XXII.
Köln'issä minä jouduin Gagin'ien jäljille; minä sain kuulla, että he olivat matkustaneet Lontoosen; minä lähdin heidän jälkeensä; mutta Lontoossa kaikki minun etsimiseni olivat turhat. Minä en tahtonut pitkään aikaan rauhoittua, ja olin kauan itsepäinen, mutta vihdoin minun täytyi luopua toivosta löytää heidät jälleen.
Enkä minä ole nähnyt heitä enään — en ole nähnyt enään Asjaa. Hämäriä huhuja saapui korviini hänestä, mutta hän oli kadonnut minulta ainaiseksi. Minä en edes tiedä, onko hän enään elävien joukossa. Kerran minä muutamia vuosia sitten ulkomailla näin rautatien vaunussa vilahduksen naisesta, jonka kasvot minulle elävästi johtivat mieleeni unhottumattomia piirteitä … mutta luultavasti minä satunnaisen yhtäläisyyden johdosta erehdyin. Asja säilyi muistissani samallaisena tyttönä, kuin olin oppinut häntä tuntemaan elämäni ihanimpana aikana, kuin olin nähnyt hänet viimeisen kerran kumartuneena matalan puutuolin selkälaudan yli.
Muuten minun täytyy tunnustaa, ett'en minä liian kauan surrut häntä: minusta päinvastoin näytti kuin kohtalo olisi menetellyt hyvin siinä, ett'ei se yhdistänyt minua Asjan kanssa; minä lohdutin itseäni sillä ajatuksella, ett'en luultavasti olisi tullut onnelliseksi sellaisen vaimon kanssa. Minä olin silloin nuori, ja tulevaisuus, tuo lyhyt, nopeasti kuluva tulevaisuus minusta näytti äärettömältä. "Eiköhän se, mikä nyt on minulle tapahtunut, voi tapahtua uudestaan," ajattelin minä silloin, "ja vielä paremmassa, vielä ihanammassa muodossa?"… Minä olen oppinut tuntemaan muita naisia, mutta se tunne, jonka Asja minussa herätti, tuo hehkuva, hellä, syvä tunne ei enään uudistunut. Ei! ei mitkään silmät ole voineet korvata minulle niitä, jotka kerran lempivinä olivat luodut minuun, ei mikään sydän, joka on nojautunut rintaani vastaan, ole saanut omaa sydäntäni niin riemastuttavan suloisesti hurmautumaan! Tuomittuna perheettömän koturin yksinäiseen elämään minä elän ilottomia päiviä; kuitenkin minä säilytän pyhinä hänen kirjeensä ja kuihtuneen geraaniumi-oksan, tuon saman oksan, jonka hän kerran heitti minulle akkunasta. Vielä nytkin siitä lähtee hieno tuoksu, mutta käsi, joka sen minulle antoi, tuo käsi, jonka minun ainoasti kerran oli suotu painaa huuliani vastaan, se ehkä jo kauan on ollut mätänemässä haudassa… Ja minä itse — mitä minusta on tullut? Mitä on jäänyt jäljelle minusta, mitä noista siivekkäistä toiveista ja haluista? — Siten vähäpätöisen ruohon hieno tuoksu elää kauemmin kuin kaikki ihmisen ilot ja surut — elää kauemmin kuin itse ihminen.