän minä että tämä jo kuuluu kirjallisuuden alalle.

— Mitäs hän kirjallisuudesta sitten luki? — kysyi Oblomov.

— Sitä se luki että kaikista parhaimmat kirjantekijät ovat Dmitriev,
Karamsin, Batjushkov ja Shukovski…

— Entäpä Pushkin?

— Pushkinia ei siinä ollut. Minä itse myös ajattelin että miksikähän häntä ei ole mainittu. Onhan hän "kenius" — sanoi Aleksejev ääntäen g:n k:ksi.

Seurasi äänettömyys. Emäntä toi käsityönsä ja alkoi pujotella neulaansa edestakaisin, silloin tällöin katsahtaen Ilja Iljitshiin tai Aleksejeviin sekä kuulostellen herkin korvin, että eikö missään ole epäjärjestystä ja melua, että riiteleekö Sakariias keittiössä Anisjan kanssa, peseekö Akuliina astioita, eikö portti narahda pihalla, se merkitsee: eikö renki ole menossa luvatta "laitokselle".

Oblomov oli syventynyt äänettömiin mietteisiin. Ei se ollut unta eikä valveilla-oloa: hän vain päästi ajatuksensa huolettomasti valloilleen vaeltamaan keskittämättä niitä mihinkään, kuunteli rauhallisena sydämmensä säännöllistä tykytystä, tuontuostakin räpähyttäen tasaisesti kuten ainakin mies, mihinkään tähtäämätöntä silmäänsä. Ja hän vaipui epämääräiseen, arvoitukselliseen, hallusinatsioonin kaltaiseen sieluntilaan.

Ihmiselle tulee toisinaan harvinaisia, pikaisia sielun silmänräpäyksiä, jolloin hänestä tuntuu siltä kuin eläisi hän toistamiseen kerran ja jossakin jo läpielettyjä hetkiä. Lieneekö hän sitten nähnyt unessa edessään ilmenevän tapauksen, lieneekö sen jolloinkin ennen elänyt ja sitten unhoittanut, sitä ei hän tiedä, hän vain näkee samojen henkilöiden istuvan ympärillään kuin silloinkin, kuulee samat sanat lausuttavan, jotka jo kerran ovat lausutut; mielikuvitus siirtyy sinne voimattomana eikä muisto elvytä entisyyttä, vaan synnyttää epätietoisuutta.

Näin tapahtui nyt Oblomovillekkin. Hänen ympärillään väikkyy joku entinen hiljaisuuden varjo, tuttu kellonheiluri lerkkasee hänen edessään, kuuluu poikkipuraistun rihman rapsahdus, tutut sanat ja kuiskeet uudistuvat.

— Kas kun en mitenkään voi saada langan päätä sattumaan neulansilmään, pistähhän sinä Màsha, sinulla ovat silmät terävämmät!

Oblomov tuijottaa laiskasti, koneellisesti, ikäänkuin tajuttomasti emännän silmiin, ja hänen muistojensa syvyyksistä sukeltaa esiin tuttu kuva, jonka hän jossakin on nähnyt. Hän koettaa päästä perille, milloin ja missä hän tämän on kuullut…

Ja hänelle näkyy avara, hämärä, talikynttilän valaisema vierastupa lapsuutensa kodissa ja pyöreän pöydän ääressä istuva levollinen äiti vieraineen: he ompelevat ääneti, isä kävelee pitkin lattiaa, ja on myös ääneti. Nykyisyys ja entisyys sulautuvat yhteen sekaantuen toisiinsa. Hän unelmoipi saavuttaneensa sen luvatun maan, jossa virrat juoksevat mettä ja maitoa, jossa syödään ansaitsematonta leipää ja kuljetaan kuhisten kullassa ja hopeassa. Kuulee hän kertomuksia unista ja enteistä, kuulee lautasien helinän ja veitsien kalinan, puristautuu kiinni lapsenpiikaan ja kuuntelee hänen vanhuudesta väräjävää ääntänsä:

— Militrisa Kirbitjevna! — puhuu tämä osoittaen hänelle emännän haahmoa. Hänestä näyttää kuin pitkin sinitaivasta liitäisi sama pilvenhattara kuin silloinkin, sama tuulonen puhaltaa ikkunaan ja ailakoi hänen hiuksillaan, ja oblomovilainen kalkkunakukko astua tepastelee kaakottaen ikkunan alla. Kas: koirakin rupeaa haukkumaan, taitaapa tulla vieraita. Eiköhän vain Andrei isänsä kanssa lie saapunut Verhljovosta? Se oli hänelle juhlapäivä. Tosiaankin: hän se taitaa olla, askeleet lähestyvät lähestymistään, ovi aukeaa … — "Andrei!" huudahtaa hän. Ja toden-totta: hänen edessään on Andrei, mutta ei poikana, vaan kypsyneenä miehenä.

