XVIII.
Gagin tuli minua vastaan.
— Oletteko nähneet sisartani? huusi hän minulle jo kaukaa.
— Eikö hän siis ole kotona? kysyin minä.
— Ei.
— Hän ei siis ole palannut?
— Ei. Pyydän anteeksi, jatkoi Gagin: — minä en voinut pysyä alallani kotona; minä lähdin vastoin suostumustamme rukoushuoneelle; siellä häntä ei ollut; hän luultavasti ei ollut tullutkaan sinne?
— Hän ei ollut rukoushuoneella.
— Ettekä te ole häntä nähneet?
— Minun on tunnustaminen, että minä olen nähnyt hänet.
— Missä?
— Frau Luise'n luona. — Minä erosin hänestä tunnin verran tätä ennen, lisäsin minä. Minä olin vakuutettu siitä, että hän oli palannut kotiin.
— Odottakaamme, sanoi Gagin.
Me astuimme huoneesen ja laskeusimme istumaan toinen toisemme viereen. Me olimme vaiti. Me emme kumpanenkaan olleet hyvällä mielellä. Me loimme silmämme alituisesti ympärillemme, katselimme ovelle päin ja kuuntelimme. Vihdoin Gagin nousi.
— Tämäpä on hirveätä! huudahti hän: — Sydämenikin jo lakkaa sykkimästä. Hän tappaa minut vielä, Jumal'auta tappaakin … lähtekäämme häntä etsimään.
Me lähdimme. Ulkona oli jo sangen hämärä.
— Mistä te puhuitte hänen kanssansa? kysyi minulta Gagin, painaen hatun alas silmillensä.
— Minä olin yhdessä hänen kanssansa korkeintaan viiden minuutin verran, vastasin minä: — minä puhuin hänen kanssansa niinkuin oli suostuttu.
— Tiedättekö mitä, virkkoi hän: — parempi on meidän mennä kummankin erikseen; siten voimme pikemmin löytää hänet. — Tulkaa kuitenkin kaikissa tapauksissa tunnin kuluttua tänne.