XXXVII.
Enemmän kuin pari tuntia kuleksi Lavretski kaupungin katuja. Hänelle juohtui mieleen viettämänsä yö Parisin ympäristössä. Sydämensä oli pakahtua, päänsä oli kuin ontto ja tyhjä, siellä pyörivät aina yhdet ja samat ajatukset, synkät, riitaiset, vihaiset. "Hän elää, hän on täällä", kuiskaa hän yhä kasvavalla kummastuksella. Hän tunsi kadottaneensa Liisan. Sappensa kiehui, liian odottamatta oli tämä isku kohdannut häntä. Kuinka voi hän niin herkästi uskoa sanomalehden valheellista kertomusta, paperiliuskaa? "No, jos minä en olisi uskonut, ajatteli hän, mikä ero siinä olisi ollut? Minä en olisi tietänyt Liisan rakastavan minua; eikä hän olisi sitä itsekään tiennyt." Hän ei voinut saada pois luotaan vaimonsa kuvaa, ääntä, katseita… ja hän kirosi itseänsä, kirosi kaikkea maan päällä.
Väsyneenä tuli hän aamun valetessa Lemmin asunnolle. Hän sai kauan ulkona ryskyttää, vihdoin näyttäytyi ikkunassa ukon pää yömyssyssä, happamena, ryppyisenä, ei vähintäkään enää sen huokaavan totisen pään näköinen, joka neljäkolmatta tuntia takaperin taiteilijamahtavuudessaan katsahti ruhtinaallisesti Lavretskiin.
— Mitä teillä on tarvis? kysyi Lemm, en minä joka ilta voi teille soittaa, minä olen ottanut tikottia sisääni. Mutta varmaankin näyttivät Lavretskin kasvot kummallisilta: ukko nosti kätensä silmiensä varjoksi, katsahti yövieraasensa ja laski hänet sisään.
— Minun vaimoni on tullut, sanoi Lavretski, nosti päätänsä ja äkkiä, tietämättänsä, rupesi nauramaan.
Lemmin kasvot näyttivät kummastuneilta, mutta hän ei edes myhähtänytkään, kääriytyipä vaan lujemmin yötakkiinsa.
— Ettehän te tiedä, pitkitti Lavretski, minä luulin… minä lu’in sanomalehdestä, että vaimoni on kuollut.
— O——o, äskettäinkö te lu'itte? kysyi Lemm.
— Niin, aivan äskettäin.
— O-—o, toisti ukko ja nosti korkealle silmäluomensa. Ja hän saapui?
— Saapui. Hän on nyt luonani, ja minä… minä olen onneton ihminen.
Ja hän naurahti taas.
— Te olette onneton ihminen, toisti ukko pitkänveteisesti.
— Kristofer Feodorovitsch, alkoi Lavretski, otatteko viedäksenne kirjelapun?
— Hm. Saisinko tietää kelle.
— Elisab…
— Ah, — kyllä, kyllä ymmärrän. Hyvä. Milloin se pitäisi viedä.
— Huomenna, mitä aikaisemmin.
— Hm. Voipi lähettää Katrin, minun piikani. Ei, minä lähden itse.
— Ja tuokaa minulle vastaus.
— Ja tuon vastauksen.
Lemm huo’ahti.
— Niin, minun nuori ystäväni; te olette tosiaankin onneton nuorimies,
Lavretski kirjoitti pari sanaa Liisalle: hän ilmoitti vaimonsa tulosta, pyysi saadakseen tavata häntä, — ja heittäytyi kapealle sohvalle kasvot seinään käännettyinä; ukko meni vuoteellensa ja kääntelihe vielä kauan, rykien ja juoden suullisen kerrassaan tikottiansa.
Aamu vaikeni; molemmat nousivat ylös. He katselivat kummallisilla silmillä toisiansa. Lavretskin mieli teki tällä hetkellä murhata itsensä.
Piika Katrin toi heille pahanmakuista kahvia. Kello löi kahdeksan. Lemm pani hatun päähänsä, sanoen aikovansa antaa Kalitinilla opetusta kello yhdeksän, vaan siten sai soveliaan syyn nyt mennäkseen ja meni. Lavretski heittäytyi taas sohvalle ja aivan sydämensä pohjasta kohosi katkera nauru. Hän ajatteli siitä, kuinka vaimonsa ajoi hänet ulos talostaan, hän kuvaili mielessään Liisan asemaa, ummisti silmänsä ja heitteli käsiään yli pään. Viimeinkin tuli Lemm takaisin tuoden hänelle pienen paperi-palan, johon Liisa oli piirtänyt seuraavat sanat: "Tänään me emme voi tavata toisiamme; kenties — huomen’iltana. Hyvästi". Lavretski kiitti kuivanlaisesti ja hajamielisesti Lemmiä ja läksi asuntoonsa.
