II.
Sisään astui mies, suurta kasvua, yllä puhdas nuttu, lyhykäiset housut, harmaat säämiskähansikkaat kädessä sekä kaksi liinaa kaulassa — musta päällä, valkoinen alla. Hän oli hyvin siistin näköinen, aina kauneista kasvoistaan sekä sileäksi suituista aivenistaan kaunattomiin, narisemattomiin saappaihin saakka. Hän kumarsi ensin talonemännälle, sitte Marfa Timofejevnalle ja, vedettyään huolellisesti hansikkaat käsistään, astui Maria Dmitrijevnan luo. Suudeltuaann sen kättä kunnioittavasti kaksi kertaa peräkkäin, istui hän levollisesti nojatuoliin ja hieroi hymyillen sormiensa päitä.
— Onko Elisabet Mihailovna terve? kysyi hän.
— On, vastasi Maria Dmitrijevna; hän on puistossa.
— Entä Helena Mihailovna?
— Leena on myös puistossa. Eikö kuulu mitään uutisia?
— Miks’ei kuulu, miks’ei kuulu, sanoi vieras, silmiään räpyttäen ja vetäen huulensa yhteen. Hm…! uutinen on, ja vieläpä ihmeellinen: Feodor Ivanitsch Lavretski on tullut.
— Fedja! huudahti Marfa Timofejevna. Kunhan sinä et taas valehtelisi, vaariseni!
— Enpä niinkään, minä näin hänet omilla silmilläni.
— No, sehän ei vielä mikään todistus ole.
— Hyvin on lihonut, pitkitti Gedeonovski, ikäänkuin ei olisi kuullutkaan Marfa Timofejevnan huomautusta, hartioista on tullut paljoa leveämmäksi ja posket hehkuu punaisina.
— Lihonut, äännähti Maria Dmitrijevna, kummastellen, mikä häntä voisi lihottaa?
— Sepä se, sanoi Gedeonovski, toinen hänen sijassaan häpeäisi silmiänsä näyttää ihmisille.
— Kuinka niin? keskeytti Marfa Timofejevna; mitä juorua se on? Ihminen on saapunut syntymäseuduilleen; — mihinkä hänen olisi pitänyt mennä teidän mielestänne? Aivan kuin hän olisi syypää johonkin!
— Uskallan sanoa teille, rouvaseni, että mies on aina syypää kun vaimo itsensä pahoin käyttää.
— Sinä, vaariseni, haastat niin sentähden, kun et itse ole nainut mies.
— Gedeonovski naurahti väkinäisesti.
— Tohdinko olla utelias, kysyi hän hetkisen vaiti oltua, kenelle tuota sievää kaulahuivia kudotaan?
Marfa Timofejevna katsahti pikaisesti häneen.
— Se kudotaan sille, vastasi hän, joka ei milloinkaan panettele, ei viekastele, ei laittele juoruja, jos senlainen ihminen löytyy maan päällä. Fedjan minä tunnen hyvästi; hän on ainoastaan siinä syypää, että hemmoitteli liiaksi vaimoaan. Kyllä hän nai rakkaudesta, mutta niistä rakkausnaimisista ei tahdo milloinkaan mitään hyvää tulla, lisäsi ämmä katsahdettuaan kieroon Maria Dmitrijevnaan, ja nousi ylös. Ja nyt, vaariseni, hiero hampaitasi kehen tahdot, vaikka minuun; minä lähden pois, en tahdo häiritä sinua. Sen sanottuaan läksi hän pois.
— Hän on aina senlainen, sanoi Maria Dmitrijevna silmillään seuraten tätiänsä, aina!
— Hänen ikänsä… mitäs tehdä! huomautti Gedeonovski. Hän suvaitsi sanoa: joka ei viekastele. Mutta kuka nykyään ei viekastele? se on jo senlainen aikakausi. Eräs ystävistäni, hyvin kunnioitettava, ja sanonpa teille, suuriarvoinenkin mies, sanoi että: tähän aikaan, muka, kanakin viekkaasti lähestyy jyvää — aina vaan tavoittaen kuinka saisi syrjästä kiinni. Kun minä vaan katson teihin, rouvaseni, niin näen aina teidän hyvänsävyisyytenne; antakaapa teidän lumenvalkoinen kätösenne.
Maria Dmitrijevna myhähti hiukan ja tarjosi hänelle pullean kätensä. Gedeonovski kumartui ja suuteli rouvan kättä, tämä vuorostaan veti nojatuolinsa likemmä häntä, kyyristyi hiukan ja kysyi puoliääneensä:
— Te olette nähneet hänet? Todellakin — onko hau terve, iloinen?
— Kyllä hän on iloinen, kuiskasi Gedeonovski»
— Ettekö ole kuulleet missä hänen vaimonsa nyt on?
-— Viime aikoina hän oli Pariisissa; nyt hän kuuluu muuttaneen Italian valtakuntaan.
— Se on oikein kauheaa — Fedjan asema; en tiedä kuinka hän voi kestää. Tosin, tapahtuuhan onnettomuuksia muidenkin kanssa: mutta hänen, voi sanoa, on ympäri Euroopan ilmaistu.
Gedeonovski huoahti.
— Niin, niin! Sanotaan hänen sekä näyttelijöiden että taiteilijoiden, ja mitenkä niitä heidän kielellään kutsutaan? salonkileijonien ja muitten petojen kanssa seuraa pitäneen. Aivan häpynsä kadottanut…
— Hyvin, hyvin sääli, surkutteli Maria Dmitrijevna. Sukua myöten: hän on minulle, tiedättehän Sergei Petrovitsch, orpana kolmannessa polvessa.
— Kuinkas sitten! Enkö minä kaikkea tietäisi mikä teidän sukuunne koskee? Mitä te!
— Tuleeko hän meillä käymään, — mitä luulette?
— Luultavasti; mutta toisekseen, hän kuuluu kiirehtivän maatilallensa.
Maria Dmitrijevna nosti silmänsä taivasta kohti.
— Ah, Sergei Petrovitsch, Sergei Petrovitsch, kun oikein ajattelee, niin kyllä meidän naisten täytyy hyvin varovasti käyttäytyä.
— Naisissa on ero, Maria Dmitrijevna. Onnettomuudeksi on senlaisia — ajatuksiltaan häilyväisiä… ja missä i’ässä myös ovat; ei tavatkaan aina ole pienuudesta kiihotettuja (Sergei Petrovitsch otti taskustaan ruudullisen, sinisen nenäliinan ja alkoi sitä levitellä). Senlaisia naisia tosin on (Sergei Petrovitsch pyyhki vuoroon silmiänsä nenäliinan kulmalla). Mutta yleensä sanoen, jos ajattelee, niin on… Tavaton pöly kaupungissa, päätti hän.
— Maman, maman, huudahti, huoneesen juosten, noin yhdentoista vuotias, sorea tyttö,. Wladimir Nikolajevitsch ratsastaa meille!
Maria Dmitrijevna nousi; Sergei Petrovitsch nousi myöskin ja kumarsi. — Nöyrin tervehdykseni Helena Mihailovna, sanoi hän, kunnioituksen tunteesta käyden nurkkaan istumaan ja niistäen pitkää, säännöllistä nenäänsä.
— Kuinka hänellä on miellyttävä hevonen! pitkitti tyttö. Hän oli juuri takaportin luona, sanoi minulle ja Liisalle, että siinä paikassa ajaa portaiden eteen.
Kuului kavioiden kopsetta; sorea ratsastaja kauniin raudikon selässä, ilmestyi kadulle, hän seisahdutti hevosensa avonaisen ikkunan eteen.