XVI.
Pienessä huoneessa. johon minä astuin, oli jokseenkin pimeä, enkä heti voinut huomata siinä Asjaa.
Kääriytyneenä pitkään saaliin hän istui tuolilla akkunan ääressä, pää poispäin käännettynä ja melkein kätkettynä, niinkuin säikähtynyt lintunen. Hän hengitti pikaisesti ja koko hänen ruumiinsa värisi. Hän kävi sanomattomasti minun säälikseni. Minä astuin hänen luoksensa. Hän käänsi vielä enemmän päätänsä poispäin…
— Anna Nikolajevna, sanoin minä.
Hän ojensi itsensä äkkiä, tahtoi katsoa minuun — eikä voinut. Minä tartuin hänen käteensä; se oli kylmä ja jäi niinkuin kuolleena minun kouraani.
— Minä halusin … alkoi Asja, koittaen hymyillä, mutta hänen vaaleat huulensa eivät totelleet häntä: — minä tahdoin… Ei, en voi, sanoi hän ja vaikeni. Ja todellakin, hänen äänensä keskeytyi joka sanassa.
Minä laskeusin istumaan hänen viereensä.
— Anna Nikolajevna, toistin minä, enkä voinut minäkään sen enempää sanoa.
Tuli äänettömyys. Minä yhä pitelin hänen kättänsä ja katselin häneen. Hän pysyi yhä itsehensä vetäytyneenä niinkuin ennen, sai tuskin henkeänsä vedetyksi ja pureskeli alahuultansa voidaksensa olla itkemättä ja pidättääksensä esiintunkeutuvia kyyneleitä… Minä katselin häneen: oli jotakin liikuttavan avutointa hänen arassa liikkumattomuudessaan: oli ikäänkuin hän hervottomuudesta tuskin olisi päässyt tuolille saakka ja sitten vaipunut sille. Sydämeni lakkasi sykkimästä…
— Asja, sanoin minä tuskin kuuluvasti…
Hän nosti hitaasti päätänsä ja loi silmänsä minuun… Oi lempivän naisen katsetta, — kuka sitä voi kuvata? Ne rukoilivat, nuot silmät, ne kysyivät, ilmaisivat luottamusta, nöyryyttä… Minä en voinut vastustaa niiden lumousvoimaa. Minä tunsin polttavan tulen niinkuin kuumista neuloista lähtevän pistoksen tunkeutuvan lävitseni; minä kumarruin alas ja laskin huuleni hänen kädellensä…
Värisevä ääni, niinkuin katkonainen huokaus, tunkeutui korviini, ja minä tunsin heikon lehden tavalla vapisevan käden koskettavan hiuksiani. Minä nostin päätäni ja näin hänen kasvonsa. Kuinka nopeasti ne olivat muuttuneet! Pelko oli niistä kadonnut, katse kulki jonnekin kauas avaruuteen ja vei minut sinne mukanansa, huulet olivat puoleksi avoinna, otsa vaalea kuin marmori, ja kiharat olivat ikäänkuin tuulen vieminä koottuina taakse-päin. Minä unhoitin kaikki ja vedin hänet luokseni — hänen kätensä totteli nöyrästi ja koko hänen ruumiinsa seurasi sitä, saali soljui alas hänen hartioiltansa, ja hänen päänsä lepäsi hiljaa minun rinnallani hehkuvien huulieni alla…
— Teidän … kuiskasi hän tuskin kuuluvasti.
Ja kietoutui minun käsivarteni hänen vartalonsa ympäri… Mutta äkkiä Gagin ikäänkuin ukonnuolen leimaus muistui mieleeni. — Mitä me teemme! huudahdin minä ja vetäydyin äkkiä taaksepäin… Teidän veljenne … tietää kaikki…. Hän tietää, että me olemme täällä toisiamme tapaamassa.
Asja vaipui tuolille.
— Niin, jatkoin minä nousten seisoalleni ja astuen toiselle puolelle huonetta. — Teidän veljenne tietää kaikki… Minun täytyi sanoa hänelle kaikki.
— Täytyi? lausui hän epäselvällä äänellä. Hän ei nähtävästi vielä voinut tointua eikä ymmärtää minua täydellisesti.
