XXV.
Kun Lavretski saapui kotiin, oli vierashuoneen kynnyksellä häntä vastassa suuri, laiha mies, jolla oli kulunut sininen takki yllä; kasvonsa olivat ryppyiset, mutta vilkkaan näköiset, partansa oli harmaa ja siivoamaton, nenänsä suuri ja suorehko, silmänsä kivuliaat: se oli Mihalevitsch, hänen entinen ylioppilas-ystävänsä. Lavretski ei tuntenut häntä, vaan kuultuaan hänen nimensä, syleili häntä rajusti. He eivät olleet nähneet toisiansa sitten kuin Moskovassa. Alkoi sataa huudahduksia ja kysymyksiä; astuivat nyt näyttämölle ijanikuiset, unohdetut muistelmat. Kiireisesti poltellen piipun toisensa jälkeen ja juoden teetä, suullisen kerrassaan, kertoi Mihalevitsch Lavretskille omista vaiheistaan, viittoen pitkillä käsillään; niissä ei ollut mitään kiitettävää, onnistumisista elämässään ei hän voinut kerskata, mutta hän nauroi yhä sortuneella hermokkaalla naurullaan. Kuukausi takaperin oli hän saanut paikan konttorissa, eräällä rikkaalla kauppiaalla, noin 300 virstan päässä O——n kaupungista, ja saatuaan tietää Lavretskin palanneen ulkomailta, poikkesi hän tieltä, tullaksensa tervehtimään vanhaa ystävää. Mihalevitsch puhui yhtä kiivaasti kuin nuoruudessaankin, pauhasi ja melusi samalla tavalla. Lavretski yritti huomauttaa hänelle omasta elämästään, mutta Mihalevitsch keskeytti hänet, kiireisesti jupisten: "kuulin veliseni, kuulin, — kuka sitä olisi odottanut?" ja siirsi puheensa paikalla yleisiin mietelmiin. — Minä, veliseni, sanoi hän, täydyn huomenna lähteä; tänä iltana me, suo anteeksi, emme aikaiseen levolle lähde. Minä haluan välttämättömästi tietää, mikä sinä olet, minkälaiset sinulla on ajatukset, miksi sinä olet muuttunut, mitä elämä on sinulle opettanut? Mitä minuun tulee, veliseni, olen minä monessa suhteessa paljon muuttunut: elämän aallot ovat syöksyneet minua murtamaan, — vaan kuka sen on sanonut? — en minä kuitenkaan itse luonnoltani ole rahtuistakaan muuttunut; kuten ennenkin uskon minä hyvään, totuuteen; mutta minä en ainoastaan usko, — minä uskon nyt — uskomalla, uskon. Kuulehan, minä kirjoittelen runoja; runohenkeä niissä tosin ei ole, mutta totuutta. Minä luen sinulle viimeisen runoni: siinä minä olen tuonut esiin minun yliluonnolliset vakuutukseni. Kuule. Mihalevitsch rupesi lukemaan runoansa; se oli tavallisen pitkä ja loppui seuraavilla sanoilla:
Uusille tunteille altiiksi antauin,
Aivan kun lapseksi sielultani tulin:
Poltinpa kaiken, jollenka kumarruin,
Kumarsin kaikelle, jonka ma poltin.
Lukiessaan kahta viimeistä värssyä, oli Mihalevitsch vähällä itkeä; hiukan huomattava suonenveto — syvän tunteen merkki — vavahteli hänen leveillä huulillaan, ruma muotonsa kirkastui. Lavretski kuunteli häntä, kuunteli… vastustamisen henki heräsi hänessä: häntä suututti yhä valmis, aina, kiehuva moskovalaisen ylioppilaan juhlallisuus. Ei kulunut neljännes tuntiakaan, kun heidän välillään syttyi riita, yksi niistä loppumattomista riidoista, jotka ovat omituisia ainoastaan venäläisillä. Monivuotisen eron jälkeen, elettyään erilaisissa oloissa ymmärtämättä sekä vieraita että omiakaan ajatuksiaan, tarttuen joka sanaan ja kiistellen tyhjistä sanoista, yltyivät he riitelemään aivan syrjäseikoista, ja riitelivät kuin olisi ollut elämä ja kuolema kysymyksessä: huusivat ja melusivat korkealla äänellä niin että kaikki ihmiset talossa säikähtivät; Lemm parka, joka oli sulkeutunut huoneesensa, sitten kun Mihalevitsch tuli, alkoi kummastella ja hiukan pelätäkin.