Oblomov havahtui, sillä hänen edessään seisoi ilmeisesti, eikä vain hallusinatsioonikuvana, todellinen Stolz. Emäntä sieppasi nopeasti lapsen, kiskaisi käsineuleensa pöydältä ja vei lapset pois; katosi myös Aleksejev. Stolz ja Oblomov jäivät kahden, ääneti ja liikkumatta katsomaan toinen-toiseensa. Stolz aivan lävisti hänet katseellaan.

— Sinäkö se olet Andrei? — kysyi Oblomov tuskin kuuluvasti liikutuksissaan, niinkuin kysyy pitkän eron jälkeen ainoastaan rakastaja ystävättäreltään.

— Minä, — vastasi Andrei hiljaa. — Oletko hengissä, oletko terve?

Oblomov syleili ystäväänsä lujasti puristautuen häneen kiinni.

— Ah! — pääsi häneltä vastaukseksi pitkä huokaus, johonka "ah" sanaan purkautui kaikki kauvan sielussa sulautunut suru ja ilo, mikä ei ehkä koskaan muulloin, senjälkeen kun olivat viimeksi toisensa tavanneet, ollut purkautunut kenellekkään.

He istuutuivat ja katsahtivat jälleen tutkivasti toinen-toistansa.

— Oletko terve? — kysyi Andrei.

— Niin, nyt olen — jumalankiitos.

— Vaan oletko ollut kipeä?

— Niin, Andrei, minulla on ollut halvaus…

— Onko se mahdollista? Hyväjumala! — lausui Andrei säikähtyneenä ja osanottavasti. — Mutta ilman seurauksiako?

— Niin, ainoastaan vasenta jalkaani en vapaasti hallitse…

— Ah Ilja, Ilja! Mikä sinua vaivaa? Sinähän olet kokonaan murtunut! Mitä olet toimittanut tälläaikaa? Onko se totta että siitä on viidettä vuotta, kun viimeksi tavattiin?

Oblomov huokasi.

— Mikset ole matkustanut maatilallesi? Mikset ole kirjoittanut?

— Mitä minä sinulle osaan vastata, Andrei? Tunnethan sinä minut äläkä siis kysy enempää! — virkkoi Oblomov surullisesti.

— Ja yhä sinä tässä samassa paikassa asut? — puhui Stolz silmäillen ympärilleen: — etkä ole muuttanut pois?

— Niin, tässähän minä yhä… Nyt ei minun enää tule muutetuksi!

— Onko se ihan varma?

— Niin, Andrei, varma se on…

Stolz katsahti tutkivasti häneen, rupesi miettimään ja alkoi astella pitkin lattiaa.

— Mitenkäs on Olga Sergejevnan laita? Onko hän terve? Missä hän on?
Muistaako vielä minua?…

Hän ei saanut kaikkea sanotuksi.

— Terve hän on ja sinut hän muistaa aivankuin olisitte eilissäpäivänä eronneet. Ja minä sanon sinulle heti, missä hän on.

— Entä lapset?

— Lapset ovat myös terveet… Mutta sano Ilja, leikkiäkö sinä lasket, että muka tänne jäät myötyriksi? Minä kun tulin sinua noutamaan viedäkseni sinut täältä meille, sinne maalle…

— Ei mitenkään, ei mitenkään! — lausui Oblomov alentaen ääntänsä ja katsahtaen oveen, nähtävästi hätäytyneenä. — Ole hyvä äläkä taas rupea sellaisesta puhumaan…

— Miksikä ei? Mikä sinua vaivaa? — keskeytti Stolz. — Tunnethan sinä minut: minä olen aikoja sitten ottanut tämän tehtäväkseni enkä siitä luovu. Näihin asti minua ovat estäneet kaikellaiset asiat, mutta nyt olen vapaa. Sinun täytyy elää meidän kanssamme, meidän läheisyydessämme; me olemme sen Olgan kanssa niin päättäneet ja niin se on oleva. Jumalankiitos että tapasin sinut entiselläsi enkä huonompana. Minä en sitä toivonut… Siis matkustakaamme! … Olen valmis sinut väkivallalla viemään täältä pois. Täytyy elää toisella tapaa, ymmärräthän sinä, kuinka…

Oblomov oli kuunnellut kärsimättömänä tätä yhteen puhkuun puhuttua lausejaksoa.

