XXL
Kahden viikon kuluessa oli Lavretski järjestänyt Glafira Petrovnan talon, puhdistanut pihan ja puiston; Lavrikasta tuotiin hänelle mukavia huonekaluja, kaupungista viiniä, kirjoja, sanomalehtiä; talliin ilmaantui hevoset; sanalla sanoen, Lavretski hankki itselleen kaikki tarpeet ja rupesi elämään, tavallansa tilanhaltijana, tavallansa erakkona. Päivänsä kuluivat yksitoikkoisesti; mutta ei hän ikävöinnyt, vaikka ei ketään nähnyt; hän hoiti ahkeraan ja huolellisesti talouttaan, ratsasteli ympäristössä, lueskeli. Oikeastaan ei hän paljoa lueskellut: hänestä oli hauskempi kuunnella Antonin kertomuksia. Tavallisesti istui Lavretski ikkunan edessä poltellen piippua ja juoden kylmää teetä; Anton taas seisoi oven suussa kädet selän takana ja kertoi verkalleen vanhoista ajoista, niistä satumaisista ajoista, jolloin ei kauraa eikä ruista mitattu kapalla, vaan suurilla säkeillä, ja ne maksoivat pari kolme kopekkaa säkki; jolloin vielä joka paikka, yksin kaupungin edustatkin olivat taajana läpipääsemättömänä metsänä, kirveellä koskemattomana korpena. "Vaan nyt", valitti yli kahdeksankymmenvuotias ukko, "on kaikki hakattu, niittyjä on tullut sijaan, ett’ei tahdo päästä ajamaankaan." Samoin kertoi Anton paljon Glafira Petrovnasta: kuinka hän oli ymmärtäväinen ja säästävä; kuinka eräs herra, nuori naapuri tästä, kosi häntä, rupesi usein käymään hänen luonaan, — ja hän suvaitsi aina panna päähänsä uuden pyhäpäiväisen myssyn, sinertävine nauhoineen ja kellertävän silkkisen hameen ylleen; vaan kun sitten suuttui naapuriherraan, epäkohteliaasta kysymyksestä: näinköhän teillä, neitiseni, olisi omaisuuttakin, niin kielsi hänen talossa käymästä; sitten kun hän oli sairaana, käski hän kuolemansa jälkeen joka pienimmänkin rievun esiin tuomaan Feodor Ivanovitschille. Ja Lavretski löysikin kaikki tätinsä perut eheänä, yksin pyhäpäiväisen myssyn, sinisine nauhoineen ja keltaisen silkkihameenkin. Vanhoja papereja ja hauskoja todistuksia, joita Lavretski luuli löytävänsä, ei ollut minkäänlaisia, paitsi erästä vanhaa kirjaa, johon hänen isoisänsä, Pietari Andreitsch, oli kirjoitellut jotakin; muun muassa oli siinä piirrettynä: "Juhla Santpietarin kaupungissa, rauhan johdosta, jonka hänen ylhäisyytensä ruhtinas Aleksander Aleksandrovitsch Prosorovski teki Turkin valtakunnan kanssa",. Ja resepti, jossa oli seuraava huomautus: "Tämän lääkkeen on määrännyt Pyhän Kolminaisuudenkirkon vanhin pappi Feodor Avksentjevitsch, kenraalin rouvalle Praskovja Feodorovna Maltikovalle"; sekä politiikillinen uutinen seuraavaa laatua: "Eipä kuulu nyt ranskalaistiikereistä mitään"; aivan sen alla: "Moskovan sanomissa on sanottu, että herra palkintomajuri Mihail Petrovitsch Kolytsjev on kuollut. Eiköhän se ollut Pietari Wasiljevitsch Kolytsjevan poika?" Lavretski löysi vielä muutamia vanhoja kalentereja ja unikirjoja, sekä salaisen, herra Ambodikin teoksen; paljon muistelmia herättivät hänessä näinä unohdetut, vaan tuttavat "Symbooliset tunnusmerkit". Glafira Petrovnan toalettipöydän laatikon pohjalta löysi Lavretski pienen käärön sidottuna mustalla nauhalla ja suljettuna mustalla lakalla. Käärössä oli vastakkain hänen isänsä muotokuva, hänen vielä ollessaan nuorena — otsalle laskeuneet kauniit kiharat, suuret tummat silmät ja puoliavonainen suu — sekä melkein kulunut, vaaleakasvoinen, valkeassa vaatteuksessa, valkoinen ruusu kädessä, — äitinsä valokuva. Itsestään ei Glafira Petrovna milloinkaan ollut otattanut kuvaa. "Minä, vaariseni, Feodor Ivanitsch", sanoi Anton Lavretskille, "vaikk’en silloin saanut herrastalossa elääkään, muistan teidän isoisän isänne, Andrei Afonasitschin, muistan, — kuinkas sitten: silloin kun hän kuoli oli minulla jo kahdeksastoista vuosi. Kerran minä satuin puistossa hänen vastaansa, niin oikein jäntereet vavahtivat; mutta eihän tuosta mitään: vaan mikä nimeni, ja lähetti hakemaan nenäliinaa. Se oli herra, ei muuta sanomista, ei pelännyt ketään. Senpä tähden, minä ilmoitan teille nyt, teidän isoisän isällänne olikin senlainen laatona — sen oli munkki Afonan vuorella hänelle antanut. Ja sanoi hänelle, nimittäin se munkki: pajari, sinun ylevämielisyydestäsi lahjoitan sinulle tämän; pidä se, äläkä pelkää mitään. Mutta silloin tietysti, vaariseni, millaiset olivat ajat: mitä herran mieleen juohtui, sen tekikin. Tapahtuipa toisinaan, että herroista joku rupesi häntä vastustamaan, niin hän katsahti häneen ja sanoivat vaan: matalalla uiksentelet; — se oli hänen lempisanansa. Ja hän elikin, teidän ikuisesti muistettava, isoisän isänne, pienissä puuhökkeleissä; mutta mitä jälkeensä jätti, mikä joukko hopeaa, kaikenlaista tavaraa, kaikki kartanon alukset olivat täynnä. Hän oli näet isäntä. Juuri se pulleri, jota te suvaitsitte kiittää, oli hänen, siitä hän ryyppäsi viinaa. Vaan tuossa teidän isoisänne, Pietari Andreitsch, vaikka laittoikin kivirakennukset, eipäs osannut omaisuutta koota; kaikki häneltä kävi nurinpäin; ja hän eli huonommin pappaansa, eikä mitään huvituksiakaan osannut itselleen hankkia, vaan rahansa menetti kaikki, ei ollut millä muistellakaan häntä, ei häneltä jäänyt hopealusikkaakaan, vaan kiitos edes Glafira Petrovnalie, että hän osasi puolensa pitää."
