XXXIX.
Maria Dmitrijevna hämmästyi suuresti kun palvelija ilmoitti Varvara Pavlovna Lavretskin tulosta; hän ei oikein tietänyt, ottaisiko vastaan häntä: hän pelkäsi loukkaavansa Feodor Ivanitschia. Vihdoin sai uteliaisuus voiton. Mitäs, ajatteli hän, onhan hänkin sukulainen, ja istuen nojatuoliin, sanoi palvelijalle: kutsu! Kului muutama hetkinen; ovi avautui; Varvara Pavlovna lähestyi nopeasti tuskin kuuluvilla askelilla Maria Dmitrijevnaa ja antamatta hänen nousta nojatuolistaan, melkein notkisti polvensa hänen edessään.
— Kiitoksia, täti, alkoi hän liikutetulla ja hiljaisella äänellä Venäjäksi, kiitoksia; en minä odottanut tänlaista alentuvaisuutta teiltä; te olette hyvä kuin enkeli.
Sanottuaan nämä sanat, tarttui Varvara Pavlovna Maria Dmitrijevnan käteen, puristi sitä hellästi pehmoisten, vaaleansinisten geneveläishansikkaittensa välissä, ja nosti sen kiihkoisesti ruusunpunaisille täyteläisille huulilleen. Maria Dmitrijevna hämmästyi nähdessään näin kauniin, ihastuttavasti vaatetetun naisen melkein jalkainsa juuressa; hän ei tietänyt, kuinka olla: hän tahtoi ottaa pois kätensä, istuttaa hänet viereensä, vieläpä sanoa hänelle jotakin miellyttävää; vihdoin hän nousi ja suuteli Varvara Pavlovnaa sileään ja hyvänhajuiseen otsaan. Varvara Pavlovna heltyi kokonaan tämän suutelon vaikutuksesta.
— Hyvää päivää, bonjour, sanoi Maria Dmitrijevna, tietysti, minä en aavistanut… toisekseen, tietysti, minulla on hauska nähdä tätä. Ymmärrättehän, armaani, — eihän minun ole oltava tuomarina miehen ja vaimon välillä…
— Mieheni on oikeassa, keskeytti hänet Varvara Pavlovna, minä yksin olen kaikkeen syypää.
— Ne ovat hyvin kiitettävät tunteet, vastasi Maria Dmitrijevna, hyvin.
Milloin te saavuitte? Joko te näitte häntä? Istukaahan toki, olkaa hyvä.
— Minä saavuin eilen, vastasi Varvara Pavlovna, kainosti istuen tuolille; minä näin Feodor Ivanitschin ja puhelin hänen kanssaan.
— No! Ja mitä hän?
— Minä pelkäsin odottamattoman tuloni herättävän hänen vihansa, pitkitti Varvara Pavlovna, mutta ei hän kuitenkaan kieltänyt minulta läsnäoloansa.
— Se tahtoo sanoa, hän ei… Niin, niin, ymmärrän, äännähti Maria Dmitrijevna. Hän on vaan päältä nähden hiukan karkea, mutta sydän hänellä on hellä.
— Feodor Ivanitsch ei antanut minulle anteeksi; hän ei tahtonut kuulla minua loppuun asti… Mutta hän oli niin hyvä, että määräsi minulle Lavrikan asuntopaikaksi.
— Vai niin! Se on kaunis maatila!
— Minä lähden sinne jo huomenna, täyttääkseni hänen tahtoansa; mutta minä katsoin velvollisuudekseni ensin käydä teidän luonanne.
— Hyvin, hyvin olen kiitollinen teille siitä, armaani. Sukulaisiansa ei pidä milloinkaan unhoittaman. Vaan tiedättekö, minä ihmettelen, kuinka te puhutte hyvästi Venäjän kieltä. C’est étonnant.
Varvara Pavlovna huokasi raskaasti.
— Minä olen liian kauan elänyt ulkomailla, Maria Dmitrijevna, minä tiedän sen: mutta sydämeni on aina ollut venäläinen, minä en milloinkaan ole unhoittanut isänmaatani.
— Niin, niin; se onkin kaikkein paras. Luullakseni ei Feodor Ivanitsch teitä ollenkaan odottanut… Niin; uskokaa minun kokemustani: la patrie avant tout [Isänmaa ennen kaikkea]. Ah, olkaa niin hyvä ja näyttäkää, mikä kaunis levätti teillä on?
— Pidättekö siitä? Varvara Pavlovna otti kiireisesti sen pois olkapäiltään. Se on aivan yksinkertainen, minä ostin sen madame Baudran’ilta.
— Se näkyy paikalla, että on madame Baudran’ilta… Kuinka kaunis ja mikä maku! Minä olen vakuutettu teidän tuoneen suuren joukon miellyttäviä kapineita mukananne. Minä katselisin niitä mielelläni, jos ei muuta.