— Ole hyvä äläkä huuda niin kovasti! — huusi hän. — Tuolla…

— Mitä siellä?

— Kuulevat… ja emäntä vielä luulee että tosiaankin tahdon matkustaa pois…

— Mitäs siitä? Luulkoon vain!

— Ah, eihän se käy päinsä! — keskeytti Oblomov. — Kuulehan, Andrei! — lisäsi hän yhtäkkiä päättävällä, harvinaisella äänellä: — älä tee turhia yrityksiä äläkä koeta saada minua suostumaan, sillä minä jään kaikissa tapauksissa tänne.

Stolz katsahti kummastuksissaan ystäväänsä. Oblomov katsoi vastaan levollisena ja varmana.

— Sinä olet mennyttä miestä, Ilja: — sanoi Stolz. — Tämä talo, tuo nainen … koko tämä olo… Ei se voi olla mahdollista: pois matkaan, pian matkaan!

Hän tarttui häntä hihasta ja retuutti ovelle asti.

— Miksi tahdot minut viedä pois? ja minne? ähkyi Oblomov tehden vastarintaa.

— Pois tästä kuopasta ja suosta valoon ja avaruuteen, missä on terve ja luonnollinen elämä! — vaati Stolz jyrkästi, miltei ankaran käskevästi. — Katso, missä olet? Mikä sinusta on tullut? Havahdu, herää! Ethän sinä tällaiseen oloon ole itseäsi valmistanut maataksesi kuin myyrä luolassa? Muistelehan kaikkea…

— Älä muistuta, älä kajoa entisyyteen, älä sitä palauta! — pyyteli Oblomov täydellisesti itsetajuisena järkensä ja tahtonsa suhteen, jota kasvotkin ilmaisivat. — Mitä sinä tahdot minusta tehdä? Siitä mailmasta, jonne sinä minut tahdot houkutella, olen minä iäksi repeytynyt, etkä sinä voi yhteenjuottaa etkä kokoonpanna kahta irti-revittyä puoliskoa. Minä olen kasvanut kiinni tähän kuoppaan kipeästä paikasta: koetahan kiskaista irti — niin tulee kuolema.

— Mutta katsohan ympärillesi, missä ja kenen kanssa olet?

— Tiedän kyllä ja tunnen… Ah, Andrei, kaiken minä tunnen, kaikki ymmärrän: minulla käy aikaa-sitten omalletunnolleni elää mailmassa! Mutta minä en voi kulkea kanssasi sinun tietäsi, vaikka tahtoisinkin … se olisi ollut ehkä mahdollista vielä viime kerralla. Mutta nyt… (hän loi silmänsä alaspäin ja vaikeni hetken) nyt on myöhäistä… Mene äläkä pysähdy minun niskoilleni. Minä ansaitsen sinun ystävyytesi — Jumala sen näkee, mutta minä en ansaitse sinun puuhiasi.

— Ei, Ilja, sinä puhut jotakin, vaan et puhu sitä loppuun. Mutta minä vien sinut kuitenkin pois, juuri sentähden vienkin että epäilen… Kuuleppas, — sanoi hän: — pue päällesi ja ajetaan minun luokseni, niin istut siellä tämän illan. Minä lupaan kertoa sinulle paljon: et tiedäkkään, mitä meillä nyt on tekeillä, vai oletko kuullut?…

Oblomov katsoi häneen kysyväisesti.

— Ihan unhotin, ettethän sinä käykkään ihmisissä, — mutta mennään nyt, niin kerron sinulle kaikki… Arvaas, kuka tuolla portilla odottaa minua vaunussa… Minä kutsun hänet tänne!

— Olgako? — pääsi äkisti säikähtyneen Oblomovin suusta. Ja hän kokonaan muuttui kasvoiltaan. — Jumalantähden, älä päästä häntä tänne, vaan lähtekää pois. Jää hyvästi, jää hyvästi, jumalantähden!

Hän melkein työnsi Stolzia ulos, mutta tämä ei liikahtanut paikaltaan.

— Minä en voi mennä hänen luokseen ilman sinua, olen luvannut sen hänelle, kuuletko Ilja? Jos ei tänään, niin huomenna; sinä vain viivytät minua, mutta poisajetuksi et saa… Huomenna tai ylihuomenna me siis kuitenkin taas tapaamme toisemme!

Oblomov istui vaiti, pää painuksissa, uskaltamatta katsahtaa Stolziin.

