XIX.
Minä astuin rivakkaasti viinitarhaa alas ja syöksyin kaupunkiin. Nopeasti minä kuljin kaikki kadut, katsoin kaikialle, myöskin Frau Luise'n akkunaan, palasin Rhein'ille ja juoksin pitkin sen rantaa. Tavan takaa naishaamuja tuli minua vastaan, mutta Asjaa ei ollut missään nähtävänä. Minua ei enää vaivannut mieliharmi, — salainen pelko kalvoi omaatuntoani, enkä minä tuntenut ainoastaan pelkoa … en, minä tunsin katumusta, hehkuvinta sääliä, lempeä — niin hellintä lempeä. Minä vääntelin käsiäni, huusin Asjaa yön vierivien varjojen keskellä, ensinnä hiljaa sitten yhä kuuluvammin; minä kerroin sata kertaa, että minä lemmin häntä, minä vannoin, ett'en milloinkaan eroisi hänestä; minä olisin antanut kaikki, mitä maailmassa oli, jos vain vielä kerran olisin saanut pidellä hänen kylmää kättänsä, kuulla hänen vienoa ääntänsä, vielä kerran nähdä hänet edessäni… Hän oli ollut niin lähellä minua, oli tullut luokseni täydellisellä luottamuksella, täydellisellä sydämen ja tunteitten viattomuudella, oli tarjonnut minulle oman kokemattoman nuoruutensa … enkä minä ollut silloin sulkenut häntä rintaani vastaan, minä olin ryöstänyt itseltäni sen autuuden, jota olisin tuntenut nähdessäni, kuinka hänen armaat kasvonsa kirkastuivat ilosta ja hiljaisesta riemastuksesta… Tämä ajatus oli saattaa minut järjeltäni.
"Minne hän on voinut joutua, miten hänen on käynyt?" huudahdin minä hervottoman epäilyksen tuskassa… Jotakin valkoista välähti yht'äkkiä aivan virran rannalla. — Minä tunsin tuon paikan; siinä oli erään seitsemänkymmentä vuotta sitten veteen hukkuneen miehen haudalla puoleksi maahan vaipunut kiviristi, johon oli piirretty vanhanaikainen hautakirjoitus. — Sydämeni jähmettyi… Minä juoksin ristin luo; valkoinen hahmo oli kadonnut; minä huudahdin: "Asja." Kuoleman kolkko ääneni säikähdytti minua itseä — eikä ketään kuulunut…
Minä päätin lähteä kuulemaan, eikö Gagin ollut löytänyt häntä.