XXVI.
Kahden päivän kuluttua, lupauksensa mukaan, saapui Maria Dmitrijevna tyttärineen Wasiljevskiin. Tytöt juoksivat paikalla puistoon, mutta Maria Dmitrijevna kävi arvokkaasti kaikkien huoneitten läpi ja samoin arvokkaasti kiitti kaikkea. Käyntiänsä Lavretskin luona piti hän suuren alentuvaisuutensa merkkinä, melkeinpä hymyili ystävällisesti, kun Anton ja Aprakseja, vaan talontavan mukaan, kättelivät häntä, ja pyysi heikolla, hönisevällä äänellä teetä juodakseen. Anton suureksi mielikarvaudekseen ei saanut tuoda vierailevalle rouvalle teetä, vaan sen toi Lavretskin kamariherra, valkoiset kudotut sormikkaat käsissä ja joka ei ymmärtänyt mitään järjestystä, kuten ukon oli tapana sanoa. Mutta sen sijaan päivällispöydässä piti Anton puolensa: lujana patsaana seisoi hän Maria Dmitrijevnan tuolin takana, eikä enää kellekään antanut sijaansa. Harvinainen vierasten ilmestyminen Wasiljevskiin sekä liikutti että ihastutti ukkoa: hänestä oli hauskaa nähdä hyvänmaineisen herrasväen pitävän tuttavuutta hänen herransa kanssa. Vaan toisekseen ei hän yksin ollut liikutettu: Lemm oli myös. Hän oli pannut päällensä lyhyen, tupakan-värisen hännystakin, lujasti sitonut kaulaliinansa; hän ryki yhtenään ja antoi tietä sivu meneville; hän näytti niin ystävällisen ja miellyttävän näköiseltä. Lavretski huomasi mielihyväksensä, että hänen ja Liisan väli tuli yhä likeisemmäksi: kun Liisa astui huoneesen, ojensi hän ystävällisesti kättään hänelle. Päivällisen jälkeen otti Lemm esiin hännystakkinsa takataskusta, johon hän taisi jo sata kertaa kättänsä työntää, pienen nuottipaperikäärön ja, ääneti, puristaen huulensa yhteen, pani sen pianon kannelle. Se oli romansi-sävel, jonka hän eilen oli sepittänyt vanhanaikaisille saksalaisille sanoille, joissa oli muistutettu tähdistä. Liisa istui paikalla pianon ääreen ja otti siitä selon… Mutta! sävel kuuluikin hämmentyneeltä ja rumasti jännitetyltä; huomattavasti oli säveltäjä koettanut tavata jotakin syvää, tunteellista, vaan se ei näkynyt onnistuneen: joten ponnistus jäikin paljaaksi ponnistukseksi. Lavretski ja Liisa huoimasivat molemmat sen, ja kyllä Lemm'kin älysi: sanaakaan sanomatta pani hän romansin takaisin taskuunsa, ja kun Liisa esitti sen toistamiseen soittamista, ravisti hän päätään, sanoen miettiväisesti: "nyt se on loppu!" —• kyyristyi, vaikeni ja meni nurkkaan.