— Milloin siis? Olga on sitä minulta kysyvä.

— Ah Andrei! — sanoi Oblomov hellällä, rukoilevalla äänellä, syleillen häntä ja pannen päänsä hänen olkapäälleen. — Jätä minut kokonaan … ja unhoita…

— Kuinka, iäksikö? — kysyi Stolz ihmetyksissään, syrjäytyen hänen syleilystään ja katsoen toista silmiin.

— Niin juuri, — sopersi Oblomov.

Stolz astui hänestä askelen poispäin.

— Oletko se sinä, Ilja? — nuhteli hän. — Sinä työnnät minut pois hänen, tuon naisen tähden!… Hyväjumala! — huudahti hän ikäänkuin äkillisestä kivusta. — Tuo lapsi, minkä minä äsken näin … Ilja, Ilja! Pakene täältä, mennään pian pois, mennään! Kuinka sinä olet langennut? Tuo nainen … mikä hän on sinulle…?

— Hän on vaimoni! — lausui Oblomov levollisesti.

Stolz tyrmistyi.

— Ja lapsi on — minun poikani! Hänen nimensä on Andrei — sinun muistoksesi! — sai Oblomov kerralla sanotuksi, ja hän hengähti rauhallisesti laskettuaan niskoiltaan tämän vilpittömyyden taakan.

Nyt muuttui Stolz kasvoiltaan ja hänen kummastusta ilmaisevat, miltei mielettömät silmänsä pyörivät ympäri hänen päässään. Hänen eteensä oli yhtäkkiä repeytynyt "pohjaton kuilu", kohonnut "kivinen muuri", ja Oblomovia ikäänkuin ei ollutkaan enää, tämä oli ainakin kadonnut hänen silmistään, luhistunut kokoon, ja hän tunsi ainoastaan sen polttavan tuskan, jota tuntee ihminen kiiruhtaessaan liikutetuin mielin erillään-olon jälkeen näkemään ystäväänsä ja saakin tietää, ettei tätä pitkään aikaan ole enää ollut olemassa, vaan että hän on kuollut.

— Mennyttä miestä! — kuiskasi hän koneellisesti. — Mitäs minä nyt sanon Olgalle?

Oblomovin korvissa jäivät soimaan viimeiset sanat, hän tahtoi jotakin sanoa, vaan ei voinut. Hän ojensi molemmat kätensä Andreita vastaan, ja nämät kaksi miestä syleilivät toisiansa ääneti ja lujasti, niinkuin syleillään ennen taistelua, ennen kuolemaa. Ja tähän syleilyyn tukahtuivat heidän sanansa, heidän kyyneleensä ja tunteensa…

— Älä unhoita minun pikku Andreitani! - olivat Oblomovin viimeiset sanat, jotka sammuneella äänellä lausuttiin.

Ääneti ja hitaasti poistui Stolz ulos, verkalleen ja miettiväisenä kulki hän pihan poikki ja istahti vaunuihin sillä-aikaa kun Oblomov vaipui istualleen sohvaan, nojautui kyynäspäillään pöytää vastaan ja peitti kasvonsa käsillään.

— En, en unhoita sinun Andreitasi,— ajatteli Stolz surullisena kulkiessaan pihan poikki. — Mennyttä miestä olet sinä Ilja: ei auta sinulle puhua että sinun Oblomofkasi ei enää ole erämaa, että sen vuoro on tullut ja sen ylitse on valahtanut auringon säteitä!

En sano sinulle että siitä nelisen vuoden kuluttua tulee rautatieasema, että sinun talonpoikasi menevät kaivelemaan hiekkasärkkiä ja että kohta pitkin malmikiskoja sinun viljasi on vierivä valkamaan… Ja siihen sitten koulut ja tiedonvalo… Ei, sinä säikähtäisit tätä uuden ajan aamuruskoa, se pistäisi kipeästi sinun tottumattomiin silmiisi. Mutta sinun poikasi minä vien sinne, minne et itse voinut mennä …ja hänessä toteutamme meidän nuoruutemme haaveet! — Jää hyvästi, vanha Oblomofka! — lausui hän puoliääneen kääntyen viimeisen kerran katsahtamaan pienen talon ikkunoihin. — Sinä olet elänyt ikäsi loppuun! —

— Mitä sinne kuuluu? — tiedusti Olga kiihkeästi tykyttävin sydämmin.

— Eipä mitään erikoista! — vastasi Andrei kuivan-katkonaisesti.

— Onko hän elossa ja terve?

