XX.
Seuraavana aamuna heräsi Lavretski tavallisen aikaiseen; puhutteli kylänvanhinta, kävi riihessä, käski päästämään koiran irti kahleistaan, joka hiukan haukahteli ja jäi liikahtamatta paikalleen. Tultuaan huoneihinsa, vaipui hän taas rauhallisiin ajatuksiin, joista ei herännyt koko päivässä. "Nyt minä olen oikein onkalossa", sanoi hän monasti itsekseen, hän istui ikkunan ääressä hievahtamatta ikäänkuin kuunnellen hiljaista elämän rientoa, joka häntä ympäröi aron esteettömillä värähdyksillä. Jossain nokkoisten takana kuuluu viserrys vienon vienolla äänellä; hyttynen toistelee sitä. Viserrys vaikenee, vaan hyttynen jatkaa yhä surinataan; kärpästen tutun, loppumattoman pörinän läpi kuuluu paksun lihakärpäsen hyrinää ja napsuttamista lakeen; kukko lauloi kadulla, kärähdellen venyttäen viimeistä nuottiaan; kuului rattaitten ratinaa ja kylän porttien narinaa. "Mitä?" kuului kimakka naisen ääni. "Ah sinä kultaseni", sanoi Anton käsissään olevalle kaksivuotiaalle tyttöselle, jota hoiteli. "Tuo kaljaa", toisti sama naisen ääni, — ja sitte on kaikki taas haudan hiljaista; ei mikään kolahda, ei ’värähdä; tuuli ei liikuta haavan lehteäkään; pääskyset liitelevät vaienneina toinen toisensa jälkeen maan tasalla, ja tuottavat siten murheen ihmissydämeen. "Nyt minä olen oikein onkalossa", ajattelee Lavretski taas. "Aina ja joka aika on elämä täällä hiljaista ja värähtelemätöntä", ajattelee hän, "Joka astuu sen piiriin — saa masentua: täällä et tarvitse kärsiä rauhattomuutta, täällä ei ole mitään puuhailemista; täällä on sillä onni, joka kulkee omaa uraansa levollisesti, kuten maamies vakoa Ryntäissään". Ja mikä voima kaikkialla, mikä terve elämä tässä äänettömässä hiljaisuudessa! Tuossa ikkunan alla kohotteleikse iso hyönteinen ruo’istosta, kylläinen hämähäkki virittelee verkkoansa sen eteen; tuolla taas vainiolla rukiin tähkät puhkeavat ja kaurakin orastaa, kaikkialla on vihannuus: lehti puussa, ruoho maassa. "Naisen rakkauteen viihtyi paras ikäni", pitkittää Lavretski ajattelemistaan: "minä annan kaihon selvittää itseni, annan sen rauhoittaa, valmistaa minut siksi, että minäkin osuisin levollisesti tehdä työni". Ja hän valmistane! uudestaan kuuntelemaan luonnon hiljaisuutta, mitään odottamatta, — ja kuitenkin yhä odotellen: hiljaisuus ympäröi häntä, verkalleen, rauhaisena vierii aurinko sinitaivaalla ja pilvet vaeltavat hitaasti sen kannella. Samaan aikaan hyöri ja pyöri elämä muualla maailmassa; täällä sama elämä valui kuulumattomana niinkuin vesi sammaltaneessa suossa; aivan iltaan saakka oli Lavretski vaipunut tähän valuvaan elämään; entisyyden suru suli hänen sydämessään, niinkuin keväinen lumi, — ja ihme kyllä! — ei milloinkaan tähän saakka ollut kotipuolensa tuntunut hänestä niin sanomattoman miellyttävältä, kuin nyt.