— Niin, niin, toistin minä jonkinmoisella katkeruudella — ja siihen te yksinänne olette syypää, te yksinänne. — Miksi te itse ilmaisitte salaisuutenne? Kuka teitä saattoi kertomaan kaikki veljellenne? Hän oli itse tänään luonani ja kertoi minulle teidän keskustelunne hänen kanssansa. — Minä koitin olla katsomatta Asjaan ja kävelin pitkin askelin edes takaisin huoneessa. — Nyt on kaikki hukassa, kaikki, kaikki…
Asja oli nousta tuolilta.
— Jääkää, huudahdin minä: — jääkää, minä rukoilen teitä. Teillä on tekemistä rehellisen miehen kanssa — niin, rehellisen miehen kanssa. — Mutta Jumalan nimessä, mikä teitä niin on kiihoittanut? Oletteko huomanneet minussa jotakin muutosta? — Minun oli ihan mahdotonta salata mitään veljeltänne, kun hän tänään kävi luonani.
"Mitä minä puhunkaan?" ajattelin minä itsekseni ja se ajatus, että minä olin kunnotoin petturi, että Gagin tiesi meidän yhteentulostamme, että kaikki oli ilmaistu, paljastettu, — risteili päässäni.
— Minä en kutsunut veljeä luokseni, kuului Asjan säikähtynyt, epäselvä ääni. Hän tuli itsestään.
— Katsokaapa nyt, mitä olette saaneet toimeen, jatkoin minä. Nyt te tahdotte lähteä pois…
— Niin, minun täytyy lähteä, sanoi hän yhtä hiljaisella äänellä: minä olenkin pyytänyt teitä tänne ainoasti sitä varten, että saisin jättää teine jäähyväiset.
— Ja te luulette, virkoin minä, että minun on helppo erota teistä.
— Mintähden te siis kerroitte veljelle? sanoi Asja.
— Minä sanon sen teille — minä en saattanut menetellä toisin.
Jollette itse olisi ilmaisseet asiatanne…
— Minä olin sulkeutunut huoneeseni, sanoi hän suora-sydämisesti: — minä en tiennyt, että emännällä oli toinen avain.
Tämä viatoin puolustus, hänen lausumansa, tällaisella hetkellä — oli silloin melkein suututtamaisillaan minua … mutta nyt en minä saata muistella sitä tulematta liikutetuksi. Rehellinen, vilpitöin lapsi raukka!
— Ja nyt on kaikki päättynyt! aloin minä uudestaan, — kaikki. Nyt meidän täytyy erota.
Minä katsoin salaa Asjaan … hänen kasvonsa leimahtivat tuli-punaisiksi. Hän tunsi, minä sen huomasin, sekä häpeätä että surua. Minä itsekin kävelin ja puhuin niinkuin kuumetautinen. Te ette ole antaneet kehkeytyvälle tunteelle aikaa kypsyä, te olette itse katkaisseet meidän välimme, te ette luottaneet minuun, teillä oli epäluuloa minua kohtaan…
Puhuessani Asja yhä enemmän oli kumartunut eteenpäin — ja laskeutui nyt äkkiä polvilleen, antoi päänsä vaipua käsiinsä ja rupesi tuimasti itkemään. Minä syöksyin hänen luoksensa, koitin nostaa häntä, mutta hän ei suvainnut sitä. Minun on mahdotointa kärsiä naisten kyyneliä: niitä nähdessäni minä heti joudun vimmaan.
— Anna Nikolajevna, Asja! huudahtelin minä tuskissani: minä pyydän, minä vannotan teitä, Jumalan tähden herjetkää… Minä tartuin uudestaan hänen käteensä …
Mutta suureksi hämmästyksekseni hän äkkiä hypähti ylös, syöksyi nopeasti kuin ukonnuoli ovelle ja katosi…
Kun Frau Luise muutamien hetkien kuluttua astui sisään, — minä yhä vielä seisoin keskellä lattiaa, niinkuin ukkosen kohtaamana. Minä en käsittänyt, kuinka tämä yhteentulo voi päättyä niin pikaisesti, niin typerästi — päättyä, kun en vielä ollut sanonut sadannestakaan siitä, mitä tahdoin, mitä minun tuli sanoa, kun en vielä ollut selvillä siitä, miten se oli päättyvä.
— Lähtikö neiti pois? kysyi minulta Frau Luise, kohottaen keltaiset kulmakarvansa ylös otsalle saakka.
Minä katselin häneen niinkuin mielipuoli — ja lähdin pois.