I.
Kirkas kevätpäivä läheni jo iltaansa, pienet sinertävät pilven hattarat olivat korkealla, selkeän taivaan ladella ja näytti juuri kuin ne olisivat liikahtamatta siirtyneet sen sisimpään sinervään.
Läänin kaupunki O——n syrjäkadun varrella sijaitsevassa, hyvästi raketun kartanon avatun ikkunan ääressä (se oli v. 1842), istui kaksi naista: toinen viidenkymmenen, toinen jo vanha ämmä, lähes seitsemänkymmenen vuoden ikäinen.
Ensimainitun nimi oli Maria Dmitrijevna Kalifin, Hänen miehensä, virasta eronnut läänin prokurori, aikoinansa tunnettu asioitsija — mies hyvin rivakka, sanansa pitävä, kiukkuinen ja itsepäinen — oli kuollut noin kymmenen vuotta takaperin, Hän oli saanut kohtuullisen kasvatuksen, kävi yliopistoa, vaan kun oli syntynyt köyhistä vanhemmista, niin ymmärsi hän jo nuorena täytyvänsä itse itselleen raivata tien tulevaisuutensa perustukseen. Hän ei näöltänsä ollut ruma, oli viisas ja jos milloin halusi, kohteliaskin: Maria Dmitrijevna (syntyisin Pestov) tuli hänelle naimisiin rakkaudesta; hän kadotti vanhempansa lapsuudessaan, sitten hän eleli useampia vuosia Moskovassa, kasvatusopistossa, sieltä palattuaan eli hän viidenkymmenen virstan päässä O——sta syntymäkylässään Pokrovskissa, tätin, ja vanhemman veljensä kanssa. Tämä veli kohteli pahoin tätiä sekä sisartaan, vaan muutettuaan Pietariin, virkatoimeen, teki äkillinen kuolema lopun hänen elämästään. Maria Dmitrijevna peri Pokrovskin kylän, vaan ei hän siinä kauan saanut elää: toisena vuonna, naimiseen tultuansa Kalitinin kanssa, joka muutamassa päivässä oli masentanut hänen sydämensä, oli Pokrovski vaihdettu toiseen hyödyllisempään, mutta puistottomaan ja rumempaan maatilaan; samaan aikaan osti Kalitin kartanon O——n kaupungissa, johon asettui vaimoinensa asumaan ainaiseksi. Kartanoon kuului suuri puisto, joka ulottui kaupungin ulkopuolelle aina niittyihin saakka. Kalitin, joka ei suvainnut maalaiselämän hiljaisuutta, osti tämän kartanon tarkoituksella, joka on yhtä pitävä kuin sanat: "nyt pysytään täällä". Mielessään muisteli Dmitrijevna monta kertaa kaunista Pokrovskiansa iloisine seuroineen, leveine niittyineen, viheriöine peltoineen; mutta hän ei millään tavalla vastustanut miestään, vaan hyväksyi ehdottomasti hänen viisautensa ja kokemuksensa. Mutta kun Kalitin kuoli, viisitoista vuotta oltuansa naimisissa, jättäen jälkeensä pojan ja kaksi tytärtä, niin oli Maria Dmitrijevna jo niin tottunut kaupungin elämään, että ei enää halunnut muuttaa.
Nuoruudessaan Maria Dmitrijevnaa, vaalean verevä kun oli, pidettiin kauniina; eikä hän nytkään, viidenkymmenen ikäisenä, ollut kauneutta vailla, vaikka kasvonsa olivat hieman liiaksi pullistuneet. Hän oli enemmän tunteellinen kuin hyvä, sekä oli säilyttänyt vanhoihin päiviinsä saakka kasvatuslaitoksessa saamansa tavat; hän hemmoitteli itseään, närkästyi pikaan ja vieläpä toisinaan itki kun ei kaikki mennyt hänen mielensä mukaan: vaan oli erittäinkin hellä ja hyvä jos kaikki kävi hänen tahtoansa myöten eikä kukaan häntä vastustanut. Hänen kartanonsa oli komeimpia kaupungissa; omaisuutensa suuri, enimmäkseen enempi miehensä hankkimaa, kuin perintöomaisuutta. Molemmat tyttäret elivät hänen luonaan; poikansa oli kasvatettavana eräässä laitoksessa, mikä oli parhaimpia Pietarissa.