— Mitä sinä tämän jälkeen? oletko ihastunut? huusi Mihalevitsch kello yhden aikaan yöllä.
— Ovatko ihastuneet tämän näköisiä? vastasi Lavretski, ne ovat kaikki vaaleita ja kivuliaita, jos tahdot niin minä kohotan sinut toisella kädelläni?
— Jos et ole ihastunut, niin olet epäilijä, se sen pahempi. Mutta millä oikeudella sinä olet epäilijä? Tosin, sinulle ei elämässä onnistunut; se ei ollut sinun vikasi: sinä olet sydämeltäsi kiihkoinen ja rakastavainen, mutta sinut vieroitettiin väkisin naisista: ensimäinen vastaan tuleva nainen oli siis pettävä sinut.
— Pettipä hän sinutkin, huomautti Lavretski äreästi.
— Kyllä, kyllä; minä olin siinä sallimuksen aseena, — vaan toisekseen mitä minä, — sallimusta ei ole; minulla on vanha tapa pulmissa hairahdella. Mutta mitä se todistaa?
— Se todistaa, että kasvatukseni laiminlyötiin.
— Sinä korjaa itsesi! sitä varten olet ihminen, mies; ethän järkeä lainata tarvitse. Mutta olkoon miten tahansa, saapiko, onko luvallista asettaa sitä yleisiin, tunnustettuihin sääntöihin?
— Mihin sääntöihin? keskeytti Lavretski hänet, minä en tunnusta…
— Eipä, ne ovat sinun sääntösi, sinun, keskeytti hänet Mihalevitsch vuorostaan.
— Sinä olet itsekäs, siinä kaikki! ärjyi hän hetken kuluttua, sinä halusit itsenautintoa, sinä halusit onnea elämässäsi, sinä halusit elää ainoastaan itseäsi varten…
— Mikä se itsenautinto on?
— Ja kaikki petti sinut; kaikki vajosi jalkojesi alta.
— Mikä se itsenautinto on, kysyn minä sinulta?
— Ja sen pitikin vajota. Sillä sinä etsit tukea sieltä, missä sitä ei ollut (Mihalevitsch puhui venättä kotipuolensa, Vähä-Venäjän, murteella), sillä sinä rakensit huoneesi soljuvaan hiekkaan…
— Puhu selvemmin, ilman vertauksia, sillä minä en ymmärrä sinua.
— Sillä, — naura ehkä, — sillä sinussa ei ole uskoa, sydämellistä lämpöä; järkesi, aina vaan se kopekan maksava järkesi… sinä olet, säälittävä, takapajulle jäänyt voltairelainen — se sinä olet!
— Kuka, minäkö olen voltairelainen?
— Juuri sinä, ja samanlainen kun isäsi, vaikka et itse sitä savistakaan.
— Tämän jälkeen, huusi Lavretski, olen minä oikeutettu sanomaan, että sinä olet yltiöpäinen.
— Oho! huomautti Mihalevitsch kiivaasti, onnettomuudekseni en millään ansaitse niin korkeaa nimitystä…
— Nyt minä löysin sintille oikean nimen, huusi sama Mihalevitsch kello kolmen aikaan yöllä, et sinä ole epäilijä, et ihastunut, et voltairelainen, sinä olet unikeko. Saamattomat unike’ot loikoovat rauhassa uunilla, eivätkä mitään tee, sen tähden, ett’eivät mitään osaa tehdä; he eivät mitään ajattelekaan, vaan sinä ajatteleva ihminen — ja makaat; sinä voisit tehdä jotakin — etkä sittenkään tee; makaat kylläinen vatsa taivasta kohti ja sanot: niinhän se pitää ollakin, nimittäin maata, sen tähden että kaikki, mitä ihmiset tekevät, kaikki se on sinusta turhaa, hyödytöntä roskaa.
