XVII.
Minä kiidin ulos kaupungista ja lähdin suoraa tietä lakeudelle. Mieliharmi, vimmattu mieliharmi kalvoi mieltäni. Minä soimasin ankarasti itseäni. Kuinka en voinut käsittää syytä, joka saattoi Asjan muuttamaan yhtymäpaikkaa, kuinka en pannut arvoa siihen, kuinka vaikeata hänen täytyi olla tulla tämän akan luo, kuinka en pidättänyt häntä. Kahden kesken hänen kanssansa tuossa yksinäisessä, tuskin valaistussa huoneessa minulla oli voimaa, oli sydäntä — syöstä hänet luotani, vieläpä soimatakin häntä… Ja nyt hänen kuvansa seurasi minua, ja minä pyysin häneltä anteeksi; muistellessani noita vaaleita kasvoja, noita kosteita ja arkoja silmiä, noita hajanaisia hiuksia hänen kyykistyneellä niskallaan, muistellessani, kuinka hänen päänsä hiljaisesti kallistui minun rinnalleni, minä tunsin tulen polttavan itseäni — "Teidän" … kuiskahti vielä hänen vieno äänensä minun korviini. "Minä olen menetellyt omantuntoni mukaan," koitin minä vakuuttaa itselleni… Se ei ole totta! Tahdoinko minä todellakin, että asia niin päättyisi? Onkohan minun mahdollista erota hänestä? Voinko olla häntä ilman? — Mieletöin! mieletöin! huudahdin minä katkerasti…
Sillä välin oli yö synkkine varjoineen laskeutunut maan yli. Pitkin askelin minä riensin siihen taloon, jossa Asja asui.