III..
— Hyvää päivää, Maria Dmitrijevna! huudahti ratsastaja sointuvalla kauniilla äänellä. Miltä teistä näyttää ostokkaani?
Maria Dmitrijevna meni ikkunan luo.
— Hyvää päivää, Waldemar! Ah, kuinka kaunis hevonen! Keltä te ostitte sen?
— Rakennusmestarilta… Kalliin otti rosvo.
— Mikä sen nimi on?
— Orland… Se on niin yksinkertainen nimi; minä tahdon muuttaa sen… Eh bien, eh bien, mon garçon… Kuinka se on levoton!
Hevonen korskui, polki vuoroon jalkojansa ja käänteli vaahtoista turpaansa.
— Leena, silittäkää sitä, älkää pelätkö…
Tyttö ojensi kätensä ulos ikkunasta, mutta Orland nousi äkkiä kahdelle jalalle ja hyppäsi syrjään. Ratsastaja ei kadottanut tasapainoansa, vaan puristihe kovemmin satulaansa, lyöden hevosta ratsuvitsalla kaulaan ja huolimatta sen syrjäilemisistä asetti sen taas ikkunan eteen.
— Prenes garde, prenes garde [Varokaa, varokaa], saneli Maria Dmitrijevna.
— Leena, hyväilkää sitä, sanoi ratsastaja; en minä anna sen vallastella.
Tyttö ojensi taas kätensä ja kosketti arasti Orlandin väriseviä sieraimia, vaikka se lakkaamatta liikahteli ja jäyteli kuolaimia.
— Bravo! huudahti Maria Dmitrijevna; nyt laskeutukaa alas ja tulkaa sisään.
Ratsastaja käänsi taitavasti hevosensa, kannusti sitä ja ajoi pihalle tasaista ravia. Hetken kuluttua juoksi hän etehisestä saliin, heilutellen ratsuvitsaa; samassa ilmaantui toisen oven kynnyksellä pitkä, solakka, mustatukkainen, yhdeksäntoista vuotias tyttö, — se oli Maria Dmitrijevnan vanhin tytär, Liisa.