Hän tapasi vaimonsa eineellä; Ada, pää täynnä paperitötteröjä, valkoinen sininauhainen hame yllään, istui ja söi lampaan kylkipaistia. Varvara Pavlovna nousi heti kun Lavretski astui sisään, ja lähestyi häntä nöyrän näköisenä. Tämä pyysi häntä seuraamaan itseänsä työhuoneesen, lukitsi oven jälessään ja alkoi astua huoneessa edestakaisin; Varvara Pavlovna istui, pani sievästi toisen käden toisensa päälle ja alkoi tarkastaa häntä aina vielä kauneilla, mutta hieman lauhtuneilla silmillään.
Lavretski ei vielä hetikään voinut puhua, hän tunsi ett'ei vallinnut itseänsä; hän huomasi selvästi että Varvara Pavlovna ei yhtään pelännyt häntä, vaan näytti siltä, että on valmis heti tainnoksiin menemään.
— Kuulkaa rouva, alkoi hän viimein, raskaasti hengittäen ja aika ajoin hammasta purren, meillä ei ole mitään kursailemista keskenämme; minä en teidän katumustanne usko; ja vaikka se olisikin todellinen, niin yhdistyä teidän kanssanne uudestaan, elää teidän kanssanne on minulle mahdotonta.
Varvara Pavlovna puristi huulensa yhteen ja tirristi silmiään. "Se on inho, ajatteli hän, siis loppu: minä en enää hänen silmissään ole nainenkaan."
— Se on mahdotonta, toisti Lavretski, pannen kiini takkinsa nappeja. Minä en ymmärrä miksi te juuri tänne suvaitsitte tulla: varmaankin teiltä loppuivat kaikki rahat.
— Voi! te loukkaatte minua, kuiskasi Varvara Pavlovna.
— Olkoonpa se kuinka tahansa — olette te kuitenkin, mielipahakseni, minun vaimoni. Enhän teitä voi ulos ajaa… siis tässä esitykseni: te voitte tänään, jos niin haluatte, lähteä Lavrikkaan, eläkää siellä; kuten tiedätte on siellä hyvä kartano; paitsi eläkettänne tulette samaan vielä, kaikki tarpeenne… tyydyttekö siihen?
Varvara Pavlovna nosti hienon nenäliinansa kasvoilleen.
— Johan minä sanoin teille, äännähti hän, ja huulensa vapisivat hermokkaasti, että minä olen tyytyvä kaikkeen, mitä ikinänsä te suvainnette määrätä minulle; tällä kertaa on minun ainoastaan kysyminen: sallitteko minun ehkä, kiittää teitä jalomielisyydestänne?
— Ilman kiitosta, pyydän teitä, näin on parempi, sanoi Lavretski kiireisesti. Siis, lisäsi hän, lähestyen ovea, minä voin luottaa…
— Huomenna olen Lavrikassa, äännähti Varvara Pavlovna, kunnioittavasti nousten istuimeltaan. Mutta Feodor Ivanitsch… (Feodoriksi ei hän enää häntä nimittänyt).
— Mitä teillä on tarvis?
— Minä tiedän, että en ole vielä millään ansainnut anteeksisaamista; voinko minä ehkä toivoa aikaa myöten…
— Ah, Varvara Pavlovna, keskeytti Lavretski hänet, te olette ymmärtävä nainen, enkä minäkään mikään hassu ole; minä tiedän, että sitä teille ei ole ensinkään tarvis. Minä olen teille anteeksiantanut jo aikoja sitten; mutta meidän välillämme on aina ollut pohjaton juopa.
— Minä osaan nöyrtyä, vastasi Varvara Pavlovna ja kumarsi. En minä ole unhoittanut vikaani; enkä yhtään olisi ihmetellyt jos olisin saanut tietää teidän iloinneen minun kuolemastani — lisäsi hän, ujosti viitaten kädessään sanomalehteen, minkä Lavretski oli pöydälle unhoittanut.
Feodor Ivanitsch vavahti: kertomus oli merkitty lyijykynällä. Varvara Pavlovna katsahti häneen vielä suuremmalla alentuvaisuudella. Hän näytti tällä hetkellä erinomaisen kauniilta. Harmaa parisilainen pukunsa vaatetti kauniisti hänen siron, melkein seitsentoistavuotiaalta näyttävän vartalonsa, hänen sievän hienon kaulansa, jota ympäröi valkea kaulus, tasaisesti kohoileva rinta, kätensä ilman rannerenkaita ja sormuksia, — koko tämä olento, aaltoilevista hiuksista hiukan näkyvään kengänkärkeen saakka, oli niin miellyttävä…
Lavretski heitti häneen kiukkuisen katseen, oli vähällä huudahtaa: brava! vähällä lyödä häntä päälakeen — ja läksi ulos. Tunnin kuluttua matkusti hän jo Wasiljevskiin, vaan kahden tunnin kuluttua käski Varvara Pavlovna tilaamaan parhaat vaunut kaupungista, pani päähänsä yksinkertaisen mustaverhoisen olkihatun ja yllensä sievän levätin, antoi Adan Justinan huostaan ja läksi Kalitinille: tehtyään kysymyksiä palvelijoille, sai hän tietää miehensä käyvän siellä joka päivä.