Vanhus, joka istui Maria Dmitrijevnan kanssa ikkunan luona, oli sama täti, hänen isänsä sisar, jonka kanssa oli viettänyt useampia yksinäisiä vuosia Pokrovskissa. Hänen nimensä oli Marfa Timofejevna Pestov. Hän oli tunnettu ivallisuudestaan ja luonteensa omituisuudesta, hän sanoi totuuden aina vasten silmiä kaikille sekä käytti itseään niukemmissakin rahavaroissa ollen niinkuin olisi omannut tuhansia. Hän ei kärsiä voinut Kalitin vainajaa, ja niin kohta kun Maria Dmitrijevna meni tälle naimisiin, muutti hän omaan kyläänsä, jossa vietti kymmenen vuotta erään talonpojan savu-tuvassa. Maria Dmitrijevna pelkäsi häntä. Musta-hiuksinen, terävä-katseinen vielä vanhuudessaankin, suipponenäinen, astui joutuisasti pitäen vartalonsa suorana, puhui sukkelaan sekä selvästi hienolla ja sointuvalla äänellä; Maria Timofejevna vaatetti itsensä valkoiseen tanukkaan ja saman väriseen kohtuun.
— Mitä se? kysyi hän äkkiä Maria Dmitrijevnalta. Mitä huokaat muoriseni?
— Niin vaan, äänsi tämä. Kuinka ihmeelliset pilvet!
— Onko sinun sääli niitä, vai mitä?
Maria Dmitrijevna ei vastannut.
— Missähän Gedeonovski on, kun ei sitä kuulu? sanoi Marfa Timofejevna sukkelasti liikutellen neulomapuikkojaan (hän kutoi suurta villaista huivia), huokailishan kanssasi, — tahi sitten valehtelisi jotain.
— Kuinka te aina ankarasti tuomitsette häntä! Sergei Petrovitsch on kunnioitettava mies.
— Kunnioitettava! sanoi ämmä nuhtelevaisesti.
— Ja kuinka hän oli miesvainajalleni nöyrä! sanoi Maria Dmitrijevna; muistellessaan häntä tulee hän aina rauhattomaksi.
— Tietysti! kun hän korvistaan tuli liasta ylös vedetyksi Kalitinin avulla, mutisi Marfa Timofejevna liikutellen vielä kiivaammin neulomapuikkojaan.
— Katsoo niin sievänä miehenä, alkoi hän uudestaan, koko pää on harmaassa, mutta minkä suustaan laskee, on se joko valhetta tahi panettelua. Vielä on valtioneuvos! Ja päälliseksi papin poika!
— Ken synnittä on, tätiseni? Kyllähän hänessä se heikkous on. Sergei Petrovitsch ei mitään kasvatusta ole saanut, eikä osaa ranskaa; vaan sanokaa mitä tahdotte, hän on miellyttävä mies.
— Tietysti, kun hän aina nuolee sinun käsiäsi. Ranskaa ei haasta, — onpa asia! En minä itsekään mikään kiitettävä ole ranskan kielitaidossa. Parasta olisi jos ei hän puhuisi mitään kieltä: eihän toki valehteleisi. Siinähän susi missä mainitaan, sanoi Marfa Timofejevna, katsahdettuaan ulos ikkunasta. Tuolla hän tulee, sinun miellyttävä miehesi. On pitkä kuin nälkäkurki!
Maria Dmitrijevna korjasi hiuskiharoitaan. Marfa Timofejevna katsahti häneen ivallisesti.
— Mitä, oliko siellä harmaa hiuskarva, muoriseni? Toru Palaschaa. Missä hänen silmänsä ovat?
— Te täti olette aina… äännähti Maria Dmitrijevna harmistuneena, ja alkoi rummuttaa tuolin selkäintä sormillaan.
— Sergei Petrovitsch Gedeonovski! vingahti punaposkinen palveluspoika, astuen ovesta sisään.