XVII.
Edellämainitun päivän seuraavana aamuna kello yhdeksän aikaan astui Lavretski Kalitinin talon kuistiin. Hänelle tuli vastaan Liisa, hattu päässä ja hansikkaat kädessä.
— Mihin nyt? kysyi hän tältä.
— Kirkkoon. Tänään on sunnuntai.
— Käyttekö te kirkossa?
Ääneti, kummastuneena katsahti Liisa häneen.
— Suokaa anteeksi, sai Lavretski sanoneeksi, minä… minä en sitä tarkoittanut, minä tulin teille hyvästijättämään, sillä tunnin perästä matkustan maalle.
— Onko se kaukana täältä? kysyi Liisa.
— Noin viisikolmatta virstaa.
Kynnykselle ilmaantui Leena palvelustytön seuraamana.
— Älkää meitä unhoittako, sanoi Liisa laskeutuen alas portailta.
— Älkää tekään unhoittako minua. Kuulkaa, lisäsi hän, te menette kirkkoon: rukoilkaa siellä minunkin edestäni.
Liisa seisahtui ja kääntyi häneen.
— Hyvä, sanoi hän, katsoen häntä suoraan silmiin, minä rukoilen teidänkin edestänne. Lähdetään, Leena.
Vierashuoneessa tapasi Lavretski Maria Dmitrijevnan yksinään. Hän haisi hajuvesille. Omain sanainsa mukaan kivisti hänellä päätä, kun oli muka rauhattomasti viettänyt yönsä. Hän otti Lavretskin vastaan tavallisella äänettömällä ystävyydellään, muuttuen vähiin kerrassaan puheliaammaksi.
— Eikö totta, kysyi hän, kuinka miellyttävä nuorimies Wladimir
Nikolajevitsch on!
— Kuka se Wladimir Nikolajevitsch on?
— Panschin, se joka eilen oli meillä. Hän mieltyi hyvin teihin: minä ilmoitan salaa teille, mon cher cousin, hän on aivan haltioissaan minun Liisastani. Ja mitä? Hän on hyvää sukua, palvelee oivallisessa paikassa, on nerokas, ja kamarijunkkari, ja jos Jumala niin sallii… olen minä äitinä omasta puolestani hyvin tyytyväinen. Edesvastaus tosin on suuri; tietysti vanhemmistahan lasten onni riippuu, niin sanoakseni: tähän saakka, hyvästikö, huonostiko, olen minä yksin, joka paikassa minä: sekä olen kasvattanut lapseni, opettanut, kaikki vaan minä… nytkin esimerkiksi minä kutsuin rouva Bylysin kautta mamselli…
Maria Dmitrijevna alkoi kertoa huoliansa, ahkeroimisiansa, äitillisiä tunteitaan. Lavretski kuunteli häntä ääneti, pyöritellen hattua käsissään. Hänen kylmä, osaanottamaton katseensa hämmästytti puhelevaa rouvaa.
— Mitä pidätte Liisasta? kysyi hän.
— Elisabet Mihailovna on herttainen tyttö, sanoi Lavretski, nousi istualtaan, kumarsi ja meni Marfa Timofejevnan luo. Maria Dmitrijevna katsoi tyytymättömänä hänen jälkeensä ja ajatteli: aika hyle, hönttö! Nyt minä ymmärrän miksi hänen vaimonsa ei voinut olla hänelle uskollinen.
Marfa Timofejevna istui huoneessaan seurueensa keskellä. Siinä seurueessa oli viisi olentoa, yhtä rakkaat kaikki hänen sydämellensä: paksupäinen, opetettu punatulkku, johon hän oli rakastunut sentähden, että tämä lopetti viheltelemisensä ja veden pärskyttämisen, — pikkunen, arka koira, Roska, — vihainen kissa, Matrossi, — mustanverevä, terävänenäinen, suurisilmäinen, yhdeksänvuotias vilkas Sandra uiminen tyttö, — ja vanha, noin viidenkuudetta vuotias nainen, joka piti yllään valkeaa tanukkaa ja tummaa hametta, nimeltä Nastasja Karpovna Ogarkov. Sandra oli orpo porvaristyttö. Tytön ja Roskan oli Marfa Timofejevna ottanut luokseen sääliväisyydestä: molemmat oli hän löytänyt kadulta; molemmat olivat nääntyneinä ja nälkäisinä, sateessa. Roskaa ei kukaan kaihonnut, mutta Sandralla oli setä, juoppo suutari, jolla ei ollut itsellään mitään syömistä eikä sisarensa tyttärellekään antaa, pänttäsi sitä lestillä päähän; tämä kuitenkin jätti mielellään tytön Marfa Timofejevnan huostaan. Nastasja Karpovnan kanssa oli Marfa Timofejevna tutustunut ollessaan luostarissa Jumalaa rukoilemassa; itse hän astui hänen luokseen (Marfa Timofejevna mieltyi häneen, kuten itse vakuutti, sentähden että tämä osasi niin maukkaasti rukoilla), alkoi puhella hänen kanssaan ja pyysi luokseen teetä juomaan. Siitä päivästä saakka he eivät enää eronneet. Nastasja Karpovna oli iloinen, hiljainen nainen, lapseton leski, syntyisin köyhästä aatelissuvusta; päänsä oli pyöreä, hiuksensa harmaat, kätensä valkoiset ja pehmoiset, kasvonsa lempeät, nenä hiukan epäsäännöllinen; hän kunnioitti Marfa Timofejevnaa, tämä puolestaan rakasti häntä, vaikka joskus ivaili hänen hellää sydäntänsä: hänessä oli heikkous kaikkia nuoria miehiä kohtaan, joiden läsnäollessa hän punehtui korviansa myöten, kuin tyttö, vähäpätöisemmistäkin leikeistä. Koko hänen omaisuutensa oli 1,200 ruplaa arvopapereissa; hän eli Marfa Timofejevnan kustannuksella ja yhdenmukaisesti hänen kanssaan: Marfa Timofejevna ei suinkaan olisi sallinut mitään poikkeusta.