— Mistä sinä olet saanut päähäsi, että minä makaan? sanoi Lavretski, mistä sinä päätät, että minulla on senlaiset ajatukset?
— Syystä, kun te kaikki, koko teikäläinen veljeskunta, pitkitti väsymätön Mihalevitsch, olette lukeneita unikekoja. Te tiedätte mille jalalle saksalainen liikkua, tiedätte, että huonosti on asiat ranskalaisilla, englantilaisilla, — ja teillä, koko teidän kurja tietonne muuttuu ristiriitaisuudeksi, toteuttaen teidän häpeällisen laiskuutenne, teidän säälittävän työttömyytenne, Vieläpä joku ylpeileekin siitä, että minä muka olen kekseliäs — makaan, vaan nuo höntöt raatavat. Niin se on! Vaan vielä meillä on herrasväkeä, — tätä tietysti en sano nimenomaan sinulle, — jotka koko elämänsä i’än viettävät jonkinlaisessa surun horroksessa, totuttavat itseänsä siihen, istuuvat siinä, niin kuin… niin kuin tatti voissa, tempasi Mihalevitsch puheesensa ja nauroi itsekin tälle vertaukselleen. Voi, näitä surun horroksia, niissä on Venäjän kansan häviö! Koko ikänsä yrittelee työhön ruvetaksensa inhoittava unikeko…
— Mitä sinä oikein nuhtelet? äännähti Lavretski vuorostaan. Raataa… työskennellä… Sano edes mitä raataa, äläkä toru, mokoma viisastelija!
— Katsohan mitä mielesi tekee! En minä sitä sinulle sano, veliseni; se pitää jokaisen itsensä tietämän, sanoi "viisastelija" ivallisesti. Tilanomistaja, aatelisherra — eikä tiedä mitä tehdä! Ei ole uskoa, muuten tietäisit; ei ole uskoa, eikä kuntoa.
— Anna edes huo’ata, lempo; anna katsoa ympärilleni, rukoili Lavretski.
— Ei minuttia, ei sekuntia huo’ahdusta! huomautti Mihalevitsch käskeväisellä käden viittauksella. Ei sekuntiakaan! Kuolema ei odota, eikä elämäkään saa odottaa.
— Milloin, ja missä ihmiset ovat tulleet uneliaiksi? huusi hän kello neljän aikaan aamulla, mutta hiukan sortuneella äänellä, meillä! nyt! Venäjällä! kun joka miehen hartioilla on velvollisuus, suuri edesvastaus Jumalan, kansan, oman itsensä edessä! Me makaamme, vaan aika rientää; me makaamme…
— Kuulehan, sanoi Lavretski, minusta näyttää, ett’emme nyt ollenkaan makaa, vaan päinvastoin emme anna muidenkaan maata. Me huudamme kohti kulkkua, kuin kukot. Kuulepas, eiköhän kukkokin jo kolmannesti laulanut.
Tämä huomautus nauratti ja rauhoitti Mihalevitschin. "Huomiseen saakka", sanoi hän tupaten piippuansa tupakkikukkaroon. "Huomiseen saakka", toisti Lavretski. Mutta ystävykset pakinoivat vielä toista tuntia… Ei he enää rähisseet, heidän puheensa oli hiljaista ja sävyisää pakinoimista.