— Onhan tuo … — virkkoi Andrei väkinäisesti.

— Miksikäs sinä niin pian palasit? Miksi et kutsunut minua sinne tai tuonut häntä tänne? Päästä minut heti sinne sisään!

— Ei se käy päinsä!

— Mitäs siellä sitten on tapahtunut? — kysyi Olga säikähdyksissään.
— Onko todella "kuilu auennut"? Sanotko minulle vai et?

Stolz oli vaiti.

— Mutta mitä kummaa siellä sitten on tekeillä?

— Oblomovilaisuutta! — vastasi Andrei synkästi ja Olgan yhä jatkuvien tiedustelujen suhteen pysyi kotiin asti itsepäisesti äänettömänä.

10.

Kului noin viisi vuotta. Paljon muutoksia oli tapahtunut Viipurinpuolellakin: autio katu, joka johti Pshenitshinan talolle, oli rakennettu täyteen huviloita, joiden välillä kohosi pitkä, kivinen valtionrakennus estäen auringon iloisia säteitä valahtamasta tuon laiskuuden ja levon rauhallisen sopukan ikkunaruutuihin. Itse tuo pieni talo oli myös hiukan rapistunut näyttäen huolimattomalta ja siivottomalta kuni mies, jonka parta on ajamaton ja naama pesemätön. Väri oli kulunut pois, vesitorvet paikoin särkyneet, niin että pihalla lainehti likalätäköitä, joiden ylitse kuten ennenkin oli heitetty kapeita lautoja. Kun kuka sattuu astumaan sisään käymäportista, niin vanha Musti koira ei enää hypähdäkkään hurjasti ketjussaan, vaan haukkuu käheästi ja laiskasti ryömimättä ulos kopperostaan.

Mutta mitä muutoksia olikaan tapahtunut sisällä? Siellä hallitsee nyt vieras nainen ja telmivät toiset lapset! Siellä ilmestyy tosin vieläkin silloin tällöin röyhkeän Tarantjevin punainen, laihtunut naama, vaan poissa on tuo leppeä, puhumaton Aleksejev. Ei näy Sakariiasta eikä Anisjaa, vaan outo, paksu keittopiika hääräilee keittiössä vastahakoisesti ja karkeasti täytellen Agata Matvejevnan hiljaisia määräyksiä, ja entinen Akuliina, hameenliepeet vyötäreille kääräistyinä, peseskelee purtiloita ja kattiloita sekä sama unelias renki sama turkki-reuhka yllään, elelee joutilaana päivät-pitkät hökkelissään. Ristikko-aidan sivu vilahtaa määrätyillä tunneilla varhain aamusilla sekä päivällis-aikaan jälleen "veljen" hahmo, suuri paperipinkka kainalossa ja kumikalossit jalassa, olipa sitten kesä tai talvi.

Mutta miten oli Oblomovin käynyt? Missä hän on? Missä? — Läheisellä hautausmaalla, vaatimattoman uurnan alla lepää hänen ruumiinsa pensaiden välissä, hiljaisessa sopessa. Syreeni, jonka ystävällinen käsi on istuttanut, levittää uinaillen lehvänsä haudan yli, jonka kummulla tuntuu koiruohon yksitoikkoinen tuoksu. On kuni itse hiljaisuuden enkeli varjeleisi siinä hänen untaan.

Kuinka tarkoin tahansa rakastavan vaimon silmä olikaan vartioinut jokaista hänen elämänsä silmänräpäystä, niin kuitenkin tuo alituinen rauha, alinomainen hiljaisuus sekä laiska kituuttaminen päivästä toiseen olivat saaneet elämän koneiston pysähtymään. Ilja Iljitsh oli nähtävästi kuollut ilman kivun tuskaa ja kärsimyksiä, niinkuin pysähtyy kello, jota ei ole muistettu virittää veteisiin. Ei kukaan ollut nähnyt hänen viimeisiä hetkiään eikä kuullut hänen kuolinhuokaustaan. Aivohalvaus oli uudistunut vielä kerran, vuoden kuluttua, ja silläkin kertaa onnellisesti mennyt ohi, ja Ilja Iljitsh oli tullut ainoastaan kalpeaksi, heikoksi, ruvennut vähän syömään ja harvoin menemään ulos puutarhaan, sekä käynyt yhä äänettömämmäksi, miettiväisemmäksi ja toisinaan itkenytkin. Hän oli aavistanut kuoleman olevan lähellä ja ruvennut sitä pelkäämään. Muutamia kertoja oli hänelle sattunut pahoinvoinnin kohtauksia, vaan ne olivat loppuneet. Eräänä aamuna yritti Agata Matvejevna tuomaan hänelle tapansa mukaan kahvea ja — tapasi hänet yhtä levollisesti makaavana kuolinvuoteella kuin nukkumasijallaankin, ainoastaan pää oli hiukan liikahtanut tyynyltä ja käsi suonenvetoisesti puristettu vasten sydäntä, jossa nähtävästi veri oli tukkeutunut ja pysähtynyt.

