XI.
Kuten mainittiin, oli Fedja, Ivan Petrovitschin ulkomailta tuloon saakka, kasvatettavana Glafira Petrovnalla. Hän ei vielä ollut kahdeksankaan vuotias kun äitinsä kuoli; hän sai nähdä äitiänsä harvoin, mutta rakastui häneen sanomattomasti: muisto hänestä, hänen vaaleista levollisista kasvoistaan, hänen raukeista katseistaan ja hellistä hyväilyistään painuivat i’äksi Fedjan sydämeen: mutta hän aavisti ainoastaan hiukan äitinsä asemaa tässä talossa; sen hän huomasi, että heidän välillään on juopa, jota äitinsä ei voinut eikä tohtinut poistaa. Isäänsä hän vierasteli, eikä Ivan Petrovitschkaan häntä milloinkaan hyväillyt; isoisä oli toisinaan silitellyt häntä, ottaen käsivarrelleenkin, mutta nimitti häntä hyönteiseksi ja otaksui hänet typeräksi. Malanja Sergejevnan kuoleman jälkeen otti tätinsä hänet oikein koviin kouriin. Fedja pelkäsi häntä, pelkäsi hänen kirkkaita, teräviä silmiänsä ja leikkaavaa ääntään; hän ei tohtinut äännähtääkään Glafiran läsnäollessa; toisinaan jos poikanen hiukan liikahti tuolillaan, niin hän jo sihisi: "mihin? istu paikoillasi". Sunnuntaisittain, jumalanpalveluksen jälkeen, sallittiin hänen leikitellä, se tahtoo sanoa: annettiin hänen käteensä salaperäinen, paksu, erään Maksimovitsch-Ambodikan sepittämä kirja, nimeltään: "Symboolisia tunnusmerkkejä". Tässä kirjassa oli noin tuhatta osaksi salaperäistä kuvaa, yhtä salaperäisine selityksineen viidellä eri kielellä. Kupido paljaalla ja pöhöttyneellä ruumiillaan näytteli tärkeää osaa näissä kuvissa. Yhdellä "Saphran ja Sateenkaari" oli selitys: "tämän vaikutus on suuri"; sitä vastoin toisessa, joka kuvasi Haikaraa, lentävänä sinikukka nokassaan, oli selitys: "Sinullehan kaikki on tietty". — "Kupido ja karhu, nuollen poikaistaan" merkitsivät: "Vähän kerrassaan". Fedja katseli näitä kuvia; hän tunsi niissä joka pienimmänkin pisteen; muutamat niistä, aina yhdet ja samat, herättivät hänessä huomiota ja panivat hänet ajattelemaan, muita kuvia hän ei tuntenut. Kun aika tuli, jolloin hänen piti ruveta oppimaan kieliä ja soitantoa, palkkasi Glafira Petrovna hänelle huotavalla hintaa pyyräsilmäisen ruotsalaisen vanhanpii’an, joka niin ja näin puhui ranskaa ja saksaa, soitti pianoa jotakuinkin ja sitä paitse osasi hyvästi suolata kurkkuja. Tämän opettajan, tatin ja erittäin vanhan toripii’an, Wasiljevnan, seurassa vietti Fedja kokonaista neljä vuotta. Toisinaan hän istui "tunnusmerkkeinensä" nurkassa — istui… ja istui; matalassa, kurenpolven löyhkästä täyttyneessä huoneessa pilkoitti, yksitoikkoisesti ratisten ja ikäänkuin ikävöiden, yksi ainoa talikynttilä, pieni seinäkello naksutti kiirehtien seinällä, hiiri naverteli ja käveli hiipien seinäpaperien välissä, mutta kolme vanhaapiikaa istuivat ääneti kuin pelätit, liikutellen sukkapuikkoja, sormien varjot toisinaan juoksentelivat, toisinaan vapisivat kummallisesti hämärässä, ja kummalliset, yhtä, hämärät ajatukset liikkuivat lapsenkin päässä. Ei kukaan olisi sanonut Fedjaa miellyttäväksi lapseksi; hän oli hyvin kalpea, mutta paksu, ruumis ruma ja kömpelö, — oikea moukka, kuten Glafira Petrovaan oli tapana sanoa; kalpeus tosin olisi pian poistunut jos häntä olisi useammin laskettu ulkoilmaan. Hän oppi tavallisesti, mutta oli usein laiska; hän ei milloinkaan itkenyt; vaan toisinaan valtasi hänet raju itsepäisyys, silloin ei häntä voinut kukaan hillitä. Fedjaa ei kukaan, ympäri olevistansa, miellyttänyt… Onneton se sydän, joka ei nuoruudestansa saakka ole Osannut rakastaa!
