XIX.
Pikku talo, johon Lavretski saapui ja jossa Glafira Petrovna kaksi vuotta takaperin kuoli, oli rakennettu menneellä vuosisadalla, vahvasta honkapuusta; näöltään se oli jo rapistunut, mutta voi seistä vielä puolen vuosisataa tahi enemmänkin. Lavretski kävi kaikkien huoneiden läpi ja suureksi rauhattomuudeksi kuihtuneille, pölyisille kärpäsille, joita oli joka, nurkassa, käski avaamaan ikkunat kaikkialla; Glafira Petrovnan kuoltua ei niitä oltu avattu. Kaikki oli talossa kuten ennenkin: vierashuoneen hienojalkaiset, harmaalla vaatteella katetut, nyt jo kuluneet ja painuneet sohvat selvästi muistuttivat Katharinan aikoja; vierashuoneessa myös seisoi emännän rakkain, korkea, suoraselkäiminen nojatuoli, vaan johon tämä ei kertaakaan, eipä vielä vanhuudessaankaan, ollut nojannut selkäänsä. Sivuseinällä riippui vanha, Feodorin isoisän isän, Andrei Lavretskin muotokuva; himmeästi vaan enää häämöittivät tummat, kellahtaneet kasvot, mustuneella ja köyristyneellä alustalla; pienet, äkäiset silmät tuijottivat kuopistaan hiukan turvonneiden luomien alta; mustat, puuteroimattomat hiukset kohosivat harjana painuneen otsan päällä. Kuvan kulmassa riippui pölyinen kukkaisseppele. "Itse Glafira Petrovna suvaitsi palmikoida sen", ilmoitti Anton. Makuuhuoneessa oli matala, kapea sänky, hyvästä, juovikkaasta vaatteesta tehdyn, vanhanaikaisen katoksen alla; koko röykkiö väriltään luopuneita tyynyjä ja pingoitettu, pehmeä peite oli sängyssä, pään kohdalla riippui Pyhän Jumalan-äidin kirkonkäymisen kuva, sama, johon kuoleva, kaikkien unhoittanut vanhapiika viimeisen kerran oli kylmeneviä huuliaan lähentänyt. Puunpalaisista tehty toalettipöytä, vaskisine koristuksineen ja valehtelevine peilineen, kultakehyksissään, seisoi ikkunan luona. Makuuhuoneen vieressä oli pikkuinen rukoushuone, se oli melkein tyhjä, ainoastaan yhdessä nurkassa oli Jumalankuvakaappi; lattialla oli hankaantunut, vahasta likaantunut puumöhkäle, jonka päälle Glafira Petrovna eläissään oli laskenut maalliset kumarruksensa. Anton läksi Lavretskin palvelijan kanssa avaamaan tallia; hänen sijaansa ilmaantui vanha ämmä, melkein yhden ikäinen Antonin kanssa, koko kasvoineen huntuun kääriyneenä; päänsä vapisi, silmänsä olivat typerän näköiset, vaan niistä heijastui vilpittömyyttä pitkällisen palvelemisen nöyryyttä ja samassa jotain kunnioittavaa sääliväisyyttä. Hän tuli ja kätteli Lavretskia, peräytyi ovelle ja odotteli käskyjä. Lavretski ei mitenkään voinut muistaa hänen nimeänsä, eikä hän luullut koskaan nähneensäkään häntä; tuli kuitenkin selville, että hänen niinensä oli Aprakseja; vuotta neljäkymmentä takaperin oli Glafira Petrovna lähettänyt hänet herraskartanosta tänne kanapii’aksi; hän puheli vähän — aivan kun olisi jo järkensä, kadottanut, — mutta katseensa oli terävänlainen. Paitsi näitä kahta vanhusta, ja vielä kolmea Antonin lastenlasten lasta, möhömahaisia poikia, jotka juoksentelivat pitkät paidat yllä, oli talossa yksikätinen tukeva moukka, joka puhuessaan kujerteli kun teiri, vaan ei ollut sopiva mihinkään työhön; hiukan hyödyllisempi häntä oli vanha koira, joka haukkumisellaan tervehti Lavretskia: se oli jo kymmenkunta vuotta kytkettynä paksuun rautaketjuun, joka oli ostettu Glafira Petrovnan käskystä, tämä salli tuskin koiravanhuksen liikkua ja kävellä raskaan taakkansa alla. Tarkastettuaan talon, läksi Lavretski puistoon, johon oli tyytyväinen. Se oli kasvanut täyteen karvikka- ja vapukkamarjapensaita