XVIII.
Noin neljän tunnin kuluttua oli hän jo matkalla kotiinsa. Rattaat vierivät joutuisaan pitkin pölyistä maantietä. Pari viikkoa oli jo ollut poutaa; vieno, vaalea sumu laskeusi ilmaan, peittäen vaippaansa kaukaiset metsät, joista löyhkyi palaneen käry. Suunnaton joukko tummia pilvenhattaroita alkoi liikkua, vaaleansinertävällä taivaalla; tuulen vihuri kiiti kuivana, loppumattomana hulmuaa, kuitenkin käryä suuresti hälventämättä. Nojanneena tyynyä vasten ja pannen kätensä ristiin rinnoilleen, katseli Lavretski tuulen synnyttämää vainioitten aaltoa, pitkin sarkojen ruohostuneita pientareita, päivän pilkisteleviä säteitä, tyhmiä vareksia ja harakoita, jotka epäluuloisina syrjästä katselivat ohi vierovia vaunuja; hän katseli virkistyneen aron synkkää tyhjyyttä ja hiljaisuutta, sen ruohostoa, korkeita kunnaita, notkoja kasvavine tammistopensaineen, kirjavia kyliä, nuorteita koivuja — kaikki tämä, jota hän niin moneen aikaan ei ollut nähnyt, tämä venäläinen maisema, vaikutti hänen sydämeensä ihastuttavan, mutta samassa melkein murheellisen tunteen, painoi hänen rintaansa jollakin suloisella painolla! Hänen ajatuksensa liikkuivat verkalleen; niitten suunta oli yhtä himmeä ja sekaantunut, kuin ylhäällä taivasalla liikkuvien hattaroidenkin. Hänelle juohtui mieleen lapsuutensa, äitinsä, hän muisti hänen kuolemansa, kuinka hänet tuotiin äitinsä luo, ja mitenkä tämä puristi hänen päätään rintaansa vasten, kuinka äitinsä yritti hänelle puhumaan, katsahti Glafira Petrovnaan — ja vaikeni. Juohtui hänen mieleensä isänsäkin, ensin reippaana, kaikkeen tyytymättömänä, kajahtelevalla äänellä, sitten sokeana, itkevänä, harmaan partaisena; muisti, kuinka hän kerran ruokapöydässä otettuaan liikoja ryyppyjä ja kaataen kastekkeen pöytäliinalle, äkkiä alkoi nauraa ja räpyttää so’enneita silmiänsä sekä, punehtuen, kertoa onnistumisistaan; muisti Varvara Pavlovnan ja käyristyi, niinkuin äkkinäisen sisällisen taudin saanut ihminen, ja ravisti päätään. Sitten hänen ajatuksensa pysähti Liisaan. "Siinä", ajatteli hän, "astuu taas maailmaan uusi olento. Sievä tyttö, mitähän siitäkin tulee? Onpa hän kauniskin. Vaaleat, nuoret kasvot, silmät ja huulet niin vakavat, katsantonsa, rehellinen ja viaton. Sääli, hän taitaa olla hiukan rakastunut. Pituus paras, astunto keveä ja ääni hiljainen. Minua miellyttää hyvin, kun hän äkkiä seisahtuu, kuuntelee huomiolla hymyilemättä, sitten vaipuu ajatuksiinsa ja heilauttaa, hiuksiansa. Näyttää siltä, että hän miellyttää minua itseäni, Panschin ei häntä ansaitse. Vaan minkä vuoksi hän olisi huono? Toisekseen, mitähän minä siitä huolehdin? Hänkin lähtee samaa tietä, kuin kaikki naiset juoksevat. Paras lie kuu nukun." Ja Lavretski ummisti silmänsä.
Nukkua hän ei kuitenkaan voinut, vaan vaipui matkustuksen äänettömään uinailuun. Entisyyden muistot, yhä vielä, kiirehtimättä nousivat, sulivat hänen sydämessään, sekoittuen ja hämmentyen toisiinsa. Lavretski rupesi, Jumala tiesi miksi, ajattelemaan Robert Piléstä… Ranskan historiasta… siitä, kuinka hän olisi voittanut taistelussa, jos olisi ollut kenraali; hänelle kuvastuivat laukaukset, huudot… Päänsä soljui syrjään, hän avasi silmänsä… Samat kedot, samat aron kuvat: kuluneet hevosten kengät välkähtelivät tuon ainaisen tupruavan pölyn läpi: kyyditsijän keltainen paita, punasine olkatilkkuineen, pullistui tuulen viimasta…. "Kaunisna minä saavun kotipuoleeni!" välähti ajatus Lavretskin päässä; ja hän huudahti: "anna mennä!" kyyristyi päällystakkiinsa ja puristihe likemmä tyynyä. Vaunut jytkähtivät, Lavretski suoristihe ja avasi silmänsä levälleen. Hänen edessään kummulla näkyi pikku kylä, hiukan syrjempänä oli rapistunut herrastalo, suljettuine ikkunaluukkuineen ja kallistuneine kuistineen; portilta saakka yli koko pihamaan kasvoi nokkosia, viheriänä ja tiheänä kuin hamppu; aivan vieressä seisoi tamminen luja vilja-aitta. Tämä oli Wasiljevski.
Ajuri käänsi portille, seisahdutti hevoset; Lavretskin palvelija kohosi ja, aikoen alas hypätä, huusi: hei! Kuului veltto, hiljainen ulvonta, mutta ei tullut koiraakaan tälle huudahdukselle; palvelija aikoi toistamiseen hypätä ja huusi taas: hei! Kuului taaskin heikko ulvonta ja hetken kuluttua ilmestyi pihalle, tiesi hänen mistä, mies, pää lumivalkoinen, Hankki kauhtana yllä, kiidellään karttaen aurinkoa, katsahti hän vaunuihin, löi molemmat kämmenensä reisiin ja jäi hämmästyksissään seisomaan paikalleen, vaan tointui kuitenkin kohta ja tuli porttia avaamaan. Vaunut vierivät pihalle sihisten nokkosissa, ja seisahtuivat kuistin eteen. Valkopäinen mies, näköjään hyvin vikkelä, seisoi jo jalat levällään alimmalla portaalla, auki päästäen peitenahkaa ja suonenvedontapaisesti kohotettuaan sen ylös, auttoi herraansa alas vaunusta, ja suuteli tämän kättä.
— Hyvää päivää, hyvää päivää, ukkoseni, sanoi Lavretski, nimesi taitaa olla Anton? Sinä elät vielä?
Ukko kumarsi ääneti ja juoksi avaimia hakemaan. Sillä aikaa istui kyytimies liikkumatta ja katseli halveksivaisesti lukittuun oveen päin, Lavretskin palvelija, sitten kun oli hypännyt alas istuimeltaan, jäi hämmästyneenä seisomaan, toisella kädellä pidellen kiini istuinsijasta. Ukko toi avaimet, ja ilman mitään tarvetta kyyristyi kuin käärme, ja kohotellen kyynäspäitään, avasi oven, astui syrjään ja kumarsi taas vyötäisiin saakka.
— Nyt siis olen kotona, nyt olen saapunut, ajatteli Lavretski, astuessaan pienoiseen etehiseen; sillä aikaa aukenivat ikkunaluukut ryminällä toinen toisensa jälkeen, ja päivänvalo tunkeusi autioihin suojiin.