— Onko se totta, keskeytti Lavretski hänet, että häntä vanhaksi rauskoksi kutsuttiin?
— Kukapa sen tiesi! huomautti Anton tyytymättömänä.
— Sanokaapa, vaariseni, — päätti ukko kerran kysyä, — missä rouva suvaitsee nykyään oleskella?
— Minä olen erossa vaimostani, sai töin tuskin Lavretski sanotuksi, ole niin hyvä, äläkä enää mainitse häntä.
— Tottelen, huomautti ukko surullisesti.
Kolmen viikon kiiluttua ratsasti Lavretski O——n ja vietti iltansa Kalitinilla. Lemm oli siellä, Lavretski mieltyi häneen. Vaikka hän, isänsä järjestelmän tähden ei osannut soittaa mitään, rakasti hän kuitenkin hyvin soittoa, oikein kunnollista, klassillista soittoa. Panschinia ei sinä iltana ollut Kalitinilla. Maaherra oli lähettänyt hänet johonkin maalle. Liisa soitti yksin ja hyvin säännöllisesti; Lemm vilkastui, kääri paperin torvelle ja löi sillä tahtia. Maria Dmitrijevna katsoi ensin häneen ja nauroi, vaan hetkisen kuluttua meni maata; hänen sanainsa mukaan vaikutti Beethoven liiaksi hänen hermoihinsa. Puolen yön aikaan saattoi Lavretski Lemmin hänen asuntoonsa ja istui vielä kello kolmeen asti hänen luonaan. Lemm puhui paljon; vartalonsa, suoristui, silmänsä suurenivat ja hehkuivat, jopa hiuksetkin kohosivat hänen otsallaan. Pitkään aikaan ei kukaan ollut ottanut osaa hänen kohtaloonsa, mutta Lavretskia näytti huvittavan hänen kertomuksensa, hän kyseli tyystin ja tarkkaan kaikkea. Se liikutti ukkoa; hän lopetti sen sillä, että näytti vieraalle taitonsa, soitti ja vieläpä lauloikin lakastuneella äänellään muutamia katkelmia omista sepityksistään, muun ohella, nuoteille sovittamansa Schillerin balladinkin: Fridolin. Lavretski ylisti häntä, pakoittipa muutamia kappaleita toistamaankin ja lähtiessään kutsui häntä luoksensa vierailemaan muutamaksi päiväksi. Lemm, joka saattoi häntä kadulle saakka, suostui heti ja puristi ystävällisesti hänen kättään; jäätyänsä yksin raikkaassa aamu-ilmaan, katsahti hän ympärilleen, ummisti silmänsä, kyyristyi ja, niinkuin pahan tehnyt, astua hynttyytti huoneensa… "Ich bin doch nicht klug" (minä en ole, oikein viisas) höpisi hän, käyden maata kovaan ja lyhkäiseen sänkyynsä. Hän koetti tekeytyä sairaaksi, kun Lavretski muutaman päivän kuluttua tuli häntä hakemaan; vaan Lavretski tuli hänen huoneesensa ja taivutti ukon mielen. Etenkin liikutti Lemmiä se, että Lavretski ainoastaan hänen tähtensä oli tuotattanut pianon kaupungista maalle. He läksivät yhtenä Kalitinille ja viettivät iltansa siellä, vaan ei läheskään niin hauskasti kuin edellisellä kerralla. Panschin oli siellä, kertoi paljon matkastaan, esitteli hyvin hullunkurisesti näkemiänsä tilanhaltioiden tapoja; Lavretski nauroi, mutta Lemm ei hiiskahtanut nurkastaan, istui ääneti, silloin tällöin varovasti liikutellen ruumistaan, niinkuin hämähäkki, katseli äreästi ja tylsistyneesti ympärilleen, ja elpyi vasta silloin kun Lavretski rupesi hyvästijättelemään. Vielä vaunuissa istuissaankin oli hän äreänä ja laski ruumiinsa aivan myttyyn; mutta hiljainen, lämmin ilma, lauhkea tuuli, lienteät varjot koivun urpujen ja kukkien tuoksu, herttainen loisto kuuttomalta, tähdikkäältä taivaalta, ystävällinen hevosten kopina ja korskunta, kaikki nämä syysyön vastakkaisuudet laskeusivat saksalais-raukan sydämeen, ja hän itse aloitti ensimäiseksi puheen Lavretskin kanssa.