Mihalevitsch läksi toisena päivänä, vaikka Lavretski kaikin tavoin koki pidättää häntä. Feodor Ivanitsch ei onnistunut taivuttaa häntä; mutta puhella hänen kanssaan sai hän kyllikseen. Lavretski sai tietää ettei Mihalevitschilla ollut ainoatakaan kopeekkaa taskussa. Edellisenä päivänä oli jo Lavretski säälien havainnat hänessä köyhyyden tuottamia merkkejä ja tapoja: saappaissa oli väärät kannat, takkinsa takapuolella ei ollut toista nappia, kätensä eivät milloinkaan olleet sormikkaita nähneetkään, hiuksissaan oli untuvia; matkalta, tultuansa ei hän edes pyytänyt vettä pestäkseenkään, ja illallista syödessä söi hän kuin mursu, irroittaen lihaa sormillaan ja kaluten luita vahvoilla mustilla hampaillaan. Lavretski sai tietää niinikään ett’ei hänen palveluksensakaan ollut taattua, kaiken toivonsa oli hän pannut kauppiaasen, joka oli ottanut hänet palvelukseensa ainoastaan sen tähden, että hänellä konttorissaan olisi "sivistynyt mies". Kaikesta tästä ei Mihalevitsch vähintäkään huolinut, eleli vaan itsekseen hourailijana, ihantelijana, runoilijana, sydämellisesti iloiten ja ajatellen ihmiskunnan kohtaloa, omaa kutsumustaan, — eikä yhtään huolehtinut, vaikka huomenna leivän puutteessa olisi nälkään kuollut. Mihalevitsch oli naimaton; mutta oli rakastunut lukemattomia kertoja, kirjoitellen runoja kaikille lemmityilleen; erittäin tulisesti oli hän kuvannut erään salaperäisen, mustakiharaisen "pan’ittaren", puolalaistytön. Huhut tosin kertoivat, että tämä panitar oli muka aivan yksinkertainen juutalaistyttö, jonka useat ratsu-upserit hyvin tunsivat… mutta kun ajattelet — eikös tämäkin ole aivan yhdentekevä?
Lemmin kanssa ei Mihalevitsch sopinut: arkaa saksalaista peloittivat hänen pauhaavat puheensa ja kiihkeät liikkeensä… Kuuromykkä tuntee jo pitkältä matkaa toisen kuuromykän, mutta vankeudessaan välttää häntä — eikä siinä olekaan mitään kummallista: hänellä ei ole mitä jakaa hänen kanssaan, — ei edes toivoakaan.
Ennen lähtöänsä istui Mihalevitsch vielä kanan Lavretskin kanssa, ennusti hänelle kadotuksen, jos ei hän heräisi, rukoili häntä totisesti ryhtymään talonpoikainsa kohtaloa parantamaan, asetti itsensä esimerkiksi, sanoen että hän on puhdistunut surujen ahjossa, — ja sanoi samassa, useampia kertoja, itseään onnelliseksi ihmiseksi, verraten olentoansa taivaan lintuun, laakson liljaan…
— Kaikessa tapauksessa mustaan liljaan, huomautti Lavretski.
— Oho, veliseni, älähän viisastele, sanoi Mihalevitsch hyvänsuopaisesti, vaan paremmin kiitä Jumalaa, että sinunkin suonissasi juoksee puhdasta plebeijiläistä verta. Mutta minä huomaan, että sinä tarvitsisit nyt jonkun puhtaan, taivaallisen olennon, joka vapauttaisi sinut tuosta tunnottomuudesta…
— Kiitos veliseni, sanoi Lavretski, piisaa jo nämä tavalliset olennot.
— Ole vait luulittelija! huudahti Mihalevitsch.
— "Luulettelija", korjasi Lavretski häntä.
— Juuri luulittelija, toisti Mihalevitsch häikäilemättä.
Vielä rattailla istuissaankin, johon hänelle kannettiin litistynyt, keltainen, huomattavan keveä matkalaukku, puhui hän yhä; hän oli kääriytynyt johonkin espanjalaiseen nuttuun, jossa oli päivänpolttama kaulus ja jalopeuran käpälät koukkujen sijasta, hän kertoi aina vaan ajatuksiansa Venäjän kohtalosta ja teki liikkeen mustuneella kädellään ilmassa, ikäänkuin kylväen tulevaa siunausta. Hevoset liikahtivat vihdoin… "Muista minun viimeistä kolme sanaani", huudahti hän, kohottaen ruumistaan rattailla ja pysytelleiden tasapainossa: "uskonto, edistys, inhimillisyys…! Hyvästi!" Lavretski jäi kuistille, yksin tähystellen hänen jälkeensä tielle, siksi kuin rattaat katosivat näkyvistä. "Kenties hän on oikeassa", ajatteli hän palatessaan huoneisinsa: — "ehkä minä olen unikeko". Monet Mihalevitschin sanat olivat jääneet hänen mieleensä, vaikka hän epäili ja vastusteli niitä. Kun vaan ihminen on hyvä, ei häntä kukaan voi vastustaa.