XXIII.
Toisena aamuna joivat isäntä ja vieras teetä puistossa vanhan lehmuksen alla.
— Taituri! sanoi Lavretski muun ohella, teidän täytyy kohta sepittää juhlallinen kantaati.
— Mitä tilaisuutta varten.
— Entä herra Panschinin ja Liisan häiksi. Ettekö te huomanneet eilen, kuinka hän mielitteli Liisaa? Näyttää siltä, kuin heillä olisi jo kaikki valmiina.
— Sitä ei tapahdu! huudahti Lemm.
— Miksikä ei?
— Siksi, että se on mahdotonta. Toisekseen, lisäsi hän hetkisen kuluttua, maailmassa on kaikki mahdollista. Etenkin teillä Venäjällä.
— Jätämme nyt Venäjän sikseen; vaan mitä pahaa te huomaatte tässä avioliitossa?
— Kaikki on pahaa, kaikki. Elisabet Mihailovna on rehellinen, totinen tyttö, jaloja aatteita täynnä, — vaan hän… hän on tai-teen-aloit-telija, sanalla sanoen.
— Niin mutta rakastaahan Liisa häntä?
Lemm nousi istumasta.
— Ei, hän ei rakasta, se tahtoo sanoa, hän on puhdassydäminen eikä ymmärrä mitä merkitsee: rakastaa. Madam von Kalitin vakuuttaa hänelle, että Panschin on miellyttävä nuorimies, ja hän kuuntelee mitä madam von Kalitin puhuu, sentähden, että hän on vielä aivan lapsi, vaikka onkin jo yhdeksäntoistavuotias: rukoile aamulla, rukoile illalla, onhan sekin sangen ylistettävää; mutta hän ei rakasta häntä. Hän voi rakastaa ainoastaan ihastuttavaa, vaan Panschin ei ole mikään ihastuttava, se tahtoo sanoa, hänen sielunsa ei ole ihastuttava.
Lemm puhui tämän kaiken sujuvasti ja innolla, kävellen edestakaisin, lyhyvin askelin, teepöydän edessä ja tuijottaen maahan.
— Kallis taiturini! huudahti Lavretski äkkiä, minusta näyttää, että te itse olette rakastuneet orpanaani.
Lemm seisahtui.
— Olkaa niin hyvä, alkoi hän vapisevalla äänellä, älkää ivatko minua. En minä mieletön ole: minä katson haudan synkkyyteen, enkä ruusuiseen tulevaisuuteen.
Lavretskin tuli sääli ukkoa; hän pyysi anteeksi tältä. Teen
juotua soitti Lemm hänelle kantaatinsa, ja päivällispöydässä,
Lavretskin alotettua puheen Liisasta, alkoi hän taas puhua hänestä,
Lavretski kuunteli häntä tarkkuudella ja uteliaisuudella.
— Kuinka te luulette, Kristofer Feodoritsch, sanoi hän vihdoin, onhan meillä täällä kaikki järjestyksessä, sekä puistokin täydessä kukoistuksessaan… Emmekö kutsuisi häntä tänne äitineen ja minun vanhan tätini kanssa, — mitä? Onko se teistä mieleen.?
Lemm kumarsi päänsä lautasen yli.
— Kutsukaa, sanoi hän tuskin kuuluvasti.
— Vaan Panschiniahan ei ole tarvis?
— Ei ole tarvis, huomautti ukko, melkein lapsellinen hymy huulillaan.
Kahden päivän kuluttua läksi Lavretski kaupunkiin, Kalitinille.