XX.
Kiireesti astuessani viinitarhan läpi vievää polkua pitkin minä näin
Asjan huoneen olevan valaistun… Tämä minua hieman rauhoitti.
Minä lähestyin taloa; alhaalla oleva ovi oli suljettu; minä kolkutin.
Ikkuna alikerroksessa, joka ei ollut valaistu, avautui varovasti ja
Gagin'in pää pistäytyi siitä esiin.
— Oletteko löytäneet? kysyin minä häneltä.
— Hän on palannut, vastasi hän minulle kuiskaamalla: — hän on huoneessaan ja riisuu vaatteet yltänsä. Kaikki on paikoillansa.
— Jumalan kiitos! huudahdin minä sanomattoman ilon valtaamana: Jumalan kiitos! Nyt on kaikki hyvin! Mutta te tiedätte, että meillä on vielä keskusteltavaa.
— Toisella kertaa, virkkoi hän, vetäen akkunan hiljaa itseensä päin: — toisella kertaa, mutta nyt jääkää hyvästi!
— Huomiseksi, virkoin minä: — huomenna on kaikki ratkaistava.
— Jääkää hyvästi, toisti Gagin. Akkuna sulkeutui. Minä olin melkein kolkuttamaisillani sille. Minä tahdoin juuri silloin sanoa Gagin'ille, että minä pyydän hänen sisarensa kättä. Mutta sellainen kosiminen, sellaisella hetkellä… Huomiseksi, ajattelin minä; huomenna minä tulen onnelliseksi…
Huomenna minä tulen onnelliseksi! Onnella ei ole huomista päivää; sillä ei myöskään ole eilistä; se ei tiedä mistään entuudesta, se ei ajattele tulevaisuutta; nykyisyys kuuluu sille, — eikä se ole päivä — se on silmänräpäys.
Minä en muista millä tavalla minä tulin S:ään. Eivät jalat minua vieneet, ei vene minua kuljettanut; jonkinmoiset leveät, voimakkaat siivet kiidättivät minut sinne. Minä kuljin pensaan ohitse, jossa satakieli lauloi; minä pysähdyin ja kuuntelin kauan: minusta tuntui kuin se olisi laulanut minun lemmestäni, minun onnestani.
Kun minä seuraavana aamuna lähestyin tuttua taloa, niin muuan asianhaara oudostutti minua: Kaikki sen akkunat olivat avoinna, ovi samaten; paperilippuja oli hajallaan kynnyksen edessä; piika näkyi luuta kädessä oven takaa.
Minä lähestyin häntä…
— He ovat lähteneet! tokaisi hän ennenkuin ennätin kysyä, oliko Gagin kotona.