XXII.
Hän puhui soitosta, Liisasta ja taas soitosta. Liisasta puhuissaan, kuului kuin hän olisi venyttänyt sanojaan. Lavretski siirsi puheen hänen sepityksiinsä ja pyysi, puoli leikillä, hänen kirjoittamaan niistä kirjasen.
— Hm, kirjasen! sanoi Lemm, ei, ei se ole voimiani myöten: minulla ei ole enää sitä sukkeluutta, sitä ajatusten vilkkautta, joka on niin välttämätön ooperaa sepittäissä; minä olen jo kadottanut voimani… Vaan jos minä vielä mitä voisin tehdä, niin tyytyisin romansiin; mutta, tietysti, minä haluaisin siihen hyviä sanoja…
Hän vaikeni, istui kauan liikkumatonna ja tähysteli taivasta kohti.
— Esimerkiksi, puhkesi hän vihdoin puhumaan, jotain tähän tapaan: te, tähdet, o, te kirkkahat tähdet…!
Lavretski kääntyi ja katsahti häneen.
— Te, tähdet, kirkkahat tähdet, toisti Lemm… Te katsotte samalla lailla rehellisiin ja kavaloihin… mutta ainoastaan viattomat sielut, tahi jotain sen tapaista… teitä ymmärtävät, ei parempi — teitä rakastavat. Toisekseen en minä ole runoilija, mihin minusta! Mutta jotain tähän tapaan, jotain ylevää.
Lemm työnsi hattunsa takaraivalle; valoisan yön vienossa hämärässä näyttivät kasvonsa vaalenneilta ja nuortuneilta.
— Ja te myös, pitkitti hän yhä, hiljenevällä äänellä, tiedätte ketä rakastaa, ken rakastaa osaa, sentähden että te olette viattomat, te yksin voitte rauhoittaa…. Ei, tämä kaikki ei ole sitä! Minä en ole runoniekka, huomautti hän, mutta jotain tähän tapaan…
— Vahinko ett’en minäkään ole runoilija, sanoi Lavretski.
— Turhia haaveiluita! vastasi Lemm ja vaipui vaunun nurkkaan. Hän ummisti silmänsä, ikäänkuin aikoen nukkua.
Kului hetkinen… Lavretski lähensi korvaansa… "Tähdet, kirkkahat tähdet, on lempi", sopotti ukko.
— Lempi, toisti Lavretski itsekseen, ja vaipui ajatuksiinsa, ja raskaalta tuntui hänen sydämensä tällä hetkellä.
— Miellyttävän soiton te kirjoititte Fridolinille, Kristofer
Feodoritscb, sanoi hän ääneensä, vaan mitä te luulette, rupesiko
Fridolin jo silloin, kun kreivi toi hänet ensikerran kreivinnan eteen,
sitä rakastamaan, vai kuinka?
— Te luulette niin, vastasi Lemm, varmaankin sen tähden, kun kokemus… Hän vaikeni äkkiä, hämmästyi ja käänsi selkänsä Lavretskiin. Lavretski naurahti väkinäisesti, käänsi myös selkänsä häneen ja tähysteli tielle.
Tähdet alkoivat jo himmetä ja taivas vaaleta, kun vaunut seisahtuivat kuistin eteen Wasiljevskissa. Lavretski saattoi vieraansa hänelle määrättyyn huoneesen, tuli itse työhuoneesensa ja istui ikkunan ääreen. Puistossa lauloi yörastas viimeistä säveltään ennen päivän nousua. Lavretski muisti Kalitinin puistossa myös yörastaan laulaneen; muisti hiljaiset liikunnot Liisan silmissä, jotka kääntyivät ikkunaan päin, kuullessaan sen laulua. Hän ajatteli Liisaa ja sydämensä rauhoittui. "Sievä; tyttö", sanoi hän puoli-ääneensä, "te kirkkaat tähdet", lisäsi hän hymyillen ja kävi tyytyväisenä levolle.
Lemm istui vielä myöhään sängyssään, nuottivihko polvilla. Näytti siltä, kuin olisi tuntematon, suloinen sävel ollut tulossa hänelle vierailemaan: hän hehkui rauhattomana’ ja tunsi jo vienot värähdykset sen tulosta… mutta ei jaksanut odottaa sitä.
— En ole runoilija, enkä säveltäjä! mumisi vihdoin… Ja väsynyt päänsä painui raskaasti patjalle.