XXIX.
Maria Dmitrijevna ei ollut hyvillään, kun Lavretski toisena aamuna tuli hänen luokseen. "Ähä, viehättääkö", ajatteli hän. Maria Dmitrijevna ei hänestä muutoinkaan pitänyt, ja Panschin, jonka vaikutusvallan alainen hän oli, oli edellisenä päivänä hyvin väliapitämättömästi ja viekkaasti ylistellyt Lavretskia. Koska hän ei pitänyt häntä vieraana, eikä katsonut tarpeelliseksi pitää seuraa sukulaisen, melkein oman talon henkilön kanssa, niin ei kulunut puolta tuntiakaan kun Lavretski ja Liisa jo kävelivät puistossa. Leena ja Sandra juoksentelivat muutaman askeleen päässä heistä, ruohostossa.
Liisa oli kuten ainakin rauhallinen, mutta vastoin tavallisuuttaan vaalea. Hän otti taskustaan hienosti taitetun sanomalehden ja ojensi sen Lavretskille.
— Se on kauhistavaa! äännähti hän.
Lavretski ei vastannut mitään.
— Vaan ehk’ei se olekaan totta, lisiisi Liisa.
— Sen tähden pyysinkin teidän pitämään sitä salassa.
Liisa käveli vähän aikaa.
— Sanokaa; alkoi hän, ettekö te ole pahoillanne? Ettekö yhtään?
— Minä en itsekään tiedä, mitä minä tunnen, vastasi Lavretski.
— Mutta rakastittehan te häntä ennen?
— Rakastin.
— Oikeinko sydämellisesti?
— Oikein.
— Ettekö ole pahoillanne hänen kuolemastansa?
— Ei hän nyt minulta kuollut.
— Se on synti, mitä te puhutte… Älkää vihastuko minuun. Te nimititte minua ystäväksenne: ystävällä on oikeus sanoa vaikka mitä. Minusta on oikein peloittavaa… Eilen teidän kasvonne eivät olleet ensinkään hyvän näköiset… Muistatteko, ei kauan sitten, kun te vielä moititte häntä? Ja silloin jo, kenties, ei häntä ollut enää olemassakaan tässä maailmassa. Se on hirmuista. Se on aivan kuin rangaistukseksi teille lähetetty.
Lavretski naurahti katkerasti.
— Te luulette…? Olenhan nyt ehkä vapaa.
Liisa vavahti hieman.
— Älkää puhuko tuolla tavalla. Mitä te teette vapaudellanne? Teidän ei nyt sitä tule ajatella, vaan anteeksi antaa…
— Minä olen jo aikoja sitten hänelle anteeksi antanut, keskeytti
Lavretski hänet, viitaten kädellään.
— Ei, en minä sitä tarkoittanut, sanoi Liisa ja punehtui. Te ette oikein ymmärtäneet minua. Teidän tulee huolehtia siitä, että teillekin anteeksi annettaisiin…
— Keltä minun tulee anteeksi anoa?
— Keltä? — Jumalalta. Kuka voi meitä armahtaa paitsi Jumala?
Lavretski otti häntä kädestä kiini.
— Ah, Elisabet Mihailovna, uskokaa minua, huudahti hän, minä olen niinkin jo kylliksi rangaistu. Minä olen kaikki katunut, uskokaa minua!
— Sitä te ette voi tietää, sanoi Liisa puoliääneensä. Te unohditte, — aivan äskettäin vielä kun me puhelimme, ette tahtoneet hänelle anteeksi antaa.
Kumpikin astuivat ääneti puistokäytävää myöten.
— Entä teidän tyttärenne? kysyi Liisa äkkiä seisahtuen.
Lavretski hämmästyi.
— Älkää huolehtiko! Minä olen jo lähettänyt kirjeet joka paikkaan.
Tyttäreni tulevaisuus on… on… turvattu. Älkää huolehtiko.
Liisa naurahti surullisesti.
— Vaan kyllä te olette oikeassa, jatkoi Lavretski, mitä minä teen vapaudellani? Mitä se hyödyttää minua?
— Milloin te saitte tuon sanomalehden? sanoi Liisa, vastaamatta hänen kysymykseensä.
— Toisena päivänä teidän käyntinne jälkeen.
— Ja ettekö te edes itkeneetkään?
— En. Minä kauhistuin; vaan mistä vuodattaa kyyneleitä? Itkeä mennyttä, — sehän oli minulta jo aikoja sitten haihtunut…! Ei hänen tekonsa minun onneani kukistanut, se näytti minulle vaan, ett’ei sitä koskaan ollutkaan. Mitä siinä olisi ollutkaan itkemistä? Vaan toisekseen, ken tietää? — minä olisin ollut ehkä, enemmin pahoillani, jos se olisi tapahtunut pari viikkoa ennen…
— Pari viikkoa? vastasi Liisa. Mitä siis on voinut tapahtua näinä kahtena viikkona?
Lavretski ei vastannut mitään; silloin Liisa punehtui vielä enemmän entistään.
— Niin, niin, te arvasitte, sanoi Lavretski äkkiä, näiden kahden viikon ajalla olen minä tullut tietämään, mitä on puhdas naisen sielu, ja minun entisyyteni siirtyy aina vaan etemmäs minusta.
Liisa hämmästyi ja meni verkalleen ruohostoon Leenan ja Sandran luo.
