XV.
Ja niin tuli hänen tarjouksensa vastaanotetuksi, ainoastaan muutamilla välipuheilla. Ensinnäkin täytyi Lavretskin jättää yliopisto; sillä kuka menee naimisiin ylioppilaalle, ja mikä kummallinen ajatus: — rikas tilanhaltija 26 vuoden i’ässä lukee läksyjä aivan kuin koulupoika! Toiseksi, otti Varvara Pavlovna huoleksensa teettää ja ostaa myötäjäiset, valikoida yksin sulhasenkin lahjat. Hänellä oli paljon käytännöllistä kykyä, paljon makua, suuri mieltymys kaikkeen loistavuuteen, ja suuri taito sen hankkimiseen. Tämä taito se kauhistutti Lavretskia, kun hän häiden jälkeen vaimoinensa ja tämän ostamissa sievissä vaunuissa saapui Lavrikkaan. Kuinka kaikki, mikä häntä ympäröi, oli Varvara Pavlovnan ajattelema, puuhaama ja sovittama! Millaisia matkaan sopivia kapineita jokaisessa miellyttävässä nurkassa, millaisia toalettilaatikoita, kahvipannuja, ja kuinka sievästi Varvara Pavlovna joka aamu keitti kahvia! Vaan toisekseen, ei Lavretskilla ollut paljon aikaa katselemisiin: autuaallisena nautti hän onneansa ja antautui siihen kuin lapsi… Hän olikin viaton kuin lapsi, tämä nuori Alkibiades. Senpätähden uhkuikin sanomatonta onnea hänen nuoren vaimonsa olennosta. Saavuttuaan Lavrikkaan keskellä kuumaa kesää, huomasi hän talon pimeäksi ja likaiseksi, palvelijat naurettaviksi ja vanhanaikasiksi, vaan ei katsonut tarpeelliseksi huomauttaa sitä miehelleen. Jos hän olisi päättänyt jäädä Lavrikkaan asumaan, olisi hän laitattanut kaikki uudestaan, arvattavasti kartanosta aikain; mutta ajatus jäädä tähän aron nurkkaan elämään ei tullut kertaakaan hänen päähänsä; hän eli siinä niin kuin teltassa, kestäen sen epämukavuudet ja joskus lystillisesti ivaillen niitä. Marfa Timofejevna tuli tervehtimään kasvattiansa; hän miellytti hyvin Varvara Pavlovnaa, vaan tämä ei miellyttänyt Marfa Timofejevnaa. Glafira Petrovnan kanssa ei nuori emäntä myöskään sopinut; hän olisi muuten kenties antanut tämän olla alallansa, mutta ukko Korobjihin mieli teki kosketella vävynsä asioita: hoitaa näin likeisen sukulaisen omaisuutta, sanoi hän, ei ole häpeäksi kenraalillekaan. Kuten ajatella sopii, eipä Paavali Petrovitsch olisi häikäillyt ottaissaan aivan tuntemattomankaan henkilön omaisuutta hoidettavakseen. Varvara Pavlovna laittoi asiat erinomaisen taitavasti, ilmoittamatta mitään, nähtävästi vajonneena kuherruskuukausiensa onneen, hiljaiseen maalaiselämään, soittoon ja lukemiseen, oli hän vähän kerrassaan saattanut Glafiran niin pitkälle, että tämä eräänä aamuna juoksi kuin vimmattu Lavretskin työhuoneesen heittäen avainkimpun pöydälle, ilmoitti ei enää voivansa hoitaa taloutta ja sanoi aikovansa lähteä pois talosta. Tarpeellisella tavalla valmistettu Lavretski suostui paikalla hänen lähtöönsä. Tätä ei Glafira Petrovna odottanut. "Hyvä, sanoi hän, ja silmänsä pimenivät, minä huomaan olevan tässä talossa liikaa! tiedän kuka minua ajaa pois syntymäkodistani. Mutta muista minun sanani, veljenpoika: et sinäkään rakenna pesääsi mihinkään, ikäsi vaellat. Siinä ennustukseni sinulle!" Samana päivänä matkusti hän omalle maatilallensa, viikon perästä saapui kenraali Korobjin, miellyttävillä sairaanomaisilla katsannoilla ja liikkeillä, ruveten hoitamaan mieltänsä myöten kaikkea omaisuutta.
