XXXVIII.

Päivä jona Varvara Pavlovna tuli O——n kaupunkiin oli ikävä Lavretskille, sekä myös raskas Liisalle. Hän ei vielä kerennyt tulla ales tervehtimään äitiänsä, kun kuuli jo kavioitten kopsetta, ja salaisella kauhulla näki hän Panschinin ratsastavan pihalle. "Hän saapui lopullista päätöstä saamaan", ajatteli hän, eikä siinä pettynytkään; pyörähdeltyään vierashuoneessa, pyysi Panschin Liisaa lähtemään kanssansa puistoon ja vaati kohtalonsa ratkaisemista. Liisa kokosi voimansa yhteen ja ilmoitti että ei voi olla hänen vaimonansa. Hän kuunteli puhetta loppuun saakka, seisten syrjittään, hattu vedettynä otsalle; kohteliaasti, mutta muuttuneella äänellä kysyi hän Liisalta: onko se hänen viimeinen sanansa, ja onko hän jollakin antanut aihetta niin suureen muutokseen hänen mielessänsä? sitten painoi hän kätensä silmilleen, huokasi lyhyesti ja katkonaisesti, ja otti sen taas pois kasvoiltaan.

— Minä en tahtonut mennä rikottua tietä, sanoi hän kolkolla äänellä, minä tahdoin saada ystävän sydämeni mukaisen; mutta se ei näy olevan sallittu. Hyvästi, toivo! Hän kumarsi syvään Liisalle ja meni taloon päin.

Liisa toivoi hänen kohta lähtevän pois; mutta hän meni Maria Dmitrijevnan työhuoneesen ja istui siellä melkein tunnin verran. Pois lähtiessään sanoi hän Liisalle: votre mère vous appelle; adieu à jamais… [Äitinne kutsuu teitä; hyvästi ainiaaksi], istui hevosen selkään ja kuistilta saakka antoi sen nelistämällä mennä. Liisa meni Maria Dmitrijevnan luo ja tapasi hänet itkemässä: Panschin oli kertonut hänelle onnettomuutensa.

— Miksi sinä tapoit minun? Miksi sinä tapoit minun? niin alkoi valituksensa toiveissaan pettynyt leski. Ketä sinä oikein tahtoisit? Miks’ei hän sinulle sopisi? Kamarijunkkari! kuuluisa! Hän voisi Pietarissa naida minkä hovineiden hyvänsä. Ja minä, ja minä kuin toivoin! Ja kauanko siitä on, kun sinä häntä kohtaan noin muutuit? Jostakin tämä pilvi on puhallettu, ei se itsestään ole tullut. Eiköhän tuo mullikka? Löysipähan neuvonantajan! — Ja hän, minun herttaiseni, pitkitti Maria Dmitrijevna, kuinka hän on kohtelias, surun saartamanakin kuinka osaanottava. Ei luvannut hyljätä minua. Ah, minä en kestä tätä! Ah, päätäni kivistää kauheasti! Lähetäpäs Palaschka luokseni. Sinä tapat minut, jos et päätöstäsi muuta, — kuuletko? Ja sanottuaan häntä pari kertaa kiittämättömäksi, lähetti Maria Dmitrijevna hänet pois luotaan.

Liisa meni omaan huoneesensa. Hän ei kerennyt vielä levähtää keskusteluistaan Panschinin ja äitinsä kanssa, kun taas ukkonen jyrähti hänen päänsä päällä, ja siltä taholta josta hän sitä kaikkein vähemmin odotti. Maria Timofejevna tuli hänen huoneesensa ja sulki oven jälessään. Kasvonsa olivat vaaleat, tanukka oli syrjittäni päässä, silmänsä paloivat, kädet ja huulet vapisivat. Liisa kummastui: hän ei vielä milloinkaan ollut nähnyt viisasta, ymmärtäväistä tätiään sen näköisenä.

— Miellyttävää, neitiseni, alkoi Marfa Timofejevna vapisevalla ja katkonaisella soperruksella, miellyttävää! Keltä sinä vaan olet oppinut, tyttöparka… Anna minulle vettä; en voi puhua.

