XXVIII.
Seuraavana aamuna teetä juodessa, pyysi Lemm Lavretskilta hevosia lähteäkseen kaupunkiin. "Minun täytyy jo ryhtyä työhön, se tahtoo sanoa, läksyihin", huomautti ukko, "muutoin tuhlaan täällä turhaan aikani." Lavretski ei vastannut heti hänelle: hän näytti hajamieliseltä. "Hyvä, sanoi hän vihdoin, minä lahden kanssanne." Palvelijain avutta, ähkyen ja äreänä pani Lemm kuntoon pienen matkalippaansa, repi ja poltti useita lehtiä nuottipaperia. Hevoset olivat valmiina. Astuessaan ulos työhuoneestaan pani Lavretski taskuunsa eilisen sanomalehden. Melkein koko matkan olivat Lemm ja Lavretski ääneti: kummallakin olivat omat ajatuksensa, kumpikin olivat tyytyväiset, kun saivat olla häiritsemättä. He erosivat toisistansa jokseenkin kuivasti, vaan sehän sattuu usein ystävien kesken Venäjällä. Lavretski antoi hevosten seisahtua Lemmin asunnon edessä: tämä kömpi ulos vaunuista, otti matkalippaansa ja ojentamatta kättään ystävälleen (hän näet piteli molemmin käsin matkalipasta rintaansa vasten), katsomattakaan häneen, sanoi hänelle venäjänkielellä: hyvästi. Hyvästi, toisti Lavretski ja käski ajuria ajamaan hänen asunnollensa. Hän piti kaikessa tapauksessa varalta asunnon O——n kaupungissa. Kirjoitettuaan muutamia kirjeitä ja syötyään pikaisesti päivällistä, läksi hän Kalitinille. Hän tapasi siellä vierashuoneessa Panschinin yksinään, joka ilmoitti hänelle, että Maria Dmitrijevna tulee heti, ja ryhtyi samassa sydämellisellä kohteliaisuudella puhelemaan hänen kanssaan. Siihen päivään saakka oli Panschin käyttäytynyt Lavretskia kohtaan, ellei juuri ylenkatseellisesti, kumminkin alentuvaisesti; mutta Liisa oli kertonut Panschinille toispäiväisestä matkastaan, sanoen Lavretskia herttaiseksi ja viisaaksi mieheksi; siinä hänelle oli kylliksi: täytyi näet suosittaa "herttainen" mies. Panschin alkoi puheensa kaunistelluilla sanoilla, kuvaten ihastusta, jolla, kuten hän sanoi, koko Maria Dmitrijevnan perhe oli puhunut Wasiljevskista, ja sitten, tavallisuutensa mukaan, sukkelasti siirtyen omaan itseensä, alkoi kertoa omista toimistaan, kehkeytymisestään elämässä, maailmassa ja virassaan; sanoi pari sanaa Venäjän tulevaisuudesta, siitä, kuinka täytyy osata pitää maaherroja pihdissä; samassa lystinmäisesti ivaten itseään ja lisäten, että muun ohessa hänelle uskottiin Pietarissa — "de populariser l'idée du cadastre" [maakirjan kansanmieleiseksi saattaminen]. Hän puhui jokseenkin kauan, — varomattomalla itseensäluottamuksella ratkaisten kaikki vaikeudet ja, niinkuin taiteilija pallojen kanssa, pelasi hän kaikkein tärkeimpien hallinnollisten ja politillisten kysymysten kanssa. Lauselmat: "niin minä tekisin, jos olisin valtiaana"; "te, niinkuin viisas mies ainakin, yhdytte heti minun mielipiteeseni" — eivät poistuneet hänen huuliltaan. Lavretski kuunteli kylmäkiskoisesti Panschinin puheliaisuutta: häntä ei miellyttänyt tämä kaunis, viisas ja väliäpitämättömän-säntillinen nuori mies, sydämellisen hymyinen, kohteliaine äänineen ja tutkivine silmineen. Panschin huomasi kohta, ollen erittäin nokkela tajuamaan toisten ajatukset, että ei saattanut erikoista hauskuutta seuralaisellensa, jonka tähden, kohteliaan syyn nojalla, siirtyi toiseen huoneesen, päättäen itsekseen, että Lavretski voi kenties olla herttainen mies, mutta ei suinkaan puoleensa vetävä, "aigri" ja "en somme", hiukan naurettava. — Maria Dmitrijevna saapui saliin Gedeonovskin seuraamana; sitten tuli Marfa Timofejevna Liisan kanssa ja heidän jälessään muu kotiväki; sittenpä saapui soitannon rakastaja rouva Belitsin, pieni, laiha nainen, jolla oli melkein lapselliset, raukeat, mutta kauniit kasvot, yllään kahiseva musta silkkileninki, kirjava viuhka kädessään ja paksut kultaiset rannerenkaat ranteissa; tuli miehensäkin, punaposkinen, pullakka mies, jolla oli suuret kädet ja jalat, valkoiset silmäripseet, ja alituinen hymy paksuilla huulillaan; vieraillessa ei vaimonsa milloinkaan haastellut hänen kanssaan, vaan kotona, hempeyden hetkinä, nimitti häntä omaksi porsaakseen; Panschin tuli takaisin: kovinpa alkoi kuulua puhetta ja ääntä salista. Lavretskista ei tällainen väen