— Ah, Fedja! alkoi hän, tämän nähtyänsä, sinä et eilen illalla nähnytkään minun perhettäni: ihastelehan! Me olimme aikeessa toistamiseen ruveta teetä juomaan pyhän kunniaksi. Kaikkia saat hyväellä: vaan Sandra ei suinkaan anna kiinni itseänsä, ja kissa taas raapasee. Matkustatko sinä tänään?
— Tänään. Lavretski istui matalalle tuolille. Minä jätin hyvästi jo
Maria Dmitrijevnalle. Näin minä Elisabet Mihailovnankin.
— Sano häntä vaan Liisaksi; mikä Mihailovna hän sinulle on? Istu varovasti, muuten säret Sandran tuolin.
— Hän meni päiväsaarnaan, pitkitti Lavretski. Onko hän jumalinen?
— On, hyvinkin jumalinen. Paljon enemmän kuin me sinun kanssasi, Fedja.
— Ettekö te sitte olekaan jumalinen? huomautti Nastasja Karpovna, kuiskaten. Tänään ette aamusaarnaan menneet, mutta iltasaarnaan kuitenkin menette.
— Enpä niinkään, sinä saat mennä yksin: olen laiskistunut, muoriseni, sanoi Marfa Timofejevna, teen juonnilla olen ruvennut liiaksi itseäni lellittelemään. Hän puolestaan sinutteli Nastasja Karpovnaa, vaikka eli hänen kanssaan yhdenmukaisesti, — ei hän muuten olisi ollutkaan Pestovan sukua: kolme Pestovaa oli nimitettynä Ivan Wasiljevitsch Julman synodikirjassa; Marfa Timofejevna tiesi sen.
— Olkaa hyvä, sanokaa minulle, alkoi Lavretski taas, Maria Dmitrijevna puhui minulle äsken siitä… mikä hänen nimensä nyt onkaan…? Panschinista. Mikä herra se on?
— Aika kielilakkari hän on, varjele Jumala! höpisi Marfa Timofejevna, eiköhän ilmoittanut sinulle, salaisuutena muka, millainen sulhanen on onkeen tarttumassa. Lörpöttelisi papinpoikansa kanssa; ei, vielä näkyy vähäksi piisaavan. Mutta eihän siitä vielä mitään olekaan, Jumalan kiitos! vaikka hän jo juttelee.
— Miksi Jumalan kiitos? kysyi Lavretski.
— Siksi, että en pidä pojasta; ja mitäpä hänessä lie ihmettelemistäkään?
— Ettekö pidä hänestä?
— Eihän hän kaikkia voi kahlehtia. Piisaa hänelle sekin, kun Nastasja
Karpovna on häneen rakastunut.
Leskiraukka joutui aivan hämille.
— Mitä te Marfa Timofejevna, ettekö pelkää Jumalaa, huudahti hän, ja kasvonsa ja kaulansa punehtuivat.
— Ja tietäähän veitikka, keskeytti Marfa ’Timofejevna hänet, millä miellyttää häntä: lahjoitti hänelle nuuskarasian. Fedja, pyydähän häneltä nuuskaa haistaaksesi, niin saat nähdä kuinka kaunis se on: kanteen on maalattu ratsastava sotilas. Parempi, muoriseni, älä väitäkään.
Nastasja Karpovna viittoi vaan käsillään.
— Entä Liisa, kysyi Lavretski, miellyttääkö hän Liisaa?
— Kenties! — toisekseen, Jumala hänen tiesi! Vieras sielu, kuten tiedät, on synkkä metsä, ja tytöillä vielä sen synkempi. Tuossa esimerkiksi Sandra — ota hänestä selvä! Miksi hän peitteleikse, siitä saakka kun sinä tulit, eikä mene ulos? Sandra pyrskähti nauramaan ja juoksi ulos, Lavretski nousi istualtaan.
— Kyliä se on niin, sanoi hän katkonaisesti, tyttöjen sydäntä ei voi tajuta.
Hän rupesi hyvästijättelemään.
— Milloin sinua taas saa nähdä? kysyi Marfa Timofejevna.
— Miten sattuu, tätiseni: eihän tästä kaukana olla.
— Sinähän menet Wasiljevskiin. Sinä et tahdo elää Lavrikassa, no, se on oma asiasi; mutta muista käydä äitisi ja isoäitisi haudalla. Sinä olet siellä ulkomailla kerännyt kaikenlaisia tietoja, ja ken tietää, ehkä he haudoissansa tuntevat sinun läsnäolosi. Ja älä suinkaan unhoita, Fedja, teettää sielumessuja Glafira Petrovnalle; tässä sinulle rupla. Ota, ota, minä tahdon puolestani teettää hänelle sielumessun. Eläissänsä en minä häntä rakastanut, mutta ei mitään sanomista, kyllä oli äkäinen. Oli viisas, eikä hän sinuakaan loukannut. Mene nyt Jumalan nimeen, muutoin minä kyllästytän sinua.
Ja Marfa Timofejevna syleili sukulaistaan.
— Mutta Liisa ei Panschinille joudu, älä huolehdikaan, ansaitsee hän toisenmoisen miehen.
— En minä yhtään huolehdikaan, vastasi Lavretski ja meni ulos.