Iltapuolella läksivät kaikki ongelle. Puiston takana olevassa lammissa oli paljon ruutanoita ja särkiä. Maria Dmitrijevnalle asetettiin matto ja nojatuoli päivänvarjoon rannalle sekä annettiin paras vapaonki; Anton, kuten vanha, tottunut kalastaja, tarjosi hänelle palvelustansa. Hän pani huolellisesti matoja koukkuun, ravisteli, sylki ja vieläpä itse heitti veteen ongenkin, ylpeästi kumartuen eteenpäin koko ruumiillaan. Maria Dmitrijevna suvaitsi samana päivänä mainita Lavretskille hänestä, seuraavalla ranskalaisella puhetavalla: "il n’y a plus maitenant de ces gens comme ça comme autrefois". [Ei ole enään senlaisia ihmisiä, kuin ennen.] Lemm läksi molempien tyttöjen kanssa aina sululle saakka; Lavretski seisahtui Liisan viereen. Kala nyki nykiniistään, koukussa kimallelevat ruutanat hohtivat auringon paisteessa milloin hopealle, milloin kullalle; tytöt huudahtelivat vähän väliä ihastuksesta; itse Maria Dmitrijevnakin vingahti leppeästi pari kertaa. Harvemmin kaikista nyki Lavretskin ja Liisan onkia; luultavasti sen tähden kun he eivät kiinnittäneet huomiotansa siihen, vaan antoivat kupujensa uida rantaan. Punertava korkea ruohikko liikahteli hiljaan heidän ympärillään, edessään siinsi liikahtamaton veden pinta, ja heidän puheensakin oli hiljaista. Liisa seisoi pienellä lautalla; Lavretski istui alapäin taipuneena oksan latvalla; Liisalla oli yllä valkoinen vaatteus ja valkea vyö vyöllä; olkihattu riippui hänen toisessa kädessään, toisella piteli hän notkeaa onkivapaa. Lavretski katsoi syrjästä hänen hiukan vakaita kasvojaan, korvan taa su'ittuja suortuviaan, Lempeitä poskiaan, jotka hänellä punehtuivat niinkuin lapsella, ja ajatteli: "O, kuinka miellyttävästi sinä seisot tuossa lautallani!" Liisa ei kääntynyt häneen, vaan katsoi veteen, toisinaan silmiänsä tirristellen, toisinaan hymyillen. Läheinen lehmus varjosi heidät molemmat.
— Mutta tiedättekö, alkoi Lavretski puheen, minä olen paljon ajatellut meidän viimeisestä keskustelustamme ja olen tullut siihen päätökseen, että te olette erinomaisen hyvä.
— En minä ollenkaan sillä tarkoituksella… sanoi Liisa ja häpesi.
— Te olette hyvä, toisti Lavretski. Minä olen vaan kirvesveistoa, mutta tunnen, että teitä täytyy kaikkien rakastaman.
Kulmakarvat Liisalla eivät rypistyneet, vaan vavahtivat; se hänelle tapahtui aina, jos kuuli jotain epämiellyttävää.
— Minun oli hyvin sääli Lemmiä tänäpäivänä, otti Lavretski puheeksi, hänen onnistumattoman romansinsa tähden. Olla nuorena taitamattomana — sen vielä kärsii; mutta vanhana kykenemättömänä olo on tukalaa. Ukon on vaikea kestää tällaisia iskuja…! Katsokaa, teillä nykii… Sanotaan, lisäsi Lavretski, että Wladimir Nikolajevitsch on kirjoittanut hyvin miellyttävän romansin.
— Niin, vastasi Liisa, se tosin on lyhyt, mutta kuitenkin sievä.
— Mitenkä teidän mielestänne, kysyi Lavretski, onko hän hyvä soittaja?
— Minusta näyttää, että hänellä on suuri taipumus soittoon; mutta hän ei ole tähän saakka harjoitellut sitä niinkuin tulisi.
— Vai niin. Onko hän hyväkin?
Liisa naurahti ja katsahti Feodor Ivanitschiin.
— Kuinka kummallinen kysymys! huudahti hän, vetäen ylös onkensa ja heittäen sen uudestaan veteen.
— Miksikä kummallinen? Minä kysyn teiltä sitä, kuin vasta seudulle saapunut henkilö ja sukulainen.
— Kuin sukulainen?
— Niin. Taidanhan minä olla… väärän "koivun takaa" teille setä.
— Wladimir Nikolajevitschilla on hyvä sydän, suostui Liisa sanomaan, hän on viisas; maman rakastaa häntä hyvin.
— Rakastatteko tekin häntä?
— Hän on hyväsydäminen mies; miksikä en häntä rakastaisi.
— Vai niin! sanoi Lavretski ja vaikeni. Surun ja ivan sekainen hymy välkähti hänen kasvoillaan. Hänen eroamaton katseensa hämmästytti Liisaa, mutta tämä hymyili sittenkin. — "Suokoon Jumala onnea!" sanoi hän vihdoin puoli-ääneen, ikäänkuin itseksensä, ja käänsi pois katseensa. Liisa punehtui.