ja viiniköynnöksiä; päivän suojaa siinä oli satavuotisten lehmusten varjossa, jotka suuruudellaan ja oksainsa kummallisella asennolla ihmetyttivät katselijaa; ne olivat liika liki toisiansa istutetut ja joskus — ehkä sata vuotta takaperin — ihmiskäsin hoidetut. Puisto ulottui pieneen lampeen, jonka rannat kasvoivat korkeaa, punertavaa ruokoa. Ihmiskätten työt raukenevat hyvin pian: vaan Glafira Petrovnan istutukset eivät vielä kerenneet metsistyä, vaikka näyttivätkin vaipuneen siihen hiljaiseen uinailuun, joka on omituista kaikkialla, missä vaan ei ole ihmisten rauhatonta touhua. Feodor Ivanitsch käveli myös pitkin kylää; ämmät käsi poskella katselivat häneen asuntojensa kynnyksiltä; miehet kumartelivat loitommalla, lapset pakenivat, vaan koirat haukkuivat välinpitämättömästi. Hänelle tuli vihdoin nälkä; palvelijain ja ruo’anlaittajan oli saapuminen vasta illaksi; eikä ruoka-aineetkaan vielä olleet saapuneet Lavrikasta, siis täytyi kääntyä Antonin puoleen. Anton ryhtyi paikalla puuhaan: kaappasi vanhan kanan, tappoi ja kyni sen; Aprakseja hankasi ja pesi sitä kauan aikaa, niinkuin pyykkiä pestään, ennenkuin pani sen pataan; kun se viho viimeinkin oli kypsynyt, kattoi Anton pöydän, pani lautasien eteen vanhan, mustuneen aplikometallisen, kolmijalkaisen suola-astian ja kapeakantaisen, lasitulppaisen, särmikkäisen pullerin; ilmoitti sitte Lavretskille laulavalla äänellään ruuan olevan pöydässä, — itse asettui hän Lavretskin tuolin taa seisomaan, otti käteensä pienen pöytäliinan, jolla viuhkoi pois ummehtunutta, jotakin kypressipuun hajuista löyhkää. Kun lientä oli syöty, toi Anton hänelle kanan; sen nahka oli täynnä rakkoja ja paksut suonet punoittivat sen molemmissa jaloissa; liha oli vanhaa ja sitkeää, Syötyään, ilmoitti Lavretski haluavansa teetä, jos… "Het’ sillään", keskeytti ukko hänet, ja täytti lupauksensa. Olihan näet hyppysellinen teetä, punaisessa paperissa säilytettynä; löytyipä pikkunen, rätisevä, kuhmuinen samovarikin ja varsin pieniä, juuri kuin kutistuneita, sokeripalaisia. Lavretski joi teetä suuresta kupista; hän muisti vielä lapsuudestaan tämän kupin: siihen oli kuvattuna pelikortteja, siitä joivat ainoastaan vieraat, ja hänkin joi siitä nyt niinkuin vieraana olija. Illaksi saapuivat palvelijatkin; Lavretskin mieli ei tehnyt käydä levolle tätinsä sänkyyn, jonkatähden käski tekemään vuoteen ruokasaliin. Sammutettuaan kynttilän, katseli hän vielä kauan ympärilleen, ajatellen hyvin ikäviä seikkoja; hänet valtasi tunne, joka tavallisesti valtaa joka ihmisen, maatessaan kauan asumattomassa suojassa; hänestä tuntui niin kuin ei tuo häntä ympäröivä pimeys voisi tottua uuteen tulokkaasen ja että itse seinätkin häntä kummastelivat. Viimein hän huo’ahti, veti peitteen päänsä yli ja nukkui. Anton valvoi kaikkein myöhemmin; hän sopotteli kauan Apraksejan kanssa, oihki puoli-ääneensä ja risti silmiänsä; he eivät kumpikaan luulleet herran asettuvan heille Wasiljevskiin asumaan, kun hänellä kerta, hiukan tuonnempana, oli niin hyvä kartano suurine puistoineen; he eivät aavistaneetkaan, että tämä puisto se olikin Lavretskista vastoinmielinen, ja että se herätti hänessä ikäviä muistelmia. Kyllikseen sopoteltuaan Apraksejan kanssa, otti Anton kepin, jolla nalkutteli aitan luona olevaan, jo kauan hylkynä olleesen lautaan; siihen hän nukkui pihamaalle, peittämättä edes harmaata päätään. Toukokuun yö oli tyyni ja hiljainen, — ja ukko nukkui rauhallista, makeaa untaan.