IV.
Nuori mies, jonka kanssa lukija juuri tutustui, oli nimeltään Wladimir Nikolajevitsch Panschin. Hän palveli Pietarissa, erityisluottamustoimiston virkamiehenä sisäasiain ministeristössä. O—n kaupunkiin oli hän saapunut täyttämään valtion väliaikaisia asioita ja oli maaherran, kenraali Sonnenbergin määräyksen alainen, jolle hän oli hiukan sukuakin. Panschinin isä oli virasta eronnut vararytmestari ja tunnettu peluri, hänellä oli hyvin viekkaat silmät, rypistyneet kasvot ja hermo-vetoiset huulet, hän vietti koko ikänsä ylimysten parissa, kävi englantilaisklubeissa molemmissa pääkaupungeissa sekä oli tunnettu sukkelaksi, ei suuresti luotettavaksi, mutta lempeäksi ja sydämelliseksi mieheksi. Katsomatta koko hänen sukkeluuttaan, oli hän melkein aina, kerjuuden rajalla, jättäen ainoalle pojalleen pienen, epäjärjestyksessä olevan omaisuuden. Mutta sentähden hän, tavallansa, piti huolta poikainsa kasvatuksesta: Wladimir Nikolajevitsch puhui ranskaa kiitettävästi, engelskaa hyvin, saksaa huonosti. Niin se pitää ollakin: kunnollisen ihmisen on häpeä hyvin puhua saksaa; mutta pistää väliin germanialainen sana, muutamissa, etenkin hullunkurisissa, tapauksissa — on luvallista: c’est même très chic [sehän on oikein somasti], kuten Pietarin pariisilaiset sanovat.
Viidentoista vuotiaana osasi Wladimir Nikolajevitsch jo häikäilemättä astua mihinkä vierashuoneesen hyvänsä, miellyttävästi siellä pyörähdellä ja myös lähteä tiehensä. Panschinin isä hankki pojalleen paljon kannatusta; sekoittaen kortteja kahden pelurin välissä tahi jonkun onnistuneen pellolle ajon jälkeen, ei hän unhoittanut mainita muutamaa sanaa "Wolotjkastaan" jollekin mahtavalle sekä samassa kauppapeliä harrastavalle henkilölle. Omasta puolestaan taas Wladimir Nikolajevitsch, yliopistossa ollessaan, jossa hän sai todellisen ylioppilaan arvon, tutustui muutamien tuttujen nuorten miesten kanssa, joten hän tuli vastaan otetuksi ylhäisimmissä piireissä. Mielellään hän tulikin suosituksi joka paikassa; hän oli näöltään sievä, hyvin vapaakäytöksinen, hauska, aina terves ja kaikkeen valmis; missä tarvittiin — kohtelias, missä voi — nenäkäs, hyvä seurakumppani, un charmant garçon. Omatakeinen piiri aukeni hänen edessään. Panschin ymmärsi pian ylhäisten opin salaisuudet; hän osasi tunkeutua todellisella kunnioituksella sen sääntöihin, osasi puolipilkallisella arvoisuudella juoruilla ja oli arvostelevinaan kaikkea vakavuutta turhamaisuudeksi, — tanssi oivallisesti sekä vaatetti itsensä englantilaiseen tapaan. Lyhyessä ajassa tuli hän Pietarissa tunnetuksi taitavaksi ja herttaiseksi nuoreksi mieheksi. Panschin oli todellakin taitava, ei yhtään huonompi isäänsä missään kohden; — hänellä oli myös hyvät luonnonlahjat. Hänelle onnistui kaikki: hän lauloi herttaisesti, piirusti hyvästi, kirjoitti runoja ja näytteli jokseenkin onnistuneesti. Hän oli kaikkiaan kahdeksankolmatta vuotias, vaikka oli jo kamarijunkkari ja omasi kohtalaisen viran. Panschin luotti lujasti itseensä, viisauteensa, terävään järkeensä; hän kulki eteenpäin rohkeasti ja iloisesti, täydessä riennossa, joten elämänsä oli kuin voilla voideltu. Hän oli tottunut miellyttämään kaikkia, vanhoja ja nuoria, sekä luuloitteli tuntevansa ihmisiä, etenkin naisia, joiden joka päiväiset heikkoudet hän hyvin tunsikin. Niin kuin mies, joka ei ole ihannetta vailla, tunsi hän itsessään hehkua sekä jonkunlaista viehätystä ja riemastusta, sallien itsellensä poikkeuksia säännöistä: häärien juomingeissa, tehden tuttavuuksia epätietoisten henkilöiden kanssa, sekä yleensäkin käytti hän itseänsä yksinkertaisesti ja vapaasti, tämä uskalias, reipas nuorukainen ei voinut milloinkaan unhoittaa itseänsä ja täysin antautua nautintoon. Hänen kunniakseen täytyy mainita, että hän ei milloinkaan ylvästellyt voitoistaan. Maria Dmitrijevnan perheesen tuli hän vastaan otetuksi kohta O——n saavuttuaan, johon perehtyikin pian. Maria Dmitrijevna oli aivan haltioissaan hänestä.