Syyskuussa vei Varvara Pavlovna miehensä Pietariin. Kaksi talvea he viettivät Pietarissa (kesällä he elivät Tsarskoje-Selossä) valoisassa, kauniissa ja hyvin sisustetussa asunnossa; he tekivät paljon tuttavuuksia keskimäisissä ja vieläpä ylhäisissäkin seurapiireissä, kävivät vieraina ja ottivat vastaan vieraita, antaen loistavia soitanto- ja tanssi-iltamia. Varvara Pavlovna viehätti luoksensa vieraita, niinkuin tuli perhosia. Feodor Ivanitschista ei tänlainen huikenteleva elämä ollut oikein mieliksi. Vaimonsa neuvoi hänen etsimään virkaa; seuraten isänsä esimerkkiä ja omia mielipiteitään ei hän ollut halukas virkaan ryhtymään, mutta tehden Varvara Pavlovnalle mieliksi jäi hän Pietariin. Kohta huomasi Lavretski, ett’ei häntä mikään enään estänyt siirtymästä yksinäisyyteen, ja että hänellä oli kaikkein rauhallisin ja miellyttävin työhuone koko Pietarissa, sekä että huolehtiva vaimo kokee vielä auttaakin häntä siirtymisessään — siitä saakka sujui kaikki hyvin. Hän ryhtyi taas, kuten itse luuli, keskeytyneesen kasvatukseensa, ruveten lukemaan, ja aikoipa vielä oppia englanninkieltäkin. Lystinmoista oli nähdä hänen voimallisen, hartiakkaan vartalonsa ainiaan kyyristyneenä kirjoituspöydän yli, hänen parrakkaisten, pulleudesta punoittavien kasvojensa olevan puoleksi vajonneena sanakirjan lehtiin ja vihkoihin. Aamupuolen päivästä vietti hän työssä, söi halukkaasti päivällisensä (Varvara Pavlovnasta olisi piisannut emäntää vaikka mihin), iltasin astui hän ihastuttavaan ja loistavaan seuraan, joka oli täynnänsä nuoria, iloisia kasvoja — ja tämän hauskan seurapiirin keskuksena oli sama taitava emäntä, hänen vaimonsa. Hän ilahutti Lavretskia synnyttämällä hänelle pojan, vaan pienokainen kuoli kohta; se kuoli keväällä, ja kesällä lääkärien neuvosta vei Lavretski vaimonsa ulkomaille, parannuslähteille. Tällaisen onnettomuuden jälkeen täytyi hänen välttämättömästi haihduttaa ajatuksiansa, ja sen lisäksi vaati terveyskin lämpöisempää ilmanalaa. Kesän ja syksyn he viettivät Saksassa ja Sveitsissä, vaan talveksi, kuten sopi odottaakin, muuttivat Pariisiin. Pariisissa rupesi Varvara Pavlovna taas kukoistamaan niinkuin ruusu, ja osasi yhtä sukkelaan ja taitavasti rakentaa pesänsä kuin Pietarissakin. Asunnon hän löysi erittäin miellyttävän, Pariisin hiljaisen, mutta muodikkaan kadun varrella; miehelleen hän neuloi senlaisen yötakin, ett’ei tämä vielä ollut senlaista nähnytkään; palkkasi itselleen komean sisäpii’an, kiitettävän ruuan laittajan, sievän lakeijan; hankki ihmeteltävät vaunut ja erinomaisen pianon. Ei kulunut viikkoakaan kun hän jo kiirehti yli kadun hartiaviitta yllä, availi päivänvarjoa ja veti hansikkaita käteensä ei yhtään huonommin kuin synnynnäinen parisilaisnainenkaan. Vieraita hän hankki pian. Ensin hänen luonaan kävi ainoastaan venäläisiä, sitten alkoi ilmaantua ranskalaisiakin, erittäin ystävällisiä ja kohteliaita, naimattomia nuoria miehiä, joilla jok’ikisellä oli miellyttävä käytös ja sointuva sukunimi; kaikki he puhuivat sukkelaan ja paljon, kumarsivat