— Koko minun toalettini on valmis teidän palvelukseksenne, rakas täti. Jos suvaitsette, voin minä opettaa yhtä ja toista teidän kamarineitsyellenne. Minulla on mukanani palvelustyttö Parisista, — ihmeteltävä ompelijatar.
— Te olette liian hyvä, armaani. Mutta, todellakin, minulla on häpeä…
— Häpeä… toisti Varvara Pavlovna nuhtelevaisesti. Tahdotteko saattaa minua onnelliseksi — menetelkää kanssani, niinkuin omaisuutenne kanssa!
Maria Dmitrijevna oli ihan sulamaisillaan.
— Vous êtes charmante [Te olette ihastuttava], sanoi hän. Miksi te ette ota pois hattua, hansikkaita?
— Kuinka? te sallitte? kysyi Varvara Pavlovna ja keveästi, ikäänkuin kummastuen, löi kätensä yhteen.
— Niin tietysti; syöttehän te kanssamme päivällistä, kuten toivon. Minä… minä esitän teille tyttäreni. Maria Dmitrijevna hämmästyi hiukan. "No! menköön vaikka päin männistöä!" ajatteli hän. Hän on hiukan kipeä tänäpänä.
— O, ma tante, kuinka te olette hyvä! huudahti Varvara Pavlovna ja pyhkäsi nenäliinalla silmiänsä.
Palvelija ilmoitti Gedeonovskin tulon. Vanha kielilakkari astui sisään, kumartuen ja myhähdellen. Maria Dmitrijevna esitti hänet vieraallensa. Ensin hän hämmentyi; mutta Varvara Pavlovna puhui hänen kanssaan niin viekistelevän kohteliaasti, että hänen korviansa rupesi kuumoittamaan ja sepityksensä, panettelunsa, sievistelynsä alkoivat hunajana vuotaa hänen huuliltaan. Varvara Pavlovna kuunteli häntä, hymyili pidätteleväisesti ja yltyi vihdoin itsekin puheliaaksi. Hän kertoi sieväsesti Parisista, matkustuksistaan, Badenista; sai pari kertaa Maria Dmitrijevnan nauramaan ja joka kerta sitten huokaili syvään ja näytti aivan kuin ajatuksissaan olisi nuhdellut itseään sopimattomasta iloisuudestaan; pyysi luvan saadakseen tuoda Adaa heille; otti käsistään hansikkaat ja näytteli sileillä, à la guimare saippualla pestyillä hyppysillään, — kuinka ja missä kannetaan reunustimia, ryschiä, pitsejä, poimuja; lupasi tuoda pullollisen englantilaista Victorian Essence hajuvettä, ja iloitsi lapsen lailla, kun Maria Dmitrijevna suostui vastaan ottamaan sen lahjaksi; rupesi itkemään kertoessaan minkä tunteen hänessä herättivät ensimäiset Venäjän kirkonkellon kajahdukset tullessaan yli rajan: "niin syvästi ne liikuttivat minua, aivan sydämeeni saakka", sanoi hän.
Tällä hetkellä astui Liisa huoneesen.
Aamusta, samasta hetkestä saakka, kun hän kangistuneena kauhistuksesta, luki Lavretskin kirjeen, valmisteli hän itseänsä vastaan ottamaan hänen vaimoansa; hän aavisti tapaavansa hänet. Hän päätti olla karttamatta häntä, rangaistukseksi, kuten hän itse nimitti, häpeällisille toiveilleen. Odottamaton käännös hänen kohtalossaan väristytti häntä hirmuisesti; noissa muutamissa hetkissä oli muotonsa laihtunut; mutta hän ei enää vuodattanut kyyneltäkään. "Asiasta!" sanoi hän itse itselleen, töin tuskin hilliten sydämessään jonkinlaisia katkeria, vihaisia, itseänsäkin peloittavia nytkähdyksiä. "No, täytyy mennä!" ajatteli hän, kun sai kuulla rouva Lavretskin tulosta, ja meni… Hän seisoi kauan aikaa vierashuoneen oven takana ennen kuin päätti avata sen; ja ajatuksella: "minä olen rikkonut häntä vastaan", astui hän yli kynnyksen, pakoittaen itsensä katsomaan häneen ja hymyilemään. Varvara Pavlovna huomattuaan hänen astuneen sisään, meni hänelle vastaan, kumartui hieman hänen edessään, mutta kuitenkin kunnioittavasti. Sallikaa minun esittää itseni teille, sanoi hän hiipivällä äänellä, teidän maman on niin alentuva minua kohtaan, että minä toivon teidänkin olevan… hyväsydämisen. Kun Varvara Pavlovna