XVI
Päivällisen jälkeen kokoontuivat vieraat taas sivurakennukseen — ja ruhtinatar oli nyt myöskin mukana.
Koko seura oli koolla samoin kuin ensimäisenä, minulle unohtumattomana iltana: yksimpä Nirmatskijkin oli saapunut. Maidanov tuli sillä kertaa ennen muita — hän toi uusia runoja. Alkoivat taas panttileikit, mutta ilman entisiä kummallisia päähänpistoja, ilman hulluttelua ja melua — mustalaiselementti oli hävinnyt. Sinaida näytti antavan uuden leiman meidän seurallemme. Minä istuin paashin oikeudella hänen vieressään. Hän ehdotti muun muassa, että sen, jonka pantti tulisi esille, pitäisi kertoa unensa, mutta se leikki ei ollut paljon mistään kotoisin. Unet olivat joko ikäviä (Belooserov oli unissaan syöttänyt vesiliskoja hevoselleen, jolla oli ollut puinen pää) tahi tekaistuja ja mitättömiä. Maidanov esitti meille kokonaisen novellin: siinä oli sekä hautakammioita ja enkeleitä lyyryineen, että puhuvia kukkia ja kaukaa kaikuvia ääniä. Sinaida ei antanut hänen lopettaa. »Koska tässä kerran on ruvettu sepustelemaan, — sanoi hän, — niin kertokoon sitten jokainen jotain omasta päästään.» Belooserov oli taaskin se, jonka piti alkaa.
Nuori husaari joutui hämilleen. — En minä osaa mitään keksiä! — huudahti hän.
— Mitä joutavia! keskeytti Sinaida. — Kuvitelkaa esimerkiksi, että olette naimisissa, ja kertokaa meille, kuinka te kuluttaisitte aikaanne vaimonne kanssa. Sulkisitteko te hänet lukon taa?
— Niin minä tekisin.
— Ja itse istuisitte hänen kanssaan?
— Välttämättä istuisin itse hänen kanssaan.
— Mainiota. Mutta jospa hän siihen kyllästyisi ja pettäisi teidät?
— Minä surmaisin hänet.
— Mutta jospa hän karkaisi?
— Minä saavuttaisin hänet ja surmaisin sittenkin.
— No niin. Mutta otaksukaamme, että minä olisin teidän vaimonne, mitä te silloin tekisitte?
Belooserov vaikeni hetken. — Minä surmaisin itseni..
Sinaida nauroi. — Minä näen, että teidän laulunne on lyhyt!
Toinen pantti oli Sinaidan. Hän nosti katseensa ylöspäin ja jäi miettimään. — Kuulkaapas, — alkoi hän vihdoin, — mitä minä olen ajatellut... Kuvitelkaa itsellenne mahtava palatsi, kesäinen yö ja ilmeelliset tanssiaiset. Tanssiaiset pitää nuori ruhtinatar. Kaikkialla on kultaa, marmoria, kristallia, silkkiä, valoja, jalokiviä, kukkia, hyviä tuoksuja ja kaikkea mahdollista loistoa.
— Pidättekö te loistosta? — keskeytti hänet Lushin.
— Loisto on kaunista, — huomautti Sinaida — ja minä pidän kaikesta kauniista.
— Enemmänkö kuin ihanuudesta? — kysyi hän.
— Se on jo liian viisasta, sitä en ymmärrä. Älkää sekoittako minua. No niin, juhla on suurenmoinen. Vieraita on paljon, he ovat kaikki nuoria, kauniita, urhoollisia, kaikki hulluuteen saakka rakastuneita ruhtinattareen.
— Eikö naisia ole vieraiden joukossa? — kysyi Malevskij.
— Ei — tai odottakaas — on.
— Kaikki rumia?
— Ei, vaan ihastuttavia. Mutta miehet ovat kaikki rakastuneet ruhtinattareen. Hän on pitkä ja ryhdikäs; hänellä on pieni kultainen diadeemi mustilla hiuksillaan.
Katsoin Sinaidaan — ja sinä hetkenä näytti hän minusta olevan niin paljon ylempänä meitä muita, hänen valkealta otsaltaan, hänen liikkumattomilta silmäkulmiltaan tuntui säteilevän sellainen valoisa äly ja sellainen voima, että minä ajattelin: »sinä itse olet se ruhtinatar!»
— Kaikki tunkeilevat hänen ympärillään, jatkoi Sinaida, — kaikki kilvan häntä imartelevat.
— Ja hän pitää imartelusta? kysyi Lushin.
— Kylläpä te olette sietämätön! aina keskeytätte... kuka ei pitäisi imartelusta?
— Vielä yksi, viimeinen kysymys, — huomautti Malevskij: — onko ruhtinattarella miestä?
— En minä sitä edes ajatellutkaan. Ei — mitä hän miehellä tekisi?
— Niin tietysti, — huomautti Malevskij, — mitäs hän miehellä tekisi.
