XXXVI.
Seuraavana päivänä, kello kahdentoista aikaan, läksi Lavretski Kalitinille. Tiellä tapasi hän Panschinin, joka ratsasti hänen ohitsensa, hattu aivan silmille vedettynä. Kalitinilla ei Lavretskia otettu vastaan — ensi kerta siitä saakka, kuin hän oli tutustunut heidän kanssaan. Maria Dmitrijevna "lepäsi", niin ilmoitti palvelija; kivisti muka päätä. Marfa Timofejevna ja Elisabet Mihailovna eivät olleet kotona. Lavretski käveli puiston lähellä toivossa tapaavansa Liisan, mutta ei tavannut ketään. Hän tuli kahden tunnin kuluttua, vaan sai saman vastauksen, jonka ohella palvelija katsahti häneen jotensakin epäkohteliaasti. Lavretskista näytti sopimattomalta ilmaantua kolmannen kerran samana päivänä, jonka tähden päätti lähteä Wasiljevskiin, jossa hänellä oli muitakin asioita. Tiellä hän teki kaikenlaisia päätöksiä, toinen toistaan kauniimpia: vaan tätinsä talossa valtasi hänen suru; hän alkoi puheleen Antonin kanssa; ukolla osui olemaan kaikenlaisia ikäviä ajatuksia mielessä. Hän kertoi Lavretskille, kuinka Glafira Petrovna ennen kuolematansa purasi omaa kättänsä, — ja oltuaan hetken ääneti, sanoi huokaillen: "Joka ihminen, herra-vaariseni, on itse itsellensä syötäväksi annettu". Oli jo myöhäinen kun Lavretski läksi takaisin kaupunkiin. Eiliset säveleet kaikuivat hänen korvissaan. Liisan kuva esiytyi hänen sielussaan koko autuaallisessa kirkkaudessaan; hän heltyi ajatellessaan että hän rakastaa häntä, — ja saapui kaupungin kartanoonsa rauhallisena ja onnellisena.
Ensimäiseksi, mikä häntä kummastutti tultuaan etehiseen, oli hajuvesien tuoksu, jota hän ei kärsiä voinut; siinä seisoi myös korkeita kirstuja ja lippaita. Kamariherran kasvot, jotka sattuivat hänen vastaansa, näytti kummallisilta. Antamatta selvitystä kummastuksilleen, astui hän yli vierashuoneen kynnyksen… Hänelle nousi vastaan nojatuolista nainen mustassa silkkipuvussa ja, nostaen patisti nenäliinan kalpeille kasvoilleen, astui muutaman askeleen eteenpäin, kumarsi huolellisesti su'itun, hajuvesistä lemuavan päänsä ja putosi hänen jalkojensa juureen… Siinä vasta hän tunsi hänet; se oli hänen vaimonsa.
Hengityksensä oli salpaantumaisillaan… hän nojautui seinään.
— Feodor, älkää ajako minua pois! sanoi hän Ranskan kielellä; äänensä viilsi kuin veitsellä Lavretskin sydäntä.
Hän katsoi vaimoonsa mielettömänä, ja kuitenkin huomasi hän sen vaalenneen ja lihoneen.
— Feodor! pitkitti tämä, joskus liikutellen silmäluomiansa ja varovasti väännellen ihmeenkauniita käsiään, Feodor, minä olen rikkonut teitä vastaan, kovasti rikkonut, — sanonpa enemmänkin, minä olen pahantekijä; mutta kuulkaa: katumus vaivaa minua, minä olen itse itselleni kuormaksi, minä en enää voinut kestää kohtaloani; minä olen monasti tahtonut tulla teidän luoksenne takaisin, mutta olen pelännyt teidän vihaanne; minä päätin reväistä kaiken yhteyden entisyyteni kanssa… puis, j’ai été si malade, — minä olin kovin sairaana, lisäsi hän, silittäen kädellään poskeaan ja otsaansa, minä käytin hyväkseni levinnyttä huhua kuolemastani, minä hylkäsin kaikki; en pysähtynyt mihinkään, kiirehdin öin päivin tänne; minä epäilin kauan tulenko vai en teidän, minun tuomarini, eteen — paraitre devant vous, mon juge; mutta minä päätin vihdoin, muistaessani teidän ainaisen hyvyytenne, saapua luoksenne; minä sain tietää teidän osoitteenne Moskovassa. Uskokaa, jatkoi hän, hiljaa nousten ylös lattialta ja istuen aivan tuolin kulmalle; minä olen usein ajatellut kuolemaa ja niin paljon rohkeutta olisi minussa ollut, että olisin voinut lopettaa päiväni — oih, elämäni on nyt minulle raskas taakka! — mutta ajatus tyttärestäni, minun Ailastani on pidättänyt minua; hän on täällä, hän makaa tässä viereisessä huoneessa, lapsi raukka! Hän on väsynyt, te saatte nähdä hänet: hän ei kuitenkaan olo rikollinen teitä kohtaan,, mutta minä olen niin onneton, niin onneton! huudahti rouva Lavretski ja purskahti itkemään.
