IX.
Ukko Lavretski ei pitkään aikaan voinut anteeksi antaa pojalleen hänen naimistansa; jos Ivan Petrovitsch puolen vuoden perästä olisi tullut nöyränä ja heittäynyt hänen jalkainsa juureen, niin olisi hän ehkä antanut hänelle anteeksi, ensin nuhdeltuaan aikalailla ja pelotukseksi koputettuaan kepillä lattiaan; mutta Ivan Petrovitsch oli ulkomailla ja kuten näkyi, ei siitä välittänyt — "Ole vaiti Älä virka!" oli Pietari Andreitschin tapana sanoa vaimolleen, jos tämä yritti lepyttelemään häntä: "hänen, penikan, pitäisi ikänsä rukoileman Jumalaa minun edestäni, ett’en häntä kironnut; isä vainajani olisi omilla käsillään tappanut hänet, heittiön, ja oikein siinä olisi tehnytkin". Anna Pavlovna kuullessaan niin julmia puheita, risti salaa silmänsä. Mitä taas Ivan Petrovitschin vaimoon tulee, niin ei ukko alussa tahtonut kuullakaan hänestä, ja kun Pestov kirjeessään mainitsi hänen miniästään, niin käski hän sanoa, ett’ei tiedä itsellään senlaista olevan, vaan katsoo velvollisuudeksensa ilmoittaa hänelle, että laki kieltää luonansa pitämästä karkulaistyttöjä; mutta, saatuaan tietää, että hänelle on syntynyt pojanpoika, pehmeni ukon sydän, käski paikalla tiedustaa, sairaan terveyttä ja lähetti hänelle, vieraassa nimessä, pienen summan rahaa. Fedja ei vielä ollut täyttänyt vuottakaan, kun Anna Pavlovna sairastui kuolettavaan tautiin. Joku aika ennen kuolemaansa, jaksamatta enää nousta ylös vuoteeltaan, kyyneleet sammuvissa silmissään, ilmoitti hän papin läsnäollessa miehelleen, että haluaa nähdä ja hyvästijättää miniänsä ja siunata poikansapoikaa. Loukkaantunut ukko rauhoitti häntä ja lähetti paikalla omat vaununsa miniää hakemaan, ensi kerran nimittäen häntä Malanja Sergejevnaksi. Tämä saapui poikansa ja Marfa Timofejevnan kanssa, joka ei millään muotoa tahtonut häntä päästää yksin ja oli päättänyt puolustaa häntä kaikilta loukkauksilta. Puolitainnoksissa pelosta astui Malanja Sergejevna Pietari Andreitschin työhuoneesen. Lapsenhoitaja toi hänen jälessään Fedjaa. Pietari Andreitsch katsoi ääneti häneen: Malanja Sergejevna astui hänen luokseen; hänen vapisevat huulensa suutelivat tuskin tuntuvasti hänen kättään.
— No, vastaleivottu aatelitar, sai hän viimein sanoneeksi, hyvää päivää; mennään rouvan luo. Hän nousi ja kumartui Fedjan puoleen; lapsi hymyili ja ojensi hänelle valkoisia kätösiään. Ukko heltyi.
— Oh, äännähti hän, sinä orpo! Olet rukoillut isäsikin edestä; en minä hylkää sinua, linnunpoikaista.
Malanja Sergejevna, tultuaan Anna Pavlovnan makuuhuoneesen, asettui polvilleen oven suuhun. Anna Pavlovna kutsui hänet vuoteensa ääreen, syleili häntä ja siunasi hänen poikansa; sitten käänsi hän sairaudesta kuihtuneet kasvonsa miehensä puoleen, yrittäen puhumaan.
— Tiedän, tiedän, mitä tahdot pyytää, sanoi Pietari Andreitsch, älä huolehdi: Malanja Sergejevna jääpi meille elämään ja Wanjkallekin annan anteeksi hänen tähtensä. Anna Pavlovna sai vaivalla miestään kädestä kiini ja suuteli sitä. Hän kuoli samana iltana.
Pietari Andreitsch piti sanansa. Hän ilmoitti pojalleen, että äitinsä kuolemisen ja Fedja pienokaisen tähden antaa hänelle takaisin siunauksensa, ja jättää Malanja Sergejevnan luoksensa asumaan. Hänelle annettiin kaksi huonetta, ja Pietari Andreitsch esitti hänet parhaimmille vieraillensa väärävartaloiselle brigaderi Skurehinalle ja tämän vaimolle; lahjoitti hänelle kaksi palvelustyttöä ja juoksu-pojan. Marfa Timofejevna jätti hyvästit hänelle: tämä ei kärsiä voinut Glafiraa, ja yhdessä päivässä ehtivät he riidellä jo kokonaista kolme kertaa.