sanoi tämän viimeisen sanan, oli hänen kasvojensa piirteissä huomattavana viekas hymy, kylmä vaan samassa lempeä katse, koko hänen olentonsa, käsien ja olkapäitten että itse vaatteuksenkin liike — herättivät Liisassa siihen määrään inhoa, että hän ei voinut sanaakaan vastata hänelle, ja ojensi vastoin tahtoansa hänelle kätensäkin. "Tämä neiti vierastaa minua", ajatteli Varvara Pavlovna, kovasti puristaen Liisan kättä ja, käännyttyään Maria Dmitrijevnan puoleen, sanoi puoli-ääneensä: mais elle est delicieuse! [Onhan hän miellyttävä!] Liisa kiivastui hieman: iva, pilkka kuuluivat hänelle tässä ylistyksessä; mutta hän päätti olla uskomatta huomiotansa ja istui ikkunan viereen ompelutelineiden taa. Varvara Pavlovna ei häntä sielläkään jättänyt rauhaan: lähestyi häntä, alkoi kiittää hänen aistiansa, taitoansa… Kovasti ja kipeästi alkoi Liisan sydän tykyttää: hän jaksoi tuskin hillitä rauhattomuuttaan, jaksoi tuskin istua paikallaan. Hänestä näytti, että Varvara Pavlovna tietää kaikki ja nyt salaisesti iloiten pilkkaa häntä. Hänen onnekseen alkoi Gedeonovski puhella Varvara Pavlovnan kanssa ja sai pois hänen huomionsa Liisasta. Hän kumartui telineiden yli ja katsoi salaa Varvara Pavlovnaan. "Tätä naista, ajatteli hän, on hän siis rakastanut." Mutta samassa päätti hän olla ajattelematta Lavretskia: hän pelkäsi kadottavansa tyyneytensä, hän tunsi päätänsä hiljaa huimaavan. Maria Dmitrijevna alkoi puhella soitosta.
— Minä olen kuullut, armaani, alkoi hän, teidän olevan erinomaisen pianon soittajan.
— Minä en ole pitkään aikaan soittanut, vastasi Varvara Pavlovna, hiljalleen istuen pianon taa, ja nopeasti liipaisten painimia sormillaan. Käskettekö?
— Tehkää niin hyvin.
Varvara Pavlovna soitti mestarillisesti loistavan ja vaikean Görtzin etydin. Hänellä oli paljon voimaa ja näppäryyttä.
— Keijukainen! huudahti Gedeonovski.
— Tavatonta! vakuutti Maria Dmitrijevna.
— No, Varvara Pavlovna, tunnustanpa, sano; hän, ensi kertaa nimittäen häntä nimeltään, te hämmästytitte minut; tehän voisitte vaikka konsertteja antaa. Kaupungissamme on soittaja, vanha lystikäs saksalais-ukko, hyvin oppinut mies, joka Liisaa opettaa; hänen te aivan hurmaatte soitollanne.
— Onko Elisabet Mihailovna myös soittaja? kysyi Varvara Pavlovna, hieman kääntäen päätään hänen puoleensa.
— Niin, kyllä hän soittaa tavallisesti ja rakastaa soittoa; mutta mitä se on teidän rinnallanne? Vaan täällä on vielä muuan nuori mies: sen kanssahan teidän pitää tutustuman. Hän on taiteilija hengeltään ja runoileekin erinomaisesti. Hän yksin voi teitä täydelleen arvostella.
— Nuori mies? sanoi Varvara Pavlovna. Millainen hän on? Joku köyhä?
-— Ei suinkaan, ensimäinen seuramies meillä eikä ainoastaan meillä — et à Petersbourg. Kamarijunkkari, ylhäisimmissä piireissä suosittu. Te olette ehkä kuulleet hänestä: Panschin, Wladimir Nikolajevitsch. Hän on täällä valtion uskottuna… tuleva ministeri, huomatkaa!
— Ja on taiteilija?
— Taiteilija hengeltään, ja niin herttainen. Te saatte nähdä hänen.
Hän on täällä olonsa aikana usein käynyt meillä; minä kutsuin häntä
tänä iltana luokseni saapumaan; toivon, että hän saapuu, lisäsi Maria
Dmitrievna kiireisesti huoaten ja salavihkaa katkerasti hymyillen.
Liisa ymmärsi mitä se hymy merkitsi; mutta hän ajatteli aivan toista tällä kertaa.
— Ja nuori? lisäsi Varvara Pavlovna, verkalleen näppäyttäen sormiansa pianoon.
— Kahdeksankolmattavuotias ja mitä onnellisempi ulkomuodoltaan. Un jeune homme accompli, huomatkaa.
— Mallikas nuorukainen, voi sanoa, huomautti Gedeonovski.
