XII.
Haudattuaan isänsä ja jätettyään talonhoidon ja kirjanpidon tarkastuksen taaskin tämän uskotun Glafira Petrovnan huostaan, matkusti nuori Lavretski Moskovaan, johon häntä veti himmeä, mutta vastustamaton halu. Hän tiesi kasvatuksensa vajavuuden, mutta päätti lujasti täydentää sen. Viimeisinä viitenä vuotena oli hän paljon lukenut sekä nähnyt yhtä ja toista; monet ajatukset olivat vallinneet hänen päässään; usea professori olisi kadehtinut muutamia hänen tietojansa, mutta toisaalta ei hän taas tietänyt sitä, jonka moni koulupoika jo aikoja, sitten tiesi. Lavretski tiesi olevansa jotakin vailla; salaisesti tunsi hän olevansa kummallinen. Pahaa peliä oli englantilainen pelannut poikansa kanssa; oikkuillen kasvatus tuotti hedelmänsä. Monet vuodet oli hän vastustamatta totellut isäänsä; kun hän vihdoin tuli tuntemaan tämän, oli jo myöhään, tavat olivat juurtuneet. Hän et osannut käyttäytyä ihmisten kanssa; kolmenkolmatta vuoden vanhana, hehkuva rakkaus häväistyssä sydämessään, ei hän tohtinut vielä yhtäkään naista katsoa suoraan silmiin. Hänen selvällä ja terveellä, vaikka hiukan sujuamattomalla järjellään, hänen taipumuksellaan itsepäisyyteen, kiukkuun ja laiskuuteen, olisi hänen pitänyt jo lapsesta saakka pääsemän vilkkaasen seuraelämään, sen sijaan kun häntä pidettiin yksinäisyydessä… Nyt koko maailma oli iloisimmillaan, vaan hän pitkitti seisomistaan yhdessä paikassa, sulkeuneena omaan itseensä. Naurettavaa oli hänen i’ässään kantaa ylioppilaanpukua; mutta hän ei pelännyt pilkkaa: tähän kelpasi toki hänen spartalainen kasvatuksensa, tehden hänet välinpitämättömäksi vieraille puheille, — hän pani ylleen hämmästymättä ylioppilaan puvun. Hän meni fysillis-matematiikkiosastoon. Suuri, punaposkinen, parrakas, äänetön kun oli, saattoi hän kummallisen vaikutuksen tovereihinsa; he eivät aavistaneetkaan tämän, leveässä maalaisre’essä säntilleen luennoille saapuvan, totisen miehen takana piilevän melkein lapsen. Hän näytti heidän silmissään eriskummallisen säntilliselle kirjakoille; he eivät tarvinneet häntä eivätkä etsineet hänen seuraansa, hän puolestaan väisti heitä. Kahdessa vuodessa, jotka, hän oli viettänyt yliopistossa, tutustui hän ainoastaan yhden ylioppilaan kanssa, jonka luona hän kävi latinan kieltä oppimassa. Tämä ylioppilas oli omituinen ja runoilija, nimeltään Mihalevitsch; hän mieltyi Lavretskia koko sydämestään ja tuli sattumalta syypääksi erääsen tärkeään käänteesen hänen elämässään.
Kerran teaatterissa (Motschalov oli silloin onnensa kukkulalla, ja Lavretski ei jättänyt ainoatakaan näytelmää katsomatta) näki hän toisen kerroksen loosissa tytön, — ja vaikka ei yksikään nainen sivumennessään ollut liikuttamatta hänen korkeaa sydäntään, niin ei se vielä milloinkaan ollut näin kovin sykkinyt. Nojanneena loosin samettia vastaan oli tyttö liikkumatonna; miellyttävä elävyys liikkui joka piirteessä, hänen mustanverevissä, pyöreissä, kauneissa kasvoissaan; täydellinen järki kuvastui hänen ihanissa silmissään, jotka tarkkaan ja lempeästi katsoivat hienojen kulmakarvojen alta, pikainen hymy säännöllisillä huulilla, pää, kaula ja kädet olivat sievässä asemassa; vaatteuksensa oli erinomaisen kaunis. Hänen vieressään istui kurttuinen ja kellastunut nainen, noin 45 vuoden ikäinen, muotipuku yllä, musta myssy päässä, hymy jännitetyillä, huolehtivan ja tyhjän näköisillä kasvoilla; loosin perällä oli vanha mies: kasvonsa osoittivat tylsistynyttä ylhäisyyttä ja pienet silmänsä jotakin epäilevää etsiskeleväisyyttä, viikset ja poskipartansa olivat maalatut, otsansa oli suuri ja poskensa painuneet, kaikista merkeistä huomattava virastaeronneeksi kenraaliksi. Lavretski ei irrottanut katsettansa tästä tytöstä, joka niin kovin hänen sydämensä oli pannut sykkimään; äkkiä avautui loosin ovi ja sisään astui Mihalevitsch. Hänen ilmestymisensä, joka oli ainoa tuttava Lavretskille koko Moskovassa, tämän tytön seuraan, joka oli hurmannut hänet, näytti Lavretskista merkilliseltä ja kummalliselta. Pitkittäen katsomistaan loosiin, huomasi hän, että kaikki sisällä olevat henkilöt puhuttelivat Mihalevitschia kuten konsanaankin vanhaa tuttavaa. Näytelmä ei enää huvittanut Lavretskia; itse Motschalov, vaikka olikin sinä iltana hyvin onnistunut, ei saattanut häneen tavallista vaikutusta. Eräässä hyvin tärkeässä kohdassa käänsi Lavretski tietämättä katseensa kaunottareen: hän oli aivan eteenpäin kumartunut, poskensa hohtivat; Lavretskin itsepäisen katseen vaikutuksesta, siirsi kaunotar katseensa näyttämöltä, kääntäen sen häntä kohti ja tähystellen häneen… Koko seuraavan yön kuvastautui hänen silmissänsä tämä katse. Purki vihdoinkin ulos itsensä, taidokkaasti ehkäisty hedelmä: hän sekä paloi että vapisi ja läksi toisena päivänä Mihalevitschin luo. Tältä sai hän tietää, että kaunottaren nimi oli Varvara Pavlovna Korobjin; että herra ja rouva, jotka istuivat loosissa, olivat hänen vanhempansa, ja että hän, Mihalevitsch, oli tutustunut heidän kanssaan vuosi takaperin, palvellessaan kreivi N——lla. Suuresti ylistellen puhui isänmaankiihkoilija Varvara Pavlovnasta. Tämä, veliseni, huudahti hän omituisella laulavalla äänellään, tämä tyttö on eriskummallisen nerokas olento, taiteilija, sanan täydessä merkityksessä ja päälliseksi sangen hyvänluontoinen. Huomattuaan Lavretskin kysymyksistä, minkä vaikutuksen Varvara Pavlovna oli tehnyt häneen, tarjoutui hän itse esittelemään häntä Varvara Pavlovnalle, lisäten, että hän on heidän talossaan kuin omainen, että kenraali ei ole ollenkaan ylpeä mies, mutta sanoi äitin olevan niin typerän, — milt’ei vaan riepuja imeksi. Kokonaista viisi päivää kamppaili hän pelkonsa kanssa; kuudentena päivänä puki nuori Spartalainen yllensä uuden uutukaisen univormun ja antautui Mihalevitschin ohjattavaksi; tämä ollen talossa kuin omahinen, tyytyi siihen, että suki hiuksensa, — ja molemmat läksivät Korobjinille.