Panschin kumarsi herttaisesti kaikille huoneessa oleville, kätteli Maria Dmitrijevnaa ja Liisaa, ravisteli hiljakseen Gedeonovskia olkapäästä, sekä pyörähtäen kantapäillään tapasi hän Leenaa päästä ja suuteli häntä otsaan.
— Ettekö te pelkää ratsastaa noin rajun hevosen selässä? kysyi Maria
Dmitrijevna häneltä.
— Lauhkea eläinhän se on; mutta minä tunnustan teille mitä pelkään: minä pelkään korttia pelata Sergei Petrovitschin kanssa; eilen Belitsinilla oli hän viedä minulta kukkaronkin.
Gedeonovski naurahti vienolla nöyrällä äänellä: hän tavoitteli tämän nuoren loistavan pietarilaisen virkamiehen ja maaherran lemmikin suosiota. Puhellessaan Maria Dmitrijevnan kanssa huomautti hän usein Panschinin erinomaista taitoa. Miksei häntä ylistäisi? sanoi hän, tavallisesti. Nuori mies, joka on elämän korkeimmalla kukkulalla, senlainen virkamies eikä vähintäkään ylpeyttä. Panschin oli tosin Pietarissakin tunnettu taitavaksi virkamieheksi: työ kiehui hänen käsissään; hän puhui siitä ainoastaan nauraen, kuten ylhäisen henkilön tuleekin, joka ei anna merkitystä vaivoilleen, vaikka on ollut "tekijänä". Päälliköt rakastavat senlaisia käskyläisiä; itse puolestaan oli hän vakuutettu, jos vaan tahtoisi, niin saavuttaisi aikaa myöten ministerin arvon.
— Te näitte hyväksenne sanoa, että minä voitin pelissä teidät, sanoi Gedeonovski, vaan kuka viime viikolla voitti kaksikymmentä ruplaa? ja vielä…
— Pahantekijä, ryöväri, keskeytti Panschin hänet lempeällä, mutta, hieman ylönkatseellisella leväperäisyydellä. Sen enempää häneen huomiotansa kiinnittämättä, astui hän Liisan luo.
— Minä en voinut löytää täältä Oberonin uvertyyria, alkoi hän. Rouva Belitsin kerskasi sanoessaan, että hänellä on koko päätaiteellinen nuottivarasto, — tosiasiallisesti ei hänellä ole muuta kuin valsseja ja polkkia; mutta minä kirjoitin jo Moskovaan, joten viikon perästä tulette saamaan sen. Sepä on soveliasta, pitkitti hau, minä kirjoitin eilen uuden romansin; sanat ovat myös omat sepittämäni. Tahdotteko niin minä laulan sen teille? En tiedä mikä siitä on tullut: rouva. Belitsin sanoi sitä erinomaisen miellyttäväksi, mutta hänen sanansa eivät merkitse mitään, — minä haluaisin kuulla teidän arvosteluanne siitä. Minä luulen, että toiste ehkä on parempi.
— Minkä tähden toiste? sekaantui Maria Dmitrijevna, miks’ ei nyt?
— Hyvä, äänsi Panschin, ihastuttavan suloinen hymy huulillaan, joka ilmausi ja katosi hänellä yhtä sukkelaan, — siirtäen tuolia jalallaan, istui hän pianon ääreen ja otettuaan muutamia yhdysääniä lauloi, selvästi eroittaen sanat, seuraavan romansin:
Etäällä päällitse taivaan pilvien
Kuu liitelee;
Lumoava hohde se meren aaltojen
Kanss’ siintelee.