Varvara Pavlovna alkoi äkkiä soittaa reipasta Straussin valssia, alottaen sen niin voimakkaasti ja pikaisesti, että Gedeonovski oikein vavahti; aivan keskellä siirtyi hän surulliseen nuottiin ja lopetti soittonsa arialla "Säteistä". Fra poco… hän huomasi, että iloinen soitto ei sovellu hänen asemaansa. Aria "Säteistä", tunteellisemmat kohdat soitettuina voimakkaammin, liikutti kovin Maria Dmitrijevnaa.
— Millainen sydänkäpy, sanoi hän puoliääneensä Gedeonovskille.
— Keijukainen! toisti Gedeonovski ja nosti silmänsä taivasta kohti.
Päivällisen hetki oli lähestynyt. Marfa Timofejevna tuli ylhäältä, kun jo keittoruoka oli pöydällä. Hän käyttäytyi hyvin kuivasti Varvara Pavlovnaa kohtaan, vastaili vaan puolilla sanoilla hänen mielistelyihinsä, eikä katsonut kertaakaan häneen. Varvara Pavlovna huomasi kohta, ett'ei tästä ämmästä selkoa saanut, jonka tähden lopetti puhelemisen hänen kanssansa; vaan sen sijaan oli Maria Dmitrijevna kahta ystävällisempi vierastansa kohtaan: häntä suututti tatin epäkohteliaisuus. Vaan toisekseen, ei Marfa Timofejevna ollut katsomatta yksistään Varvara Pavlovnaan: ei hän katsonut Liisaankaan, vaikka silmänsä niin paloivatkin. Hän istui kuin kivettyneenä, aivan keltaisena, vaaleana, yhteen puristunein huulin — eikä syönyt mitään. Liisa näytti rauhalliselta; ja aivan kuin sydämensä olisi vallannut; kummallinen tunnottomuus, tuomitun tunnottomuus valtasi hänet. Päivällistä syödessä puhui Varvara Pavlovna vähän: aivan kuin hän taas olisi pelästynyt ja tekeytyi sievän, alakuloisen näköiseksi, Gedeonovski yksin koetti ylläpitää puhetta kertomuksillaan, vaikka vähän väliä katsahti pelokkaasti Marfa Timofejevnaan ja aivasteli, — aivastus tapasi hänen joka kerta kun hän Marfa Timofejevnan läsnä ollessa yritti jotakin valehtelemaan, mutta tämä ei häirinnyt häntä, ei keskeyttänyt hänen kertomuksiaan. Päivällisen jälkeen tuli selville, että Varvara Pavlovna rakastaa hyvin pelata preferanssia; Maria Dmitrijevnasta oli tämä niin mieleen, että hän oikein heltyi ja ajatteli itsekseen: "aika hullu mahtaa tuo Feodor Ivanitsch olla: ei osannut tuonlaista naista ymmärtää!"
Hän istui korttia pelaamaan Varvara Pavlovnan ja Gedeonovskin kanssa, vaan Maria Timofejevna vei Liisan muassaan ylös, sanottuaan, että hän on niin sairaan näköinen, kun varmaankin hänen päätänsä kivistää.
— Niin, hänen päätänsä kivistää hirveästi, äännähti Maria Dmitrijevna, kääntyen Varvara Pavlovnan puoleen, ja silmiänsä väännellen. Minulla itselläni on usein senlaisia pistoksia…
— Sanokaapas! vastasi Varvara Pavlovna.
Liisa tuli tatin huoueesen ja voimattomuudessaan laskeusi tuolille istumaan. Marfa Timofejevna katsoi kauan ja ääneti häneen, laskeusi hiljaan polvilleen hänen eteensä ja samoin ääneti, alkoi suudella vuoroon hänen käsiänsä. Liisa kumartui eteenpäin, punehtui ja purskahti itkuun, mutta ei nostanut ylös Marfa Timofejevnaa, eikä ottanut pois käsiänsä: hän tunsi, ett’ei ollut oikeutettu ottamaan pois niitä, ei ollut oikeutettu kieltämään vanhusta ilmaisemasta katumustaan, sääliväisyyttään, pyytämästä anteeksi eilistä torumistaan; ja Marfa Timofejevna ei voinut kylliksensä suudella näitä vaalean vaaleita, hermottomia käsiä ja kuumat kyyneleet vuotivat kummankin silmistä; vaan kissa Matrossi hyrisi leveässä nojatuolissa sukan ja kerän vieressä, korkeahko liekki lampussa liikkui tuskin huomattavasti jumalankuvain edessä, — ja viereisessä huoneessa oven takana seisoi Nastasja Karpovna myös pyyhkien salaa silmiänsä kokoon käärityllä ruudullisella nenäliinallaan.