XLII.
Liisa oli edellisenä päivänä kirjoittanut Lavretskille, että hän tulisi heille illalla; mutta hän poikkesi ensin asuntoonsa. Hän ei tavannut kotona vaimoaan, eikä tytärtään; palvelijoilta sai hän tietää heidän menneen Kalitinille. Tämä tieto kummastutti ja suututti häntä. "Näyttää siltä että Varvara Pavlovna on päättänyt häiritä elämäni", ajatteli hän, kuohuva kiukku sydämessään. Hän alkoi kävellä huoneessa edestakaisin, vähän väliä potkaisten pois tieltään lasten leikkikaluja, kirjoja, kaikenlaisia naisten tarpeita; hän kutsui Justinan ja käski tämän korjaamaan pois kaiken "rojun". — Oui, monsieur, sanoi hän pidättelevästi, alkaen siivota huonetta, arvokkaasti kumartuen ja antaen joka liikunnolla Lavretskin havaita, että hän pitää häntä harjaamattomana karhuna. Inholla katsahti Lavretski hänen kuluneihin, mutta aina vielä "viekisteleviin", naurattaviin parisilaiskasvoihinsa, hänen valkoisiin manschetteihinsa, silkkiseen esiliinaansa ja keveään tallukkaansa. Lopulta käski hän menemään hänen pois, ja kauan epäiltyään (Varvara Pavlovna ei ollut vielä tullut), päätti lähteä Kalitinille — mutta ei Maria Dmitrijevnalle (hän ei olisi mistään hinnasta astunut samaan vierashuoneesen, jossa hänen vaimonsa oli), vaan Marfa Timofejevnalle; hän muisti että takaportailta pääsee oikopäätä hänen luokseen. Niin Lavretski tekikin. Sattumus auttoi häntä: hän tapasi pihalla Sandran; tämä saattoi hänet Marfa Timofejevnan luo. Tavallisuutta vastoin tapasi hän vanhuksen yksin; hän istui nurkassa, paljain päin, kyyristyneenä, kädet ristissä rinnalla. Nähtyään Lavretskin, joutui ämmä aivan hämille, nousi nopeasti ja alkoi kävellä sinne tänne huoneessa, ikäänkuin etsien tanukkaansa.
— Ah, siinähän sinäkin, siinä, sanoi hän välttäen Lavretskin katsetta ja yhä häärien, no, hyvää päivää. No, mitä? Mitäs tehdä? Missä sinä olit eilen? No, hän on tullut, no, niin. No, pitää niin… jotenkin.
Lavretski istahti tuolille.
— No, istu, istu, jatkoi vanhus. Sinä tulit suoraan ylös? No, niin, tietysti. Mitä? sinä tulit minua tervehtimään? Kiitoksia.
Marfa Timofejevna vaikeni; Lavretski ei tietänyt mitä sanoa hänelle; mutta ämmä ymmärsi hänet.
— Liisa… niin, Liisa oli vastikään tässä, pitkitti Marfa Timofejevna, sitoen ja irti päästäen työpussinsa nauhoja. Hän ei ole oikein terve. Sandra, missä sinä olet? Tule tänne kultaseni, miksi et istua voi? Minunkin päätäni kivistää. Se on varmaankin tuosta mokomasta laulusta ja soitosta.
— Millaisesta laulusta, tätiseni?
— No, kuinkas; täällä ne jo nuo, mitenkä taas te niitä nimitätte, tuetit pantiin toimeen. Ja kaikki vaan italjanskaksi: tschi-tschi ja tscha-tscha, aika harakoita ovatkin. Alkaavat nuottia päästellä niin että oikein sydäntä viileksii. Se on se Panschin, ja vielä sinun… Ja kuinka se kaikki sukkelaan pantiin toimeen: aivan kuin omaiset, kursailematta. Vaan toisekseen, olkoon sanottu: etsiihän koirakin katon suojaa; eihän sentään hunnikolle tarvitse joutua, kunhan ei ihmiset aja.
— Mutta kuitenkin, sanonpa totuuden, en minä tätä olisi odottanut, vastasi Lavretski, siinä oli tarvis paljon uskaliaisuutta.
— Ei Fedjaseni, ei se uskaliaisuutta ole, se on asemansa korjaamista. Vaan Jumala hänen kanssaan! Sanovat että sinä lähetät häntä Lavrikkaan, onko se totta?
— Niin, minä annan sen maatilan Varvara Pavlovnalle.
— Onko rahaa pyytänyt?
— Ei vielä.
— No, ei se pitkälle mene. Vaan nyt vasta minä huomaankin sinut. Oletko terve?
— Terve olen.
