XLIII.
Maria Dmitrijevna istui yksin työhuoneessaan nojatuolissa, haistellen odekolonia; lasillinen vettä sekoitettuna fleur-d'örance'lla seisoi hänen edessään pöydällä. Hän oli kovin rauhaton ja näytti ikäänkuin pelkäävän jotakin.
Lavretski astui sisään.
— Te halusitte nähdä minua, sanoi hän, kylmänlaisesti kumartaen.
— Niin, vastasi Maria Dmitrijevna ja joi hiukan vettä. Minä sain tietää teidän menneen suoraan tatin luo, jonka tähden käskin kutsumaan teitä luokseni: minulla olisi puhumista teidän kanssanne. Tehkää hyvin, istukaa. — Maria Dmitrijevna muutti hengityksensä. — Te tiedätte, lisäsi hän, vaimonne on saapunut.
— Se on minulle tietty, sanoi Lavretski.
— No niin, se on, minä tahdoin sanoa: hän saapui minun luokseni, ja minä otin hänet vastaan; siinä asia, Feodor Ivanitsch, josta tahdoin keskustella kanssanne. Jumalan kiitos, minä voin sanoa, että olen ansainnut yleisen kunnioituksen, enkä mistään hinnasta tässä maailmassa tee mitään kohtuutonta. Vaikka minä tiesin sen olevan teille mielipahaksi, en minä kuitenkaan, Feodor Ivanitsch, kieltänyt häneltä vastaan ottoani; onhan hän minulle sukulainen — teidän kauttanne: huomatkaa minun asemani, mikä oikeus minulla oli kieltää häntä astumasta talooni, — ajatelkaa?
— Te olette syyttä rauhaton, Maria Dmitrijevna, vastasi Lavretski, te teitte oikein hyvin; en minä yhtään ole suutuksissa teille. Enkä ollenkaan ai’o estää Varvara Pavlovnaa näkemästä tuttaviansa; tänäpäivänä minä en tullut teille sen tähden, kun en tahtonut tavata häntä — siinä kaikki.
— Ah, kuinka hauska minun on kuulla teiltä sitä, Feodor Ivanitsch, huudahti Maria Dmitrijevna, vaan toisekseen, sitä minä olen aina odottanut teidän kunniallisilta tunteiltanne. Ja jos minä olen rauhaton — ei se ole yhtään kummallista: minä olen nainen ja äiti. Vaan teidän puolisonne… tietysti, minä en voi teidän väliänne tuomita, sen minä sanoin hänelle itselleenkin; mutta hän on niin sydämellinen nainen, että hän ei voi herättää muuta kuin mielihyvää.
Lavretski myhähti ja hypitteli hattuaan.
— Ja kuulkaa, Feodor Ivanitsch, mitä minä vielä tahdoin sanoa teille, jatkoi Maria Dmitrijevna hiljakseen lähestyen häntä, jos te näkisitte, kuinka sievästi hän käyttää itseänsä, kuinka hän on kohtelias! — Ihan totta, se on oikein liikuttavaa. Vaan jos te kuulisitte kuinka hän teistä puhuu! Minä, sanoo hän, olen kun olenkin yksin syypää; minä’, sanoo hän, en osannut arvostaa häntä; hän on, sanoo hän, enkeli, eikä ihminen. Ihan totta, niin sanookin: enkeli. Ja miten hän katuu… Jumal'avita, minä en ole sellaista katumusta ennen nähnyt!
— Vaan mitä, Maria Dmitrijevna, sanoi Lavretski; sallikaa minun olla utelias; sanovat Varvara Pavlovnan laulaneen teillä; keskellä katumustaan lauloi, vai miten…?
— Voi, kuinka te ette häpeä noin puhua! Hän lauloi ja soitti ainoastaan tehdäkseen minulle mieliksi, sen tähden kun minä välttämättömästi niin tahdoin, melkein käskin häntä. Minä huomasin hänellä olevan kovan surun, oikein kovan surun; ajattelin että jollakin pitäisi häntä ilahuttaa, — ja vielä kun minä olin kuullut hänellä olevan niin mainion taidon! — Mitä te, Feodor Ivanitsch, hän on ihan riutunut, kysykää vaikka Sergei Petrovitschilta; surun sortama nainen,. tout-à-fait, mitä te?
Lavretski ainoastaan kohotti hartioitaan.
— Ja vielä mikä enkeli se Ada on teillä, oikein kultamuru! — Kuinka hän on herttainen, kuinka viisas; Ranskaa kuinka hyvästi puhuu ja venäjääkin ymmärtää — minua sanoi tätikseen. Ja tiedättekö, semmoista kuin vierastamista, mikä on yleinen hänen ikäisillä lapsilla, ei hänessä ole ensinkään. Hän on niin teidän näköisenne, Feodor Ivanitsch, että oikein ihme. Silmät, kulmakarvat… no, ihan kuin te — aivan teidän kuvanne. Totta sanoen, en minä pieniä lapsia oikein suvaitse; mutta teidän tyttäreenne aivan rakastuin.