Vaikea ja raskas oli vaimoraukan ensi aikoina; mutta hän rauhoittui ja tottui asemaansa. Ukko tottui myös häneen, vieläpä rupesi häntä suosimaankin, vaikka ei paljon milloinkaan puhellut hänen kanssaan, sillä hellimmilläkin tunteilla ollessaan oli hänellä ikäänkuin vasten tahtoinen ylönkatse häntä kohtaan. Kaikkein enimmin sai Malanja Sergejevna kärsiä Glafiralta. Hän oli jo äitinsä eläessä koettanut saada hiukan kerrassaan talonhoitoa käsiinsä: kaikki, isästä alkaen, tottelivat häntä; hänen tietämättänsä ei sokeripalaakaan saanut koskea; hän olisi ennen ollut valmis kuolemaan, kuin jakanut emännyyttään tämän toisen emännän kanssa, — ja vieläpä minkälaisen emännän kanssa! Veljen naiminen suututti häntä vielä enemmän kuin Pietari Andreitschia: hän oli päättänyt opettaa tätä ilmiötä, joten Malanja Sergejevna jo ensi hetkestä saakka oli hänen orjanansa. Ja kuinka hän olisi voinut vastustaa itsepäistä, kuuluisaa Glafiraa, hän, jolla ei ollut sanan vuoroa, joka oli arka, aina hämmästyvä ja vielä heikko terveydeltäänkin? Ei kulunut ainoatakaan päivää ettei Glafira olisi muistuttanut Malanjaile hänen entisyyttään ja kiitellyt häntä siitä, että sen niin hyvin muistaa. Malanja Sergejevna olisi mielellään sopinut näiden muistutusten ja kiitosten kanssa… mutta Fedja erotettiin hänestä: se hänen mieltään kaikkein enimmin rasitti. Sen syyn nojalla, että hän ei kykene häntä opettamaan, ei häntä laskettu lastansa likikään; Glafira otti sen tehtäväkseen; lapsi oli hänen täydessä vallassansa. Surusta rupesi Malanja Sergejevna kirjeissään rukoilemaan Ivan Petrovitschia saapumaan kotiin mitä pikemmin; itse Ivan Petrovitsch halusi nähdä poikaistaan; mutta kirjoitti aina esteitä olevan, kiitti isäänsä hänen hyvyydestään, lupasi saapua piakkoin — eikä kuitenkaan saapunut. 1812:nes vuosi sai hänen vihdoin palajanaan ulkomailta. Yhtyessään, kuusi vuotisen eron jälkeen, syleilivät isä ja poika toisiansa, sanallakaan muistuttamatta entisistä riidoistaan; vaan silloin olikin muuta ajateltavana; koko Venäjä nousi vihollistansa vastaan, ja he molemmat tunsivat suonissaan juoksevan venäläistä verta. Pietari Andreitsch vaatetti omalla kustannuksellaan koko rykmentin nostoväkeä. Sota loppui, ja vaara oli ohitse; Ivan Petrovitsch ikävystyi taas, halunsa veti häntä ulkomaille, siihen piiriin, jossa hän oli kasvanut ja jossa hän tunsi olevansa kotonaan. Malanja Sergejevna ei voinut häntä pidättää; hänellä oli liian vähän merkitystä Ivan Petrovitschin silmissä. Ei edes hänen hartain toivonsakaan toteutunut: miehensä katsoi soveliaammaksi uskoa Fedjan kasvatuksen Glafiralle. Vaimo raukka ei kestänyt tätä iskua, ei kestänyt eroa toistamiseen: valittamatta kuihtui hän muutamassa päivässä. Koko elinaikanansa ei hän osannut mitään vastustaa, hän ei potkinut tutkaintansa vastaan. Hän ei enää voinut haastaa, haudan varjo peitti jo hänen kasvonsa, mutta niiden juonteet osoittivat, niinkuin ennenkin, kärsivällistä epätietoisuutta, ainaista lempeää vaiteliaisuutta; hän katsoi Glafiraan samanlaisella äänettömällä nöyryydellä kuin Anna Pavlovna kuolinvuoteellaan suudellessaan Pietari Andreitschin kättä, samaten veti hänkin luokseen Glafiran käden suudellen sitä, ja uskoen hänen, Glafiran, huostaan ainoan poikansa. Niin lopetti maallisen elämänsä tämä hiljainen,, hyvä olento, Jumala tiesi miksi pois temmattuna omasta piiristään, ja paikalla hyljättynä, niinkuin irti temmaistu puu heitettynä juuret aurinkoa kohden; samoin kuihtui tämäkin olento jälkeäkään jättämättä, eikä kukaan edes surrutkaan häntä. Tosin surivat häntä hänen piikansa ja vielä Pietari Andreitsch. Ukolta puuttui hänen äänetöntä läsnäoloansa, "Anna anteeksi — hyvästi sydänkäpyseni!" kuiskasi hän, kumartuessaan viimeisen kerran hänen ylitsensä kirkossa. Ukko itki heittäessään kourallisen multaa hänen hautaansa.
Eikä hän itsekään elänyt Malanja Sergejevnan jälkeen muuta kuin vähän yli viiden vuoden. Talvella, vuonna 1819 nukkui hän rauhallisesti kuoleman uneen Moskovassa, johon hän oli muuttanut Glafiran ja poikansapojan kanssa, käskettyään hautaamaan itsensä Anna Pavlovnan ja "Mataschan" viereen. Mukavuudeksensa eleli Ivan Petrovitsch silloin Pariisissa; hän oli saanut eron virastaan jälkeen 1815 vuoden. Saatuaan tietää isänsä kuoleman, päätti hän saapua takaisin Venäjälle. Täytyi ajatella omaisuuden järjestämistä ja Fedjan kasvatusta, kuten Glafira kirjoitti, hän 011 jo täyttänyt kaksitoista vuotta ja on nyt aika todellisesti ryhtyä siihen.