— Rauhoittukaa tätiseni; mikä teidän on? sanoi Liisa, antaen hänelle vesilasin. Ettehän te itse, muistaakseni, tahtoneet herra Panschinia.

Marfa Timofejevna pani pois lasin.

— En voi juoda: tärisevät viimeisetkin hampaat pois suustani. Mikä Panschin? Ei tässä Panschin ole kysymyksessä! Vaan sanopa paremmin minulle, kuka sinun on opettanut öisin kohtauksia määräämään — kuka?

Liisa kalpeni.

— Ole niin hyvä, älä yritäkään väittää, jatkoi Marfa Timofejevna. Sandra näki itse kaikki ja sanoi minulle. Minä kielsin hänen puhumasta siitä; eikä Sandra valehtele.

— En minä väitäkään, tätiseni, sanoi Liisa tuskin kuultavasti.

— Aijai! Vai niin, lapsirukka; sinä määräsit kohtauksen hänelle, tuolle vanhalle synti-säkille, tuolle hiipijälle.

— En.

— Kuinka niin?

— Minä menin alas saliin kirjaa ottamaan: hän oli puistossa ja kutsui minua.

— Ja sinä menit? Miellyttävää. Tahi rakastatko sinä häntä, vai mitä?

— Rakastan, vastasi Liisa hiljaisella, tuskin kuuluvalla äänellä.

— Herranen aika! Hän rakastaa Fedjaa! Marfa Timofejevna tempasi tanukan pois päästään. Nainutta miestä rakastaa! mitä? rakastaa!

— Hän kertoi minulle, alkoi Liisa…

— Mitä hän kertoi sinulle, senkin kottarainen, mitä-ä?

— Hän kertoi minulle, että hänen vaimonsa on kuollut.

Maria Timofejevna risti silmänsä. — Herra armonsa hänelle antakoon! kuiskasi hän, joutava muija oli — olkoon toisin muisteltu. Vai niin; hän on siis leski. Kyllä hän näkyy olevan sukkela. Yhden vaimon kuoletti, ja toiseen käsiksi. Katsos, tyyneessä kala kutee! Mutta kuulehan mitä minä sanon sinulle, tyttöseni: meidän aikoinamme, kun minä olin nuori, saivat tytöt tuonlaisista tekosistaan kalliisti maksaa. Älä siinä suutu minuun, muoriseni; totuudesta suuttuvat ainoastaan hölmöt. Minä en häntä vastaan ottanut tänään. Minä rakastan häntä, mutta tätä tekoa en milloinkaan voi hänelle anteeksi antaa. Katsohan, leski! Anna minulle vettä. Vain lähetit sinä Panschinin pitkällä nenällä takaisin, siinä teit viisaasti; mutta älä istu öisin noiden viettelijäin miesten kanssa; älä pahoita minua vanhusta! Taikka en minä aina hyväile — osaan minä purkaakin… Vain leski!

Marfa Timofejevna meni pois; Liisa istui nurkkaan ja rupesi itkemään. Katkeralta tuntui hänen sielussaan; ei hän ollut ansainnut tänlaista alennusta! Surulliselta tuntui hänestä rakkaus: toisen kerran hän itki jo eilis-illasta asti. Vasta ennätti kehkeytyä hänen sydämessään uusi, odottamaton tunne ja nyt jo koskettelivat vieraat kädet karkeasti hänen sisimpää salaisuuttaan! Häpeälle, katkeralle ja kipeälle tuntui hänestä: mutta ei epäilystäkään, ei pelkoa hänessä ollut, — ja Lavretski tuntui hänestä vielä kalliimmalta. Hän epäili ainoastaan niin kauan kun ei itseänsä ymmärtänyt; mutta kohtauksen jälkeen, jälkeen suudelman — ei hän enää epäillä voinut; hän tiesi rakastavansa — rakastavansa rehellisesti, totisesti, oli kiintynyt lujasti koko elämänsä i’äksi, eikä pelännyt uhkauksia; hän tunsi ett'ei väkivalta tätä yhteyttä voisi eroittaa.