sievästi, rypistivät silmiään erinomaisesti; valkeat hampaat kimaltelivat jok’ainoalta purppuraisten huulten takaa, — ja kuinka he hymyilivät! Jokainen heistä toi muassaän ystäviään ja la belle madame de Lavretzki tuli kohta tunnetuksi Chaussée d’Antin’intä Rue de Lille’en saakka. Siihen aikaan (se oli vuonna 1836) ei vielä ollut muistiinpanijoita eikä följetongin kirjoittajia niin paljon, joita nyt kiehuu kaikkialla, aivan kuin muurahaisia hämmennetyssä ke’ossa, vaan silloin jo aikoi Varvara Pavlovnan salongissa ilmaantua eräs mr Jules, ulkomuodoltaan ruma herra, tuntemattomalla alalla työskentelijä, kurja, ja alhainen kuten kaksintaistelijat ja selkäsaunan saaneet henkilöt. Tämä mr Jules inhoitti kovin Varvara Pavlovnaa, mutta hän otti häntä vastaan ainoastaan sentähden, että tämä kirjoiteli kaikenlaisissa sanomalehdissä ja yhtenään mainitsi niissä hänestä, nimittäen häntä, milloin m-me de L——tzki, milloin m-me de ————, cette grande dame russe si distinyuée, qui denieure rue de P…; kertoi koko maailmalle, s.o. muutamalle sadalle tilaajalle, joilla ei ollut minkäänlaista tekemistä m-me de L——tzkin kanssa, kuinka tämä, viisaudeltaan oikea ranskalaisnainen (une vraie françaiee par l’esprit) — tätä suurempaa ylistystä ei ranskalaisilla ole — on herttainen ja sydämellinen, kuinka hän on taitava pianonsoittaja ja kuinka ihmeellisesti hän tanssii valssia (Varvara Pavlovna valssasi, keveässä, liitelevässä vaatteuksessaan, tosiaankin niin, että sai kaikki sydämet taitojensa yli paisumaan…) sanalla sanoen, laski hänestä huhun ympäri maailmaa, ja, mitäs arvelette? onhan tämä toki kutkuttavaa. Neiti Mars oli silloin jo astunut pois näyttämöltä, ja neiti Rachel ei vielä ollut ilmaantunut; mutta siitä huolimatta kävi Varvara Pavlovna ahkerasti teaatterissa. Hän oli ihastunut italialaiseen soittoon, nauroi Odrin raunioissa, haukotteli säännöllisesti ranskalaisissa komedioissa ja itki jossakin rouva Dorvallin esittämässä ylenromantillisessa melodraamassa; mutta mikä tärkein, herra Listz esiintyi pari kertaa hänenkin luonaan ja oli niin herttainen, niin yksinkertainen — mainiosti! Senlaisissa kultaisissa oloissa kului talvi, jonka lopulta Varvara Pavlovna tuli esitetyksi hovissa. Feodor Ivanitsch ei puolestaan myöskään ikävöinyt, vaikka elämä aika-ajoin tuntuikin raskaalta hänen hartioillaan — raskaalta sentähden, että se oli tyhjää. hän luki sanomalehtiä, kävi luennoilla Sorbonne’ssa ja College de France’ssa. seurasi kaikkia valtiolaitoksia, ryhtyi kääntämään erään tunnetun, oppineen kirjailijan teosta mielihaireista. "Minä en kadota aikaani", ajatteli hän, "tämä kaikki on hyödyllistä; mutta ensi talveksi täytyy välttämättömästi kääntyä Venäjälle ja ryhtyä työhön." Vaikea on sanoa, liekö hän selvästi tajunnut mikä oikeastaan olisi hänen työnsä ollut, ja Jumala tiesi, onnistuisiko hänen talveksi päästä Venäjälle; ennenkun hän kerkesi matkustaa vaimonsa kanssa Baden-Badeniin, johon oli aikomus mennä, sattui odottamaton seikka, joka kukisti kaikki hänen toiveensa.