Kolmatta vuotta on nyt Agata Matvejevna leskenä, ja tällä-aikaa on kaikki muuttunut entiselle jalalleen. Veli oli yritellyt onneaan urakkakaupoilla, mutta oli niissä hävinnyt ja päässyt sitten jotenkin kaikellaisilla vehkeillä ja kumarruksilla entiselle kansliakirjurin paikalleen, "jossa talonpoikia pantiin rulliin" ja kulki siis jälleen virastoonsa sekä toi sieltä kaksikymmentä-viiskopeikkaisia, puoliruplaisia ja kaksiriunaisia täytellen niillä huolellisesti piiloitettua arkkuansa. Talouden pito kävi jälleen yhtä karkealla, yksinkertaisella, vaikka rasvaisella ja runsaalla tavalla kuin entisinä aikoina ennen Oblomovia.

Pää-osaa talossa näytteli veljen puoliso, Irina Pantelejevna, se merkitsee: hän pidätti itselleen oikeuden nousta ylös myöhään, juoda kolmesti kahvea, muuttaa kolme kertaa päivässä pukuaan sekä pitää huolta ainoastaan yhdestä asiasta taloudessa, nimittäin siitä että hänen hameensa olisivat tärkkelöityjä niin koviksi kuin mahdollista. Mihinkään muihin asioihin ei hän tuppautunut, ja Agata Matvejevna pysyi edelleenkin talon liikkuvana heilurina; hän piti huolen keittiöstä ja ruokapöydästä, juotti koko talon teellä ja kahvelia, hoiti pyykit ja lapset, piti vaatteissa kaikki, sekä aisoissa Akuliinan ja piharengin.

Mutta miksi oli tämä nyt näin? Olihan hän Oblomovin rouva, tilanomistajatar; olisihan hän voinut elää erikseen, riippumatta mistään ja tarvitsematta ketään? Mikä se siis pakoitti hänet ottamaan niskoilleen vieraan talouden taakan, pitämään huolta toisen lapsista ja kaikista noista pikku-asioista, joihin nainen itsensä omistaa joko rakkauden houkutuksesta, perheellisten siteiden pyhästä velvollisuudesta tai jokapäiväisen leipäpalansa takia? Missäs olivat Sakariias ja Anisja, hänen oikeat palvelijansa? Ja missä oli lopuksi se elävä pantti, jonka miesvainaja hänelle oli jättänyt, nimittäin pikku-Andrei? Ja missä hänen lapsensa edellisestä miehestä?

Hänen lapsensa olivat jo joutuneet mailmalle, se on: Vanja oli lopettanut opintonsa ja astunut virkauralle; Màsha tyttö oli mennyt naimisiin jonkun kruununtalojen-tarkastelijan kanssa, ja pikku-Andrein taas olivat pyytäneet kasvatettavakseen Stolz ja hänen vaimonsa, pitäen poikaa oman perheensä jäsenenä. Agata Matvejevna ei milloinkaan verrannut eikä sekoittanut Pikku-Andrein tulevaisuutta ensimmäisten lastensa kohtaloon, vaikka hän ehkä sydämmessään antoi tietämättään heille kullekkin yhtäläisen sijan. Mutta Pikku-Antun kasvatuksen, elämänmuodon ja tulevaisuuden eroitti hän aina suurella juovalla Vanjan ja Màshan elämästä. — "Mitäs ne ne ovat? — Samallaisia räkänokkia kuin minä itsekkin, — arveli hän huolimattomasti: — ne ovat siinneet mustasta ruumiista, vaan tämä, — lisäsi hän melkein kunnioituksella, Pikku-Antusta, hyväillen lasta jonkunlaisella hellällä varovaisuudella: — tämä se on herras-lapsi! Kas kuinka se on valkohipiäinen, aivankuin läpikuultava, kuinka pienoiset kätöset ja jalan-tössykät sillä on, ja hiukset kuin silkistä ikään… Ihan isä-vainajansa näköinen!"