Sä meri vaan olet sydämelleni
Kuin kirkas kuu,
Sun tähtes mieleni riehuin riutuvi,
Tai ilahtuu.
Mun murtaa lempi ja synkät aattehet,
Ja ikävyys,
Vaan näitä tuskia, meri, tuonut et,
Ei se sun syys’.
Toisen värsyn lauloi Panschin erinomaisella tunnollisuudella ja voimalla; myötäsoitossa kuului laineiden loisketta. Jälkeen sanojen: vaan näitä tuskia, — huo’ahti hän hiukan, loi silmänsä alas ja hiljensi äänensä — morendo. Kun hän oli lopettanut, kiitti Liisa säveltä, Maria Dmitrijevna sanoi: miellyttävä, — mutta Gedeonovski melkein kiljasi: ylistettävä! sekä runo että nuotti molemmat ovat yhtä ylistettävät…! Leena katseli lapsellisella mieltymyksellä laulajaa. Sanalla sanoen kaikki läsnäolijat olivat mieltyneet nuoren runoniekan sepitykseen, mutta vierashuoneen oven takana seisoi vastatullut vanhus, jolle, päättäen hänen tylsistyneiden kasvojensa piirteistä sekä olkapäittensä liikkeistä, ei Panschinin romansi, vaikka muuten hyvin miellyttävä, saattanut sanottavaa ihastusta. Hiukan seisottuaan ja pyhittyään pölyn saappaistansa paksulla nenäliinallaan, rypisti hän silmiään, puristi vihaisena huulensa yhteen, kyyrlsti vielä enemmän muutoinkin jo käyrän selkänsä, hiljalleen astuessaan vierashuoneen ovesta sisään.
— Ah! Kristofer Feodorovitsch, hyvää päivää! huudahti Panschin ensimäiseksi, kiireesti hypähtäen ylös tuolilta. Minä en aavistanutkaan, että te olisitte täällä, — en minä teidän läsnäollessanne olisi mistään hinnasta ruvennut laulamaan romansiani. Minä tiedän, te ette rakasta keveää soittoa.
— En minä kuullut, sanoi sisään tullut, huonolla Venäjän kielellä ja, kumarrettuaan joka suunnalle, seisahtui keskelle lattiaa, hyvin kömpelöön asemaan.
— Te, mr Lemm, sanoi Maria Dmitrijevna, tulitte antamaan soitannon opetusta Liisalle?
— Ei, ei Elisabet Mihailovnalle, vaan Helena Mihailovnalle.
— Vai niin! No, — hyvä. Leena, mene ylös herra Lemmin kanssa.
Ukko: tahtoi lähteä tytön jälestä, mutta Panschin esti hänet.
— Älkää opetuksen jälkeen menkö pois, Kristofer Feodorovitsch, sanoi hän, me soitamme Elisabet Mihailovnan kanssa Beethovenin sonaatin nelikätisesti.
Ukko murahti jotakin nenänsä alta, mutta Panschin pitkitti huonolla
Saksan kielellä:
— Elisabet Mihailovna näytti minulle sepittämänne hengellisen kantaatin, jonka te lahjoititte hänelle, kaunis kappale! Älkää suinkaan luulko, ett’en minä osaa arvostella hengellistä soittoa, — päinvastoin, vaikka se toisinaan onkin surullista, on se kuitenkin hyvin arvoisaa.
Ukko punastui korviansa myöten, ja heittäen Liisaan kieron katseen, kiirehti ulos huoneesta.
Maria Dmitrijevna pyysi Panschinin toistamaan romansiansa; mutta tämä ei tahtonut loukata oppineen saksalaisen korvia, jonka tähden pyysi Liisaa ryhtymään Beethovenin sonaattiin. Maria Dmitrijevna puolestaan huoahti ja pyysi Gedeonovskia puistoon kävelemään. — Minä haluan, sanoi hän, vielä keskustella teidän kanssanne Fedja raukastamme. Gedeonovski tuli hämille, kumarsi, otti kahdella sormella hattunsa ja hansikkaat nurkkapöydältä ja seurasi ulos Maria Dmitrijevnaa. Huoneesen jäivät ainoastaan Panschin ja Liisa: jälkimäinen avasi sonaatin; molemmat istuivat ääneti pianon ääreen. — Ylhäältä kuului heikkoa pianon rämpytystä, jota Leena säestéli vielä taitamattomilla sormillaan.