— Te hairahdutte, Feodor Ivanitsch, sanoi hän, te ajattelette turhaan… Vaan, eikö teitä miellytä Vladimir Nikolajevitsch? kysyi hän äkkiä..
— Ei.
— Miksi?
— Minusta tuntuu, kuin sydäntä ei hänellä olisikaan.
Hymy katosi Liisan kasvoilta.
— Te olette tottunut ankarasti tuomitsemaan ihmisiä, sanoi hän kotvan vaiti oltua.
— Enpä luule. Mikä oikeus minulla on ankarasti tuomita ihmisiä, kun minä itsekin tarvitsisin hyvää kohtelua? Tahi onko teille tietämätöntä, että ainoastaan joku laiskuri ei naura minua…? Mutta, lisäsi hän, täytittekö lupauksenne?
— Millaisen?
— Rukoilitteko puolestani?
— Rukoilin, ja rukoilen joka päivä. Mutta te, olkaa niin hyvä, ettette puhu siitä niin kevytmielisesti.
Lavretski alkoi uskotella Liisaa, ettei se hänelle päähänkään juolahtanut, että hän suuresti kunnioittaa kaikkia vakuutuksia; sitten hän alkoi puhua uskonnosta, sen merkityksestä ihmiskunnan historiassa, kristillisyyden merkityksestä…
— Kristillisyyttä täytyy olla, alkoi Liisa tuntuvalla ponnistuksella, ei siksi, että tuntisimme autuaallisuutta… vaan siksi, että joka ihmisen on kuoleminen.
Lavretski nosti vaistomaisella ihmettelyllä silmänsä Liisaan ja tapasi hänen katseensa.
— Millaisen sanan te sanoitte! virkkoi hän.
— Se sana ei ole omani, vastasi tämä.
— Ei ole omanne… Mutta miksi te puhuitte kuolemasta?
— En tiedä. Minä ajattelen usein siitä.
— Usein?
— Niin.
— Sitä ei luulisi, nyt teihin katsoessa; teillä on niin iloiset, selkeät kasvot, te hymyilette…
— Niin, minulla on nyt sanomattoman hanska, sanoi Liisa viattomasti.
Lavretskin mieli teki ottaa häntä molemmista käsistä ja puristaa niitä kovasti…
— Liisa, Liisa, huudahti Maria Dmitrijevna tulehan katsomaan millaisen ruutanan minä sain.
— Paikalla, maman, vastasi Liisa ja läksi menemään hänen luokseen, vaan Lavretski jäi istumaan oksallensa. "Minä puhun hänen kanssaan aivan kuin olisin nuori mies", ajatteli hän. Lähtiessään pani Liisa hattunsa oksalle riippumaan; kummallisella, melkein hempeällä tunteella katsahti Lavretski tähän hattuun ja sen rypistyneisiin nauhoihin. Liisa tuli kohta takaisin hänen luokseen ja seisahtui taas lautalle.
— Mistä te päätätte ett'ei Wladimir Nikolajevitschilla ole sydäntä? kysyi hän hetken kuluttua.
— Johan sanoin teille, että minä voin hairahtua; mutta toisekseen, aika on kaikki näyttävä.
Liisa vaipui ajatuksiinsa. Lavretski kertoi hänelle elämästään Wasiljevskissa, Mihalevitschista, Antonista; hän tunsi tarpeen puhella Liisan kanssa, ilmoittaa hänelle ajatuksiansa: tämä kuunteli häntä niin sydämellisesti, niin tarkasti; hänen harvat huomautuksensa ja vakuutuksensa näyttivät Lavretskista herttaisen yksinkertaisilta ja viisailta. Hän sanoi sen hänelle itselleenkin. Liisa kummastui.
— Todellako? sanoi hän, minä olen luullut, että minulla, niinkuin sisäpihallani Nastjallakin, ei ole omia sanoja. Hän sanoi kerta sulhaselleen: sinulla on varmaankin ikävä minun seurassani; sinä kerrot minulle kaikkea hyvää, mutta minulla ei ole omia sanojanikaan.
"Jumalan kiitos!" ajatteli Lavretski.