XXIV.
Hän tapasi kaikki kotona, mutta ei ilmaissut aikomustaan heti; hän halusi puhutella Liisaa kahden kesken. Onni olikin myötäinen: he jäivät kahden vierashuoneesen. He alkoivat puhella; Liisa ehti tottua häneen eikä hän muutoinkaan kainostellut ketään. Lavretski kuunteli, katsoen suoraan silmiin häntä, ja toisteli ajatuksissaan Lemmin sanoja, sekä huomasi ukon olevan oikeassa. Tapahtuu välistä, kun kaksi tuttavaa henkilöä, vaan ei vielä likeisiä ystäviä, puhelevat keskenään, niin lähestyvät he äkkiä, muutaman minutin kuluessa, toisiansa; tämän lähestymisen huomaa paikalla heidän katseistaan, ystävällisistä, hiljaisista myhäilyistään ja kaikista heidän liikkeistään. Juuri tällainen lähestyminen tapailtu. Lavretskin ja Liisan välillä. "Katsos minkälainen sinä oletkin", ajatteli Liisa, ystävällisesti katsoen häneen; "semmoinenkos sinä oletkin", ajatteli taas Lavretski. Sen tähden ei hän yhtään kummeksinutkaan, kun Liisa ilmoitti epäileväisesti hänelle, että jo kauan oli halunnut ilmaista hänelle jotakin, vaan pelkäsi pahoittavansa häntä.
— Älkää pelätkö, puhukaa, sanoi hän, seisahtuen Liisan eteen.
Liisa katsahti häneen kirkkailla silmillänsä.
— Te olette niin hyvä, jatkoi hän, ja ajatteli samassa: "hän on tosiaankin hyvä…" — antakaa minulle anteeksi, minun ei pitäisi puhuman siitä teidän kanssanne ..: mutta mitenkä te voitte… miksi te erositte vaimostanne? Lavretski vavahti, katsoi Liisaan ja istui hänen viereensä.
— Lapseni, alkoi hän, älkää toki satuttako tähän haavaan; vaikka teidän kätenne ovatkin pehmoiset, koskee se minuun kuitenkin.
— Minä tiedän, pitkitti Liisa, aivan kuin ei olisi kuullut hänen puhettaan, hän on syypää, en minä tahdo häntä puolustaakaan; mutta kuinka voi eroittaa sitä, jonka Jumala on yhteen luonut?
— Meidän ajatuksemme, Elisabet Mihailovna, eriävät suuresti tässä kohden, sanoi Lavretski tavallisen kovaan, me emme ymmärrä toisiamme.
Liisa vaaleni; koko ruumiinsa värähteli, mutta hän ei vaiennut.
— Teidän täytyy anteeksi antaa, sanoi hän hiljaa, että teillekin anteeksi annettaisiin.
— Anteeksi antaa! huudahti Lavretski. Teidän pitäisi ensin tietää, kenenkä puolesta pyydätte? Antaa anteeksi tälle naiselle, ottaa hänet uudestaan kattonsa alle, tämä tyhjä, sydämetön olento! Ja kuka teille on sanonut, että hän tahtoo tulla takaisin luokseni? Uskokaa, hän on aivan tyytyväinen kohtaloonsa… Ja mitä joutavista puheista! Hänen nimeänsä ei teidän pidä milloinkaan mainitseman. Te olette siksi liian puhdas, te ette kykene ymmärtämään senlaista olentoa.
— Miksikä loukkauksia! sai Liisa sanoneeksi. Käsien vavistus hiljeni nähtävästi. Te hylkäsitte hänet itse, Feodor Ivanitsch.
— Mutta minä vakuutan teille, sanoi Lavretski kärsimättömällä pikaisuudella, että te ette tunne minkälainen olento hän on!
— Miksikä te naitte hänet sitte? kuiskasi Liisa, ja silmänsä himmenivät.
Lavretski nousi äkkiä tuoliltaan.
— Miksikä minä nain? Minä olin silloin vielä nuori ja kokematon; minä petyin mieltyessäni kiiltävään ulkokuoreen. Minä en tuntenut naisia, en tietänyt mitään. Suokoon Jumala teille onnellisemman avioliiton! mutta uskokaa, ei mitään voi edeltäpäin tietää.
— Minä voin siis samoin olla onneton, vastasi Liisa (äänensä alkoi tulla katkonaiseksi), silloin täytyy nöyrtyä; minä en osaa selittää, vaan jos me emme nöyrry…
Lavretski puristi kätensä ja polki jalkaansa lattiaan.
— Älkää suuttuko, antakaa minulle anteeksi, kiirehti Liisa sanomaan.
Samassa astui huoneesen Maria Dmitrijévna. Liisa nousi ja aikoi lähteä tiehensä.
— Odottakaa, huudahti Lavretski äkkiä hänen jälkeensä. Minulla olisi pyyntö teidän äidillenne ja teille: tehkää hyvin, tulkaa vierailemaan minun uudisasuntooni. Kuten tiedätte olen hankkinut sinne pianon; Lemm oleskelee luonani, ja syreenipuutkin kukkivat nyt; hengitätte siellä maa-ilmaa, ja voitte samana iltana tulla takaisin jos haluatte. Myönnyttekö?
Liisa katsahti äitiinsä, tämä taas aikoi tekeytyä sairaaksi; mutta Lavretski ei antanut hänen ruveta haukottelemaan, vaan suuteli hänen molempia käsiään. Maria Dmitrijevna, joka aina oli herkkä hyväilyille eikä ollenkaan odottanut tältä "hylkeeltä" senlaista kohteliaisuutta, heltyi nyt ja suostui lähtemään. Sillä aikaa kun hän ajatteli minkä päivän määräisi, lähestyi Lavretski Liisaa ja kuiskasi hänelle korvaan: "kiitos hyvä tyttö; minä olen syypää…" Ja Liisan vaaleille poskille nousi vieno häveliäs puna; silmätkin myhähtivät hiukan; tähän saakka oli hän luullut loukanneensa häntä.
— Saako Wladimir Nikolajevitsch tulla meidän kanssamme? kysyi Maria
Dmitrijevna.
— Tietysti, huomautti Lavretski, mutta eiköhän meidän olisi mukavampi olla omassa piirissämme?
— Niin mutta… alkoi Maria Dmitrijevna… vaan kuinka tahdotte, lisäsi hän.
Päätettiin ottaa -mukaan Leena ja Sandra. Marfa Timofejevna kieltäytyi.
— Ei minua haluta, sanoi hän, lähteä vanhoja luitani särkemään; kenties sinulla ei ole missä maatakaan; vaikka, toisekseen, en minä voi nukkua vieraalla vuoteella. Antaa vaan nuorten mennä.
Lavretskin ei enää onnistunut jäädä kahden Liisan kanssa; mutta hän katsoi häneen niin suopeasti, että Liisasta tuntui hyvälle, vaikka hieman häpeä hänellä olikin ja sääli häntä, Hyvästijättäissään puristi Lavretski kovasti hänen kättään: tämä taas jäätyään yksin, vaipui ajatuksiinsa.