— Maria Dmitrijevna, sanoi äkkiä Lavretski, sallikaa minun kysyäkseni, mitä varten te tätä kaikkea suvaitsette juuri minulle kertoa?
— Mitäkö varten? Maria Dmitrijevna haisti taas odekolonia ja ryyppäsi suullisen vettä. Sitä varten, Feodor Ivanitsch, minä haastan teille tätä, että.., olen teille sukulainen, minä otan suuresti osaa teidän kohtaloonne… minä tiedän teillä olevan lempeän sydämen. Kuulkaa minua, mon cousin, — olenhan minä kuitenkin kokenut nainen, enkä rupea tuuleen puhumaan: armahtakaa, armahtakaa teidän vaimoanne. Äkkiä täyttyivät Maria Dmitrijevnan silmät kyyneleillä. Ajatelkaa, nuoruus, kokemattomuus… no ehkä huono esimerkki; ei ollut kenties sellaista äitiä, joka olisi ohjannut häntä oikealle tielle. Armahtakaa häntä, Feodor Ivanitsch, hän on jo kylliksi rangaistu.
Kyyneleet virtailivat pitkin Maria Dmitrijevnan poskia; hän ei niitä pyyhkinyt: hän tahtoi itkeä, Lavretski istui niinkuin kuumien hiilien päällä, "Herra Jumalani, ajatteli hän, mikä tuska tämä on, mikä hirmupäivä tänään minulle vaikeni!"
— Te ette vastaa, alkoi puheensa taas Maria Dmitrijevna, kuinka minun tulee ymmärtää teitä? Voitteko te olla niin kova? Ei, en minä tahdo sitä uskoa. Minä tunnen, että minun sanani vaikuttivat teihin. Feodor Ivanitsch, Jumala palkitkoon teidän hyväntyönne, ja nyt te otatte vastaan vaimonne minun käsistäni…
Lavretski nousi vaistomaisesti tuoliltaan; Maria Dmitrijevna nousi myös, äkkiä pistäytyen verhon taa, ja toi sieltä esiin Varvara Pavlovnan. Kalveana, puolikuolleena, silmät maahan luotuina, näytti hän kieltäyneen omista ajatuksistaan, kaikesta tahdostaan, jättäytyen aivan Maria Dmitrijevnan ohjattavaksi.
Lavretski peräytyi askeleen.
— Te olitte täällä! kiljasi hän.
— Älkää syyttäkö häntä, kiirehti Maria Dmitrijevna sanomaan, hän ei mitenkään tahtonut jäädä, mutta minä käskin ja panin hänet istumaan verhon taa. Hän vakuutti minulle teidän suuttuvan vielä pahemmin; vaan minä en tahtonut häntä kuullakaan; minä tunnen teidät paremmin häntä. Ottakaa siis vastaan vaimonne minun käsistäni; tulkaa Varja, älkää pelätkö, langetkaa miehenne eteen (hän tempasi Varjaa kädestä) — ja minun siunaukseni…
— Odottakaa Maria Dmitrijevna, keskeytti hänet Lavretski hillityllä, mutta ravistettavalla äänellä. Te rakastatte varmaankin tunteellisia kohtauksia (ei Lavretski hairahtunutkaan: kasvatuslaitoksesta saakka oli Maria Dmitrijevna säilyttänyt vielä koko joukon kiihkoa tunteellisiin kohtauksiin); teille on niistä hauskuutta; mutta toisille ne saattavat paljon pahaa. Vaan toisekseen, en minä teidän kanssanne tahdo haastaakaan: tässä näytelmässä ette te ole päähenkilö. Mitä te tahdotte minulta, rouvaseni? lisäsi hän kääntyen vaimoonsa. Enkö minä ole tehnyt teille kaikkea, mitä olen voinut? Älkää väittäkö minulle, että tämä näytelmä ei ole teidän toimeenpanemanne; sitä minä en usko, ja te tiedätte, että minä en teitä voi uskoakaan. Mitä te siis tahdotte? Te olette viisas, ettekä tee mitään ilman tarkoitusta. Täytyyhän teidän itsennekin ymmärtää, että elää teidän kanssanne, niinkuin minä elin ennen, on mahdotonta; ei sen tähden että olisin vihainen teille, vaan minusta on tullut toinen ihminen. Minä sanoin teille sen jo toisena päivänä tulonne jälkeen, ja te itsekin tällä hetkellä olette sydämessänne yhtä mieltä minun kanssani. Mutta te tahdotte kohota yleisessä mielipiteessä; teistä se on vähän, että elätte minun kartanossani, te tahdotte elää minun kanssani yhden katon alla — eikö niin?
