XLI.
Lavretski vietti puolitoista päivää Wasiljevskissa ja kuleksi melkein koko ajan ympäristöillä. Hän ei voinut kauan olla yhdessä paikassa: suru kalvoi häntä; hän kärsi kovan kohtalonsa katkeraa hivutusta. Hänelle juohtui mieleen tunne, joka valtasi hänen sielunsa toisena päivänä maalle saavuttuansa; muisti silloiset aikomuksensa, eikä voinut ymmärtää itseänsä. Mikä voi reväistä hänet siitä, jonka hän oli tunnustanut velvollisuudeksensa, ainoaksi elintehtäväkseen? Onnen halu — taas onnen halu! — "Kyllä Mihalevitsch on oikeassa", ajatteli hän. — "Sinä tahdoit toistamiseen nauttia onnea elämässä, sanoi hän itselleen, sinä unhoitit että sekin nautinto on ansaitsematon hyvätyö, jos se kerrankin vierailee ihmisellä. Se ei ollut täydellinen, se oli valheellinen, sanot sinä; ilmaise siis oikeutesi täydelliseen, rehelliseen onneen! Katsahda ympärillesi, kenen sinä huomaat olevan autuaallisen, kenen nauttivan onnea? Tuolla ajaa talonpoika heinää niittämään; ehkä hän on tyytyväinen onneensa… Mitäs? tahtoisitko sinä vaihtaa asemaasi hänen kanssaan? Muista äitiäsi: kuinka vähäiset ja mitättömät eikö hänen vaatimuksensa olleet, ja minkä kohtalon hän sai osaksensa? Sinä näyt vaan kehuneen Panschinille kun sanoit tulleesi Venäjälle maata kyntämään; sinä tulit vanhalla i'älläsi vaan juoksentelemaan tyttöjen jälessä. Tuli tieto sinun vapaudestasi, sinä heitit kaikki syrjään, unhoitit kaiken ja juoksit niin kuin poika perhosen jälessä…" Liisan kuva näyttäytyi lakkaamatta hänen ajatustensa keskellä; hän koetti väkivoimalla karkoittaa sitä, samoin kuin toistakin eroamatonta kuvaa, hämmästymättömän kavaloita, kauniita ja inhoittavia kasvonpiirteitä. Ukko Anton huomasi herransa voivan pahoin; huoahdettuaan muutaman kerran oven takana ja vielä kynnykselläkin päätti ukko lähetä häntä, tarjoten hänelle jotakin lämmintä juotavaa. Lavretski suuttui häneen ja käski hänen mennä tiehensä, vaan hetken kuluttua pyysi häneltä anteeksi; mutta se teki Antonin vielä surullisemmaksi. Lavretski ei voinut istua vierashuoneessa: hän aavisti että, isoisän isänsä Andrei katsoo palttinalta halveksivaisesti mitätöntä jälkeläistänsä. — "Ah sinä! matalalla uiksentelet" näyttivät hänen kieristyneet huulensa sanovan. "Näinköhän, ajatteli hän, minä en jaksa hallita itseäni, — pitääkö minun lannistuman tähän… joutavaan?" (Vaarallisesti haavoitetut sodassa sanovat aina haavojaan "joutaviksi". Eihän ihmisen pidä pettämän itseänsä, kun ei se kumminkaan elämäksi ole hänelle). "Tosiaankin, olenko minä mikä poika? No, niin: näin läheltä melkein pitelin käsissäni koko elämäni tulevaista onnea — vaan äkkiä katosi kaikki; vaan niinhän arpajaisissakin — pyörähdä vielä kerta pyörä, niin olisi köyhästä tullut rikas. Kun ei ole sallittu — siinä loppu. Tartun työhön kynsin hampain, ja käsken itseni vaikenemaan; enhän ensi kertaa ota itseäni käsille! Ja miksi minä karkasin, miksi istun tässä piilouneena, niin kuin kamelikurki, joka on piiloittanut päänsä pensaaseen? Peloittava on katsahtaa onnettomuutta silmiin — turha juttu!" — Anton! huudahti hän kovasti, käske valjastaa, rattaat heti. "Niin, ajatteli hän taas, täytyy pakoittaa itsensä vaiteliaisuuteen, pitää ottaa itsensä oikein siilinmuotoisiin rukkasiin…"
Tänlaisilla ajatuksilla koetti Lavretski hyvitellä suruansa; mutta se oli voimakas ja väkevä; ja itse Aprakseja, joka ei vielä niin paljoa järkeänsä ollut kadottanut, kuin tunnettansa, heilutteli päätään ja seurasi häntä silmillään kun hän oli rattaille noussut ajaakseen kaupunkiin. Hevoset juoksivat; hän istui liikkumatonna ja suorana samoin katsoen eteensä tielle.