— Minä olen tyytyväinen siihen, että näytin teille tämän sanomalehden, sanoi Lavretski astuen hänen jälkiänsä, minä olen jo tottunut avosydämisesti teille ilmoittamaan kaikki, ja toivon, että tekin vastaatte minulle samalla luottamuksella.
— Luuletteko niin? äännähti Liisa ja seisahtui. Siinä tapauksessa täytyisi minun… ei! Se on mahdotonta.
— Mitä se on? Puhukaa, puhukaa.
— Ei, minusta näyttää, ett'ei minun pitäisi… Mutta toisekseen, lisäsi hän ja kääntyi hymyillen Lavretskiin, mikä avosydämisyys se puolinainen on? Tiedättekö? minä sain tänään kirjeen.
— Panschinilta?
— Niin, häneltä… Mistä te sen tiedätte?
— Hän pyytää teidän kättänne?
— Niin, sanoi Liisa ja katsahti suoraan ja vakavasti Lavretskin silmiin.
Lavretski vuorostaan katsahti vakavasti Liisaan.
— No, ja mitä te vastasitte hänelle? sai hän vihdoin kysyneeksi.
— Minä en tiedä mitä vastata, sanoi Liisa ja laski kätensä alas.
— Kuinka niin? Rakastattehan te häntä?
— Niin, minä pidän hänestä; hän taitaa olla hyväsydäminen mies.
— Juuri samaa ja samalla tavalla te sanoitte minulle kolme päivää takaperin. Minä tahdon tietää, rakastatteko te häntä sillä kiihkeellä, tulisella tunteella, jota me olemme tottuneet sanomaan rakkaudeksi?
— Niinkuin te ymmärrätte — en.
— Te ette siis ole häneen rakastuneet?
— En. Tarvitaanko sitä niin välttamättömästi?
— Kuinka?
— Hän on äitistäni mieleen, pitkitti Liisa, hän on hyvä; eikä minulla ole mitään häntä vastaan.
— Mutta kuitenkin te epäilette?
— Niin… ja, ehkä — te, teidän sananne ovat siihen syynä. Muistatteko mitä te kolme päivää takaperin sanoitte? Mutta se on heikkous…
— Voi lapsukaiseni! huudahti Lavretski äkkiä, ja äänensä vapisi, älkää teeskennelkö, älkää sanoko heikkoudeksi sydämenne ääntä, joka ei tahdo antautua ilman rakkautta. Älkää ottako itsellenne niin suurta edesvastausta että otatte miehen, jota ette rakasta ja jolle tahdotte kuulua…
— Minä tottelen, minä en ota mitään edesvastausta, alkoi Liisa…
— Totelkaa sydämenne ääntä; ainoastaan se teille sanoo totuuden, keskeytti Lavretski hänet… Kokemus, järki — se on kaikki turhaa ja mitätöntä! Älkää kieltäkö itseltänne parasta, ainoaa onneanne maan päällä…
— Tekö niin puhutte, Feodor Ivanitsch? Te itse naitte rakkaudesta — ja oletteko te onnellinen?
Lavretski viittasi kädellään.
— Ah, älkää puhuko minusta! Te ette osaa aavistaakaan kaikkea sitä, mitä nuori, kokematon, huonosti kasvatettu poika voi otaksua rakkaudeksi…! Ja vihdoin, miksikä panetella itseään? Minä sanoin äsken teille, että minä en tietänyt onnea… ei! minä, olin onnellinen!
— Minusta näyttää, Feodor Ivauitsch, sanoi Liisa alentaen äänensä (jos hän milloin ei ollut yhtä mieltä puhelevan seuralaisensa kanssa, alensi hän aina äänensä, ja sen lisäksi näytti kovin levottomalta), että onni maan päällä ei ole meistä riippuvainen…
— Meistä, meistä itsestämme, uskokaa minua (hän tarttui Liisan molempiin käsiin; tämä vaaleni ja melkein säikähdyksellä, mutta kuitenkin tarkkuudella katsahti häneen), kun me emme vaan itse pilaa elämätämme. Joillekuille ihmisille voi avioliitto rakkaudesta olla onneton; mutta ei teille, jolla on niin tasainen luonto, — ja puhdas sielu! Minä rukoilen teitä, älkää menkö naimisiin ilman rakkautta, pelkästä velvollisuudentunteesta, nöyryydestä tahi muutoin… Sekin on uskottomuutta, aivan samanlaatuista, ja vieläpä pahempaa. Uskokaa minua, minulla on oikeus puhua niin: minä olen kalliisti saanut maksaa siitä oikeudesta. Ja jos teidän Jumalanne…
Samassa huomasi Lavretski, että Leena ja Sandra seisoivat äänettöminä katsellen kummastellen häneen. Hän päästi Liisan kädet irti kiireisesti sanoen: antakaa anteeksi, ja läksi astumaan taloon päin.
— Yhtä minä pyydän teiltä vaan, sanoi hän, kääntyen Liisaan, älkää suinkaan päättäkö paikalla, odottakaa sitä, mitä teille sanon. Ja jos te ette uskoisikaan minua, jos päättäisittekin mennä avioliittoon järkenne tahdosta, niin siinä tapauksessa, ei ainakaan herra Panschinille: hän ei voi olla teidän miehenne… Eikö totta, lupaattehan olla kiirehtimättä?
Liisa, tahtoi vastata Lavretskille, vaan ei tullut sanoneeksi sanaakaan — ei sen tähden, että olisi päättänyt kiirehtiä, vaan sen tähden, että sydämensä sykki liian kovasti ja pelon tapainen tunne salpasi hänen hengityksensä.