— Minä tahdon, että te antaisitte minulle anteeksi, sanoi Varvara
Pavlovna, nostamatta silmiään.
— Hän tahtoo, että te antaisitte hänelle anteeksi, toisti Maria
Dmitrijevna.
— Enkä itseni, vaan Adan tähden, kuiskasi Varvara Pavlovna.
— Eikä itsensä, vaan Adan tähden, matki Maria Dmitrijevna.
— Miellyttävää. Te tahdotte sitä? sai Lavretski tuskin sanotuksi. Hyvä on, minä suostun siihenkin.
Varvara Pavlovna heitti häneen kiireisen katseen, vaan Maria
Dmitrijevna huudahti: No, Jumalan kiitos! ja veti taas Varvara
Pavlovnaa kädestä. Ottakaa nyt vastaan minulta…
— Malttakaa, sanon minä teille, keskeytti hänet Lavretski. Minä suostun elämään teidän kanssanne Varvara Pavlovna, se tahtoo sanoa, minä vien teidät Lavrikkaan ja elän kanssanne niin kauan kuin kärsimystä riittää; se kun loppuu menen muualle — ja käyn joskus vaan luonanne. Te näette, minä en teitä tahdo pettää; mutta älkää vaatiko mitään enempää. Te nauraisitte itsekin, jos minä täyttäisin kunnioitetun sukulaisemme tahdon ja puristaisin teitä sydäntäni vasten, rupeaisin uskottelemaan, että… että entisyyttä ei ole ollutkaan, että poikki hakattu puu vielä rupeaa kukoistamaan. Mutta minä huomaan: täytyy nöyrtyä. Te ette sitä sanaa niin ymmärrä… se on yhdentekevä. Toistan, että rupean kanssanne elämään… tahi ei, sitä minä en voi luvata… Minä yhdistyn kanssanne, rupean sanomaan teitä taas vaimokseni…
— Antakaa hänelle sen päälle toki kätenne, sanoi Maria Dmitrijevna, jonka kyyneleet jo aikaa sitten olivat kuivuneet.
— Minä en ole koskaan pettänyt Varvara Pavlovnaa, vastasi Lavretski, hän uskoo minua nytkin. Minä vien hänet Lavrikkaan, ja muistakaa, Varvara Pavlovna, välipuheemme on katkaistu niin kohta kuin te sieltä lähdette. Ja nyt sallikaa minun poistua.
Hän kumarsi molemmille rouville ja meni kiirehtien ulos.
— Te ette ota häntä kanssanne, huudahti Maria Dmitrijevna hänen jälkeensä… — Antakaa hänen olla, kuiskasi Varvara Pavlovna ja syleili samassa häntä, alkoi kiittää häntä, suudella hänen käsiään, nimittää häntä pelastajakseen.
Maria Dmitrijevna otti alistuvasti vastaan hänen hyväilyksensä; mutta sydämessään hän ei ollut tyytyväinen ei Lavretskiin, ei Varvara Pavlovnaan, eikä tämän valmistamaan näytelmään. Tunteellisuutta näet oli vähän; Varvara Paviovnan olisi pitänyt, hänen ajatuksensa mukaan, langeta miehensä jalkojen juureen.
— Kuinka te ette ymmärtäneet minua; selitteli hän, sanoinhan minä teille; langetkaa.
— Näin on parempi, rakas täti; älkää huolehtiko — kaikki on hyvin, vakuutti Varvara Pavlovna.
— No, ja hänkin on kylmä kuin jääkalikka, huomautti Maria Dmitrijevna. Tosin te ette itkeneet, mutta minähän vuodatin kyyneleitä hänen edessään. Lavrikkaan tahtoo sulkea teidät. Mitäs, — te ette saa minunkaan luokseni tulla? Kaikki miehet ovat tunnottomia, sanoi hän lopuksi ja heilutteli kummeksivaisesti päätään.
— Mutta sen sijaan naiset osaavat pitää arvossa hyväsydämisyyttä ja jalomielisyyttä, sanoi Varvara Pavlovna, hiljalleen laskeutuen polvilleen Maria Dmitrijevnan eteen, syleillen hänen täyteläistä vartaloaan ja painaen kasvojaan häntä vastaan. Nämä kasvot ne hymyilivät salaa, vaan Maria Dmitrijevna vuodatti taas kyyneleitä.
Lavretski tuli kotiinsa, sulkeutui palvelijansa huoneesen, heittäytyi sohvalle ja makasi siinä asemassaan aamuun saakka.