— _Silence!_ — huudahti Maidanov, joka puhui huonosti ranskaa.
— _Merci_, — sanoi hänelle Sinaida. — No niin, ruhtinatar kuuntelee imartelua, hän kuuntelee soittoa, mutta ei katso kehenkään vieraaseen. Kuusi akkunaa on avattuna ylhäältä alas asti, katosta lattiaan, ja niiden takaa näkyy tumma taivas kirkkaine tähtineen, ja pimeä puutarha suurine puineen. Ruhtinatar katsoo puutarhaan. Siellä on puiden luona suihkulähde: se häämöttää pimeässä pitkänä, pitkänä kuin haamu. Ruhtinatar kuulee läpi puheen ja soiton hälinän veden hiljaisen solinan. Hän katsoo ulos ja miettii: te olette herrat kaikki jaloja, viisaita, rikkaita, te olette ympäröineet minut, te panette arvoa jokaiselle minun sanalleni, te olette kaikki valmiit kuolemaan jalkojeni juuressa, minä hallitsen teitä... mutta tuolla suihkulähteen äärellä seisoo ja odottaa minua hän, jota minä rakastan, joka hallitsee minua. Hänellä ei ole yllään kallisarvoista pukua, eikä kalliita kiviä, ei kukaan häntä tunne, mutta hän odottaa minua ja uskoo minun tulevan — ja minä tulen, ei ole sellaista mahtia, mikä voisi minua pidättää, silloin kun minä haluan mennä hänen luokseen ja jäädä hänen luokseen ja kadota hänen kanssaan sinne puiston pimeyteen, puitten huminaan, suihkulähteen solinaan...
Sinaida vaikeni.
— Oliko se mielikuvitusta? kysyi Malevskij ivallisesti.
Sinaida ei edes katsonut häneen.
— Mutta mitä me, hyvät herrat, olisimme tehneet, — alkoi yht'äkkiä Lushin, — jos me olisimme olleet noiden vieraitten joukossa ja olisimme tienneet tuosta onnenpojasta suihkulähteen luona?
— Odottakaa, odottakaa, — keskeytti Sinaida: — minä sanon teille itse, mitä itsekukin teistä olisi tehnyt. Te, Belooserov, olisitte vaatinut hänet kaksintaisteluun; te, Maidanov, olisitte kirjoittanut hänestä epigrammin... Muuten, ei — te ette osaa kirjoittaa epigrammeja; te olisitte kirjoittanut pitkän runon Barbier’n tyyliin hänestä ja antanut painaa tuotteenne »Telegraf'iin». Te, Nirmatskij, olisitte ottanut häneltä rahaa lainaksi — ei, vaan te olisitte lainannut hänelle korkoa vastaan; ja te, tohtori... — Hän pysähtyi... Kas sitäpä minä en tiedäkään, mitä te olisitte tehnyt.
— Henkilääkärinä ollen, — vastasi Lushin, — minä olisin neuvonut ruhtinatarta olemaan pitämättä tanssiaisia, kun ei hän kerran vieraistaan välitä.
— Kenties te olisitte ollut oikeassa. Entäs te, kreivi...
— Niin, minäkö? — kysyi Malevskij ilkeä hymy huulillaan.
— Te olisitte tarjonnut hänelle myrkytetyn karamellin.
Malevskin kasvot vääntyivät hiukan ja niihin tuli hetkiseksi juutalaisilme, mutta sitte hän heti purskahti nauruun.
— Mitä taas teihin tulee, Voldemar... — jatkoi Sinaida, mutta johan se riittääkin; leikkikäämme jotain muuta.
— Herra Voldemar, ruhtinattaren paashina, olisi kannattanut hänen laahustetaan, kun hän olisi lähtenyt juoksemaan puutarhaan, — huomautti Malevskij myrkyllisesti.
Minä kiivastuin, mutta Sinaida laski nopeasti kätensä minun Olalleni ja nousten seisomaan, virkkoi hiukan väräjävällä äänellä: — Minä en ole koskaan antanut teidän ylhäisyydellenne oikeutta olla hävytön ja siksi pyydän teitä poistumaan. Hän osoitti ovea kohti.
— Suokaa anteeksi, ruhtinatar, — änkytti Malevskij ja kävi aivan kalpeaksi.
— Ruhtinatar on oikeassa, — huudahti Belooserov nousten myös seisomaan.
— Minä en todellakaan mitenkään odottanut, — jatkoi Malevskij: — minun sanoissani ei ymmärtääkseni ollut mitään sellaista... minun tarkoitukseni ei ollut loukata teitä... Suokaa minulle anteeksi.
Sinaida heitti häneen kylmän katseen ja naurahti kylmästi.
— Jääkää sitten, — sanoi hän halveksivasti viitaten kädellään. — Me vihastuimme turhaan herra Voldemarin kanssa. Teistä on hauskaa pistellä hiukan — olkoon menneeksi.