— Sandra, huudahti äkkiä Marfa Timofejevna, mene ja sano Elisabet
Mihailovnalle — se tahtoo sanoa, kysy häneltä… onko hän alhaalla?
— Alhaalla on.
— No, niin; niin kysy häneltä: mihin, muka, hän minun kirjani on pannut? kyllä hän tietää.
— Tottelen.
Ämmä alkoi taas hääriä ja availla kaappinsa laatikoita. Lavretski istui liikkumatta paikallaan.
Äkkiä kuului portailta keveitä askelia ja sisään astui Liisa. Lavretski nousi ja kumarsi, Liisa jäi oven suuhun seisomaan.
— Liisa, Liisaseni, alkoi Marfa Timofejevna yhä hommaten, mihin sinä kirjani, kirjan mihin olet pannut.
— Millaisen kirjan, täti?
— Herra Jumala, no kirjan! Vaan toisekseen, enhän minä sinua kutsunut… No, yhdentekevä. Mitä te siellä alhaalla teette? Näet Feodor Ivanitschkin on tullut. Kuinka pääsi laita on?
— Eihän mitä.
— Sinä sanot aina: eihän mitä. Mitä teillä siellä alhaalla tehdään, soitetaanko taas?
— Ei, korttia pelaavat.
— Kaikkia hän näkyy osaavankin. Sandra, minä näen sinun mielesi tekevän puistoon jaloittelemaan. Mene.
— Eikä, Marfa Timofejevna…
— Ole niin hyvä äläkä väitä, mene. Nastasja Karpovna meni puistoon yksin: pidä seuraa hänelle. Tee mieliksi vanhukselle. — Sandra meni. Missä minun tanukkani on? Mihin se oikein on joutunut?
— Antakaa minä etsin, sanoi Liisa.
— Istu, istu, eihän minulta itseltäni vielä jalat ole pudonneet.
Varmaankin se on minulla makuuhuoneessa.
Ja vilkaistuaan sitte Lavretskiin, meni Marfa Timofejevna toiseen huoneesen. Hän jätti ensin välioven auki, mutta kääntyi sitten takaisin ja sulki sen.
Liisa istui nojaten nojatuolin selkäintä vasten ja nosti verkalleen käden kasvoilleen; Lavretski oli entisessä asemassaan.
— Näin meidän täytyi siis tavata toisemme, sanoi Lavretski vihdoin.
Liisa otti käden kasvoiltaan.
— Niin, sanoi hän hiljaa, me tulimme kohta rangaistuksi.
— Rangaistuksi, toisti Lavretski… Mistä te olette rangaistu?
Liisa loi silmänsä häneen. Ei ne kuvastaneet surua eikä rauhattomuutta: ne näyttivät pienemmiltä ja himmeämmiltä, Kasvonsa olivat kalpeat; hieman raollaan olevat huulet olivat myös vaalenneet.
Lavretskin sydän vavahti säälistä ja rakkaudesta.
— Te kirjoititte minulle: kaikki on lopussa, kuiskasi hän, niin, kaikki on lopussa ennenkuin kerkesi aikaakaan.
— Se täytyy kaikki unhoittaa, sanoi Liisa, minä olen iloinen, että te tulitte; minä tahdoin kirjoittaa teille, vaan näin on parempi. Mutta täytyy pikaisesti käyttää hyödyksensä näitä hetkiä. Meille molemmille jääpi jälelle velvollisuus täytettäväksi. Teidän, Feodor Ivanitsch, täytyy sopia vaimonne kanssa.
— Liisa!
— Minä pyydän teiltä sitä; ainoastaan sillä voi sovittaa… kaikki, mitä on ollut. Te ajattelette tarkemmin — ettekä ole kieltävä.
— Jumalan tähden, Liisa, te vaaditte minulta mahdotonta. Minä olen valmis tekemään kaikki mitä käskette; mutta nyt sopia hänen kanssaan…! Minä olen valmis kaikkeen, olen kaikki unhoittanut; mutta enhän minä voi pakoittaa sydäntäni… Ajatelkaa, sehän on kauhistavaa.
— En minä teiltä vaadikaan… sitä, josta te puhutte; älkää eläkö hänen kanssaan, jos te ette voi; mutta sopikaa, vastasi Liisa nostaen kätensä taas kasvoilleen. Muistakaa tytärtänne; tehkää se minun tähteni.
— Hyvä, sanoi Lavretski hampaiden välitse,, sen minä teen; täytän siten velvollisuuteni. Mutta, te — mikä siis teidän velvollisuutenne on?
— Minä tiedän sen.
Lavretski liikahti äkkiä.
— Etteköhän ai’o mennä naimisiin Panschinille? kysyi hän.
