XVI.
Tultuaan kerta Varvara Pavlovnan lukuhuoneesen, hänen poissaollessaan, näki Lavretski lattialla pienen, säännöllisesti kokoontaitetun paperilapun. Hän nosti sen koneentapaisesti, avasi sen samoin ja luki, ranskaksi kirjoitettuna, seuraavaa:
"Rakas enkelini Betty! (minä en mitenkään saata nimittää sinua: Barbe tahi Varvara). Minä odotin turhaan sinua puiston kulmassa; tule huomenna puoli kaksi meidän asuntoomme. Sinun hyvä, paksu ukkosi (ton gros bonhomme de mari) on tavallisesti silloin kiintyneenä kirjoihinsa; me laulamme taas yhtenä teidän runoilija Puskinin (de votre poète Pouskine) sepittämän laulun, jonka sinä minulle opetit: Vanha mies, julma mies? — Tuhannen suuteloa jaloillesi ja kätösillesi. Minä odotan sinua. Ernst."
Ensikerralla luettuaan ei Lavretski ymmärtänyt sen sisältöä; lukipa toistamiseen: päänsä alkoi pyöriä, lattia rupesi liikkumaan hänen jalkainsa alla, kuin laivan kansi pumputtaissa. Hän huudahti, henkensä salpautui, hän rupesi itkemään — kaikki yht’aikaa.
Hän oli ihan mielenviassa. Hän luotti niin sokeasti vaimoonsa; uskottomuutta ei hän osannut aavistaakaan. Tämä Ernst, hänen vaimonsa rakastettava, oli vaaleanverevä, viekistelevä 23 vuotias poika, jolla oli kaareva nenä ja tuskin huomattavat viikset, melkein mitättömin kaikista hänen tuttavistaan. Meni minutteja, kuluipa puoli tuntiakin; Lavretski seisoi yhä, puristellen käsissään murhaavaa paperilappua, ja katsellen mielettömästi lattiaan; ihan kuin himmeän vihurin takaa kuvastihe hänen eteensä vaaleita haamuja; tuskallisesti kylmeni sydän; hänestä näytti, että hän vajoaa, vajoaa — loppumattomasti. Tuttu, keveä silkkihameen kuhina herätti hänet vihdoin tainnoksista; Varvara Pavlovna hattu päässä ja viitta hartioilla oli kiireisesti palannut kävelyltään. Lavretski hämmästyi ja juoksi ulos; hän tunsi tällä haavaa olevansa valmis repimään hänet, lyömään puolikuoliaaksi saakka, oikein moukan tavalla omin käsin kuristamaan hänet. Kummastunut Varvara Pavlovna tahtoi pidättää häntä; hän sai vaan kuiskaisseeksi: Betty, — ja juoksi ulos ovesta.
Lavretski palkkasi vaunut ja käski ajamaan ulos kaupungista. Koko lopun päivää ja seuraavan yön käveli hän, tuon tuostakin seisahdellen ja käsiään yhteen lyöden: välistä oli hän aivan mieletön, toisinaan oli hänestä oikein naurattavaa, melkeinpä lystiä. Aamulla häntä rupesi viluttamaan, hän meni kaupungin ulkopuoliseen huonoon ravintolaan, pyysi itselleen huoneen, ja istui tuolille ikkunan eteen. Suomenvedontapainen haukotus pudistutti häntä. Hän pysyi tuskin pystyssä, ruumiinsa heikkoni, vaikk’ei hän sitä tuntenut, väsymys valtasi; hän istui, katsoi, eikä ymmärtänyt mitään; ei tietänyt mitä hänelle oli tapahtunut, kuinka oli joutunut yksikseen, jäsenet kankeana, suru mielessä, raskas kivi sydämellään, tähän tyhjään, tuntemattomaan huoneesen; hän ei ymmärtänyt mikä saattoi hänen, Varjan, antautumaan tälle ranskalaiselle, ja mitenkä hän, tietäessään olevansa uskoton, voi pysyä ennellään rauhallisena, hellänä ja olla olevinaan uskollinen hänelle! "En ymmärrä mitään!" kuiskasivat hänen kuivettuneet huulensa. "Kuka minulle nyt voi vakuuttaa ett’ei jo Pietarissa…?" Lopettamatta kysymystään haukotteli hän taas, vavisten ja käyristyen koko ruumiiltaan. Sekä kirkkaat että himmeät muistot raastoivat häntä yhdellä tapaa; hänelle juohtui yht’äkkiä mieleen, että muutama päivä takaperin istui vaimonsa, hänen ja Ernstin läsnä ollessa, pianon ääreen ja lauloi: "Vanha mies, julma mies!" Hän muisti hänen kasvonsa piirteet sillä hetkellä, erikoinen loisto silmissään ja hohto poskillaan, — hän nousi tuoliltaan, aikoen mennä heille sanomaan: "te ivaatte minua turhaan; isoisän isäni jyhmi moukkia kylkiluihin, mutta isoisäni oli itse moukka"; — ja hän olisi ollut valmis tappamaan heidät molemmat. Toisinaan taas hänestä näytti, että tämä kaikki on vaan unta, eikä untakaan vaan pelkkää, utua, minkä ainoastaan ravistaa pois päältään ja katsahtaa… Hän katsahti ympärilleen, vaan niin- kuin haukan kynnet saaliiseen, tunkeutui suru aina vaan syvemmälle hänen sydämeensä. Kaiken muun lopuksi, toivoi Lavretski muutaman kuukauden kuluttua tulevansa isäksi… Mennyt, tuleva aika, kaikki oli myrkytetty. Hän palasi viimeinkin takaisin Pariisiin, asettui erääsen ravintolaan ja lähetti Varvara Pavlovnalle herra Ernstin lapun ja seuraavan kirjeen:
"Tähän yhdistetty paperiliuska selvittää teille kaiken. Samassa sanon teille, ett’en minä tuntenut teitä: te — aina niin säntillinen, pudottelette tänlaisia tärkeitä paperia." (Tätä lausetta valmisteli Lavretski raukka muutaman tunnin ajan). "Minä en voi teitä enään nähdä; toivon että ette tekään halua sitä. Määritän teille 15,000 frankkia vuodessa; enempää en voi antaa. Lähettäkää osoitteenne maalaiskonttooriin. Tehkää mitä parhaaksi näette; eläkää missä haluatte. Toivon teille onnea. Vastausta en tarvitse."