— Suokaa anteeksi, — toisti Malevskij vielä kerran. Ja minä muistelin Sinaidan kädenliikettä ja ajattelin, ettei oikea kuningatar olisi arvokkaammin osannut osoittaa ilkimykselle ovea.
Tämän pienen välikohtauksen jälkeen jatkui panttileikki enää vain vähän aikaa. Kaikki tunsivat olonsa hiukan epämukavaksi, eikä ehkä yksistään sen johdosta, mitä oli tapahtunut. Omituinen, painostava tunne oli vallannut koko seuran ja jokainen huomasi sen ei vain itsessään, mutta myöskin toisissa. Maidanov luki meille runojaan — ja Malevskij kehui niitä liioitetulla innostuksella. — Kas, kuinka hän nyt koettaa tekeytyä hyväksi, — kuiskasi minulle Lushin.
Me hajaannuimme pian. Sinaida vaipui yht'äkkiä mietteisiinsä; vanha ruhtinatar lähetti sanan, että hänellä on päänsärkyä; Nirmatskij alkoi valitella reumatismiaan.
Minä en voinut pitkään aikaan nukkua, minua ihmetytti Sinaidan kertomus. — Sisältyiköhän siihen jokin viittaus? — kyselin itseltäni: — ja mitä, ketä hän tarkoitti? Ja jos se tosiaankin oli niin, kuinka sen voisi ratkaista? Ei, ei, se on mahdotonta — kuiskailin minä kääntäen milloin toisen, milloin toisen polttavan poskeni tyynyä vasten. Mutta minä muistelin Sinaidan kasvojen ilmettä hänen kertoessaan, minä muistelin huudahdusta, joka Lushinilta oli päässyt Neskutshnij-puistossa, ajoittaisia muutoksia Sinaidan käytöksessä minua kohtaan — minä aivan hukuin arvailuihin.
»Kuka se on?» Ne kolme sanaa aivankuin seisoivat silmieni edessä pimeydessä. Tuntui siltä, kuin olisi matala, tuhoatuottava pilvi leijaillut pääni päällä — ja minä tunsin sen painon ja odotin joka hetki sen purkautumista. Paljoon olin minä tottunut viime aikoina, paljon olin nähnyt Sasekinien luona; säännöttömyys heidän kodissaan, kynttilänpätkät, katkonaiset veitset ja haarukat, nyreä Vonifatij, huolimattomasti puettu sisäkkö, vanhan ruhtinattaren sivistymätön käytös — koko tuo ihmeellinen elämä ei enää hämmästyttänyt minua... Mutta siihen, mitä nyt hämärästi aavistin Sinaidassa, en voinut tottua... Seikkailijatar — oli äitini kerran hänestä sanonut. Seikkailijatar — hän, minun epäjumalani, minun pyhimpäni! Tämä nimitys poltti minua, minä koetin paeta sitä piilottaen pääni tyynyihin, minä harmittelin, ja samalla kertaa, mihin olisin suostunutkaan, mitä olisin antanutkaan saadessani olla sinä onnenpoikana suihkulähteellä!...
Veri kiehui minussa. »Puisto... suihkulähde...» — ajattelin... »Minäpä menen puistoon.» Pukeuduin nopeasti ja livistin talosta. Yö oli pimeä, lehdet puissa tuskin liikahtelivat; taivaalta leijaili vähäinen viileys, kasvitarhasta leuhahti vastaan dillin tuoksu. Minä kuljin läpi kaikki käytävät; askelteni heikko kaiku sekä kiihoitti että rohkaisi minua; minä pysähtelin, odotin ja kuuntelin, miten sydämeni löi — kovasti ja kiihkeästi. Vihdoin minä lähestyin aitausta ja nojasin kapeaan seipääseen. Yht'äkkiä — vai oliko se vain mielikuvitusta? — muutaman askeleen päässä minusta vilahti naisolento... Minä katsoin tarkasti pimeyteen — ja pidätin henkeäni. Mitä se on? Kuulenko askeleita — vai sydämenikö se taas lyö niin kovasti? — Kuka täällä? — äänsin tuskin kuuluvasti. Mitä taas? Tukahdutettua naurua? Tai lehtien rapinaa... Tai huokaus aivan korvan juuressa? Minua alkoi pelottaa... — Kuka täällä? — toistin vielä hiljempää.
Ilma värähteli hetkisen; taivaalla välähti punainen juova — tähti lensi alas. — Sinaida? — aioin minä kysyä, mutta ääni kuoli huulillani. Ja yht'äkkiä kävi kaikki äänettömäksi ympärillä, kuten usein tapahtuu keskellä yötä... Yksinpä heinäsirkatkin olivat lakanneet sirkuttamasta — jossakin vain akkuna narahti. Minä seisoin kauan ja palasin sitte huoneeseeni, jäähtyneelle vuoteelleni. Tunsin omituista mielenliikutusta: kuin olisin mennyt tapaamaan kohtaukseen — mutta turhaan, ja nähnyt sivulta vieraan onnen.