Senlaisena tapasi Ivan Petrovitsch poikansa, kun rupesi häneen istuttamaan järjestelmäänsä. — "Ensinnäkin minä tahdon hänestä ihmisen, Un homme, sanoi hän Glafira Petrovnalle: enkä ainoastaan ihmistä, vaan Spartalaisen." Hän pani aikomuksensa käytäntöön ensinnäkin vaatettamalla poikansa skotlantilaiseen malliin; kaksitoistavuotias poika rupesi kävelemään kintut paljaana ja kukonsulka hatussa; ruotsalainen vanhapiika vaihdettiin nuoreen sveitsiläiseen voimistelu-opettajaan; soitto, kuten miehelle muka tarpeeton, jäi syrjään kokonaan; alkeisoppi, kansainvälinen oikeus, mittausoppi, nikkarityö, Jean-Jaques Rousseaun esityksen mukaan, ja vaakunaoppi, kannattamaan ritarillisia tunteita, — siinä opit, joita tulevan "ihmisen" piti oppiman; hänet herätettiin joka aamu kello neljä, kohdeltiin heti kylmällä vedellä ja pakotettiin nuprapatsaan ympäri juoksemaan; syödä hänelle annettiin yhtä lajia ruokaa, kerta päivässä; sai ratsastaa ja ampua; joka sopivassa tilaisuudessa koetteli hän, seuraten isänsä esimerkkiä, tahdonlujuutta, ja, joka ilta kirjoittaen erityiseen kirjaan päivän tapahtumat ja mietteensä; omasta puolestaan taas Ivan Petrovitsch kirjoitti hänelle läksyjä ranskaksi, joissa nimitti häntä mon fils’iksi [ystäväiseni] ja puhutteli häntä vous’iksi [Te]. Venäjän kielellä Fedja isäänsä sinutteli, mutta ei tohtinut istuakaan hänen läsnäollessaan. "Järjestelmä" oli saattanut pojan pois tolalta, tehden sekasotkun hänen päässään; mutta terveydelle uusi elämäntapa vaikutti tuntuvammin: alussa hän sai kuumeen, vaan parattuaan tuli kahta terveemmäksi. Isä oli hänestä ylpeä ja nimitti häntä omalla kummallisella puhetavallaan: luonnon lapsi, keksintöni. Kun Fedja oli täyttänyt kuudennentoista ikävuotensa, katsoi Ivan Petrovitsch velvollisuudeksensa istuttaa häneen inhoa kauniimpaa sukupuolta kohtaan, — ja nuori Spartalainen, pelko sydämessä, ensi haituvat huulilla, täynnä mehua, voimaa ja verta, koetti jo näyttäytyä väliäpitämättömälle, kylmälle ja äreälle.