Senpä tähden hän vastaanväittämättä, vieläpä jonkunlaisella ilolla suostui Stolzin ehdotukseen antaa poikanen kasvatettavaksi heille, arvellen että siellä se on hänen oikea paikkansa, eikä täällä "pimeässä" likaisten veljenlasten seassa.

Puoli vuotta Oblomovin manalle menon jälkeen eli hän Anisjan ja Sakariiaksen kanssa talossaan tahtoen kuolla suruunsa. Hän polki itselleen pienen polun miehensä haudalle, itki silmänsä kuiville, ei syönyt eikä juonut juuri mitään, pysyi hengissä vain teenjuonnilla, usein ei öisin ummistanut silmäänsä ja nääntyi tykkänään. Ei koskaan hän kenellekkään valitellut, ja kuta edemmäs hän eli eronhetkestään, sitä enemmän näytti hän sulkeutuvan itseensä ja omaan suruunsa tullen umpimieliseksi kaikkia, yksin Anisjaakin kohtaan. Ei kukaan tiennyt, miltä hänen sielussaan tuntui.

— Tuo teidän emäntänne se yhä itkee miestään — puheli torilla keittopiialle pikkukauppias, jolta otettiin taloon ruokatavaraa.

— Yhä suree miestään, — puhui kirkonisäntäkin osoitellessaan hänelle siunattua leipää hautausmaan kirkossa, jonne lohduton leski joka viikko tuli rukoilemaan ja itkemään.

— Yhä vielä se sitä murehtii, — puhuttiin veljenkin kotona.

Kerran ilmestyi hänen luokseen äkkiarvaamatta veli koko perheineen vieläpä Tarantjevkin joukossa, muka myötätuntoaan ilmaisemaan. Halpoja lohdutuksen kyyneleitä vuodatettiin ja lausuttiin neuvoja että ei pidä turmella itseään, vaan säästää lapsia varten — kaikkea sitä samaa, mitä oli sanottu hänelle viisitoista vuotta takaperin ensimmäisen miehen kuoltua ja joka silloin oli tehnyt toivotun vaikutuksen, vaan nyt jostakin syystä synnytti hänessä tuskaa ja inhoa. Hänen tuli paljon helpompi olla, kun alettiin puhua muusta ja hänelle esitettiin, että nyt he jälleen voivat elää yhdessä ja että hänenkin tulee keveämpi "omaistensa keskessä suruaan rohtia" ja että heillekkin on hyvä, koskapa ei kukaan niinkuin hän osaa pitää taloa kunnossa. Agata Matvejevna pyysi miettimisaikaa, murehti vielä pari kuukautta ja suostui lopuksi elämään yksissä. Sillä-aikaa oli Stolz ottanut Pikku-Andrein luoksensa ja äiti oli jäänyt yksikseen.

Siinä hän nyt tummassa puvussaan, musta villahuivi kaulassaan kulkee huoneesta keittiöön kuni varjo, aukoilee ja sulkeilee entiseen tapaansa kaappeja, ompelee, silittelee pitsejä, mutta hiljaa ja innotoinna, puhuu ikäänkuin vastahakoisesti hiljaisella äänellä eikä kuten ennen pälyile ympärilleen silmillään esineestä toiseen, vaan silmissä on keskittynyt ilme ja sisäänpäin sulautuva aate. Tämä aate on huomaamatta kaivautunut hänen kasvoihinsa kaiketikin sillä silmänräpäyksellä, jolloin hän itsetietoisesti ja kauvaksi aikaa jäi katsomaan miehensä kuolleisiin kasvoihin. Hän liikkui huoneesta huoneeseen, teki käsillään kaiken, mitä tarvittiin, mutta hänen ajatuksensa eivät olleet työssä mukana. Miehensä ruumiin ääressä, sen kadottaessaan, oli hän nähtävästi yhtäkkiä käsittänyt elämänsä aseman ja merkityksen, ja siitä asti tämä alakuloisuus loi ikuisen varjon hänen kasvoihinsa. Purettuaan sitten murheensa, keskittyi hän täystajuisesti siihen, mitä oli kadottanut, ja kaikki muu hänen ympärillään kuoli häneltä pois paitsi Pikku-Andrei. Heti kun emäntä poikaan vain katsahti, heräsivät hänessä ikäänkuin elämän merkit, kasvojen piirteet elostuivat, silmät täyttyivät ilonsäteillä ja heltyivät muistojen kyyneliin.