paljous ollut mieleen; etenkin suututti häntä rouva Belitsin, joka vähä väliä katseli häneen nenälasinsa läpi. Hän olisi paikalla lähtenyt pois, jos ei Liisaa olisi ollut: hän halusi sanoa hänelle ainoastaan pari sanaa kahden kesken, mutta ei saanut siihen sopivaa tilaisuutta, jonka tähden oli tyytyväinen, kun sai salaisesti silmäilläkseen häntä; ei vielä milloinkaan hänen mielestään Liisan kasvot olleet niin kunnioitettavat ja herttaiset kuin nyt. Hän istui lähellä rouva Belitsiniä; Tämä liikahti alituisesti tuolillaan, nosteli kapeita hartioitaan, nauroi hemmoitetulla äänellä ja milloin rypisteli kulmiaan, milloin taas avasi silmänsä levälleen. Liisa istui ääneti, katsoi suoraan eikä yhtään nauranut. Emäntä istui korttia pelaamaan Marfa Timofejevnan, Belitsinin ja Gedeonovskin kanssa, joka jälkimäinen pelasi hyvin vitkaan, vähä väliä hairahdellen, räpyttäen silmiään ja pyyhkien nenäliinalla kasvojaan. Panschin tekeytyi alakuloisen näköiseksi, puhui vähän, paljon merkitsevästi ja surullisesti, — aivan kuin epäonnistunut taiteilija, — ja huolimatta rouva Belitsinin pyynnöistä, joka hyvin viekisteli hänen kanssaan, ei suostunut laulamaan romanssiansa: Lavretski oli liika henkilö. Feodor Ivanitsch puhui myös väliin; etenkin Liisaa kummastuttivat hänen kasvoinsapiirteet, kun hän astui huoneesen: Liisa huomasi paikalla, että hänellä oli jotain ilmoitettavaa hänelle, mutta, tietämättänsä syytä, pelkäsi kysyä häneltä sitä. Vihdoin, mennessään toiseen huoneesen teetä kaatamaan, käänsi hän vaistomaisesti päänsä Lavretskin puoleen. Tämä nousi heti ja seurasi häntä.
— Mikä teidän on? sanoi Liisa, pannen teekannua tee-keittiön päälle.
— Oletteko te mitä huomanneet? kysyi vuorostaan Lavretski.
— Te ette ole tänäpäivänä semmoinen, jommoisena teitä tähän saakka olen nähnyt.
Lavretski kumartui yli pöydän.
— Minä tahdoin, alkoi hän, ilmaista teille yhden asian, mutta nyt se näyttää mahdottomalta. Vaan toisekseen, lukekaa tästä palstasta nämä kohdat, jotka ovat lyijykynällä alle merkityt, lisäsi hän, antaen Liisalle mukaansa otetun sanomalehden. Pyydän pitämään sitä salassa, minä tulen teille huomen aamuna.
Liisa hämmästyi… Panschin näyttäytyi oven kynnyksellä: hän pisti sanomalehden taskuunsa.
— Oletteko lukeneet Obermannia, Elisabet Mihailovna? kysyi Panschin miettivästi häneltä.
Liisa vastasi hänelle epäselvästi ja meni ylös omaan huoneesensa: Lavretski meni vierashuoneesen ja lähestyi pelipöytää. Maria Timofejevna, joka oli irroittanut tanukkansa nauhat ja punehtunut, moitti vastapelaajatansa Gedeonovskia, joka, hänen sanainsa mukaan, ei osannut alkuheittoa.
— Näyttää siltä, sanoi hän, että korttia pelata ei olekaan sama, kuin juoruja panna kokoon.
Gedeonovski pitkitti vaan silmiensä räpytystä ja kasvojensa pyyhkimistä. Liisa tuli vierashuoneesen ja istui nurkkaan; Lavretski katsahti häneen, hän katsahti Lavretskiin, — molemmista tuntui niin tukalalta, hän luki Liisan kasvoilta käsittämättömyyden ja jonkin salaisen nuhteen. Vaikka hän kuinka halusi puhella hänen kanssaan, ei hän voinut; jäädä taas yhteen huoneesen hänen kanssansa, niin kuin vieras toisten vieraitten joukossa, oli rasittavaa: hän päätti lähteä pois. Hyvästi jättäissään hänelle, kerkesi hän toistaa huomenna tulevansa, ja lisäsi, että luottaa hänen ystävyyteensä.
— Tulkaa, vastasi tämä, sama käsittämättömyys kasvoillaan.
Lavretskin lähdettyä vilkastui Panschin; hän alkoi antaa neuvoja Gedeonovskille, ivallisen viekistelevästi puhella rouva Belitsinin kanssa ja vihdoin lauloi romansinsa. Mutta Liisan kanssa hän puheli, ja katsoi häneen niinkuin sitä ennenkin: harkitsevaisesti ja surullisesti.
Lavretski ei taaskaan maannut koko yönä. Ei hänellä ollut kaihoa, ei hän ollut rauhaton, hän oli kokonaan tyyntynyt; mutta maata hän ei voinut. Ei hän edes muistellutkaan entisiä aikoja; hän tarkasteli ainoastaan elämätänsä: sydämensä sykki raskaasti, vaan rauhallisesti, tunnit kuluivat, mutta häntä ei nukuttanut. Ajoittain juolahti hänen päähänsä ajatus: "eihän se ole totta, valettahan se on", — ja hän seisahtui taas, nyykäytti päätään ja tarkasteli uudestaan elämätänsä.