Liisa myhähti tuskin huomattavasti.
— Oi, ei! äännähti hän.
— Ah, Liisa, Liisa! huudahti Lavretski; kuinka onnelliset me olisimme voineet olla!
Liisa katsahti taas häneen.
— Nyt te näette itse Feodor Ivanitsch, ett'ei onni riipu meistä, vaan
Jumalasta.
— Niin, sen tähden kun te…
Ovi viereisestä huoneesta avautui ja sisään astui Marfa Timofejevna, tanukka kädessään.
— Tuskin löysin, sanoi hän, seisahtuen Lavretskin ja Liisan väliin. Itse näet olin korjannut. Sitä se vanhuus tekee, koko pula! Vaan toisekseen, eipä se nuoruuskaan ole parempi. Lähdetkö sinä itsekin vaimosi kanssa Lavrikkaan? lisäsi hän, kääntyen Feodor Ivanitschin puoleen.
— Minä? hänen kanssaan Lavrikkaan? En tiedä, lisäsi hän hetken kuluttua.
— Käytkö sinä alhaalla?
— Tänään — en.
— No, hyvä, tee kuin tahdot; vaan sinun, Liisa, pitäisi minun luullakseni mennä alas. Ah, taivaan taatto, minä unhoitin linnulle siemeniä antaa. Vaan varttukaahan, siinä paikassa minä…
Ja Marfa Timofejevna juoksi ulos, tanukkaa päähänsä panematta.
Lavretski astui joutuisaan Liisan luo.
— Liisa, alkoi hän rukoilevalla äänellä, me eroamme i’äksi, sydämeni pakahtuu, — antakaa minulle kätenne hyvästijätöksi.
Liisa nosti päänsä. Hänen väsynyt, melkein sammunut katseensa pysähtyi
Lavretskiin…
— Ei, sanoi hän ja veti takaisin jo ojennetun kätensä, ei Lavretski (ensi kerran nimitti hän vasta häntä sukunimeltään) — en minä anna teille kättäni. Ja miksi? Minä pyydän, menkää etemmäksi luotani. Te tiedätte että minä teitä rakastan… niin, minä rakastan teitä, lisäsi hän katkonaisesti mutta ei… ei.
Ja hän kohotti nenäliinan huulilleen.
— Antakaa minulle vaikka tuo nenäliina.
Ovi narahti… Nenäliina soljui Liisan polvia myöten. Lavretski tempasi sen, ennenkuin se kerkesi pudota lattialle, ja pani povitaskuunsa, käännyttyään tapasi hän Marfa Timofejevnan katseen.
— Liisaseni, äitisi taitaa kutsua sinua, sanoi ämmä.
Liisa nousi heti ja meni pois.
Marfa Timofejevna istui taas nurkkaan. Lavretski aikoi häntä jättää hyvästi.
— Fedja, sanoi tämä äkkiä.
— Mitä, tätiseni?
— Oletko sinä rehellinen mies?
— Mitä?
— Minä kysyn sinulta: oletko sinä rehellinen mies?
— Luullakseni, olen.
— Hm, Mutta annapas kunniasanasi, että olet rehellinen mies.
— Annan. — Mutta mitä te sillä teette?
— Kyllä minä tiedän mitä. Ja sinäkin poikaseni, kun oikein ajattelet, ethän tuhma ole, niin ymmärrät miksi sitä sinulta kysyn. Vaan hyvästi nyt ystäväiseni. Kiitos käymästäsi; mutta antamasi sana muista Fedja, no suutelehan minua. Oh, herttaseni, tiedän, että olosi on tukala; mutta eihän kellään juuri helppoa ole. Mitä, kun minä tässä kadehdin kärpäsiä: kas, ajattelin, niillähän on hyvä maailmassa elää; vaan kun kuulin kerran yöllä kärpäsen valittelevan hämähäkin kynsissä, ei, arvelin, on heilläkin rangaistuksensa. Mitä tehdä, Fedja; mutta antamasi sana muista. Mene, mene.
Lavretski meni ulos takakuistista ja läheni jo porttia… palvelija juoksi hänen jälessään.
— Maria Dmitrijevna käski teitä kutsumaan luoksensa, ilmoitti hän
Lavretskille.
— Sano, veikkonen, että minä en nyt voi… yritti Lavretski sanomaan.
— Kovin käski pyytämään, pakisi palvelija; käski sanomaan, että hän on yksin.
— Onko vieraat pois menneet? kysyi Lavretski.
— Aivan niin, vastasi palvelija ja hölmistyi.
Lavretski nostatti olkapäitään ja läksi palvelijan jälessä.