XIV.
Nuoren Spartalaisen jalat yrittivät luikua laskemaan, kun Mihalevitsch saattoi hänet Korobjinin huononpuoleisesti sisustettuun vierashuoneesen ja esitti hänet talonväelle. Mutta kainouden huumaus katosi pian: sillä kenraalilla, paitsi venäläistä hyvänluontoisuuttaan, oli se omituinen ystävällisyys, joka on tavallista kaikilla hiukan tahraantuneilla henkilöillä. Kalliopa Karlovna, tavallisuuttansa vastoin, vilkastui kohta. Mitä taas Varvara Pavlovnaan tulee, käyttäytyi hän hyvin levollisesti, herttaisen ystävällisesti, niin että jokainen hänen läsnäollessaan tunsi olevansa kuin kotonansa; muun ohessa koko hänen hurmastuttavasta vartalostansa, hymyilevistä silmistään, viattomasti soljuvista olkapäistään ja vaaleanpunertavista käsistään, keveästä, mutta samassa hieman raukeasta astunnastaan, itse äänen sointuvasta, pitkäveteisestä, ihastuttavasta helevyydestä, uhkui sanomattoman vienoa, hiipivän tapaista, ihastuttavan kainoa lemua, jotakin senlaista, jota on vaikea kuvata, mutta joka liikuttaa ja herättää, — eikä tietysti kammoa herätä. Lavretski ohjasi puheen teaatteriin, eileniltaiseen näytelmään; Varvara Pavlovna rupesi heti itse haastamaan Motschalovista, rajoittuen ainoastaan huudahduksiin ja syviin huokauksiin, samalla tehden muutamia naisekkaasti läpitunkeuvia huomautuksia hänen näyttelemisensä suhteen. Mihalevitsch mainitsi soitannosta; kursailematta istui hän pianon ääreen ja soitti säännöllisesti muutamia Chopenin masurkkia, jotka silloin alkoivat tulla käytäntöön. Päivällisen hetki oli lähestynyt; Lavretski aikoi lähteä pois, mutta hänet pidätettiin; pöydässä tarjoili kenraali hänelle hyvää lafittiviiniä, jota, palvelija oli saanut ajurin kanssa hakea toiselta puolen Moskovaa, Depren viinikaupasta. Myöhään illalla saapui Lavretski kotiin; hän istui vielä aamuun saakka rakkauden humauksissa, käsillään kasvojansa peitellen. Hänestä näytti, että nyt vasta hän ymmärtää, mitä varten maksaa elää; kaikki hänen edesottamisensa, aikomuksensa, kaikki nämä lorut ja mitättömyydet katosivat kerrassaan; koko hänen sielunsa liittyi yhteen ainoaan tunteesen ja haluun, hän halusi onnea, nautintoa, rakkautta, naisen suloista rakkautta. Siitä päivästä rupesi hän usein käymään Korobjinilla. Puolen vuoden kuluttua ilmoitti hän tunteensa Varvara Pavlovnalle ja tarjosi hänelle kättänsä. Tarjouksensa tuli vastaanotetuksi; sillä kenraali oli jo aikoja sitten, kun Lavretski kävi heillä ensi kerran, kysynyt Mihalevitschilta, kuinka paljon hänellä, Lavretskilla, oli sieluja; Varvara Pavlovna, joka koko kosimisajan ja itse tunnustuksen hetkelläkin säilytti tavallisen hämmästymättömyytensä ja rauhallisuutensa sydämessään, tiesi hyvin sulhasensa rikkauden. Kalliopa Karlovna puolestaan ajatteli: Meine Tochter macht eine schöne Partie [Tyttäreni tekee loistavan naimiskaupan] — ja osti itselleen uuden myssyn.