Hän on välinpitämätön kaiken ympäröivän suhteen: jos veli sattuu suuttumaan turhiin tuhlatusta tai tinkimättömästä ruplasta, palaneesta paistista tai vanhasta kalasta, jos käly kimahtaa pauhaamaan pehmeäksi tärkkelöidystä hameesta, miedosta ja kylmästä teestä, tai paksu keittopiika kohtelee häntä törkeästi, niin Agata Matvejevna ei mitään huomaa ikäänkuin ei olisi puhettakaan hänestä, eikä kuule edes pisteliästä supatusta: — "Rouva tilanomistajatar!" Hän vastaa kaikkeen surunsa mukaisella arvokkaisuudella ja nöyrällä äänettömyydellä. Juhlapäivinä, pääsiäispyhinä ja laskiaisviikon iloisina iltoina, kun kaikki talossa hurjasti riemuitsee, hoilaten, juoden ja mässäten, silloin hän äkkiä kesken yleistä iloa purskahtaa katkeriin kyyneliin ja piiloutuu nurkkaansa. Sitten hän jälleen saa itsensä hillityksi, vieläpä toisinaan katsoo veljeen ja tämän vaimoon ylpeänsäälivästi. Hän käsittää että hän on leikkinyt ja loistanut loppuun elämänsä, että Jumala oli pannut siihen sielun ja ottanut sen jälleen pois, että hänessä oli loimahtanut aurinko, vaan sitten pimennyt iäksi… Iäksi — se on totta, mutta sensijaan oli hänen elämänsä iäksi saanut aatteellisen sisällön, sillä nyt vasta hän tiesi, miksi oli elänyt, ja ettei ollut elänyt turhaan. Hän oli niin täyteläisesti ja paljon rakastanut: rakastanut Oblomovia — kuni salalempijää, kuni aviomiestä ja kuni herraa, vaikka ei hän tätä koskaan voinut kenellekään kertoa. Eikähän kukaan ympärillä olisi häntä ymmärtänytkään. Ja mistä hän olisi löytänyt sanat? Veljen, Tarantjevin ja kälyn sielun sanakirjoissa ei löytynyt sellaisia sanoja, sentähden ettei ollut niitä käsitteitäkään; yksin Ilja Iljitsh olisi hänet ymmärtänyt, mutta tälle ei hän koskaan ollut sitä ilmilausunut siitä syystä ettei sitä itsekään silloin ollut käsittänyt eikä osannut.

Vuosien vieriessä rupesi hän ymmärtämään entisyyttänsä yhä enemmän ja selvemmin, kätkien kaiken syvemmälle sisäänsä sekä käyden yhä vaiteliaammaksi ja hauteliaammaksi. Koko hänen elämäänsä oli singahtanut kimppu säteitä, jäänyt hiljainen hohde seitsemästä kuni silmänräpäyksessä sivulentäneestä vuodesta, eikä hänellä ollut enempää toivomista ja tie oli siihen loppunut. Silloin vain, kun Stolz talveksi saapui maalta kaupunkiin, kiiruhti hän hänen asuntoonsa ja katseli ahnaasti Pikku-Andreita, hellävaroen häntä hyväillen; tahtoi sitten sanoa jotakin Stolzille, kiittää tätä sekä vihdoinkin purkaa hänen eteensä kaiken, kaiken, mitä oli keräytynyt ja kaivautunut hänen sydämmeensä: hän se olisi hänet ymmärtänyt — vaan ei hän osannut muuta kuin heittäytyä Olgan jalkoihin, tarttua huulillaan hänen käsiinsä ja puhjeta niin kuumaan kyyneltulvaan että tämäkin oli pakoitettu itkemään hänen kanssaan, ja Andrein täytyi liikutuksissaan pikaisesti poistua ulos huoneesta. Kaikkia heitä sitoi yksi yhteinen myötätunne, yksi muisto tuosta vainajan kristallinkirkkaasta sielusta. He pyysivät häntäkin, Agata Matvejevnaa, matkustamaan kanssansa kylään, asettumaan yksissä asumaan sinne Pikku-Andrein läheisyyteen, vaan tämä vastasi tiukasti: — Missä kerran on syntynyt ja kaiken ikänsä elänyt, siellä täytyy kuollakkin.

Turhaan teki Stolz hänelle tiliä vainajan maatilan hoidosta ja lähetteli hänelle seuraavien vuosien tuloja, kaikki antoi hän takaisin pyytäen säästämään rahat Pikku-Andreita varten.

— Ne ovat hänen eivätkä minun, — väitti hän itsepäisesti: — hän ne tarvitsee; hän on herra, vaan minä tulen toimeen näinkin.