Sillä välin kului aika. Ivan Petrovitsch vietti suuremman osan vuodesta Lavrikassa (siten nimitettiin hänen syntymätaloaan), vaan talvella kävi yksin Moskovassa, eli ravintolassa, kävi ahkerasti seuroissa, harrasteli ja täytteli tarkoituksiaan vierashuoneissa, ja enemmän kuin milloinkaan koki olla englantilaisena, väliäpitämättömänä ja valtiollisena henkilönä. Tuli vihdoin vuosi 1825, tuoden mukanaan paljon suruja. Ivan Petrovitschin likeiset tuttavat ja ystävät saivat paljon kovaa kokea. Ivan Petrovitsch kiirehti tiehensä ja sulkeutui Lavrikaansa. Vuoden kuluttua, yhtäkkiä rupesi Ivan Petrovitsch tuntemaan itsensä vanhenevan, heikkonevan ja menehtyvän; terveytensä oli kadonnut. Vapaa-ajattelija — alkoi käydä kirkossa ja teettää sielumessuja; euroopalainen — rupesi kylpemään saunassa, syömään päivällistä kello kaksi, menemään levolle kello yhdeksän, nukkuen vanhan palvelijansa löristessä; valtiollinen henkilö — poltti kaikki kaavansa, vapisi maaherran edessä ja väänteli itseään pitäjän virkamiehen kanssa puhellessa; karaistutahtoinen henkilö — valitti ja nyyhki joka kerta kun häntä kohtasi hourailu, ja hänelle tuotiin lautasellinen kylmää lientä. Glafira Petrovna otti talossa kaikki asiat haltuunsa: taas rupesivat takaovesta käymään työntarkastajat, kylänvanhimmat ja talonpojatkin "vanhan rutiskon" luo — siten häntä talonväki nimitti keskenään; Tämä muutos Ivan Petrovitschissa kauhistutti hänen poikaansa; hänellä oli jo yhdeksästoista vuosi, hän alkoi tajuta ja vapautua siitä ikeestä, joka oli häntä tähän saakka painanut, hän oli huomannut jo ennenkin eroavaisuuden isänsä puheissa ja töissä, hänen laveiden liberaalisten teorioiden ja kuivien pikku seikkojen välillä; mutta ei hän näin äkkinäistä käännöstä odottanut. Täten oli vanhettunut itsekkäinen mies äkkiä paljastunut. Nuori Lavretski varusteli itseään lähteäkseen Moskovan yliopistoon, kun uusi onnettomuus kohtasi Ivan Petrovitschia: hän sokeni, ja aivan auttamattomasti, yhdessä päivässä.
Hän ei luottanut venäläisten lääkärien taitoon, vaan haki lupaa, saadakseen matkustaa ulkomaille. Se kiellettiin. Silloin hän otti mukaan poikansa ja matkusteli kolme vuotta ympäri Venäjän maan, yhdeltä lääkäriltä toiselle, vähän väliä muutellen kaupungista kaupunkiin ja saattaen toivottomuuteen lääkärit, poikansa ja palvelijat vähämielisyydellään ja kärsimättömyydellään. Ihan uupuneena, itkeväisenä ja oikkuisena saapui hän takaisin Lavrikaansa. Nyt oli murhepäivät edessä, kaikki saivat kärsiä siitä. Ivan Petrovitsch oli ääneti ainoastaan syödessä; ei hän milloinkaan ennen syönyt niin paljoa ja ahneesti kuin nyt: muulla ajalla ei hän antanut rauhaa muille eikä itselleen. Hän rukoili, valitti kohtaloansa, moitti itseänsä, politiikiansa, järjestelmäänsä, moitti kaikkea, joilla ennen oli ylpeillyt ja komeillut, ja jota oli pannut pojallensa, esimerkiksi; vakuutti ett’ei usko mitään, ja rukoili uudestaan; hän ei kärsinyt hetkeäkään yksinäisyyttä, vaan vaati ympäröiviänsä istumaan yöt päivät nojatuolinsa ääressä ja huvittamaan itseänsä kertomuksilla, joita kuitenkin lakkaamatta keskeytti, huutamalla: te valehtelette kaikki, — joutavaa lörpötystä!
Erittäinkin sai Glafira Petrovna kärsiä; Ivan Petrovitsch ei voinut ollenkaan tulla toimeen ilman häntä, — hän toimittikin tehtävänsä loppuun saakka, täyttäen sairaan vaatimukset, vaikka monasti ei vastannut tämän kysymyksiin, ennenkuin hetken kuluttua, voidakseen peittää sisällistä kiukkuansa. Siten hän napisi vielä kaksi vuotta ja kuoli ulos vietynä balkonille auringonpaisteesen, ensimäisinä päivinä toukokuuta. "Glascha, Glaschka! lientä, lientä, vanha hup…" sai hänen voimaton kielensä säestetyksi ja lopettamatta viimeistä sanaa oli hän vaiennut ijankaikkisesti. Glafira Petrovna, joka juuri oli ottanut kupin palvelijan kädestä, seisahtui, katsoi veljeänsä silmiin ja tehtyään verkkaan laajan ristimerkin, siirtyi ääneti pois; läsnäollut Feodor Ivanitsch ei virkannut myöskään mitään, nojautui vaan balkonin aitausta vasten ja katsoi kauan hyvänhajuiseen, viheriään ja kevätauringon säteistä kirkastuneesen puistoon. Hän oli nyt kolmenkolmatta vuotias; kuinka sanomattoman nopeaan nämä kolmekolmatta vuotta olivat kuluneet…! Elämä aukeni hänen eteensä.