Lavretski kirjoitti vaimolleen että vastausta ei tarvitse… mutta hän odotti, halusi vastausta, selitystä tälle selittämättömälle, salaiselle asialle. Varvara Pavlovna lähetti hänelle samana päivänä pitkän, ranskaksi kirjoitetun kirjeen. Se pani hänet tajuamaan; viimeisetkin epäilyksensä katosivat, hänen tuli häpeä, että oli vielä epäillyt tätä asiaa. Varvara Pavlovna ei puhdistautunutkaan: hän halusi ainoastaan nähdä häntä vielä kerta, rukoili ett’ei Lavretski hylkäisi häntä i’äksi. Kirje oli kylmä ja jännitetty, vaikka siellä täällä näkyi kyynelten pilkkuja. Lavretski myhähti katkerasti ja käski kirjeen tuojan sanomaan, että kaikki on erinomaisen hyvin. Kolmen päivän kuluttua ei häntä enää ollut Pariisissa; hän oli lähtenyt, ei Venäjälle, vaan Italiaan; muuten hänestä oli samantekevä minne meni, kunhan vaan ei kotiin. Hän kirjoitti rahastonsa hoitajalle vaimonsa eläkkeestä, ja käski hänen ottamaan huostaansa talouden hoidon ja kaikki asiat kenraali Korobjinilta, odottamatta hänen tilejänsä, ja toimittaa että hänen ylhäisyytensä korjaisi pois itsensä Lavrikasta; hän kuvaili mielessään poisajetun kenraalin hämmästystä, rauennutta suurellisuutta, ja kaiken surunsa ohella tunsi hän jotain vihantapaista tyytyväisyyttä. Silloin hän pyysi kirjeessään Glafira Petrovnan palaamaan jälleen Lavrikkaan, ja lähetti valtakirjan hänen nimellensä; mutta Glafira Petrovna ei muuttanut Lavrikkaan, ilmoittaen itse sanomalehdissä valtakirjansa kuolettamisen, joka kuitenkin oli ihan turhaa. Elellen Italian pikku kaupungissa, seuraili Lavretski vielä kauan aikaa vaimonsa elämää. Sanomalehdistä sai hän tietää että Varvara Pavlovna oli matkustanut Baden-Badeniin, kuten oli aikonutkin; nimensä alkoi ilmaantua sanomalehtien palstoilla saman mr Julesin allekirjoittamina. Näissä palstoissa huomasi hän, tavallisen ivan läpi ystävällistä sääliväisyyttä; se katkeroitti kovin Feodor Ivanitschin sydäntä. Sitten hän sai tietää, että hänelle oli syntynyt tytär; parin kuukauden kuluttua sai hän ilmoituksen rahastonsa hoitajalta, että Varvara Pavlovna oli vaatinut ensimäisen kolmanneksen palkastaan. Sitten alkoi kuulua aina huonompia ja huonompia tietoja hänestä; viimein ilmestyi sanomalehdissä kertomus eräästä hullunkurisen surullisesta tapauksesta, jossa hänen vaimollansa oli hyvin kadehtimaton osa. Kaikki oli mennyttä: Varvara Pavlovna tuli "kuuluisaksi".
Lavretski ei enään ruvennut seuraamaan häntä; mutta ei hän vielä kohtakaan voinut rauhoittua. Välistä valtasi hänet niin kova ikävä vaimoaan, että melkein olisi anteeksi antanut hänelle, kun vaan olisi saanut kuulla hänen herttaista ääntään, saanut puristaa hänen kättään. Vaan aika kului, eikä suinkaan vaikutuksetta. Hän ei ollut syntynyt kärsijäksi; hänen terve luontonsa vaati oikeuksiansa. Vähitellen selveni hänelle kaikki; itse isku, joka häntä kohtasi, ei hänestä enää näyttänyt odottamattomalta; hän tuli ymmärtämään vaimonsa, — likeisen henkilön tuletkin vasta silloin ymmärtämään, kun olet hänestä erillään. Taas jaksoi hän työskennellä, vaikk’ei suinkaan entisellä halulla; elämän valmistama epäileväisyys sai sijan hänen sydämessään. Hän tuli välinpitämättömäksi kaikkeen. Neljän vuoden kuluttua tunsi hän voivansa lähteä kotipuoleen, — oli valmis tapaamaan omaisiansa. Poikkeamatta Pietariin tai Moskovaan saapui hän O——n kaupunkiin, jossa me erosimme hänestä ja johon pyydämme myöntyväistä lukijaa seuraamaan kanssamme.