Lavretski tointui vihdoin; hän irtausi seinästä ja kääntyi ovelle päin.
— Te menette? huusi hänen vaimonsa epätoivossa, o, se on hirmuista! Sanomatta minulle ainoata sanaakaan, ainoatakaan nuhdetta… Se ylenkatse tappaa minut, se on hirmuista!
Lavretski seisahtui.
— Mitä te tahdotte kuulla minulta? sanoi hän kolkolla äänellä.
— En mitään, en mitään, tarttui tämä kiireisesti puheesen, minä tiedän, että minulla ei ole oikeutta mitään anoakaan; en minä mieletön ole, uskokaa; minä en toivo, minä en tohdi toivoa teidän anteeksiantamistanne; minä rohkenen vaan rukoilla teitä, että te neuvoisitte minulle, mitä minun tulee tehdä, missä elää? Minä täytän käskynne kuin orja, olkoon se mikä hyvänsä.
— Minulla ei ole mitään käskemistä teille, vastasi Lavretski samalla äänellä, te tiedätte — meidän välimme on loppunut… ja nyt, enemmän kuin milloinkaan. Te voitte elää missä tahdotte; ja jos teille riittää vähäksi teidän eläkkeenne…
— Ah, älkää mainitko tuonlaisia hirmuisia sanoja, keskeytti hänet Varvara Pavlovna, armahtakaa minua vaikka… vaikka tämän enkelin tähden… Ja sanottuaan nämät sanat, juoksi Varvara Pavlovna toiseen huoneesen ja tuli samassa takaisin pieni, hyvin kauniisti vaatetettu tyttönen käsivarrella. Tuuheat ruskeat kiharat putoilivat hänen punehtuneille kasvoilleen ja suurille, mustille, unisille silmilleen; lapsi hymyili, ja tirristeli silmiään tulen valossa, pitäen äitiään kaulasta pullealla kädellään.
— Ada, vois, c’est ton père, sanoi Varvara Pavlovna, siivoten kiharoita pois silmiltä ja kiihkoisesti suudellen häntä, prie le avec moi [Ada, tuossa on isäsi, rakoile häntä minun kanssani.]
— C’est ça, papa? [Onko se isä?] äännähti tyttönen, sorahdellen.
— Oui, mon enfant n’est ce pas, que tu l'aimes? [On, lapsukaiseni, rakastathan sinä häntä, niinhän?]
Sitä ei Lavretski enää kestänyt.
— Missähän murhenäytelmässä juuri tällainen kohtaus on? mutisi hän ja meni ulos.
Varvara Pavlovna seisoi hetken aikaa asemassaan, hiljaan olkapäitään nostaen, sitten vei tytön toiseen huoneesen, riisui ja pani hänet vuoteelle. Itse hän otti kirjan, istui lampun ääreen,, odotteli vielä tunnin ja vihdoin meni itsekin levolle.
— Eh bien, madame? kysyi palvelustyttö, jonka hän oli tuonut mukanaan Parisista, päästäen irti kureliiviä.
— Eh bien Justina, vastasi tämä, hän on hyvin vanhentunut, mutta minusta näyttää, että hän on aina vielä yhtä hyvä. Antakaa minulle hansikkaat yöksi, valmistakaa huomiseksi harmaa leninki; ja muistakaa hankkia lampaan kylkipaistia Adalle… Tosin, niitä on täällä vaikea saada; mutta täytyy koettaa.
— A la guerre, comme à la guerre [Sodassa kuin sodassa], vastasi Justina ja sammutti kynttilän.