XXI.
— Ovat lähteneet?… toistin minä…. Kuinka lähteneet? Minne?
— He lähtivät tänä aamuna kello kuusi, eivätkä sanoneet, minne lähtisivät. Mutta odottakaapa, te luultavasti olette herra N.?
— Minä olen herra N.
— Teille on kirje emännällä. Piika meni ylös ja palasi kirje kourassa.
— Kas siinä, olkaa niin hyvä!
— Mutta eihän ole mahdollista … kuinka asian laita näin voi olla?… höpisin minä. Piika katsoi minuun töllistellen ja rupesi lakaisemaan.
Minä aukaisin kirjeen. Se oli Gagin'ilta; Asjalta ei ollut riviäkään. Hän alkoi kirjeensä pyytämällä, ett'en suuttuisi hänen odottamattoman poislähtönsä tähden; hän oli vakuutettu siitä, että minä tarkkaan mietittyäni asiata pitäisin hänen päätöksensä kohtuullisena. Hän ei ollut keksinyt muuta keinoa päästäksensä sellaisesta tilasta, joka voisi tulla vaivaloiseksi ja vaaralliseksi. — "Eilen illalla, kirjoitti hän, kun me molemmat ääneti odotimme Asjaa, minä lopullisesti tulin siihen vakuutukseen, että ero oli välttämätöin. On olemassa ennakkoluuloja, joita minä pidän arvossa; minä ymmärrän, että teidän on mahdotointa mennä naimiseen Asjan kanssa. Hän on kertonut minulle kaikki; hänen rauhallisuutensa tähden minun on täytynyt suostua hänen alituisiin, hartaisiin pyyntöihinsä." — — Kirjeen lopussa hän ilmeitti mielipahaansa siitä, että meidän tuttavuutemme niin pian keskeytyi, toivotti minulle onnea, puristi ystävällisesti minun kättäni ja pyysi, ett'en yrittäisi etsiä heitä.
— Millaisia ennakkoluuloja? huusin minä, ikäänkuin hän olisi voinut kuulla minua: — mitä hulluutta! "Kuka on antanut hänelle oikeuden ryöstää hänet minulta"… Minä tartuin päästäni kiinni…
Piika alkoi ääneensä huutaa emäntää; hänen kauhunsa saattoi minut järkeeni. Yksi ajatus oli minussa vallalla: etsiä heitä, etsiä, kuinka paljon ikänänsä se maksaisikaan. Kestää tämä isku, olla tyytyväinen tällaiseen asian päätökseen oli mahdotointa. Minä sain kuulla emännältä, että he olivat kello kuusi aamulla astuneet höyrylaivaan ja lähteneet kulkemaan Rhein'iä alaspäin. Minä lähdin laivakonttooriin; siellä sanoivat minulle, että he olivat ottaneet laivapiljetin Köln'iin asti. Minä menin kotiin aikeessa heti panna matkakapineeni järjestykseen ja lähteä kulkemaan heidän jälkeensä. Minä satuin käymään Frau Luise'n talon ohitse… Yht'äkkiä minä kuulen: joku huutaa minua. Minä nostin päätäni ja näin saman huoneen akkunassa, jossa minä edellisenä päivänä olin ollut tapaamassa Asjaa, pormestarin lesken. Tuo tympeä hymy huulilla hän kutsui minua. Minä käännyin takaisin ja ai'oin mennä ohitse; mutta hän huusi minun jälkeeni, että hänellä on jotakin minulle. Nämät sanat saattoivat minun pysähtymään ja minä menin hänen huoneesensa. Miten kuvaisinkaan tunteitani, kun jälleen näin tämän huoneen…
— Oikeastaan, virkkoi akka, näyttäen minulle pientä kirjettä: — minun olisi pitänyt antaa tämä teille ainoasti siinä tapauksessa, että te itse olisitte tulleet minun luokseni, mutta te olette niin kaunis, nuori herra. Ottakaa!
Minä otin kirjeen.
Aivan pienellä paperilipulla oli seuraavat lyijykynällä hätäisesti piirretyt sanat:
"Jääkää hyvästi, me emme enää milloinkaan näe toisiamme. Minä en ylpeydestä lähde pois — en, mutta minä en saata muuta. Jos te eilen, kun minä itkin teidän jalkojenne juuressa, olisitte sanoneet yhden ainoan sanan, ainoasti yhden ainoan sanan — minä olisin jäänyt. Te ette sitä sanoneet. Niin on siis parempi… Jääkää hyvästi ainaiseksi!"
Yhden ainoan sanan… Oi minua järjetöintä! Tämän sanan … minä kerroin sen kyynelsilmin eilen, minä lausuin sen tuulelle, minä huusin sitä moneen kertaan keskellä tyhjiä kenttiä … mutta minä en sanonut sitä hänelle, minä en sanonut hänelle, että minä lemmin häntä… Niin, minä en voinut eilen lausua tätä sanaa. Kun minä tapasin hänet tuossa kovan onnen huoneessa, minulla ei vielä ollut selvää tietoa rakkaudestani; se ei vielä silloinkaan ollut herännyt minussa, kun minä vaiti ollen istuin hänen veljensä kanssa vaipuneena tuskallisiin mietteisin … se leimahti päättämättömällä voimalla vasta muutamia hetkiä jälestäpäin ilmi, kuu minä onnettomuuden mahdollisuuden säikähdyttämänä aloin etsiä ja kutsua häntä … mutta silloin oli jo liian myöhäistä. "Tuohan on mahdotointa!" sanotaan ehkä minulle; minä en tiedä, onko se mahdollista — tiedän vain, että se on totta. Asja ei olisi lähtenyt pois, jos hänen lemmessään olisi ollut edes teeskentelemisen jälkeä ja joll'ei hänen tilansa olisi ollut vaarallinen. Hän ei voinut kestää sitä, mitä kukin toinen olisi kestänyt, sitä en voinut ymmärtää. Pahansuopa hengettäreni pidätti tunnustuksen huulillani tavatessani viimeisen kerran Gagin'in hämärän akkunan edessä, ja viimeinen lanka, johon vielä olisin voinut tarttua, luiskahti käsistäni.
Samana päivänä minä palasin kokoonpantuine matkakapineineni L:ään ja astuin laivaan, lähteäkseni Köln'iin. Minä muistan, kuinka laiva jo laski rannalta, ja minä jätin hengessäni jäähyväiset noille kaduille, kaikille noille paikoille, joita minun ei enään milloinkaan pitänyt unhoittaman — ja näin Hannan. Hän istui penkillä rannalla. Hänen kasvonsa olivat vaaleat, mutta eivät surulliset. Nuori, kaunis poika seisoi hänen vieressään ja kertoi hänelle nauraen jotakin; mutta toisella puolen Rhein'iä pieni Madonnankuva yhä katseli surullisena esiin vanhan saarnin synkästä lehdistöstä.