XII.
Tunnin kuluttua hän palasi takaisin, jäi seisomaan ovelle ja viittasi kädellään minua tulemaan luoksensa.
— Kuulkaa, sanoi hän: — jos minä kuolisin, säälisittekö minua.
— Millaisia ajatuksia teillä tänään on! huudahdin minä.
— Minä kuvailen mielessäni, että minä kuolen pian; minusta toisinaan näyttää, kuin kaikki ympärilläni jättäisi minulle jäähyväiset. On parempi kuolla, kuin elää tällä tavoin … voi älkää katsoko minuun tuolla tavalla; minä vakuutan, etten teeskentele. Muuten minä jälleen rupean pelkäämään teitä.
— Oletteko siis peljänneet minua?
— Jos minä olen tuollainen kummallinen olento, niin minä todellakaan en ole syypää siihen, vastasi hän, — Katsokaa, minä en enää saata nauraakaan…
Hän pysyi surullisena ja raskasmielisenä iltaan saakka. Jotakin oli hänessä tekeillä, mutta mitä se oli, sitä minä en käsittänyt. Hänen silmäyksensä pysähtyivät usein minuun; minä en ymmärtänyt, mitä ne lausuivat, mutta minun sydämeni vetäytyi joka kerta niiden vaikutuksesta hiljaa kokoon. Hän näytti rauhalliselta — mutta katsellessani häntä minun kuitenkin teki mieleni pyytää häntä rauhoittumaan. Minä ihailin häntä, minä näin liikuttavan viehätyksen hänen vaaleissa piirteissään, hänen epämääräisissä, vitkallisissa liikkeissään — mutta hän kuvaili itselleen jostakin syystä en tiedä mistä — etten ollut hyvällä tuulella.
— Kuulkaa, sanoi hän minulle vähää ennen hyvästi jättöä: — minua häiritsee se ajatus, että te pidätte minua kevytmielisenä… Vastaisuudessa teidän tulee uskoa, mitä teille sanon, mutta myöskin teidän pitää oleman vilpittömän minua kohtaan: minä olen aina sanova teille totuuden, minä annan sen vahvistukseksi teille kunniansanani…
Tämä "kunniansanani" saattoi minut taasen nauramaan.
— Voi, älkää naurako, sanoi hän kiihkeästi, — muuten minä tänään sanon teille saman, minkä te sanoitte minulle eilen: — "Miksi te nauratte?" — ja lisäsi, oltuansa hetken vaiti: — muistatteko, te puhuitte eilen siivistä? … minulle on kasvanut siivet mutta ei ole minne lentäisin.
— Mitä sanottekaan, virkoin minä: — onhan teille kaikki tiet avoinna.
Asja katsoi suoraan ja terävästi silmiini.
— Teillä on tänään huonoja ajatuksia minusta, sanoi hän rypistäen kulmakarvojansa.
— Minullako huonoja ajatuksia? teistä? —
— Mikäpä teitä tänään saattaa olemaan noin allapäin? keskeytti minua
Gagin: — tahdotteko että eilisen mukaan soitan teille valssin?
— Ei, ei, vastasi Asja, puristaen käsiänsä yhteen; — ei millään ehdolla tänään.
— En minä tahdo pakoittaa sinua, rauhoitu!…
— Ei millään ehdolla, toisti Asja, tullen vaaleaksi. — — —
"Olisiko mahdollista, että hän rakastaisi minua?" ajattelin itsekseni tullessani Rhein'ille, jonka synkät aallot kiihkeinä vyöryivät.